Pötkö

Kirjoitusopettaja on kehoittanut kuuntelemaan ihmisten puhetta, sillä niin oppii minkälaista dialogi on.

Lounaalla intialaisessa ravintolassa päätin salakuunnella nelikymppisen pariskunnan keskustelua. Pariskunta istui sopivan lähellä, kuulisin kaiken mitä he sanoisivat.

Ravintolasta saa buffet- lounaan hintaan 9.50. Noutopöydässä on lukuisia samannäköisiä punertavan ruskehtavia mössöjä, leipää, riisiä ja jugurttikastiketta. Koska mössöjä ei voi erottaa ulkonäön perusteella, on pöydän yläpuolelle asetettu kartta, jossa lukee kanacurry, mieto jne.

Seuraamani pariskunta lappaa pöydässään riisiä ja kastikkeita suuhunsa, tuijottaa lautasiaan, eikä puhu enempää kuin minäkään, joka kuitenkin syön yksin. Lopulta, kun olen jo menettänyt toivoni dialogin seuraamisen suhteen, nainen avaa suunsa vaikka ei olekaan laittamassa sinne haarukkaansa. Nainen sanoo:

  - Mietoo tää mieto kanacurry.

Mies ei vastaa. Pariskunta tuijottaa tyhjeneviä lautasiaan.

Saisiko tuosta hyvän dialogin johonkin kirjalliseen yritelmään? 

On tärkeää jakaa teksti kappaleisiin. On työlästä lukea romaania, joka on kirjoitettu pötköön. Jos haluaa kuitenkin kirjoittaa arvostettua kirjallisuutta, kannattaa kappalejako unohtaa. Alastalon salissa on melko tavallista, ettei yhdellä kirjan aukeamalla ole minkäänlaista kappalejakoa.

Thomas Bernhardin teoksesta Haaskio, jota mainitaan tärkeäksi modernismin edustajaksi, puuttuu kappalejako kokonaan. Romaani on pötkösuoltamista alusta loppuun. Kun illalla kirjan sulkee, on aamulla vaikea löytää missä on menossa. Olen päätynyt siihen, että lopetan lukemisen selvyyden vuoksi sivun ensimmäiseen pisteeseen.

Olen yhä vakuuttuneempi, ettei Thomas Bernhard ollut onnellinen ihminen ja että hän halveksi useimpia ihmisiä. Onneksi hän halveksi ihmisiä kiinnostavalla ja huvittavalla tavalla.

Taidatte ajatella, ettei tuo elä ollenkaan, lukee vaan. Sellaiset ihmiset ovat säälittäviä. Lähden siis Pyynikille munkkikahveille. Menen tänään ystävän kanssa elokuviin. Ei siis kannata sääliä. Menee hyvä sääli hukkaan.

Inhottava palkinto

Neljännellä linjalla tuli taas puheeksi, mikä vaikutus kirjan sijainnilla kirjaston hyllyssä on. Voisi ajatella, että sellaisen kirjailijan teoksia, jotka asettuvat katseen kohdalle, lainattaisiin enemmän.

Kävin äsken vilkuilemassa Metson runohyllyä, valitsin hyllyn runoalueen keskeltä: minun kokoiseni henkilö saattaisi iskeä silmänsä Mari Möröön tai P. Mustapäähän. Pitkän miehen silmiin osuisivat todennäköisimmin Arto Mellerin tai Aira Meriluodon runokokoelmat. Notkeapolvisen ulottuvilla olisi Risto Oikarisen (?) ja M.A. Nummisen runotuotanto.

Luin Thomas Bernhardin pienen kirjan Palkintopuhetta. Siinä itävaltalainen kirjailija käsittelee suhdettaan kirjallisuuspalkintoihin, joista hän myöhemmin urallaan kieltäytyy. Teos on julkaistu postuumisti, mikä onkin järkevää, sillä niin ilkeästi kirjailija käsittelee mm. maan silloista kulttuuriministeriä. Kirja on itseironinen ja synkeällä, ilkeällä tavalla hauska.

Kirjailijan on vaikea keksiä palkintopuhetta, jota palkinnon saajalta edellytetään. Kirjan loppuun on lisätty muutama kirjailijan kiitospuhe. Ne eivät todellakaan ole sellaisia, joita juhlayleisö ennen buffet-pöytään ryntäämistä odottaa.

Kritiikkiä saavat palkintojen jakajat ja heidän päätöksensä, sekä palkintojen suuruus tai oikeammin pienuus. Kirjailija maksaa eräällä palkinnolla lahon talon käsirahan ja toisella hän ostaa auton, jonka kolaroi käyttökelvottomaksi (onnettomuus ei ole kirjailijan syy).

Kirjaa lukiessa tulee mieleen, ettei sitä ole kirjoittanut onnellinen mies. Voiko kirjoittava ihminen edes olla tasapainoinen ja onnellinen? Jos kirjailija olisi harrastanut mindfulnessia, Coelhon aforismeja, meditaatiota, joogaa ja tilannut positiivarien viestejä, olisi tämäkin pieni herkku jäänyt kirjoittamatta.

Innostuin sen verran, että lainasin kirjailijan romaanin Haaskio. Nimen ja aiemman kokemuksen perusteella en odota mitään kovin romanttista, iloista tai optimistista.

Nabucco

Oopperat kertovat rakkaudesta, vallasta ja kuolemasta. Niiden juonet ovat usein epäuskottavia, niin on Nabucossakin.

Oopperassa oli nyt ilmeisesti kyse Babyloniasta ja Jerusalemista. Babylonian Nabucco voi ennen väliaikaa huonosti, kitui maassa, mutta nousi aina uudelleen laulamaan aarian. Väliajan jälkeen mies houreissaan allekirjoitti tyttärensä Fenenan kuolemantuomion.

Nyt spoilaan oopperan: Fenena tytär ei kuole. Vallanhimoinen tytär Abigaille ei olekaan Nabucon tytär vaan orja. Fenena ja Abigaille rakastavat samaa miestä Ismaeleaa. Tapellaan uskonasioista ja Nabucco taipuu.

Tampere talossa vien yleensä takkini peremmällä seisovaan ilmaiseen vartioimattomaan naulakkoon (teen teatterissa samoin). Ei tarvitse jonottaa takkia esityksen loputtua. Tuo omatoiminaulakko on ylikuormitettu, sillä siinä roikkuu viisinkertainen määrä takkeja sen suunniteltuun kantokykyyn nähden.  Talvitakkeja on heitelty myös hattuhyllylle. Takin hakeminen on melkoisen hankalaa, kun kaikki kaivelevat ulstereitaan ja toppatakkejaan tuosta sotkusta. Varsinaisen narikan jonojen ohi on hankala päästä ulko-ovelle.

Tommi Hakalalla (Nabucco) oli flunssa, jonka saattoi kuulla hänen laulustaan, varsinkin sen jälkeen kun flunssa väliajalla ilmoitettiin. Loppukiitoksissa mies nosteli hartioitaan ja levitteli käsiään anteeksipyytelevästi. Joku yleisöstä huusi bravoota.

