keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Tammerissa

Rosa Meriläinen on muuttanut takaisin vanhempiensa luo ja kirjoittaa kolumnissaan, että vanhempien on aina majoitettava jälkeläisensä ja tuettava heitä. Ihan sama minkä ikäisiä lapsukaiset ovat.

Mietimme töissä, miltä tuntuisi muuttaa takaisin lapsuudenkotiin. Ahdistavalta. Epäonnistumiselta.

H, joka taitaa olla Rosa Meriläistä vanhempi, sanoi että hänen vanhempansa ovat eronneet. Jos hän palaisi kotiin, pitäisi sovitella jonkinlainen yhteishuoltajuus, viikko isän luona ja viikko äidin luona. Juhlapäivistä ja viikonlopuista sitten riideltäisiin.

Kävin tamperelaisessa kirjallisuustapahtumassa esiintymässä. Isoilla staroilla kuten Riku Korhosella pitää olla lämppäri ja minä kelpasin siihen rooliin.

Koin erittäin vapauttavana, että Finlandia-ehdokas sanoi kesken haastattelun pistäytyvänsä pissalla. Itse olisin istunut lavalla vaikka pissa olisi valunut pitkin jalkojani. Vastaillut haastettelijan kysymyksiin kusilammikosta.

Istuin tilaisuuden jälkeen hetken samassa pöydässä illan tähden kanssa. Huomasin, että Riku Korhonen on paitsi hyvä kirjailija myös sympaattinen mies ainakin turkulaiseksi.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Heidi ja Riku

Tulkaa huomenna Roosalupille Tammeriin klo 18. Siellä esiintyvät Heidi ja Riku. Tai oikeammin Riku ja Heidi. Heidi on Rikun lämppäri. Heidillä on kymmenen minuutin keikka. Rikulla onneksi pitempi.

Heidi on harjoitellut esitystään Kertun toimessa koeyleisönä. Kerttu on vaikuttanut aika tylsistyneeltä, sekin odottaa Rikun karismaattista säteilyä. Kotieläinten lojaalisuuteen ei voi luottaa.

Heidi luuli vielä jokin aika sitten, että Roosalupi on joku Roosanauha -juttu, jolla kerätään rahaa rintasyöpäpotilaille, mutta nyt Heidi jo tietää, että kyse on kirjallisuustapahtumasta.

Ettäs tiedätte tekin asian oikean laidan. Rahaa ei kerätä vaan kaikki on ilmaista paitsi juomat ja kirjat.


maanantai 16. tammikuuta 2017

Kommunikaattori

Järjestelemme luokkatapaamista, johon osallistuvat melko varmasti taas kerran ne samat ihmiset. Näen heitä muutenkin, ainakin niitä, joita haluan nähdä.

Saimme tietoomme monen luokkakaverin sähköpostiosoitteet ja muutamalle löytyi puhelinnumero, jonka oikeellisuus oli kovin epävarmaa. Onneksi nykyään voi vältellä soittamista viimeiseen saakka. Laitoin luokkakavereille tekstiviesit, joissa sotkin kaksi Sakaria.

Olen mennyt Twitteriin, enkä oikein tiedä mitä siellä tehdään. Ketä twiittini kiinnostavat? Miten siellä voi tuoda tärkeitä asioita esille kun seuraajia on alle kymmenen. Näen huomattavasti enemmän ihmisiä joka päivä ihan lähietäisyydeltä.

Laitan kännykkäkameralla napattuja kuviani Instagramiin. Melkein kaikki otokseni olen kuvannut sunnuntaisella Pyynikki-lenkilläni. Teen lenkin vaikka Pyhäjärvi tulvisi, Pyynikinharjun metsä käryäisi tai jalkani olisi pakattu kipsiin. Kuvat ovat melko yksitoikkoisia ja kehnolaatuisia.

Päivystin aikoinaan erästä aluesairaalaa, josta Ekg-nauhat lähetettiin päivystäjälle faksilla. Laite piti kantaa kotiin silloin kun päivystysvuoro iski. Tujotin keskellä yötä tuota ihmettä ja odotin, että se syöttäsi EKG-filmiä katsottavakseni. Seuraavaksi saimme Nokian kommunikaattorin päivystyspuhelimeksi. Siihenkin saattoi lähettää EKG:n. Laite oli kevyempi kantaa kotiin. Ahdistaa moisten vempeleiden muistelu.

Nyt on uudet laitteet ja kommunikointitavat, joiden annamme syödä vapaa-aikamme.

Kohta alan kytätä kuinka moni on tämänkin lukenut.

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Olisipa elämä musikaali

Lehdistä saa jatkuvasti lukea tarinoita, joissa joku jättää hyväpalkkaisen työnsä ja ryhtyy joogaamaan kokopäiväisesti tai kasvattamaan kyyttöjä isovanhempiensa vanhassa huterassa navetassa. On köyhä, mutta onnellinen.

Missä ne epäonnistuneet uranvaihtajat ovat? Kai sellaisiakin löytyy, joita jatkuva joogaaminen alkaa tympiä tai jotka eivät jaksakaan lypsää kyyttöjä.  Mummonmökki maalla osoittautuu kylmäksi ja siitä löytyy vesivahinko. Tekee mieli takaisin kerrostaloon ja kaupungin keskustan kahvilaan lattea siemailemaan.

Epäonnistumisista vaietaan, eihän sellaisia tarinoita kukaan halua kuulla.

Näin eilen ihanan musikaalin nimeltään La La Land. Musikaalien ja romantiikan halveksijoiden ei kannata vaivautua. Elokuva on aikuisten kiiltokuvavihko.

