sunnuntai 18. elokuuta 2019

Hankalat nimet

Osallistuin eilen rapujuhliin. Osaan jo kaivella ravunlihan saksista, mutta en kykene juomaan snapseja tai oikeastaan en uskalla. Kävelin puolilta öin kaupungin keskustan läpi kotiin ja ajattelin, että tällaista täällä on, ei koske enää minua.

Olen miettinyt (enkä ainoastaan minä) mieskirjailijoita tai oikeammin heidän nimiään. Jotkut niistä menevät helposti sekaisin. Tarkoitan Juha-Pekka Koskista (käyttää usein etunimensä alkukirjaimia JP Koskinen), Jukka-Pekka Palviaista, J. Pekka Mäkelää ja J.P. Pulkkista.  Löysin vielä J P Delaneyn. Jos haluat pojastasi kirjailijan, älä anna hänelle nimeä Juha-Pekka tai Jukka-Pekka.

Heräsin viime yönä ja yritin muistaa erään tunnetun miesrunoilijan nimen, en kuitenkaan viitsinyt googlata tai käydä hakemassa kirjaa kirjahyllystäni. Arto Melleri! Miksi en muistanut hänen nimeään? Vaimon nimen pystyin kyllä kaivamaan hatarasta muististani.

Jotkut kirjailjat (varsinkin nuorille kirjoittavat) haluavat käyttää etunimiensä alkukirjaimia (pisteillä tai ilman) häivyttääkseen sukupuolensa, sillä väärä sukupuoli saattaisi karkoittaa joitakin lukijoita. Varmaan muitakin syitä on. Mistäpä noita tietää. Terkkuja vaan kaikille Juha-Pekoille ja Jukka-Pekoille (väliviivalla tai ilman).

lauantai 17. elokuuta 2019

Pieni romaani

Eilen kaupungilla kävellessäni arvailin mikä festivaali on meneillään, sillä beigeen pukeutunutta nuorisoa parveili kaduilla. Ei varmaankaan Saarihelvetti tai Sauna Open Air. No sehän on Blockfest! Tänään esiintyvät ainakin G-Eazy, Ghostemane, Pouya, Ski Mask the Slump God... Varmaankin tunnette nämä artistit.

Sain kässärini eilen lähes siihen kuntoon, että sen voisi laittaa kustannustomittajalle. Liuskoja on vain 165, josta ei saa sitä kolmeasataa sivua, jonka Junger ilmoitti kaikkien nykyromaanien standardipituudeksi. Romaanillani ei ole nimeä vaikka olen miettinyt sitä yötä myöten. 

Pääsin vihdoin Joel Haahtela -neitsyydestäni lukemalla hänen viimeisen romaaninsa Adelen kysymys. 

Romaanissa on ihanan vähän sivuja (puhutaankin pienoisromaanista). Kuuntelin Areenasta Haahtelan haastattelun, jossa hän kertoi, että yleensä hän saa kässärinsä venytettyä noin sataan liuskaan. Vaimo on epäillyt, että kohta sivuja ei ole yhtään.

Adelen kysymyksen aihe kuulosti minusta ärsyttävän coelhomaiselta (mies menee Ranskaan luostariin tutkimaan ihmettä), mutta yllätyin iloisesti. Pidin kirjasta ja mietin jopa, että saattaisin lukea sen uudelleenkin. 

Adelen kysymyksessä minua kiehtoi luostarielämän kuvaus. Minäkertoja työskentelee luostarin scriptoriumissa (sekin on kiehtova sana) kolmen viikon ajan. Pohdinnat ihmeen mahdollisuudesta ja ajasta kiinnostivat. 

Luostari ja tarina ammoin kanonisoidusta naisesta olisivat oikeastaan riittäneet kirjan aiheeksi, kaikki muu tuntui vähän ylimääräiseltä. Suorastaan rikkoi tunnelman. Ymmärrän kyllä, että luostarin ulkopuolelta tuotu aines oli tarpeen draaman kaaren kannalta. Oliko se vähän orastava rakkaustarina sitten kuitenkaan välttämätön?

