keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Ostoskrapula

Myin trikoomekon Facen Lääkärit kierrättää -ryhmässä. Nyt se odottaa eteisen pöydällä postitusta. Rahat vaatteesta olen jo saanut tililleni.

Alkuun minua huvitti tuo Lääkärit kierrättää -ryhmä, mutta nyt tajuan homman jujun. Tämä on niin suojeltu ammattikunta, että vaikka lääkäreitä on Suomessa yli 20 000 niin jos et tunne jotain kollegaa, niin ainakin joku ystäväsi tuntee hänet tai ystävän ystävä. Kukaan ei yksinkertaisesti kehtaa huijata toista lääkäriä vanhoja vaatteita, laukkuja tai huonekaluja kaupitellessaan. Tuotteiden hinnoissa on pieni lääkärilisä, mutta onhan se sentään ollut lääkärin tai hänen sukulaisensa käytössä!

Katsoin MOT -ohjelman vaatteiden kierrätyksestä. Kun ostat edullisen polyesteristä vamistetun topin, joka on nälkäpalkalla ja ehkä vielä lapsityövoimalla jossain halvan työvoiman maassa ommeltu, käytät sitä pari kertaa, laitat kierrätykseen ja kuvittelet tehneesi hyvänkin työn niin saatat olla harvinaisen väärässä. Topit, tunikat ja farkut (tai osa niistä) päätyvät isoissa konteissa johonkin köyhään Afrikan maahan, jossa niitä myydään torilla. Sielläkään rikkinäiset, rumat tai muuten huonot vaatteet eivät kelpaa ostajille ja ne päätyvät jätteeksi, jota ei käsitellä mitenkään.

Ohjelman mukaan osa kierrätysvaatteista kuljetetaan ensin suuriin lajittelukeskuksiin Eurooppaan ja sieltä Afrikkaan. Näin käy mm. monille Lindexin, H&M:n ja UFF:n keräämille tekstiileille (UFF myy parhaat vaatteet Suomessa). Fidan edustaja kertoo ohjelmassa, ettei heidän keräämiään vaatteita päädy EU:n ulkopuolelle.

Muistan vielä ajat, jolloin ostamisesta tuli huono omatunto siitä syystä, että rahaa kului johonkin turhaan, nyt joutuu kärsimään huomattavasti monimuotoisemmasta ja pahemmasta ostoskrapulasta.

http://outilespyy.com/mihin-kaytetyt-tekstiilit-menevat-suomesta/

Nyt vähän oikaisin, kyseisestä linkistä saa vaatekierrätyksestä monipuolisemman kuvan. Ongelmatonta se ei kuitenkaan ole, mutta ikävintä on, että käyttökelpoisia vaatteita laitetaan roskiin. Haluaisin muuten tietää, mihin Lidliin palautetut halvat vaatteet menevät, sillä nehän myydään usein pakkauksissa, joka on pakko avata, jos haluaa vaatetta sovittaa. 

Monta lohdutuspuseroa olen itselleni ostanut ja tulen varmaan ostamaankin. Yritystä tapojen muuttamiseen on havaittavissa, ainakin ajatuksen tasolla.

maanantai 24. helmikuuta 2020

Ilkeys on jokamiehenoikeus!

Ylen Areenasta voi katsoa sarjaa nimeltään Ammatti kirjailija. Yhdessä osassa näytetään pätkä vanhaa televisio-ohjelmaa, jossa haastatellaan Finlandia -ehdokkaaksi yltänyttä Leena Landeria. Hymytön risupartainen haastattelija nojaa kohti Landeria ja ihmettelee miksi kirjailija on saanut ehdokkuuden ja moittii ehdokkuudesta iloitsevaa Landeria televisokatselijoiden edessä "sinä kirjoitat niin helvetin huonoa suomea". 

Areenasta löytyvässä dokumentissa My Generation, Michael Caine vie meidät 60-luvun "svengaavaan" Lontooseen. Ohjelmassa näytetään pätkä työläistaustaisen valokuvamallin, Twiggyn haastattelua, jossa nuorelta naiselta kysytään "Kuka on lempifilosofisi?" Kuinka moni meistä osaisi vastata tuohon kysymykseen? Ei ole vaikea arvata mikä on haastattelijan tarkoitus. Tuskin häntä kiinnostavat valokuvamallin ajatukset filosofiasta.

