tiistai 19. helmikuuta 2019

Siekin oot sanonut kaiken

Eeva Kilpi 91 v. sanoo Parnasson haastattelussa "Mie oon tuntenut, että oon sanonut kaiken". Minulla on vähän sama olo vaikka olen Kilpeen verrattuna melkein nuori tyttönen. Enkä totisesti vertaa itseäni häneen. Sehän on kuin vertaisi Pietarin kirkkoa Kalevan kirkkoon tai Roomaa Suonenjokeen. Tänään ei ole mitään kerrottavaa, mutta eihän se ole aiemminkaan minua haitannut

Vietimme töissä kollegan 60-vuotispäivää, söimme kakkua ja joimme kahvia. Halasin häntä ensimmäistä kertaa. Sairaanhoitopiiri lahjoitti syntymäpäiväsankarille grafiikanlehden ja meiltä hän sai mariskoolin ja kukkia. Keräämme säännöllisesti jokaiselta työntekijältä kymmenen euroa tällaisia tarkoituksia varten.

Muisteltiin menneitä vaikka minulla ei ole hänen kanssaan yhteistä työmenneisyyttä kuin kymmenen vuotta. Jäljelle jäävät enää eläkekahvit ja siinä se sitten on. Viimeistään 68-vuotiaana on lähdettävä, mutta aiemminkin saa (onneksi) poistua ja antaa pukukaappinsa jonkun muun käyttöön.

Pukukaapistani löytyy työtakin lisäksi yksi punainen nahkahanska, huivi, papereita ja kolmet kuluneet sandaalit (olen hylännyt ne jo muusta käytöstä, mutta töihin ne vielä kelpaavat). Käytän niitä, joissa on niin pieni reikä, ettei sitä kukaan huomaa. En suunnittele kaapin tyhjentämistä ennen viimeistä työpäivää. Voihan sinne ilmaantua vielä yhdet sandaalit ja pariton hanska.

Amerikkalaisissa elokuvissa työpaikalta häivytään viimeistä kertaa pahvilaatikkoa kantaen.  Minä olen suunnitellut heittäväni kaiken roskiin.

Takaisin ei muuten kannata tulla, sillä eihän ketään enää kiinnosta. Kaikki miettivät, että kuka se nyt olikaan tai jos hyvin käy, muistavat sinut ja naureskelevat piintyneille vanhanaikaisille tavoillesi. Siekin oot sanonut kaiken kiinnostavan.

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Ilman jäitä, kiitos

Kerttu olettaa, että minut on herätettävä naukumalla tasan klo 5.30. Hän jatkaa kunnes nousen ylös, jolloin hän puolestaan vajoaa sikeään uneen. Miten kissalle kerrotaan, etten kaipaa herätystä? Nyt huomasin, etten itseasiassa ole informoinut häntä herätysajoistani.

Perjantain vesijumpassa soi taas se sama valikoima suomalaista iskelmämusiikkia. Uimahallissa laulujen sanoja on vaikea erottaa, sillä ne kimpoilevat kaakeliseinistä ja uppoavat veteen.

Kuulin eräässä laulussa ihan selvästi laulettavan "Hei rantanaamio, mä astun aurinkoon..." Kun jonkun asian kuulee tietyllä tavalla, urautuvat aivot väärinkuulemiseen pysyvästi. Nyt minulle selvisi, että kyseessä on Frederikin kappale, jossa lauletaan:

Hei Gran Canaria
Mä astun aurinkoon
Mua naiset piirittää
Myös mulla kääntyy pää


Miten laulu sitten alkaa?

Joka ilta katsoit mua
Alan aina kuumentua
Silmät antaa vinkin
Nostat drinkin kaikki seuraa sua
Mua kiusaat katseellas
Olet kuumin uhmakas
Täällä tuoksuu kookos
Oonhan jookos haaveenas
Hei beibi
Otat sä mut jäillä vai ilman


Ilman jäitä, kiitos. 

