Hyvää uutta vuotta ja hyvästi Seurahuone

Ulkona paukkuu, mutta ei minua pelota. Tulin äskettäin kotiin päivystyksestä ja nyt istun täällä kolmannen asteen lähtövalmiudessa jos vaikka kutsu käy. Tämän tason valmiustilassa ei ryhdytä sellaisiin toimiin kuten pyykin pesu (saattaisi keskeytyä), rauhoittuminen, viinin nauttiminen tai kodin ulkopuolella liikkuminen. On järkevää valmistautua siihen pahimpaan vaihtoehtoon niin ei suuremmin pety.

Päivystyksessä näytti rauhalliselta, joten nyt sinne kannattaa mennä jos aikoo. Ei joudu kauan odottelemaan. Kun vielä päivystin yöllä paikan päällä, en katsonut hyvällä niitä, jotka tulivat hoidatuttamaan itseään klo kaksi aamuyöstä "koska tähän aikaan ei ole jonoja".

Näissä olosuhteissa en aion luvata kenellekään mitään, kaikkein viimeiseksi itselleni. Ensi vuonnakin stressaan, jätän hommat viime tippaan, nukun huonosti, syön hyvin, luen edellisen päivän sanomalehteä, pyöräilen, teen tiibetiläiset riitit (en uskalla lopettaa). Sen sijaan en aloita poppanan kudontaa, en keitä kuningatarhilloa, enkä pyyhi yläpölyjä.

Seurahuone on tänään viimeistä iltaa auki. Ravintola on niitä harvoja, joissa bändi soittaa tanssimusiikkia, naisten helmat liehuvat ja miehet pukeutuvat kauluspaitaan (talvella pitkähihaiseen ja kesällä lyhythihaiseen). Kävin siellä muutamaan kertaan työkaverini kanssa pikkujoulujen jatkoilla. Työkaverini on sairaanhoitaja, kolmen lapsen äiti ja alansa huippuammattilainen. Isuimme baaritiskillä, jolloin eräs mies lähestyi työkaveriani. Mies halusi tarjota H:lle juotavaa ja H halusi tietysti kossujaffan, joka on hänen mielijuomansa. Mies kysyi "Mitä sää teet?" H vastasi silmäripsiään räpytelleen "Opiskelen teologiaa". Miehen käytös muuttui jotenkin astetta kunnioittavammaksi. Hän poistui melko pian kossujaffaa siemailevan kauniin teologian opiskelijan kyljestä.

Totta

Yritän vältellä tutkimussuunnitelman korjaamista, joten kirjoitan tänne, vaikka eilen päätin, että  päivitän blogia vain joka toinen päivä. Vapaapäivinä teen muita kirjoitushommia tai oikeammin tämä blogipäivä on se vapaapäivä. Olen kuitenkin riippuvaisempi tästä kuin aamun Hesarista ja se on paljon se.

Facebookissa meitä keski-ikäisiä alkaa lapsettaa. Laitamme googlen ennustamaan ensi vuotta kirjoittamalla hakuun "oma nimi ja saa". Nyt blogiinikin on päädytty haulla "Kerttu saa". Piti tietysti kokeilla: "Heidi saa ihailijalta tekstiviestejä", "Heidi saa näpäyksen pitkille kynsilleen" ja "Heidi saa vatsanväänteitä". Minulla on onneksi sairaalahygieniamääräysten mukaiset tynkäkynnet.

Kaikki leviää somessa nopeasti kuin norovirus. Ensi Juhannuksena tuleva sulhanen löytyykin iPadista, eikä tarvitse enää kirmailla ilkosillaan ympäri ketoja ja nukkua horsmat pieluksen alla. Kuka on keksinyt, että kukat on noukittava alasti?

Osallistuin viime kesänä Taija Tuomisen romaanipajaan Orivedellä, joten minua kiinnosti hänen kirjansa "Minusta tulee kirjailija". Meni aikaa ennenkuin sain sen tilattua, kirjakaupat eivät teosta myy, ei ainakaan kauppa, jossa kävin. Luin oppaan nopeasti ahmimalla ja se oli varsin viihdyttävä vaikkei nyt niin tosissaan kirjailijaksi pyrkisikään. Kirjassa käytiin läpi kirjoittamiskoulutusta, palautetta, kustantamojen hylkykirjeitä, kirjan markkinointia ja hyvinkin omakohtaisia kokemuksia romaanin kirjoittamisesta ja siitä mitä kirjan julkaisemista seuraa. Miten helposti kaikkea kirjoitettua pidetään kirjailijan omina kokemuksina. Ehkä tämä on jotenkin pinnallista ja naivia, mutta oikeastaan kaikkein mielenkiitoisinta oli lukea oppaan kirjoittajan omista kokemuksista.

Aamulehdessä haastateltiin hiljattain Torsti Lehtistä. Mies on elänyt mielenkiitoisen elämän, ollut kymmenissä ammateissa ja asunut monessa maassa. Aamulehden toimittajaa kiinnosti miehen uudesta romaanista erityisesti ja oikestaan ainoastaan se, oliko kaikki varmasti tapahtunut kirjailijalle itselleen.

On siis ihan sama mitä kirjoittaa, kaikki luulevat, että joka sana on totta. 

Sitä samaa, sisältää bonusmateriaalia

Emäntä mököttää, sillä aamulla Hesarin sijasta postiluukusta tipahti Aamulehti. Joidenkin päivä on pienestä kiinni. Minusta tällainen katastrofi tuntuu vaihtelulta. Emännän elämä on lehtiasian takia suistunut raiteiltaan, joten minä raportoin oman vuoteni kulun.

Kertun vuosi 2013

Nojatuolien repiminen alkaa olla melkolailla suoritettu, epäilen saavani tehtävän päätökseen ensi vuoden kuluessa. Työni vaatii melkoista pitkäjänteisyyttä. Seuraava suurehko projekti on sohvan kynsiminen, olen tehnyt sen käsinojiin koekynsintöjä ja suunnitellut strategioita. Erittäin mielenkiintoinen työrupeama on edessä.

Kulinaarisesti vuosi on ollut melko aiemman kaltainen. Olen keskittynyt syömään kala- sekä siipikarjasäilykkeitä. Punaista lihaa vältän, se ei sovi herkälle vatsalleni.

Pidän kuntoani yllä tekemällä tiukkatahtisia spurtteja, jotka olosuhteiden pakosta ovat lyhyehköjä. Odotan innolla kesää, jolloin pääsen jahtaamaan kärpäsiä. Niiden liha on miedon pähkinäisen makuista.  Ulkoilmaa välttelen, sillä aurinko ei tee hyvää hipiälle. Sisuskalujen kunnosta huolehdin säännöllisillä oksenteluilla. Olohuoneen matto on paras oksennusalusta!

Laaja ystäväpiirini koostuu eri taiteenalojen huipuista ja politiikan vaikuttajista. Sain kutsun linnan juhliin, mutta en viitsinyt mennä, sillä Tampere talo on hieman rahvaanomainen makuuni. Facebook-ystäviä on kertynyt 4523.

Mielilukemistani ovat tänä vuonna olleet elämänkerrat ja hotkaisimpa kirjallisena välipalana Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Suomennos on ikävä kyllä niin epätarkka, että luin teoksen alkukielellä. Ei hassumpaa. Olen virkistyksekseni kirjoitellut Google-runoutta, Poesia julkaisee äitienpäiväksi.

Emäntä nosti orkidean hyllylle ulottumattomiini. Sen kukkavanat tarjosivat kivaa nakerreltavaa, mutta ei voi mitään. Tuskin se kasvi siellä kauaa elää, kaipaa valoa.

Mitäpä tässä muuta. Jos kaipaatte lyhyttä synteesiä, niin vuoteni voinee tiivistää kahteen sanaankin: sitä samaa.

Lisään perään runoni "minä olen messut 2013"

minä olen messut 2013

minä olin sekaisin ja mokasin kaiken
minä olin ehkä yksinäinen mutta en yksin
minä olin tulehen tuijottaja
  
minä olen sinä olet
minä olen muistanut
minä olen lehti
minä olen lyrics
minä olen monta
minä olen messut 2013 

Vuosi 2013

Hieman kirjoituskaveriani lainaten teen synteesin vuodestani (hän teki vähän vastaavan Facebookissa)

Vuosi 2013 (kirjoitettu Tampereella tarrapapiljotit päästä sojottaen)

Ostin kahdet lenkkitossut ja liikuin vähemmän kuin koskaan. Lihasvoimani eivät kehittyneet vaikka jouduin kuuntelemaan kuntosalilla tekopirteitä radio-ohjelmia ja kovaäänistä ähkimistä.

Lomaa pidin paljon ja töitä tein sitäkin enemmän. En haluaisi päivystää, mutta päivystin silti. Narsistinen kunnianhimoni ajoi minut yhdistykseni puheenjohtajaksi, hommaan, johon minulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tai suurta intohimoa.

Ystävät ovat pysyneet samoina, en ole kumma kyllä onnistunut ketään tänä vuonna suututtamaan. (Kävin tässä välillä suihkussa ja muistin, että yhden ihmisen olen suututtanut siinä määrin, että hän teeskentelee, ettei näe minua, joka on hieman hankalaa, sillä minä näen hänet). Facebook-ystävien joukko on lisääntynyt kuudella. Lapsiani olisin halunnut tavata enemmän, mutta onneksi sain viettää aikaa heidän seurassaan. Sähköpostikirjeenvaihto parin blogini lukijan kanssa on tuonut paljon iloa.