Verdin musiikki on kaunista, varsinkin kuorokohtaukset. Solistit onnisuivat yleisesti ottaen hyvin. En ymmärtänyt mitä lisäarvoa oopperan modernisointi teokselle toi, lähinnä se vaivaannutti. Juutalaismiehillä roikkui kaulassaan pitkä neulottu kaulaliina ja päässään heillä oli lampunvarjostimilta näyttävät hatut.  Abigail oli puettu jonkinlaiseen sotilasasuun, Fenenalla oli yllään vaalea lyhyt coctailasu. Nabucco raukka liikkui väliajan jälkeen valkoisissa roikkuvissa pitkissä kalsareissa. Katsoin ensin että kuninkaalle oli tullut ns. kakkoset housuun, mutta ilmeisesi se oli vain hiekkaa. Oopperaan oli ympätty Conchita-kopio. Miksi?

Lavastus oli karu: kasa hiekkaa, pömpeli ja taivasta kuvaavat levyt. Jossain vaiheessa katosta putosivat tummat levyt, jotka jäivät vinksalleen. Oliko se tarkoitus, vai oliko lähellä, että lavasteet olisivat halkaisseet laulajien kallot?

Hieno kokemus kaikesta huolimatta. Oopperan jälkeen maailmaa katsoo kulttuuri-ihmisen ylevillä silmillä.

Poskipakarat

Raportoin taas luku-urakkaani (Volter Kilpi, Alastalon salissa). Olen vihdoin edennyt kuudenteen lukuun, josta kirjailija sanoo: "Luku, jonka voi mukavasti jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan."

Olen kuullut, että nimenomaan kuudennessa luvussa sattuu ja tapahtuu.

Härkäniemi katselee viidennessä luvussa nuoruudenrakkauttaan Evastiinaa, joka on nyt viisikymppinen Alastalon emäntä: "Happuroille kuluttaa elämä piuvivatkin palmikkoleiskat ja valjuiksi viruttaa vuosien pesu kukkeatkin poskipakarat."

En voi vastustaa kiusausta, vaan otan poskipakarat sanavarastooni.

Monesti myöhäisellä iällä syttynyt rakkaus on jatkoa nuoruudessa koettuun ja jostain syystä loppuneeseen rakkauteen. Rakkauden kohde nähdään sellaisena, kuin se on silloin joskus ollut. Rakastuneen silmissä keski-ikäiset poskipakarat näyttäytyvät yhtä kukkeina kuin kolmekymmentä vuotta aiemmin.

Olen tästä jo kirjoittanut, mutta ei se mitään. Häpäisen itseni uudestaan.

Kävin eron jälkeen ennustajalla. Nainen piti vastaanottoaan Äänekoskella kampaamon takahuoneessa. Nainen katsoi minua kaihilasien läpi. Lasit saivat vanhan naisen silmät näyttämään viisaan sammakon silmiltä. 

Istuimme pienen pöydän ääreen, jolle nainen latoi Finnairin pelikortit. Nainen sanoi: "Sinulla on kaksi lasta, tyttö ja poika." (Näin on!). Hän sanoi, että löydän suuren, viisaan ja vaatimattoman miehen. Mies seisoo puun varjossa ja ajattelee suurelle miehelle sopivia suuria ajatuksia. Vanhana poikani vie minua saunaan.

Sanoi hän varmaan jotain muutakin, mutta olen unohtanut. Vastaanoton jälkeen minulla oli hyvä mieli. Käynti oli erinomaisen terapeuttinen.

En ole vielä löytänyt tuota suurta, viisasta, vaatimatonta, puun varjossa viihtyvää miestä. 

Ennustuksen uskottavuutta vähensi se, että kaihilasinainen oli sanonut "poikasi vie sinua saunaan, kun olet vanha"myös työkaverilleni.

Ennustaja ei varsinaisesti laskuttanut, mutta jätin rahaa pöydälle Finnair-korttipakan viereen.

Odotukset johtavat pettymyksiin

Vuorotteluvapaalla stressaan eri asioita kuin työssä ollessani. Murehdin liian hitaasti edistyvää käsikirjoitustani (siis sitä, jota kukaan ei julkaise). En kuitenkaan murehdi niin paljon, että tekisin enemmän töitä sen eteen. Kirjoitan aamupäivisin, enkä yleensä palaa tekstiin enää lounaan jälkeen.  Viikonloppuisin "en ehdi" kirjoittaa.

Tuskailin eilen Wordin kanssa, joka ei jostain syystä enää suostu toimimaan normaalisti. Töissä menetän hermoni huonosti toimivien potilastietojärjestelmien kanssa.

Eilen Teiskontietä kävellessäni keksin, että eräs käsikirjoituksen henkilö menee poistattamaan hammaskiveä. Näin saan toisen henkilön näkökulman suuhygieenikkona työskentelevään naiseen. E yrittää kysyä jotain samalla kun hänelle tehdään hammastoimenpidettä. Siinä kävellessäni sanoin kysymyksen ääneen kuvitellen, että suuni on täynnä instrumentteja. Saatoin vaikuttaa oudolta.

Vuorotteluvapaalla saan herätä milloin lystään. Herään jostain syystä seitsemältä. Työssä ollessani herään kuudelta.

Ostan vuorotteluvapaalla kahden euron bussilipun Helsinkiin junalipun sijaan, rasvaan kasvojani Nivealla ja pesen hiukset kahden euron shampoolla, joka tekee niistä lättänät ja oudon sähköiset. Muodostuu sopiva vuorotteluvapaalook.

Vaatteita en ole juuri ostanut, kerran sorruin villatakkiin ja tunikaan.

Pölynimurini kituu terminaalivaiheessa. Sitä pitää aktivoida kipakalla potkulla (anteeksi Miele). Kerttu pelkää hillittömästi imuria ja on tyytyväinen sen kurittamisesta. Miele ulisee välillä tuskaisesti. Sillä saattaa olla sietämättömiä kipuja. Ostan uuden imurin kun palaan töihin.

Eilen kuultua: Odotukset johtavat pettymyksiin. Suuret odotukset johtavat suuriin pettymyksiin.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Puutun vielä asiaan, johon minun ei pitäisi puuttua. Nyt käydään oikeudenkäyntiä yhtätoista terveydenhuollon työntekijää vastaa virkavelvollisuuksien laiminlyönnistä. Kyse on tragediasta, jossa isä ja hänen avovaimonsa surmasivat kahdeksanvuotiaan tytön.

Ensinnäkin murhaajat ovat vankilassa. He ovat ne oikeat syylliset.

Samaistun lastenpsykiatriaan erikoistuvaan lääkäriin, joka on varmasti valvonut öitä ja miettinyt mitä olisi voinut tehdä toisin. On kuvaavaa, että syytettyjä on näin monta. En tiedä tapauksesta mitään, mutta olen ymmärtänyt, että tytön isä on ollut kovinkin "yhteistyöhaluinen" ja todennäköisesti manipuloiva. Mustelmille on aina löytynyt joku selitys.

Tärkeintä tässä mielestäni on se, että on käynyt ilmi, ettei tieto kulje toimijalta toiselle. Joka paikassa on oma potilastietojärjestelmänsä, joiden tietoihin ei taas muualta pääse.

Tiedonkulun ongelma ei ole kenellekään terveydenhuollossa toimivalle mikään uutinen. 

Alussa oli elokuva

Ostin kahden desilitran pullon single malt viskiä. Viski oli pakattu kauniiseen lahjapakkaukseen, ja sen hinta oli noin kahdeksan euroa desilitralta. Käytin puoli desiä viskiä kanansiipien marinadiin. Kanansiivistä tuli erinomaisia, vienosti savun makuisia. Viskiä on vielä puolitoista desilitraa jäljellä.

