tiistai 29. syyskuuta 2015

Tupperware-laatua

En ole koskaan käynyt Tupperware- kutsuilla. Ex-anoppini oli Tupperware-ihmisiä ja olin miniänä hänelle suuri pettymys, sillä en hyppinyt ilosta tasajalkaa saadessani lahjaksi noita käteviä ylihintaisia muovikippoja.

Työpaikan kahvihuoneeseen kertyy rojua: kivikovia leivänpaloja, kesäsijaisten kaurahiutalepaketteja ja tyhjiä eväsrasioita. Sairaalahuoltaja keräsi ilman omistajaa riutuvat rasiat muovikassiin ja liimasi päälle tarralapun "Ota tästä". Aloin innoissani penkoa kassia ja löysin kaksi aurinkoisen keltaista Tupperware-eväsrasiaa. "Saako näitä oikeasti ottaa?" kysyin.

Nyt omistan kaksi laadukasta muovirasiaa: toinen eväsleipiä varten ja toisen tarkoitusta en ymmärrä, neste siitä ainakin valuu kassin pohjalle (pakkasin siihen tyhmyyksissäni salaattia). Ehkä siinä voi kuljettaa keksejä, pähkinöitä tai ihan taatusti ehjiä kirsikkatomaatteja (rasia on kovin pieni).

Pakkaan iltaisin eväät näihin iloisiin laadukkaisiin astioihin ja pelkään, että joku tunnistaa jomman kumman omakseen ja alkaa vaatia sitä takaisin.

Olen mennyt jopa niin pitkälle, että ostin lähikaupasta muovisen Orthex-eväsrasian. Se ei ole yhtä kallis kuin Tupperware-rasia, eikä se voi millään olla yhtä kestävä, mutta siinä pysyy nestekin sisällä!

maanantai 28. syyskuuta 2015

Pienkotieläinten pienpuolue

Emäntä ei viitsi tänään päivittää tätä heikkotasoista blogia, joten minun on uhrauduttava, vaikka olisi muutakin tekemistä kuten banderollien maalaamista, puolueen johtamista, huonekalujen ja tapettien repimistä sekä mikroaaltouunin päällä makaamista.

Vartioin väliaikaisasuntoa mikroaaltouunin päältä, josta näkee pisimmälle. Kerran tunnissa teen tunnontarkan vartiointikierroksen, jonka aikana tarkastan sängynalusen ja ulko-oven lukituksen. Tämän kaupunginosan väkeen ei voi luottaa.

Eivät näytä hääviltä tämänkään talon asukkaat. Vetävät tupakkia pihakeinussa. Talon edessä ei ole roskalootaa kartongille, eivätkä nämä muutenkaan ymmärrä kierrätyksen päälle. Naapuri yskii tubibasilleja.

Kaksikymmentä minuuttia lisää työaikaa sohvan, nojatuolien ja vierashuoneen tapettien raapimiseen merkitsee sitä, että saan työni valmiiksi jo ennen joulua. Uusia työtilauksia ei ole lukuunottamatta tätä väliaikaisasuntoa, jonka vuoksi joudun tekemään pitkää päivää. Sohvakangas on pirullista raavittavaa. Eläkkeeseen on kohtuuttomasti aikaa, sillä vaikka olen saanut paljon aikaiseksi, on ikää vasta kahdeksan vuotta. Yhtään vuosilomaa tai pekkaspäiviä en ole pitänyt. Sairaslomilla en ole ollut.

Arvostaako joku työtäni? Ei.

Teen raapimatyötäni epämukavina vuorokaudenaikoina, jokaisena viikonpäivänä, mutta olenko saanut siitä ylimääräistä korvausta? En.

Kaksikymmentä minuuttia lisäraatamista tai sanoinsiko lisäraapimista vuorokaudessa on kaksikymmentä minuuttia vähemmän mikroaaltouunin päällä makaamista ja matolle oksentamista. En pidä kohtuullisena!

Olen ottanut uudestaan esille jo vuosia sitten perustamani Pienkotieläinten pienpuolueen. Puolue on tanakasti Suomessa syntyneiden kotikissojen asialla. Huomenna kokoonnumme Keskustorille mieltämme osoittamaan. Olen eturivissä, jos sattuu suomalainen televisio- ja sanomalehtimafia marssiamme näyttämään.

Tuskin näyttää.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Huulipunaihminen

Pohdin tänä aamuna vanhenemista: onneksi rappeutuminen tapahtuu vähitelleen eikä yllätä kuin ensimmäiset kuukautiset.

Entä jos jonain aamuna heräisi niin kankeana, että sängystä nouseminen olisi vaikeaa, pissa karkailisi housuun, iho olisi kurtussa, ei näkisi eikä kuulisi kunnolla, ei osaisi käyttää tietokonetta ja muistaisi vain vanhat asiat? Heräisi puoli viideltä, keittäisi kaurapuuroa ja imuroisi lattiat. Ei osaisi päivittää facebook-statusta älypuhelimella. Lapset joutuisivat tilaamaan kotiapua ja riitelisivät kummalle äidin hoito kuuluu.

Pitäisi pikaisesti varata hautapaikka, valita runo kuolinilmoitukseen sekä hautajaisvirret.

Työasiat ovat ahistaneet minua tänä viikonloppuna tai oikeastaan työpaikan muutokset. Ahistaminen on pehmoisempi ja siedettävämpi tunne kuin ahdistaminen. Kun minua ahistaa, menen kauppaan ja ostan jotain kivaa (ruusun tuoksuista vartaloöljyä ja huulipunan) ja lähden lenkille. Toisinaan auttaa neulominen, nyt en ole vielä kokeillut.  Tiedän kyllä, ettei ahistamiseen saisi ostaa, se on itsekästä ja pinnallista, ostan kuitenkin.

Elämänilo olisi hyvä saada toisten auttamisesta, ei itsensä puunaamisesta ja lenkittämisestä. Menen kuitenkin maalaamaan huuleni uudella huulipunalla ja lähden ystävän kanssa taidenäyttelyyn. En oikeasti ole huulipunaihmisiä, mutta nyt minulla on mahdollisuus kehittyä sellaiseksi.

lauantai 26. syyskuuta 2015

Unohtunut oivallus

Ajatukset ovat tänään niin hajanaisia, ettei niitä saa koottua virtuaalipaperille.

