Ihminen pyrkii antamaan itsestään vähän paremman kuvan kuin oikeasti on. Kukaan ei kehtaa kuuluttaa miten pikkumainen, kateellinen, mustasukkainen ja sotkuinen oikeasti on.
Olen aikoinani tonkinut entisen mieheni laukkua (kuka ei kaivelisi toisen tavaroita joskus ihan vahingossa) ja löytänyt valkoiset trikoiset bokserit, joihin kaikki työpaikan naiset olivat kirjoittaneet tussilla nimensä ja piirtäneet vielä sydämen kuvia. Nyt ajatelen, että naiset ovat olleet hauskoja ja silloinen mieheni riittävän huumorintajuinen tuollaiseen lahjaan. En innostunut kalsareista silloin.
Siirrän asioita saamattomuuttani eteenpäin. Keittiössäni retkottaa sähköjohto, joka pitäisi piilottaa siististi listan alle. Lakanani roikkuvat vintillä monta viikkoa vaikka seinällä heristellään sormea, että pyykit on haettava heti kun ne ovat kuivuneet. Lopulta en ole enää varma, onko siellä minun lakanoitani vai ei. Sehän selviää kun kipuaa ripustamaan narulle seuraavaa pussilakanasettiä.
Pidän välillä fb-taukoja, sillä kadehdin muiden elämiä (en eläimiä kuitenkaan). Olen saanut huomattavasti epätäydellisemmän elämän kuin eräät.
Sanotaan, että nyt on paras ikä, oli ikä sitten mikä hyvänsä. Ei pidä paikkaansa. Neljäkymmentä vuotta oli erinomainen ikä. Ikävä kyllä se on jo takana. Pitäisi rakastaa itseään ja miksei siihen kykenekin, kunhan ei tarvitse nähdä omia valokuviaan.
Noita valokuvia katsoo hyväksyvästi jo viiden vuoden kuluttua. Näytinpä silloin hyvältä! Epätäydelliseltä, mutta silti kovasti itseltäni.
perjantai 31. maaliskuuta 2017
torstai 30. maaliskuuta 2017
Lättähiuksinen elämä
Hiukseni tuoksuvat kampaajalta ja tuntuvat vierailta. Niistä tulee omat vasta kun ne näyttävät väsähtäneeltä lankakerältä.
Kampaajani ihmetteli minkä muutoksen olen tehnyt elämääni, sillä hiukseni tuntuvat niin reippailta. Olen nukkunut tavallistakin huonommin, päällystänyt leipäni kurkulla rasvaisen juuston sijaan ja lukenut dekkarin. Pitää jatkaa samaan malliin.
Lääkäriliitto suosittaa, että lääkärien pitäisi kirjoittaa blogeissaan kriittisesti vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Humpuukista. Kampaajani sukulainen oli hoitanut hänen suonikohjujaan iilimadoilla. En kommentoi. En kritisoi.
Kampaamot ovat naisten aluetta. Siellä voi vaaratta uskoutua vaihdevuosioireistaan tai kuukautiskivuistaan. Hyllyt pursuavat värikkäitä pakkauksia, joilla voisit ehkä saada kauniit hiukset ja onnellisen elämän. Eteesi kannetaan kuppi kahvia ja otat peltirasiasta keksin tai vaikka kaksi jos olet röyhkeä. Selailet naistenlehtiä, joissa hyvähiuksiset tikkuraajaiset naiset poseeraavat niin kalliissa vaatteissa, ettet raaskisi niitä ostaa.
Lopuksi kampaaja ojentaa pyöreän peilin, jotta näet niskasi ja sanot "Tosi hyvä". Varaat uuden ajan, vedät päähäsi villamyssyn ja pyöräilykypärän ja palaat lättähiuksiseen elämääsi.
Kampaajani ihmetteli minkä muutoksen olen tehnyt elämääni, sillä hiukseni tuntuvat niin reippailta. Olen nukkunut tavallistakin huonommin, päällystänyt leipäni kurkulla rasvaisen juuston sijaan ja lukenut dekkarin. Pitää jatkaa samaan malliin.
Lääkäriliitto suosittaa, että lääkärien pitäisi kirjoittaa blogeissaan kriittisesti vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Humpuukista. Kampaajani sukulainen oli hoitanut hänen suonikohjujaan iilimadoilla. En kommentoi. En kritisoi.
Kampaamot ovat naisten aluetta. Siellä voi vaaratta uskoutua vaihdevuosioireistaan tai kuukautiskivuistaan. Hyllyt pursuavat värikkäitä pakkauksia, joilla voisit ehkä saada kauniit hiukset ja onnellisen elämän. Eteesi kannetaan kuppi kahvia ja otat peltirasiasta keksin tai vaikka kaksi jos olet röyhkeä. Selailet naistenlehtiä, joissa hyvähiuksiset tikkuraajaiset naiset poseeraavat niin kalliissa vaatteissa, ettet raaskisi niitä ostaa.
