lauantai 31. toukokuuta 2014

Työlästä irtaantumista

Kroppani ei ole vielä oivaltanut olevansa lomalla, vaan on yhtä rauhallinen kuin suomenajokoiraa pakeneva jänönen. Yritän sanoa sille, että rentoudu, mutta sanoillani ei ole mitään tehoa.

Asioin eilen Patentti ja rekisterihallituksen sivuilla yhdistykseni asioissa ja vastailin sähköposteihini vielä puoli kuudelta kirjauduttuani ulos jo pari tuntia aiemmin, etteivät esimieheni ajattele minun olevan hidas. Sain sähköpostiliikenteen jonkinlaiseen lomajärjestykseen ja lopuksi muokkasin poissaoloviestin, jossa toivoin vain erityisen tärkeiden tai kivojen viestien välitystä yksityiseen postiini. Olen poissa töistä pari viikkoa, josta muutaman päivän vietän kongressissa. Vuorotteluvapaahaaveeni edistyy. Ehkä rentoutumista edistää yhdeksän kuukauden edessä oleva vapaa, sillä tuntuihan raskauskin loputtoman pitkältä tilalta.

Kun lähettää ulkomaille sähköpostia joutuu asian esitettyään lisäämään erilaisia kohteliaisuuksia, sillä ulkomaalaiset tulkitsevat suomalaisen selkeän ja lyhytsanaisen viestin tylyydeksi tai loukkaantuneen naisen sivallukseksi. Muutenhan tämä sähköinen viestintä sopii meille erityisen hyvin, sillä tässä ei tarvitse tavata ketään. Hymiöt on varmasti kehitetty suomalaisia varten, muutenhan meidän kommunikoinnistamme ei saa selkoa. Kuulun kylläkin hymiöiden vihaajiin.

Me suomalaiset kuolisimme sukupuuttoon jos ei olisi nettien deittisivuja ja alkoholia. Toisaalta jos täällä joku pyytää treffeille on tosi kyseessä, eikä tarvitse kenenkään aikeita arveilla. Tämä kaikki on nyt teoreettista pohdintaa, sillä olenhan jo aktiivisimman treffiaikani ohittanut.

Minulle sanottiin töissä ensimmäistä kertaa "sinullehan on sama milloin lomasi pidät, kun sinulla ei ole perhettä". Olin odotellut tuota kommenttia jo pitkään ja ottanut varmuuden vuoksi lomani silloin, kun kukaan muu ei halua lomailla. Onhan minullakin oikeasti perhe, kaksi lastakin ja kissa Kerttu, mutta Kerttu ei ihan välttämättä vaadi minua lomailemaan syysloman aikaan eivätkä lapsetkaan sen puoleen. Oikeasti minua huvitti tuo kommentti, sillä olen lukenut lehdistä sellaista sanottavan yksineläjille kun joulun töitä jaetaan. Ja jos kommentin sanoja lukee tätä, niin en loukkaantunut.


perjantai 30. toukokuuta 2014

Ylioppilas

Huomenna juhlitaan ylioppilasjuhlia. Omistani on kulunut jo muutama vuosi. Koulun juhlasalin näyttämölle oli kannettu pitkä pöytä, jonka valkoiselle liinalle oli katettu yloppilaslakit. Nousimme vuorotellen sukulaisten ja muiden koululaisten eteen näyttämölle, jossa luokanvalvoja kätteli meidät yksitellen ja luettiin ääneen kaikkien arvosanat. Luokanvalvojamme oli pukeutunut tyylikkääseen violettiin housuasuun ja minä astelin areenalle beigessä Kestilästä ostetussa samettimekossa. Poikien paitojen kaulukset olivat sinä vuonna valtavat ja housunlahkeet leveät. Painoimme lakit päähämme yhtä aikaa ja se olikin viimeinen kerta kun pidin lakkia päässäni, sillä saksanpaimenkoiramme Nana söi päähineen ennen ensimmäistä ylioppilasvappuani. Koira irroitteli hatusta mustan lipan ja muokkasi lakista baskerin.Ei se lakki minua erityisemmin pukenutkaan.

Kotona järjestettiin juhlat, joissa tarjottiin voileipäkakkua ja esiteltiin todistustani sukulaisille. Laskin salaa lahjashekkien summia yhteen. Iltajuhlat vietettiin ravintola Puijon Sarvessa. Minä join ylioppilaslahjarahoilla sinisiä enkeleitä. Poikakaverini oli pukeutunut vaaleanruskeaan nahkaiseen pikkutakkiin. Jonkinlaista draamaakin illassa oli, mutta niinhän tällaisissa juhlissa tuppasi olemaan. Muistelen, että menimme vielä jonkun mökille, mutta saatan muistaa väärinkin.

Minä tein aloitteen tuon poikaystävän suhteen ja soitin hänelle. Pojan äiti tietysti vastasi puhelimeen ja piti soittoani jotenkin herttaisen huvittavana. Poikaystävän isän autosta valui öljyä, joten kaikki meidän rivitalossamme tiesivät, että hän oli ollut meillä yötä sillä aikaa kun isä ja äiti olivat mökillä.

torstai 29. toukokuuta 2014

Anteeksi Gabriel Garcia Marquez

Kerttu Buendia nautti aamiaiseksi kymmenen paistettua ja kahdeksan keitettyä kananmunaa, kuusi rasvaa valuvaa makkaraa ja kaksi kannullista paksua appelsiinimehua. Kissaneito piti kahden tunnin ruokalevon sillä neitokainen uskoi loikoilemisen parantavan ruoansulatusta. Vaikka puolilta päivin alkoi olla niin kuuma, että kynttilät hopeoidussa porokynttilänjalassa alkoivat sulaa, suoritti Kerttu Buendia päivittäiset kahden tunnin klavikordiharjoituksensa. Neitokainen oli äärimmäisen musikaalinen, tosin tassut olivat liian leveät kaikkein vaikeimpien ja hienostuneimpien klavikordikappaleiden soittoa ajatellen.

Helteisenä elokuun päivänä Kerttu vilvotteli kieltämättä jo hieman vankentuneita lanteitaan avonaisen ikkunan ääressä, kun hän havaitsi Aurelianon kiipeilevän varomattoman näköisesti rakennustelineitä pitkin. Miehellä ei ollut yllään keltaisia turvaliivejä vaan epäilemättä varsin lihaksikkaat hartiat kiiltelivät paljaina ja hikisinä. Mies kusaisi pihassa kasvavan lehmuksen juurelle, eikä arvannut kenenkään tuota tointa havaitsevan, sillä olihan keskipäivä ja ihmiset kuka työssä ja kuka taas opiskelemassa. Kerttu Buendia siirsi hieman vavisten vankentuneen ahterinsa klavikordituolille ja soitti kauniimmin kuin konsaan. Soitto veti Aurelianoa puoleensa kuin korttelikapakka juoppoa ja miehen tavaksi tuli seistä pari tuntia kiveksi jähmettyneenä rakennustelineillä ja tuijottaa kun kissaneiti hakkasi klavikordin koskettimia vimmatusti.

Aureliano sai työnjohtajalta varoituksen laiminlyötyään toistuvasti töitään ja turvallisuusmääräyksiä. Vaikka Aureliano oli taitava rakennusmies ja pystytti ilman muiden apua tunnissa kuusikerroksisen kerrostalon seinille telineet julkisivuremonttia varten, niin työnjohtan kärsivällisyys alkoi hiipua. Tämä oli jo toinen varoitus ja kolmas tietäisi erottamista ja miehen vajoamista köyhyyteen ja nälkäkuolemaan. Aureliano pyysi Kerttu Buendiaa sulkemaan ikkunat ja vetämään niiden eteen mustat samettiverhot niin ettei pienintäkään mahdollisuutta neidon katselemiseen tarjoutuisi.

Kerttu Buendia söi aamuisin enää yhden paistetun kananmunan ja kaksi rasvaa valuvaa makkaraa, korvasi appelsiinimehun vedellä ja näivettyi kukkeassa naiseudessaan rakkaudesta Aurelianoon. Hän lukitsi klavikordin kannen ja heitti avaimen ikkunasta. Aureliano poimi sen aamulla käteensä, suuteli avainta kolme kertaa rohtuneilla huulillaan ja tuo avain roikkunee edelleenkin kovin synkäksi muuttuneen ja tumman ruskeaksi paahtuneen miehen kaulassa virttyneessä nahkanarussa.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Dyykkari

Söin tyttäreni kanssa nepalilaisessa ravintolassa. Pian emme enää siellä käy, sillä tytär muuttaa Helsinkiin. Tarjoilija tiesi oitis mitä tulemme tilaamaan. Ravintolan leipä on ihanaa: vaalea ohut epämuotoinen lätty on voideltu rasvalla ja sen pinnalle on ripotettu suolahippusia. Tilasin jälkiruoaksi teetä ja E kahvia, erotimme oman juomamme tuoksun perusteella. Tee näytti maitokahvilta, maistui sokerilta, kermalta, kardemummalta ja kanelilta, eikä lainkaan teeltä.