Aloitin somessa virallisen "julkaise kuva tulppaanikimpusta" -kauden. Sen aika käynnistyy "julkaise kuva vanhojen tansseista" -kauden jälkeen ja jatkuu "kuvaa ensimmäinen leskenlehti" -aikaan saakka.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Portti on aina auki

Olen lukenut, että kulttuurin harrastaminen pidentää ikää. Moni terveelliseksi mainittu asia muuttuu kuitenkin liikaa nautittuna epäterveelliseksi, ei rasvaliukoisia vitamiinejakaan voi mielin määrin popsia.  Olen viikon sisällä käynyt teatterissa, elokuvissa, konsertissa ja taidenäyttelyssä. Kirjastokäyntejä en kehtaa edes mainita.

Luin tällä viikolla Katriina Huttusen kirjan Surun istukka (Kustantamo S&S, 2019). Surun istukka kertoo kirjailijaa muistuttavasta naisesta, jonka tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana (näin kävi myös kirjailijalle). Huttunen on suomentanut Karl Ove Knausgårdin autofiktiivisen romaanisarjan Taisteluni ja kirjoittaa nyt itse autofiktiota. Helkutin hyvin kirjoittaakin.

Luin kirjan melkein yhteen menoon vaikka aihe on todella rankka, eikä kirjailija päästä ketään helpolla, kaikkein ankarin hän on itselleen. Jos tähän asti on ollut vaikea kohdata omaisensa menettänyt henkilö, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen se on mahdotonta.

Kirjan voisi oikeastaan aloittaa miltä sivulta tahansa tai sekoittaa sivut, eikä se juurikaan vaikuttaisi lukukokemukseen, sillä tässä ei edetä mihinkään vaan sukkuloidaan surussa ja syyllisyydessä edestakaisin. Huttunen tahtoo jäädä suruun. Hän ei halua käyttää sanaa surutyö. Olen aina ihmetellyt miten surun häivyttämisen tai rakkauden säilyttämisen eteen voi tehdä työtä. 

En kirjoita työssäni masennuslääkereseptejä, mutta mietin, että tuleeko joskus aika, jolloin ihmetellään, miksi näitä nykyisiä lääkkeitä aikoinaan ihmisille määrättiin.

Kirjasta löytyy muutama hieno runo kuolemasta, kuten Huttusen suomentama Edith Södergranin runo Mot alla fyra vindar. Kopion tähän runon lopun:

Minussa on portti kaikkeen neljään tuuleen
Minussa on portti itään - rakkauteen joka ei koskaan tule
Minussa on portti päivään ja toinen suruun, portti
kuolemaan - ja se on aina auki

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Sinappikaali

Kävin lääkeinformaatiolounaalla. Siellä ei saa syödä rauhassa vaan joutuu katselemaan käyriä. On pakko ihmetellä lääke-edustajien siististi leikattuja hiuksia ja huoliteltua meikkiä. Ei ole ilmaista lounasta.

Tänään melkein tukehduin rucolan lehteen informaatiolounaalla. Luulin, että kalanruoto oli takertunut kurkkuuni, nousin pöydästä, kaoin hetken, jolloin sitkeä salaatinlehti kipusi hieman ylöspäin, yökkäilin ja kaivoin rucolan kurkustani sormillani. Huoliteltu lääke-edustaja ojensi roskista minua kohti käsivarsi suorana ja pudotin limaisen salaatinlehden mustaan roskapussiin.

Olin ollut niin ahne, etten ollut pilkkonut veitsellä tai purrut sitkeävartista rucolaa vaan yrittänyt niellä kokonaisena. Miettikää minkä muotoinen rucola on, se on kuin tarkoitettu kiinnittymään jonnekin ruoka- ja henkitorven välille. Isäni sanoo aina, että ahneella on paskainen loppu. Isä saattaa olla oikeassa.