Birdman voitti parhaan elokuvan Oscarin. Se oli täysin selvää jo ennen kyseisen palkinnon jakoa. Birdman on tyypillinen Oscar-elokuva. Se on kaiken lisäksi hyvä elokuva, ei loistava, mutta hyvä. Heräsin keskellä yötä ja suunnittelin siirtyväni sohvalle katsomaan Oscar-gaalaa, mutta en jaksanut. Tylsät juhlat, sanottiin radiossa. Olisin itse äänestänyt Boyhoodia, mutta kun eivät antaneet äänestää. Boyhood on Oscar-elokuvaksi liian hidassoutuinen, pitkä ja jotenkin eurooppalainen. Elokuvassa ei ollut sankaria.

Tampereen film festival on yksi vuoden kohokohta. Kävin ostamassa nipun lippuja eri näytöksiin. Yleensä yliarvioin jaksamiseni. Minulle tulee festivaalivieras: perjantain viimeinen näytös alkaa klo 22, lauantaiaamuna aloitamme kymmeneltä. Huomasin eilen, että minulle oli myyty yhdet väärät liput, en voisi edes katsoa kahta eri näytöstä samaan aikaan.

Tampereella on kuvattu ensimmäinen fiktiivinen elokuva 1907. Elokuvan nimi on "Vasikan häntä" eli suomalaisen ylioppilaan kolttonen asuintoverilleen. Elokuvassa kaksi miestä piirittää samaa naista, toinen heistä on kunnon mies ja toinen koiranleuka. Filmi kuvattiin Pyynikillä, Näsilinnankadulla ja Hämeenpuistossa. Elokuvan kesto on noin neljä minuuttia. Tämä tieto on peräisin Raimo Siliuksen kirjasta "Alussa oli lyhytelokuva".

Erotiikkaa Alastalon salissa

Viisikymppinen poikamies Härkäniemi katselee kahvia tarjoilevaa talon tytärtä, Siviää. Siviä vilkuileee silmänurkastaan Jannea, eikä tiedä ollako Härkäniemen kiusoittelevista puheistä mielissään vai pahoillaan. Enemmän tyttönen on kuitenkin vanhan sedän flirttailusta mielissään, vaikka sydän sykkii nuoremmalle Jannelle. Härkäniemi on ollut nuorena tykästynyt Siviän äitiin Evastiinaan, joka on nyt Alastalon topakka emäntä. Härkäniemi ei enää haikaile Evastiinan perään vaan on tyytyväinen, sillä epäilee, ettei olisi Evastiinan naputusta jaksanut kuunnella. Härkäniemi pohtii miehen ja naisen eroja:

"Todentotisesti on naisihmisen sisurakennus eri tekoa kuin minun, minä imen etupäässä sisäänpäin, montakos heinärukoa savua olenkaan elämän päivinä vaeltanut pesän puhivilta piipunvarren tietä minun suuni nieltäväksi, naisihminen taas, hänellä tapahtuu hengityksentoimitus uloskäsin ja nielemisen sijasta täytyy hänen lirkutella suustansa jutun ilmaa maanmittarin rihman määrät, niin että loppumisesta ei ole pelkoa enempää kuin vedeltä köyhän talon kaljatuopissa."

Kilpi sanoi kirjoittavansa tuleville lukijapolville, sillä aikanaan hän ei saanut ymmärrystä. Elantonsa kirjailija hankki opettajana.Tuleville lukijapolville olisi ehkä kannattanut kirjoittaa hieman vähemmän laveasti. Kilpi ei tiennyt, että tulevien polvien vapaa-ajasta kilpailevat netti ja televisio ja tietokonepelit. Siinä ei Alastalon salilla ole hääppöisiä mahdollisuuksia.

Välillä miettii mitkä sanat ovat vanhahtavaa kieltä ja mitkä Volter Kilven keksimiä. 

Jollain perverssillä tavalla tästä kirjasta alkaa pitää. Aamuisesta lukutuokiosta on tullut rutiinia, kuin hampaiden pesusta tai aamukahvista ja sanomalehdestä.  

"Jos tämä ei ole hyvää viihdettä ja hauskaa luettavaa niin ei mikään!" (Juha Hurme Nyljetyt ajatukset). Mielestäni Hurme liioittelee, mutta silti tämän voisi painaa kirjan takakanteen mainokseksi. Kun kirjaa mainitaan kansaneepokseksi, niin sen lukeminen alkaa pelottaa.

Kertun avoin kirje

Hyvä emäntä,


Sait sitten vihdoin pestyä keittiön verhot. Pari vuotta odottelin. Olen sen verran zeniläinen luonnostani, etten kovin usein edes asiasta huomautellut. Ajattelin, että omatpahan ovat verhosi. En olisi tuollaisia ostanut, jos siis minulta olisi kysytty, vaan ei kysytty.  Vaalea väri on niin herkkä likaantumaan. Mistä lie ne Marimekon suunnittelijat tuon kuosin kopioineet. Kovin ovat ainakin värittömät.

Luulin, että verhot unohtuvat pesun jälkeen siihen nojatuolin päälle. Muutaman päivän ne siinä retkottivat. Sait ne kuitenkin silitettyä ja ripustettua ikkunaan. Jotain positiivistakin on siis havaittavissa. Kaikkea toivoa ei kannata heittää.

Kovin rahvaanomaisesti kiroilit, kun verhon nipsuttimia kiinnitit. Suosittelisin hieman siistimään kielenkäyttöä. Se mikä sopii murrosikäiselle pojalle, ei enää välttämättä sovi keski-ikäisen naisen suuhun.

Olen ilmoittanut sinut vihanhallintakurssille. Siellä on turvallisempaa piestä höyhentyynyjä, kuin hyökätä viattomien luontokappaleiden kimppuun. Kun vihaa tarpeeksi kauan patoaa, niin jälki saattaa olla rumaa.

Eipä kai muuta tälle illalle. Yksi verhonipsu näyttää olevan irti. Käypä korjaamassa, repsottaa ikävästi.

T. Kerttu,
ragdoll ja tapakonsultti

Moralisointia (voi jättää väliin)

Kirjoittaessani käsikirjoitustani (jota kukaan ei koskaan julkaise) ajauduin raskausblogeihin. Tunsin suurta kehnoutta. Ei ihme, ettei odotusaikani ja äitiyteni ei sujunut virheettömästi. En tiennyt mitään merkkivaatteista, merkkilastenvaunuista, Baby Shower -kutsuista, äitiysjoogasta tai bailamama- tunneista. Ei niitä kaikkia silloin ollutkaan.

Keksin kuvitteellisen raskausblogin, jonka nimi on Suomen paras äiti. Blogin kirjoittaja rasvaa vatsaansa, käy kuntosalilla, 4D ultraäänessä, pitää suuret Baby Shower kutsut, esittelee itseään, vaatteitaan, vatsaansa ja pikkuruisia vauvanvaatteita blogissaan. Hän saa erilaisia tuotenäytteitä, joita estottomasti kehuu.

Kateus on eräs ihmisen peruskokemus. Yleensä kadehdimme niitä, jotka ovat lähellämme: sukulaisia, naapureita, ystäviä ja työkavereita. Netti on vienyt kateuden ihan uusiin sfääreihin. Nyt voi kadehtia tuntemattomiakin, joille voi laittaa urheasti nimettömiä inhottavia kommentteja.

