tiistai 30. elokuuta 2016

Mistä onni löytyy?

Kirjaston poistomyynnissä olisi ollut tarjolla 50-luvun National Geographic lehtiä kauniisti kansiin sidottuina. Lehtiä selaillessani tiedostin isän syntymäpäivän, joka on elokuun lopussa. En koskaan muista tarkkaa päivää. Soitin isälle pahoitellakseni myöhäistä onnitteluani ja kuulin, että hän täyttää nimenomaan tänään 86 vuotta. Kyselin miten vanhempani aikovat syntymäpäivää viettää "Menemme kuntosalille".

Olen lukenut Tommi Melenderin kirjaa Onnellisuudesta.  Pidän kirjasta kovin ja kirjoittaisin itsekin mielelläni esseitä, mutta en ole tarpeeksi älykäs ja lukenut. Esseitä lukiessaan voi oman sivistymättömyytensä ohittaa, sillä joku toinen on lukenut kirjat puolestasi. Knausgårdini olen onneksi kahlannut läpi, joten oli mielenkiintoista lukea Melenderin miehinen näkemys Taisteluni -sarjasta. Jos naiset ovat naiseutensa vankeja, niin miehet taas pelkäävät, etteivät ole riittävän miehekkäitä. Knausgårdista on epämiehekästä vetää matkalaukkua perässään. Sitä on kannettava.

Jaan Melenderin fb-aforismi-inhon. Kirjailija innostui jossain vaiheessa ihmisvihaaja Flaubertista, joka kirjoittaa "Kolme onnen edellytystä ovat typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys".

Kokoelmassa käsitellään kirjailijuutta ja todetaan, ettei maailmassa ole kyynisempiä lukijoita kuin kirjailijanalut, jotka kokevat maailman kääntävän heille selkänsä. Melenderiä siteeraten heidän mielestään 90 prosenttia kirjoista julkaistaan väärin perustein ja vailla ansiota.

Pohjustan jo puolustustani: kirjani ei ole "taidetta".  Eräs kirjoitusryhmäni jäsen sanoi, ettei se ole taiteen vastakohtakaan. 

Melender löytää lapsuudestaan merkkejä tulevasta kirjailijuudesta tai sitten nämä merkit ovat ohjanneet häntä päämäärää kohti. Olen tavannut useita "tavallisia" kirjailijoita, tavallisilla tarkoitan niitä, joita ei haastatella naistenlehtiin tai jotka eivät esiinny televisioviihteessä. Harva tuntee heitä. Nämä kirjailijat ovat tienneet jo lapsena ryhtyvänsä kirjailijoiksi ja ovat väkertäneet lyijykynällä ruutupaperille ensimmäisen "romaaninsa" alle kymmenvuotiaina. Tapasin hiljattain vasta eläkkeellä aloittaneen kirjailijan, joka sanoi aina tienneensä, että kirjailijuus oli kuitenkin se hänen oikea tiensä.

En ole koskaan päättänyt ryhtyä kirjailijaksi. Minä vaan kirjoitan. On kutkuttavaa, että joku julkaisee sen mitä olen kirjoittanut. Tavoitteenani on ollut kirjoittaa kirja, mutta ei tulla kirjailijaksi. Nyt on kirjallinen turhamaisuuteni alkanut vaatia sitä kirjailijaksi tulemistakin. Yritän suojella itseäni kritiikiltä sanomalla, etten missään nimessä ole kirjailija. Silti kirjoitin tuonne blogin ylälaitaan esikoiskirjailija.

Pidän kovasti Melenderin esseistä (olen sivulla 140). On kohtuutonta, että pieni pehmeäkantinen kirja maksaa kirjakaupassa 35 euroa. Hienoa kuitenkin, että kirja löytyi sieltä.