Vanhoissa haastatteluissa toimittajien ote on hyökkäävämpi ja ilkeämpi kuin nykyään. Heillä on valmiit mielipiteet ja he ovat hyvin varmoja siitä, että ovat oikeassa. Haastattelijoita yhdistää usein täydellinen huumorintajun puute.

Nykyään ilkeys on demokraattisempaa, jokainen saa oksentaa vihansa nettiin, eikä se ole enää vain toimittajien yksinoikeus. Kumpi sitten on parempi, siihen en osaa vastata. Minusta tuntuu, että toimittajista on tullut vastavuoroisesti jopa kiltimpiä kuin aiemmin.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Doppelgänger -viikonloppu

Kaksi blogistikollegaa vai voiko sanoa -ystävää ovat lukeneet kirjani. Marjatta (Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia) on pitänyt kirjastani, mutta Ketjukolaaja (Tahaton lueskelija) on ollut kriittisempi. Hän kritisoi romaania muun muassa sitä, että henkilöiden taustoista kirjoitetaan liikaa, kun taas eräs ystäväni oli sitä mieltä, että taustat jäivät liian vähälle. Teki siis niin tai näin, se on jonkun mielestä väärin. Se on lopulta helpottavaa.

Somessa pyörii doppelgänger-haaste, jossa etsitään kaksoisolentoa itselle, kenellepäs muulle. Kaksoisolennon on hyvä olla Hollywood-tähti eikä naapurin Heidi.

Kukaan ei ole koskaan sanonut minua kenenkään julkkiksen näköiseksi, joten minussa ei ole tähtipotentiaalia.

Sen verran tuo kaksoisolennnon puute alkoi häiritä, että googlasin vanhoja suomalaisia urheilijoita, sellaisia kuten äitee Siiri Rantanen sekä suomalaispoliitikkoja vuosien varrelta. Siitä olisi voinut saada humoristisen päivityksen.

Jospa olenkin jonkun ihan kamalan tyypin kaksoisolento, mutta kukaan ei kehtaa sitä sanoa. Tunnen itseni osattomaksi ilman Hollywood look a like -paria. Minua ei ole sanottu edes äitini näköiseksi vaikka joskus peilissä vilahtavat äidin kasvot tai oikeastaan joku hänen ilmeensä.

Erään kirjailijan doppelgänger -päivityksessä oli kuva kananmunakennosta, sillä häntä oli kerran mainittu nuutuneen munan näköiseksi. Siihen joku totesi, että kirjailija muistuttaa kuitenkin enemmän Helen Huntia.

Jatkan kirjani googlaamista. Mukavaa doppelgänger -viikonloppua kaikille onnellisille, joilla sellainen on.

Linkit kirja-arvioihin löytyvät sulkuihin merkityistä blogien nimistä.


torstai 20. helmikuuta 2020

Kirjakaupassa

Tein toivioretken kirjakauppaan. Näön vuoksi vilkuilin alkuun pokkaritarjousta: nyt saisi kolme pokkaria viidellätoista eurolla. Ihan sama. Katseeni pyyhki kirjapinoja mitään näkemättä. Sopivan ajan kuluttua hiivin huomiota herättämättä kaunokirjallisuushyllylle (liikehtimiseni ei kiinnostanut myyjiä tai muita asiakkaita) ja siellähän se Ei saa elvyttää oli, kansi käännettynä kutsuvasti potentiaalisia ostajia kohti. Laitoin kännykän äänettömälle, nappasin kuvan ja poistuin myymälästä.

Ystäväni R sanoi eilen puhelimessa, että minun pitäisi hakeutua johonkin netin ulottumattomiin, vaikka Rautavaaran korpeen, että loppuisi tuo jatkuva kirjan googlaaminen. Hän oli oikeassa. Tämä ei ole enää normaalia.

R kertoi, että Goodreadsin äänestyksessä viime vuoden parhaaksi rakkausromaaniksi valittiin Read, White & Royal Blue (Casey McQuiston), joka kertoo kahden miehen rakkaustarinan, toinen heistä on Englannin kuninkaallinen (siis prinssi) ja toinen Yhdysvaltain presidentin poika. Kuulostaa uskomattomalta, mutta kirja on kuulemma hyvin kirjoitettu.