Facebook ruokkii kateutta, sillä siellä juuri kukaan ei paljasta todellista itseään, en minäkään. Kaikilla on ihana perhe, harrastukset, lomamatkoja, ystäviä, kenelläkään ei ole murheita. No korkeintaan sellaisia, mistä käy ilmi miten kysyttyjä me olemme: haastavia työtehtäviä, pitkiä työpäiviä, esiintymisiä ja lehtihaastatteluja.

En minäkään julkaise murheitani, kun itkettää, en muista koko sosiaalista mediaa, vaan soitan siskoilleni.

Yksinäisyys on lyhyt ihana tuokio kaiken hektisen sosiaalisen elämän välissä. Väsymys on tuottavaa väsymystä, josta syntyy artikkeli tai kehuttu esitelmä.

Silloin kun olen onnellinen, en tunne kateutta, muulloin kyllä. Aina silloin tällöin.

Kateus voi olla eteenpäin vievä voima. Nyt kuitenkin kilpaillaan enemmän siitä miltä kaikki näyttää, ei siitä mitä ihminen tekee kehittääkseen itseään, eikä mitä hän tekee tämän maailman ja lähimmäistensä eteen.

Ilmaisia kirjoja

Kirjaston aulassa seisoo hylly, johon asiakkaat voivat tuoda tarpeettomia kirjojaan, ja sieltä kirjoja tarvitsevat voivat kantaa niitä koteihinsa.

Maanantain jumpan jälkeen vilkaisin ihan pikkuisen Sampolan kirjaston aulan hyllyä ja löysin sieltä Philip Rothin romaanin Portnoyn tauti. Pidin kirjasta kovasti joskus silloin nuorena, eikä minulla ole kyseistä teosta, joten pistin sen reppuuni. Saatanhan vielä lukea sen uudestaan. Kirjan kannet olivat hieman nuhjaantuneet, mutta ei se mitään. Tiistaina löysin pääkirjaston aulan hyllystä Salingerin klassikon Sieppari ruispellossa. Sekin minulta puuttuu. Kolme viikkoa sitten Nabakovin Lolita suorastaan tyrkytti itseään Metson aulassa. Kirja lymyili jo hyllyssäni pokkariversiona. Otin kuitenkin sen kun ilmaiseksi sain. Alkukantainen keräily- ja säilöntävietti valtasi minut.

Teemalta tuli hiljattain ohjelma Back to sixties. Oli ihana katsoa millä intohimolla ja ilolla vanhemmat miehet soittivat nuoruutensa musiikkia. Kitaraa soittava mies on jotenkin seksikäs. Koulu- ja opiskeluaikana jumiuduin soittajien kylkeen tuijottamaan heidän käsiään. Kouluaikoina suosiooni pääsemiseksi riitti yhdenkin kappaleen sointujen osaaminen. Eri asia sitten on, olinko minä kitaristien suosiossa. Nykyisin vaadin jo soittotaitoa, mutta toisaalta kitaristitkin ovat käyneet kovin krantuiksi, eivätkä ole kiinnostuneita minusta.

Elokuvassa "Some like it hot" Sugar Kane (Marilyn Monroe) kertoo olevansa heikkona (tenori)saksofonin soittajiin: "I have this thing about saxophone players, especially tenor sax...I don't know what it is, they just curdle me. All they have to do is play eight bars of 'Come to Me, My Melancholy Baby' and my spine turns to custard. " Custard on sanakirjan mukaan maitokiisseli.

Inhimillisessä tekijässä haastateltiin Vappu ja Ilkka Taipaletta. Vappu Taipale on miestään pari vuotta vanhempi, 74-vuotias. Kun pariskunta alkoi seurustella, Ilkka Taipaleen äiti soitti tyttöselle: "Neiti Puustinen, tiedättehän, että poikani on viaton."

Pariskunta tekee edelleen työtä intohimolla. "Vapulla on lapset ja naiset, ja minulla yksinäiset miehet" Ilkka Taipale sanoi. He kiertävät maailmalla, vierailevat vankiloissa ja mielisairaaloissa. Vappu Taipale opetti meille aikoinaan lastenpsykiatriaa, ja ihailin häntä suuresti.

Nuorekkuus ei ole äärimmilleen kiristettyä kasvojen ihoa, vaan intohimon ja uteliaisuuden säilyttämistä. 

Äidinmurha

Näytelmässä "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni" näyttelijä Miitta Sorvali näyttää miten äidinmurha suoritetaan. Avataan vasen käsi, ja kirjoitetaan oikean käden etusormella kämmeneen äidin nimi. Käsi suljetaan niin tiukasti, ettei äiti taatusti saa happea ja tukehtuu. Sormien välistä voi vielä päästä hieman ilmaa, ja äiti saattaa jäädä kitumaan, joten nyrkkiä tiivistetään toisella kädellä, jotta voidaan olla ihan varmoja, ettei äiti enää hengitä.

Väliajalla ostetaan lasillinen konjakkia. Äiti ei sitä enää näe.

Milloin vanhempiinsa voi alkaa suhtautua kuten muihinkin kivoihin iäkkäisiin ihmisiin? Vastaan tähän itse: ei milloinkaan. Vanhemmistaan tietää enemmän kuin mukavassa ihmissuhteessa on hyväksi.

Siirryn seuraavaan aiheeseen. Majoituin Malagassa Airbnb:n välittämään yksityismajoitukseen. Airbnb pyysi arviota majoituksesta ja minä sain arvion itsestäni majoittujana. "We very much enjoyed having Heidi at home. She is a sweet person with a very warm attitude. She likes to smile a lot so she cheers the house up easily! We happily recommend her as a perfect guest M&M"

Olin sanonut isäntäväelleni, olevani melankolinen ja ylpeä siitä. Kaikki suomalaiset ovat. Tämä oli isku vyön alle.

Joku näkee minut näin, minä näen itseni eri tavalla. Vanhempani ovat silmissäni erilaisia kuin muiden. Totuutta ei ole olemassa.

Nykyaikaista joogaa

Sain eräältä ystävältäni ystävänpäivälahjaksi kuukauden nettijoogaa. Minusta lahja oli kiva, ja tuli yllätyksenä, sillä tapanamme ei ole ollut antaa lahjoja kyseisenä päivänä. Olen muutenkin todella laiska lahjojen antaja, mutta otan niitä vastaan erittäin mielelläni.

Tänä aamuna laitoin kellon soimaan seitsemältä tarkoituksenani osallistua flow-joogaan virtuaalisesti.  Heräsin 7.25, ja tunti alkoi 7.30. Vedin ylleni urheilutrikoot, ja kannoin läppärin makuuhuoneeseen. Näytin juuri heränneeltä, sillä olinhan vaivoin noussut viisi minuuttia aiemmin. Tässä iässä ei enää herää suloisen unenpöppperöisenä, vaan siihenkin tarvitaan vähintään tunnin kaunistautumistuokio. Joogatunnin aikana saa käyttää nettikameraa tai olla käyttämättä, minä en halunnut ohjaajan näkevän minua.

Minulla ei ole minkäänlaisia taipumuksia joogaan, sillä olen hyvin kankea. Joogasta pitävät yleensä ne, joiden nivelet ovat jo ennestään yliliikkuvat. Olen myös liian malttamaton. Nopeammin! Nopeammin!