Kävelin viime yönä kotiin työpaikan juhlista. Kaupunki näytti olevan jonkinlaisen sekasorron vallassa: ihmiset mölisivät, nojailivat toisiinsa ja kävelivät epävarmoin askelin. Yökaupungin ikäjakauma on toinen kuin päiväkaupungin: lapset ja vanhukset puuttuvat. Nuori mies yritti solmia minuun jonkinlaista lyhytkestoista kontaktia (yöllä ei näe kovin hyvin), mutta minä vain kiristin askeleitani.

Yöllä ei voi ostaa sukkahousuja tai laktoositonta jugurttia, yöllä voi hankkia ainoastaan alkoholia ja siksi yöllä näyttää siltä miltä yöllä näyttää.

Sain kotiin kävellessäni käsittämättömän selkeyskohtauksen: näin minä toimin. Aamulla selkeys oli kadonnut.

Olen joskus herännyt keskellä yötä ja ymmärtänyt kaiken. Aamulla en ole enää muistanut suurta oivallustani.  Pidin vähän aikaa lehtiötä yöpöydällä moisia hetkiä varten. Niitä ei ole enää tullut.

Samanlaisia oivalluksia kokee taiteen parissa, niitä löytää kirjoista, elokuvista ja teatterista. Nekin unohtuvat hetkessä ja ehkä joutavat unohtuakin.

Nyt lähden ostamaan leivoksia.

torstai 24. syyskuuta 2015

Juttu

S sanoi, että nuorilla on kaksi seurustelun tasoa: toinen on "juttu" ja toinen varsinainen seurustelu.  Jos meneillään on juttu, tavataan silloin tällöin ja yövytään satunnaisesti toisen luona (kyse on vielä lapsuudenkodissa asuvista nuorista). Seurustelevat parit viettävät kaikki yöt yhdessä jomman kumman kodissa.

En olisi kehdannut viettää öitä poikaystävän luona silloin, kun hänen vanhempansa olivat paikalla, enkä tuoda häntä kotona aamiaispöytään. Kaikki tiesivät, että vietimme yöt samassa sängyssä kun vanhemmat olivat poissa. Sitä ei vain oltu huomaavinaan vaikka Ford Caprin jättämät öljyläikät koristivat rivitalon edustan asfalttia vanhempien mökkireissujen jälkeen.

Aikuisten seurusteluun on tullut uusi taso: hetki, jolloin parisuhde ilmoitetaan facebookissa. Se on vähän samantapainen julkinen merkki kuin kihlasormus. Ilmoituksen perään kertyy pitkä jono onnentoivotuksia. Sellainen parisuhteellisuuden ilmoitus on varmaan sovittava etukäteen, sillä joskushan toinen mielestään seurustelee toisen kanssa vaikka toiselle se on vain juttu.

En tiedä miten facebook reagoi parisuhteen päättymiseen. Todennäköisesti se ilmoittaa positiivisesti järjestelmän käyttäjän olevan taas iloinen sinkku.  Siitähän voi vaikka tykätä.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Mato-onkija

Kerttu makaa mielellään väliaikaisasunnon uuninpankolla (mikroaaltouunin päällä). Sieltä se hyppäsi, kun tulin töistä ja sinne se palasi kun huomasi, ettei mitään tajunnan räjäyttävää tapahdu vaikka saavuinkin. Mikroaaltouuni on sovitettu keittiön seinässä olevaan syvennykseen, hyllylle  jääkaapin yläpuolelle.

Lueskelen kirjaa perhokalastuksesta. Kirjan päähenkilö halveksisi minua, sillä olen mato-onkija.

Kävin tänään kotonani. Keittiö on edelleen eristetty muusta asunnosta muoveilla. Keittiön oven korvaavaa muovia halkoo vetoketju ja muovit heiluvat kuin näytelmän lavasteet. Muovin takana hurisee tuulikone.

Keräsin postit eteisen lattialta, revin pari satunnaista vaatekappaletta henkarista ja tungin kassiin. Olen kuin rakastunut nainen, joka muuttaa rakkaansa asuntoon mekko, ripsiväri ja koru kerrallaan.

tiistai 22. syyskuuta 2015

Tauko

Päätin aloittaa vuorokauden fb-tauon. Pelottaa. Ihailen joitakin suoraselkäisiä ystäviäni, jotka eivät siellä ole, mutta toisaalta pidän heitä vanhanaikaisina jäärinä.

Lyhyellä kokemuksella voin sanoa, että nelipäiväisen viikon parhaat puolet ovat ne kolme päivää. Työpäivistä on tullut melkoista puurtamista. Käsiteltävät asiat eivät ole juurikaan vähentyneet ja sähköpostia syydetään postilaatikkooni entiseen tapaan.

Pomoni jää eläkkeelle. Hän on aina tehnyt paljon töitä, hän oikeasti tietää kaiken ja työ on ollut hänelle hyvin tärkeää ja on varmaan edelleen, sillä ei hän aio kaikkea jättää. Hän sanoo, ettei hänellä ole minkäänlaista jaksamisonglemaa, vaan hän jää eläkkeelle ihan muuten vaan. Minulla on jaksamisongelmia, vaikka työvuosia on vielä muutamia. Minulla oli välillä jaksamisongelmia jo valmistuttuani, mutta siitä huolimatta olen aina jaksanut. Erikoistuessa oli mukavaa, vain vuorokauden päivystysrupeamat uuvuttivat.

Olen ollut poissa töistä pari päivää lasten sairauden vuoksi (silloin kun ei saatu kodinhoitajaa tai isovanhempia hoitamaan tai lapset sattuivat oksentamaan juuri kun olimme lähdössä päiväkotiin) ja muutaman viikon silloin kun mursin ranteeni (tein sairaslomalla väitöskirjaa). Ja sitten lusmuilin yhdeksän kuukautta vuorotteluvapaalla.