Uusimmassa Imagessa haastatellaan ohjaaja Milja Sarkolaa ja jutussa siteerataan jotain hänen näytelmäänsä (minulla ei ole tässä lehteä käsillä), jossa heitetään ajatus, että kaikki ihmiset ovat itsekkäitä ja pyrkivät pitämään huolta vain itsestään ja jälkeläisistään. Nekin, jotka auttavat muita, tavoittelevat omaa etuaan. Haluavat, että heitä pidettäisiin hyvinä ihmisinä. Minusta ajatus oli mielenkiintoinen. Muiden auttaminen hyödyttää myös itseä, jos ei muuten, niin siitä saattaa saada hyvän mielen. Luultavammin laitan roposeni SPR:lle ja Planille puhtaasti imagosyistä. Oli hyvän tekemisen motivii mikä vaan, niin tuohan se avun sitä tarvitseville.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Hitler ja Blondi

Ostin ihan ex-tempore lipun Työviksen Eino Salmelaisen näyttämölle, jossa esitetään näytelmää Hitler ja Blondi. Sain vielä paikan ensimmäiseltä riviltä, joitakin paikkoja olisi löytynyt parveltakin.

Näytelmän käynnisti Blondia, Hitlerin suosikkikoiraa (saksanpaimenkoira tietysti) esittävä Verneri Lilja, joka kysyi onko yleisössä natseja, onko uusnatseja, onko niitä jotka sanovat "En minä mikään natsi ole, mutta..."

Seela Sella asteli lavalle valkoisessa paidassa, kravatissa ja mustissa housuissa. Hän kiinnitti nenänsä alle mustat viikset ja hänestä tuli ihan oikea Hitler.

Mariola Aniolek/Aino Ranta (en tiedä kumpi) soitti pianomusiikkia, jota Hitler olisi inhonnut.

Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Michael Baran, joka on juutalainen kuten Seela Sellakin. Ehkä siksi tämä tuli niin lähelle katsojaa vaikka ei ihan perinteinen näytelmä ollutkaan. Vaikka liikuttiin menneessä niin esitys kiinnittyi nykyaikaan. Eikä sitä tarvinnut, lukuunottamatta alun natsikyselyä, edes sanoa.

Tiedämme miten Hitlerille kävi, mutta mikä oli Blondin kohtalo? Nyt seuraa juonipaljastus: se sai syanidikapselin päivää ennen kuin Hitler ampui itsensä.

Seela Sella oli samalla niin hauras, mutta niin vahva ja karismaattinen. Verneri Lilja taas vinkeän poikamainen. Nämä kaksi olivat niin vastustamaton yhdistelmä, että lopussa kaikki pomppasimme pystyyn ja minua itketti kunnes valot syttyivät, kaivoimme kännykät esiin ja lähdimme kotiin.

Kuva Tampereen työväenteatteri Kari Sunnari

tiistai 18. helmikuuta 2020

Älä juo mustetta

Ostin tulostimen, jonka ohjeista ymmärsin ensi näkemältä vain "Älä juo mustetta" (olisi kovin tehnyt mieli maistaa tuota mustaa taikajuomaa). Asensin lopulta kuitenkin printterin ihan itse ja tulostin kokeeksi yhden tekstin. Ihailen ja haistelen täydellistä tulostettani, joka ei tuoksu muinaisilta koulun monisteilta.

Kirjoitan, sillä haluan ihmisten pitävän minusta. Jos lukijat pitävät teksteistäni, niin he tykkäävät myös minusta, jos taas eivät, niin silloin he vihaavat meikäläistä. Näin olen päättänyt.

Kuitenkin kelpo ihminen voi kirjoittaa kamalia kirjoja ja inhottava paskiainen saattaa suoltaa kirjallisuuden klassikoita.

Tässä vaiheessa on vaikea vastaanottaa kritiikkiä (vaikka nythän se kuuluu asiaan) vaan kaikki negatiivinen palaute ahdistaa. Kirjoittaessani olen iloinen neuvoista, eikä mikään mitä olen kirjoittanut ole niin pyhää, ettei sitä voisi muuttaa tai poistaa. Nyt kun kaikki on jo painettu ja kansien väliin vangittu, eikä mitään ole enää tehtävissä, asia on hankalampi. Kirjailijuuteen (kai kahden julkaistun romaanin jälkeen saa nimittää itseään kirjailijaksi tai vaikka kevytkirjailijaksi, onhan kevytlevitteitäkin) liittyy riemua, mutta myös hylkäämisiä, paniikkia, kiukkua ja ahdistusta. 

Voi kunpa voisin palata siihen viattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen romaanin julkaisua.