Kasvatan lihaksia

Kasvatan lihaksia. Ruokin itseäni proteiinilla ja käyn Nääshallissa rautaa nostamassa.  En ole havainnut merkittävää lihasmassan nousua. 

Lihaksien kasvattamisesta tuli mieleeni Anja Erämajan runo, jossa kasvatetaan tukkaa ja "se kasvaa vaikka luomet on painettu kiinni". Lihakset eivät kasva sohvalla maaten, hiukset sen sijaan saattavat kasvaa ja kynnet. 

Kuntosalilla treenasi eläkeläispariskunta (toivottavasti he eivät lue blogiani). Mies käytti mustaa paitaa, joka oli nurinpäin hänen päällään.  Pesuohjelappu liputti kyljessä. Mies luetteli missä urheiluharrastuksissa he käyvät. Kuntosalilla, vesijumpassa ja soutamassa. 

Juoksen nykyään alkuun juoksumatolla kilometrin verran, jonka jälkeen minulla on koko lihastreenin ajan hiki ja käyn pyyhkimässä otsaani käsipaperiin. Juon vettä punaisesta muovisesta kerhopullosta, sillä olen hukannut trendikkäämmät juomapullot. 

Eipä muuta. Odotan, että tulisi ilta ja olisi soveliasta katsoa Areenasta Suurta keramiikkakisaa. Ohjelman nimi on englanniksi The Great Pottery Throw Down. Osaisiko joku kertoa, mitä throw down tässä tarkoittaa?

 

 

Juoni, jota ei ollut

Aloitin aamuni Sirkka Turkka -terästyksellä. Runot lämmittävät edelleen ruokatorveani. 

Odotan lenkille lähtöä ja monta muutakin asiaa. Niitä muita juttuja odotan innokkaammin ja hermostuneena, pessimismiin lähes vajonneena.  Lenkkiä vain odottelen. 

Kävin Niagarassa katsomassa Wes Andersonin elokuvan Foinikialainen juoni. Elokuva kertoo Kordasta, epämääräisestä rikkaasta liikemiehestä, jonka henkeä jatkuvasti uhataan, mutta joka toistuvasti selviää lentokoneiden putoamisista ja syvistä haavoista. Kerran hän pitää jo jotain sisäelintään käsissään. 

Korda päättää testamentata omaisuutensa ainoalle tyttärelleen, joka on nunna ja jättää yhdeksän poikaansa ilman perintöä. 

Andersonin elokuvaestetiikka on mainiota, kuin elokuvallinen karamelli. Elokuvan huumori on mustaa. Foinikialaisessa juonessa on monta tähtinäyttelijää, joiden nimiä muistelin elokuvan aikana.

Välillä nukutti ja edessäni istuva mies kuorsasi suureen ääneen kunnes vaimo sai hänet hereille. Kannattaisi varmaan tutkia, onko uniapneaa. 

Antaisin elokuvalle saman kuin Hesari, kolme tähteä. 

Tässä tekstissä ei ollut juonta, mutta ei se mitään. Aina ei saa sitä mitä tilaa.  

 

Sininen enkeli

Olen matkalla siskon pojan lakkiaisiin, jotka jäivät minulta viime viikolla väliin. 

Lehdissä on kirjoitettu paljonko tuoreelle ylioppilaalle pitäisi antaa rahaa (muut lahjat ovat nuorten mielestä noloja). Lehtijutuissa vallitsee sellainen yhteisymmärrys, että sata euroa on hyvä summa (isovanhemmat voisivat antaa enemmänkin). Jossain jutussa mainittiin, että pienikin summa kuten viisikymppiä käy. 

Kirjailijatuttuni kirjoitti somessa, sttä 50 euroa ei ole hänelle eikä monelle muullekaan pikkusumma. Toimittajat, jotka näitä juttuja kirjoittavat ovat keskiluokkaisia ja melko hyvätuloisia. 