Vuorotteluvapaa ei auta jaksamaan. Päinvastoin. Töihin palattua huomaa, miten turhauttavan kiireistä se on ja miten huonosti potilastietojärjestelmät toimivat. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka etsivät vaihtoehtoisia hoitoja, joissa joku kuuntelee rauhallisesti päätään nyökytellen, eikä täytä vastaanoton ajan lääkelistaa ja kuntalaskutusta potilasta ja seinällä roikkuvaa kelloa malttamattomasti vilkuillen.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Tämä ei ole kirja-arvostelu

Kävin vuorotteluvapaalla Kalliossa Neljännellä linjalla Kansanvalistusseuran kirjoituskurssilla. Kansanvalistusseura tuo mieleen kansanhiihdon, raittiuskilpakirjoitukset ja syöpäläisten hävittämisen. Ihan nykyaikaisia ja mukavia ihmisiä siellä kuitenkin istui puoliympyrään asetettujen pöytien ääressä. Ensin juotiin pahaa kahvia ja sitten kirjoitettiin Taija Tuomisen johdolla. Kirjoitettuamma luimme värisevällä äänellä tuotoksiamme. Suosittelen.

En enää jaksa enkä ehdi Neljännelle linjalle ja sitä paitsi kurssi taitaa olla siirretty johonkin uuteen tilaan jossain päin Helsinkiä. Monet kurssilaiset haaveilivat romaanin kirjoittamisesta, vaikka jotkut sanoivat kirjoittamisen olevan vain mukava harrastus. Neulominen on mukava harrastus, samoin aikuisbaletti ja keihäänheitto, kirjoittaminen on vaivalloista ja turhauttavaa ja siksi sitä yrittää vältellä erilaisilla tekosyillä kuten sillä, että on pakko katsoa televisiosta "Ensitreffit alttarilla" tai käydä ostamassa Lidlistä pyöräilyhousut.

Kun joku lopulta ylittää riman, jonka kustantamot ovat asettaneet väräjämään jonnekin korkeuksiin, niin se on suuri uutinen ja herättää muissa kirjoittajissa kiitollisuutta ja iloa tai katkeruutta ja vittuunnusta riippuen siitä missä vaiheessa kirjoittamisprosessia kirjoittaja on.

Laura Lehtola (Pelkääjän paikalla, Otava) tuosta proosan jatkoryhmästä on julkaissut esikoisensa. Kiinnitin jo kurssin aikana huomiota naisen sujuvaan kieleen ja huumoriin, jota teksteissä oli. Ostin kyseisen esikoisromaanin ja luin sen eilen oikeastaan yhdeltä istumalta.

En aio arvostella kirjaa, sillä olen siihen jäävi, enkä ole kriitikko.

Romaani kertoo Aaposta, jonka vaimo Anna kuolee syöpään ja joka jää tyttärensä Elsan yksinhuoltajaksi. Pelkääjän paikalla on hyvin kirjoitettu fiksu, viihdyttävä naistenromaani vaikka sen päähenkilö onkin mies. Kirjassa hiotaan huumorilla ne kaikkein ikävimmät syöpään sairastuneen omaisen elämän epätasaisuudet pois. Ei romaani kuitenkaan liian lälly ole. Loppu on tietysti onnellinen ja miksi se ei saisi olla sitä. Jäi hyvä mieli.  Tästä tuli nyt kuitenkin jonkinlaisen arvostelu. Anteeksi.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kasvoton

Tapasin remonttimiehen ja valitsin keittiönkaappien värin. "Enkö olekin hyvä päättämään?" kerjäsin kehuja mieheltä. Kämpille tultuani soitin hänelle  ja vaihdoin kaappien värin.

Kuuntelin radiosta ohjelmaa, jota moni pitäisi todella tylsänä: "Kuusi kuvaa Kimmo Oksasen elämästä". On tavallaan hullua "katsoa" jonkun perhevalokuvia radio-ohjelmassa. Kuin pitäisi silmiä kiinni jossain visuaalisesti hienossa elokuvassa. Tiedän, että näkövammaisille järjestetään elokuvaesityksiä, joissa on kuvatulkkaus. Silti.

Kimmo Oksanen on Hesarin toimittaja, joka menetti kasvonsa vaikean herpesinfektion seurauksena ja kirjoitti aiheesta kirjan. Ohjelmassa mies sanoi, ettei ihminen näe kuvaansa peilistä vaan toisista ihmisistä tai jotain sinnepäin. Minusta se oli viisaasti sanottu.

Uusi kampaajani on kotoisin Sodankylästä, jossa elokuvajuhlista käytetään nimitystä Filmipoikkifestivaali. Sodankylän ainoa elokuvateatteri on kotoisan nuhjuinen Lapinsuu. Elokuvateatteri oli kampaajan nuoruudessa suljettu yhtenä päivänä viikossa, jolloin teinit viettivät aikaa tyhjässä pilkkopimeässä salissa. Siellä ei nähnyt mitään, penkkien välissä liikkuessaan ja toisen kohdatessaan kuuli vain hengityksen äänen.

Millainen maailma olisikaan, jos ihmisten ulkonäöllä ei olisi mitään merkitystä? Ei se ainakaan olisi huonompi maailma.

Monena päivänä on joka askeleella kompastunut SPR:n rahankerääjiin. Annoin rahaa kolmeen keräyslippaaseen. Minusta on kiusallista kulkea kerääjän ohi, tekee mieli selittää, että kyllä minä jo autoin. On paras hajauttaa lahjoitus useampaan kadunkulmaan.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Rahat rotukissoille!

Tämä nykyinen asunto on makuuni liian pieni. Pääsen muutamalla hyppäyksellä ulko-ovelta keittiön äärimmäiseen nurkkaan.

Hyppään ruokapöydälle ja siitä mikroaaltouunin päälle, josta suoritan tarkkailutehtävääni. Mitään ei ole toistaiseksi näkynyt. Välillä lepään sängyn alla, sillä en oikein vielä luota kaupunginosan turvallisuuteen.

Emäntä on peittänyt yksiön sohvan torkkupeitolla, mutta onneksi voin raapia sänkyjä. Emännän mieliksi raavin päivittäin myös raapimapuuta. Toivottavasti pääsen pian upottamaan kynteni omaan sohvaani, homma jäi nimittäin pahasti kesken. Toisaalta loma tekee hyvää. On vaikea lomailla kun makaa työmaan päällä.