Olen viettänyt liiallisesti aikaa netissä. Syytänyt facebookiin tekonokkelia sutkauksia ja odotellut tykkäämisiä ja pävittänyt blogia lähes joka päivä. Olin Helsingin sanomien vuoden paras blogi ehdokkaana, mutta en pääsyyt finalistien joukkoon. Kuka ne muuten valitsi? Syylliset esiin!

Olin toiseen kertaan Oriveden opistolla viikon kirjoituskurssilla, vaikka olin jo päättänyt, etten sinne enää mene. Humalainen mies pyöräili minua vastaan Oriveden keskustan raitilla  ja huudahti "Onpa kaunis nainen!" (vuoden kohokohta!) ja sain positiivista palautetta tuotoksisitani (kukapa ei olisi saanut). Sittemmin olen käyttänyt paljon aikaa kaikkeen muuhun ja liian vähän käsikirjoitukseeni.

Matkustin La Palman saarelle patikoimaan, kärsin flunssasta ja nousin mäkiä ylös ja alas, vaikka järkevämpää olisi ollut maata peiton alla. Osallistuin kongressiin Madridissa ja tein muutamia pienempiä matkoja.

Vaikuttavin lukuelämys oli tietysti Karl Ove Knaugårdin Taisteluni osat yhdestä kolmeen. Teatterissa nautin taas kerran Sirkku Peltolan tekstistä (Ihmisellinen mies) ja klassikoista (Kom-teatterin Tsehov- tulkinta Kolme sisarta, Tampereen teatterin Lokki ja Shakespearin Hamlet ja tietysti Les Miserables). Kuulin Patti Smithiä ja Neil Youngia sekä Tamprereen filharmoniaa. Elokuvista jäivät mieleen ne viimeiset, vaikka paljon muitakin olen nähnyt, eilen itkin kun katsoin elokuvan A Late Quartet.

Mitäpä muuta kertoisin? Olen keittänyt vähintään kolmetsadat aamukahvit, leiponut kolme kakkua, kerännyt sankollisen mustikoita, neulonut kolmet villasukat  (huono villasukkavuosi), herännyt pari kertaa krapulassa, tanssinut, nauranut ja itkenyt, ostanut liikaa vaatteita ja kirjoja. Mikä sitten on liikaa, enemmän olisin voinut lukea ja kirjoittaa. Ei ole satanut ankeriaita eikä iilimatoja, mutta kaikenlaisilla ilmoilla olen pyöräillyt töihin.

Vastapäiseen taloon on tehty vuoden ajan julkisivuremonttia, en havaitse mitään muutosta. Jospa talo vaan pakattiin muoviin ja sittemmin riisuttiin.

Lopullinen synteesi: Kaikki edistyy hitaasti, aika vaan kuluu nopeasti. Aiemmin oli toisin päin.

Solidaarinen sinkku

Olen suhannut pyhät junilla edestakaisin. Eilen sain junaan lipun: vaunu käsine, paikka kynttilä ja golfmaila. Sama paikka arpoutui minulle myös keskiviikkona. Luin lehdestä muistikouluttajasta, jonka nimen olen ikävä kyllä unohtanut. Hän kehotti muuttamaan numerot konkreettisiksi, jotta ne painuisivat paremmin mieleen. Käsine on siis viisi, kynttilä yksi ja golfmaila yhdeksän.

Muistikouluttaja (Vannas?) opettaa painamaan ihmisten nimet mieleen samaan tapaan. Kun pöydällinen ihmisiä esittäytyy toisilleen, en muista jälkeenpäin ainoatakaan nimeä. Tilanne on minulle liian vauhdikas ja jännitän omaa esittäytymistäni niin, etten ehdi muita kuunnella.

Luin eilen Sinikka Nopolan kirjan "Likka, äite ja rouva Obama". Siinä likka pitää äitiään pinnallisena. Äiti kysyy ihmisiltä mitä heille kuuluu. Likan mielestä ihmistä lähemmäksi pääsee kysymällä "Mikä on ollut sun suurin kärsimys elämässä?":

Kuten likka minäkin aion ilmoittaa olevani sinkku solidaarisuudesta toisia sinkkuja kohtaan. Olisihan se muille kova paikka jos löytäisin ihanan miehen ja saisin komeat häät, pukeutuisin valkoiseen hääpukuun, pitkään huntuun ja käyttäisin muiden harmiksi kookasta timattisormusta.

En ole päässyt entisestä miehestäkään eroon, näin hänestä taas viime yönä unta. T kertoi jäävänsä sairaslomalle ja minä olin unessa kamalan loukkaantunut, sillä hän ei ollut kertonut asiasta minulle mitään ja toisekseen olin kateellinen hänelle, koska hänen ei tarvinnut raataa töissä. Minkälainen ihminen on kateellinen toisen sairaslomasta?

Eilen illalla televisiosta tuli dokumentti Sara Hildenistä. Sara Hildenin ja Erik Enrothin tarina on kiehtova, siitä voisi tehdä hienon fiktiivisen elokuvan.

Jouluaatto

Kuten joku tarkkaavainen henkilö saattoi havaita, en eilen ripittäytynyt lainkaan. Pidin vapaapäivän, sillä eiväthän sanomalehdetkään ilmestyneet. Lapsuudessani ei joulun aikaan kuultu uutisia edes radiosta tai televisiosta, mutta nyt on maallistuttu siinä määrin, että uutistoimittajat joutuvat joulunsa töillä pilaamaan. Minulla on poikkeuksellisesti koko joulu vapaata, joten sivistän itseäni lukemalla Murakamia. Miksi ihmeessä mies tekee kirjoistaan niin paksuja? Vähempikin mielestäni riittäisi. Olen odottanut jo 150 sivua, että homma jotenkin etenisi, mutta ei siitä ole sen valmiimpaa tullut (Kafka Rannalla).

Jouluna kuuluu katsoa aina samat elokuvat. Katsoin eilen tyttäreni kanssa elokuvan Smoke, jonka olen nähnyt moneen kertaan. Se on aina yhtä suloinen, parasta mitä Paul Auster on kirjoittanut. Tom Waitsin laulu elokuvan lopussa tuo kyyneleet silmiin.

Jouluna syödään tutut kinkut ja rosollit, jostain syystä näitä herkkuja ei nautita koskaan muulloin. Vaihtelua toi siskon pojan tekemä lanttulaatikko, jonka ohjeessa oli käsketty maustaa lanttusose ruokalusikallisella inkivääriä. Ohjeessa lienevät teelusikka ja ruokalusikka meenneet sekaisin. Sisko on soittanut neljä viikkoa saksofonia ja hän puhalsi meille torvella "Jouluyö, juhlayö". 

Olimme päättäneet, ettei lahjoja jaeta. Ruoan jälkeen oli omituisen tyhjää. Jos olisimme saaneet sellaisia tarpeellisia suosikkilahjoja kuten kakkutikkarisetti tai hattarakone, niin niiden ihmettelemisessä olisi aika kulunut leppoisasti.

Hyvää Joulua elinkeinolain nojalla

Työmatkani varrella joku oli liimannut liikennevalotolppaan tarran. Tarran kuvassa kameraan tuijotti kolme sotkuista sikaa. Niiden koivet olivat jonkun mudan näköisen möhnän peitossa. Possujen viereen oli painettu teksti "Millä oikeudella?". Joku toinen oli vaivautunut kaivamaan mustan tussin esille ja tekstannut päälle "Elinkeinolain nojalla". Itseäni vaivaavat moraaliset pohdinnat liittyvät nykyään usein kuluttamiseen. Tänään ennen junaan astumista käväisin tavaratalossa, josta joulukukat olisi saanut puoleen hintaan. En ehtinyt ostaa. Sepäs harmitti minua kovin. Olisinko tullut onnelliseksi edullisesta kukka-asetelmasta tai olisiko sen vastaanottaja ollut iloinen saamastaan alumiiniastiasta, johon oli istutettu amaryllis ja tikussa killuva sydän. Varmaankin olisi.

Televisiossa esitettiin dokumentti Tavarataivas, jossa mies vie kaiken omaisuutensa varastoon ja saa noutaa sieltä vain yhden objektin päivässä. Dokumentti ei ollut minusta mitenkään loistava, mutta idea oli hyvä. Minä hellin itseäni tavaroilla. Hiljattain vein kierrätykseen kymmeniä lakanoita ja eilen ostin uudet lakanat ja tyynyliinan. Toiminnassani ei siis ole mitään järkeä.

Istun lähes tyhjässä Turun junassa. Juuri sillä paikalla, jonka olin ostanut istuu joku. En viitsi häätää häntä, joten istun mahdollisesti jonkun muun paikalla. Pysähdyimme juuri Toijalaan. Junan ikkunasta näkyy jouluinen maisema: rähjäinen varastorakennus, alastomia koivuja, töhritty sähkökaappi, kuraa, pari autoa ja paljon harmaata.

Sykähdyttäviä jouluterveisiä singahtaa täältä rautateiltä kaikille niille, jotka ovat vaivautuneet blogiani lukemaan ja erityisesti heille, jotka ovat viitsineet tekstejäni joko julkisesti tai yksityisesti kommentoida.

Menneisyys

Näin eilen iranilaisohjaaja Ashgar Farhadin elokuvan Menneisyys. Hänen aiempaa kehuttua elokuvaansa "Nadir ja Simin:ero" en ole nähnyt. Menneisyydestä ei pääse eroon, vaikka kuinka yrittäisi.