Sain aikoinaan lahjashekkejä ja pari korua. Olin ihan tyytyväinen. Lahjarahoilla join samana iltana äklömakeita drinkkejä, joiden nimi oli Sininen enkeli. 

Katselimme riemuylioppilasjuhlissa vanhoja valokuvia juhlista, joissa kaikki olivat aika humalassa. Olimme silloin 16-vuotiaita. Emme muistaneet kuka osti omppuviinit.  Omenaviini oli sen ajan muotijuoma.

Illalla naapuritalon pihaan ajoi poliisiauto. Seuraavaksi saapui ambulanssi. Henkilökunnalla ei näyttänyt olevan kiire. Kurkin ikkunasta, että jospa tapahtuisi jotain mielenkiintoista. Ei tapahtunut. 

Etkot ja koulu

Riemuylioppilastapaamisen etkot järjestettiin luokkakaverin vanhempien entisessä omakotitalossa, joka toimii nykyään Airbnb-majoituksena. Talo sijaitsee Kuopiossa ja siitä huolehtii Helsingissä asuva luokkakaveri, joka matkustaa Onnibussilla Kuopioon siivoamaan ja lakanoita vaihtamaan.  Kuulostaa vaivalloiselta. 

Luokkakaverini Martti Kainulainen on tehnyt uransa lehtikuvaajana. Hän kertoi, että ennen digiaikaa kuvat piti kuvausmatkoilla kehittää paikan päällä, joka tarkoitti lähinnä hotellihuoneen kylppäriä. Välineistö viriteltiin kylpyammeen päälle. 

Kuvien kehitykseen käytettävät laitteet ja litkut painoivat noin kolmekymmentä kiloa, lisäksi painoa tuli kameroista ja objektiiveista. Lentäessä matkatavaroiden ylipaino tulee kalliiksi, joten yritettiin päästä halvemmalla. Yksi tapa oli pistää jalka vaa'an alle, toinen oli sen vanhimman ja kyllästyneimmän näköisen virkailijan tiskille meneminen. 

MK kertoi hauskoja juttuja kuvauskeikoista, mutta minulle jäi ainoastaan mieleen, että Lenita Airisto asettui aina kuvattavan joukon keskelle, ettei leikkautuisi pois kuvasta. Ella Eronen retusoi omia kuviaan. M sanoi, että merkittävin kuvauskeikka oli Berliinissä 1989, kun muuri murtui. 

Kävimme tapaamassa äidinkielen opettajaamme Helka Nurmea, joka täytti 31. toukokuuta 98-vuotta. Opettajan muisti pelasi erinomaisesti, eikä hän tuntunut pitävän mitenkään ihmeellisenä sitä, että tulimme käymään, tosin hän tiesi etukäteen tulostamme. Lauloimme hänelle Paratiisin, Karjalan kunnailla ja Olen nähnyt Helga neidin kylvyssä. HK säesti ukulelella. 

Klassikka oli muuttunut. Sinne oli saatu uudet hienot vessat, käytävillä näkyi sohvia, nojatuolia ja jopa riippukeinu. Tiedotukset välkehtivät valotauluilla. Automaatista olisi voinut ostaa suklaapatukan.

Koulussa on urheilulinja. Klassikassa ei voi enää lukea pitkää latinaa tai muinaiskreikkaa (minä en niitä lukenut), mutta  lyhyt latina on edelleen mahdollinen. Latinan ryhmä tekee vuosittain matkan Roomaan. 

Klassikasta kirjoitti ylioppilaiksi 160 opiskelijaa.  Annoimme kolmelle heistä stipendit.

Aikoinaan B-luokka opiskeli ruokalasta tehdyssä tilassa. D-luokkalaiset väittivät viettäneensä lukiolaikansa komerossa.  Enää ei ole luokkia. Sääli.

En ymmärrä miksi fontti vaihtuu kesken kaiken, mutta en osaa tehdä sille mitään. 

Yllä olevan kuva on otettu vanhojenpäivänä ja kuvan on ottanut Timo Reinikainen, minulla on kuvassa lierihattu ja olen asettunut keskelle kuvattavaa joukkoa. 