Naapuri yskii, toivon ettei se ole mitään rotukissoihin tarttuvaa. Alakerrassa soitettiin eilen musiikkia kovalla volyymilla, jos sitä saattoi musiikiksi kutsua. Wagner on musiikkia.

Olen miettinyt sopivaa puoluetta, johon liittyä. Keskustelin eilen Soinin kanssa, fiksu mies vaikkakin katolilainen. Olen Soinia radikaalimmalla linjalla: maatiaiskissojen hyysääminen lopetettava! On niin paljon huonoissa oloissa kituvia rotukissojakin, miksi siis syytää rahaa maatiasikissoille, jotka ovat tunnetusti tyhmempiä vaikkakin parempia rottajahdissa. Maatiaiskissat navettatöihin!

perjantai 18. syyskuuta 2015

Päivän lomamatka

Minulla on uusi kampaaja. Hän vakuutti, ettei aio enää hankkia lapsia, kuten edellinen kampaajani teki.

Puhuin kampaajalle vesivahingostani, jolloin hän puolestaan kertoi, että oli aikoinaan valittanut isännöitsijälle kotiinsa aina välillä tunkevasta erittäin pahasta hajusta. Oli kesäaika ja kampaajalleni vakuutettiin, että hajun täytyy tulla jonkun naapurin kuivilleen jääneestä keittiön tai kylppärin viemäristä. Kampaajan asuntoon alkoi pelmahdella lihavia kärpäsiä. Eräänä päivänä naapuriovi ja postiluukku oli teipattu. Arvaatte loput, tuo yksinäinen reppana oli löytynyt kuolleena makuuhuoneestaan.

Väistöasutoni seinän takaa on kuulunut piinallista yskimistä ja köhimistä. Illalla oivalsin, että yskiminen todistaa hänen olevan elossa.

Löysin Tampereelta kivan kirja-ja sarjakuvakaupan. Myyjä oli mukava ja asiantunteva. Hän kertoi, että kauppa ikävä kyllä lopettaa juuri kun löysin sen. Ostin yhden pokkarin (Cormac McCarthy, Veren ääriin). Myyjä kysyi olenko lukenu kyseisen kirjailijan tuotantoa. Kielsin lukeneeni. Mies varoitti kirjan vaativan paljon, mutta palkitsevan sitkeän lukijan, mikä yleensä tarkoittaa, että kirja on puuduttavaa sekavaa tajunnanvirtaa, jonka jälkeen mielellään palkitsee itseään jollain vetävällä rakkausromaanilla tai dekkarilla. Tai jättää kesken jääneen kirjan muutamaksi viikoksi olohuoneen pöydälle todistamaan hienoa makuaan, kunnes siirtää sen vaivihkaa hyllyyn muiden samanlaisten joukkoon.

Illalla Hämeenpuistossa järjestettiin elokuvanäytös: Haute Cuisine- Mestari keittiössä. Idea oli kiva, penkit kovat ja tuli pikkuisen kylmä. Kotiin kävellessä oli pimeää ja katulappujen valot lämpöiset ja pehmeät. Jotenkin suomalaiset katuvalot ovat yleensä jostain syystä jotenkin kovemmat kuin muualla. Väliaikaisasuntoon palatessa tuntui kuin olisi ollut päivän lomamatkalla.

torstai 17. syyskuuta 2015

Ensitreffit

Vietän ensimmäistä arkivapaapäivää ja huono omatuntohan siitä tietysti tulee, kun muut ahertavat työssä.

En tietenkään katso ohjelmaa "Ensitreffit alttarilla", televisio vain sattui olemaan auki. Ohjelmassa asiantuntijat valitsevat kolme toisilleen sopivaa paria, jotka menevät naimisiin niin, etteivät ole tavanneet tulevaa puolisoaan etukäteen. Ohjelmaan haki kuulemma valtava määrä avioitumishaluisia. Onhan se aikaa säästävääkin, että joku toinen tekee valinnan puolestasi.

En tietenkään voinut välttyä miettimästä ketkä parit kenties onnistuvat. Yksi pari näytti jo alttarilla olevan haltioissaan toisistaan ja morsian pyyhkii yhtenään kyyneleitä. Toisen parin sulhanen oli rauhallinen ja realistinen, mutta morsio epäilevää, pohdiskelevaa tyyppiä (olisin samanlainen). Ei tule mitään. Kolmas pari on kuin kaksi leikkivää naureskelevaa lasta. Ei ehkä tule mitään. Tai voin olla väärässä.

Mietin, onko sulhasia jotenkin treenattu, sillä kaikki naiset hämmästelevät, miten miehet ottavat heidät huomioon. Miehet ostelevat huomenlahjoja ja kukkakimppuja, availevat ovia ja kyselevät puolisoiltaan mitä he haluavat.

Kai niitä ihmissuhdetaitoja voisi harjoitella siinä kuin Tukholman maratoniakin.  Meidät kaikki pitäisi laittaa valmennukseen.

Mietin tänä aamuna, mitä Suomessa pitäisi tapahtua, että tämä masentava tunnelma edes hetkeksi parantuisi. Tarvitsisimme Euroviisuvoiton, jääkiekon maailmanmestaruuden tai Lasse Virenin juoksun. Mieluiten nuo kaikki kolme.


tiistai 15. syyskuuta 2015

Miesten työt ja naisten hoitotyöt

Väistöasunnon sänky on liian pehmeä ja tyynyt korkeita ja muhkuraisia. Hain kotoa oman rakkaan littanan tyynyni, mutta en jaksanut kantaa tänne futoniani. Väistöasunnon olomakuuhuonetta kalustaa kaksi kapeahkoa sänkyä, jotka on aseteltu sievästi vierekkäin. Sängyt ovat kevytrakenteisia ja saa pelätä putoavansa unissaan toisistaan irtautuvien sänkyjen väliin. Illalla niin sopuisasti yhdessä makaavat sängyt ovat yleensä tehneet välirikon aamuun mennessä.

Kerttu ryökäle nukkuu tällä hetkellä sängyn päällä ja kerää voimia yön riemukkaaseen riehuntaan. Se pitäisi herättää, ettei se jaksaisi hyppiä yöllä ylitseni, tehdä matot kurtulle rullaavia spurtteja ja päästellä naapureita kauhistuttavia huudahduksia. Kyllä, kissa huudahtelee. Onneksi ei mitään kovin hävytöntä. Illalla on pujahdettava nopeasti peiton alle, sillä Kerttu on kovin tykästynyt vartalovoiteen makuun.