Tytär oli käynyt pitkästä aikaa dyykkaamassa. Nykyisin kauppojen roskikset on lukittu. Nämäkin roskikset olivat lukitussa aitauksessa, jonka yli tytär kipusi. Hän oli saanut saaliikseen juustoa, jugurttia, hedelmiä, kurkkua ja leipää. Kaikki elintarvikkeet olivat erinomaisia ja omissa pakkauksissaan. Joskus vartija on tullut komentamaan pois, jolloin tytär kertoi sanoneensa "Odota vähän" ja keränneensä vielä muutaman keksipaketin.

Syömäkelpoisen ruoan  poisheittäminen on vastenmielistä. Aloitan dyykkauksen kun jään vuorotteluvapaalle.

Työmatkalla Laikun lavalta kuului armoton rumpujen pauke ja kitaroiden jylinä. Pieni laiha nuorukainen lauloi, eikä sanoista saanut selvää. Sillä ei lie väliä, laulajan toimissa oli runsaasti hallitsematonta testosteronia.  Lavan reunalla rivi nuoria miehiä moshasi. Pitkät hiukset lensivät kasvojen eteen ja sieltä takaisin niskaan. Yhdellä nuorukaisella oli lyhyet hiukset, joka teki liikeradasta tyngän. Kaikilla on todennäköisesti huomenna niskat jumissa. Moshaus näyttää olevan englanniksi headbanging ja se voi Ylen uutissivujen mukaan aiheuttaa aivovamman.


tiistai 27. toukokuuta 2014

Professori

Professori jää eläkkeelle ja veti tänään viimeistä meeting-tilaisuuttaan. Lääkäreille oli lähetetty etukäteen sähköposti, johon oli painettu Nälkämaan laulun sanat (Kuulkaa korpeimme kuiskintaa...). Professori ei tiennyt asiasta mitään. Salillinen lääkäreitä lauloi seisaallaan kainuulaiselle miehelle, joka tietysti itki ja luonnollisesti me itkimme myös. Hetki oli koruton ja hieno, ei mitään läpinöitä ja tyhjiä virallisia korulauseita. Vieläkin tulevat vedet silmiini. Professori lukee kaunokirjallisuutta (ei siis ainoastaan alansa julkaisuja kuten usein on laita), juhlissa hän humaltuu ja tanssittaa naislääkärit. Hieno mies siis.

Kahvipöydässä hoitaja ilmoitti kaipaavansa ihan joskus drinkkiä, mutta kun kotoa ei löydy alkoholia. Lapsilla sitä kylläkin on, ovat käyneet Tallinnassa hakemassa. Ehdotimme, että hän verottaa lasten varastoja ja laittaa vettä tilalle, eivät ne mitään huomaa.

Nyt pitää höpöttää vielä huominen esitys. Ei se kaksinen ole, mutta nythän on kevät, eivätkä laatuvaatimukset ole enää niin korkeita, hiukkaisen pintavikainenkin esitelmä menee, kunhan vaan ehditään kahville.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Kesä

Kesäpyöräily on vaarallista, sillä kaikenlaiset amatöörit ovat kaivaneet pyörät talvisäilöstä ja päättäneet aloittaa kuntoilun. Aamuisin hurjastelevat himoliikkujat vartaloa myötäilevissä uudenkarheissa  asuissaan. He polkevat alamäetkin ja pyrkivät minimoimaan ilmanvastuksen puoliksi makaamalla kilpapyöränsä päällä. Iltaisin he tekevät exel-taulukoita pyörämatkoistaan. Laitapuolenkulkijat kaivautuvat koloistaan ja raahaavat koko omaisuuttaan pyörän sarvissa.

Talvella jalankulkijat etenevät toppavaatteissaan kuin hylkeet paljaalla maalla, eivätkä tee äkillisiä suunnanvaihdoksia. Kesällä kaikki hypähtelevät kuin puolisokeat gerbiilit. Kun jalkaisin liikkuvat yksilöt päättävät ostaa jäätelön tai oluen niin he vaihtavat suuntaa sivuilleen vilkuilematta.

Kesällä kaupunkiluonto tulee liian lähelle: varpuset, pulut, lokit ja oravat vahtaavat röyhkeästi ihmisille tarkoitettua ravintoa. Korvessa tietää, että eläimiä sielläkin lymyää, mutta ne pysyvät ihmisen katseilta piilossa, joten ne eivät aiheuta minkäänlaisia häiriöitä (lukuunottamatta verenhimoisia hyönteisiä). Söin muuten äsken kahvilan terassilla vohvelin ja sitä kyttäämään ryntäsi ampiainen ja kolme varpusta.

Potilaat tulevat onneksi näin kesäaikaan vastaanotolle vähissä vaatteissa. Ei tarvitse odottaa, että potilas riisuu aluspaidan, pitkät kalsarit, välihousut, sukat, villasukat, talvisaappaat ja villapaidan. Jotkut pukeutuvat kesälläkin ihan varman päälle pitkiin kalsareihin, mutta se heille suotakoon. Montakohan kertaa olenkaan repinyt jonkun jaloista talvisaappaita, solminut kengännauhoja ja napittanut paitaa.

Välillä tulee kateelliseksi kun potilaan kassista vilkkuu pyyhe, uimapuku ja dekkari.


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Pum

Suomi taistelee tänään jääkiekon maailmanmestaruudesta. Isäni on sitä mieltä, että aina kun hän katsoo Suomen ottelun, niin Suomi häviää. Hänelle liikennevalotkin ovat jatkuvasti punaiset ja sitäpaitsi Suomi häviää melko usein. Isäni katsoo ottelun kaikesta huolimatta. Moni muukin epäilee omaavansa taikavoimat, joilla voi vaikuttaa Suomen urheilumenestykseen. Suunnittelen katsovani jääkiekkoa ja vaalivalvojaisia sekaisin ja silittäväni samalla pyykkiä. Kävi miten kävi niin mekoistani ja farkuistani tulee sileitä.

Sunnuntaille sattuva työrupeama on keventynyt huomattavasti sillä sitä tekee nykyään yhden sijasta kaksi lääkäriä.  Eräs tehtävämme on tarkkailuosaston tyhjennys, jossa jokainen potilas on joko laskettava kotiin tai hänelle on löydettävä toinen hoitopaikka. Kanslian tauluun on kiinnitetty oransseja, sinisiä ja vihreitä Lego-palikoita, joilla merkitään eri erikoisalojen potilaat. Meidän palikoitamme oli roikkui taulussa tänään 14 kappaletta.

Kun toista lääkäriä ei näkynyt varttia yli kahdeksan, alkoi minua huolestuttaa. Soitin hänen kännykkäänsä vähän ennen puolta yhdeksää. Puhelimeen vastasi uninen ääni. Hän ei ollut huomannut nimeään päivystyslistassa. Kollega saapui yhdeksän jälkeen kahvikuppeineen ja aamupaloineen ja pahoitteli kovin tapahtunutta. Lohdutin, ettei hänen tarvinnut stressata töihin lähtöä ja hän sai nukkuakin melko pitkään.

Äkäinen itikka on purrut minua jalkapohjaan. Hinkkaan puremaa tasaisin välein vanhalla hiusharjalla.

Sain M:ltä linkin, jonka kautta pääsisin ilmaiseksi nettijoogatunnille. En ole vielä rohjenut moiseen etäohjattuun toimintaan ryhtyä. Pitäisi ainakin ensin siivota ja hankkia tyylikkäät joogavermeet.  Olen melko varma, että jooga tekisi minulle hyvää, jostain syystä en ole lajiin kiinnittynyt. Jotkut joogaopettajien vakavalla naamalla esittämät järjettömät väitteet, kuten se, ettei nainen saa kuukautisten aikaba pysytellä niskaseisonnassa sillä muuten kuukautisveri valuu päähän, hämmentävät minua.

