Lomamatkalla Helsingissä

Teimme R:n kanssa perinteisen Helsingin reissun. Matkustimme Onnibussilla, josta on tulossa keskiluokkainen juttu ihan kuin ostosreissusta Lidliin. Miksi edes omistaa autoa kun bussilla ja junalla pääsee niin halvalla ja kätevästi ellei satu asumaan jossain korven keskellä niinkuin monet asuvat ja se heille suotakoon. Onnibussin ikkunastakin on kivempi katsella peltoja ja taloja kuin pelkkää asumatonta pusikkoa.

Kävimme kahvilla ja näimme Esa Saarisen ja hänen vaimonsa, mutta emme tuijottaneet vaan hörpimme kahvejamme ikäänkuin törmäisimme Esa Saariseen joka päivä.

Design museon kellariin oli koottu hauska näyttely "Meidän sakset", johon Fiskars oli kutsunut erityyppisiä taitelijoita eri puolilta maailmaa juhlistamaan oranssikahvaisia saksia. Mieleen jäi Karen Bit Vejle, joka leikkaa paperista pienillä saksilla uskomattoman pikkutarkkoja pitsimäisiä töitä. Ykköskerroksessa ihmettelimme suomalaista muotoilua ja hihkuimme "Tuollainen kahvipannu meillä oli kotona!" Ylimmässä kerroksessa oli esillä nykymuotoilua ja kaikkea kummallista.

Oli tarkoitus käydä jossain muussakin museossa, mutta emme ehtineet, sillä syödäkin piti. Teimme hieman ostoksiakin, mutta siitä ei enempää. Helsinki on loistava lomakohde.

Ensin pitää saada ihmiset viihtymään

Teoksen kirjakaupassa Tampereella järjestetään kirjanjulkkareita ja erilaisia kirjallisia tapahtumia.  Kun Teos osti Tulenkantajien kirjakaupan sen ilme modernisoitui, mutta jotain vanhaa kirjakauppaan jäi. Siellä myydään kirjoja! Kirjat keimailevat näyteikkunoissa, seisovat tiukasti hyllyissä ja  lojuvat houkuttelevasti pöydillä.

Tänään juhlistettiin Amanda Vaaran esikoisteoksen "Pientä fiksausta vailla" julkaisua. Haastattelussa menivät Amanda Vaara, Niina Hakalahti ja kirjan sankaritar Venla sekaisin. Opin muuten äsken hienon sanan pseudonyymi.

Esikoisromaani on viihteellisen romaanisarjan ensimmäinen osa. Menin tilaisuuteen, sillä tunnen Niina Hakalahden (Amanda Vaaran tapasin ensimmäistä kertaa), joka oli kirjoituskouluni erinomainen opettaja ja on nykyään ylpeä neljän kanan hoitaja (olen nähnyt niistä monta kännykkäkuvaa). Niinan silmät säihkyvät kun kanat mainitaan. Kanojen nimet ovat Kyllikki, Marja-Leena, Peik, yhden kanasen nimen olen ikävä kyllä unohtanut.

Tilaisuudessa puhuttiin taas kerran siitä mikä on viihdettä ja mikä taidetta. Aiheesta puhutaan aina kun epäillään jonkun tekevän viihdettä. Viihde on syntiä! Haastattelija Päivi Haanpää siteerasi Kari Väänästä "Ensin pitää saada ihmiset viihtymään, että voi sanoa heille jotakin".

Teidänpä vaan, että vetävän ja viihdyttävän kirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Kynnet verillä joutuu olemaan viihdyttävä.

Tapasin Kariston porukkaa ja kerroin kirjoittaneeni 60 liuskaa romaania. Heti iski katumus. Mikä romaani se on? Tällä viikolla olisi kaksi kirjoituspäivää, joista toisen vietän Helsingissä ja toisena käyn elokuvissa. Joku saattaisi sanoa, että elokuvan katsominen ei vie kokonaista päivää, mutta kun elokuva on päivällä ja olen juuri sillä nimenomaisella kellonlyömällä tottunut kirjoittamaan.

