Rehellisyys kannattaa?

Kävimme nepalilaisessa ravintolassa, molemmat lapseni, heidän puolisonsa ja minä. Ruoka maistui mainiolta. Maksoin laskun, joka tuntui viidelle syöjälle vähän pieneltä. Lähtöä tehdessämme huomasin, että yksi annos oli jäänyt laskuttamatta. Jouduin moraalisen ongelman eteen, sillä sehän oli heidän virheensä, henkilökunta oli paennut keittiöön ja olimme jo lähdössä. Toisaalta ehdin kertoa asiasta seurueelleni. Miltä nyt näyttäisi jos lähtisin siitä vaan. Menin kassalle ja huhuilin tarjoilijaa. Lopulta joku mies tuli paikalle. Hän oletti, että meiltä oli laskutettu liikaa ja oli hieman hämmästyneen oloinen asiastani.

Saanko viimeisellä tuomiolla palkinnon tästä vai menetinkö vain seitsemäntoista euroa saamatta mitään takaisin?  Ehkä elämä on tänään paremmin tasapainossa, sillä arvelen kuitenkin tehneeni oikein. Pääsenhän nyt retostelemaan korkealla moraalillani ja velvollisuudentunnollani.

Luin Lucia Berlinin novellien suomennokset ( novellikokoelmat Siivoojan käsikirja 1 ja 2). En mahda sille mitään, mutta luin novelleja autofiktiona, sillä kertojan elämä kuulosti kovin samanlaiselta kuin kirjailijan rankka elämä. Kirjailija oli alkoholisti ja jälkeenpäin mietin, että yhtä hyvin minusta olisi voinut tulla alkoholisti. Pidin heti ensimmäisellä kerralla väkevästä viinistä, jota joku vanhempi tyyppi minulle ja kaverilleni haki. Tilaisuudet, joissa ei nautittu alkoholia olivat mielestäni tylsiä. Olin juovuksissa rohkea ja tein tyhmyyksiä. Oksensin kurssikaverin paimentolaismatolle.

Minusta ei kuitenkaan tullut juoppoa, enkä lopulta tiedä miksi. Ehkä olin liian kunnollinen ja sovinnainen. Nykyään alkoholi ei juurikaan kiinnosta minua ja voin rehellisesti sanoa juovani joskus lasillisen tai pari viiniä ruoan kanssa. On hauskaa tavata ystäviä kahviloissa. Minulla on tapana sanoa, että nousuhumala on huonontunut. Niin on käynyt ja se on samalla surullista ja helpottavaa.

Ruoka

Nykyään puhutaan läskikapinasta ja kehopositiivisuudesta (tarkoittaa sitä, että on hyvä  ja kaunis vaikka on lihava). Eihän oman vartalon vihaaminen ole hyväksi vaan johtaa vain kehon kaltoinkohteluun.

Lääkärinä mietin, milloin ylipainosta voi huomauttaa ja miten sen saa tehdä. Sanotaan, että kyllä ihmiset tietävät olevansa ylipainoisia, eikä sitä ole lupa ääneen sanoa.

Jos ehdottaa ravitsemusterapeuttia niin potilaat sanovat tietävänsä kaiken ravitsemuksesta ja voihan se olla tottakin, mutta kai vuosien ravitsemustieteiden opiskelu on kuitenkin jotain muuta kuin naistenlehtien lukeminen ja television laihdutusohjelmien katselu.

Energiatiheää syötävää on tarjolla kaikkialla, ruokakaupoissa, kirjakaupoissa, rautakaupoissa, huotoasemilla, kioskeissa, ravintoloissa, kahviloissa  ja sitä on saatavissa kotiin kannettuna ihan puhelinsoitolla. Elämästä on tullut katkeamaton kieltäymysten ketju.

Sanotaan, että lihavuus on kansanterveydellinen ongelma. Kun tupakat on piilotettu ja askien kylkiin painettu rumia kuvia keuhkosyövästä niin voitaisiinhan karkit, sipsit ja limsat kätkeä johonkin ja pussien kylkiin painaa kuvia tukkeutuneista valtimoista.