Tytär menee pyrkimään levyseppähitsaajakoulutukseen. Hän on puolitoistametrinen ja hänen tennarinsa ovat kokoa 36. Onkohan kukaan levyseppähitsaaja katsonut niin laajan valikoiman mykkäelokuvia kuin tyttäreni? Ovatko he lukeneet Dostojevskin tuotannon? Varmaan joku on.

Opiskelin ensin teknisessä korkeakoulussa ja hain pakollista harjoittelupaikkaa. Joku isän tuttu omisti sähköfirman, jonne suunnistin haastatteluun jalat tutisten. Potentiaalisen työpaikkani seinällä roikkui tyttökalentereita työympäristöä piristämässä. Johtaja sanoi minulle "On meillä ollut naisiakin töissä, siivoojina". En lopulta mennyt harjoitteluun ollenkaan vaan vaihdoin opiskelupaikkaa.

Eräs kirjoituskaverini (nainen) vaihtoi sosiaalialan työnsä maalariksi kouluttautumiseen. Ala on kuulemma nykyään naisten suosiossa.

On hienoa, että joku opiskelee muutakin kuin terveydenhoitoalaa, vaikka työllisyys onkin täällä melko taattua. Ei kai siitä tule mitään, että hoidamme lopulta kaikki toinen toisiamme.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Elokuvatähti

Käveleminen on vaikeaa: käännetään lantiota pikkuisen eteenpäin, jännitetään vatsalihakset, vetäistään lapaluita hieman yhteen (ei liikaa), avataan rintakehä ja siirretään jalkaa toisen eteen (lähde: tämänpäiväinen kehonhuolto tanssijoille tunti).

Näin eilen ihastuttavan dokumentin: Ingrid Bergman- omin sanoin. Elokuva kertoo 1915 syntyneestä näyttelijästä, jonka moni muistaa lähinnä elokuvasta Casablanca, jossa naisen vastanäyttelijänä mumisi Humphrey Bogart. Bergman oli sitä ennen tullut tähdeksi kotimaassaan Ruotsista, näytellyt saksalaisessa elokuvassa, myöhemmin monessa Hollywood-fimissä ja sen jälkeen Roberto Rosselinin ohjaamana Italiassa ja Renoirin ohjauksessa Ranskassa. Viimeisen roolinsa hän teki Ingmar Bergmanin elokuvassa Syyssonaatti.

Dokumentti koostuu paljolti filmitähden kuvaamista kaitafilmeistä, sillä hän kuvasi jatkuvasti. Elokuvassa luetaan näyttelijän kirjeitä ja päiväkirjoja. Lapset kertovat äidistään rehellisen tuntuisesti.

Ingridin äiti kuoli varhain ja isä hänen ollessaan vain 12-vuotias. Isä kuvasi Ingridiä ja niin tämä oppi rakastamaan kuvattavana olemista. Kameran takaa katsoi rakastava isä.

Bergman sai kolme Oscar-palkintoa, mutta oli välillä aikansa törkyjulkkis jätettyään miehensä ja tyttärensä elokuvaohjaaja Roberto Rosselinin vuoksi, jonka kanssa hän hankki kolme lasta. Kun isä filmasi Intiassa ja äiti Pariisissa, lapsukaiset asuivat omassa huoneistossaan (olohuoneesta oli tehty leikkihuone).

Äitiyden, uran ja seikkailunhalun yhdistäminen liikutti minua. Kun Ingrid oli lastensa kanssa hän vaikutti huumorintajuiselta ja rakastavalta.

Ingrid Bergmanissa oli jotain mitä kamera rakasti. En osaa sanoa mistä se tulee, kovin pienin keinoin hän sen tekee. Hän säteili valkokankaalla, mutta ei vaikuttanut ylimieliseltä kusipäältä.

Ja tietysti minua itketti pikkuisen, kun Ingrid lopulta kuoli. Dokumentin lopussa soi Eva Dahlgren.


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Hyvä harha

Luin lehdestä, että ihminen välttyy masennukselta, kun elää harhassa, että on jotenkin erityinen ja vähän parempi kuin muut. Uskon, että ihmistä auttaa myös se, ettei keskity liikaa itseensä vaan kääntää katseensa ympärilleen noin laajasti ajateltuna. Olisi hyvä olla joku tavoite, johon pyrkiä. Kun osaisi suhtautua vastoinkäymisiin niin, että kyllä tästä selviän, eikä juuttuisi ikäviin asioihin. Sitten pitäisi vielä syödä terveellisesti, liikkua ja nukkua hyvin.

Huomaa, että Sipilä ja muu hallitus koostuu rikkaista ihmisistä, jotka seurustelevat muiden hyväosaisten kanssa. Ei tarvitse miettiä ostaako tarjousjauhelihaa vai maksaako vuokran. Kuulun itsekin tuohon rikkaaseen porukkaan, mutta tapaan viikottain potilaita, jotka sanovat, ettei heillä ole varaa ostaa lääkkeitä. Jos eläkettä saa viisisataa euroa ja siihen asumistuki päälle ja jos asumistuesta otetaan viisikymmentä euroa, niin se romahduttaa talouden. Monessa Euroopan maassa  kroonisten sairauksien lääkkeet ovat ilmaisia.

Nyt lähden ulos. Vaikeinta on lenkkivaatteiden etsiminen ja päälle pukeminen. Varsinkin kun kaikki tarpeellinen on aina väärässä paikassa, eikä viitsisi lähteä hakemaan mitään oikeasta kodista, jonka keittiöstä puuttuu lattia.

Kerttu repii väliaikaiskodin sohvaa kuin omaansa vaikka olen kieltänyt. Toivottavasti sohvan pehmikkeet eivät paljastu ennenkuin palaamme kotiin. Taidan hakea sohvan päälle peiton. Se vaatii oikeassa kodissa käymistä. Haen samalla kynsisakset. Ruokaa ei viitsisi laittaa: väliaikaisasunnon hella on jonkinlainen induktiojuttu, jonka levyjä en tahdo saada päälle. Sitäpaitsi aina puuttuu jotain oleellisen tärkeää kuten vaikka jeera.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Toipuminen

Olen ottanut väliaikaiskotini väliaikaisesti haltuuni: pessyt astiat, tyhjentänyt laukun, pedannut sängyn, vienyt roskat ja toivottanut väliaikaisnaapurille hyvät huomenet.