En saa tähän juttuun mitään järkevää lopetusta, joten lopetan tämän kuin seinään. Pum.


lauantai 24. toukokuuta 2014

Piknik

Minkälaista elämä olisikaan, jos ei tarvitsisi murehtia läheistensä asioita. Huolehtisi vain itsestään. Se olisi kai kuitenkin köyhempää elämää, joten jatkan asioiden vatvomista. Mitä hyötyä murehtimisesta on? Ei mitään. Päätin, että murehdin vain puoli tuntia päivässä, mutta miten tuollaista metodia oppii käyttämään? Syyllisyys (sillä olenhan tietysti syyllinen kaikkeen) vielä paisuttaa asioita kuin hiiva pullataikinaa. Ei muuten ole helppoa keksiä omintakeisia vertauksia. Syyllisyys kasvattaa murehtimisen määrää kuin lannoittaminen perunasatoa, kuin treenaaminen lihaksia (erinomaisen huono!), kuin huijaaminen pankkitiliä.

Kävin eilen lasteni kanssa Telakan terassilla syömässä. Join lasin valkoviiniä. Pyysin tiskin takana seisovalta mieheltä 12 cl talon valkkaria: mies mittasi määrän lasiin ja löi summan koneeseen Muutin mieltäni ja pyysinkin 16 cl, jolloin tarjoilija kaatoi kyllästyneen näköisenä pullosta mittaamatta lisää viiniä lasiin, eikä laskuttanut kuitenkaan ylimääräisestä. Päättämättömät asiakkaat ovat varmasti tarjoilijoiden riesa. Istuimme jälkeenpäin puistossa ruohikolla, lapset (siis aikuiset lapseni) ostivat lähikaupasta itselleen Rainbow-oluet, minä hain kotoa pikkuisen kuohuviinipullon ja lasit. Lapseni pitivät lasista puistossa nautittua kuohuviiniä eksoottisena juomana, minusta sitä oli tölkistä kitattu Rainbow-olut.

Vierashuoneessa nukkuu Pentagramin keikalla käynyt poikani ja minä yritän olla hiljaa. Tänään tulee vanha kaveri Kuopiosta ja huomenna menen töihin. Nyt vietän viikonlopun rauhallista tuokiota.

torstai 22. toukokuuta 2014

Kohtaaminen

Meillä kävi kylässä outo tyyppi, jolla ei ollut minkäänlaista tyylitajua. Sen kannattaisi vaihtaa kampaajaa, voisin suositella erästä, joka pitää haasteista. Mini vogue ei ole enää muodissa. Tämä tyyppi liikkuu ulkona (joudun käyttämään nimistystä tyyppi, sillä tyyppi ei esittäytynyt, ei liene mistään kovin sivistyneestä perheestä). Nykyään ilman laatu on niin heikko, ettei kannata käydä ulkoilmassa hipiäänsä pilaamassa. Näkeehän sen emännästäkin miten siinä käy. Annoin tyypille muutaman kauneusvinkin, mutta se ei vaikuttanut kovin kiinnostuneelta. Yritin keskustella Tartin uudesta romaanista, mutta ei ollut tämä vissiin sitäkään lukenut, kun ei mitään kommetoinut. Ounastelin, ettei tuo tyyppi välitä nykykirjallisuudesta, mutta ei se osannut myöskään sanoa mitään Volter Kilven rikkaasta kielestä. Epäilen, ettei meistä tule ystäviä. Ikävää, että niin harva yltää tasolleni. Olen etsinyt uutta emäntää tämän nykyisen yksinkertaisen tyylittömän naisen tilalle, mutta vielä en ole löytänyt. Olen pakannut valmiiksi kirjastoni, levyni ja taide-esineeni. Lähtöhän saattaa tulla piankin. Eipä tässä muuta tällä kertaa. Kesällä pitäisi tulla julki tuore eroottinen romaanini, joka ei ole omaelämänkerrallinen vaikka päähenkilö sattuukin olemaan kuvankaunis rag doll- neito.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Tamperelainen

Olen katsonut Areenalta kaksi osaa englantilaisesta komediasarjasta, jossa ruokatoimittaja tekee juttumatkan jonnekin Britannian pohjoiselle vuoristoiselle alueelle. Hänen tarkoituksensa on matkustaa tyttöystävänsä kanssa, joka kuitenkin yllättäen jättää miesparan. Ruokatoimittaja ei halua matkustaa yksin vaan pyytää mukaan kaverinsa, joka ei ole mitenkään ensimmäinen vaihtoehto vaan ainoa mahdollisuus välttyä yksinäisyydeltä. Sarjassa ei tapahdu mitään, miehet vaan ajavat autolla ja syövät ravintoloissa. Toinen miehistä imitoi illallispöydässä elokuvatähtiä. Ruokatoimittaja yrittää iskeä tarjoilijoita.  Epäilen kielitaidossani olevan suuria puutteita, sillä minun on vaikea ymmärtää sarjan huumoria. Jollain perverssilla tavalla kuitenkin nautin matkan seuraamisesta. Saatan aistia ruokatoimittajan hiljalleen kasvavan ärsyynnyksen imitoijaa kohtaan. Jos joku ihminen on aiemmin ärsyttänyt vähäisessä määrin niin yhteinen matka saa ärsyynnyksen kasvamaan sellaisiin mittoihin, että tekee mieli kuristaa matkakumppani hotellin verhoihin.

"Kaksikymmenvuotias juhlii alkoholilla, kolmekymmenvuotias huumeilla ja nelikymppinen ruoalla" toteaa toinen miehistä. Näin se saattaa olla. Nousuhumala ei enää ilahduta entisessä määrin ja aamulla on kunnollisen juhlimisen jälkeen niin kelju olo, että olisi sama hakata itseään kumivasaralla päähän, säästyisi sekin raha, eikä tulisi avauduttua kenellekään.

Vuorotteluvapaahaave etenee, lähetin vuorotteluvapaasopimuksen pomon pomolle. Intoani ei toistaiseksi hillitse edes vääjäämättä odottava tulojen romahdus (jos homma edistyy kuten toivon). Töissä käyttäydymme kuin mikään ei muuttuisi syksyllä.

Olen pitänyt itseäni juuri paikkakunnalle muuttaneena. Kuvitelma romahti kun selvittelin nykyisen työsuhteeni alkua: selvisi, että olen asunut täällä jo lokakuusta 2006.  Alan kohta olla niin tamperelainen kuin se ylipäätään on minulle mahdollista.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Vapaaehtoista luettavaa

Kuulin aamulla kollegan ja työkaverin erinomaisen luennon. Professori kertoi, että tämä osaava ja sujuvasanainen nainen oli pitänyt tänä keväänä 43 esitelmää. Määrä kuulostaa tolkuttomalta, sillä nainen tekee samalla kliinistä työtä ja tietysti myös tutkimusta, paljon tutkimusta. Minä vaan haudon vuorotteluvapaahaavettani, vaikka ei ole oikein tietoa kuka tulee tekemään työni. Kai minä kuitenkin jotain muutakin töissä teen kuin istun kahvihuoneessa sairaalan tarjoamaa Costa Ricaa siemailemassa.

Minäkin pidin jokin aika sitten pienen esityksen klinikkamme aamukokouksessa. Tilaisuuden teknistä puolta kuten etäyhteyksiä muihin sairaaloihin hoitaa nuori mies, joka poistuu aina kiireesti paikalta kun tilaisuus ja tekniset ongelmat alkavat. Seisoin salin etuosassa muistitikku kädessäni ja ihmettelin mihin koloon sen asettaisin. Ojensin tikkua kohti nuorukaista, jotta hän auttaisi minua. "Me emme saa noihin koskea" nuori mies sanoi. Tikun asettaminen USB-porttiin (onko nimitys oikea?) ei kuulunut hänen toimenkuvaansa. Mies pelkäsi, että homma karkaa käsistä jos hän koskee tikkuun, seuraavaksi saatan pyytää häntä luuttuamaan lattian.

Kävin töiden jälkeen syömässä ravintolassa, jonka tarjoilija olin kotoisin Kajaanista. En tiedä oliko kajaanilaisuus mitenkään keskeistä hänen toiminnassaan. Nainen kehui valkoviiniä, joka oli aterialle valittu. Sen jälkeen hän kehui jotain roseviiniä, jota sai jostain kajaanilaisesta pihviravintolasta. Seuraavaksi hän väitti alkuruoan olevan ankkaa, mutta se osoittautuikin häränlihaksi. Pääruoka oli kalaa, jonka laadusta hän ei ollut ihan varma, ehkä kuitenkin kuhaa. Toinen tarjoilijatar toi pääruoan, jonka hän taas väitti olevan siikaa, lopulta se meidän kajaanilainen tarjoilijamme oli kuitenkin oikeassa: se oli kuhaa.