Lopuksi kampaaja ojentaa pyöreän peilin, jotta näet niskasi ja sanot "Tosi hyvä". Varaat uuden ajan, vedät päähäsi villamyssyn ja pyöräilykypärän ja palaat lättähiuksiseen elämääsi.
tiistai 28. maaliskuuta 2017
After work
Tampereen taidemuseo sulkeutuu jo viideltä, joka tekee sinne ehtimisen arkena mahdottomaksi. Ryntäsin museoon tänään klo 16.15 ja sain tietää, että siellä järjestetään "after work"- tapahtuma, joten museo oli avoinna seitsemään. Kaksi naista (joiden nimiä ja asemaa en muista) vetivät museokierrosta, johon kuului oman "taideteoksen" tekeminen. Päätin, että minähän en mitään piirrä.
Heti alkuun annettiin paperia ja tussi, jotka otin kun kerran tarjottiin. Piti sutata muotokuva jonkun näyttelyssä roikkuvan muotokuvan pohjalta. Seuraavassa kohteessa tussilla vetäisty muotokuva väritettiin, leikattiin irti paperista ja liimattiin itse valitulle pohjalle. Lopuksi muotokuvaan lisättiin joku pieni yksityiskohta näyttelyssä esillä olevista tauluista. Sen saimme leikata ihanista kuvioiduista papereista. Paperin sai valita ihan itse.
Kun piirtämiseen otettiin etäisyyttä siten, ettei piirtämisen aikana saanut nostaa tussia irti paperista, piirrosjälkeen kykeni suhtautumaan vähemmän kriittisesti. Lopussa järjestettiin pieni pop up näyttely kaikkien osallistujien töistä.
Kollaasityöni on ollut esillä Tampereen taidemuseossa ainakin kahden minuutin ajan. Samassa huoneessa kuin Ateneumista lainassa oleva Helene Schjerfbeckin maalaus Toipilas.
maanantai 27. maaliskuuta 2017
Päivän tapahtumat
Tuuli repii maalit talon seinistä ja viskaa kevyemmät kansalaiset katuun.
Muistelin satua, jossa aurinko ja tuuli kilpailivat kumpi saa riisuttua takin kulkijan päältä. Aurinko voitti.
Sanoin potilaalle "Istu tuohon lattialle", mutta osoitin sentään pritsiä. Pritsi on vaatimaton muovilla päällystetty metallijalkainen vuode, jolla potilasta voi tutkia. Sen alla on pyörät ja siinä on jarrutkin. Minun pritsilläni makaa tyyny ja pääpuolessa roikkuu paperirulla, josta saa kiskottua tukevaa paperia pritsin peitoksi. Siinä on oikein mukava loikoilla. Olen kokeillut. Pritsiä voi nostaa ylös ja laskea alas, voimaa ei tarvita, sillä se toimii sähköllä. Painan työkengälläni aina ensin väärää nappia. Mikseivät ne napit voisi olla erivärisiä?
Sana pritsi tulee ruotsin kielen sanasta brits (makuulava,-penkki). Hauskoja nuo ruotsista väännetyt sanat, mummoni käytti niitä ahkerasti: käsveska, hanttuuki, kahveli ja monet muut. Kihveli on myös hauska sana, en tiedä tuleeko sekin läntisestä naapurista ruotsiksi se on sopskyffel.
Lähetin ystävälleni kirjani. Kirjanlähetysprojekti on ollut tekeillä useamman kuukauden. Olin hankkinut kortin, osoitteen ja löytänyt käytetyn pahvisen pakettikuoren. Teippasin kuoren tiukasti kiinni ja kirjoitin päälle ystävän nimen ja osoitteen. Sen tehtyäni huomasin, että kortti jäi paketin ulkopuolelle. Teippasin kortin pakettiin päälle.
Muistelin satua, jossa aurinko ja tuuli kilpailivat kumpi saa riisuttua takin kulkijan päältä. Aurinko voitti.
Sanoin potilaalle "Istu tuohon lattialle", mutta osoitin sentään pritsiä. Pritsi on vaatimaton muovilla päällystetty metallijalkainen vuode, jolla potilasta voi tutkia. Sen alla on pyörät ja siinä on jarrutkin. Minun pritsilläni makaa tyyny ja pääpuolessa roikkuu paperirulla, josta saa kiskottua tukevaa paperia pritsin peitoksi. Siinä on oikein mukava loikoilla. Olen kokeillut. Pritsiä voi nostaa ylös ja laskea alas, voimaa ei tarvita, sillä se toimii sähköllä. Painan työkengälläni aina ensin väärää nappia. Mikseivät ne napit voisi olla erivärisiä?
Sana pritsi tulee ruotsin kielen sanasta brits (makuulava,-penkki). Hauskoja nuo ruotsista väännetyt sanat, mummoni käytti niitä ahkerasti: käsveska, hanttuuki, kahveli ja monet muut. Kihveli on myös hauska sana, en tiedä tuleeko sekin läntisestä naapurista ruotsiksi se on sopskyffel.
Lähetin ystävälleni kirjani. Kirjanlähetysprojekti on ollut tekeillä useamman kuukauden. Olin hankkinut kortin, osoitteen ja löytänyt käytetyn pahvisen pakettikuoren. Teippasin kuoren tiukasti kiinni ja kirjoitin päälle ystävän nimen ja osoitteen. Sen tehtyäni huomasin, että kortti jäi paketin ulkopuolelle. Teippasin kortin pakettiin päälle.
sunnuntai 26. maaliskuuta 2017
Mietteitä sairassohvalta
Sairastin perjantaina vatsataudin, joka ei kestänyt kuin muutaman tunnin. Pahimpien vatsavaivojen väistyttyä on väsyttänyt. Ruoka on maistunut pahvilta.