Suhteeni rucolaan muuttui kerralla, aiemmin se oli piristävän maukas kasvi mauttoman salaatin joukossa, mutta enää en voi suhtautua siihen positiivisesti. Rucola on muuten suomeksi sinappikaali.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Toivon bonusta

Lääketieteen opiskelijat ovat kivoja. He haluavat tehdä toimenpiteitä, sillä he luulevat erilaisten temppujen olevan vaikeinta lääkärin työssä. Jokaisen opiskelijan taskusta löytyy violetti vihko, johon hän pyytää allekirjoituksen kunhan on viimein saanut tökättyä terävän neulan elävään ihmiseen.

Otin tänään yhden opiskelijayksilön seuraamaan työtäni. Tein sen mielelläni. Kohta minulle tyrkytettiin toista kirkasotsaista valkotakkista yksilöä vaikka vastaanottohuone alkoi jo tuntua liian täydeltä.  Opiskelija näytti säälittävältä reppanalta, jota ei oteta pesäpallojoukkueeseen, joten ajattelin, että meneehän kaksi siinä missä yksikin. Myöhemmin kuulin, että muut olivat kieltäytyneet hänestä erilaisin verukkein. Toivottavasti saan jonkun bonuksen.

Tänään sohjo oli jäätynyt polanteiksi, joiden yli täryyttäessä sisäelimet menivät epäjärjestykseen. Odotan jännityksellä mitä terveysongelmia tästä seuraa. Töihin polkiessani koin jotensakin puhdasta kiukkua. Miksi sitä sohjoa ei voitu eilen poistaa, kun sen olisi luullut olevan helppoa? Epäilen, että tämä kaikki tehdään nimenomaan minun kiusakseni.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Onko se totta?

Luen Antti Eskolan kirjaa Vanhanakin voi ajatella (Vastapaino 2019). Tilasin kirjan seutuvarauksena ja se saapui Metsoon kaukaa Akaasta.

Noukin kirjasta dekkaristi Sue Graftonin ajatuksen, joka sopii tähän blogiinkin "tiedän sen olevan totta, koska olen keksinyt sen itse".

Eskola kirjoitti kirjassaan kauniisti rakkaudesta. Sanan käyttäminen oli professorille vierasta (taitaa olla sitä monelle muullekin suomalaiselle). Eskolan mukaan kaunein rakkaudentunnustus on Akselin Pohjantähdessä Elinalle tiristämä "En minä ilman sinua jaksas...". Elina ei uskaltanut vastata, sillä pelkäsi äänensä pettävän liikutuksesta. Antti Eskola suunnitteli vaimonsa kuolinilmoituksen tekstiksi "Ilman sinua en olisi jaksanut".  Eskola kuoli kuitenkin ennen vaimoaan.

Tästä vielä hyppäys toiseen rakkausjuttuun, näin nimittäin eilen Esko Roineen ja Seela Sellan esittämän symppiksen pienen näytelmään Rakkauskirjeitä (A.R. Gurney). Näyttelijät vain istua töröttivät vierekkäin saman pöydän ääressä ja lukivat kirjeenvaihtoaan.  Gurney oli antanut tiukat ohjeet siitä miten näytelmä on esitettävä. Ei  elämää suurempaa, mutta nokkelaa ja hetkittäin koskettavaa.  Olemmehan kaikki tämän jossain muodossa kokeneet.

Tänään on ollut talven tähän asti paskin pyöräilykeli, pyöräteitä peittää nilkkoihin ulottuva sohjo, synkeät vesilammikot ja pirullinen jää. Jostain syystä autoteillä ei näyttänyt olevan lunta lainkaan. Jos uskaltaudut sinne polkemaan, niin tamperelaiset autoilijat huutelevat auton ikkunasta hävyttömyyksiä. Lumisohjo näytti häiritsevän myös yhtä rollaattorimummoa, kävelijöitä, lenkkeilijöitä ja muutamaa lastenvaunuja työntelevää tyyppiä. Jos jaksaisin, niin haluaisin järjestää provokaation, jossa kevyt liikenne valtaisi hetkeksi nuo ihanan lumettomat autokaistat.