Kun vihdoin pääsin live-tunnille, Helena seisoi jo kädet yhteen liitettynä, taivaita kohti kohotettuna, ja taivutteli itseään. Tunnille näytti osallistuvan vajaa kymmenen ihmistä, joista yksi käytti kameraa, ja jonka liikkeitä Helena korjaili sanallisesti. Helena taivutti sirosti selkänsä (näytti siltä kuin lantion kohdalla olisi hyvin rasvattu sarana), ja asetteli kämmenet lattiaan. Minun sormenpääni kurottuivat tuskaisesti kohti makuuhuoneen mattoa.

Kaikissa asanoissa oltiin kovin kauan.

Lopussa ei maattu lattialla peiton alla silmät suljettuna rentoutumassa (joogatunnin paras osa).

Kissa osallistui innokkaasti joogaan, vaikkei ollut maksanut kuukausimaksua. Se ei ymmärtänyt, ettei tämä ollut sitä parijoogaa (sitäkin on tarjolla), vaan kyse oli yksilösuorituksesta.

Vaarallinen tyyny

Ostin Lidlistä tällaisen kivan värisen tasapainotyynyn seitsemällä eurolla. Näin samanlaisen M:llä, joten olihan minunkin tyyny saatava.

M oli ostanut samasta liikkeestä pakkauksen, joka sisälsi kolme Pilates- palloa, ja hän antoi yhden niistä minulle. Olin kovin iloinen ja kiitollinen, kunnes kotimatkalla muistin,  etten harrasta Pilatesta. Pakkauksen ohjeessa varoitettiin, ettei palloa saa puhaltaa, sillä keuhkot menevät piloille. Puhalsin silti. Pallo olisi pitänyt pumpata pumpulla. Vaikka puhaltaminen kiellettiin, oli pakkauksessa pilli kyseistä toimenpidettä varten.

Palataan tasapainotyynyyn. Jatkossa lihakseni vahvistuvat, vaikka istun paikoillani (kiitos tasapainotyynyn!). Tyynypakkaus sisältää jumppaohjeita ja lukuisia varoituksia.

Varoitukset on painettu varmuuden vuoksi paksunnetulla fontilla ja kirjoitettu tikkukirjaimin. VAROITUS! LOUKKAANTUMISVAARA! Tuotetta ei saa koskaan antaa lasten käsiin. Ja vielä uudelleen kirjoitusvirheen kera: VAROLTUS! HENGEN- JA LOUKKAANTUMISVAARA LAPSILLE. 

Henkilökohtaisesti en ymmärrä mikä vaara lasta uhkaa. Voisiko lapsi yrittää niellä tyynyn?

Koulussa kuulemma käytetään tällaisia tyynyjä. Käyttö tapahtuu onneksi opettajan valvonnan alla.

Minuakin koskee varoitus: Anna lääkärisi suorittaa yleinen kuntotesti ennen kuin otat laitteen käyttöön ensimmäisen kerran. Testistä ilmenee onko sinulla mahdollisesti sydän-, verenkierto- tai ortopeedisia (kahdella eellä) ongelmia. Keskeytä harjoitus välittömästi ja käänny lääkärin puoleen, jos tunnet jotain kipua tai jos voit pahoin.

Istuin rohkeasti aamiaisella kyseisen tyynyn päällä. Minulla on pikkuisen huono olo.Väsyttääkin ja  päätä särkee.

Teatterissa

Kävin siskon perheen kanssa Työviksessä katsomassa näytelmän Pekka Töpöhäntä. Pekka Töpöhäntä (Severi Saarinen) oli hahmona tylsä, ja katseli meitä "Mikko Alatalo" -silmälasien läpi. Monni (Mika Honkanen) oli rock ja varasti shown. Ilkeys on mielenkiintoisempaa kuin kiltteys. Tyttökissat tykkäsivät Pekka Töpöhännästä, vaikka oikeassa elämässä ne olisivat kulkeneet Monnin perässä. Näytelmän toinen puoliaika oli parempi kuin ensimmäinen. Jostain syystä melkein aina on näin.

Ensimmäinen näkemäni teatteriesitys oli Helsingin kaupunginteatterin Peer Gynt. Seuranani oli mummo Pohjois-Savosta. Tai minut oli laitettu hänen seurakseen. Näytelmä ei ollut kaikkein mieluisin kymmenvuotiaalle. Toisaalta minulla ei ollut kokemusta mistään muusta. Ajattelin, että tällaista tämä teatteri on. Olihan se kuitenkin aika hienoa. Näytelmän yhtä roolia esitti Hannes Häyrinen, joka oli tuolloin erittäin suosittu esiinnyttyään Hanski nimisessä televisiosarjassa.  Voin vieläkin tarvittaessa hyräillä sarjan tunnussävelen.

Kuopiossa koululaiset saivat ostaa teatteriin Ramppi-kortin, jolla saattoi nähdä kaikki uudet näytelmät edullisesti . Kortilla pääsi ensi-iltaa edeltävään esitykseen. Näyttelijöiden maneerit tulivat tutuksi. Kaikki esitykset eivät olleet suuria nautintoja, mutta jotkut olivat. Suosikkejani olivat Dario Fon näytelmät. Mieleen jäi myös Claes Anderssonin kirjoittama Pyhä perhe. Muistan lämpiön suuren freskon, hienot vessat ja kahvion matalat pöydät ja penkit. Leveän portaikon alakertaan, jota laskeutuessa pelotti, että kompastuu, kierii alas ja nolaa itsensä.

Äidit ja tyttäret

Luokkakaverini L tuli kylään. Olin jo aiemmin ostanut itselleni lipun teatteriesitykseen "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni" ja ajattelin, että voisimme mennä katsomaan esitystä yhdessä. Esitys olikin loppuunmyyty. L oli sitä mieltä, että voin hyvin mennä teatteriin, ja hän voisi sillä aikaa lukea Juicen muistelmia ja nauttia punaviiniä (oikeasti pitäisi tietysti juoda keskikaljaa). L oli ostanut kirjan veljelleen joululahjaksi. Veli sai kirjan myös toiselta sukulaiselta, ja niin L keksi tuoda sen minulle tuliaiseksi. Ikävä kyllä elämänkerran lukeminen oli vielä hieman kesken.

Menimme lippumyymälään puolta tuntia ennen esitystä itkemään kurjaa kohtaloamme. Lipunmyyjä sanoi "Onhan siellä ohjaajan tuoli". L pääsi istumaan ylhäiseen yksinäisyyteen ilman inhottavia huokailevia, naurahtelevia, hajuvedeltä lemuavia, korkeahiuksisia ja nenää niistäviä vierustovereita Olimme erittäin kiitollisia.

Kyse oli vierailuesityksestä, joka oli koottu (äitien ja tytärten suhdetta käsittelevistä) Kodin kuvalehden kirjeistä ja naisnäyttelijöiden omasta elämästä: Miitta Sorvali, Sanna Stellan ja Pirjo Heikkilä. Nauroin varsinkin Miitta Sorvalille niin, että vedet valuivat silmistä.

Näytelmän innoittamana muistelin kuukautisten alkamista. Saimme koulusta lehtisen, jossa kauniit ja hymyilevät nuoret naiset kirmaisivat luonnossa ja urheilivat kuukautisista huolimatta. Kenelläkään ei ollut rasvaisia hiuksia tai finnejä. Piirrettyjen hahmojen jalat olivat irti maasta ja kädet halasivat koko maailmaa. Lehtistä käskettiin näyttää äidille ja keskustella hänen kanssaan kuukautisten alkamisesta.