Mietin minkälaista olisi odottaa vanhana ja sairaana kodinhoitajia tai sukulaisia tulevaksi. Ensin mainitutut pistäytyisivät palkan vuoksi, vilkuilisivat kelloa, vaihtaisivat vaipat ja mättäisivät perunat ja kastikkeen lautaselle. Jälkimmäiset saapuisivat velvollisuudesta tai perinnön toivossa. Minulta ei kylläkään kummoista perintöä jää.
Makasin sohvalla. Luin yhden kirjan (Petri Tammisen Suomen historian) ja katsoin monta osaa Skamia. Säälin itseäni ja regressoiduin. Kukaan ei tarjoillut keltaista jaffaa.
Tänään jaksoin hädin tuskin käydä kävelyllä. Käyskentelin Hatanpäällä, sillä siellä ei tarvitse nousta mäkiä kuten Pyynikillä. Mustat trikoot vilahtelivat näkökenttäni laitamilla ja hävisivät nopeasti horisonttiin.
Olen kyllästyttänyt facebook-kaverini linkeillä, jotka johtavat blogeihin, joissa on kirjoitettu kirjastani. Minä en niihin kyllästy, haluaisin oikeastaan lukea ne moneen kertaan. Olen googlannut kirjaani niin ahkerasti, että Adlibris tarjoaa sitä minulle jokaisella mainoksia sisältävällä nettisivulla. Olen taas saanut pari uutta: Ketjukolaaja oli kriittisempi ja Sauvajyvänen kovin ystävällinen. Linkit saa auki nimiä klikkaamalla tai ainakin toivon niin.
Mietin minkälaista olisi odottaa vanhana ja sairaana kodinhoitajia tai sukulaisia tulevaksi. Ensin mainitutut pistäytyisivät palkan vuoksi, vilkuilisivat kelloa, vaihtaisivat vaipat ja mättäisivät perunat ja kastikkeen lautaselle. Jälkimmäiset saapuisivat velvollisuudesta tai perinnön toivossa. Minulta ei kylläkään kummoista perintöä jää.
Makasin sohvalla. Luin yhden kirjan (Petri Tammisen Suomen historian) ja katsoin monta osaa Skamia. Säälin itseäni ja regressoiduin. Kukaan ei tarjoillut keltaista jaffaa.
Tänään jaksoin hädin tuskin käydä kävelyllä. Käyskentelin Hatanpäällä, sillä siellä ei tarvitse nousta mäkiä kuten Pyynikillä. Mustat trikoot vilahtelivat näkökenttäni laitamilla ja hävisivät nopeasti horisonttiin.
Olen kyllästyttänyt facebook-kaverini linkeillä, jotka johtavat blogeihin, joissa on kirjoitettu kirjastani. Minä en niihin kyllästy, haluaisin oikeastaan lukea ne moneen kertaan. Olen googlannut kirjaani niin ahkerasti, että Adlibris tarjoaa sitä minulle jokaisella mainoksia sisältävällä nettisivulla. Olen taas saanut pari uutta: Ketjukolaaja oli kriittisempi ja Sauvajyvänen kovin ystävällinen. Linkit saa auki nimiä klikkaamalla tai ainakin toivon niin.
lauantai 25. maaliskuuta 2017
Henkilökunnan suosikki
Hoo Moilanen lähetti minulle kuvan Suomalaisesta kirjakaupasta. Kiitos! Kiva nähdä, että blogisähköpostiin lähettävät postia muutkin kuin Hollie, Juanita, Lorenzo, Leyla, Gary, Ann Julian ja Moses.
Vietin eilisen päivän sairasvuoteella. Ei siis pidäkään paikkaansa, etteivät vatsataudit tartu varttuneisiin kiukkuisiin naisiin. Luin Petri Tammisen Suomen historian, katsoin monta osaa Skamia ja Au-pairit Kanadassa -sarjaa. Lopulta sain kyllikseni makaamisesta, imuroin ja pesin pyykkiä.
Tytär menee toukokuussa naimisiin kumppaninsa kanssa. Pyysin tuolle päivällä vapaata. Vaikka kannatatan täysillä tasa-arvoista avioliittoa, tuntui oudolta pyytää vapaapäivää. Ikäänkuin kahden samaa sukupuolta olevan hääjuhlat eivät olisi samanveroiset kuin miehen ja naisen liitto. On kuitenkin mukavampi sanoa, että lapseni menee naimisiin kuin että hänen parisuhteensa rekisteröidään.
Tänään on pakko tehdä esitelmää, sillä dead line lähestyy uhkaavasti.
torstai 23. maaliskuuta 2017
Kuunvaloa
Kävin hiljattain katsomassa elokuvan Moonlight, enkä innostunut siitä ihan yhtä paljon kuin Oscar-pystien jakajat ja Hesarin kriitikko, vaikka ei se missään nimessä huono ollut. Ihmettelin elokuvan nuoren ujon pojan turpoamista lihaksikkaaksi mieheksi. Elokuvassa Chironin elämän eri vaiheita esittävät eri näyttelijät, eivätkä he todellakaan muistuta toisiaan kovinkaan paljon.