Elokuva alkaa lupaavasti lentokentältä, jossa Marie-Anne on vastassa Ahmadia. Katsoja alkaa päätellä puheista ja läheisyyden asteesta heidän suhteensa laatua. Vähitellen menneisyys alkaa valjeta (sipulin kuoriminen alkaa olla kulunut vertaus, näin Joulun aikaan kyseessä voisi olla joululahjapaketti, joka on päällystetty kirjavalla joulupaperilla, tungettu pahvilaatikkoon ja lopuksi suojattu ohuella silkkipaperilla). Elokuvan ainoat sympaattiset henkilöt ovat Ahmad ja Marie-Annen lapset sekä Samirin suloinen pieni poika. Ahmad joutuu tahtomattaan selvittelemään Marie-Annen ihmissuhdekiemuroita. Tällaisessa filmissä alkaa aina miettiä ohjaajan valintoja. Miksi Samir on allerginen maaleille? Miksi juuri Samir maalaa seiniä? Ohjaaja laittaa Ahmadin puhdistamaan keittiön viemärin töhkän, miksi?

En antaisi filmille viittä tähteä vaan korkeintaan neljä. Yksi tähti menee jo koomaan vaipuneesta naisesta. Minua ärsyttävät elokuvat, joissa joku on koomassa. Puoli tähteä menee siitä, että elokuvassa riidellään lähes koko ajan. Ihmissuhteet ovat vaikeita, kai. Tästä syystä nykyään välttelen ihmissuhteita. Lapset ovat säälittäviä tuon kaiken keskellä. Ei sitä silloin aikoinaan huomannut, eikä siitä haluaisi itselleen muistutettavan.

Ikkunalaudoille ropisee vesi. Rops, tip ja tap.

Märkä uimapuku

Sain eilen postin välityksellä joululahjapaketin, joka ilahdutti minua kovin. Naapurit eivät välttämättä innostu siitä, että hillittyä klassista ja rockia kuuntelevasta naapurista on tullut hevari. Lainaan kuulemaani sanontaa: jokaisesta vastaanotetusta paketista tulee hyvä mieli ja huono omatunto. Tästä paketista tuli vain hyvä mieli.

Pääsin eilen kivoille syntymäpäiville. Juhlat pidettiin haulitornin juhlatiloissa. Vieraita oli paikalla noin seitsemänkymmentä. Toiselle sankarille (aviopari juhli yhdessä syntymäpäiviään) laulettiin hänelle muutama vuosi sitten sävelletty laulu. Sankaritarta itketti ja me muutkin olimme liikuttuneita. Hyvää ruokaa ja juomaa oli runsaasti tarjolla ja nuorten miesten bändi soitti ja me tanssimme. Eräs mies sanoi isänsä opettaneen, että naisen pitää tanssiessaan seurata miestä kuin märkä uimapuku.  Laitan tämän talteen, sillä keräilen elämänviisautta. Painoin sopivasti humaltuneen pääni pielukselle kolmelta, joten nyt hieman väsyttää. Mieli on kuitenkin oudon kevyt.

Sisäinen piiskurini pakottaa minut ulos ja mikä minä olen sitä vastustamaan. Piiskuri suo toivottavasti minulle munkkikahvit Pyynikin näkötornin kahvilassa.

Ihana pimeys

Nukuin yhdeksään. Lunta ole satanut vieläkään. Mustaa maisemaa piristää ripaus harmaata. Ymmärrän hyvin sen, ettei kukaan ole tehnyt laulua "Ihana pimeys". Sana valo rimmaakin paremmin.

Minä en hanki joulukuusta. Sairaala luopui aidoista kuusista ja henkilökunnan jouluateroista säästöohjelman vuoksi jo muutama vuosi sitten. Näillä toimenpiteillä pelastetaan julkinen terveydenhuolto. Töissä yksi myönsi aina varastavansa kuusen, muut hankkivat sen laillisesti. Yksi rikollinen lymyää muuten puhtoisessa joukossamme.

Luin Hesarista jutun Johanna Rusasesta ja ymmärsin, että laulajaksi kehittyminen vie vuosia. Miksi siis olettaa, että olisi hetkessä valmis kirjoittaja tai lääkäri. On tietysti niitäkin, jotka ovat niin lahjakkaita, että selviävät vähällä. Isälläni on tallessa opiskeluaikaisia mustia vahakantisia vihkoja täynnä pieniä piinallisen siistejä numeroita. "Kun ei ole lahjakas, on oltava ahkera" hän sanoi. Lahjakkaatkin tekevät lopulla paljon töitä, sen olen saanut huomata.

On yllättävän monia taiteilijoita, jotka ovat pärjänneet useammalla taiteen alalla, kuten Tove Jansson, Hannu Väisänen ja Reidar Palmgren. Vähän olen kateellinen. Toisaalta minä saan aherrukseni palkaksi säännölliset hyvät tulot, eikä tarvitse murehtia riittävätkö rahat kaikkeen tarpeeelliseen. Sen verran on aikoinaan saanut rahan puutteesta kärsiä ja muiden ihmisten köyhyyttä seurata, että siiihen pystyn samaistumaan. Pian alkaa uusi kalenterivuosi, jolloin moni voi aloittaa vihdoin kalliin lääkkeen, lääkitystä ei kannata loppuvuodesta käynnistää, sillä silloin joutuu sen omavastuun maksamaan vaivaisesta parin kuukauden avusta. Systeemi on potilaan kannalta järjetön.

Kakka rannalla

Käväisin Metso kirjastolla kuuntelemassa sympaattista Aino Vennaa. Odottelimme nuorta naista ja hänen yhtyettään melko pitkään, sillä porukan matkaa hidasti reitin varrella sattunut ketjukolari. Odotellessamme kirjastohemmo soitti Vennan mielimusiikkia mm. Elvistä, Billie Hollidayta ja Talking Headsia ja luki Vennan suosikkikirjaa Daniil Harmsin Sattumia, joka on minunkin mielitiettyni. Hauska ajatus, että lainattavaksi oli kerätty Vennan mielikirjoja, musiikkia ja elokuvia. Tuli hinku laatia omia listoja. Listat ovat ihania.

Metso, jonka vähän haljua kylmää arkkitehtuuria alkuun vierastin, on nykyään suuri suosikkini. Voisin käydä halaamassa rakennusta, jollei se olisi muodoltaa kovin hankalasti halattavissa. Miltä näyttäisi keski-ikäinen nainen, joka olisi levittänyt kätensä Metson ulkoseinää vasten ja painanut poskensa sen kylmään karkeaan pintaan ja joka sanoisi "minä rakastan sinua Metso". Kirjaston laajeneminen yleistaidelaitokseksi on hieno juttu: musiikkia, elokuvia, taidenäyttelyitä, runotapahtumia, kahvila jne. Eikä enää tarvitse olla ihan hiljaa, paitsi tietysti lukusalissa.

Join tänään töissä lasillisen punaviiniä, jota oli pikkujouluista jäänyt. Puolikasta tonkkaa ei voinut hukkaankaan heittää. Potilaita en humalassa katsonut. Eettiseen toimikuntaan tarvitaan lisäselvityksiä, mutta ei ihan mahdottomia. Saan hetken huilata ja lukea "Kakkaa rannalla" (sanoin lukevani Murakamin kirjaa "Kafka rannalla" jolloin vieraani kuuli nimen väärin). "Kakka rannalla" olisi hyvä kirjan nimi. Lapset ovat aina olleet innostuneita kakkajutuista, mikseivät aikuisetkin. Siinä saattaisi olla mahdollisuuteni punnertaa suomalaiseen kirjalliseen maailmaan.

Joulukinkun säilyvyys

Sain eilen joulukortin, johon oli kirjoitettu "Tämä on lähes ainoa vapaaehtoinen joulukortti". Koska minä en juuri koskaan saa lähetettyä joulutervehdyksiä, ei kenenkään tarvitse muistaa minua velvollisuudesta, vaan ihan huvikseen pelkästään. (Monella tavalla sitä voi saamattomuutensa selittää poistiiviseksi ominaisuudeksi). Sain myös kortin, jota koristivat John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starin kuvat. Kortissa lupailtiin lahjankin saapuvan myöhemmin. Aloin pohtia kyynisen elämänasenteen järkevyyttä ja miettiä uutta maailmankäsitystä, jossa kaikki yllätykset eivät olekaan ikäviä.

Dessu sanoo blogissaan, että jokainen on omasta mielestään huumorintajuinen. Minähän tietysti olen sitä. Minusta keskeinen asia on itselleen nauraminen ja itsensä nolaaminen. Toisten nolaamisessa ollaankin jo vaaravyöhykkeellä ja siinä vaaditaan tyyliä. Huumorin pahin vihollinen on sovinnaisuus. Huumorin toinen vihollinen on huumorin analysoiminen.

