Väärässä junassa

Hyppäsin aamulla Helsinkiin menevään junaan vaikka pitäisi matkustaa Turkuun tai oikeastaan Saloon. Jäin neuvokkaasti pois junasta Toijalassa ja ehdin oikeaan kulkuneuvoon.

En ehtinyt ilmoittaa virheestäni vanhemmilleni, jotka tulevat minua vastaa Salon rautatieasemalle. Taas tuli osoitettua, ettei isälle ja äidille kannata kertoa asioista kuin korkeintaan viime hädässä, eikä välttämättä silloinkaan. Hämmästelen niitä, jotka avautuvaat vanhemmilleen kaikesta. Meillä ei ole ollut tapana puhua turhia.

Tämä on ihan pikareissu, joten kävi tuuri, ettei junahaaveri mutkistanut matkaa. Vaunun katossa roikkuvassa näytössä lukee onneksi Humppila ja Loimaa eikä Hämeenlinna ja Riihimäki.

En ole kirjoittanut vaalituloksesta, sillä minulla ei ole siitä mitään omaperäistä sanottavaa. Populismi puhuttelee ihmisiä, jotka vihaavat Helsingin herroja ja haluavat yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Tämän aamun Hesarin Halla-Aho -sitaatit olivat ahdistavaa luettavaa. 

Koputusongelma

Jotkut hoitajat ryntäävät toistuvasti työhuoneeseeni koputtamatta. Olen kertaalleen huomauttanut asiasta, jonka jälkeen palasimme melko pian alkutilanteeseen. En tiedä mitä tehdä. Järkevää olisi muistuttaa uudelleen asiasta, mutta se on jotenkin niin vaivalloista ja vaikeaa.  Välillä olen epävarma siitä, koputtiko hän vai ei. Itse koputan välillä vahingossa omaan oveenikin. Ehkä työnnän seuraavaksi jonkun huonekalun oven eteen.

Etsin ruokatauolla salaattiani. Kaivelin jääkaapista samanlaisia pakasterasioita (niitä on paljon) ja tutkin niiden sisältöä, mutta turhaan, sillä salaattini oli jäänyt kotiin. Uusi salaatintäyteinen elämäni katkesi tähän unohdukseen.

Olen hiljalleen vähentänyt töitäni. Ensin jätin päivystämisen. Sitä ei olisi saanut kertoa kenellekään, etteivät muutkin ala vaatia tuosta velvollisuudesta laistamista. Jokainen kyllä huomasi, että nimeni puuttui listasta.Tiedän kyllä sellaisiakin lääkäreitä, jotka nauttivat päivystystyöstä. Seuraavaksi lyhensin työviikkoani ja sitten lyhensin sitä taas. Väsymisasteeni on pysynyt kaikesta vähentelystä ja lyhentelystä huolimatta aika vakaana.

Häpeä!

Häpeä!- Nolo komedia kulttuuriravintola Kivessä kertoo, kuten nokkela saattaa nimestäkin päätellä, häpeästä . Mikä muu kuin häpeän tunne meitä ihmisiä yhdistäisi. Vain psykopaatit eivät tunne lainkaan häpeää.

Esityksessä kaksi ihan mainiota näyttelijää (Mari Turunen ja Kaisa Hela) käyvät läpi häpeän aiheita nopeasti vaihtuvissa sketsimäisissä jaksoissa. Puhutaan seksistä, riisutaan vaatteet ja istuuhan näyttämöllä myös valtava kakkakeko.

Odotin näytelmältä liikaa. On piinaavaa istua katsomossa kun kaikki muut nauravat pissat housuissa, samalla kun itseä korkeintaan hieman huvitti. Vaatiihan se rohkeutta esiintyä alasti yleisön edessä, mutta en silti ollut lähelläkään nauruun tukehtumista. Naurattamisen lisäksi pitäisi liikuttaa yleisöä. Pitää taukoja. Keksiä jotain järisyttävän yllättävää.

Kallion seurakunta järjestää kuulemma kapakoissa tilaisuuksia, joissa ihmiset voivat avautua häpeästään myötämielisessä ilmapiirissä. Joku hullu voi paljastaa häpeänsä somessa, mutta kuka sellaista tekisi, sillä olemme sarjaonnistujia.

Kuten jo sanoin, kaikki muut nauroivat, joten olen väärässä. Olen mahdollisesti  nähnyt liikaa teatteria ja on aika pitää teatteriton toukokuu. Tai kärsin tietämättäni masennuksesta. Ehkä esitys nauratti niitä, joita ei ole enää kasvatettu häpeällä. Tai olen sen tason häpeäspesialisti, että tämä oli minulle liian mietoa kamaa. En ollut todennäköisesti myöskään nauttinut riittävästi alkoholia.