Hollywood elokuvan miesten kuuluu olla lihaksikkaita vaikka he olisivat tiedemiehiä. Ikäänkuin tieteellisiä oivalluksia ei voisi syntyä ruipeloon kroppaan kiinnittyvästä päästä. Hollywood-matemaatikko näyttää kehonrakentajalta. Suomalaisilla matemaatikoilla on narukädet.
Nuoren miehen elämä ei ole näiden ulkonäköpaineiden alla helppoa. Antti Holma kirjoittaa Imagessa, että homomiehetkin etsivät miehekästä (lihaksikasta) kumppania.
Jos ette halua tietää mitään Moonlightin juonesta, niin älkää lukeko tästä eteenpäin.
Elokuvan lopussa Chiron matkustaa koulukaverinsa luo ja tuo vankilan ja huumebisneksen koulima kuntosalin kasvatti sanoo, ettei kukaan muu mies ole koskaan koskenut häneen. Siinä on jotain niin vanhanaikaisen romanttista. Heteroromanttisista tarinoista tuttua vaikka tuon koskemattomuuden syyt ovat ehkä toiset. Tai mistä minä tiedän.
Kun Chiron syö miehen rakkaudella valmistaman aterian, hän irroittelee suustaan kultaiset kuoret, joiden alle kätkeytyy onneksi täydellinen valkoinen hammasrivi.
Hollywood elokuvan miesten kuuluu olla lihaksikkaita vaikka he olisivat tiedemiehiä. Ikäänkuin tieteellisiä oivalluksia ei voisi syntyä ruipeloon kroppaan kiinnittyvästä päästä. Hollywood-matemaatikko näyttää kehonrakentajalta. Suomalaisilla matemaatikoilla on narukädet.
Nuoren miehen elämä ei ole näiden ulkonäköpaineiden alla helppoa. Antti Holma kirjoittaa Imagessa, että homomiehetkin etsivät miehekästä (lihaksikasta) kumppania.
Jos ette halua tietää mitään Moonlightin juonesta, niin älkää lukeko tästä eteenpäin.
Elokuvan lopussa Chiron matkustaa koulukaverinsa luo ja tuo vankilan ja huumebisneksen koulima kuntosalin kasvatti sanoo, ettei kukaan muu mies ole koskaan koskenut häneen. Siinä on jotain niin vanhanaikaisen romanttista. Heteroromanttisista tarinoista tuttua vaikka tuon koskemattomuuden syyt ovat ehkä toiset. Tai mistä minä tiedän.
Kun Chiron syö miehen rakkaudella valmistaman aterian, hän irroittelee suustaan kultaiset kuoret, joiden alle kätkeytyy onneksi täydellinen valkoinen hammasrivi.
keskiviikko 22. maaliskuuta 2017
Hanki kotieläin
Jos sinun ei tarvitse enää nousta keskellä yötä imettämään, odottaa miestä kapakasta, pelätä mitä alaikäisille lapsillesi voi tapahtua kaupungilla, ei hätää, hanki kotieläin. Saat valvoa ja tuntea itsesi tarpeelliseksi. Inhottavaksi mutta hyödylliseksi.
Kerttu ripuloi viime yönä. Kun se osaisikin käydä kissanhiekalla hiljaa, mutta kun on pakko naukua ja pöyhiä hiekkaa äänekkäästi. Kissanhiekkaa voi totisesti pöyhiä niin, että se häiritsee viereisessä huoneessa nukkuvan yöunta.
Sen jälkeen se tuppautui viereeni nukkumaan ja haisemaan. Kannoin otuksen keskellä yötä kylpyhuoneeseen ja pesin takapuolen saippualla. Vaihdoin äsken lakanat ja toivon rauhallisempaa yötä.
Tämän viikkoisella hoitajallani on tapana tulla huoneeseeni koputtamatta. Hän räväyttää oven auki niin rivakasti, etten ehdi sulkea facebookia. Tosiasiassa otin ohjelman puhelimestani, joten kyttään päivisin vain sähköpostia ja Instagramia. Varsinaisen hoitajani hieman laahustavat askeleet tunnistan. Hän kuuntelee hienotunteisesti oven läpi sanelenko, ja jos en sanele, hän koputtaa varoivaisesti oveen.
Toinen hoitaja tulee silloinkin kun huoneessa on potilas ja vaikka ovenpielessä on pönkkänä punainen valo. En tiedä miten ilmiantaisin ärsyynnykseni. "Minusta tuntuu pahalta, että tulet huoneeseeni koputtamatta". Kuulostaisiko hyvältä? Miksi tällaiset yksinkertaiset asiat ovat niin vaikeita ja monimutkaiset helppoja? Hän ei nimittäin ole mikään paha ihminen.
Se suolistovaivainen makaa tuossa vieressäni ja on niin vaivattoman, viattoman ja lämpöisen oloinen. Voiko kissa sairastua Colitis Ulcerosaan tai Crohnin tautiin? Jos Kertulta pitää leikata paksusuoli ja laittaa avanne ja minä joudun loppuikäni vaihtamaan avannepusseja.