Mikä tämän tarinan opetus sitten oli? Ei kai mikään. Sellaisia sekalaisia huomioita, joita pulppuaa näin iltapuhteilla jostakin. Ei kannata loukkaantua, hermostua, saa ilahtua, muttei ole pakko. Kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen, erityisesti tämän lukeminen.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Äänestyspakko

Huomasin kirjastolla, että täällähän voi äänestää. Minusta kuuluisi äänestää sinä oikeana äänestyspäivänä, mutta koska minulla on silloin töitä, en uskaltanut ottaa riskiä. Äänestyshuoneen ovella nuori nainen antoi minulle äänestyslipun, jonka kanssa asetuin äänestyskopin suojaan, aukaisin lipun ja otin käteeni lyijykynän. Ainoa ongelma oli se, etten ollut vielä miettinyt ketä äänestää. Puolue oli selvillä, muttei ehdokas. Valitsin ehdokkaan omalla hämärällä logiikallani, jota en kehtaa julkistaa ja raapustin numeron nopeasti paperiin, etteivät vaalivirkailijat tajuaisi miten heppoisin valmisteluin kansalaisvelvollisuuteni täytin. Leimautin ja suljin lipun asiallisen ruskeaan kirjekuoreen, joka pujotettiin toiseen kuoreen, jonka minä ja vaalitoimitsija allekirjoitimme. Huojentuneena tyhjensin kukkarostani kolikot keräyslippaaseen ja join vaalikahvit. Vaalikahvit juodaan aina äänestämisen jälkeen ja ne ovat mieluiten kakkukahvit.

Kotona minulle on opetettu, että äänestettävä on, eikä ole koskaan tullut mieleenkään kyseenalaistaa asiaa. Vaikka vanhempani olivat kanssani täysin eri mieltä siitä mitä puoluetta kuuluu äänestää niin he korostivat toimen tärkeyttä. Yleensä ei kerrottu kenelle ääni meni, sillä se kuului pyhän vaalisalaisuuden piiriin. Olin suorastaan pöyristynyt, kun eräs hoitaja sanoi, ettei ole koskaan äänestänyt. Niinkin voi siis toimia.

Kun kävin ensimmäistä kertaa vaaliuurnilla (miksi ihmeessä sitä kutsutaan uurnaksi), istuivat haudanvakavat toimitsijat pulpeteissa koulun juhlasalissa ja tuijottivat minua. Kädet tutisten vein lippuni leimattavaksi. Jännitti kovin osaisinko toimia oikein. Kaikki vaalitoimitsijat olivat naapureita tai muuten tuttuja, mutta tässä tilanteessa käyttäydyimme äärimmäisen hillitysti ja ikäänkuin emme olisi koskaan aiemmin tavanneet. Seuraavana päivänä kokoomuslainen vaalitoimitsijanaapuri vilkutti taas minulle aidan takaa ihan normaaliin tapaan ja kaupassa kepulainen toimitsija tervehti savoksi.

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Pirttihirmu

Kun aikoinaan erosin, muuttui sosiaalinen elämäni ratkaisevasti. Siihen asti olin seurustellut pariskunnan puolikkaana: meidät pyydettiin jonkun pariskunnan kotiin syömään ja sopivan ajan kuluttua tuo pariskunta pyysi vuorostaan meidät kotiinsa illalliselle. Ruokaa saatettiin tehdä yhdessäkin, usein entinen mieheni halusi valmistaa aterian. Nalkutuksestani piittaamatta hän aloitti keitoksensa aina niin myöhään, että vieraat kärvistelivät nälkäisinä. Monesti lapsiperheet jäivät yöksi ja aamiaisella istui iso joukko. Nuorena arvioimme alkoholin tarpeen niin, että mietimme miten paljon kukin juo ja sen jälkeen kerroimme määrän kahdella. Harvoin arvio meni pieleen. Nyt samaan tarkkuuteen pääsee jakamalla arvioidun määrän kahdella.

Eron jälkeen ei minua enää kutsuttu pariskuntien tapaamisiin. Muutamaan perheeseen kontaktit loppuivat kokonaan, joihinkin suhde säilyi. Olin vihainen ja katkera, etten enää sopinut joukkoon. Toisaalta ymmärrän nyt, ettei puolen valitseminen ollut helppoa. Sitäpaitsi pariton henkilö on monesti hankala sijoittaa ruokapöytään. Sittemmin olen luonut useampaankin otteeseen uusia sosiaalisia verkostoja, sillä muutinhan vieraasen kaupunkiin 2007. Nyt kuulun moneen eri porukkaan: sukulaiset, vanhat ystävät, työkaverit ja kirjoituskaverit.

Tämä tuli oikeastaan mieleen kun luin Hesarista Anna-Sofia Bernerin jutun miesten ja naisten kavereista. Minä kyllä "päästin" ex-mieheni ulos kavereiden kanssa, mutta valvoin ja pyörin sängyssä kunnes hän toikkaroi kotiin. Monesti läksytin häntä myöhäisestä kotiintulosta ja kaikesta muustakin.

Mies joutuu luopumaan parisuhteessa monesta asiasta: illoista poikien kanssa, yksin tai poikaporukassa tehtävistä matkoista, naispuolisista ystävistä, bändijulisteista jopa pukeutumistyylistään. Meillä joutivat roskikseen eri ravintoloista kähvelletyt oluttuopit ja miehen lempijalkineet. Yleensä miehen tavarat kasataan autotalliin jos sellainen on käytettävissä. Olohuoneeseen ostetaan Ikean valkoinen sohva, jossa ei saa työvaatteissa makoilla.

Pakotin aikoinaan  miehen kävelylle kanssani, ilmankos naimisissa olevat miehet elävät pidempään kuin yksinäiset. Ehkä osaisin jo olla armollisempi, mutta niitä olutkolpakkokokoelmia en vieläkään kirjahyllyssä suvaitsisi.

Huomasin, että eilen olisi ollut museoiden yö. Kamalaa, mistä kaikesta olenkaan mahdollisesti jäänyt kotona löysäillessäni paitsi .


lauantai 17. toukokuuta 2014

Yöelämää

Kävin yökerhossa riekkumassa. Hotellin aulasta laskeutuivat huomaamattomat portaat tuohon pimeään, tunkkaiseen ja synkkään tilaan. Yökerhon seinät oli maalattu jollain hyvin tummalla maalilla ja lattiat oli päällystetty mustalla muovimatolla. Tilan keskelle oli rakennettu vaatimaton baaritiski ja huoneen laidoilla seisoi matalia sohvia ja pöytiä. Yökerhossa oli tietysti tanssilattia, ikkunoita ei ollut, sillä ravitsemustila sijaitsi kellarissa. Kovin tarkkaa mielikuvaa minulle ei siellä soitetusta musiikista jäänyt. Musiikin volyymi oli säädetty sen verran kovalle, että piti huutaa toisen korvaan jos halusi kommunikoida. Minä halusin tanssia.  Tanssimme suurella joukolla ja koin ilmentäväni kaiuttimista leviävää jumputusta koko kehollani ja olin kaunis ja vahva. Tanssin hitaita nojaten tutun miehen mustaan nahkatakkiin. Mitään harkitsematonta ei tullut tehtyä. Oli oikein hauskaa, mutta kun käy nukkumaan kahdelta, ei ole ihan helppoa nousta hallituksen kokoukseen, joka alkaa jo puoli kahdeksalta.

Ehkä yökerhoja rakennetaan, jotta saadaan hyötykäyttöön hotellien ikkunattomat tilat. Yökerhot ovat äärimmäisen epäviihtyisiä ja teennäisiä paikkoja. Eivät kai ne enää niin kovin suosittuja olekaan, nyt pitää olla elävää musiikkia ja suomipopbaari, jossa voi nousta pöydälle tanssimaan ja olutta läikyttämään.

Pohdimme V:n kanssa, miksi yhdistyksemme kokoukset ovat käyneet niin raskaiksi. V keksi syyn: aiemmin tuli pinnattua aina joltain luennolta ja haahuiltua kaupungilla, nyt kun on raskas vastuu kokouksista, ei oikein kehtaa laistaa ohjelmasta (minä olen yhdistyksen puheenjohtaja ja V on ylikoulutettu assistenttini). Jokaiseen taukoon on mahdutettu pientä kokousta ja tapaamista.