Juhlimisraja

Osallistuin eilen kahden lahjakkaan kirjailijan kirjojen julkkareihin. Toinen tammikuussa julkaistu teos on nuortenromaani ja toinen maaliskuun lopussa markkinoille putkahtanut kirja on suunnattu lapsille.

Tarjolla oli viiniä ja kaikenlaista pientä, kuten sipsejä, joita EN saa ostaa.  Vaikka olen kieltänyt niiden hankkimisen itseltäni, niin tottahan syön kun tarjotaan. Pyyhkäisin kädelläni pöydältä paperilautasen, jolle olin koonnut sipsit, dipin, suklaan, suolapähkinät ja juustot. Yliminäni huitaisi nimenomaan ne sipsit ja dipin matolle ja samalla menivät myös porkkana- ja kurkkutikut, joita koin velvollisuudekseni syödä.

Tilaisuudessa vilisi kirjailijoita. Pääasiassa istuin nurkassa parin vanhan tutun kanssa. Jaan toisen kanssa Alzheimerin taudin pelon ja keskustelemme aina tavatessamme oireista, jotka saattaisivat viitata alkavaan dementoitumiseen.

Julkkareille osallistuivat myös kirjailijoiden kustannustoimittajat. Heidän kylkeensä liimautuu usein joku, joka toivoo julkaisua tai jonka kirjan julkaisu ei ole edennyt toiveiden mukaisesti.

Lopetimme juhlinnan kymmeneltä, joka tuntuu nykyään olevan jonkinlainen juhlimisraja, joskus niitä rajoja ei ollut lainkaan. Tuhkimokin jätti sadussa juhlatalon vasta puolilta öin, mutta tällaista tämä nykyään on.

Milloin olet onnellinen?

Istun Metso-kirjastolla "tekemässä esitelmää". Pyöreän pöydän keskellä sojottavaan lamppuun ei tule valoa vaikka kuinka katkaisijaa napsuttelisi, eikä pöydän päällä olevista pistorasioista saa virtaa. Joissakin pöydissä lamput toimivat, toisissa taas eivät.

Ulkomaalainen mies (oletin hänen olevan ulkomaalainen, sillä hän puhui minulle englantia) kävi valittamassa asiasta kirjastovirkailijalle, joka tuli pöydän viereen, nyökytteli ja sanoi välittävänsä viestin eteenpäin. Mitään ei tule tapahtumaan. Suhtaudun asiaan kuin säähän: ei sille voi mitään. Mies keräsi kirjansa ja poistui. Miehen kirja näytti raamatulta.

Pidän blogissani jonkinlaista päiväkirjaa. Lapsena kirjoitin kovakantiseen kirjaan, jonka saattoi lukita. Sain sen joululahjaksi. Lukosta huolimatta kirjoitin ainoastaan juttuja, joita pidin sopivina. Valehtelinkin. Esitin mielipiteitä, joita kuului esittää. Töhersin sivun laidasta laitaan kaunolla. Kirjaan ei ollut painettu rivejä vaan sivun alle asetettiin viivasto, joka näkyi paperin läpi. Oikeanlaiset ajatukset etenivät säntillisessä ojennuksessa ilman turhia marginaaleja.

Olen miettinyt, mikä tekee minut tyytyväiseksi. Huomasin, että perjantaisin vesijumpasta kotiin palatessani olen aina onnellinen. Onnentunne kestää tunnin verran. Vesiumppa loppuu toukokuun puolivälissä.

Imurini

Hain eilen uuden robotti-imurini Matkahuollosta. Talutin pyörää ja samalla tuin matalaa ja leveää kuljetuslaatikkoa, jotta se ei liukuisi pyörän tarakalta.

Imuri asettui ihanasti latauspisteeseen, pyöritti telakoituessaan vinkeästi itseään. Seurasimme imurin etenemistä lattioilla jännityksellä. Kerttua pelotti vähän enemmän kuin minua. Kannustin imuria kynnysten kohdalla, mutta silti hän ei päässyt kaikista yli. Jos osaisin tehdä asialle jotain niin tekisin. Imurissa on melko hiljainen ääni ja imuroinnin jälkeen hänen vatsansa oli täynnä pölyä ja kissankarvoja. Imuri ryömi helposti sohvan ja sängyn alle.

Uusi ystäväni lepäsi äänetönnä latauspisteensä vieressä koko yön ja on milloin vain valmis aloittamaan aherruksen.  

Imuri syntyi Kiinassa, maassa, jossa teloitettiin viime vuonna eniten ihmisiä koko maailmassa, mutta sehän taas ei minulle kuulu.