Kerron taas saman joulujutun, jonka kerron joka joulu. (Näytetäänhän televisiossakin aina jouluaattona Frank Capran "Ihmeellinen on elämä", eikä siihen silti kyllästy). Työskentelin apulaislääkärinä sairaalassa, jossa toimin jostain syystä joulun tienoilla ensiapualueen ylilääkärin sijaisena. Asemani vuoksi minulle soitettiin Savon Sanomista ja toimittaja kysyi "Onko sinne tullut paljon potilaita, jotka ovat syöneet liikaa kinkkua?" En ollut kuullut ainoastakaan. Toimittaja ei tästä tiedosta lannistunut: "Mitä pitää tehdä jos on syönyt liikaa kinkkua?". En tiennyt ainuttakaan lääketieteellistä kinkun liikasyönnin jälkimainingit parantavaa lääkettä tai hoitotoimenpidettä. "Pitää syödä kinkkua kohtuullisesti" sanoin jotain sanoakseni. "Kauanko joulukinkku säilyy jääkaapissa?" Toimittaja ilmeisesti luuli, että lääkäreillä on vastaus kaikkeen. Seuraavan aamun lehdessä oli haastatteluni mustissa raameissa "Heidi kehottaa kohtuullisuuteen kinkun syönnissä". Minua hävetti niin, etten tajunnut leikata juttua talteen.

Joulumuistoja

Jouluna isä valitsi pitkään oikeanlaista kuusta ja sen laadusta riitti spekuloitavaa ainakin viikoksi. Puuta vertailtiin edellisvuosien kuusiyksilöihin ja pohdittiin laveasti hintalaatusuhdetta. Jos joulupuun tuuheus ei isää tyydyttänyt, hän porasi runkoon reikiä, joihin ruuvasi lisäoksia. Kuusen latvassa piti olla tähti ja oksilla sekä sähkökynttilät että aitoja kynttilöitä.

Lahjoja oli oltava paljon, myös aikakausilehdet kelpasivat lahjoiksi. Sain Aku-Ankan joulunumeron joulupaperiin pakattuna.

Joulupöydässä kuului olla lipeäkalaa, sillä isä piti siitä. Minua vähän yökötti, mutta menihän se kun valutti riittävästi voisulaa päälle. Voisulalla rikastettiin kaikkia ruokalajeja, joten sitä tarvittin iso astiallinen ja välillä jouduttiin laittamaan lisää voita hellalle sulamaan. Laatikoita tarjottiin tietysti montaa laatua: perunaa, lanttua ja porkkanaa. Jälkiruoaksi äiti keitti sekahedelmäsoppaa, jota isä oli tottunut jouluna syömään. Meillä ei luettu jouluevankeliumia, mutta soitettiin hartaita joululauluja ja kovaa.

Joulurauhan julistuksen jälkeen ei saanut puhua politiikkaa, eikä riidellä, joten kukaan ei uskaltanut sanoa juuri mitään ja lopulta riideltiin kuitenkin. Minä mökötin kun kukaan ei ajatellut Biafran lapsia ja muistin välillä huomauttaa, miten heillä oli nälkä. Katsoin syyttävästi vanhempiani, jotka ruokailivat tyytyväisinä ja syyllistin äitiäni, joka oli ahertanut ruokien ja leivonnaisten parissa monta päivää.

Joulupäivänä ei saanut mennä kaverien luo. Katsottiin telkkaria, luettiin kirjoja ja riideltiin siskojen kanssa suklaista ja kuljettiin uusissa villasukissa. Sopeuduttiin hiljalleen siihen, ettei taaskaan oltu saatu ihan sitä mitä oli toivottu.

Toimii

Olen hyvin pettynyt ja tämän jo ennenkin kokenut: lukijapalkin lukijat ovat hävinneet. Ehkäpä jonain päivänä koko blogi katoaa kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Jos ei enää tarvitse valvoa pienten lasten takia, odottaa yöllä nuorisoa tai aviopuolisoa kaupungilta kotiin, niin kannattaa hankkia kissa. Hesarin asumissivuilla joku kysyi neuvoa sillä häntä häiritsi kun naapurin katti naukui aamuyöstä. Kyseessä täytyi olla naapurini. Lehden aisiantuntija käski hankkia korvatulpat. Kissaa saa kuulemma pitää kerrostalossa vaikka se naukuu, myös Kerttua, jonka ääni on varsin kuuluva. Koiran saa hiljaiseksi komentamalla tai heittämällä sille nakkimakkaran. Kissa ei moisista piittaa. Kerttu laskee, että olen ollut niin paljon poissa kotoa, että se on oikeutettu hyppimään aamuyöllä sängyssäni, nuolemaan hiuksiani ja nauttimaan ihanasta seurastani. Tänä iltana tungen korviini tulpat. Katsotaan kumman kantti kestää.

Tein kirjastolla yhdistyksemme toimintakertomusta, toisinsanoen vaihdoin vuosiluvut 2012 luvuiksi 2013. Kun luin tekstin minua alkoi ärsyttää toimia verbin  ylenmääräinen käyttö: puheenjohtajana toimi, sihteerinä toimi, edustajana toimi. Käytin kohtuuttomasti aikaa tuon teonsanan välttelyyn.

Olisin voinut jatkaakin kirjastolla, mutta siellä kuulutettiin, että se suljetaan. Pelkäsin, että minut lopulta kannetaan ulos. Nöyryytyksen välttämiseksi päätin lähteä vapaaehtoisesti.

Eräs mies hihkaisi minulle: "Kiitos Heidi siitä lääkkeestä. Minä voin upeasti". "Onpa hienoa", minä vastasin ja nyökyttelin. Jälkeenpäin pohdin kuka kumma tuo mies mahtoi olla ja mitäköhän ihmelääkettä olin hänelle määrännyt. Asian kysyminen ei jotenkin tuntunut sopivalta. 

Vuosi lähenee loppuaan ja tahti kiristyy. Nyt ei saa jäädä miettimään elämän mielekkyyttä. Sen tietää miettimättäkin.

Jaettu synnytys

Siskon poika opiskelee täällä Tampereella musiikkia, joten olen tutustunut aivan uuteen ilmiöön, oppilaskonsertteihin. Konsertteihin valmistautumiseen tehdään paljon töitä, harjoitellaan ja painetaan ohjelma. Kuulijoita saapuu paikalle suunnilleen sama määrä kuin muusikoita. Kuulijat ovat tätejä ja opiskelukavereita. Voi sitä soittamisen iloa kuitenkin, tänään löytyi myös taitoa. Illan säveltäjät olivat Hannu Pohjanoro, Cristoph Rolfes, Robert Schuman ja Bohuslav Martinu (viimeisessä u:n päällä pitäisi leijua pylperö, mutta en jaksa nähdä vaivaa). Konserttiin mennessäni olin hyvin ärsyyntyneessä tilassa, mutta musiikki paransi minut ainakin väliakaisesti. Osallistuin pienesti tapahtuman järjestämiseen korjaamalla ohjelmalehtisen kieltä (kirjoitusryhmäläiset kylläkin sanovat aina tekeleistäni, kieltä pitäisi korjata, muuten ihan kiva). Konsertin alaotsikko kuului "kamarimusiikkia iltahämärällä". Mikä hämärä nyt on? Pilkkopimeää ja viheliäistä.

Katsoin eilen Areenasta dokumentin, jossa nelikymppinen sinkku hankki lapsen yksinään ja kuvasi raskauttaan, synnytystään sekä äitiyttään ja samalla suhdetta vanhempiinsa. Sperman luovuttajana toimi ystävä, komea ja sympaattinen homomies. Lapsen biologinen isä, paras ystävätär, veli ja veljen vaimo saapuivat synnytyksen ponnistusvaiheeseen kuin jonkinlaisille teemakokkareille  Kaikki olivat pukeutuneet siviilivaatteisiin.

Minäkin voisin tehdä dokumentin itsestäni ja Kertusta, pitäisi ensin hankkia jostain kamera. Makaisin sohvalla, kuvaisin itseäni ja puhuisin viisaita tai ehkä kuitenkin opettaisin Kertun kuvaamaan. Sensaatio: ensimmäinen kissan kuvaama dokumentti! Kertun kanssa matkattaisiin festivaaleilla palkintoja noutamassa.

Dokumentissa isä moittii tytärtään moisen kannattamattoman ammatin hankkimisesta ja kehuu veljeä, joka on pankkiiri. Minä olen täyttänyt vanhempieni toiveet, sillä eikö jokainen kunnon vanhempi toivo lapsestaan lääkäriä, paitsi kenties lääkäri.

Samaa itseni paljastamista (sopivassa määrin) teen täällä blogissa. Mitään ei oikeastaan tapahdu. Tekstiä tulee ja vaikkei tulisikaan, synnytän sitä pakolla, kuten nyt. Omat synnytyksenikin olen muistaakseni jo jakanut, pitää tarkistaa. Jätän ne huomisen varalle, jos en muuta sanottavaa keksi.

Silmäntäysi

On hyvä tavata ihmisiä, saa virikkeitä. Kuulin eilen avioeroa kuvaavan tuoreen ilmaisun, jota oli käyttänyt mieshenkilö: uudistunut elämäntilanne. Ei jäädä tarpeettomasti vanhoja märehtimään vaan käydään kohti uusia seikkailuja.

"Inhimillinen tekijä"- ohjelmassa haastateltiin Rosa Meriläistä ja Riku Suokasta, jotka potevat unettomuutta. Aihe kiinnosti, sillä lähes koko sukuni on huonounista. Ohjelmaan valitaan melkein aina julkisuuden henkilöitä, jotka kärsivät ongelman kevytversiosta. Näin saataneen lisää katsojia lisäksi monet julkisuuteen tottuneet ovat sanavalmiimpia kuin me tavalliset ihmiset. Meriläinen ja Suokas ovat erittäin hyviä puhumaan, onhan Suokas vielä kaiken lisäksi "stand up"- koomikko ja entinen teatterinjohtaja. Minun korvaani heidän ongelmansa olivat hyvin lieviä. Tunnen ihmisiä, jotka nukkuvat vain pari tuntia yössä ja senkin vahvasti lääkittynä.