Kerttu ripuloi viime yönä. Kun se osaisikin käydä kissanhiekalla hiljaa, mutta kun on pakko naukua ja pöyhiä hiekkaa äänekkäästi. Kissanhiekkaa voi totisesti pöyhiä niin, että se häiritsee viereisessä huoneessa nukkuvan yöunta.
Sen jälkeen se tuppautui viereeni nukkumaan ja haisemaan. Kannoin otuksen keskellä yötä kylpyhuoneeseen ja pesin takapuolen saippualla. Vaihdoin äsken lakanat ja toivon rauhallisempaa yötä.
Tämän viikkoisella hoitajallani on tapana tulla huoneeseeni koputtamatta. Hän räväyttää oven auki niin rivakasti, etten ehdi sulkea facebookia. Tosiasiassa otin ohjelman puhelimestani, joten kyttään päivisin vain sähköpostia ja Instagramia. Varsinaisen hoitajani hieman laahustavat askeleet tunnistan. Hän kuuntelee hienotunteisesti oven läpi sanelenko, ja jos en sanele, hän koputtaa varoivaisesti oveen.
Toinen hoitaja tulee silloinkin kun huoneessa on potilas ja vaikka ovenpielessä on pönkkänä punainen valo. En tiedä miten ilmiantaisin ärsyynnykseni. "Minusta tuntuu pahalta, että tulet huoneeseeni koputtamatta". Kuulostaisiko hyvältä? Miksi tällaiset yksinkertaiset asiat ovat niin vaikeita ja monimutkaiset helppoja? Hän ei nimittäin ole mikään paha ihminen.
Se suolistovaivainen makaa tuossa vieressäni ja on niin vaivattoman, viattoman ja lämpöisen oloinen. Voiko kissa sairastua Colitis Ulcerosaan tai Crohnin tautiin? Jos Kertulta pitää leikata paksusuoli ja laittaa avanne ja minä joudun loppuikäni vaihtamaan avannepusseja.
tiistai 21. maaliskuuta 2017
Työnhakijan kävelytesti
Kaimani sanoi, että valitsisi työntekijät kävelynäytteen perusteella. Siitä
kuulemma näkee saako jotain aikaiseksi. En tiedä saisinko
kävelykriteerin perusteella työpaikkaa. Luultavammin en.
Hesarissa kirjoitettiin, että monilta sairastavaisilta on evätty kalliisiin lääkkeisiin aiemmin annettu toimeentulotuki ja "He joutuvat hankkimaan lääkkeet omista varoistaan", eivät muuten hanki. Eivät osta lääkkeitä ollenkaan.
Lääkkeiden omavastuu on n. 600 euroa vuodessa, joka on kova summa monelle, sillä kalliiden lääkkeiden kohdalla se raha pitäisi löytyä heti, eikä maksu jakaudu usealle kuukaudelle. Ehkä apteekeissa pitäisi tuputtaa samantapaista rahoitusta kuten vaikkapa kodinkoneliikkeissä. Apteekin pitäminen on hyvä bisnes, joten ehkä luottoakin voisi tarjota. Toisaalta monessa Euroopan maissa lääkkeistä ei tarvitse maksaa mitään. Koska omavastuu kertyy kalenterivuosittain loppuvuosi kärvistellään, eikä aloiteta kalliita lääkkeitä kenellekään. Homma on ihan persiistä.
Eipä muuta tänään. Sain tietoja kirjani myynnistä ja siitä paljonko minulle maksetaan, joka on kuitenkin enemmän kuin luulin. Ei kirjoittamisella kuitenkaan rikastumaan pääse, ei ainakaan ellei satu olemaan Ilkka Remes.
Hesarissa kirjoitettiin, että monilta sairastavaisilta on evätty kalliisiin lääkkeisiin aiemmin annettu toimeentulotuki ja "He joutuvat hankkimaan lääkkeet omista varoistaan", eivät muuten hanki. Eivät osta lääkkeitä ollenkaan.
Lääkkeiden omavastuu on n. 600 euroa vuodessa, joka on kova summa monelle, sillä kalliiden lääkkeiden kohdalla se raha pitäisi löytyä heti, eikä maksu jakaudu usealle kuukaudelle. Ehkä apteekeissa pitäisi tuputtaa samantapaista rahoitusta kuten vaikkapa kodinkoneliikkeissä. Apteekin pitäminen on hyvä bisnes, joten ehkä luottoakin voisi tarjota. Toisaalta monessa Euroopan maissa lääkkeistä ei tarvitse maksaa mitään. Koska omavastuu kertyy kalenterivuosittain loppuvuosi kärvistellään, eikä aloiteta kalliita lääkkeitä kenellekään. Homma on ihan persiistä.
Eipä muuta tänään. Sain tietoja kirjani myynnistä ja siitä paljonko minulle maksetaan, joka on kuitenkin enemmän kuin luulin. Ei kirjoittamisella kuitenkaan rikastumaan pääse, ei ainakaan ellei satu olemaan Ilkka Remes.
maanantai 20. maaliskuuta 2017
Tavoite saavutettu
Kahdeksankymppinen mies steppasi vastaanotollani näyttääkseen miten hyvin hän jakselee. Nousi seisomaan ja kopisutteli korkojaan kuin Fred Astaire. Jos olisimme olleet musikaalissa, miestä huoneeseeni seurannut vaimo olisi puhjennut laulamaan ja minä olisin noussut tuolistani paukuttamaan Birkenstockejani lattiaan, mutta minä vain istuin ja tuijotin. En edes taputtanut.
