Putkasta putkaan

Olen jo kertonut tämän,mutta ei se mitään, kerron sen uudelleen. Roope Dessutom kirjoittaa hauskan putkatarinan, omani ei ole samanveroinen, kerron sen kuitenkin. Kerron, kerron, sillä saan kertoa täällä mitä lystään ja niin moneen kertaan kuin haluan! Ette voi estää!

Ex-mieheni T vietti opiskeluaikana hauskaa iltaa J:n kanssa. Ikävä kyllä ravintolat menivät kiinni, vaikka ilta tuntui vielä nuorelta. Alkoholia ei ollut edes kielen kostukkeeksi. Nuoret miehet menivät apteekkiin ja ostivat pullollisen Malvitona-nimistä ruokahalua lisäävää lääkettä (annostus on 30 ml x 2, ettäs tiedätte), juoma sisälsi hieman alkoholia ja paljon vitamiineja. (Sitä saa näköjään edelleen!). Eräs kurssikaveri taas otti jossain pippaloissa kulauksen Sir partavettä. Häntä kutsuttiin koko opiskeluajan Sir Mustolaksi.

Kuopiossa aseman piha-aluetta koristamaan oli nostetttu vanha veturi. Nuoret miehet kipusivat kulkuneuvon päälle nauttimaan juomastaan sekä  jatkamaan jutusteluaan. Poliisit eivät pitäneet moista juhlapaikkaa sopivana vaan veivät heidät putkaan. Ikävä kyllä he eivät pyynnöistään huolimatta päässeet samaan kämppään. Aamulla, kun T vapautettiin vankeudesta poliisi ilmoitti J:n odottavan häntä puatti pubissa (Boat Pub).

Kyseisessä ravintolassa muuten eräs nainen viileän rauhallisesti oksensi käsilaukkuunsa, sulki laukun ja jatkoi juhlimista.

 R taas joutui kerran poliisiautoon huudeltuaan poliiseille hävyttömiä, jonka seurauksena häntä oltiin viemässä putkaan. R:n veli K halusi mukaan. Hän työnsi nenänsä poliisiauton ikkunasta ja sanoi "Haista vittu." K pääsi mukaan. Veljekset teljettiin putkaan, mutta tässäkin tapauksessa molempien pettymykseksi eri poteroihin. Joutuuko nykyään putkaan noin helposti? En tunne ketään, joka olisi ollut putkareissulla enää kolmenkympin rajapaalun jälkeen. Putkaporukoista on tullut kunnon perheenisiä ja taitavat pian olla jo isovanhempia.

Auvo T viestittää minulle toistuvasti, etten ole hauska kirjoittaja. Mietin mistä tekstin huumori syntyy. Luen nimittän huumorin klassikkoa Jaroslav Hasekin teosta Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa. Teksti on hyvin yksinkertaista, suorastaan lakonista. Ei ainakaan lyyrisen kuvailevaa. Sama tarina toistuu eri muodoissa. Sotamies on ollut jo vankilassa, moneen kertaan putkassa ja kerran mielisairaalassa ja olen lukenut vasta 86 sivua (sivuja on yhteensä 743). Svejk on yksinkertainen veikko ja yksinkertaisuudessaan paljastaa valtaapitävien kujeet.

Erik Enroth

Kävin Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa Erik Enrothin näyttelyä.Erik Enroth oli taidemesenaatti, vaatekauppias Sara Hildenin aviomies yli kymmenen vuoden ajan. Sara Hilden mahdollisti taloudellisesti miehen työskentelyn, osti ateljeen Keskus-Torin laidan arvotalosta ja rahoitti miehen matkustelua. Toki taiteilija oli arvostettu jo aikoinaan ja sai apurahaa Meksikon matkaansa varten. Mies maalasi myös Yhdysvalloissa, Espanjassa ja opiskeli Ranskassa. Picasso lienee ollut jonkinlainen esikuva. Työt ovat hyvin voimakkaita, fyysisiä. Mies kuulemma rakasti tiettyä punaista väriä niin, että halusi syödä sen.