Eräs tuttuni, joka vietti nuoruutensa lukemalla ja asioita vatvomalla kunnes vaihtoi keski-iässä edellä mainitut harrasteet liikuntaan, totesi "Miksen tehnyt tätä aiemmin, olisin ollut paljon onnellisempi!"

maanantai 29. elokuuta 2016

Delfiinien viimeinen matka

Kummallista, ettei kirjastossa häiritse mikään: kosteusvauriota kuivaksi puhaltavan tuulettimen hurina, poran pärinä, kännykkään puhuvat asiakkaat eikä lapsiryhmien pulina. Kotona häiritsee kaikki: pöly, tiskipöydän läikät, lehtipinot, vessan lattiakaivoon juuttuneet hiukset ja silittämättömät vaatteet.

Olen lomalla kaksi päivää, jonka jälkeen lähden työmatkalle. Päiväkotilapset kiemurtelivat jonossa ennen Metson aukeamista keltaiset turvaliivit yllään. "Leppäkertut tulkaa perässäni", päiväkodin täti huusi ja helpottunut jono lähti liikkeelle ja hävisi jonnekin kirjaston uumeniin. Päiväkotiryhmien nimet ovat melkein aina söpöinä pidettyjen eläinten nimiä. Ei siis Hyttyset, luteet, Punkit tai Sudet.

Delfiinit?

Särkänniemen delfiinien salakuljettaminen Kreikkaan on ollut viime vuorokauden absurdi uutinen. Mietin miksi se kosketti minua. En nimittäin ole mikään suuri eläinihminen. Olen viettänyt lapsuudessani paljon aikaa maalla ja tiedän, että siitä mummolan possusta keitettiin mykyrokkaa ja paistettiin joulukinkku. Kuulin hiljattain, että jotkut naapurit vaihtavat sikojaan, ettei tarvitse syödä omaa lemmikkiään.

Palataan delfiineihin. Ei tarvitse olla eläinystävä samaistuakseen Veeran, Delfin, Leevin ja Eevertin Kreikan matkaan, sillä nimenomaan pullokuonodelfiinien inhimilliset piirteet tekevät niistä samaistuttavia. Ei ystäviä saa kohdella miten tahansa. Nehän ovat tehneet vuosia töitä huvipuiston hyväksi. Niistä tuli työntäyteisten vuosien päätteeksi työttömiä.

Tyttäreni kertoi, että delfiinien siirtoa saattoi seurata netistä suorana lähetyksenä, enkä ihmettelisi, jos niiden elämästä tehtäisiin dokumenttielokuva.

Voihan olla niin, että kun saamme lisää tietoa eläimistä, alamme pitää nykyistä hyötyeläinten kohtelua todella brutaalina ja seuraavat sukupolvet syyttävät meitä nauttimistamme makaroonilaatikoista ja kinkkupitsoista.


sunnuntai 28. elokuuta 2016

Sienessä

Tuuli kiskoi puita, katkoi syyshortensia oksat ja vei eilisestä kyläpaikastani sähköt. Ei haitannut.

Ajoimme ensin metsään ja poimimme kantarelleja ja mustatorvisieniä. Viritin silmäni vain yhdelle saaliille, joten havaitsin vain kantarellit. R ja A löysivät myös mustatorvisieniä. Hirvikärpäset löysivät meidät.

Siivosimme sienet ja kuvasimme ne facebookia varten. A paistoi sienet pannulla ja pakkasi 100 g annoksiksi. Sain 500 g kantarelleja ja 300 g mustatorvisieniä kotiin viemisiksi. Sähköt palasivat ja menivät taas, kunnes eivät enää palanneetkaan. A sytytti tulen puuhellaan. Söimme ihanan lounaan.

Illalla tuli lisää vieraita ja nautimme isännän pyytämiä rapuja, grillissä paahdettua leipää ja inkiväärijuustokakkua kynttilöiden valossa. Illallispöydässä vieressäni istui S, joka opettaa katolilaista uskontoa ja joka lupasi joskus viedä minut messuun.