Asensin lopulta kotikoneelleni kortinlukijan, jolla voin kirjoittaa reseptejä itselleni ja sukulaisilleni. Kaksi tuntia hikoilin ennen kuin pojalleni tarkoitettu Histec-resepti lähti kohti apteekkeja.
Ensin en löytänyt oikeaa ohjelmaversiota. Löysin sen lopulta lueteltuani kaikki tietämäni kirosanat. Kortinlukijaohjelman asennus ei silti onnistunut. Tajusin lopulta, että minun pitää sulkea kaikki muut ohelmat ja sen jälkeen asennus sujui. Kelain- ohjelma, jossa reseptit kirjoitetaan ei toiminut Firefoxilla, mutta Safarillapa se pelasi hyvin. Sekin piti yritytysten, erehdysten, noitumisen ja kaikenlaisten kuulopuheiden kautta keksiä. Soitin hätäpuhelun kahdelle henkilölle, jotka eivät osanneet auttaa. Osasin itse auttaa itseäni. Taputan itselleni. Tap tap.
Olen päättänyt asettaa jokaiselle illalle pienen tavoitteen. Tämän illan tavoite oli reseptin kirjoitus.
Asensin lopulta kotikoneelleni kortinlukijan, jolla voin kirjoittaa reseptejä itselleni ja sukulaisilleni. Kaksi tuntia hikoilin ennen kuin pojalleni tarkoitettu Histec-resepti lähti kohti apteekkeja.
Ensin en löytänyt oikeaa ohjelmaversiota. Löysin sen lopulta lueteltuani kaikki tietämäni kirosanat. Kortinlukijaohjelman asennus ei silti onnistunut. Tajusin lopulta, että minun pitää sulkea kaikki muut ohelmat ja sen jälkeen asennus sujui. Kelain- ohjelma, jossa reseptit kirjoitetaan ei toiminut Firefoxilla, mutta Safarillapa se pelasi hyvin. Sekin piti yritytysten, erehdysten, noitumisen ja kaikenlaisten kuulopuheiden kautta keksiä. Soitin hätäpuhelun kahdelle henkilölle, jotka eivät osanneet auttaa. Osasin itse auttaa itseäni. Taputan itselleni. Tap tap.
Olen päättänyt asettaa jokaiselle illalle pienen tavoitteen. Tämän illan tavoite oli reseptin kirjoitus.
sunnuntai 19. maaliskuuta 2017
Haluatko kirjailijaksi?
WSOY:n kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson puhui Metsossa kirjailijoiksi haluaville. Meitä oli paljon, enemmän naisia kuin miehiä. Miehet eivät tällaisia tilaisuuksia tarvitse. Carlson sanoikin, että kirjallisuus voi hyvin vaikka kirja-ala kärsii kroonisesta väsymysoireyhtymästä. Hän ei ehkä kuvannut asiaa ihan samoin sanoin kuin minä.
Calrson löysi kustantamojen ahdinkoon monta syytä. Aiemmin joka kodin kirjahyllyä komisti tietokirjasarja ja kirjakerhot kukoistivat. Kuukauden kirjaa myytiin jopa 80 000 kappaletta. Sellaisista myyntiluvuista saatetaan enää vain uneksia. Nyt voidaan olla varmoja lähinnä siitä, että Ilkka Remeksen uusin kirja myy hyvin.
Suomalaisten lukuinto taitaa olla myytti, sillä toisin kuin meillä, sekä Ruotsissa että Briteissä kirja-ala on nousussa. Luen paljon, mutta netissä pyöriminen syö kirjojen parissa vietettyä aikaa. Olen määrännyt itselleni tunnin nettipaaston ennen nukkumaanmenoa, mutta tämä päätös pitää ihan yhtä hyvin kuin tavoite aloittaa kuntosaliharjoittelu tai lopettaa karkkien syöminen.
Tuula-Liina Varis oli kysynyt kirjoittajakurssin osallistujilta lukevatko he, eikä moni heistä lukenut lainkaan, joka tuntuu kovin kummalliselta. Lukeminen ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen kuin toisistaan riippuvaiset kaksoset.
Käsikirjoituksia riittää, sillä WSOY saa niitä 1300 vuodessa. Carlson uskoo, että kaikki hyvät tekstit joku painaa kirjaksi. Kaikesta kävi ilmi, että nainen rakastaa työtään, mutta sitä tuntuu olevan paljon. Aina kysytään, voiko kustantamoon lähettää pelkän synopsiksen tai kirjan alun. Ei kannata vaan pitää jaksaa kirjoittaa romaani, novelli- tai runokokoelma loppuun saakka.
Tänään liputetaan Minna Canthille (ainoa nainen, jonka kunniaksi liputetaan) ja tasa-arvolle. Canth julkaisi kymmenen näytelmää, seitsemän pitkää novellia, kertomuksia ja lehtiartikkeleita jos uskomme Wikipediaan ja tietysti uskomme kun tietosanakirjaakaan ei kirjahyllystä löydy. Onnea Minna Canth ja tasa-arvo!