Ojensin lehdykän äidilleni: "Saimme tämän koulusta". Äiti selasi vihkosen nopeasti läpi, antoi sen minulle takaisin ja sanoi "Aha".

Muistan vieläkin kaksi terveyssidemerkkiä, joita oli saatavilla: Monella ja Perfecta. Molemmat olivat paksuja möykkyjä, jotka eivät pysyneet paikoillaan. Ei voinut kuvitella tekevänsä mitään erityistä moisen paksun suojuksen kanssa. Jo käveleminen oli hankalaa. Yöllä siteen siirtyminen paikoiltaan oli väistämätöntä.  Ymmärsin hyvin, että jotkut alkukantaiset heimot karkoittavat naiset yhteisöstä kuukautisten ajaksi. Onneksi teollisuus kehitti pian parempia vaihtoehtoja, ettei kenenkään tarvitse kärsiä siinä määrin kuin me kärsimme 12-vuotiaina.

Lentokonetilassa

Pelkään lentämistä, eikä kammoani helpota mikään järkipuhe. Analysoin lentokoneen kuulutuksia kuin ihmissuhteita. Se mitä sanotaan, ei välttämättä tarkoita ollenkaan samaa, kuin mitä tarkoitetaan.

Malagasta palatessa perämies kuulutti meidän lentävän uudenkarhealla koneella. Eikös niissä juuri ole vikoja, joita ei osata edes odottaa? Olivatko lentokapteeni ja perämies lopulta perillä koneen ominaisuuksista? Oliko miehen äänessä pientä epävarmuutta? Jos perämies olisi kuuluttanut kyseessä olevan vanhan koneen viimeinen lento, niin ei kai sekään olisi ollut kovin rauhoittavaa. Toisaalta koneet siirtyvät länsimaista köyhempiin maihin, kun ne eivät enää meille kelpaa.

Viereeni istui tupakalta löyhkäävä nuorehko mies, jonka korvalehdissä tuikkivat pienet timantit. Mies oli pukeutunut harmaisiin hieman nuhjaantunesiin collegehousuihin ja t-paitaan. Vasen polvi teki levotonta pientä liikettä ylös ja alas. Mies puhui kännykkäänsä englanniksi ja jollain slaavilaiselta kuulostavalla kielellä. Minusta mies surffaili facebookissa vaikka kännykät oli käsketty laittaa lentokonetilaan. Ei kai silloin pääse nettiin. Tai kai sitten pääseekin. Lopulta polven tärinä lakkasi ja mies nukahti.

Miehen kännykkä soi. Tönäisin miestä "Your mobile phone", jolloin mies mykisti sen. Kohta puhelin alkoi taas soida, ja tönäisin miestä uudelleen.

Lähdin vessaan ja olin varma, että kone on eksynyt reitiltään miehen vastuuttoman kännykän käytön vuoksi. Seisoin vessan oven takana odottelemassa sen vapautumista, nousin varpailleni ja laskin kantapääni lentokoneen lattiaan muutamia kertoja, ettei tulisi trombeja. Kysyin lentoemännältä, mitä tapahtuisi, jos jonkun puhelin olisi päällä. Nainen sanoi, ettei mitään. Ei siitä olisi haittaa. He eivät kuitenkaan halua kaikkien käyttävän kännykkäänsä. Kilometrien korkeudessa ei ole kenttää, joten puhelin ei voi soida. Kävin nopeasti vessassa, sillä en halua törmäillä eriön seiniin, vaan istua turvavöissä, kun kone sattuu putoamaan.

Kännykkä soi taas. Mies otti puhelimen taskustaan ja näin, että kyse oli herätyksestä. Jospa miehellä oli herätys, että hän tietäisi kaapata koneen oikeassa kohdassa. Hän kuitenkin muutti mielensä ja päätti nukkua edelleen. Miestä väsytti.

Jatkoin kirjani lukemista: siinä kerrottiin neljästä samana päivänä tapahtuvasta lento-onnettomuudesta.

Hyvästi Oscar

Seuraava lukupiirikirjamme on Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva. Kirja julkaistiin 1890. En voi lukea teosta ilman lyijykynää, niin täynnä teksti on aforismeja. Monet niistä on todella ilkeitä. Nokkeluudet on piiloitettu dialogiin.

"Omatunto ja pelkuruus ovat todellisuudessa yksi ja sama asia. Omatunto on kauppanimi."

"Nauru ei ole lainkaan hassumpi alku ystävyydelle ja loppuna se on ilman muuta paras."

"Sinä pidät kaikista, mikä tarkoittaa, ettet pidä kenestäkään."

"Valitsen ystäväni hyvän ulkomuodon perusteella, tuttavani hyvän luonteen vuoksi ja viholliseni älykkyyden pohjalta. Vihollisten valinnassa ei voi koskaan olla liian tarkka. Minun vihollisissani ei ole yhtäkään typerystä."

"Pidän enemmän ihmisistä kuin periaatteista, ja periaatteettomista ihmisistä pidän enemmän kuin mistään muusta."

Kyynistä ehkä, mutta nokkelaa. Osattiin silloinkin. Pariisilaisella hautausmaalla Wilden hautapaasi on peitetty suudelmilla, muistomerkissä näkyy satoja huulipunajälkiä.

Nyt lähden linja-autoasemalle, ja matkustan Helsinkiin kahdella eurolla. Oikein sopiva hinta minulle. Siihen hintaan istuu mielellään kaksi tuntia ja vartin, vaikka junalla pääsisi nopeammin.

Museoita

Picasso on maalannut niin paljon tauluja, tehnyt veistoksia ja keramiikkaa, että töitä riittää moneen museoon. Malagassa, Picasson synnyinkaupungissa sijaitsee yksi niistä.

Picasso on sanonut, ettei taidetta tarvitse yrittää ymmärtää, eihän kukaan yritä tajuta lintujen lauluakaan.

Monessa museon työssä on ihmisen (lähinnä naisen) naamaa kuvattu useasta suunnasta, ja yhdistetty kaikki yhteen kuvaan: nenä alhaalta niin, että sieraimet näkyvät ja nenä sivulta. Koko keho on saatettu pilkkoa kuin porsaan ruho, ja yhdistää uudelleen, ikäänkuin palapelin palaset olisivat joutuneet vääriin paikkoihin. Onhan se hienoa. Jotenkin tuli mieleen, että parempiakin kokoelmia olen nähnyt kuin tämä. Kiva museo muuten.

Malgassa sijaitsee tyylikäs Carmen Thyssen museo, joka esittelee lähinnä vanhempaa espanjalaista taidetta. Pidin erityisesti yläkerran Casas- Rusinol näyttelystä. Taiteilijat olivat kaveruksia ja elivät 1860- luvulta 1930- luvun alkuun. Maalusten lisäksi oli esillä vanhoja julisteita.

Tuli käytyä myös modernin taiteen museossa (ilmainen!). Hieno museo sekin. Vakikokoelmien lisäksi esillä oli Adrian Ghenien voimakkaita maalauksia. Goghin auringonkukat Ghenien versiona. Taulu oli todella kookas.

Isäntäni sanoi, että museon kuppila on hyvä, mutta en käynyt.

Lähirautakauppiaani säännöstelee minulle myymänsä maalin määrää. Ehkä hän tekee sen siitä syystä, ettei hommastani tule kuitenkaan mitään. Nyt menin kauppaan ostaakseni taulukoukkuja.