Haastattelussa Haahtela luki seuraavan pätkän romaanistaan:

"Lapsi syntyy tähän maailmaan, ja sillä hetkellä alamme ladata häntä uskomuksilla, odotuksilla, toiveilla ja peloilla. Hän alkaa hitaasti muistuttaa meitä jostain, hänen eleensä, silmänsä, hänen tapansa puhua ja liikkua. Vaikka me yritämme parhaamme emmekä tarkoita pahaa, me kapaloimme hänen todellisen minänsä, yritämme kätkeä hänen avuttomuutensa, varustamme hänet aseilla maailmaa varten, vahvistamme, kovetamme ja hallitsemme. Mutta nuo aseet eivät toimi, koska ne ovat pelkkiä haihtuvia kuvitelmia ja lipsuvat päivä toisensa jälkeen omiin sormiin. Ja haavaisin käsin me jatkamme matkaa, veripisarat lumessa meidät paljastavat."  (Joel Haahtela, Adelen kysymys) 

Myöhäisheränneenä haahtelalaisena minun pitänee seuraavaksi lainata hänen romaaninsa Elena.

torstai 15. elokuuta 2019

Nekrologi

Vietän vapaapäivää pyörittäen astian- ja pyykinpesukonetta tai sähköllähän ne toimivat. Autan välillä kynnykseen juuttunutta robotti-imuria. Värjään pesukoneessa rumansinistä farkkutakkiani. Odotan jännityksellä lopputulosta. Pesukoneesta poistuva vesi näyttää musteelta. 

Areenasta löytyy sympaattinen dokumentti New York Timesin toimittajista, jotka laativat nekrologeja. Arvostetussa sanomalehdessä on oikein oma toimitus muistokirjoituksia varten. Nekrologeja joutuu kuulemma kirjoittamaan perinteisesti juuri ennen eläköitymistä tai sinne päätymistä käytetään lehdessä jonkinlaisena rangaistustoimena.

Toimituksessa on ihana arkisto, jossa työskentelee enää yksi työstään hyvin innostunut mies.

Muistokirjoitusten kirjoittaminen vaikutti yllättäen hektiseltä tehtävältä vaikka vainaja ei kai karkaa mihinkään. Kun joku tärkeä/mielenkiintoinen henkilö kuolee, pitää nekrologin olla valmiina samana päivänä kuuteen mennessä. Osa teksteistä on laadittu jo valmiiksi, mm. Jane Fondan elämästä kertova teksti on kirjoitettu jo pari vuotta sitten.

Kerran nekrologi julkaistiin vahingossa jo ennen henkilön kuolemaa, joten nykyään tieto kuolemasta pyritään varmistamaan huolellisesti. Jotkut lapset jopa tarjoavat vanhempiaan nekrologin aiheeksi, sillä New York Timesiin pääsy on kunnia vaikkakin sitten vainajana.

Hesarissa muistokirjoituksen on usein kirjoittanut ystävä ja ne ovat monesti jotenkin kaavamaisia.

Luin hiljattain Matti Mäkelän nekrologin ja mieleeni tuli, että on hyvä muistaa, että saatat mennä lääkäriin flunssan takia ja maksasi onkin täynnä kasvaimia. Niin pelottavan arvaamatonta tämä elämä on.

Sovittiin yhden ystävän kanssa aikoinaan, että kirjoitetaan toisistamme nekrologit Lääkärilehteen, mutta huomattiin sitten ettei se kuitenkaan onnistu ihan puolin ja toisin.

Tämä nyt vaan ihan vaan päivän piristykseksi.

tiistai 13. elokuuta 2019

Paluu

Palasin eilen lomalta töihin ja unohdin tietysti sen läpyskän, jolla työaikaani seurataan. Jotain kuuluukin ensimmäisenä työpäivänä unohtaa.

Työmatkalla polkupyörän vaihteet ikäänkuin naksahtelivat paikoiltaan ja se ärsytti minua suuresti. Harkitsen uuden kulkuneuvon hankkimista, sillä tämä nykyinen on vanha, moneen kertaan korjattu ja huollettu.

Töissä on näköjään taas kerran meneillään lähes kollektiivinen salaattikuuri. Olen seurannut näitä kevennysvaiheita tässä työpaikassa yli kymmenen vuoden ajan. Jääkaappi täyttyy salaatinkeristä, laihoista keitoista ja rahkapurkeista kunnes sinne taas palaavat juustoleivät ja rasvaiset jugurtit ja kaikki ovat iloisia.

Tänään töiden jälkeen kävimme S:n kanssa Kaupissa lenkillä ja pysähdyimme Rauhaniemeen syömään jäätelöt. Ilma oli lempeän lämmin ja kesä alkaa muistuttaa ylikypsää omenaa.

Totesimme S:n kanssa, ettemme ole potilaidemme kavereita. Tunnen lääkäreitä, jotka käyvät potilaiden kanssa pullakahvilla ja puolukassa.

Lenkin jälkeen nukuin sohvalla ja pesin pyykin mukana 60 asteessa kaksi euron kolikkoa, jotka ovat nyt ihanan kiiltäviä.

