torstai 20. helmikuuta 2020

Kirjakaupassa

Tein toivioretken kirjakauppaan. Näön vuoksi vilkuilin alkuun pokkaritarjousta: nyt saisi kolme pokkaria viidellätoista eurolla. Ihan sama. Katseeni pyyhki kirjapinoja mitään näkemättä. Sopivan ajan kuluttua hiivin huomiota herättämättä kaunokirjallisuushyllylle (liikehtimiseni ei kiinnostanut myyjiä tai muita asiakkaita) ja siellähän se Ei saa elvyttää oli, kansi käännettynä kutsuvasti potentiaalisia ostajia kohti. Laitoin kännykän äänettömälle, nappasin kuvan ja poistuin myymälästä.

Ystäväni R sanoi eilen puhelimessa, että minun pitäisi hakeutua johonkin netin ulottumattomiin, vaikka Rautavaaran korpeen, että loppuisi tuo jatkuva kirjan googlaaminen. Hän oli oikeassa. Tämä ei ole enää normaalia.

R kertoi, että Goodreadsin äänestyksessä viime vuoden parhaaksi rakkausromaaniksi valittiin Read, White & Royal Blue (Casey McQuiston), joka kertoo kahden miehen rakkaustarinan, toinen heistä on Englannin kuninkaallinen (siis prinssi) ja toinen Yhdysvaltain presidentin poika. Kuulostaa uskomattomalta, mutta kirja on kuulemma hyvin kirjoitettu.

Uusimmassa Imagessa haastatellaan ohjaaja Milja Sarkolaa ja jutussa siteerataan jotain hänen näytelmäänsä (minulla ei ole tässä lehteä käsillä), jossa heitetään ajatus, että kaikki ihmiset ovat itsekkäitä ja pyrkivät pitämään huolta vain itsestään ja jälkeläisistään. Nekin, jotka auttavat muita, tavoittelevat omaa etuaan. Haluavat, että heitä pidettäisiin hyvinä ihmisinä. Minusta ajatus oli mielenkiintoinen. Muiden auttaminen hyödyttää myös itseä, jos ei muuten, niin siitä saattaa saada hyvän mielen. Luultavammin laitan roposeni SPR:lle ja Planille puhtaasti imagosyistä. Oli hyvän tekemisen motivii mikä vaan, niin tuohan se avun sitä tarvitseville.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Hitler ja Blondi

Ostin ihan ex-tempore lipun Työviksen Eino Salmelaisen näyttämölle, jossa esitetään näytelmää Hitler ja Blondi. Sain vielä paikan ensimmäiseltä riviltä, joitakin paikkoja olisi löytynyt parveltakin.

Näytelmän käynnisti Blondia, Hitlerin suosikkikoiraa (saksanpaimenkoira tietysti) esittävä Verneri Lilja, joka kysyi onko yleisössä natseja, onko uusnatseja, onko niitä jotka sanovat "En minä mikään natsi ole, mutta..."

Seela Sella asteli lavalle valkoisessa paidassa, kravatissa ja mustissa housuissa. Hän kiinnitti nenänsä alle mustat viikset ja hänestä tuli ihan oikea Hitler.

Mariola Aniolek/Aino Ranta (en tiedä kumpi) soitti pianomusiikkia, jota Hitler olisi inhonnut.

Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Michael Baran, joka on juutalainen kuten Seela Sellakin. Ehkä siksi tämä tuli niin lähelle katsojaa vaikka ei ihan perinteinen näytelmä ollutkaan. Vaikka liikuttiin menneessä niin esitys kiinnittyi nykyaikaan. Eikä sitä tarvinnut, lukuunottamatta alun natsikyselyä, edes sanoa.

Tiedämme miten Hitlerille kävi, mutta mikä oli Blondin kohtalo? Nyt seuraa juonipaljastus: se sai syanidikapselin päivää ennen kuin Hitler ampui itsensä.