Minulla on jo ennestään mieheen sellainen kosketus, että ex-appeni omisti taiteilijan työn.K oli mallimestari ja harrastajamaalari, tutustui akoinaan Sara Hildeniin ja Erik Enrothiin. Miksen aikoinaan kysellyt K:lta näistä henkilöistä Se on myöhäistä nyt.

Olen ennenkin sanonut, että pidän kovasti Sara Hildenin taidemuseosta, sen karusta betoniarkkitehtuurista,  joka antaa tilaa taiteelle. Jotkut haluaisivat siirtää museon johonkin Keskus-Torin liepeille, minä en. Cafe Sarassa on ihania leivonnaisia ja siellä voi sivistää itseään lukemalla näyttelykirjaa. Yksi kahvila-asiakas olisi halunnut ostaa olutta, se oli kuitenkin loppunut edellisillan avajaisissa. Sellaisia ne avajaiset ovat. Erik Enroth julkaisi muuten myös yhden runoteoksen, monin tavoin lahjakas mies siis.

Punainen toukka ja keltainen toukka

Olen tänä talvena kerran kaatunut selälleni, jäinen jalkakäytävä vain hävisi altani. Vieläkin on vähän hankalaa tehdä tiibetiläisiä riittejä ja muistona on pari jo syksyn lehtien väristä kellervää mustelmaa. Lisäksi olen kahdesti melkein liukastunut.

Olin eilen menossa asemalle, kun näin kaupan ikkunassa järkevän näköisiä jalkineita ja vielä suomalaisia. Ostin sellaiset, olenhan huolestunut maani tilasta. Nainen mainosti kenkien pitävyyttä, hänellä itsellään oli tietysti samanlaiset (myyjillä aina on). Mukanani oli iso reppu ja olin vähän kiireissäni. Nainen hymyili muikeasti ja sanoi: "Saanko kysyä mihin olet menossa?". "Toijalaan", vastasin minä. Jostain syystä naisen mielenkiinto menemisiini loppui siihen paikkaan.

Kävimme ystäväpariskunnan kanssa pilkillä. P kairasi meille reiät jäähän. Istuimme siinä sitten aikamme, noin muodon vuoksi. Kerran toukka  hävisi pilkkiongestani, mutta epäilen, etten ollut kiinnittänyt sitä riittävän hyvin. Toukka oli punaiseksi värjätty, kokeilin vielä keltaista, kalat eivät olleet kiinnostuneita. Nautimme luonnon rauhasta (muutaman sadan metrin päässä autot ajoivat kiekkaa jääradalla). Laavulla paistoi makkaroita perhe, joka sosiaaliseen suomalaiseen tapaan söi kiireellä ja jätti nuotion meille. Paistoimme makkaraa ja joimme nokipannukahvit. Myöhemmin söimme ja saunoimme. Kotiin tulin jo puoli kahdeksan junalla.

Minulla on taas flunssa, mutta tämä flunssa on jotenkin kiltimmän oloinen kuin edellinen. Kiitos flunssa, kun et ole niin ilkeä minulle.

Tämän aamun Aamulehdessä on suuri juttu Risto Rasasta. Hänen runoihinsa saimme tutustua jo koulussa. Muistelen, että jossain runossa toukka tiskasi, söpöä ja koululaisille sopivaa.Mies julkaisi ensimmäisen kokoelmansa Metsän seinä on vain vihreä ovi  jo 17-vuotiaana vuonna 1971. Ostin kirjaston poistomyynnistä teoksen Kulkurivarpunen (Otava 1973), siitä pari runoa:

Vanha nainen kiikuttaa lasta.
Kovat ajat ovat takanapäin ja edessäpäin.

------------------------------------------

Käpertyä vuoteelle kuin kissa
ja nukkua, nukkkua,
mutta kun unteni venekin kiikkerä.

------------------------------

Näen veden tyynestä peilistä
rikkonaisen itseni kuvan.