Eipä muuta tänään, hengissä ollaan.  Siitäkin on hyvä itseään ja muita päivittäin muistuttaa.


sunnuntai 11. elokuuta 2019

Marat/Sade, Tampereen teatterikesä


Ryntäsin mökkireissulta katsomaan kolmen suomenruotsalaisen teatterin yhteisesitystä Peter Weissin näytelmästä Marat/Sade. Näytelmän on ohjannut Juha Hurme ja se estitettiin Pakkahuoneella. Esityksessä puhuttiin ruotsia, mutta ylhäällä näyttämön yläpuolella roikkui suomen- ja englanninkielinen tekstitys, jota luin niska kenossa. Marat/Sade on saanut Thalia-palkinnon.

Marat/Sade sai ensi-iltansa 1964, mutta ei tuntunut vieläkään pölyiseltä. Näytelmässä mielisairaalan potilaat tekevät terapiakseen esitystä Jean-Paul Maratin (poliitikko, tomittaja lääkäri, vallankumouksellinen) väkivaltaisesta kuolemasta 1793, sitä ohjaa markiisi de Sade (filosofi, kirjailija, tämän miehen nimestä on johdettu sana sadismi, vietti 30 vuotta elämästään vankilassa).

En juuttunut niinkään tekstiin vaan mahtavaan energiaan ja hallittuun sekarortoon, joka näyttämöllä vallitsi. En tiedä, oliko alkuperäisessä näytelmässä musiikkia, mutta tässä oli ja se tuki hienosti esitystä.

Näytelmän visuaalinen toteutus oli upea. Marat kylpyammeessa näytti samalta kuin maalauksessa Marat'n kuolema, maalattuun kuvaan oli lisäksi puhallettu ilkikurinen, syyhyinen henki.

Olin valmis ostamaan näytelmän maailman (tosin vähän laiskasti), yrittämättä ymmärtää kaikkea, ihan vaan menemällä vauhtiin mukaan.

Vieressäni istui nainen, joka oli nähnyt tänä vuonna neljätoista Tampereen teatterikesän esitystä  ja oli vielä tänään menossa viidenteentoista. Siinä voi puhua rakkaudesta teatteriin. Minä näin vain neljä näytöstä, mutta olisin halunnut kokea enemmänkin. Ehkä ensi vuonna sitten.

Edessäni istuva mies otti esityksestä kuvia kännykällä, jota syvästi paheksun.

Kuva Raisa Kilpeläinen, Tampereen teatterikesä

torstai 8. elokuuta 2019

Man on the moon, Tampereen teatterikesä

TTT:n Kellariteatterin lavalla esitettiin Keisha Thompsonin kirjoittama ja esittämä monologi Man on the moon. Minulla oli nälkä ja pienoisia kielivaikeuksia. Tarina tuli ymmärretyksi, mutta todennäköisesti jotkut vivahteet jäivät hämäriksi.

Man on the moon on esittäjälleen hyvin henkilökohtainen teos, sillä se kertoo hänen suhteestaan isäänsä. Heti alussa käy ilmi, ettei ole kyse mistään ihan tavallisesta isukista, sillä mies on vaihtanut nimeään kolme kertaa, ensimmäinen länsimainen nimi ei tuntunut omalta ja seuravaa olikin jo islamilainen nimi.

Isä ei ole tyttärensä elämässä varsinaisesti läsnä muuten kuin kirjojen ja kirjeiden kautta, joita hän pudottaa postiluukusta. Kun kirjeitä en viiteen kuukauteen tule, menee Keisha markettiin ostamaan isälleen kanakeittoa ja teetä (jotain muutakin, josta en ole varma) ja lähtee tapaamaan isäänsä. Nyt tulee esille se, että kyse on myös rodullisesta epätasa-arvosta, sillä myymälävartija kulkee hänen perässään.

Monologi on runollinen ja Thompson myös laulaa tarinaansa ja kauniisti laulaakin. Isästä sanotaan, että "he smells like old paper and unread story".

Näyttämö on kalustettu vain sohvalla ja kirjakasoilla.

Esitys kesti puolitoista tuntia ja nälkäni vain kiihtyi, suorastaan villiintyi.

Miksi nuoret naiset eivät Suomessa tee tämäntapaisia esityksiä tai ehkä tekevätkin, mutta minä en vain ole niitä nähnyt. Olisi hienoa kuulla jotain vastaavaa omalla äidinkielellä.

Kuva Benji Reid, Tampereen teatterikesä