Jatkoin vielä yhdistyksen kokouksesta terveystaloustieteen koulutukseen. Kuulostaa kuivalta, mutta olikin yllättäen hämmästyttävän mielenkiintoista. Nyt yritän asettua kotiini. Ostin eurooppalaiselta ruokatorilta patongin, jonka sain ilman käsirysyä. Jossain vaiheessa tamperelaiset nujakoivat tuota pitkulaista vehnäleipää saadakseen. Laitan kaikki koneet pyörimään ja alan perehtyä sanomalehtien sisältöön.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Päivitys

Osallistun alani kokoukseen, jota olen ollut järjestämässä. Ohjelmasta tuli kenties hieman liian tiukka. Lusin kolmatta päivää hotellissa ja kaipaan kotiin. Vankilassani on valkoiset lakanat, tarjotaan munakokkelia aamiaiseksi ja kylppäristä voi kähveltää miniatyyripullon shampoota, joka tekee hiuksista kuivat ja sähköiset. Huomenna pääsen kotiin ja minulla on vihdoin aikaa taas kirjoittaa. Hotellissa en pysty kirjoittamaan. Mutta olen siis hengissä, sitä varalta, että joku saattaa muuta epäillä.




tiistai 13. toukokuuta 2014

Liian vähän painetta

Tajusin taas tänään, että blogini osoite on levinnyt klinikassa varsin laajalle. Eräs erikoistuva lääkäri ihaili rohkeuttani. Päätin siirtyä yltiöturvallisiin aiheisiin, kunnes taas unohdan, että joku puolituttu työkaveri saattaa lukea tätä.

Vietämme pyöräilyviikkoa, joten meille polkijoille tarjottiin aamulla kahvia, juustosämpylää ja banaania Laikun lavalla. Hytisin kylmästä, kun siemailin kupposen reilun kaupan kahvia kypärä päässäni lavan reunalla istuen. Vaikka lavan katto olisi romahtanut niskaani olisin säästynyt aivovammalta.

Tapahtumaan osallistui pyöräkorjaaja, jonka puoleen saattoi kääntyä ajoneuvon pikkuvioissa. Kysyin voisiko hän pumpata pyöräni kumit, sillä vihaan pumppaamista. Vaikka pumppaan otsasuonet pullistellen, eivät renkaat täyty, vaan venttilistä kuuluu raivostuttavaa suhinaa. Mies väitti, että pyöräni kumit ovat liian löysät, paine oli kaksi jotain kun sen pitäisi olla neljä jotain. Olipa kevyt polkea asiantuntijan pumppaamilla renkailla. Pyöräkorjaaja totesi pyörääni tutkiessaan, että ketjuni ovat liian löysät. Vein jo tänään polkupyöräni huoltoon. Saan sen takaisin maananataina tai olisin saanut aiemminkin, mutta en ehdi hakea. Pyöräkorjaamossa puuhasteli kolme oikein sievää nuorta miestä.

Minulla on uusi tukka. Tai tukka on vanha, mutta hiukset on leikattu uudella tavalla. Keskustelimme tällä kertaa vain vähäisessä määrin kampaajan avioerosta, joten hänen erokriisinsä alkaa ilmeisimmin olla ohi. Selviytymisen merkkinä pidän myös sitä, ettei nainen enää polta päänahkaani hiuksia pestessään.

Pitäisi pakata laukkuun hepeniä, sillä lähden muutamaksi päiväksi istumaan alani kokoukseen. Joudun puhumaan illallisella, eikä ainakaan vielä tule mitään sanomisen arvoista mieleen. Luotan siihen, että keksin jotain tunnelmaa kohottavaa illalliselle valmistautuessani.

Kaksi Viita-akatemiaa kanssani samalla vuosikurssilla käynyttä kirjoittajaa pärjäsi hienosti Pirkanmaan kirjoituskilpailuissa. Jostain kumman syystä en ollut kateellinen vaan vilpittömän iloinen. Minusta he olivat ansainneet menestyksensä. Olin jopa hyvin liikuttunut heidän sijoittumisestaan. He ovat tehneet paljon töitä kirjoittaakseen paremmin. Hitsi miten hienoa!

maanantai 12. toukokuuta 2014

Vähemmän suosittu

Viihdytin eilen itseäni teiniangstilla. Katsoin Areenalta sarjaa My mad fat diary. Meissä jokaisessa riittävän pitkään eläneessä kansalaisessa asuu lapsi, angstinen teini, kotoa muuttava nuori ja lopulta kaiken nähnyt vanhus.

Kaikilla normaaleilla ihmisillä on ollut kaveri, joka on kadehdittavan suosittu. Minun kaverini oli nimeltään Sari. Sarilla oli pitkät luonnostaan kihartuvat paksut hiukset, kun minun hiukseni olivat lyhyet, ohuet ja suorat. Ostimme samanlaiset pitkät housut ja tunikat, Sari valitsi sinikukkaisen tunikan ja minä jouduin ottamaan punakukkaisen. Sarin päällä asu näytti kivalta, minulle se ei sopinut. Kun pojat tulivat puhumaan meille, niin he kohdistivat aina puheensa Sarille. Kahdesta pojasta Sari valitsi aina sen paremman (molemmat pojat tykkäsivät tietysti Sarista) ja se toiseksi jäänyt poika mökötti ja roikotti kättäni.

Istuimme usein rivitalon roskisten kyljessä. Välillä seuraamme liittyi Tomppa. Olin vakuuttunut, että Tomppa oli ihastunut Sariin. Siskoni tapasi Tompan aikuisena ja mies kertoi tykänneensä minusta!

Sarjassa My mad fat diary 16-vuotiaat kittaavat olutta pubissa. Me nautimme naapurin pojan hakeman Cordita-pullon sisällön raikkaassa ulkoilmassa. Poltimme sippi Bostonia, sillä sitä sai teiniystävällisessä kymmeneen kappaleen pakkauksessa.

Olin varma, ettei kukaan voisi koskaan minusta välittää ja arvelin säilyttäväni neitsyyteni loppuelämäni. Sitten tulin lukioikään ja sain oman poikaystävän. Nyhjäsimme pojan pienessä huoneessa ja niiata niksautin kun tapasin pojan vanhemmat. Kun minut kutsuttiin ensimmäistä kertaa lounaalle, tarjottiin lihapiirakoita ja lihalientä. Minusta se oli omituinen lounasvalinta.  Koska pojan isä oli ylilääkäri, päättelin lihaliemen ja lihapiirakan olevan tyylikästä tarjottavaa. Kaverit neuvoivat ennen lounaskutsua, että suu pitää olla tyhjä ennenkuin saa juoda mitään. Keskityin nieleskelemään lihapiirakkaa ja inhottavan suolaista lihalientä. Mietin kallistaisinko lihaliemilautasta poispäin itsestäni, kuten kotitaloustunnilla oli opetettu vai luontevasti itseäni kohti kuten kotona tehtiin. En erityisemmin nauttinut ruoasta ja vieläkin muistan miten tuskanhiki valui kainaloistani.

Poikaystävä meni armeijaan ja minä aloitin opiskelut. Jotenkin kasarmille kahlitun nuoren miehen ja vapaana kirmaavan nuoren naisen toiveet eivät enää kohdanneet. Mies soitti minulle uudestaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin, mutta se onkin jo toinen tarina.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Kuusi virhettä

Heräsin tähän äitienpäivään seitsemältä. Tytär on ulkomailla ja poika Jyväskylässä ja tulee Tampereelle viikon kuluttua, joten vietän äitienpäivää yksikseni. Pitäisi soittaa äidille. Siskoni sanoi soittavansa äidille joka päivä. Mitä ihmeen asiaa voi olla äidille päivittäin? Toisaalta vaikkapa perhekeskeisessä Etelä-Euroopassa jokapäiväinen kontakti vanhempien ja aikuisten lasten välillä lie normi. Siskoni ovat nuorempia kuin minä ja ovat siis eläneet tavallaan lapsuutensa eri perheessä kuin minä. Minun äitini oli 19-vuotias. Siskoni mielestä vanhempani ovat täydellisiä ja niin tietysti ovatkin. He ovat aktiivisia liikunnallisia ihmisiä,  joiden kohdalla vanhuus on laitettava lainausmerkkeihin. Isäni muuten saa jostain syystä aina ajan terveyskeskuslääkärille, vaikka lääkärin vastaanotolle pääsyä pidetään paikkakunnalla lähes lottovoittoa vastaavana tuurina.

Luin aamulla Hesarin työsivuja, joissa neuvottiin, miten kiireestä selviää. Olen tehnyt kaiken väärin. Alan heti aamulla penkoa sähköpostiani (ei saisi). Tästä lähtien avaan sähköpostin vasta puolilta päivin. Työssä pitäisi pystyä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Se on tehty mahdottomaksi, sillä puhelimen soiminen tai oven raosta työntyvä hoitajan pää keskeyttävät hommat jatkuvasti. Sytytän aamulla ovenpieleen punaisen valon ja koska se palaa koko päivän niin sillä ei ole enää mitään tehoa. Hoitajat välttävät työhuoneeseeni tuloa silloin kun minulla on potilas, mutta heti kun potilas on mennyt olen vapaata riistaa, vaikka työni on vielä kesken (sanelen ja naputtelen diagnoosin, erilaisia koodeja ja maksuluokan tietokoneelle, jälkimmäinen on tietysti keskeisintä lääkärintyötä). Samaan tapaan työ keskeytyy jatkuvasti kun teen kirjeitä tai soittelen potilaille. Suunnittelin hommaavani hotellihuoneesta "Ei saa häiritä"- lapun, jolla siivooja pidetään loitolla. Miksi muuten hotellihuonetta pitää siivota yhtenään?