Köyhä poika

Lupasin kirjoitusopettajalle julkaista täällä koulutuksessamme tekemäni harjoituksen. Homma sujui näin: taululle kirjoitettiin erilaisia aiheita, piti valita yksi ja kirjoittaa tarinaan kolme alkua. Kirjoitin itse ehdottamastani aiheesta "Köyhä poika saa perinnön", mietin myös aihetta "Hakkarainen menee vahingossa homobaariin". Sen jälkeen meidän tuli kirjoittaa tarinalle loppu ja viimeksi keskikohta. Johtuen lyhyestä ajasta, tarinastakin tuli melko tynkä. Olen sitä vielä vähän viilannut. Tässä tämä nyt sitten on:

Köyhä poika

Köyhä poika saa perinnön. Hän ei ole koskaan pidellyt käsissään sadan euron seteliä, nyt niitä on lompakossa viisi. Köyhä poika tunnustelee hellästi takataskuaan, jossa lompakko sijaitsee. Köyhä poika päättää lähteä markettiin.

Marketin pihalle on pysäköity siisteihin riveihin japanilaisia ja saksalaisia autoja. Köyhä poika ei autoa omista, joten ostokset on mitoitettava sen mukaan. Mies kuljeskelee pitkin kaupan loputtomia käytäviä. Kahvihyllyssä mainostetaan Presidentti-kahvia, jota saa kaksi pakettia hintaan 3.99. Köyhä poika heittää kahvit kärryyn. Euro Chopper sokeria saa hintaan 99 senttiä. Mies paiskaa sokerin mukaan ja hakeutuu lyhyimmän kassajonon perään. Kassaneiti näpyttää hinnat yhteen ja se tekee 4,98, köyhä poika ojentaa sadan euron setelin ja saa takaisin 95 euroa. Nyt rahaa on helpompi käyttää. 

Köyhä poika käy vaihtamassa 25 euroa kolikoiksi ja pelaa ne marketin hedelmäpelissä. Perinnöstä on jäljellä 470 euroa. Miehen seisoskellessa peleihin keskittyneiden mummojen rivissä, Makkonen tulee ulko-ovesta tikkumaiset jalat täristen. Köyhä poika käy Makkosen kanssa ostamassa pari sixbagia ja he tilaavat marketin eteen taksin. Kahvit ja sokerit unohtuvat hedelmäpelien viereen.

Monta taksimatkaa ja sixbagia myöhemmin köyhä poika tulee takaisin markettiin. Lompakko ei enää pullota, taskun pohjalla on euron kolikko. Mies heittää kolikon hedelmäpeliin. Köyhän pojan eteen rävähtää hedelmärivi: hapan sitruuna, mehevä vesimelonin pala ja vihreä viinirypäleterttu. Köyhä poika ja kävelee ulos parkkipaikalle, jossa seisovat asiakkaiden japanilaiset ja saksalaiset autot. Autoa köyhällä pojalla ei ole, eikä sen puoleen ajokorttiakaan. Ihminen tulee lopulta toimeen niin vähällä, tuumii köyhä poika ja vetää pipon syvemmälle päähänsä.

KYLLÄ EI!

Sain Mymskalta tunnustuksen. Se kehoitetaan antamaan viidelle blogille, kun he taas jakavat sen viidelle, sen saa kaksikymmentäviisi, 125, 625, 3125, 15 625, 78 125, 390 625, 1 953 125. Katkaisen palkitsemisen kierteen. Kiitos Mymska. Tämä tulee todennäköisesti olemaan viimeinen saamani tunnustus.

Termopyyli sanoi eräs nainen minulle, en ymmärtänyt. Tshernobyl minulle kuiskattiin. Asia palautui mieleeni kun kävin Tulenkantajien kirjakaupan avajaispippaloissa. Vilja-Tuulia Huotarinen luki kirjaansa Valoa, valoa, valoa, jossa ydinonnettomuudella on osuutensa.

Kauppaan oli ahtautunut runotyttöjä (vanhempia ja nuorempia)  sekä pitkähiuksisia söpöjä runopoikia (lähinnä nuorempia). Viiniä sai nauttia muovimukista ja kulttuuriohjelmaa siinä sivussa. Mieleeni jäi runopoika, joka huusi lavalla tuskaisesti, silmät suljettuina en, en, en, en, en, en. Sekä duo: muusikko (turkkilainen luuttu) sekä puheääni. Paras kappale oli se, jota he mainostivat viime kesän hitiksi: Ei, ei, ei, ei, ei. Puheäänellä oli päällään punainen teepaita, jossa poliisi pamputti, tekstissä luki crisis. Mies hyppi tasajalkaa ja (kuin uhmaikäinen) hän huusi EI! Sanoma oli minulle omiaan. Vaikuttava, voimaannuttava elämys. Opettelen sanomaan ei. Tehostaakseni sanomaani liitän siihen esikuvani mukaisesti tasajalkahyppelyn.