Mummoni totesi lähes joka aamu "en nukkunut silmäntäyttä". Meitä huvitti, sillä hänen kammaristaan kuului koko yön äänekäs kuorsaus. Ehkäpä se uni oli juuri siitä syystä niin kevyttä, että hän koki valvoneensa koko yön. Äitini oli aina hereillä vaikka hänelle meni sanomaan jotain ihan mihin aikaan yöstä tahansa. Siskoni nukkuvat katkonaisesti ja niin minäkin. Jostain syystä viime aikoina olen nukkunut erittäin hyvin, mutta ei tarvita kuin tavallista aikaisempi aamuherätys, matka, joku murhe tai onnistuminen, niin unet tärveltyvät.

Olen lukenut Roope Dessutomin blogista kaupunkikierroksista vanhassa Helsingistä. Viimeksi Dessu kirjoitti Vanhasta ylioppilastalosta. Minun muistoni ovat aina tämän tyyppisiä: kävimme Vanhalla ylioppilastalolla konsertissa, jossa esiityi Petri ja Pettersson Brass. Söimme sipulikeittoa Vanhan kuppilassa ja T varasti sieltä ruskeat keittolautaset. Lautaset olivat rumat ja eriparia.

Kumous

Vanhan ystäväni tytär laulaa feministisessä kuorossa: "Päivystävää hermolepoa patriarkaatin pauloista, feministinen koti sielulle ja sydämelle", sanoo kuoron esite. Kuoron nimi on Kumous ja siinä näytti laulavan yksi nuori mieskin. Mies seisoi joukossa sen näköisenä, ettei olisi ihan varma kuuluuko porukkaan vai ei. Kuoro esiintyi Annikin puukorttelin joulutapahtumassa. Kuorolla ei ole johtajaa, vaan homma hoituu demokraattisesti. Olen huono sanomaan esityksen tasosta mitään, sillä äitini soitti juuri kun Kumous alkoi laulaa. Vanhempani ovat Espanjassa, viime reissulla isän korvasta meni kuulo, nyt äidin silmästä näkö. Tai ei se kokonaan mennyt, mutta kuva on jotenkin vinksallaan. 

Nuoruudessani epätasa-arvo oli selkeämpää kuin nyt. Onko enää edes epätasa-arvoa? Naisista ei voinut tulla pappeja. Vain tyttöjen arveltiin tarvitsevan oppia kotitaloudessa sillä naisillehan ne työt luonnostaan kuuluivat. Pojat nikkaroivat koulussa linnunpönttöjä ja tytöt väkersivät lapasia. Oli vielä olemassa poika- ja tyttökoulujakin. Tyttökouluissa katsottiin jostain syystä tyttöjen tarvitseva opetusta vuoden pidempään kuin poikien.

Ongelmat eivät enää ole samalla tavalla näkyvissä, naisia ei vaan ole yhtä paljon johtavissa asemissa kuin miehiä. Miehet jäävät heikommalle avioerotilanteissa kun päätetään kenestä tulee lapsen pääasiallinen huoltaja.

Isäni isä oli maanviljelijä. Hän nousi navetalle aamuvarhain ja nukkuikin yönsä tuvan nurkassa ja kesäisin porrastasanteella vanhassa hetekassa. Mummo petasi petasi vaarille huonommat lakanat, sillä miehen vältti niissäkin nukkua. Mummo uinui hienossa kammarissa uudessa valkoisessa sängyssä, paremmissa petivaatteissa. Mummolla oli peilipöytä, posliininen ruusukuvioinen vesikannu ja vati.

Vaari söi lihasta läskipalat ja istui aterioimassa tiskipöydän nurkalla. Hän poltti tupakkaa, jonka kääri itse ja pujotti pieneen pilliin. Sisällä ei saanut polttaa. "Vakkainen mies", mummo sanoi vaarista. Vakkainen mies ei saanut tehtyä riittävän nopeasti asioita, jotka olivat korkealla mummon prioriteeteissa. Vakkainen mies oppi sulkemaan korvansa ja hermostui harvoin. Lopulta mummo ja vaari muuttivat kirkonkylälle rivitalokaksioon. Mummo nukkui makuuhuoneessa ja vaari olohuoneessa. Vaari sairastui parkinsonin tautiin, mutta siitä huolimatta loppuun saakka lenkkeili. Vaari kiersi joka päivä kahteen kertaan talon ympäri. 

Öitä

Tässä keskiöisessä hiippailussa on jotain erityistä, rauhoittavaa. Nukuin taas päiväunet (tai oikeammin ehkä iltaunet), joten on hieno rentoutunut olo, varsinkin kun ei tarvitse mennä huomenna töihin. Tällä viikolla tehtäviini on kuulunut lähetteiden käsittely; maanantaina minua odotti 42 lähetettä, eilen sain määrän kirittyä yhdeksääntoista ja tänään viideltä töistä lähtiessäni niitä oli taas 26. Se lievästi lannisti minua.

Huomenna saapuu kotiini ruokavieras tai mahdollisesti kaksi. Kävin ostoksilla paremman väen kaupassa, jossa saa maksaa kaikesta vähän enemmän, joka tekee ruoasta tietysti maukkaampaa. Kalatiskillä esitin visioni ruokalajista, johon laitetaan kahta eri kalaa, tuoretta chiliä, jättikatkarapuja ja vihanneksia. Minä puhuin keitosta, mutta nuori mies tiskin takana ehdotti välimerellistä pataa, saa nähdä mitä siitä tulee. Ostin valkoviiniä, olin suunnitellut kerrankin ostavani Chablista. Seisoin hyllyjen edessä ja ihailin pulloja, jolloin myyjä ryntäsi apuun (Alkossakaan ei enää saa olla rauhassa). Nainen ehdotti selvästi halvempaa viiniä, enkä kehdannut olla ostamatta sitä.

Katsoin Areenalta dokumentin amerikkalaisesta naisesta, joka ohjasi elokuvaa Intiassa. Alan pitää yhä enemmän dokumenteista. Oikea elämä on niin paljon mielenkiintoisempaa kuin fiktio. Intia on hullu maa, siellä pitäisi varmaankin käydä. Intiassa on lukuisia uskontoja, joista valita. Uudelleensyntyminen kuulostaa jotenkin paljon mielenkiintoisemmalta kuin ikuinen elämä taivaassa. Pidän maailmasta niin paljon, että jatkaisin mielelläni täällä, vaikka tämä onkin välillä paska paikka.Toivoisin kuitenkin syntyväni uudelleen ihmishahmossa ja omaavani lukutaidon, niin monta hyvää kirjaakin on lukematta. Mielellään en putkahtaisi maailmaan ainakaan minään viemärieläimenä, jos saa toivoa.

Katsoin vielä tositelevisio-ohjelman, jossa kolme suomalaissyntyistä amerikkalaista miestä etsi Suomesta tyttöystävää. Kemia joidenkin välillä tulee ruudunkin läpi. Mikseivät ohjelmaan osallistuvat tunnu sitä huomaavan. Noin yleisesti ottaen sitä kemiaa ei ole. Jos sitä olisi, ei tarvitsisi miettiä toisen hyviä ja huonoja puolia, eihän ikäviä puolia edes huomaa, kun joku ihminen kolahtaa.

Savolais-slaavilainen estetiikka

Kallaveden rannalle rakennetulle kesämökillemme ajettiin aikoinaan maatalon pihan läpi. Vuosi vuodelta saimme seurata pihalle unohtuneen Anglian raadon sulautumista luontoon. Päärakennusta vastapäätä seisoi röttelö, jossa tepasteli kanoja. Ostimme sieltä nuorena juhlien jälkeen munia muonavarojemme täydennykseksi. Savossa kaikki oli ainakin tuolloin vähän slaavilaisesti kallellaan. Autonrenkaan sisälle perustetussa kukkapenkissä rehottivat rikkaruohot ja pitkin pihaa oli heitelty rikkinäisiä työkaluja. Mummoni oli toista maata, varjeli pionipenkkejään ja pihan poikki kulkiessaan vähän väliä kumartui poimiakseen pihapuista irronneita risuja. Savolaiseen tyyliin tottuneena ruotsalaiset pihat ovat aina tuntuneet jotenkin epätodellisen siisteiltä.  Ei ole kotoisaa, jos mikään ei ole vähän lenkallaan.

Savolais-slaavilaiseen tapaan kotonani on pieniä kodikkaita puutteita, joiden kanssa olen tottunut operoimaan. Kylpyhuoneen pistorasiasta on pidettävä juuri oikealla tavalla kiinni, muuten se irtoaa ikävästi seinästä, kun irrottaa  hiustenkuivaajan töpseliä. Yksi lamppu kylpyhuoneen katossa on palanut ja peilikaapin oven maali irtoilee pittoreskisti. Olen yrittänyt retusoida sitä huopeamaalilla, mutta tulos ei ole häävi. Makuuhuoneen lamppu (sitä kutsutaan kai plafondiksi) kellottaa ärsyttävästi vinossa. Lamppu jäi edellisiltä asukkailta ja se oli tarkoitus vaihtaa pikimmiten. Kerttu on kynsinyt huonekalut kodikkaiksi. Seinillä roikkuu tauluja ja kirjoja on paljon. Tämä on ensimmäinen koti, jonka olen laittanut ihan itselleni.