Seela Sella oli samalla niin hauras, mutta niin vahva ja karismaattinen. Verneri Lilja taas vinkeän poikamainen. Nämä kaksi olivat niin vastustamaton yhdistelmä, että lopussa kaikki pomppasimme pystyyn ja minua itketti kunnes valot syttyivät, kaivoimme kännykät esiin ja lähdimme kotiin.

Kuva Tampereen työväenteatteri Kari Sunnari

tiistai 18. helmikuuta 2020

Älä juo mustetta

Ostin tulostimen, jonka ohjeista ymmärsin ensi näkemältä vain "Älä juo mustetta" (olisi kovin tehnyt mieli maistaa tuota mustaa taikajuomaa). Asensin lopulta kuitenkin printterin ihan itse ja tulostin kokeeksi yhden tekstin. Ihailen ja haistelen täydellistä tulostettani, joka ei tuoksu muinaisilta koulun monisteilta.

Kirjoitan, sillä haluan ihmisten pitävän minusta. Jos lukijat pitävät teksteistäni, niin he tykkäävät myös minusta, jos taas eivät, niin silloin he vihaavat meikäläistä. Näin olen päättänyt.

Kuitenkin kelpo ihminen voi kirjoittaa kamalia kirjoja ja inhottava paskiainen saattaa suoltaa kirjallisuuden klassikoita.

Tässä vaiheessa on vaikea vastaanottaa kritiikkiä (vaikka nythän se kuuluu asiaan) vaan kaikki negatiivinen palaute ahdistaa. Kirjoittaessani olen iloinen neuvoista, eikä mikään mitä olen kirjoittanut ole niin pyhää, ettei sitä voisi muuttaa tai poistaa. Nyt kun kaikki on jo painettu ja kansien väliin vangittu, eikä mitään ole enää tehtävissä, asia on hankalampi. Kirjailijuuteen (kai kahden julkaistun romaanin jälkeen saa nimittää itseään kirjailijaksi tai vaikka kevytkirjailijaksi, onhan kevytlevitteitäkin) liittyy riemua, mutta myös hylkäämisiä, paniikkia, kiukkua ja ahdistusta. 

Voi kunpa voisin palata siihen viattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen romaanin julkaisua.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Kehutiiviste

Ystävät ovat jo kommentoineet romaaniani, jota he ovat tietysti pitäneet hyvänä (voiko kirjoittajarukalle edes sanoa muuta). Ensimmäinen positiivinen kommentti tuntui ihanalta, jonka jälkeen kehujen vaikutus alkoi laimentua. Kuin mehutiivisteeseen olisi nuukuuttaan laittanut liikaa vettä. Tarvitsen yhä kovempaa kamaa.

Stadin friidu mainitsi blogissaan lukeneensa romaanin (eikä onneksi haukkunut sitä), josta myös suuri kiitos.

Vanhojen huonekalujen verhoilua harrastava ystävä kävi kylässä. Kun ilmoitin vieväni Kertun riipimän nojatuolin kaatopaikalle, L vei minut kangaskauppaan, ostimme verhoilukangasta, lainasimme toiselta ystävältä nitojan ja korjasimme nojatuolin istuinosan. Selkänojatyyny pitäisi vielä päällystää. Tuoli näyttää hienolta, mutta nyt stressaan, sillä minun pitää vartioida yötä päivää, ettei Kerttu pääse sitä kynsimään. Olen peittänyt tuolin päiväpeitolla, joten en pääse nauttimaan uudesta kauniista verhoilusta, aiemmin peitin tuolin koska se oli niin ruma.

R lähti Taiwaniin opiskelijavaihtoon kolmeksi kuukaudeksi. Hän lensi Hongkongin kautta ja joutuu viettämään kaksi ensimmäistä viikkoaan karanteenissa. Onneksi nuoren naisen käytössä ovat langaton verkko ja Netflix.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Yksin Tuvalussa

En ole koskaan nähnyt kissavideossa kissan oksennusta. Löysin sellaisen nojatuolista, oksennuksessa näkyi kokonaisia raksuja. Lienee harvinainen tapaus. Suorastaan unohtumaton. Onneksi Kerttu on jo kyseisen huonekalun raapinut riekaleiksi, joten nojatuolista on irtokankaalla peitetty runko jäljellä. Heitin kankaan pesukoneeseen.