Palasin kotiin taksilla. Keskustelimme taksikuskin kanssa taksiliikenteen vapauttamisesta, jota mies kohteliain kääntein vastusti. Siitä olimme samaa mieltä, että hänen oli järjetöntä palata Tampereelta Kangasalle tyhjällä autolla (hänellä ei ole oikeutta ottaa asiakkaita Tampereelta). Taksikuskilla oli oma mielipiteensä Onni bussista: miljonääri kuljettaa matkustajia tappiokseen, kaataa muut yritykset ja nostaa hinnat. Vaikea uskoa, että näin olisi.

Lähden katsomaan, löytyykö polkupyöräni sieltä mihin sen pari päivää sitten jätin.

lauantai 27. elokuuta 2016

Kustantamon juhlissa

Eräs miespotilas kysyi, voiko hän tuoda minulle omenahilloa. Hän näytti kännykältään kuvia kauniista puutarhastaan ja painavaoksaisista omenapuista. Eräs kehitystyyppi kävi puhumassa jostain lean-jutusta. Lääkärien työhuoneiden kaapit on nyt järjestetty  oppien mukaisesti: jos järjestys säilyy, ei tavaroita tarvitse enää etsiä. Tuntuu mitättömältä jutulta, mutta oikeanlaisen ruiskun tai neulan etsiminen kesken kaiken on rasittavaa ja vie vähäistä aikaa. Kaiken lisäksi tavarat ovat lopultakin jokaisessa huoneessa yhdenmukaisessa järjestyksessä.

Poljin töistä rautatieasemalle ja sieltä junalla Hämeenlinnaan kustantamon juhliin. Korjailin junassa häveliäästi meikkiäni, tunsin itseni nuhjuiseksi ja stressasin tilaisuutta. Toivoin olevani turvallisesti kotona. Bongasin junassa kirjailijan uniformuun (mustat farkut, pikkutakki ja olkalaukku) pukeutuneen tuntemattoman miehen ja seurasin tätä. Mies kulki määrätietoisesti johonkin ja huomasin taas kerran, että intuitioon kannattaa luottaa. Olkalaukkua seuraamalla löysin perille.

Juhlatilassa seisoi kaksi kirjoitusopettajaani, kustannustoimittajani ja yksi tuleva esikoiskirjailija, joten ei tuntunut kovinkaan uhkaavalta. Löysin mahdollisimman vähän potentiaalisia uhkia sisältävän tuolin ja pöydänkulman, söimme huonoa ruokaa ja kuuntelimme mainiota bändiä (basso, viulu ja haitari) ja näyttelijä Otto Kanerva lauloi. Ohjelmisto oli valittu kuulemma sanoitusten perusteella (sopii kirjailijoille). Välispiikit olivat kiinnostavia eivätkä ollenkaan noloja, kuten useimmiten.

Tilaisuudesta poistuessani pakkasin laukkuuni niin paljon kustantamon kirjoja kuin sinne mahtui (kolme romaania).

"Maailman pienimmillä kirjamessuilla" Hämeenlinnan verkatehtaalla kuuntelin hetken Tapani Baggen (en ole lukenut yhtään hänen kirjaansa), J-P Koskisen (on kuulemma ollut Finlandia-palkintoehdokkaana, komeat hiukset) ja Tuomas Kyrön humoristista jutustelua.

Matkustin 21.07 junalla Tampereelle kolmen kirjailijan ja yhden kääntäjän seurassa. Nukkumaan mennessäni muistin rautatieaseman läheiseen pyöräparkkiin lukitsemani rakkaan kulkuvälineen. Oli vaikea nukkua, sillä murehdin hylkäämääni polkupyörää ja päässäni pyörivät uudet ihmiskontaktit, joista kahden nimetkin jopa muistan. Esittelytilanteissa keskityn niin voimakkaasti siihen, että osaan sanoa nimeni, että muiden nimet menevät säännöllisesti ohitse.