Riemuylioppilaan puhe

Tässä on puhe, jonka pidin entisen kouluni lakkiaisissa. Kirjailijakollega konsultoi Tampereen yhteiskoulun lukion luovan kirjoittamisen ryhmää puhetta varten. He kirjoittivat hienoja pitkiä tekstejä, mutta otin niistä vain muutamia neuvoja ja muokkasin lyhyeen puheeseen sopiviksi. Kiitos Johanna Hulkko ja oppilaat!

 

Arvoisat opettajat, ylpeät sukulaiset ja ennen kaikkea ihanat uudet ylioppilaat!

En muista, kuka puhui omissa lakkiaisissani vuonna 1975, ja olen unohtanut mistä siellä puhuttiin. Vakuutan, että tekin tulette unohtamaan minut ja puheeni.  En aio puhua pitkään, vaikka meillä eläkeläisillä on taipumusta siihen.

Muistan kyllä, että lakkiaisissa päälläni oli tätimäinen samettimekko ja jaloissani uutuuttaan kiiltävät kengät. Odotin illan juhlia, pelkäsin kompastuvani omiin jalkoihini lakkia hakiessani ja jännitin paljonko rahaa nettoaisin sukulaisilta. Minulla on tallessa kuva, jossa koko luokka seisoo lakkiaspäivänä tämän koulun pihalla. Tytöt jakkupuvuissa, pojat kauluspaidoissa ja puvuissa. Näytämme yhtä aikaa liikuttavan nuorilta ja melkein keski-ikäisiltä.

En omista enää edes ylioppilaslakkia, sillä vielä samana vuonna perheeni saksanpaimenkoira irrotteli hampaillaan lakkini lipan, ja siitä tuli ylioppilasbaskeri. Ehdin käyttää päähinettä vain kerran.

Meille sanottiin, että kyllä nykynuorilla on helppoa, niin aina sanotaan. Ei ollut helppoa! Te olette joutuneet kaiken lisäksi kärsimään korona-ajan ja etäkoulun. Selvisitte siitäkin! Meidän opettajamme olivat aina paikalla luokassa. Emme osanneet arvostaa sitä silloin.

Ihailen teitä, olette fiksuja, kielitaitoisia ja teillä on erinomaiset digitaidot toisin kuin minulla. Kun minulle tulee ongelmia läppärini kanssa, kiroilen, itken ja soitan lapsilleni.

Siitä huolimatta minun pitäisi sanoa teille jotain viisasta ja kohottavaa, kuten mikä on elämän tarkoitus. Olenhan vanha ja minun luulisi tietävän siitä jotakin, vaikka en tiedäkään. Mielestäni paras kuvaus elämän tarkoituksesta löytyy kirjeestä, jonka kirjailija Anton Tšehov kirjoitti vaimolleen kuukautta ennen kuolemaansa ”Sinä kysyt: Mitä elämä on? Se on samaa kuin kysyisi mitä on porkkana. Porkkana on porkkana, ja siitä ei voi sen enempää tietää.”

Elämä on mielestäni elämistä varten, se ei ole pelkkää suorittamista, eikä muiden miellyttämistä. Niihinkin olen sortunut.

Tällä hetkellä teidän tulevaisuutenne ja koko maailman tulevaisuus saattaa vaikuttaa kovin epävarmalta. Te joudutte päättämään, mitä tehdä elämällänne. Joudutte kaiken lisäksi korjaamaan ongelmat, joihin meidän sukupolvemme on syyllinen. Sellaiset pikkupulmat kuten ilmastokriisin.

Löysin Tove Janssonin Muumi-kirjat vasta kuusikymppisenä ja minua lohduttaa Taikatalven Tuu-tikki, joka sanoo "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi". 

Toimittaja Anna-Stina Nykäsen elämässä oli joitakin vuosia sitten paljon menetyksiä. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa, että katsoo elämää kuin televisiosarjaa: tämä jakso oli tällainen, seuraava on taas erilainen, tahdon katsoa senkin.

