sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Hillittyä juhlintaa

Perjantaina käväisin paikallisen kirjailijayhdistyksen pikkujouluissa. Suuren osan ajasta vei yhdistyksen vuosikokous, jossa keskusteltiin paljon rahasta, jota ei siis ole. Jäsenmaksua korotettiin viidellä eurolla. Jouduin vain varatilintarkastajaksi.

Suomessa nostettiin kirjojen lainauksesta saatavat korvaukset pohjoismaiselle tasolle, joten kirjailija sai viime vuoden lainauksista 0.25 euroa per lainaus. Tulojen kannalta järkevintä olisi kirjoittaa suosittua lastenkirjasarjaa. Kirjailijat muuten puhuvat harvinaisen usein rahasta.

Jatketaan vielä rahasta. Pikkujoulutarjoilusta piti maksaa viisi euroa, jolla sai hyvää syötävää ja 16 cl tölkkiviiniä muovimukista nautittuna. Jos pidättäytyi viinistä, tarjoilut maksoivat kolme euroa. Moni tyytyi kolmen euron tarjontaan, joten ainakaan tässä naisvaltaisessa porukassa ei "juoppo kirjailija" -myytti toteutunut. Kuulin juuri radiosta, että 8 % suomalaisista aikoo juoda pikkujouluissa itsensä kovaan humalaan. Näissä pikkujouluissa vaihdettiin kirjalahjoja, sillä niitähän kaikilla riittää.

Äidin syntymäpäivät järjestettiin eilen siskon luona. Äiti näytti pieneltä, laihalta ja eksyneeltä.  Tarjoilut hoidettiin talkootyönä, eivätkä järjestelyt lopulta rasittaneet ketään. Ruoan lisäksi olimme hankkineet siskojen kanssa kolmelletoista hengelle kahdenkymmenen hengen täytekakun ja isä oli tietysti ostanut vielä toisen kakun, joten kakku ei loppunut kesken.

Pöydässä ei ollut paljonkaan tilaa kyynärpäille tai leveille hartioille. Siskon mies sanoi, että hän on tottunut, sillä hän on matkustanut aiemmin lentokoneen turistiluokassa melkein työkseen.  Tai englanniksi se on Econymy class.

Kun porukassa on nykyään kasvissyöjiä ja vaikeaa pähkinä-allergiaa niin tuoteselosteita luettiin ahkerasti, eikä ketään jouduttu toimittamaan sairaalan ensiapuun.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kirjailijan naama

Kirjoittaminen sujuu parhaiten silloin kun elämä on tasaista ja mieli toiveikas. Nyt kirjoittaminen tuntuu kovin merkityksettömältä, varsinkin kun tietää ettei teksteilläni palkintoja voiteta. Ihmettelen kirjailijoita, jotka pystyvät purkamaan kriisinsä heti paperille.

Kun kuitenkin on vapaata niin minähän kirjoitan. Istun ja naputan vaikka tiedän, että saan aikaiseksi vain p-kaa.

Lukeminenkin on ollut viime päivinä hankalaa. Kahlasin läpi Jari Tervon romaanin Matriarkka. En millään meinannut pysyä kärryillä kuka oli kenenkin sukulainen (luin kirjaa lyhyinä pätkinä), varsinkin kun kirjailija hämmensi keitosta loppuun saakka. Olen kuullut, että mies suunnittelee teostensa tapahtumat tarkkaan etukäteen.

Tervon romaanien lukemisessa on sellainen ongelma, että miehen pyöreästi hymyilevä naama kiilaa lukijan ja tekstin väliin. Kirjailijan on ehkä kuitenkin hyvä pysyä hieman etäisenä lukijalleen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kahvit juotuani pesin vessan

Heräsin aikaisin aamulla jyrsimään kahvinpapuja kovaäänisellä myllyllä. Koko rappukäytävän väki kiittää minua. Kahvit juotuani pesin vessan. Kuuntelin radiota ja itkin jokaisen isänmaallisen laulun tahtiin vaikka en myönnä olevani mitenkään erityisen isänmaallinen. Itkeminen on perinteinen suomalainen juhlimistapa.

Itsenäisyyspäivän ohjelmaani kuuluu filharmonian konsertti, meille rahvaalle järjestetty ilotulitus ja Lauri Lylyn puhe (odotan innolla). Myöhemmin on tarkoitus syödä luonani. Mieleeni juolahti vasta äsken, ettei minulla ole televisiota ja kuitenkin linnanjuhlat ovat itsenäisyyspäivien ykköshuvi.

Eilisessä ranskalaisessa dokumentissa Roman Schatz ihmettelee Suomea, joka juhlii kahta hävittyä sotaa sotilaisparaateilla. Samassa ohjelmassa Tarja Halosen mielestä suomalaiset voisivat joskus olla enemmän fiksuja ja vähemmän rehellisiä. Sympaattisessa dokumentissa kerrotaan miten kansallisvaltio luotiin melkein tyhjästä. Suomen kieli oli rahvaan, eikä kulttuurin kieli. Olihan se suuri saavutus. Aina puhutaan sodista, mutta ihmeellinen ponnistus oli myös köyhän Suomen nostaminen hyvinvointivaltioksi sotien jälkeen.

Kun tänään kaikilta kysytään mitä kukin maassamme arvostaa niin sanonpa minäkin. Tasa-arvoa. Rauhaa. Toimivaa yhteiskuntaa. Puhdasta luontoa. Toivottavasti näitä riittää tulevaisuudessakin.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Hyvää hevijoulua!

Lähikaupassa käydessäni ihastelin miten kaunista voi olla, kun lumi peittää kuran, roskat ja tietyöt.