- Haluatko huonoja vai maailman parhaita?

Mitäpä tuohon sanoisi, olin aiemmin käyttänyt huonoja hyvällä menestyksellä. Nyt ostin niitä maailman parhaita, jotka ovat todella mitättömän pieniä ja näyttävät siltä, ettei mikään taulu voi moisella kaktuksen piikillä pysyä seinällä. Naulasin mokoman seinään ja ripustin grafiikanlehden sängynpäätyni yläpuolelle. Nukuin levottomasti, sillä pelkäsin kookkaahkon taulun putoavan päähäni ja halkaisevan sen.

En äsken saanut p-leen kuvia liitettyä. Venäjällä on kuulemma kielletty kirosananojen käyttö elokuvissa. En laita niitä suuremmassa määrin tähänkään, vaikka lausuin muutaman ääneen. Onnistuin kuitenkin. Kiroileminen auttoi tässäkin asiassa. Suotta siis kiroilun kieltävät, sillä harkitusti käytettynä kirosanoista on hyötyä.

Espanjalainen lämmitys

Espanjassa ei kutsuta ihmisiä kotiin, vaan ystäviä ja sukulaisia tavataan baareissa, kahviloissa ja ravintoloissa. Miguelin mielestä tämä on demokraattisempaa. Toisellahan saattaa olla hienompi koti kuin itsellä ja siitä voi tulla paha mieli. Miguel kertoi, että hänellä on monta vanhaa ystävää, joiden kotona hän ei ole koskaan käynyt. Koti on jotenkin liian henkilökohtainen ja intiimi tila.

Marta ja Miguel ovat ostaneet talon keskeltä vanhaa Malagaa huonokuntoisena  kymmenen vuotta sitten ja remontoineet sen. Asunto on viihtyisä, mutta tähän aikaan vuodesta kylmä. Sitä lämmitetään lämpösäteilijällä, joka näyttää vaaralliselta. Olohuoneessa on avotakka, jossa poltetaan halkoja. Takka lämmittää niin kauan kuin siinä palaa tuli. Ikkunat ovat yksinkertaiset, tosin paksut ikkunaluukut voi myös sulkea. Makuuhuoneessani ei ollut ikkunaa ulos vaan viereiseen huoneeseen. Nukuin hyvin paksun untuvapeiton alla.

Join aamukahvin lähikahvilassa. Malagasta ei saa huonoa kahvia. Kahvin kanssa nautin lasillisen vastapuristettua appelsiinimehua ja söin tuoreen rapean täytetyn sämpylä. Aamiainen maksoi kolme euroa.

Marta ja Miguel ovat katolisia. Pääsiäisenä he osallistuvat kulkueeseen: Martalla on päässään sellainen tötteröhattu, joka peittää kasvotkin, silmiä varten myssyssä on reiät ja Miguel kantaa pyhäinkuvaa. Jälkeenpäin kaikki menevät baarikierrokselle.

Lähibaarin seinä oli peitetty erilaisella uskonnollisella kuvastolla. Isäntäväkeni poltti sisällä. Heidän mielestään meidän uskontomme on terveys ja jumalamme on oma keho, heidän jumalansa on anteeksiantavampi kuin meidän.

Ulkomaan elokuvissa

Kävin viimeisenä iltana Malagassa elokuvissa. Maan tapahan on dubata elokuvat espanjaksi. Jos elokuvamainoksessa lukee V.O.S niin on mahdollista kuulla näyttelijöiden puhuvan alkuperäiskietä.

Liput elokuviin ostettiin elokuvateatterin seinään tehdystä luukusta ja lipun hinta oli 6.5 euroa. Teatterirakennuksen ovet avattiin viitisen minuuttia ennen elokuvan alkua. Katsojat näyttivät kulttuuri-ihmisiltä. Tässä elokuvateatterissa ei joutunut katsomaan mainoksia.

Katsoin Damien Chazellen elokuvan Whiplash. Andew Neiman (Miles Teller) on päättänyt tulla maailman parhaaksi jazz-rumpaliksi. Hän hakkaa rumpuja sormet verillä, kastaa välillä verta valuvat kätensä jääveteen, vetää haavoihin laastaria ja jatkaa rumpujen hakkaamista.

Andrew pääsee 19-vuotiaana Terence Fletcherin (J.K. Simons) johtamaan orkesteriin, jonka jäseniä mies kiusaa ja nöyryyttää urakalla.

J.K. Simons on osassaan loistava. Kun mies saapuu huoneeseen pirullinen ilme kasvoillaan ja ainainen musta t-paita yllään, on valmis vääntymään vaikka rullalle, että mies edes kerran hymyilisi ja sanoisi jotain ystävällistä. J.K. Simons uhkuu testosteronin hajuista karismaa. Ja on hänellä herkät hetkensäkin.

Lopussa saamme nauttia soittamisen ilosta, on melkein kuin itse soittaisi. Ehkä tarina on tehty Hollywoodissa jo aiemminkin, mutta silti kannatti katsoa. Ihan sama pitääkö jazzista vai ei, tämän jälkeen se alkaa kiinnostaa.

Laitan aiempiin päivityksiin muutaman kännykkäkuvan. Tässä pari kuvaa sunnuntailta.

Puistokadulta läheltä rantaa.

Miguelin suosittama churro-paikka. Leivonnaiset kuuluisi syödä paksun suklaan kanssa, mutta tyydyin maitokahviin.

Pyjamasiesta

Vietän pyjamasiestaa, joka on siestan hardcore muoto. Kävimme eilen isäntäväen kanssa kaupungilla. Liikkeelle lähdettiin vasta kymmenen jälkeen. Tällä hetkellä vietetään karnevaaleja, joten kaduilla esiintyi hassusti pukeutuneita lauluryhmiä. He lauloivat politiikasta ja seksistä. En tietenkään ymmärtänyt mitään, mutta nauroin kun muutkin nauroivat. Naisiksi pukeutuneet miehet olivat tietysti hauskimpia.

Baarissa ei joutanut vanhenemaan, sillä paikkaa vaihdettiin tiuhaan. Piti mennä kuppiloihin, joihin kaikki muutkin olivat ahtautuneet. Ravintoloissa oli baaritiski ja muutama korkea pöytä. Tarjoilija kaatoi siideriä lasiin puolen metrin päästä vilkuilematta juoma-astiaan. Osa siideristä valui lattialle, mutta ei se mitään, sillä juoma oli pahaa. Sitä annosteltiin lasin pohjalle kolmen sentin kerros ja hiivan makuinen litku kuului siemaista kerralla.

Miguelin mukaan vain katoliset osaavat juhlia. Protestanteista ei siihen ole. Ajatelkaa vaikka irlantilaisia tai espanjalaisa. Ruotsalaiset ja sveitsiläiset ovat kaikkein tylsintä joukkoa. Suomalaisista Miguel sanoi kohteliaasti: en tunne teitä riittävästi.

Marta ja Miguel

Vietän iltaani Malagassa Martan ja Miguelin viehättävässä 150 vuotta vanhassa talossa. Talon isäntä sanoi, että netti toimii välillä kehnosti: johtuu kuulemma paksuista seinistä.

Asunto on sympaatinen: vanha piano, kylppärissä tiiliseinät, kirjahyllyssä taidekirjoja ja keittiössä paljon mausteita ja merkittävä valikoima kuivattuja papuja. Miguel sanoi, että voin polttaa. Sanoin, etten tupakoi, johon hän totesi, että voisin nyt aloittaa.