Toivottavasti osaatte nauttia lakkiaisista kertovasta jaksosta.

Hesarin syntymäpäivähaastatteluissa kysytään keski-ikäisiltä ja vanhoilta synttärisankareilta, mitä he sanoisivat 20-vuotiaalle itselleen. Moni heistä kehottaa uskomaan itseensä ja luottamaan siihen, että kaikki tulee menemään hyvin.

Ystäväni kysyi minun puolestani Tampereen yhteiskoulun lukiolaisilta mitä he sanoisivat teille.

Lukiolaiset kehottivat olemaan ylpeitä saavutuksestanne. He varoittivat teitä muuttumasta tylsiksi aikuisiksi. Käskivät unelmoimaan suuresti. Pitämään yhteyttä lukioaikaisiin ystäviinne. He neuvoivat: Älkää pelätkö epäonnistumisia. Nämä nuoret muistuttivat myös, ettei kenenkään tarvitse pärjätä yksin.

Olette taatusti saaneet riittävästi neuvoja vanhemmiltanne ja opettajiltanne, vaikka ette olisi niitä edes pyytäneet. Olen sitä mieltä, että pyytämättä annettu neuvo on moite. Siitä huolimatta haluan sanoa teille: Lukekaa kirjoja, kävelkää metsässä, säilyttäkää lukioaikaiset ystävänne ja pyytäkää tarvittaessa apua.

Muistakaa, että useimmat ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Asia hämärtyy, sillä ystävällinen ihminen ei ole uutinen.

Siirryn nyt syrjään, sillä on teidän vuoronne. Juhlikaa, iloitkaa, olkaa rohkeita ja rakastakaa. Olette nuoria vain kerran!

Hurjasti onnea!

Riemuylioppilas

Lähden huomenna Kuopioon riemuylioppilastapaamiseen. Huomenna järjestetään etkot, varsinainen juhlapäivä on lauantaina. 

On vaikea tunnustaa olevansa niin vanha, että lakkiaisista on kulunut viisikymmentä vuotta. Minulla on sellainen harha, että kun puhutaan 70-luvusta, miellän sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Hämmästelen, kun 1975 syntyneistä tehdään 50-vuotishaastatteluja. Pidän tällä vuosituhannella syntyneitä päiväkotilapsina. 

Huomaamattani on tapahtunut joku outo aikasiirtymä. Ne sopivat elokuviin, mutta ne kuuluvat näköjään myös tosielämään.

Pidän riemuylioppilaiden puheen. Pyysin siskoani kysymään pojaltaan, tuoreelta ylioppilaalta, mitä minun kannattaisi sanoa. Hän toivoi, etten ainakaan puhuisi omista arvosanoistani. En puhu. 

Olen kellottanut puheen, ja se kestää viisi minuuttia. Olen pitänyt puheen useamman kerran kotini seinille ja lopussa minua aina itkettää. Seinät eivät ole osoittaneet liikutuksen merkkejä. On siinä huumoriakin, mutta se ei jaksa toistuvasti naurattaa, tuskin edes hymyilyttää. 

Keräsimme stipendirahaa 670 euroa ja annamme kolme stipendiä, joka sekin itkettää. Sileät setelit suoraan pankista olisivat maksaneet 24 euroa, joten setelit on revitty pankkiautomaatista. 

Käymme viemässä kukkia äidinkielen opettajallemme Helka Nurmelle, jolla on samana päivänä syntymäpäivä. Olisimme kukittaneet luokanvalvojankin, mutta hän ei jaksanut ottaa meitä vastaan.

Juhlissa lakitetaan peräti 160 ylioppilasta. Aion poistua juhlasalista heti oman puheeni jälkeen ja liittyä muiden vanhojen joukkoon. He seuraavat tilaisuutta luokasta käsin. 

Jollain oudolla tavalla minusta tuntuu, että hyvästelen koluluni vasta nyt lopullisesti.