Kävelin auringosta hurmaantuneena kokoustamisesta jäykentyneillä jaloillani Pyynikille ja join munkkikahvit. Tein lenkkini väärin päin, joten sain kaipaamaani vaihtelua.

Katselin keittiökalusteliikkeen nettisivuja, jotka olivat todella surkeat. Kaapeista löytyi vain kaavakuvia. Kuka saattaa inspiroitua mustavalkoisista kuvista, joihin on piirretty kalusteiden mitat? Sellaisilla kaavakuvilla kaappeja saa myytyä korkeintaan miespuolisille insinööreille.

Keskustelimme eilen pohjoismaisen yhdistyksemme tulevasta kokouksesta. Kokousta ei saa kuulemma pitää paikassa, jonka nimessä esiintyy sana spa, holiday tai resort. Hyvä kokouspaikka olisi keskellä kaupunkia sijaitseva betonibunkkeri, josta ei näkisi ulos ja jonka ovet lukittaisiin kun kokous alkaa ja avattaisiin sen päättyessä.

Meillä oli eilen kiire laivasta junaan. Seisoimme hyvissä asemissa odottamassa aluksen saapumista satamaan. Rasvasin laukun pyörät, tönäisin muutaman mummon ja lapsiperheen sivuun ja juoksin kohti takseja. Istuimme hikisinä taksissa, paitsi V, jota aina paleltaa. V sanoi, että hän oppi koulutuksessa yhden asian, muttei muistanut minkä. Ehdimme junaan.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Virolainen nainen pitää pitkäpiimäisen luennon

Istuin kaksi päivää Tallinnassa ikkunattomassa huoneessa kuuntelemassa virolaisittain ja suomalaisittain lausuttua englannin kieltä. Tauolla juoksin hotellin kylkeen istutettuun ostoskeskukseen ja ostin toppatakin.

Olin unohtanut ilmoittautua koulutukseen, joten matkustin Tallinnaan tapahtumaan tulonsa peruneen lääkärin lipulla. Vanhat pariskunnat tanssivat laivan ravintolassa valssia leipiintyneen orkesterin tahdissa jo aamupäivällä.

Hotellihuonekin onneksi järjestyi. Moni kokoukseen osallistunut asui hotellin perhehuoneessa, jonka varusteisiin kuului kerrossänky, kumiankka ja potta.

Nuori sukulaismies opiskelee pianonsoittoa. Hän on päättänyt olevansa vain keskinkertainen pianisti. Kysyin mistä hän niin päättelee: hän kuulemma vain tietää sen.

Saatan olla keskinkertainen lääkäri, mutta se ei jostain syystä kuulosta ollenkaan yhtä epätoivoiselta. Lääkäri voi olla hyvä tai huono monella eri tavalla: joku tietää teoreettisesti kaiken, mutta saattaa olla kyvytön toimimaan ihmisten kanssa. Joku voi olla taitava kirurgi, vaikka ei saa sanaa suustaan. Ihana karismaattinen ihminen saattaa olla toivoton tumpelo, jonka käsissä eivät neulat ja ruiskut pysy vaan lentelevät pitkin lattioita.


Juuri ennen lounasta luennon piti nainen, jonka ääni oli niin tasainen, että sitä voisi soittaa iltaisin univaikeuksista kärsiville. Vaikka hän oli jo ylittänyt aikansa ja puheenjohtaja oli noussut pöydän takaa kärkkymään, jotta nainen tajuaisi lopettaa, hän vaan jatkoi ja polotti huolellisesti kaiken mitä oli power point esitykseensä sisällyttänyt.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Lattiapäivitys

Äärimmäisen jännittävät lattiapäivitykset jatkuvat:

Kävin tänään residenssissäni tarkastamassa vesivahingon nykytilan. Päästäkseen olohuoneeseen oli loikittava eteisen tukkivan jätesäkkivuoren yli. Säkeissä vaikutti olevan purua. Keittiön puolelle astuakseen oli avattava suojamuovissa kulkeva vetoketju. Tungin sormeni keittiön lattian alta paljastuviin materiaaleihin, jotta voin kertoa teille, että lattiaeristeenä on käytetty purua ja hiekkaa.

En saa vakuutusyhtiöltä mitään korvausta keittiön kaapeista, sillä ainoastaan sokkelilaudat ovat tärvääntyneet. Kuivatusfirma teki tarjouksen uusista kaapeista (kaapit, tiskipöytä, vanhojen kuljetus pois ja uusien tilalle sekä asennus). Tarjous oli 4400 euroa, joka tuntui kalliilta ottaen huomioon keittiön pieni koko ja kaappien melko vähäinen määrä. Olisihan se helppoa, kävellä vaan uuteen siistiin keittiöön ja asetella astiat kaappeihin.

Sipilä haluaa viedä meiltä kunnallisen puolen nöyriltä uurastajilta kahden viikon loman (kahdeksan lomapäivää ja kaksi arkivapaata). Olen aina vakuutellut itselleni, että vaikka palkka on kehnompi, niin onhan lomaa enemmän ja työkin tuntuu tarpeelliselta. Niin ei voi enää ajatella, monestakaan syystä.

Kunnallisen puolen matalapalkkaiset naiset, opiskelijat ja eläkeläiset vauhdittaavat uhrauksillaan Suomen talouden nousukiitoon! 

tiistai 8. syyskuuta 2015

Vesivahinkojen diagnoosi ja hoito

Nainen (ja kissa) kotiutuu yllättävän nopeasti uuteen asuntoon. Kotoutumista edistävät tutut funktionaaliset Ikea-huonekalut, -tekstiilit ja astiat. Käytännölliset valkoiset Färgrik-mukit, pienet ja suuremmat matalat ja syvät lautaset. Ikea-lipasto, -hylly ja -televisiotaso.