Kivat juhlat, joihin ei kuulemma pääse jatkossa mitenkään automaattisesti. Kutsun saadakseen pitää kirjoittaa kirjoja.

torstai 25. elokuuta 2016

Työn iloa päin

Poljin töihin puoli kahdeksaksi ja hoipuin kotiin viiden maissa.  Neljän aikaan pomoni kurkisti ovestani ja sanoi "Etkö aio lähteä kotiin". P on kertonut, että häntä vaivaa häipyä ennen kuin minä suljen tietokoneeni, menen pukukopille, josta palaan hakemaan kännykkäni, kävelen ulko-ovelle ja tulen taas takaisin, haen kelloni,  käännyn vielä kerran alkupisteeseen, etsin jonkun tärkeän paperin ja lähden lopultakin kotiin.

Vastasimme kyselyyn, jossa kysyttiin "Tuntuuko sinusta, ettet selviä työstäsi?" yms. vastaavaa ja todettiin, että olemme kuormittuneita. Kolme ihmistä, joista yksi oli työsuojeluvaltuutettu kävi puhumassa meille ja mietittiin keinoja, joilla helpottaa oloamme.

Luin juuri Hesarin Teema-lehden Amerikka numeroa: työntekijät eivät uskalla pitää lomiaan, syövät ruokansa työpöytänsä ääressä ja heittävät vastasyntyneet lapsensa vieraiden hoitoon parin viikon ikäisinä.

Työsuojeluihmiset tulevat tapaamaan meitä raukkoja huomenna jo kolmatta kertaa. Amerikkalaiset ovat amerikkalaisia, me olemme suomalaisia ja kai siksi väsyneitä. Olemme jo ottaneet muutamia pieniä haparoivia askeleita kohti raikuvaa työn iloa ja makoisampia yöunia.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Runotäti

Kirsi Kunnas luki Tulenkantajien kirjakaupan avajaisissa Tiitiäisen satupuuta. Teos osti ja remontoi myymälän, jonka omistivat aiemmin pienkustantamot Sanasato ja Savukeidas. Remontista voi olla montaa mieltä, mutta on hienoa, että kirjakauppa säilyi.

Tiitiäisen satupuu täyttää 60 vuotta. Runo "Jansmakko erikois" kertoo kuulemma Mussolinista ja Hitleristä ja savesta valetuista sammakoista, joita sodan jälkeen myytiin (Marjan pikku sammakko hiivapalan söi, paisui niinkuin taikina ja päänsä kattoon löi...). En pitänyt lapsena runosta, jolla oli mielestäni ärsyttävä nimi. Suosikkejani olivat "Tunteellinen siili", "Vanha vesirotta", "Kattila ja perunat", "Herra Pii Poo", "Yksinäinen kalossi" sekä "Ville ja Valle".  Isäni luki voimakkaasti eläytyen kahta runoa: "Kattila ja Perunat" ja "Herra Pii Poo". Kuulen vieläkin isän äänen papattamassa "Voi tätä hoppua hoppua hoppua/ ei tule loppua loppua loppua/ polkata täytyy polkkaa/ kiireistä aikaa, tulta on kengissä..."

Kirsi Kunnas herättää jonkinlaisen suojelunhalun. Kunhan ei vaan jäisi auton alle tai liukastuisi. Kun nainen elää riittävän vanhaksi, hänen mielipiteensä alkavat taas kiinnostaa ja hän muuttuu kolmenkymmenen näkymättömän vuoden jälkeen uudestaan näkyväksi. Kunnas oli pukeutunut turkoosiin mekkoon, lierihattuun ja puuhelmiin, jotka alkavat 91-vuotiaan naisen kaulassa roikkuessaan lopultakin näyttää nuorekkailta.

Kuuntelin radiosta Tommi Melenderiä, joka on kirjoittanut esseitä onnellisuudesta. Melender ei ole mikään positiivisen ajattelun apostoli. Positiivisessa ajattelussa opetellaan mukautumaan asioihin ja teeskentelemään että joku paskajuttu on lopulta jollain kierolla tavalla hyvä asia. Se ei siis rohkaise muuttamaan mitään vaan enemmänkin sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin.

Joku piintyneen positiivinen henkilö saattaa protestoida tätä tulkintaa vastaan.