Kyllä ei ole enää in, sen pitää olla ei. Ehdottomasti EI!

Yksitoikkoisuus

Aikuisuus on kuulemma yksitoikkoisuuden sietämistä. Lapsena kaikki on uutta. Tietyt samana toistuvat asiat ovat kuitenkin nautittavia. En koskaan kyllästy hiippailemaan villasukissa ja lukemaan sanomalehteä lauantaiaamuna. Tietyt arjen rutiinit kyllästyttävät. Inhoan paperi- ja lehtipinoja ja niiden setvimistä. Se on kuitenkin välttämätöntä, jos haluaa mahtua asuntoonsa ja minä haluan. Turhan paperin joukkoon saattaa piiloutua jotain tärkeää, joten on mahdotonta vain kärrätä paperia keräyslaatikkoon.

Kyllästytän teitä taas takapäivystysvalituksella, odotan taas kutsua ensiapuun, jonka en soisi toteutuvan. Ensi kuun alussa sinne on kuulemma mentävä joka kerta kolmeksi tunniksi -kele. Kehitän itselleni jonkun päivystämisen estävän hienon nimisen sairauden. Joku nolo naistenvaiva saattaisi olla sopiva. Eräs vanha kollega sanoi potilaalle "Ei teidän laisellanne ihmisellä voi niin hienoa sairautta olla".

Töistä kävellessä mietin pakkaseen liittyviä urbaanilegendoja. Lapsuudessani kerrottiin naisesta, jolla nailonsukat jäätyivät kiinni jalkoihin. Jalat oli pakko amputoida, siihen se turhamaisuus johtaa. Makkaralle valuvat, kutittavat villasukkahousut ovat joka suhteessa turvallinen valinta. Entäs se punkkari, joka ajoi mopolla ilman pipoa ja kaatui reissun jälkeen kuolleena maahan. Aivot olivat jäätyneet. Tämä ei liity pakkaseen, mutta jos laittaa hampaan Coca  Colaan se syöpyy olemattomiin vuorokaudessa.

Nukuin päiväunet - ei nukuta yöllä- aamulla kyllä. Päiväunien aikaan radiosta tuli mielenkiintoinen ohjelma "Autojen sähköviat".

Pirkko Saision viimeisten romaanien nimet ovat Voimattomuus ja Kohtuuttomuus.  Voisin kirjoittaa romaanin nimeltä Yksitoikkoisuus, se olisi varmasti myyntimenestys.

Kirjailija L.

Hyppelehdin töistä suorastaan hilpeänä, kävelin kotiin kuunnellen kuulokkeilla nuoruuden typerää diskohittiä. Pääsin lähtemään jo kolmen maissa, kun normaalisti irtoan työn ikeestä vasta puoli viiden kieppeillä. Minun mieltäni painaa vain kohtuullinen määrä tekemättömiä töitä ja hoidin erään potilaan mielestäni erittäin hyvin. Tapausta oli kaiken lisäksi todistamassa erikoistuva lääkäri.  Tämä hiveli itsetuntoani.

Kotiin tultuani nostin ohuen kirjekuoren eteisen lattialta. Kuoreen oli kirjoitettu kustantamon nimi. Lyhyessä viestissä todettiin, ettei lähettämäni teksti voinut heitä enää vähempää kiinnostaa ja että mitään arviota siitä oli turha odottaa. Olin jo unohtanut, että lähetin tuotokseni kolmeen kustantamoon. Olin jo kahdesti aiemmin ottanut asian hyvin henkilökohtaisesti, mikä on todella typerää. Vaikka tekstini on huonoa, niin olen silti ihan kelpo ihminen. Revin kirjekuoren kahdeksaan osaan ja piilotin sen roskapussin pohjalle.