Nyt kun asiaa oikein mietin, niin työrauha olisi mahdollinen ja kenties vain järjestelykysymys. Ei kukaan minua kiusallaan keskeytä.

Pekka Seppänen luettelee Hesarissa kuusi virhettä, joita hän teki palkkatyössään. Taidan tehdä saman:

1. Vatvon asioita. Siirrän epämiellyttäviä tehtäviä eteenpäin. Kannan tekemättömiä töitä selkärepussani ihan konkreettisestikin. Taakka painaa paljon enemmän kuin paperinippu.
2. Vertailen itseäni toisiin. Ei tietenkään kannata: jos toiset ovat parempia (usein ovat) niin tulee helposti kateelliseksi, jos he taas ovat huonompia tulee ylimieliseksi.
3. Luen sähköpostia töiden välissä ja siitä huolimatta viestien pino kasvaa. Välillä haaveilen koko roskan deletoimisesta ja puhtaalta pöydältä aloittamisesta. Rentoudun käväisemällä fecebookissa, vaikka kannattaisi mielummin tehdä vaikka askelkyykkyjä.
4. Lupaan tehdä asioita, joita minun ei olisi pakko tehdä ja joita en sitäpaitsi ehdi tehdä. Annan itseni sokaistua ajatuksesta "Minua pyydettiin! Olen siis hyvä!". Oikeasti saattaa olla että tehtävään on kysytty jo viittä muuta (ja tilanne alkaa olla epätoivoinen), jotka ovat fiksusti kieltäytyneet.
5. Kuvittelen, että kaikki ajattelevat nimenomaan minua. Oikeasti ihmisiä kiinnostaa kovin vähän työkaverien tekemiset.
6. Etenen sohvaperunan uralla. Olen alkanut pinnata liikunnasta työni raskauden varjolla.

Heti tuli parempi olo. Tänään teen yhden työn, jota olen kantanut selässäni pitkään. Muuta ei tarvitse tehdä. Soitan äidille, lähden kävelylle ja juon kahvilassa kahvit ja onnittelen itseäni: "Et totisesti ole maailman paras äiti, mutta onhan sinulla ihanat lapset kuitenkin".







lauantai 10. toukokuuta 2014

Narsisti

Luen melko vähän blogeja, vaikka niitä onkin paljon blogilistassani. Minua kiinnostavat eniten tuttujeni blogit, jotka sattumoisin ovat hyvin kirjoitettujakin. Blogitekstien kirjoittamisessa olisi löydettävä tasapaino paljastamisen ja peittämisen välillä. Mitä enemmän paljastaa, sitä enemmän  lukijoita kiinnostaa. Itsensä häpäiseminen on ilman muuta eduksi. Muotiblogeissa paljastetaan vaatekaappi ja oma vartalo ja tällaisissa omaa elämää raportoivissa teksteissa tietysti se elämä, sen verran kuin sopivaksi katsotaan, kuitenkin mitä enemmän sen parempi.

Olen lueskellut blogia, jossa nuori nainen etsii rakkautta. Hän kertoo etsinnän vaiheet melko tarkasti. Kumppanin valinnan seuraaminen on melko koukuttavaa. Nainen löysi lopulta oikean (ainakin tällä hetkellä oikean), jonka jälkeen hänen päivityksensä muuttuneet lyhyiksi raporteiksi siitä miten voimia vievää tiivis seurustelu on.

Kirjablogeja vilkuilen satunnaisesti, sillä niistä saa lukuvinkkejä. Oikeastaan en tarvitse tällä hetkellä niitäkään, sillä niin paljon kirjoja, jotka tiedän haluavani lukea ja joita en kuitenkaan kerkeä.

Blogin pitäminen on narsistinen laji. Minä, minä minä. Minä lähden jumppaan, vaikka mieluiten laahustaisin kaupungilla ja istuskelisin kahviloissa. Yksi mielikahvilani lopettaa. Kaikki kiva siirtyy historiaan tai kosken toiselle puolelle, tänne jäävät vain hautaustoimistot. Pitäähän niidenkin tietysti jossain olla. Ehkä niiden palveluiden kysyntä on suurinta nimenomaan täällä. Onneksi elokuvateatterit, kauppahalli, kaksi teatteria ja taidemuseot ovat vielä puolellani.


perjantai 9. toukokuuta 2014

Lähes tarpeeton

Vieraani toi viikko sitten pullon maukasta kuohuviiniä. Viiniä jäi jostain syystä pullon pohjalle. Laitoin pullon suuhun teelusikan, jonka tarkoitus on jollain hämärällä tavalla pitää kuplat viinissä. Join tänään lasillisen kuohujuomaa, joka oli hieman kärsinyt säilytysajasta, vaikka pullossa oikeaoppisesti killuikin teelusikka.

Luen Gabriel Garcia Marquezin romaania Sadan vuoden yksinäisyys. Kirjani on julkaistu Suuren suomalaisen kirjakerhon toimesta 1983. Sivut kellertävät kuin kuolemansairaan vanhuksen iho ja teksti on ladottu hyvin tiukkaan. Kirja alkaa romaanin esittelyllä, jonka otsikko kuuluu "Tuoreen nobelistin vuosisadan romaani". Kirjassa lähes kaikkien henkilöiden, siis miespuolisten, nimi on joko Jose Arcadio tai Aureliano. Kirjan aloitus on klassikko: "Vuosia myöhemmin, seistessään teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendia muisti kaukaisen illan jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän".

Luin kirjan ensimmäistä kertaa hyvin nuorena ja pidin siitä kovin. Nyt minua ärsyttävät lukuisat sukupolvet Jose Arcadioita ja Aurelianoja. Isälläni ja isoisälläni on sama nimi, mutta siihen moinen mielikuvituksettomuus onneksi katkesi, sillä isäni ei saanut poikaa, vaikka poikaa yrittäessä jouduttiin maailmaan saattamaan kolme tyttöä. Köyhillä savolaisilla ollut varaa moniin nimiin. Buendian suku oli kuitenkin varakas. No suvussa oli ikävä taipumus sukurutsaisuuteen ja siansaparoisiin lapsiin.

Näen tällä hetkellä Marquezin tekstin ironisena ja humoristisena. Alle kaksikymppisenä otin kirjailijan kovin tosissani.

Vaikuttaa siltä, että vuorotteluvapaahaaveeni toteutuu. Ensin olin kovin iloinen ja sitten pelästyin kovin: minua ei siis tarvitakaan. Ehkä on hyvä hiljalleen totutella tilanteeseen, jolloin en ole enää paikalla, ettei sitten joskus tule järkytyksenä, että asiat toimivat ihan hyvin ilman minuakin.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Onni on maitokiisseli

Tyttäreni ottaa kuvia asioista, jotka tekevät hänet onnelliseksi. Tämä missio herkistää hänet onnen etsintään virheiden hakemisen sijaan. Onnenkuvia on jo suuri määrä ja niitä voi katsoa silloin kun syytä onneen ei millään keksi. Tyttärellä ei ole enää töitä ja kohta ei ole asuntoakaan. 

Voi ottaa kuulemma tavakseen miettiä iltaisin kolme asiaa, josta juuri tänään on kiitollinen. Se muokkaa ajatuksia positiiviseen suuntaan. Testasin eilen. Aika työlästä oli keksiä kovin ajankohtaisia kiitollisuuden aiheita. Nykyään saa tietysti olla tyytyväinen kun ei herää uuteen aamuun halvaantuneena.Tällaiset kiitollisuusjutut ovat hankalia meille ironisille raukoille. Kun toiset julistava facebookissa elämän ihanuutta, perjantaita, ystäviä ja lemmikkieläimiä niin minun on vaikea suhtautua. Tyttären onnenkuvat saavat kuitenkin minut liikuttumaan.

Mihin ovat muuten hävinneet "Onni on koiranpentu", "Onni on savusauna" ja "Onni on maitokiisseli" postikortit ja lahjakirjat? Mitä hittoa se onni oikein on? Miksi sitä onkaan niin kamalan vaikea määritellä? Mistä johtuu, että niitä aikoja, joita joskus piti tylsinä, ajattelee nyt onnellisina ja seesteisinä?