Talon katolla on soma patio.

Kämpän sijainti on erinomainen: läheltä löytyy kauppoja, kahviloita, ravintoloita, teatro Cervantes ja poliisiasema. Asunnossa on melko viileä. Jos totta puhutaan niin kylmä.Luin jostain, että asunnon alhainen lämpötila laihduttaa.

Miguel suositti meille ravintolaa nimeltään El Pimpi. Oikein viehättävä paikka. Emme olleet vielä saaneet ruokia ja juomia eteemme, kun viereiseen pöytään istahti pomoni vaimoineen.  Emme olleet tietoisia toistemme reissuista.

Kiipesimme vanhempieni kanssa Gibralfaron linnoitukselle, josta näkee koko kaupungin ja aina naapurikuntiin saakka. Tuli vasta myöhemmin mieleen, että nousu saattoi olla iäkkäille vahemmilleni melko rankka.

Saatoin isän ja äidin junaan ja kävin katedraalissa ja kävelin kaupungilla niin, että jalkapohjani kipeytyivät. Nyt koen huonoa omatuntoa siitä, että makaan vuokrahuoneessani, enkä rieku kaupungilla. Saanko mennä nukkumaan? Vai onko pakko lähteä vielä kaupungille keräämään kokemuksia? Ja millaisia?

200

200 on hieno pyöreä luku. Sitä voisi kuvailla tasapainoiseksi, optimistiseksi ja tulevaisuuteen suuntautuvaksi. Luvun eteen ei voi laittaa ainuttakaan negatiivista adjektiivia. Olen kiitollinen jokaisesta virtuaalihenkilöstä tuon luvun takana.

Kirjoitan tätä tabletilla, joka on hankalaa. Teen sen salaa vanhemmiltani, joka on omiaan lisäämään regressiotani. On kuin kävisi nurkan takana tupakalla.

Tänään oli pakko vetää hanskat käsiin. Toppatakkia en ole kyennyt riisumaan koko matkan aikana. Tämän rannikon nimi on Coste del Sol. Isä katsoo taas televisiosta kuvia lumimyrskyistä, joita on näköjään jatkuvasti eri puolilla maailmaa. Pidän tästä kirpeän aurinkoisesta säästä. Shortseihin pukeutuvat vain Englannissa karaistuneet ikiruskeat rouvat ja herrat. Uimarannalle on viritelty markiiseja suojaksi navakalta tuulelta. Niiden takana makaavat vaikeasti rusketusriippuvaiset turistit.

Matkustimme bussilla Rondaan, jossa on silta, jota kaikki käyvät katsomassa. Maisemat olivat jylhiä. Bussi teki sellaista kieppiä vuoren rinteillä, että piti pidätellä oksennusta. Rondassa voi kävellä Hemmingwaynkatua. Kirjailija on majaillut kaupungissa ja istunut härkätaisteluareenan katsomossa. Areena oli kaunis, ja siihen sai tutustua 6.5 euron hintaan. Härkiä ei näkynyt.

Huomenna suuntaan Malagaan. En osaa laittaa tähän kuvia, joten joudutte käyttämään mielikuvistustanne.

Mietin jo kotimatkaa. Luin, että yksittäisen henkilön riski joutua lento-onnettomuuteen on yhden suhde 2.7 miljoonaan. Ei voi pitää paikkaansa.

Isä tekee punnerruksia. Lopetan päivitykseni tältä erää.

Uni

Hesarin syntymäpäivähaastattelun mukaan joku lukija kysyi Merete Mazzarellalta "Milloin taas kirjoitat itsestäsi?". Kirjailija kirjoitti viimeksi Mary Shelleystä ja tämän Frankenstein romaanista. Minä kirjoitan melkein aina itsestäni. Tapanani on kylläkin valehdella ja liioitella. Siitä huolimatta en ole kirjailija.

Täällä Espanjassa voi lukea Hesarin nettiversiota, joten viikossa ei ehdi joutua vaikeaan uutispimentoon. Siinä ajassahan ehtii tapahtua kaikenlaista. Merete Mazzarella täytti 70 vuotta.

En ehkä viihtyisi täällä kovin pitkään. Vanhempani tuntuvat viihtyvän. He lukevat, käyvät kaupassa ja markkinoilla, lenkkeilevät, rakentavat terasseja (terassien rakentaminen on heidän ykkösharrastuksensa, jonka he ovat nyt ulottaneet ulkomaille saakka) ja katsovat säätiedoituksia. Aina, kun televisioruudussa näytetään jonkun kahlaavan metrisessä hangessa, meteorologi-isäni ilahtuu.

Otan riskin ja kerron uneni. Isä laskeutui jollain vaijerilla kattoluukusta vaaleaan pukuun pukeutuneena ja taustalla soi "Enkeli taivaan..."

Aurinkorannikolla

Vanhempani viettävät kaksi kuukautta isän pikkuserkun kaksiossa viiden kilometrin päässä Fuengirolasta. He olivat minua vastassa Fuengirolan asemalla, ja näyttivät rasittavan laihoilta ja nuorekkailta.

Isä ostelee leikkokukkia ja asettelee niitä maljakoihin. Vanhemmiten miehistä tulee jotenkin naisellisempia ja naisille kasvaa viikset (ei äidilleni).

Vanhempani ovat urheiluhulluja. Kävelimme reput selässä neljän kilometrin päähän kauppaan. Minä kannoin valkoviinpullon ja oliiveja.

Nyt  isä tekee punnerruksia olohuoneen lattialla ja katsomme säätiedoituksia. Huomenna menemme markkinoille.

Lentokenttähotelli

Istun lentokenttähotellin aulassa. Jos olisin halunnut kirjoittaa tätä huoneessani, olisin joutunut maksamaan kymmenen euroa. En maksa. Taustalla soi hissimusiikki (El Condor Pasa instrumentaaliversiona). Samanlaista joutuu kuuntelemaan odottaessaan turhaan kontaktia asiakaspalvelun virkailijaan. Katosta roikkuu kookkaita valkoisia design-valaisimia ja sisustustakassa liekehtii joku palava neste.

Olen joutunut tänne, koska lennän aamulla varhain  Espanjaan tapaamaan vanhempiani, jotka asustavat sukulaismiehen kaksiossa viiden kilometrin päässä Fuengirolasta. Vietän sen jälkeen yksikseni pari päivää Malagassa. Asun yksityismajoituksessa kovin huolehtivaisen pariskunnan yläkerassa. Moni on antanut heistä positiivista palautetta. Talo sijaitsee Malagan vanhassa kaupungissa ja huone kylpyhuoneella maksaa kolmanneksen hotellihinnasta.

Lainasin kirjastosta Hesarin kehuman kirjan Kolme. Romaanissa kerrotaan neljästä lento-onnettomuudesta, jotka tapahtuvat kaikki samana päivänä neljällä eri mantereella. Kirjan kansi ja sivujen reunat ovat väriltään mustat. Sopii erinomaisesti lentopelkoiselle.

Saattaa olla, etten viikkoon päivitä blogiani, tai voi olla, että päivitänkin. Haaveilen yhdestä lukijasta, jotta teitä olisi vihdoin 200. Toisaalta on riski, että ylpistyn ja alan tavoitella 300 lukijaa. Koskaan ei voi olla lopullisen tyytyväinen mihinkään.