Kotini ikkunoista näkyy katu, sisäpiha ja puiden rungot. Kun katson täällä ulos, näen  pihapuiden latvojen heiluvan tuulessa. Väliaikaisen asuntoni vieraasta tuoksusta on tullut parissa päivässä tuttu.

Ikea-peiton alle nukahtaa turvallisesti.

Yritin soittaa remonttimiehelle, mutta hän oli koko päivän koulutuksessa. Mietin koulutuksen aiheita kuten "Näytönastekatsaus vesivahinkojen hoidosta", "Uutta kylpyhuoneiden vesieristyksistä" ja "Vesivahinkojen diagnoosi ja hoito".

Nykyään nostalgisoidaan vanhoja Arabian astoita. Tämän hetken lapset huokailevat kahdenkymmenen vuoden päästä kun näkevät valkoisia käytännöllisia Färgrik-mukeja ja valkoisella vesipesun kestävällä irtopäällysteella päällystettyjä Ektorp-sohvia.


maanantai 7. syyskuuta 2015

Keittiön ja kehon huolto

Valitsin työväenopiston katalogista jumpan nimeltään "Kehonhuolto". Ohjaajalla oli kapea vyötärö ja hyvin erottuvat käsivarren lihakset. Minulta oli jäänyt kiireessä huomaamatta, että tunnin nimi oli "Kehonhuolto tanssijoille". Nainen kertoi olevansa fustra personal trainer. Jumppa oli hyvä ja tunsin tunnin jälkeen venyneeni siinä määrin, että ylettyisin ottamaan astiat väliaikaisasuntoni yläkaapista.

Kävin katsomassa remonttityömaata: jääkaappipakastin oli raahattu olohuoneeseen, keittiön alakaapit irroitettu, keittiön ja olohuoneen väliin pingoitettu muovi ja keittiön lattia purettu. Sain kuivatusfirmalta tarjouksen uudesta keittiöstä. Se kuulosti kalliimmalta kuin olin ajatellut. Olen  valmistautunut siihen, että minua huijataan ja minut ryöstetään ja mitä siitä kunhan huijaus pysyy kohtuuden rajoissa. Olen  todellinen aarre remonttifirmalle.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Kyllä vakuutusyhtiö maksaa!

Kummallista lojua väistöasunnon  sohvalla ja tuijottaa massiivista kuvaruutua. Oma televisoni on kooltaan kovin vaatimaton. Asunnon seinällä roikkuu valtava kello. Kellotaulussa lukee : Antiquites de Paris, 57 Rue de Lille.  Kello näyttää 19.35 (oli pakko ottaa paristo pois, sillä kellon tikitys häiritsi). Kuin asuisi vähän kulahtaneessa Cumulus-hotellissa. Aamiaista ei tosin ole tarjolla, eikä kukaan käy siivoamassa ja taittelemassa vessapaperia. Baarikaappi puuttuu. En tosin koskaan ota mitään baarikaapista, sillä minulle on opetettu, että piccolopulloilla on magnumhinnat.

Kerttu vaikuttaa tottuneen heti väliaikaisasuntoon. Se nuolee turkkiaan ja levittelee vaaleita karvoja huonekaluihin ja mattoihin.

Keittiön kaappien tyhjennys oli yllättävän rankka projekti. Laatikoista löytyi kolme pussillista fariinisokeria, yksi niistä oli kovettunut massaksi, jota voisi käyttää sillanrakennukseen. "Punnitse ja säästä"- pussissa oli jotain tunnistamatonta materiaalia. Omistan kolme puolikasta pakettia spagettia, kuusi erilaista purkillista tomaattimurskaa ja kaksi pakkausta sokeripaloja (en käytä sokeria kahviin ja kuka nykyään käyttää palasokeria). Ankaralta luomukaudeltani oli kertynyt monta pussillista erilaisia luomujauhoja.

Pakkasin astiat ja jauhot banaanilaatikoihin vaikka vakuutusvirkailija sanoi, että saisin tilata tavaroita varten muuttolaatikoita vakuutusyhtiön laskuun. Mitä sitä vakuutusyhtiön rahoja tuhlaamaan, on vakuutusyhtiöllä niille rahoille muutakin käyttöä. Kyllä minulle banaanilaatikot välttävät.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Ihmissuhdereservi

Taloni ilmoitustaululla lukee, että asunnostani kuuluu maanantaista lähtien piikkaamisen ääniä. Vaikka asuntoani remontoidaan äänekkäästi, ei minun tarvitse kuulla sitä, sillä asun jo tuolloin pienessä kopissa muutaman sadan metrin päässä metelistä. Anteeksi naapurit, että astianpesukoneestani valui vettä lattian alle.

Olen tyhjennellyt keittiön kaappeja ja liikuttunut epämuotoisista kauhoista, joita lapseni ovat joskus vuolleet ja suurista asioista, joita en enää tarvitse. Teen pienissä kattiloissa yksinäisen naisen pieniä annoksia. Syön ne pieniltä lautasilta ja luen samalla nettihesaria.

Yksin asuminen mainitaan aina lehdissä jonkinlaisena syöpänä, epätoivottuna masentavana olotilana. Ongelmana, johon olisi keksittävä ratkaisu. Optimistisimmat kommentoivat yksin asumista "parempi yksin kuin huonossa suhteessa". Yksin asumista pidetään kuitenkin epätoivottuna ja väliaikaisena tilana, josta on pyrittävä nopeasti pois.

Yksin on kiva asua. Saa herätä milloin haluaa, saa lukea eikä tarvitse seurustella, voi syödä sellaista ruokaa kuin haluaa ja ottaa sen kanssa lasin viiniä tai olla ottamatta. Saa katsoa mitä ohjelmaa lystää ilman että toinen huomauttaa huonosta mausta. Eikä tarvitse pelätä yksin jäämistä, sillä tuo pahin pelko on jo toteutunut.

Yksin asuva ihminen on ihmisuhteiden freelanseri, ei kiinnitystä mihinkään, vaan pelkkää vapautta. Yksin asuva kuuluu ihmissuhdereserviin, josta hänet on helposti irroitettavissa seuraksi teatteriin, konsertteihin, lomamatkoille, mökille tai sienimetsään.