Aivan vilpitöntä kokonaisvaltaista onnea olen kokenut välittömästi lasteni syntymän jälkeen. Epäilen osuutensa olevan synnytyksessä erittyvillä endorfiineilla, kivun loppumisella, hengissä selviämisellä (kun se on tuntunut hetkeä aiemmin mahdottomalta), haaveilla, jotka on tuohon pieneen käärön niskaan kasannut ja vauvan tuimalla katseella. Tuossa vaiheessa ei vielä ole luopunut yöunistaan ja on vielä muutakin kuin maitoa tuottava tissi.

Yritän nyt siis kirjoittaa ilman ironiaa: olen kiitollinen lapsistani. Olen iloinen kivoista juhlista, joihin sain tänään kutsun (juhlia on kahdet, toiset elo- ja toiset syyskuussa).  Onni on juhlat, joihin on saanut kutsun.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Laiska lehmä ja ruma vauva

Löysin aamulla erinomaisen työtakin: siinä ei ollut liikaa kasvunvaraa eikä lika ollut ehtinyt pinttyä taskuihin ja kaulukseen. Siirsin likaisen työtakin oikeasta taskusta stetoskoopin erinomaisen löytöni vastaavaan taskuun, Ekg-viivaimen sekä lyijy- ja kuulakärkikynän rintataskuun, epämääräiset nuhjuiset paperit ja dectin vasempaan taskuun. Ekg-viivaimeni on geriatrista mallistoa, sillä en ole oikein oppinut uuden version käyttäjäksi. Stetoskoopin olen varastanut jostakin ja se on oikein hyvä stetoskooppi. Alkuun stetoskoopin korviin laitettavat osat tekivät kipeää, hiljalleen korvat ovat niihin sopeutuneet.

Yritin napittaa takin, mutta napit olivat liian suuret suhteessa napinläpiin. Päätin ryhtyä tuhoamaan sairaalan omaisuutta: lainasin sairaalahuoltajan kärrystä sakset ja klips, klips suurensin napeille tarkoitetut aukot riittävän tilaviksi. Olin tyytyväinen takkiini, siinä oli tyylikäs pystykaulus ja kankaassa mahdollisesti häivähdys puuvillaa. Sähkönen keinokuitutakki ja metallinen pukukaappi ovat lähes tappava tai ainakin kivulias yhdistelmä. Alimmainen napinläpi tuli dilatoitua hieman liian avaraksi, mutta ei se mitään.

Valkoisen takin alle voi pukea melkein mitä vaan, kunhan kintut ovat jokseenkin säädylliset. Hoitajat joutuvat pukeutumaan lepsusta kankaasta tehtyyn siniseen pyjamaan, jonka taskuissa ei mikään pysy ja joka ei lämmitä. Asu ei ole kenellekään sopivan kokoinen ja paidan alle on pakko pukea jotain, sillä kaula-aukko on kovin avara. Jotkut kekseliäät kaventavat kaula-aukon klemmarilla. Kaiken kruunaa nimikyltti, jonka kuvaa ensin inhoaa, mutta viiden vuoden kuluttua muoviin painettu naama alkaa näyttää ihan freesiltä.

Minulla on kaapissa kahdet työkengät: toiset naisellisemmat, joissa vähän korkoa, toiset ovat perinteiset läpyskät. Vaihtelen niitä mielialan mukaan. Rannekelloa ei saisi käyttää, eikä myöskään sormuksia. Riisun ne työpöydälleni ja unohdan liian usein ottaa mukaani kun lähden kotiin. Koko illan vilkuilen tyhjää rannettani.

Kuten huomasitte, minulla ei ollut mitään asiaa. Oikeastaan kirjoittaminen onkin silloin kaikkein hauskinta.

Kirjoitusryhmäni tapasi sunnuntaina. Teimme velvollisuudentunnosta yhden kirjoitusharjoituksen. Tehtävänä oli kirjoittaa joko aiheesta Ruma vauva tai Laiska lehmä. Kirjoitin rumasta vauvasta, joka katsoi minua ilkeästi. Pohdimme voiko vauva olla ilkeä. Aikoinaan pidin lastenneuvolaa ja yritin sanoa jokaisesta lapsesta jotain positiivista. Minulla oli mietittynä fraasivalikoima "terhakka poika", "näpsäkkä tyttö", "seuraapa hyvin katseellaan" jne.Välillä oli todella vaikea keksiä vanhemmille mitään kannustavaa sanottavaa.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Vaaleanpunainen Kevin Costner

Kevin Costner on muuttunut vaaleanpunaiseksi tai minä olen vihdoin alkanut nähdä maailman vaaleanpunaisten lasien läpi.

Keskustelin metsästämistä harrastavan miehen kanssa. Metsästäjä ei ollutkaan mikään tavallinen hirvimetsällä kävijä. Leijonasta pitää kuulemma maksaa 7000 euroa, mutta kirahvin saa vaatimattomalla 3000 euron summalla. Miehen kännykkä oli täynnä kuvia, jossa metsästäjä poseerasi ase kädessä kuolleen villieläimen edessä.  Kuvat oli otettu Etelä-Afrikassa ja mies esitteli niitä hyvin ylpeänä.


Metsästäjä istui illallisella vieressäni ja aloitti lauseen "Neekeri...". "Minun kuulteni et käytä tuota sanaa" sanoin. "Minä saan puhua suomea" mies intti vastaan, mutta ei maininnut asiasta enää sinä iltana. Kerroin pojastani, joka luopui pitkistä mustista hiuksistaan "Meni armeijaan ja miehistyi" sanoi metsästäjä voitonriemuisena (poikani on sivari).

Emme todennäköisesti koskaan kävele käsikkäin kohti auringonlaskua.  Tavallaan se mies on ihan normaali, tekee töitä, vie roskapussin, rakastaa vaimoaan ja lapsiaan, katsoo televisiosta uutiset, nukkuu puhtaissa lakanoissa, herää aamulla, juo kupin kahvia ja ajaa töihin. Miksi ihmeessä mies haluaa maksaa 3000 euroa saadakseen tappaa niin sympaattisen ja vaarattoman eläimen kuin kirahvi. Niitä näki safarilla, yhdellä kirahvilla oli pieni kirahvivauva, reilun metrin korkuinen, huterajalkainen ja pitkäkaulainen.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Stressin ammattilainen

Istuin eilen kirjastolla tekemässä ensi viikon esitystä ja lukemassa apuraha-anomuksia. Sain esityksen tehdyksi, mutta anomusnipun tungin taas kerran ratkaisemattomana takaisin reppuuni. Paperit ovat hiljalleen nuhjaantunet ja tulleet täyteen kummallisia huomautuksia, joista en saa selvää vaikka olen ne itse tehnyt. Olen stressaantunut siitä, etten saa hommaa valmiiksi.

Olen stressiin taipuvainen ihminen. Työni ja siihen liittyvät sivujuonteet ovat oivia stressin lähteitä ja tokihan muitakin stressinaiheita löytyy, oikeastaan mikään asia ei ole niin pieni, etteikö siitä saa kehitettyä kohtalaisen mittavaakin stressiä. Periaatteessahan on koko ajan mahdollisuus johonkin peruuttamattomaan virhearvioon.

Muistan tarkkaan kaikki virheet, jotka olen työssäni vuosien mittaan tehnyt. Lääkärinä huomautukset ja selvityspyynnöt ovat usein kuitenkin tulleet ihan yllättäviltä tahoilta. Eniten valituksia saavat kollegat, joilla on huonot kommunikaatiotaidot. Se ei siis liity lääkärin tietoihin tai taitoihin sinänsä.

Opiskeluaikana työskentelin lyhytaikaisesti eräässä pienessä terveyskeskuksessa. Alkoholisoitunut henkilö vaati vahvassa humalatilassa pääsyä terveyskeskuksen vuodeosastolle katkaisuun. Oli sovittu, ettei häntä otettaisi sinne juopuneena. Tyypin humalainen örvellys aiheutti muille potilaille häiriötä. Hän poistui luotani uhoten ja hyppäsi saman tien sillalta. Ylilääkäri teki asiasta selvitystä viranomaisille. Silloinen pomoni ja kaikki kollegat olivat tukenani ja tukea minä totisesti tarvitsin. Kävin pitkään mielessäni tapahtunutta läpi. Vieläkin voin muistaa ambulanssin tuovan tuon ruhjoutuneen tyypin ja toivottamattoman yrityksen saada hänet henkiin. Claes Andersson kertoo saman omaelämänkerrallisessa kirjassaan. Kaikki nuoruuden ammatilliset epäonnistumiset muistaa hyvin tarkkaan, ikäänkuin ne olisivat tapahtuneet viime viikolla. Onnistumiset eivät sen sijaan jää mieleen. Tätä kohtaamaani alkoholisoitunutta ihmistä olen raahannut mukanani yli 30 vuotta. Ehkä jätän hänet lopultakin.