Klinikkamme historiikki julkaistiin juuri. Sen lopussa on loistava tampereenkielinen lyhennelmä. Olen ollut työpaikassa vasta muutaman vuoden, mutta sattumalta kirjassa on monta kuvaa minusta. Olen kerran tavannut pomoni, pomon pomon. Minut pyydettiin hänen huoneeseensa, jolloin olin varma, että saan nuhteet jostain vakavasta rikkeestä.  Tilaisuus oli lopulta yllättävän rento, puhuttiin klinikan tiloista. Siitä ainokaisesta tapaamisesta  kirjassa oli kaksi kuvaa, ikäänkuin olisin jotenkin merkittävä henkilö, jota en todellakaan ole.

Eräs miespotilas flirttaili kanssani. Piti oikein miettiä, että flirttaileeko tuo. Luulen, että näin oikeasti oli. Naislääkärihän on miesten silmissä aika pelottava, ellei satu olemaan juuri ammattiin valmistunut ja siten lähes vaaraton.

Elämäni riesakuoriaisena

Kävin syömässä ikäiseni naispuoleisen kaverin kanssa. Hän oli saanut lahjaksi samanlaisen puhelimen kuin omani, mutta malli oli uudempi. Puhelin oli tilattu netistä. Hän oli miehensä kanssa käyttänyt lähes kokonaisen työpäivän puhelimen toimintakkykyiseksi saattamiseen, silti puhelimella ei päässyt nettiin. Kun ystäväni piti soittaa miehensä hänet hakemaan, hän joutui lainaamaan puhelintani. Minä ostin omani kaupasta, jolloin kaupan nuori mies laittoi vempeleeseen numerot vanhasta kännykästäni. Minusta puhelin on ollut erittäin helppokäyttöinen. Kun kuitenkin vilkaisin hänen kännykkäänsä, en saanut sitä toimimaan.

"Ei tööta" oli tuttavani 90-luvun Virossa oppima tärkeä lause. Yövyimme samoihin aikoihin Tallinnan Olympia-hotellissa. Aamiaisella laitoin paahtimeen leivän, mutta en saanut vimpainta toimimaan. "Ei tööta", tarjoilija sanoi tyynesti. Paahdin ei töötannut seuraavanakaan aamuna, toisaalta ei sitä oltu viety korjattavaksikaan.

En aio oikeastaan valmistella joulua, en osta lahjojakaan. Tunnen itseni yhteiskunnan ulkopuoliseksi hylkiöksi. Paras joululahja olisi jos joku täyttäisi minulle Emean lomakkeen, jolla ilmoitetaan Fimealle lääketutkimuksesta. Tein tänään kaksi tuntia töitä asian hyväksi yhdessä henkilön kanssa, joka työkseen auttoi minua. Kävi nopeasti selväksi, ettei hän ymmärtänyt asiasta yhtään enempää kuin minäkään. Kun olimme jo lomakkeen kohdassa E (jokaisen kirjaimen alla on monta, monta numeroa), kaavake hävisi kuin sateen varalta mukaan otettu sateenvarjo, emmekä enää löytäneet sitä (hän ei tietenkään ollut tallentanut lomaketta). Tekisi mieleni heittää homma sikseen, mutta olen jo tehnyt tutkimuksen eteen niin paljon, ettei ehkä kannata.

Tuttavani työskentelee intialaisessa firmassa. Hänen suomalainen työkaverinsa oli huomannut firman sivuilta saaneensa 20 karmapistettä. Jos karmapisteitä kerää riittävästi, niin takaako se ettei synny seuraavassa elämässä pölytäinä tai riesakuoriaisena.

Raskaat jouluvalmistelut

Lihaksikas on uusi laiha, kertoo viimeisin Imagen numero. Enää ei kuulu olla ruipelo, nyt ovat muodissa lihakset. Kävin tänään kuntosalilla- tylsää. Ankeus kruunattiin tekopirteällä ja vitsikkäällä radiokanavalla, jossa soitettiin huonoa musiikkia. Tyydyn kenties mielummin vaatimattomampiin hauiksiin ja jätän itseni monitahoisen rääkkäämisen.

Ensimmäinen kuntosali, jossa aikoinaan kävin sijaitsi Kuopion uimahallilla. Mieleeni on painunut laite, jossa leveä hihna kiedottiin takamuksen ympärille. Sitten painettiin nappia, jolloin nauha alkoi täristä ja takapuoli tutista. Laitteen tehosta en tiedä, mutta päätellen siitä, ettei niitä enää missään näe, se ei liene ollut kovinkaan tuloksekas vempele. Enää ei muuten ikävä kyllä mainosteta erilaisia muovisia asuja, joilla saisi painoa pudotettua.

Nykyinen kuntosalini on työpaikkani kellarissa. Tavoitetason nostamiseksi sen seinälle on ripustettu juliste, jossa poseeraavat lihaksikkaat ihmisyksilöt ruskea nahka öljyttyinä. Minulla on tapana laitteesta noustessani siirtää painot stabiloivaa tappia siinä toivossa, että muut luulisivat minua vahvemmaksi kuin olen.

Lopetan tähän. Ei minulla ollut mitään asiaa. Mietin pitäisikö joulun suhteen ryhtyä johonkin. Kaivoin kaapista kaksi joulukoristetta (kts. kuva), jotka ovat lasteni tekemiä. Hopeoitu porokynttiläjalka on niin korkealla, että siihen yltääkseen olisi pakko nousta tuolille, enkä näin rankan treenin päälle millään jaksa.

Olisin halunnut mennä kuuntelemaan "Raskasta joulua" konserttia, jota minulle suositeltiin. Esiintyjät näyttävät mainoksessa vähän pelottavilta ja mahdollisimman vähäisessä määrin tekopirteiltä. Tilaisuus on ikävä kyllä loppuunmyyty, joten se jää kokematta.

Numeroita

Ostin liput Hectorin konserttiin "minulla ei ole muuta elämää kuin työ" paniikissa. Hector oli pukeutunut löysään mustaan vähän kimaltavaan paitaan (samantyyppisiä paitoja tarjotaan juhla-asuiksi ylipainoisille naisille) ja farkkuihin. Alkuun hän lauloi pääasiassa muiden tuotantoa kuten Beatlesien kappaleen Strawberry fields forever, jonka kohdalla vähän pelotti kestääkö ääni, onneksi hyvä bändi tuki miestä. Hän esitti myös Cohenin, Brelin ja Lou Reedin tuotantoa. Hector pyyhki välillä kasvojaan mustaan rättiin ja katsoi meitä coolisti tummien lasien takaa.

Tauon jälkeen esitettiin miehen omia hittejä ja lopussa yleisö villiintyi taputtamaan seisaallaan. Ensin nousi yksi, pian toinen, kohta kokonainen rivi, katsomo ja lopulta seisoivat kaikki. Minäkin ponkaisin pystyyn, etten leimautuisi ilonpilaajaksi ja erottuisi ikävästi yksimielisen ihastuneesta joukosta. Läpytin sille, että mies oli edelleen melko hyvässä vedossa, että olen itsekin hengissä, taputin nuoruudelle ja sille, että jaksoin vielä kertaalleen kuunnella kuinka lumi teki enkelin eteiseen. Ei Hector huono ollut, mutta ei tehnyt mieli lähteä miehen mukaan viettämään rock'n roll elämää.  Nykyään laitan kaikenlaisten jäähyväiskiertueiden ympärille lainausmerkit.

Eilen minulle selvisi työpaikan intrassa käytetty lyhenne HR (human resources), olin luullut, että kyse oli jostain lyhennetystä hämäläisestä sananparresta. HR-pöytä, miksi pöytä, miksei vaikka nojatuoli. Omalta HR-pöydältäni löytyivät pitkään väärän Heidin tiedot. Lähetin tästä virheestä palautetta noin puolen vuoden ajan. Sain uudelleen ja uudelleen viestin "Virhe korjattu, tarkista asia" johon jouduin toistuvasti vastaamaan "Väärät tiedot ovat siellä edelleen". Puolen vuoden kuluttua sain taas kerran viestin, jossa ilmoitettiin asia korjatuksi ja kas kummaa homma olikin hoidettu. Aloin melkein uskoa siihen, että asiat aina lopulta aina järjestyvät.

En saavu työpaikalleni klo 7.40 jotta voisin juoda aamukahvit palkan virratessa, vaan tarvitsen vähintään vartin avatakseni kaikki työhöni vaadittavat ohjelmat. Ensin laitan koneeseen henkilökohtaisen korttini, jolloin se väittää, ettei antamani numero kelpaa, vaikka tässä vaiheessa en ole edes näpytellyt ainuttakaan numeroa. Seuraavaksi näppäilen henkilökohtaisen ybersalaisen numeroni, joka natsaa erittäin tärkeän henkilökohtaisen korttini kanssa. Kortista käsketään pitää yhtä hyvää huolta kuin pankkikortista. Unohtelen sen milloin minnekin. Seraavaksi haen kahvikupillisen, sillä koneeni on hitaasti syttyvää tyyppiä ja jo hieman iäkäskin (tietokoneiden ikä muistuttaa pienten jyrsijöiden ikää). Avaan sairauskertomusohjelman, näppäilen pitämäni poliklinikan tunnuksen , potilaslistan ja lopulta saan esille potilaan sairauskertomustiedot. Käyn katsomassa labrat ohjelmasta, joka utelee onko minulla tähän potilaan lupa. Avaan rtg-arkiston, joka myös vaatii minua kertomaan onko minulla potilaan antamaa suostumusta tähän toimeen. Vakuutan minulla sellaisen olevan. Tässä vaiheessa en ole nähnyt potilaasta kuin nimen, joten  minulla ei ole ollut mahdollisuutta kysyä häneltä mitään. Availen vastaanoton aikana myös lääkeohjelman ja reseptiohjelman, mutta ne ovat pikkujuttuja.