Elokuva kunnioittaa Hollywoodin musikaaliperinnettä ja ihailee jazz-musiikkia.

Musikaalin pääpari on kerrassaan ihana. Ryan Gosling on hurmaavan poikamainen. Katse, jonka mies luo vastanäyttelijäänsä Emma Stoneen  sulattaa pahimmankin kyynikon. Emma Stonella on mahtavat kasvot, jotka heijastavat kaikki tunteet todella herkästi.

Vaatteet ovat kauniita ja tanssit ihania, varsinkin tanssi planetaariossa. Vaikka eletään nykyajassa ohjaajalla (Damien Chazelle) on ollut käytössään suodatin, joka tekee Los Angelesista iättömän kaupungin.

Tähän elokuvaan ei tarvitse ostaa irtokarkkia, sillä elokuva itsessään on herkullinen suklaakonvehti.

Olisipa elämä musikaali eikä tragikomedia.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Riku Korhosen lämppäri

Suunnittelen miten esittelen itseni Roosalupilla (tamperelainen kirjallisuustapahtuma), jossa toimin Riku Korhosen lämppärinä (Tervetuloa hotelli Tammeriin 18.1 klo 18!). En ole koskaan kuullut kenenkään intoilevan "Olipa mahtava lämppäribändi!" Toivottavasti minulle ei kuitenkaan buuata.

Aion kertoa, että lääkärin ammatin vuoksi olen oppinut välttämään adjektiiveja ja muuta turhaa ja konekirjoitusta kuormittavaa. Sairaskertomuksissa kuvataan ihmisiä lakonisesti: yleistila hyvä, kohtalainen tai huono. Minkälaisen romaanin näin saisi aikaan? Epikriisin pituisen ja vaikeasti ymmärrettävän. Kahden kovan kannen välissä löytyisi sivun pituinen teksti.

Meillä töissä kuulemma laitetaan sijaiset kirjoittamaan saneluitani, sillä ne ovat niin selkeitä. Tätä en itse sanonut vaan kiitos on tullut niiltä, jotka höpinöitäni kirjoittavat.

Tapasin nuoren naisen, joka opiskelee yliopistossa viestintää. Hän antoi ohjeita tuohon vartin esiintymiseen. Suurimman osan ohjeista olen unohtanut. Minun pitäisi kuulemma saada yleisö puolelleni olemalla samaistuttava. Minun siis varmaankin kannattaa tuoda ilmi, että kirjallinen elämäni on ollut sarja epäonnistumisia ja että kaikki on vaatinut valtavia ponnisteluja. Näitä asioita pitää liioitella.

Viidassa kävi kirjailijavieraita kertomassa urastaan. Rakastimme niitä, joilla oli ollut vaikeuksia ja joiden käsikirjoitukset oli toistuvasti hylätty. Inhosimme kirjailijaa, joka oli ollut jo lapsena nero. Osasi lukeakin siinä vaiheessa kun tavalliset kansalaiset opettelevat käymään potalla ja syömään lusikalla.

perjantai 13. tammikuuta 2017

Varastettu vessaharja

Kävin aamulla labrassa Hämeenkadun toimipisteessä. Laboratorionhoitaja tai oikeammin bioanalyytikko kertoi, että toimitiloista pyritään varastamaan kaikki irtoava mm. suihkuletku ja vessaharja. Arvelisin, ettei toimipisteen vessaharjalla olisi kovinkaan korkeaa jälleenmyyntiarvoa.

Laboratoriokokeiden tulokset kilahtelevat kännykkääni ja tuijotan niitä ällistyneenä. En ole tottunut työssäni näkemään noin hyviä arvoja. Katsoin itse EKG:n, joka sekin oli prima. Ei edes yhtä ainokaista lisälyöntiä. Vika löytyy siis päästäni.

Sain illalla puoli seitsemän aikaan ajatuksen "Minäpä lähden teatteriin!" Kellariteatteri ja teatteri Telakka ovat tehneet yhteistyönä näytelmän "Ei voi auttaa, sori". Näytelmä päättyy eri teattereissa eri tavoin. Toivottavasi Telakan loppuratkaisu on epäsovinnaisempi kuin Työviksellä oli.

Näytemän ihmisten ongelmat tuntuvat minusta jo kaukaisilta. Parisuhde työn ja lastenhoidon puristuksissa. Tasapainoilu oman ajan tarpeen ja perheen tarpeiden välissä. Kahden ihmisen erilaiset haaveet.

Näytelmässä nainen on se joka määrää ja miesraukan tempoilua katsoo vähän säälien. Toisaalta tekisi mieli ravistaa moista uroslapasta.

Antti Mikkolan teksti naurattaa, mutta ehkä se koskettaminen onnistuu vähän huonommin. Näytelmässä ollaan miehen puolella, joka on lopulta ihan virkistävää. Samuli Muje riehuu itsensä hikeen nöyrtyvänä Ilmarina. Heidi Kiviharju onnistuu hienosti kolmessa eri roolissaan ja on herkullinen tapaus Ilmarin äitinä. Antti Mankonen jää jotenkin valjuksi perseitä maalaavana taidemaalarina.

Näytelmä oli kelpo inhmissuhdedraamaa, voisi varmaankin nimittää tragikomediaksi. Hyvä pieni näytelmä, mutta ei ehkä niin hyvä kuitenkaan, että jaksaisin lähteä Telakalle sitä toista loppua katsomaan. Toivon, että se on räväkämpi, sillä hienoon vauhtiin päässyt näytelmä vähän läsähti lopussa.