Kaikesta huolimatta ruoan laittaminen ja syöminen ovat nautintoja ja laihduttaminen persiistä. Pitää kuulemma tehdä pieniä pysyviä muutoksia. Minäkin otan nykyään Pyynikin munkkikahvilassa pienen munkin sen vakiokokoisen sijaan. Ja sen pienenkin saan ottaa vain kerran viikossa. Ihan itse olen näin määrännyt.

Pala kakkua

Tapasin kirjoitusystäviä kahvilassa, jossa aina tapaamme. Jälkeenpäin häpesin, sillä puhuin liikaa itsestäni. Kaiken lisäksi puhelin vääristä asioista. Eräs kaverini sanoi, että pitää pelata vastapuolen kenttäpuoliskolla, jolla hän tarkoitti sitä, että on hyvä olla kiinnostuneempi toisista kuin itsestään. Puolustuksekseni voisin sanoa, että olin viettänyt edeltävästi melko paljon aikaa ihan itsekseni.

Hesarissa kirjotettiin anglismeista. Omalla alallani käytetään innokkaasti ilmaisua Window of opportunity, jonka jotkut kääntävät mahdollisuuksien ikkunaksi ja minuahan se tietysti ärsyttää. Nettisanakirja suosittelee mokoman ikkunan tilalle etsikkoaikaa.  Entä tuo On long run, saan näppylöitä kun käytetään termiä pitkässä juoksussa, josta tulevat mieleen kuikelon maratoonarin hikiset sukat, eikä ajan rientäminen. Potilaskeissi saa minut melkein oksentamaan.

Sähköpostini lakkasi eilen toimimasta. Olin kuin pikkulapsi, jonka äiti oli kadonnut jonnekin kaupan hyllyjen väliin. Vaihdoin salasanaa ja palautin tilini, kunnes kuulin, että ongelma ei johtunut minusta tai omasta läppäristäni. Illalla posti toimi taas ja syyti minulle lainatarjouksia ja erektiolääkemainoksia, joten saatoin laskeutua levollisesti nukkumaan.

Tänään olisi yhdet pikkujoulut, jonne en taida viitsiä mennä.

Gastroskopialoma

Jos joku on huolestunut asuntoni siisteydestä niin ilmoitan, että imuroin eilen. Imuroimiseen meni noin vartti. Toteuttamista suunnittelin kolme päivää. Lenkkareiden pohjiin tarttuu kaikki paitsi asfaltti ja jalkineista muta, multa ja hiekka leviävät pitkin lattioita.

Autofiktio on ollut viime vuosina muodikasta. Olen miettinyt miksi joku osaa kirjoittaa omasta elämästään mielenkiintoisesti. Tarkoitan nimenomaan yksitoikkoista arkea akselilla keittiö, lähikauppa ja puisto. Helppohan se on maailmanympärysmatkasta kirjoittaa. Knausgård tai vaikka Pauliina Vanhatalo onnistuvat siinä hyvin. Ehkä kiinnostus autofiktioon liittyy samaistumiseen ja siihen, että kirjoitetaan siitäkin mitä ei yleensä ääneen sanota. Tietysti sen pitää olla hyvää kirjallisuuttakin.

Luin Peter Sandströmin kirjan "Äiti marraskuu", joka sisältää ikäänkuin autofiktiivisiä novelleja. Ainakin kirjan päähenkilö on Peter-niminen kirjailija.

Peter tarkkailee kirjassa vaimoaan, äitiään ja isäänsä vähän kuin tiirailisi muuttolintuja kiikarilla. Lukiessani tajusin yhtäkkiä miten vähän oikeastaan tunnemme ketään. En tiedä lopulta miten suomalaiseen tyyliin vähäpuheinen isäni oikeasti kokee elämänsä. Enkä koskaan edes saa tietää. Sama koskee tietysti kaikkia läheisiäni. Ehkä tämä on yksi syy miksi pidän autofiktiosta, sitä lukiessaan voi yrittää päästä toisen pään sisälle.