Aamun vesijumpassa eräs nainen sanoi "Toivottavasti tänään ei ole se vaalea vaara", vaalea vaara on kuulemma jääkiekkoilija ja huutaa. Ei ollut, jotain itäsuomalaista murretta puhuva lempeä nainen ohjasi meitä. Se tuntuu aina siltä kuin kotiin tulisi. Kuin olisi ollut neljä viikkoa yksin Tuvalussa ja tapaisi yllättäen suomalaisen.

Olen kylläkin toisten jumppaajien kanssa nykyään jo keskusteluväleissä, joten ei ole mitään valitettavaa. 

Sain listan kohteista, joihin kirjaani lähetetään. Minusta se oli ihan vaikuttava. Koska Otava osti Kariston ihan hiljattain ovat asiat vielä minulle epäselviä. Keneen otetaan yhteyttä missäkin asiassa. Ehkä ne vielä selviävät.

torstai 13. helmikuuta 2020

Kritiikki, ihan itse kirjoitin

Luin Hesarin kritiikkejä ja päädyin sen innoittamana kirjoittamaan murskakritiikin romaanistani. Voihan se olla, ettei kukaan muu siitä kirjoitakaan ja jos haukkuu niin tässä voi samalla siihen jo henkisesti valmistautua. Vähän kuin hakkaisi itseään vyön solkipäällä. Sellainen on minun strategiani.

Heidi Mäkisen toinen romaani on luvattoman latteaa viihdettä

Vanhuskirjallisuus on ollut yksi viime vuosien viihdetrendi. Heidi Mäkisen toinen romaani Ei saa elvyttää kertoo iäkkäästä naisprofessorista, mutta ei viihdytä. Ei ainakaan minua. Mietin miksi tämä on julkaistu, haron hiuksiani  ja juon haaleaa latteani.

Romaani kertoo iäkkäästä Aurista, joka on hammaslääketieteen professori, emerita, jolla ei ole mitään tekemistä vaikka kaikkeen olisi varaa. Kirjaan on kirjoitettu myös hänen väsähtänyt lääkärityttärensä. Varmaan siksi, että kirjailija on lääkäri, eikä muutakaan ammattia henkilölleen keksi.

Aurin elämään saapuu sattumalta nuori nainen nimeltään Natalia. Natalia tekee työtä siivoojana ja asuu lähiössä kun taas Auri elää Bulevardin arvotalossa. Voisiko enää keksiä mitään kliseisempää?

Romaanin henkilöt ovat kiireessä leivottuja, juoni arvattava, eikä minua naurattanut kertaakaan vaikka niin luvattiin.

Tämä romaani on osoitus siitä, ettei varakkaan eläkeläisen ongelmilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Tärkeämpiäkin aiheita tarjoutuisi kuten ilmastonmuutos, johon kehoittaisin "kirjailijaa" seuraavaksi tarttumaan.

Kirja on kirjoitettu paikoin sujuvastikin ja sen lukaisee nopeasti. Kokeilevaa kieltä on turha toivoa.

Tällaisen teoksen äärellä suree sitä, miten monta nuorta lahjakasta kirjoittajaa Suomesta löytyy ja miten vaikea heidän on saada tasokkaita, kirjallisuutta uudistavia tekstejään julki, samalla kun  painokoneet louskuttavat tällaista tunkkaista tekelettä alelaareihin pölyttymään.

Ei saa elvyttää on latteaa viihdettä, joka teeskentelee olevansa jotain enemmän. Lukekaa mielummin Jaakko Yli-Juonikkaan kokeilevaa proosaa. Lukekaa Painovoiman sateenkaari ja nykyrunoutta. Lukekaa maitotölkin kylkeen painettua tekstiä. Menkää rivitanssiin. Kutokaa villashaali. Opetelkaa vihdoin latviaa.