Aukaisen ohjelman, johon näpyttelen kerroksen (miksi?), huoneen numeron ja poliklinikan nimen. Tällä ohjelmalla pyydän asiakkaan huoneeseeni, jos ohjelma sattuu toimimaan. Potilas on ennen luokseni saapumista pelkkä numero. Hän on suloisesti tietosuojattu. Naputan kuvaketta, jonka takaa löytyy monitorointiohjelma, josta ei sen enempää. Laitan ohjelmaan erilaisia tietoja. Lopussa merkitsen ohjelmiin, minkä verran laskutetaan ja mikä onkaan diagnoosi. Vaikka joku kävisi luonani viiden vuoden ajan samalla diagnoosilla, minun on se omilla kätösilläni joka kerta kirjoitettava, olisihan se liian helppoa jos siellä olisi jonkinlainen oletusdiagnoosi.

Kaikilla ohjelmilla on hienoja nimiä, ihan kuten hirmumyrskyillä. Seuraavan kerran kun lääkäri tuijottaa teidän sijastanne tietokoneen näyttöä, niin voitte olla melko varma, että hän ei tee sitä surffatakseen netissä.

Kansallisaarre

Virallinen  vuorokauden työrupeamani päättyi juuri. Elän päivystysillat lähtövalmiudessa kuin palomies, vaikka kutsu käy vain pari kertaa vuodessa. Töistä pääsin jo kolmelta, ostin kotimatkalla tulppaanikimpun, jota illalla kuvasin kännykkäkameralla. Otin ainakin parikymmentä kuvaa.

Vietän viipyilevää, hämärää aamua seuranani sanomalehti ja kahvikuppi. Olen saanut kirittyä niin, että luen tuoretta lehteä. Hesarista selvisi, että Jari Litmanen on Suomen kansallisaarre. Suomi on totisesti jakautunut, minulle lähikauppias on suurempi aarre kuin Litmanen. Vielä merkittävämpi aarre kolaa lumet pyörätieltä. Nainen ei voi olla kansallisaarre, sillä listalla on vain yksi nainen (Kirsi Kunnas) ja hänkin vasta sijalla yhdeksän.

Hesarissa julkaistiin kuvia lotista ja heidän ajatuksiaan naisen elämästä. Naiset olivat iäkkäitä, useat yhdeksänkymppisiä. Heidät oli saatu kertomaan hyvin yksityisiä asioita. Vanhatkin naiset ovat rakastaneet, rakastelleet, onnistuneet ja pettyneet. Vanhat ihmiset eivät olekaan ilmeisesti vähäjärkisiä, lapsenomaisia huollettavia. Luotettava ehkäisy on mullistanut naisten elämää enemmän kuin tositelevisio, kännykät tai halpalennot.

"Vanhan naisen silmärei'istä
katselee maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö,
se sama jonka katseen hän  kohtasi Jussin näyttämissä valokuvissa ja
omien lastenlastensa silmissä
heidän istuessaan auton takapenkillä Suomeen palattuaan,
kanelikorppua pureskellessaan.
Se katse ei sammu,
sisäiset silmät eivät vanhene,
niillä tähyillään elämää vielä vanhuuden naamion takaakin
yhtä nuorena,
samana,
vaikka kukaan ei sitä tiedä.
Se on vanhuuden salaisuus."

Anteeksi Eeva Kilpi, että kopion ilman lupaa, mutta kun tämä sopi tähän niin hyvin. Kokoelman nimi on Unta vain (WSOY 2007)

Harja ja kihveli

Heräsin taas rentouttaviin aatoksiin, kuten ketkä ovat lähdössä yhdistyksemme hallituksesta ja keitä sovittiinkaan otettavaksi heidän tilalleen. Huomenna on työpäivä ja silmäni aukaistuani minusta alkoi tuntua siltä, kuin minulla ei olisi elämää, jollei työtä laskettaisi elämäksi. Tein paniikissa ratkaisun ja ostin lipun Hectorin konserttiin. Onko toimi merkki elämästä vai pikemminkin pahemmanlaatuisesta jämähtämisestä.

Istuin eilen työpaikan kahvihuoneessa (kuten huomaatte, minulla EI ole muuta elämää, saa nähdä tuoko Hector ja "Lumi teki enkelin eteiseen"avun). Eräs työntekijämme kallisti piimätölkkiä ja kaatoi valkoista hapanmaitotuotetta Costa Rican sekaan. Hän katsoi hämmästyneenä lasiaan (jotkut juovat kahvia lasista) ja sanoi "tämähän on ihan piimää". Hän kaatoi kahvin altaaseen ja perään lähes täyden piimätölkin sisällön. Katsoin hänen toimiaan ällistyneenä. Nainen huuhteli tölkin, taitteli sen oikeaoppisesti ja havahtui viimein "Tämähän on PIIMÄÄ!".

Tänään on itsenäisyyspäivä, jos joku ei sitä vielä tiedä. Pitää etsiä kynttilöitä ikkunalle, ettei luulla kommunistiksi. Isän mielestä ne, joiden akkunalla eivät parilliset kynttilät tuikkineet olivat isänmaan vihollisia (kommunisteja). Isäni viettää tällä hetkellä itsenäisyyspäivää Espanjassa (maanpetturi!)

T:n isävainaa nimitti aina itänaapureitamme ryssiksi, niin meillä ei koskaan tehty. K olikin osallistunut sotaan naapureita vastaan tai oikeammin kai puolustanut maatamme. Hänelle ei suotu viina-annoksia, joita rintamalla jaettiin, sillä hän ei ollut täyttänyt alkoholin nauttimiseen tarvittavaa laillista ikää, joka oli tuolloin 21 vuotta. Ryssiä hän sai tappaa.

Luen edelleen Minna Lindgrenin kirjaa "Sivistyksen turha painolasti". Nyt kirja alkaa jo välillä puuduttaa. Kirjassa käyteteään ihania vanhoja sanoja kuten veranda. Olisi hienoa juoda lasi kuohuviiniä verandalla itsenäisyyspäivän kunniaksi, mutta kun en omista verandaa. Ehkä puhdistan kammarini permannon harjalla ja kihvelillä ja syön salladia kahvelilla. Onnea Suomi ja Tampere!

Sulle syömeni annan

Lauloin potilaiden välissä kappaletta "Sulle syömeni annan..." ja samalla hinkkasin käsidesiä huolellisesti sormieni päihin, niiden väleihin ja kämmeniini. Minun oli pakko laulaa vähäisemmällä volyymilla kuin mieleni olisi tehnyt, sillä vastaanottohuoneessani on huono äänieristys. Oven ulkopuolella odottelivat potilaat ja vastaanottoajat olivat myöhässä. Miltä tuntuisi odotella lääkärin vastaanotolle, jonka kuulee laulavan Seija Simolan iskelmää nuotin vierestä ja vielä väärillä sanoilla. Silmä tai sydän, onko sillä niin suurta eroa, tärkeitä elimiä molemmat. Eräs kollega puhdistaa hampaidensa välejä injektioneuloilla potilaita odotellessaan (tämä tarina on tosi). Olen itsekin kokeillut samaa, saa olla aika varovainen ikenien kanssa.

Lauluintoni hiipui iltapäivää kohti. Sain vihdoin käynnistettyä nettikoulutuksen, jonka aloittamista olin siirtänyt moneen otteeseen. Se oli suoritettava erästä lääketutkimusta varten. Opetuksen perusteella pitäisi osata vääntää sähköisiä allekirjoituksia, mahdollisia lääkesivuvaikutuksia ja päivämääriä sähköiseen dokumenttiin. Olen tutkimuksessa vain sijainen, joka tutkii potilaan silloin kun principal investigator on estynyt (toivottavasti ei koskaan). Filmissä amerikkalainen komea tumma näyttelijä lääkärintakissaan puhui mairealla äänellä ja katsoi suoraan paatuneeseen sydämeeni tai silmiini. Hänen kaulassaan roikkui stetoskooppi, eikä hänen taskuistaan ei pursuillut muistilappuja ja lääkefirmojen kyniä. Naputtelin kännykkääni samalla kun opetusvideo pyöri. Sitten seurasivat tehtävät, jotka tein intuitiolla ja lopuksi yksinkertainen tentti, josta selvisin pelkällä päättelyllä.

Ei tullut blogistani vuoden blogia. Aloin jo visioida, miten pääsen vuoden päästä linnan juhliin "vuoden paras blogi"- ansioillani. En päässyt edes kymmenen parhaan joukkoon vaan kategoriasta "oma elämä" oli valittu alkoholismista toipuva mies ja väestöliiton lapsettomuusblogi. Suren huonoa menestystäni ja kadehdin loppukilpailuun valittuja.