Kävin sunnuntaina "Raskasta joulua"-konsertissa, jonne sain liput etukäteisjoululahjana. Keikalla ei esiintynyt ainuttakaan naista, silti kaikilla esiintyjillä oli kadehdittavan pitkä ja paksu hiuskuontalo. Pitkät hiukset lienevät hevibändiin ottamisen edellytys, lyhythiuksinen pääsee korkeintaan Jari Sillanpään taustabändiin eikä saa ulkomaankeikkoja.

Miesten hiukset pyörivät hämmästyttävästi päälaen ympäri ja sitten heilahtivat vuoroin kasvojen eteen ja sieltä takaisin niskaan. Hiusten pyörittäminen vastannee vaikeusasteeltaan hulahula-vanteen veivaamista varsinkin kun samalla on soitettava. Olisi kiva piiloutua hiusverhon taakse kuten nämä miehet voivat tehdä.

Lavalle keskittynyttä äijäenergiaa oli hilpeää seurata. Alkuun ihan vähän naurattikin, mutta ei kukaan siinä metelissä sitä naurua kuullut.

Tontun näköinen mies lauloi alkuun vähän epäpuhtaasti, mutta löysi äänensä lopulta. Yhdellä miehistä oli Kirkan lauluääni ja eräs mies välillä solmi ja sitten taas vapautti rastansa. Lavalta ruiskittiin tulta ja ilotulitteita kohti kattoa, joka oli miehistä touhua sekin.

Joululaulujen patetia sopi hevimuusikoille (he esittivät ihan perinteistä joulumusiikkia). Olen kiitollinen, että pääsin osallistumaan tähän mieltä ylentävään joulutapahtumaan. 

lauantai 2. joulukuuta 2017

Kaikki isäni

Eilisessä "Kaikki mieheni" -esityksessä Miitta Sorvali muistelee isäänsä Martti Nortiaa. Sen myötä muistelin omaa isääni, joka ei siis ole kuollut vaan elää porskuttaa edelleen.

Mieleeni on viime vuosina tullut vain väsynyt ja äkäinen isä, joka ei ole ollut koko totuus. Isä luki ääneen eläinsatuja ja piirsimme yhdessä papereille, joiden toisella puolella oli sääkarttoja. Isän kanssa syötiin kakkutaikinaa. Kun julistin yhteistä herkutteluamme jossain, äiti kielsi puhumasta asiasta julkisesti. Isä paistoi leipäressua (kuivunutta ruisleipää käristettiin voissa valurautapannulla).

Isä luki Pentti Haanpäätä, Aleksandr Solzhenisynin Vankileirien saaristoa ja Nikolai Gogolin Taras Bulbaa. Välillä hän luki ääneen vaikka kukaan ei halunnut kuunnella. Isä makasi lattialla kuuntelemassa Bachin Matteus passiota. Makaa varmaan vieläkin.

Jos en osannut laskea matikanlaskuja niin isä ratkaisi ne. Isä laski vuosien ajan ylioppilaskirjoituksen matematiikan tehtävät, ihan huvikseen. Isä matkusti ensimmäisen kerran Helsinkiin aloittaakseen opiskelut. Hän sai stipendin ja seilasi Etelä-Amerikkaan rahtilaivalla ja toi sieltä minua isomman kävelevän nuken tuliaiseksi. Nukke meni pian rikki.

Isä oli mukana kun minulle ostettiin vihreä hupputakki ja oranssi villapaita. Yleensä isä ei käynyt vaateostoksilla, eikä hänellä voinut olla käsitystä vaatteiden hinnoista, sillä niistä hänelle aina valehdeltiin.

Isä pitää puutarhanhoidosta ja rakentaa terasseja. Ihan tarkkaan arvioiden kaikki ne terassit eivät ole terasseja, sillä ne eivät ole minkään rakennuksen osia vaan puisia tasoja, joihin voi sijoittaa puutarhakalusteet. Terasseja pitää olla paljon, jotta aurinko paistaa oikeasta suunnasta aamukahvi- , päiväkahvi-  ja ruoka ruokapöytään. Muutama terassi pitää olla ihan muuten vaan.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Kaikki mieheni

Pidin näytelmästä "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni". Kyseessä oli kolmen naisen esittämä episodimainen hauska ja samaistuttava kooste, jonka materiaalina oli käytetty Kodin kuvalehden lukijoiden tekstejä ja näyttelijöiden omia kokemuksia. Koska näytelmä oli suksee, nyt on sitten tehty samantyyppisellä reseptillä näytelmä nimeltään "Kaikki mieheni".

Näytelmän kolme naista (Miitta Sorvali, Sanna Stellan ja Minka Kuustonen) eivät mielestäni ole ihan samanarvoisia vaan Sorvali ottaa isomman tilan ja on jotenkin enemmän läsnä ja parempi (anteeksi vaan, mutta tämä on minun mielipiteeni). Sorvali olisi se nainen, joka varastaisi kapakan pöydässä kaikkien huomion ja jonka tarinoille naurettaisiin. En ole koskaan pitänyt Miitta Sorvalista televisiossa, jossa hänen näyttelemisensä tuntuu liian suurelta, mutta näyttämöllä hän osaa liikuttaa ja naurattaa. Ihan hyvin ne Stellan ja Kuustonenkin pärjäsivät. En minä voi ketään moittia.

Tämä ei ollut niin ehjä kokonaisuus kuin se edellinen ja ne jutut miesten kyvyttömyydestä käyttää pesukonetta kyllästyttivät, sillä ne on niin moneen kertaan kuultu. Viihteenä tämä oli ihan kovaa kastia kuitenkin. Ai niin oli tätä tekemässä ollut yksi mieskin (esityksen oli ohjannut Petteri Summanen). Frenckellin naisvaltainen yleisö tykkäsi.