Lento

Youtube tarjoaa minulle aktiivisesti videoita kuten "Airplane crashes, takeoff aircraft and crosswind landings", "Top 20 most dangerous airports of the world" tai "Top 10 most dangerous emergency airplane landings".  Muutaman videon alussa näytetään Finnairin mainos.

Pikkuhiljaa mieleen hiipii marraskuinen lento Edinburghiin. Turvatarkastukset, koneen nousu, pienet muutokset koneen äänissä, jotka saavat epäilemään, että nyt yksi moottoreista on tiltannut. Iltalehtien myynti ja kahvin kaataminen. "Coffee or Tea?" Joku ottaa hermostuksissaan tai lomaa juhliakseen pikkupullon kuoharia, valkoviiniä tai oluttölkin vaikka periaatteessa on vähän liian aikaista nauttia alkoholia. Mitä siitä, kuollaan kuitenkin.

Hetken helpotus,  kone liukuu ilmaa pitkin tasaisesti, mutta luonnottomasti, sillä eihän sen pitäisi pysyä taivaalla kun se on niin painava. No kyllä tästä taidetaan hengissä selvitä. "Palatkaa paikoillenne ja kiinnittäkää turvavyönne". Pientä turbulenssia vai pientä tämähän putoaa.

Turvavyövalon sammuminen. Ehtii vielä käydä vessassa. Nopeasti takaisin omalle paikalle. "Aloitetaan laskeutuminen". Matkustajat nousevat pystyyn ja laittavat jotain laukkuun. Menevät vielä vessaan vaikka turvavyövalo jo palaa. Lentoemännät kulkevat kyttäämässä liian takakenoon jätettyjä istuinten selkänojia.

Lentoemännät siirtyvät omille penkeilleen ja ottavat naamalleen tyynen ilmeen vaikka lattia kuinka kuinka kallistelisi ja pomppisi. Näyttävät, että kaikki on kunnossa vaikka ei olekaan. Pyörät koskettavat maata ja lentoperämies iskee jarrut pohjaan. Pysähtyykö vai ei.  Lopulta kaikki nousevat käytävälle seisoskelemaan ja tönimään toisiaan.

Sitten se lentomatka on taas ohitse. Voi rauhassa stressata paluuta ja sitä että onhan se hotellihuone varattu ja mistä bussi kaupungin keskustaan lähtee.

Happy End

Olen ryhtynyt paistattelemaan aamuisin keinovalossa. Kirkasvalolamppuni on pyöreä kuin aurinko, mutta pienempi eikä se lämmitä.

Yritän vähentää ruokahävikkiäni, joten paistoin tänä aamuna jääkaappiini unohtuneen kananmunan. Harmaassa pahvikotelossa luki parasta ennen 8.9. 2017, mutta silti elintarvike oli käyttökelpoinen.

Kävimme M:n kanssa Ilkka Remeksen kirjoittaman näytelmän "Musta sydän" ensi-illassa. Näytelmän ensiesitys jätti kovin vaisun olon ja sai laiskat loppuaplodit.  Näyttelijöiden kukkapuskat tuotiin näyttämön eteen yhteisessä korissa.

Jännitysnäytelmän pitäisi kai olla jännittävä ja yllättää, tämä ei sitä tehnyt. Esitys ei myöskään liikuttanut eikä se huvittanut kuin tahattomasti. Näyttelijäraukat pärjäsivät hyvin.

Onko niin, että jännitys sopii vain elokuviin tai televisiosarjoihin, mutta ei teatterin lavalle.  Ongelmaa oli yritetty paikata näyttämällä mustavalkoista videota näyttämön taustalla ja katsomoon asetetuista monitoreista.

Jäi epäselväksi mitä kirjailija halusi näytelmällä sanoa.

Luin Jonathan Hillin esikoisromaanin Nix. Kirja kertoo äidin ja pojan tarinan, mutta niin laveasti, että ranteeni ovat vieläkin kipeät. Kirjan kansi hehkuttaa romaanin erinomaisuutta ja sen liepeessä John Irving kehuu Hilliä parhaaksi uudeksi yhdysvaltalaiseksi kirjailijaksi.

Karsiminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Joku arveli, että USA:ssa maksetaan kirjailijalle sivumäärän mukaan. Kirjan loppu on sovinnollinen ja optimistinen, voisiko sanoa "Happy End".  Onhan se mukavaa, jäi hyvä mieli kun tietää kaikkien selviävän.

Elokuvissa ja kirjoissa saa mielestäni olla onnellinen loppu vaikka se saattaakin syödä taiteellista vaikutelmaa. Happy End on taiteilijan lahja meille.

Kirjoituspäivä

Olen asettanut itselleni tavoitteen päivittää blogiani säännöllisesti vaikka ei olisi mitään asiaa. Tänään on taas "ei mitään kirjoitettavaa" - päivä.

Kolme hektistä työpäivää on takana, enkä ole yhdestäkään päivästä selvinnyt työajan puitteissa vaan lähtenyt viimeisenä ja sammutellut valot, jotka työkaverit jättävät kevytmielisesti palamaan. Lyhyessä työviikossa on pienentyneen palkan lisäksi muitakin huonoja puolia. Harvoista työpäivistä tulee raskaita, sillä onhan kolme päivää eri asia kuin viisi. Lyhyen työviikon vuoksi joutuu luopumaan asioista, jotka lisäisivät työmotivaatiota kuten erilainen kehittämistyö.

Olen ottanut käyttöön uuden strategian: Kysyn kaikilta vanhemmilta potilailta "Voimmeko sinutella?" Yhtä lukuunottamatta kaikki ovat sanoneet "Ilman muuta!", jonka jälkeen minä sinuttelen heitä ja he teitittelevät minua. Kun potilaille lähetettävät kirjeet sinuttelevat heitä niin voin minäkin kai tehdä saman.

Kävimme R:n ja S:n kanssa vanhassa kirjoittamiskoulussamme puhumassa kirjoistamme, kirjoittamisprosessista, kirjan kustantamisesta ja muusta kirjoittamiseen liittyvästä. Oikeastaan tuppauduimme sinne ihan itse. Saimme palkkioksi lottokupongit. Olen osallistunut joskus työpaikan toiveikkaaseen yhteislottoon, muuten en ole lotonnut. En usko lottoamiseen.  Pitää selvittää milloin arvonta tapahtuu. Saatan olla lottomiljonääri. 

Tänään on kirjoituspäivä. Olen kadottanut vajaassa viikossa kirjoittamistunnelman. Olen etääntynyt käsikirjoituksen henkilöistä. Pitäisi yrittää tutustua heihin uudestaan.

Eniten minua ärsyttää

Minua ärsyttää polkupyörän koliseva etulokasuoja ja lamppu, joka kääntyy tärähdyksestä niin, että valo osoittaa märkään asfalttiin. Minua ärsyttävät pyöräilijät, jotka työntävät polkupyörän eturenkaan pyörätelineen kahden pyöräpaikan väliin. Entäs ne tyypit jotka suunnittelevat pyörätelineet niin, että pyörät tarttuvat toisiinsa kuin rakastuneet parit.

Sukkahousupaketteihin pitäisi liimata tarrat, jossa lukisi "Nämä sukkahousut valuvat", ettei tule yllätyksenä, että K-marketin käytävää kävellessä haarakiila valuu jonnekin reisien puoliväliin. Haarakiila on niin ruma sana, ettei sitä saisi käyttää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä.

Eniten minua ärsyttävät ihmiset, kadut, talot, harakat, R-kioskit, alikulkukäytävät, rullaportaat, kiinankaalisalaatti, rintasyöpäsydämet facebookissa, pimeys, aamuheräämiset, juomatta jääneet aamukahvit, sähköpostit, mainokset, tietokoneohjelmat, minä itse, unet joita en aamulla enää muista, rasvaton raejuusto ja asioista päättäminen