Yritin mennä kirjastolle tilaisuuteen, jossa kirjoitusopettajani haastatteli Rosa  Liksomia. Ovessa luki, että tilaisuus oli täynnä. Vahtimestari seisoi vielä varmuudeksi salin oven edessä pitämässä meitä ulkopuolella. Turkishattuiset vanhat rouvat ja villamyssyinen minä tyydyimme tappioomme, emmekä rynnänneet väkivalloin sisälle. Olin varmuudeksi pakannut kirjailijan uusimman teoksen reppuuni. Jospa saisin siihen signeerauksen. Enpä minä näissä olosuhteissa niin kovin kaivannut kirjailijoiden seuraa. Hain tilaamani kirjan ja join pullakahvit, vaikka olen nimenomaan päättänyt muuttua laihan riutuneen taiteilijan näköiseksi. Nyt sillä ei ole enää niin väliä.

Alku, loppu ja keskikohta

Kun tulin kotiin, kissa naukui niin, että se kuului rappukäytävään. Kerttu oli oksentanut huomaavaisesti eteisen kynnykselle, eikä olohuoneen matolle kuten yleensä. Nyt tuo luontokappale on hiljaa ja tuijottaa sähkölämmitintä. Patteri naksuu lämmetessään.

Kirjoitin kolumnin päivystämisestä. Kaikkea asiaa en saanut tekstiin mahtumaan, joten ylimääräiset ajatukseni jäivät  päähäni:  päivystyskämpät, jotka ovat kaikki olleet ankeita. Ikkunoissa roikkuvat 70-luvulta ylijäämäverhot. Seinän vierellä kutsuu lepäämään 80 cm levyinen laveri, jota peittää ohut vaahtomuovipatja. Alkuun sänkyyn on petattu puhtaat hailakan siniset lakanat, myöhemmin seinälle ilmaantuu lappu, jossa kerrotaan liinavaatteiden sijaitsevan lastulevystä valmistetussa kaapissa. Ne saa ihan itse petata. Ensin on revittävä edellisyön laiskan miespäivystäjän lakanat alta ja viskattava pyykkikoriin. Huoneessa on ylijäämätelkkari, josta näkyy vain yksi kanava, ei se mitään, ei sitä ehdi kuitenkaan katsoa. Lukulamppuna on hylätty tutkimusvalo. Kylppärissä seiniä ja lattiaa peittävät muovimatot, siellä haisee ihan hennosti homeelta. Peilin alla hyllyllä on sikinsokin päivystäjien hammasharjoja. Laatikoista löytyy luettavaksi Aku Ankkoja. Joku terveyskeskus keksii alkaa laskuttaa lääkäreitä päivystyskämpän käytöstä, ei laskuta pitkään.

Tänään kirjoituskoulutuksessa kirjoitettiin alkuja ja loppuja. Sitten valittiin paras alku, siihen sopiva loppu ja kirjoitettiin keskikohta. Näin yksinkertaista se on. Kirjoitin aiheesta "Köyhä poika saa perinnön". Keskikohta jäi kesken. Opettaja toivoi, että julkaisisin jutun täällä. Ehkäpä, kunhan saan siihen sen keskustan.

Yllä ainoa siedettävä kuvani Madridista.

Hui hai Feng Shui

Odottelen matkalaukkuani, joka jäi lauantain kiireisessä vaihdossa Brysseliin. Odotin jo eilen toiveikkaana puhelua laukun saapumisesta kännykkääni, jonka virta alkoi hiipua, ja jonka laturi oli luonnollisesti matkalaukussa. Nykyajan "älypuhelimia" saa ladata alvariinsa. Sain onneksi tarvittavan vipstaakin ystävältä lainaksi. Heillä on aina kaikkea kaksi.

Numerosta kaksi saankin ontuvan aasinsillan eiliseen vaalitulokseen, joka oli minulle suuri pettymys (vaikkakin ennalta arvattavissa oleva). Saanko nyt rahat takaisin (laitoin rahaa Haaviston vaalikassaan). Aamulla FB oli täynnä vihreiden FB-tuttujeni voiton hehkutusta. Olivat varmaan päivittäneet statuksensa Haaviston vaalijuhlan tuiskeessa. Suuri voitto. Mikä voitto se on, että vastaehdokas voittaa vaalit ylivoimaisesti.