Stressaantuisin vaikka olisin R-kioskin myyjänä ja ehkä nimenomaan silloin. Sain kutsun eräisiin juhliin. Moni tyhmempi saattaisi pitää kutsua puhtaasti positiivisena ja hauskana asiana. Niin taitamattomia stressaantumisen amatöörit ovat. Menin juhliin yhtä rentoutuneena kuin tenttiin tai pitkän vitkuttelun jälkeen tilatulle hammaslääkärikäynnille. En tuntenut muita vieraita, ainoastaan juhlien isännän ja hänetkin vuosien takaa. Paikalla oli lehti-, teatteri ja taideväkeä. Jos siellä olisi ollut täysin tuntemattomia lääkäreitä, ei mitään ongelmaa olisi ollut, olisimme voineet yhdessä haukkua potilastietojärjestelmiä.

Olin juhlien ensimmäinen vieras vaikka yritin edes hieman myöhästyä. Pois lähdin ajoissa ikäänkuin minulla olisi ollut eilisillalle vielä jotain merkittävää tekemistä. Tilaisuus oli lopulta rennon boheemi ja ihmiset kivoja. En ole koskaan ollut kolmen kuohuviinilasillisen jälkeen yhtä hiljainen kuin eilen. Seisoin suurimman osan vierailustani keittiön nurkassa. Aika kylmä viima kävi keittiön avonaisesta ikkunasta (onneksi olin pukeutunut villatakkiin), muuten sijaintini herkkujen ja juomien ääressä oli hyvä sillä kaikkihan hakevat täydennystä laseihin. Isäntä valmisti boolia Virosta hankitusta Rainbow-merkkisestä vodkasta. Toisin kuin lääkärit, nämä ihmiset kävivät tupakalla, kuten saatoin keittiön ikkunasta havaita. Viehättävän isäntäpariskunnan residenssin ovea pidettiin avoinna ovikellon toimimattomuuden vuoksi. Sain kutsun taidemuseon johtajalta seuraavan näyttelyn avajaisiin, jonne en sentään tohdi mennä.

Tänään tulee kirjoittajia käymään. Olen totisesti menettänyt kaiken illuusion kirjoitustaidoistani, joten voin jatkaa kirjoittelua ilman stressin häivää.

lauantai 3. toukokuuta 2014

Vaaleanpunainen uutistenlukija

Japanilaisessa ravintolassa  meidät ja englantilainen miesjoukkio oli paseerattu saman kapean baaritiskimäisen pöydän ääreen. Kokkimme Ketschup (saatoimme lukea hänen nimensä nimikyltistä) paistoi ruoat nenämme edessä. Show sisälsi paistolevylle sivellyn öljyn polttamisen ja näyttävät tulenlieskat, jotka saivat meidät perääntymään pöydän äärestä. Yleisen hämmennyksen aikana Ketschup pisti päähänsä sotkuisen valkoisen peruukin. Meitä nauratti valkotukkainen Ketschup. Ketschup paistoi perunoita ja viskasi niitä tarkoillla heitoilla asiakkaiden avonaisiin suihin. Mies ruikkasi päälleni valeketsuppia. Porukkamme moninkertainen Japanin kävijä ei ollut koskaan nähnyt perunaa tarjottavan japanilaisessa ruokapöydässä.

Beatles näkyy ja kuuluu Liverpoolissa, onhan kaupungin lentoasemankin nimi John Lennon airport. Matkamuistoksi on mahdollista hankkia kaikenlaista Beatles-krääsää. Ainoa turistillinen aktiviteettimme oli Beatles-aiheinen kiertoajelu Magical Mystery Tour. Kiertoajelun vetäjä puhui paljon ja nopeasti. Jotain me siitä ymmärsimmekin.  Kävimme katsomassa Ringon ja Paulin koteja ja monenlaista muuta yhtyeeseen liittyvää. Aikalailla karun kaupungin laitamilta löytyi kauniita puistoja ja sieviä asuinalueita, mutta myös taloja, joiden ikkunat oli peitetty rumalla harmaalla pellillä. Minulle ei selvinnyt odottivatko pytingit purkamista. Opas kommentoi talojen ikkunoita ironisesti ilmaisulla Laura Ashley style. Kierroksella soitettiin Beatlesien musiikkia. Mies esitteli ylpeänä kännykkäkuvaa, jossa hän poseerasi Paul Macgarthyn kanssa.

Minut on kutsuttu FB:n kautta juhliin, joissa ei ole isäntää (jonka tunnen kovin pinnallisesti ja nykyistä vaimoa en tunne lainkaan) lukuunottamatta ainuttakaan tuttua. Ilmoittauduin tilaisuuteen, joka järjestetään miehen kotona. Nyt minua stressaa. Minua vaivaa myös poikani entisen avovaimon uusi parisuhde, joka näyttävästi samaisessa FB:ssa esiteltiin.  Asiahan ei vähäisessäkään määrin kuulu minulle.

Televisioni kuva on muuttunut pinkiksi. Yritin säädellä väritystä siinä onnistumatta. Uutistenlukijan vaaleanpunainen naama on jokseenkin pelottava.


perjantai 2. toukokuuta 2014

Epäloogisesti Englannissa

Juna oli myöhässä. Ekologisuus vaatii uhrauksia. Värjöttelin asemalla tunnin verran. Junan lähtöaika siirtyi aina muutamalla minuutilla, joten en uskaltanut pujahtaa lämmittelemään Tikkurilan asemarakennukseen, joka ei ole muutenkaan mikään erityisen viihtyisä paikka. Joku oli jäänyt junan alle. Junaa odottava mies huusi, että junan alle menneen jäännökset pitäisi jättää paikoilleen ja periä kustannukset omaisilta. Olisi tehnyt mieli tönäistä kusipää Kouvolan junan alle, mutta ehkei se olisi ollut kovin eettistä. Aikataulut olisivat menneet vielä ikävämmin sekaisin.

Söin ravintolavaunussa kiskurihintaisen lämpimän leivän (leipä oli kovin sitkeää, kuin olisi yrittänyt leikata sian kamaraa) ja join valkkarin. Kuuntelin viereisestä pöydästä Pieksämäen miehen Thaimaan tyttöystäväkokemuksia. Tyttöystävä on kuulemma kovin mustasukkainen. Mies kaipasi perunamuussia. Saanee sitä kun pääsee Pieksämäelle.

Liverpoolin hotellin ikkunasta näkyi Näsinneula-replikaatti, joten tuntui kovin kotoisalta. Muuten kaikki oli kummallista. Opin käyttämään suihkua varmakätisesti vasta vierailun lopussa. Kun ensimmäisenä päivänä kävin kiireessä peseytymässä (tarkoituksenani ei ollut pestä hiuksiani), niin hanoja sulkiessani alkoi täysin varoittamatta valua vettä katonrajasta. Luettelin kaikki tuntemani kirosanat. Vesi oli jostain syystä muuttunut kylmäksi. Ei auttanut kuin kiireessä kuivailla hiuksia ja yrittää saada niistä kelvolliset illalliselle.

Valokatkaisijat toimivat epäloogisesti. Autot ajoivat päälle yllättävistä suunnista ja ovet aukesivat aina eri suuntaan kuin odotin, joten törmäilin jatkuvasti oviin. On huomattavasti helpompi löytää pubi kuin kahvila, aina kun tekee mieli juoda kahvia joutuu ottamaan oluen.

Englantilaiset pukeutuvat oudon keveästi. Eräällä luennoitsijalla oli yllään kolttu, joka jätti olkapäät paljaiksi. Naisten minihameiden alapuolella vilkkuivat valkoiset kylmästä sinipunalaikulliset jalat. Vauvat olivat niin vähissä vaatteissa, että Suomessa heidän otettaisiin huostaan.

Luennot olivat erinomaisia. Eräs luennoitsija siteerasi Voltairea vapaasti käännettynä näin: "Lääkärin tehtävänä on huvittaa potilasta samalla kun tauti etenee omaa tahtiaan". Eräs nainen totesi vanhenemisesta: "Being female and over 55 is not good news". Nuorilla neutrofiilisolut (huolehtivat mm. puolustuksesta bakteeritulehduksia vastaan) kulkivat kuvassa määrätietoisesti aseet ojossa bakteereita kohti, mutta vanhuksilla samat solut liikkuivat kuin juopot pubin sulkemisajan jälkeen, melkoisesti harha-askeleita esiintyi.

Taidan lopettaa tähän. Jatkan huomenna. Pysykää kanavalla.