Olen onnekas, sillä minulla on ystäviä ja kaksi lasta. He sietävät minua ainakin jossain määrin ja minä siedän heitä. Lapsiani rakastan, niinkuin osaan eli melko huonosti.  

perjantai 4. syyskuuta 2015

Adherenssi

Infektiolääkäri kävi puhumassa meille adherenssista. Potilaan adherenssi kuvaa sitä miten hyvin hän noudattaa hoito-ohjeita. Kukapa niitä noudattaisi, kun on muutakin tekemistä ja lääkkeistä tulee kaikenlaisia kammottavia sivuvaikutuksia. Ne löytyvät ohuelle paperille pienellä präntillä painettuna lääkkeen pahvipakkauksesta. Niistä kuulee naapureilta ja niistä voi lukea nettipalstoilta.

Vain puolet potilaista noudattaa ohjeita. Ja tämä koskee vain lääkkeitä, ei liikunta- ja ravintosuosituksia tai käskyä lopettaa tupakanpoltto.

Infektiolääkärit hoitavat HIV-potilaita, joiden kohdalla adherenssi on erityisen tärkeä: jos he syövät lääkkeet ohjeiden mukaisesti, he elävät lähes yhtä pitkään kuin muutkin kansalaiset. Lääkehoidon laiminlyönti muuntaa virukset vastustuskykyisiksi rohdoille ja potilas kuolee, näin graavisti sanottuna.

Olen tavannut monta potilasta, jotka ovat myöntäneet, etteivät syö lääkkeitä tai syövät niitä pienemmillä annoksilla kuin on sovittu. Erään potilaan kohdalla lääkeannosta nostettiin joka vastaanottokäynnillä, eikä minkäänlaista tehoa nähty. Kun sitten ehdotin pistettävää lääkettä hän tunnusti, ettei ole koskaan mitään lääkettä aloittanutkaan.

Sähköisen reseptin ansiosta luulisi voitavan kontrolloida, onko lääkkeitä haettu apteekista. Mutta ei, lääkettä on ollutkin varastossa tai on käyty miehen, lapsen, serkun tai vanhan äidin lääkepurkilla.

Osa lääkäreistä väittää, että kyllä minun potilaani syövät lääkkeensä. Ei pidä paikkaansa. Eivät minun ainakaan. Jos he eivät oikein muista montako tablettia ottavat päivässä, niin eivät he syö. Joka kerran pitää puhua ja rohkaista ja selittää, mutta sitähän se työ on.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Kummalliset ammatit

Kävin katsomassa väliaikaisasuntoani. Valokuvissa se näytti hulppealta Kodin Glorian toimittajan stailaamalta studiohuoneistolta, mutta luonnossa se paljastui säälittäväksi nuhjuiseksi kopiksi. Vain televisio oli huomattavasti suurempi kuin omani. Samalla ihmeobjektiivilla kuvataan hotellien uima-altaat ja Airbnb kämpät. Kuvan ylivalottaminen kuulemma tekee asunnosta siistimmän ja valoisamman näköisen. 

Töissä toimii konekirjoittajana diplomi-insinööri, joka on tehnyt vuosien uran Nokialla, kunnes joutui pois potkituksi. Hän halusi ammatin, johon kouluttautuminen ei veisi kauaa. Nainen sanoi, että palkka putosi puoleen, mutta stressi hävisi kokonaan. Tuntuu käsittämättömältä, että tällaiseen on varaa. Toisaalta huomattavasti useampi humanisti tekee työtä, johon on ylikoulutettu.

Potilas, jota epäilen diplomi-insinööriksi kertoi tekevänsä tavallisen työpäivän, jonka lisäksi hän osallistuu kotoa käsin iltamyöhään kokouksiin, joita pidetään yhdysvaltalaisten asiakkaiden kanssa. Hän vaikutti hieman stressaantuneelta.

Työelämä on muuttunut: ammatit ovat kummallisia, nimikkeet ovat vieraita ja englanninkielisiä. Uusiin ammatteihin kuuluu tietokoneen ääressä notkumista, kokiksen kittaamista ja Yhdysvaltoihin tai Kiinaan matkustamista. Työtehtävät suoritetaan englannin kielellä ja neljä kertaa vuodessa järjestetään YT-neuvottelut. Elämä on jonkinlaista venäläistä rulettia, varsinkin jos on tullut otettua asuntolainaa ja ostettua omakotitalo väärältä paikkakunnalta.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Runoilija

Olin kuuntelemassa Claes Anderssonia Tulenkantajien kirjakaupassa. Mies luki hauskan runon ystävästä, jota hän (tai runon hän) ajattelee jatkuvasti. Haluaisin olla tuo ystävä. Mutta en ole. Välillä miehen runot kuulostavat enemmän proosalta kuin lyriikalta. Kirjakauppa oli täynnä kirjallista yleisöä ja löysin pienen pyöreän jakkaran oven vierestä, josta kurkistelin runoilijaa. Andersson luki runon isästään, joka lähti sotaan kun pikku Claes oli kaksivuotias ja palasi silloin kun hän oli seitsemän vuoden ikäinen. Eläkkeelle jäätyään isä istui nojatuoliin television ääreen ja äkäisestä miehestä tuli leppoisa. Isä alkoi vihdoin puhua pojalleen, autoista. "Miten Datsun?" "Juu, minulle kuuluu hyvää", Claes vastasi.

Joudun nykyään konflikteihin. Tuntuu, ettei minusta pidetä tai että minua ojennetaan. Olen ehkä paska (tämä ei ole säälipisteiden kerjäämistä). Kurssikaverini lauloi minulle aikoinaan suosittua diskokappaletta mukaellen "Sorry I am a Heidi just a little Heidi". Lauloi hän muutakin (ei minulle vaan kaikille) "Sua lähde kaunis katselen" ja Annikki Tähden "Aurinko tähdet ja kuu" takaperin. Hän onnistui jotenkin pyörittämään levyä niin, että kuuli kappaleen lopusta alkuun ja opetteli sen ulkoa. Hän kuoli aivan liian varhain, joten kukaan ei enää laula minulle "Sorry I am a Heidi".

Vihaan pyörän kumien pumppaamista ja lykkään sitä ilta toisensa jälkeen ikäänkuin ne täyttyisivät  itsestään kun odotan riittävän kauan.

Pumppasin ne tänä iltana.