Calrson löysi kustantamojen ahdinkoon monta syytä. Aiemmin joka kodin kirjahyllyä komisti tietokirjasarja ja kirjakerhot kukoistivat. Kuukauden kirjaa myytiin jopa 80 000 kappaletta. Sellaisista myyntiluvuista saatetaan enää vain uneksia. Nyt voidaan olla varmoja lähinnä siitä, että Ilkka Remeksen uusin kirja myy hyvin.
Suomalaisten lukuinto taitaa olla myytti, sillä toisin kuin meillä, sekä Ruotsissa että Briteissä kirja-ala on nousussa. Luen paljon, mutta netissä pyöriminen syö kirjojen parissa vietettyä aikaa. Olen määrännyt itselleni tunnin nettipaaston ennen nukkumaanmenoa, mutta tämä päätös pitää ihan yhtä hyvin kuin tavoite aloittaa kuntosaliharjoittelu tai lopettaa karkkien syöminen.
Tuula-Liina Varis oli kysynyt kirjoittajakurssin osallistujilta lukevatko he, eikä moni heistä lukenut lainkaan, joka tuntuu kovin kummalliselta. Lukeminen ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen kuin toisistaan riippuvaiset kaksoset.
Käsikirjoituksia riittää, sillä WSOY saa niitä 1300 vuodessa. Carlson uskoo, että kaikki hyvät tekstit joku painaa kirjaksi. Kaikesta kävi ilmi, että nainen rakastaa työtään, mutta sitä tuntuu olevan paljon. Aina kysytään, voiko kustantamoon lähettää pelkän synopsiksen tai kirjan alun. Ei kannata vaan pitää jaksaa kirjoittaa romaani, novelli- tai runokokoelma loppuun saakka.
Tänään liputetaan Minna Canthille (ainoa nainen, jonka kunniaksi liputetaan) ja tasa-arvolle. Canth julkaisi kymmenen näytelmää, seitsemän pitkää novellia, kertomuksia ja lehtiartikkeleita jos uskomme Wikipediaan ja tietysti uskomme kun tietosanakirjaakaan ei kirjahyllystä löydy. Onnea Minna Canth ja tasa-arvo!
lauantai 18. maaliskuuta 2017
Rakas kuplani
Nykyään puhutaan kuplista, joissa yritämme elää. Jouduin vahingossa kurkistamaan kuplani ulkopuolelle, sillä joku facebook-ystäväni oli reagoinut uutiseen maahanmuuttajan tekemästä raiskauksesta. En hyväksy raiskausta missään muodossa (tuskin sitä hyväksyy kukaan muu kuin raiskaaja itse). Tässä on kuitenkin sellainen ero, että kun irakilainen mies raiskaa suomalaisen naisen, en ajattele että irakilaisten älykkyysosamäärä on alhaisempi kuin suomalaisten.
Välillä tuntuu ikäänkuin olisimme osa ihmiskoetta, jossa toinen puoli ihmisistä saa toisenlaista ja toinen taas toisenlaista informaatiota sen mukaan, mitä tiedotusvälinettä seuraa, MV-sivustoa vai Helsingin sanomia.
Kerttu oksensi vähän oranssin sävyisen oksennuksen makuuhuoneen vaalealle nukkamatolle. Hinkkasin tahraa harjalla, käytin vettä ja tiskiainetta. Jäljelle jäi oranssiin vivahtava alkuperäisestä tahrasta selvästi aajentunut alue. Suihkutin kylppärinpesuainetta, ei suurempaa vaikutusta. Ripottelin märälle läntille soodaa. Olin vähän kahden vaiheilla laittaisinko siihen soodaa vai suolaa, mutta päädyin ensin mainittuun. Eikös punaviiniläikkään laiteta suolaa? Kerttu tuskin on juonut punaviiniä. Tai mistä minä tiedän. Lopuksi sirottelin kuitenkin tahralle vielä suolaakin.
Viikon päätapahtuma on Kertun oksennus. Pitäisi hankkia elämä. Vaikka oikein vaikea parisuhde.
Olen saanut viestin, että Tampereen Suomalaisen kirjakaupan (Hämeenkatu 18) myyjien suosikki on "Ei saa mennä ulos saunaiholla" ja toisen, jossa väitetään kirjan olevan lukijoiden suosikki. Kävin eilen vakoilemassa kaupassa, eikä sieltä löytynyt vinkkiä kummastakaan. En kehdannut viipyä kauan enkä katsoa kovin tarkkaan vaan pälyilin hyllyjä kuin myymälävaras.
Kirjoittajaystävä pyysi minua haastattelijakseen toiseen kirjakauppaan, ensin vastustin ajatusta, mutta lopulta suostuin. Oikeastaan aika jännittävää. Saa nähdä tuleeko kukaan kuuntelemaan.
Välillä tuntuu ikäänkuin olisimme osa ihmiskoetta, jossa toinen puoli ihmisistä saa toisenlaista ja toinen taas toisenlaista informaatiota sen mukaan, mitä tiedotusvälinettä seuraa, MV-sivustoa vai Helsingin sanomia.