Pohjois-savolaisessa synnyinkunnassani äänestysprosentti oli 50 prosentin kieppeillä. Eivät halua EU-myönteisiä Helsingin herroja äänestää. Onko suvaitsevaisuus tämän prosessin aikana lisääntynyt? Vai äänestimmekö me jo valmiiksi suvaitsevaiset Haavistoa? Suurimmalle osalle suomalaisia on homoseksuaali presidentti edelleen mahdottomuus. Kivetin sydämeni kun Niinistö piti puheen kannattajilleen. En voinut mitään sille liikutuksen tunteelle, jonka koin hänen onneaan katsoessani. Hän sanoi kauniisti ottavansa huomioon nekin suomalaiset, jotka ovat eri mieltä kuin hän. Niinistön vaimo näytti nukelta.

Pesin eilen hiukseni. Pesun jälkeen ne aina pyrkivät takkuuntumaan. Omistan yhden hiusharjan, joka sekin oli matkalaukussa Brysselissä (kaikkea pitäisi olla kaksi, se olisi Feng Shuita, en ole tosin alaan perehtynyt). Kissallani Kertulla on useita harjoja, yksi niistä on tavallinen ihmisharja, jonka ostin nuukuuksissani jostain marketista. Pesin Kertun harjan shampoolla ja selvittelin hiukseni ihanan harmoniseen järjestykseen.

Sinikka Nopolan kirjasta luin, että jos asunnossa on tauluja, joissa on vain yksi ihminen, niin Feng Shuin mukaan asukas tulee aina elämään yksin. Minulla on viisi taulua, joissa on vain yksi ihminen, yksi taulu, jossa on yksi puu, oksalla istuu onneksi kaksi lintua, taulu, jossa seisoo vierekkäin  kaksi tuolia, sekä grafiikan lehti, jonka keskellä makaa kissa. Kohtalonani on siis yksinasuminen, tilanteessani näen kyllä monia varsin miellyttäviäkin seikkoja.

Jaan teille päivääni piristäneen linkin. Tulee ihanaisesti mieleen Pohjois-Korea.

Maailmalla

Kotona taas, matkalaukku on kylläkin Brysselissä. Madridia ehdin nähdä sen verran, että voisin sinne vielä palata.

1.2.2012

Tampereen rautaieasemalla seisoo nelikymppinen mies, hän on pukeutunut mustaan ulsteriin, päähän on painettu sellainen vauvanvaaleanpunainen myssy ja kaulaa kiertää samanvärinen kaulaliina. No miksi ei, onhan kylmä.

Lentoaseman kuppilassaa mustaan toppatakkiin pukeutunut, harmaantunut, ulkomaalainen mies näppää valokuvan kivennäisvesipullopinosta, joka on aseteltu keskelle ravintolaa. Kotona hän sitten katselee kuvaa vettä sisältävistä muovipuolloista. Ostan salaatin ja minipullon valkkaria, sellaisen, joita lentoasemilla myydään. Pyrkimyksenäni on hankkia olo, jossa mahdollinen lentokoneen putoaminen tuntuu yhdentekevältä.

Siltä varalta, että säilyn hengissä ja aikaa tappaakseni vierailen tax-free myymälässä. Kimppuuni ryntää nainen, joka tuoksuu voimakkaasti hajuvedeltä, huulet on huolellisesti rajattu huulipunan värisellä rajauskynällä. Keksin tarvitsevani meikkivoidetta. Nainen myy minulle sitä pienen kalliin tuubin. Yhdessä toisen huolellisesti meikatun naisen kanssa hän saa minut ostamaan huulipunan, enkä edes koskaan punaa huuliani. Totun kuulemma huulipunan käyttöön parissa päivässä. Nyt olen siis huulipunan ja rajausvärin omistaja. Olen minä joskus noita tuotteita käyttänyt, viime vuosina en vain ole viitsinyt.