Kasvatus

Juhlimme yhdistyksemme sihteerin, kollegani ja ystäväni V:n tuoretta dosentuuria juomalla työpäivän päätteeksi Bollingeria ja syömällä tuulihattuja. Juopottelun päälle pidimme hallituksen puhelinkokouksen, joka ei sujunut erityisen hyvin. Saimme kuitenkin jaettua apurahat nuorille innokkaille tutkijoille. V huitoi minulle jotain kokouksen loppupuolella ja yritti osoitella läppärinsä näyttöä. Lopulta hän sanoi "puheenjohtaja kiittää hallituskautensa päättäviä jäseniä".

Lapsena minua uhattiin kasvatuslaitoksella. Googlasin äsken kasvatuslaitoksen, eikä niitä ole edes ollut elinaikanani vaan jo paljon ennen syntymääni niitä alettiin nimittää koulukodeiksi. Jos joku olisi kertonut tämän minulle silloin, olisi lapsuuteni ollut paljon huolettomampi. Minua ei sijaan peloteltu yleisellä "jos et ole kiltisti niin mustalaiset vievät"- uhkailulla. Millä voi lapsia enää kasvattaa kuuliaisiksi, kun netistä voi helposti tarkistaa oikeutensa.

Mistä tuo edellä mainittu kasvatuslaitosuhkaus tuli mieleeni? Minua on helppo syyllistää, sillä pelkään edelleen joutuvani kasvatuslaitokseen, jossa saa syödäkseen pelkkää vettä ja leipää. Leipä on kovaa näkkäriä, jota revitään isoista levyistä. Sen pinnalla on tikkuja, jotka takertuvat kurkkuun.

Keskustelin tänään siskon kanssa puhelimessa ja hän muistutti puhelun eri vaiheissa "tästä ei saa kirjoittaa blogissa" (edellä mainitun kirjoittamista hän ei tajunnut kieltää). Keskustelimme työstä ja siitä, että meillä moni ahkeroi vain osan viikkoa. He ovat jollain tasolla "huonompia" (vai onko se vain joidenkin oma kokemus), jolleivat täytä luppoaikaansa tutkimustyöllä. Siskoni sanoi minulle jotain hämmästyttävää "mutta heillehän maksetaan vähemmän".  Työssä ei ole kuitenkaan kyse vaan rahasta vaan ihmeen suuressa määrin nimenomaan arvostuksesta.

Hygieniaoppia

Sain lähetettyä kummipoikani lakkiaislahjan, sillä muistin vihdoin hänen nimensä. Lähetin nuorelle miehelle kirjekuoressa kortin, johon oli piirretty Karvinen ylioppilaslakki päässä. Lahjaksi annoin erään tavaratalon lahjakortin, sillä rahan hän saattaisi käyttää paheellisesti alkoholiin. Minä ainakin ostin ylioppilaslahjarahoilla sinisiä enkeleitä, joka oli noina aikoina muodikas drinkki.

Kuuntelin pätkän erään hoitajan hygienialuentoa kahvihuoneessa kahvia seisaallani hörppiessäni. Esitelmässä näytettiin, miten bakteerit leviävät koko kumihanskapakettiin kun sieltä ottaa yhdet suojakäsineet. Bakteerit näkyivät erikoisvalossa violetteina. Pientoimenpiteissä olisi hyvä käyttää maskia jos aikoo puhua potilaan kanssa. Minä olen mielummin hiljaa.

Työtakin taskuissa ei saisi kanniskella mitään, ei esimerkiksi kännykkää tai dectiä. Missä niitä sitten kuljetetaan? Niitä pitäisi ainakin jatkuvasti pyyhkiä desinfioitilapuilla. Apulaislääkärinä työskennellessä taskuni olivat niin täynnä kirjoja ja ohjelappusia, että ryhtini vääntyi kumaraan.

Käsidesiä pitäisi ruikkia käsiin joka käänteessä ja vähintään kaksi painallusta kerrallaan. Käsiä kuuluu hinkata yhteen niin kauan, että ne kuivuvat, eikä heilutella malttamattomana, jotta ilmavirta kuivaisi ne nopeammin, kuten minä aina teen. Tässä oli esitelmän viimeisen viiden minuutin sisältämä oppi. Niin kauan minulla kului Costa Rica kupillisen tuhoamiseen.

Turha sivistys

Heräsin puoli viideltä ja aloin miettiä rentouttavia asioita kuten apurahapisteytyksiä ja toimintakertomuksen laatimista. Aloitin molemmat työt edellisenä iltana. Vaihdoin toimintakertomuksen vuosiluvut 2012 luvuiksi 2013, jonka jälkeen en enää jaksanut tehdä muuta.

Toimintakertomukseen olisi pitänyt etsiä tuoreet tilastot, kuten jäsenmäärä, joka lie sihteerin tiedossa. Huipputehokas sihteerimme, joka on muuten tuore dosentti, päivitti jäsenistön yhteystiedot ja laittoi kaikille löydettävissä oleville viestin, jonka myötä moni huomasi kuuluvansa yhdistykseemme ja erosi. 

Töissä meni myöhään, sillä vastasin potilaan tekemään valitukseen. Oikeasti hän oli kehunut minua, mutta jostain syystä minunkin vastineeni pyydettiin. Lähdin kotiin puoli kuudelta. Talvipyöräily on jollain oudolla tavalla hienoa, kun maassa on jäätä, on pimeää ja kun saa kiskoa sieraimiinsa kylmää ilmaa. Jälkeenpäin nukuin sohvalla myöhäiset "päiväunet", joilla takaan ensi yöksi huonot yöunet.

Luen Minna Lindgrenin kirjaa "Sivistyksen turha painolasti", jossa hän kahlaa läpi Väinö Hämeen-Anttilan yksin laatimaa tietosanakirjaa ja kirjoittaa siitä. Idea ei ole hänen omansa vaan vastaava teos on kirjoitettu Encyclopedia Britannicasta. Englanninkielinen klassikko nosti lapsuudenkotini kirjahyllyn arvokkuutta. Harvoin siitä kukaan mitään tietoa etsi. Isä varmaan hankki kirjat edullisesti. Kirjasarjan selkämyksessä luki tuo arvokas nimi kultaisin kirjaimin ja kirjoja oli mainiota käyttää painona, kun piti liimata jotain tai prässätä kasveja (jos niitä ei prässännyt vanhan kuvaraamatun välissä, jonka keskisivuista saattaa vieläkin erottaa niittyleinikin ääriviivat).

Enää ei kukaan ryhtyisi kirjoittamaan tietosanakirjoja, ei ainakaan yksin. Kouluaikoinani edellytettiin sellaisen kotona olevan. "Sivistyksen turha painolasti" on aiheestaan huolimatta hauska kirja.

Neotenia

Söin perjantaina kahden vanhan luokkakaverini seurassa. He totisesti tietävät miten minun tulee toimia (ja ovat oikeassa). Jotenkin toisten asiat ovat niin paljon selkeämpiä kuin omat, joita pakosta katsoo ikäänkuin makro-objektiivilla, jolloin kokonaisuus jää peittoon. Ulkopuolinen näkee elämän valtavan laajakulman läpi.

Lauantaina saimme tyttäreltäni Särkänniemi-rannekkeet, joilla saatoimme ensin ihailla kaloja ja sen jälkeen Sara Hildenin museossa Ellen Gallagherin näyttelyä, jota Hesari hiljattain ylisti. Kävin katsomassa saman näyttelyn jo kertaalleen ennen "jos sinä käyt kerran kymmenessä vuodessa taidenäyttelyssä, niin sinun pitää nähdä tämä" - hehkutusta. Toden totta näyttely näytti nyt selvästi hienommalta kuin edellisellä kerralla. Metallihäkkyrä näyttelytilan aulassa vaikutti vähemmän museoon unohtuneelta rakennustelineeltä. Muutama taulu oli edelleen hieno.

Jälkeenpäin käväisimme galleria Rajatilassa Mirka Kinnulan näyttelyssä, jossa sai äänestää parasta taulua. Sen saattoi voittaa itselleen. Myöhästyimme äänestyksestä ja arvonnasta. Pidin voittajataulusta. Teokset oli ikävä kyllä (ehkä äänestykseen haluttiin saada mahdollisimman monta taulua) ripustettu  gallerian seinille kovin tiheään. Mirka Kinnulalla ja Anne Mölsällä on hieno projekti, jossa istutaan taiteilijoita vastapäätä ja toinen maalaa nopean akvarelli- ja toinen kirjoittaa runomuotokuvan. Yllä Mirka Kinnusen maalaama yleisöäänestyksen voittanut teos.

Akvaariossa näimme aksolotleja, joka ovat esimerkki neoteniasta (eikös olekin hieno sana, löytyi Wikipediasta): otusten kehitys jää toukkavaiheeseen ja ne hengittävät ulkoisilla kiduksilla, jotka heiluvat vedessä kuin oranssit vesiheinät. Oliot näyttävät sikiöiltä ja herättävät suojelunhalua.

Illalla kävin toista kertaa katsomassa Les Miserablesin, joka oli edelleen hyvä. Istuin rivillä yksi, paikalla yksi, joten näyttelijät näkyivät polvista ylöspäin, pienikasvuisimmista näkyi vain vyötärön yläpuolinen osuus.

Aamulenkillä Pyynikillä törmäsimme sombreropäisiin miehiin, jotka kertoivat tekevänsä musavideota . Eräs heistä tytötteli, joten pidin hänestä heti. Lupasin mainostaa bändiä, jonka nimi on Nitroforce 9.