Istun sohvalla villasukat jalassa ja kuuntelen Muistojen bulevardia. Tämä on oikea tapa viettää marraskuuta. Saan tehdä tätä vielä koko ensi viikon mitä nyt pistäydyn Hesassa ja gastroskopiassa.

Älkää tehkö niin kuin minä teen

Näin naisen, jonka käsilaukusta roikkui hintalappu. Muuta mainitsemisen arvoista ei tänään tapahtunut, eikä kai tätäkään olisi tarvinnut mainita.

Lähdin töiden jälkeen pilatekseen, juoksin portaat alas, juoksin kadun kulmaan, juoksin takaisin, hain jumppamaton ja juoksin taas. Erinomaisen rentouttava harrastus tuo pilates.

Pilates koostui tänään lähinnä vatsalihasliikkeistä. Niiden tekemisessä on joku raja ja se raja ylitettiin tänään kevyesti.

Kärsin syysmasennuksesta, joka vaihtuu talvimasennukseksi kunhan saadaan lunta. Nyt joku masentuneempi loukkaantuu. En tiedä täyttääkö tämä alakulo masennuksen kriteerit. Toisaalta olen kolme päivää vilkuillut mutapaakkua eteisen lattialla, enkä ole saanut siivotuksi sitä. Eikös se ole riittävä osoitus alakulosta?

Olen ensi viikon lomalla. Lomasta on tapana kertoa "Kävimme Kanarialla" tai "Kävimme Thaimaassa". Minä voin kertoa meneväni lomalla gastroskopiaan.

Mittasin verenpaineeni. Hui, se oli koholla. Menin heti samana iltana apteekkiin ja ostin verenpainelääkkeeen, jonka reseptin olin itselleni kirjoittanut. Seuraavana aamuna otin verenpainetabletin ja mittasin paineen, joka olikin jo laskenut (verenpainelääkkeen ohjeessa sanottiin sen tehoavan kolmessa viikossa).

Älkää koskaan tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin käsken.

Mindfulness-video

Käyn jumpan jälkeen Sampolan kahvilassa teellä. Vanhempi mieshenkilö hissuttelee sinne aina samaan aikaan. Mies laittaa laukkunsa tuolille, hakee tarjottimen, paperilautasliinan ja veitsen. Hän kaivaa laukustaan lääkepurkin ja asettelee yhden tabletin tarjottimelle asetetun lautasliinan päälle ja puolittaa sen veitsellä. Sitten hän hakee vettä ja nielaisee tabletinpuolikkaan. Vie tarjottimen ja veitsen pois. Hän tekee kaiken hämmästyttävän kiireettömästi ja aina samassa järjestyksessä. Sitä seuraa kuin mindfulness -videota. En tiedä onko sellaisia videoita olemassa, luultavasit on.

Taloni pihassa tehdään jotain uudistustyötä. Keskelle pihaa on ilmaantunut hiekkalaatikko ja yksi vieterin päässä keikkuva leikkiväline, joka näyttää eksyneeltä linnunpoikaselta. Tässä kerrostalossa asuu yksi lapsi ja sekin vain isäviikkoina (tai muita en ole nähnyt). Toivottavasti hän pitää vieterijutusta.

Kävin apteekissa. Otin jonotusnumeron ja asetuin kyttäämään seinällä vaihtuvia numeroita. Nainen valkosessa takissa riensi luokseni ja kysyi "Voisinko auttaa?", "En oikein usko", vastasin. Se oli ihan totta. Kun sitten sain lääkkeeni, farmaseutti kysyi "Muistatko ottaa D-vitamiinin?" en vastannut "Mitä se sinulle kuuluu" vaan hieman kohteliaammin ja erittäin totuudenmukaisesti  "Toisinaan muistan ja toisinaan en".