Lentokoneessa vieressäni istuu aasialaisen näköinen mies, hänellä on nuudelikippo, johon hän pyytää kuumaa vettä. Mies sekoittelee kipon sisältöä ja alkaa hotkia muovihaarukalla. Kuulutuksen mukaan meille tarjotaan tomaattiia (yksi viipale, miten onkaan onnistuttu leikkaamaan niin ohut siivu, jos se olisi paksumpi, tekisi Finnair todennäköisesti konkurssin, olen siis tyytyväinen siivun paksuuteen), salaattia (puolikas salaatinlehti), kanaa (kolme kylmää kananpalaa, halkaisija n. 1 cm), tortelliinia (viisi kappaletta, kylmiä).

Kirjaudumme hotelliin, joka on lähellä kongressikeskusta ja kaukana kaikesta muusta.

2.2.2012

Kongressi alkaa yhdeltä, joten ennätän kaupungille. Ihailemme vähän kaupungin keskustaa. Turistikaupungit ovat minusta viehättävimmillään sesongin ulkopuolella. Tammi-helmikuu ovat hienoja ajankohtia matkustaa Etelä-Eurooppaan. Aurinko paistaa, mutta tuulee hyytävästi. Kierrän taidetta tuntevan henkilön kanssa Museo del Pradon tai oikeastaan hänen valitsemansa high lightit. En ole vanhan taiteen ystävä, mutta seuralaiseni osaa kertoa tauluista ja taitelijoista mielenkiintoisia tarinoita. Ovathan jotkut taulut ihan nykyajankin näkökulmasta hurjia (vaikkapa Hieronymos Bochin teokset).

En osaa espanjaa, kävin kyllä kerran viikon kestävällä espanjan intensiivikurssilla. En oppinut juuri mitään, mutta aloin puhua suomea kuten argentiinalainen opettajamme. Suomen kielen taidon palautumiseen meni viikon verran. En uskalla enää ajatellakaan moista kurssia.

Luennolla käytän kaiken voimani siihen, että pääni ei retkahda eteen eikä taakse. Onnistun jotenkuten.

Illalla Tapaamme Palacio Realin pihassa, tuulee niin, että hiukset lähtevät päästä, jäljelle jäävät asettuvat sekaiseksi häkkyräksi. Puolijuoksua riennämme illalliselle ja kadotamme matkalla yhden seurueemme naisen, joka onnistutaan myöhemmin löytämään. Mukana on hyvää onnea ja kaksi reipasta miestä, joita jatkossa kutsumme nimellä pelastuspartio Bernard ja Bianca.

3.2.2012

Luentojen välissä ei ole taukoja. Aamun workshop alkaa klo 7. Luennoitsijat ääntävät englantia monella persoonallisella tavalla.

Kongressi-illallinen on järjestetty jonkinlaiseen linnaan kaupungin ulkopuolelle. Oikeastaan syömme linnan kylkeen rakennetussa parakkimaisessa uudisrakennuksessa. Tie on kapea, ylitämme pari siltaa, linja-auto pysyy sillalla, eikä raapiudu sillankaiteisiin. Näemme joukon bussin valoista pimeään sukeltavia kauriita.

4.2.2012

Luentosession vetäjä lyyhistyy lavalle. Kun yleisössä on tuhat lääkäriä viidestäkymmenestä maasta, niin armoton sotkuhan siitä syntyy. Mies toipuu ympärillä pyörivistä tohtoreista huolimatta (ei jää tuon sekavan joukkion jalkoihin) ja kävelee omin jaloin kollegan taluttamana kravatti ja rillit vinossa ulos salista.

Käväisen kongressikeskuksen lähellä sijaitsevassa valtavassa El Corte Ingles tavaratalossa, enkä löydä mitään ostettavaa. Paluu kongressikeskukseen vastatuulessa vaatii voimia.

Lähdemme lentoasemalle. Lennämme Brysselin kautta, jonne matkalaukku siis jää. Odotan lentoasemalla bussia lähes tunnin, kotona olen vähän ennen kolmea. Yö on tuskaista vääntelyä. Onneksi olen kotona vaikka asumukseni on kylmä niin saan olla ihan omassa rauhassani. Se on kuitenkin parasta.