Kerttu oksensi vähän oranssin sävyisen oksennuksen makuuhuoneen vaalealle nukkamatolle. Hinkkasin tahraa harjalla, käytin vettä ja tiskiainetta. Jäljelle jäi oranssiin vivahtava alkuperäisestä tahrasta selvästi aajentunut alue. Suihkutin kylppärinpesuainetta, ei suurempaa vaikutusta. Ripottelin märälle läntille soodaa. Olin vähän kahden vaiheilla laittaisinko siihen soodaa vai suolaa, mutta päädyin ensin mainittuun. Eikös punaviiniläikkään laiteta suolaa? Kerttu tuskin on juonut punaviiniä. Tai mistä minä tiedän. Lopuksi sirottelin kuitenkin tahralle vielä suolaakin.
Viikon päätapahtuma on Kertun oksennus. Pitäisi hankkia elämä. Vaikka oikein vaikea parisuhde.
Olen saanut viestin, että Tampereen Suomalaisen kirjakaupan (Hämeenkatu 18) myyjien suosikki on "Ei saa mennä ulos saunaiholla" ja toisen, jossa väitetään kirjan olevan lukijoiden suosikki. Kävin eilen vakoilemassa kaupassa, eikä sieltä löytynyt vinkkiä kummastakaan. En kehdannut viipyä kauan enkä katsoa kovin tarkkaan vaan pälyilin hyllyjä kuin myymälävaras.
Kirjoittajaystävä pyysi minua haastattelijakseen toiseen kirjakauppaan, ensin vastustin ajatusta, mutta lopulta suostuin. Oikeastaan aika jännittävää. Saa nähdä tuleeko kukaan kuuntelemaan.
torstai 16. maaliskuuta 2017
Kevät
Kuuntelin aamulla luentoa aiheesta "Persoonallisuushäiriöinen potilas lääkärin vastaanotolla", ehkä voitaisiin luennoida yhtä hyvin aiheesta "Persoonallisuushäiriöisen lääkärin vastaanotolla". Kaikenlaisissa terveydenhuollon kohtaamisissa kannattaa muistaa, etteivät ne tunteet ole välttämättä kovin henkilökohtaisia.
Lääkäreitä ihaillaan ja vihataan niinkuin muitakin auktoriteetteja. Ihailu on oikeastaan yhtä kiusallista kuin viha.
Pyörätiet eivät enää muistuta mökille vievää hiekkatietä vaan sepeli on lakaistu piiloon ja amatööritkin ovat kaivaneet polkupyörät esille. Pelottavaa.
Minulla on eräs ystävä, jolla on selvä käsitys siitä mitkä ovat kesä- ja talviruokia. En muista ihan tarkkaan miten se jaottelu menee, mutta ainakaan pata- tai laatikkoruokia ei voi syödä kesällä. Kohta padat voi laittaa talviteloille.
Tähän asti on saanut töiden jälkeen kaivautua torkkupeiton alle. Nyt sisäinen piiskuri ryhtyy komentamaan "Ulos siitä!" Se ei anna armoa vaan hakkaa laiskuria Adidaksilla.
Iltoihin tulee lisää aikaa, yöt lyhenevät, vain työpäivät pysyvät saman pituisina. Koti-ihmiset pesevät ikkunat. Shoppailijat ostavat hempeitä kevätvaatteita ja palelevat niissä. Vaihtetelunhaluiset vaihtavat kampausta, puolisoa tai asuntoa. Yksinäiset laativat valheellisia nettideitti-ilmoituksia. Masentuneet miettivät miten sen helpoiten tekisi, katselevat korkeita rakennuksia, mittailevat narun kestävyyttä ja laskevat lääkeannoksia. Melkein kaikilla muilla on joku kesähaave.
Lääkäreitä ihaillaan ja vihataan niinkuin muitakin auktoriteetteja. Ihailu on oikeastaan yhtä kiusallista kuin viha.
Pyörätiet eivät enää muistuta mökille vievää hiekkatietä vaan sepeli on lakaistu piiloon ja amatööritkin ovat kaivaneet polkupyörät esille. Pelottavaa.
Minulla on eräs ystävä, jolla on selvä käsitys siitä mitkä ovat kesä- ja talviruokia. En muista ihan tarkkaan miten se jaottelu menee, mutta ainakaan pata- tai laatikkoruokia ei voi syödä kesällä. Kohta padat voi laittaa talviteloille.
Tähän asti on saanut töiden jälkeen kaivautua torkkupeiton alle. Nyt sisäinen piiskuri ryhtyy komentamaan "Ulos siitä!" Se ei anna armoa vaan hakkaa laiskuria Adidaksilla.
Iltoihin tulee lisää aikaa, yöt lyhenevät, vain työpäivät pysyvät saman pituisina. Koti-ihmiset pesevät ikkunat. Shoppailijat ostavat hempeitä kevätvaatteita ja palelevat niissä. Vaihtetelunhaluiset vaihtavat kampausta, puolisoa tai asuntoa. Yksinäiset laativat valheellisia nettideitti-ilmoituksia. Masentuneet miettivät miten sen helpoiten tekisi, katselevat korkeita rakennuksia, mittailevat narun kestävyyttä ja laskevat lääkeannoksia. Melkein kaikilla muilla on joku kesähaave.
keskiviikko 15. maaliskuuta 2017
Ruuhkavuodet
Huomasin tänä aamuna työmatkalla, että olin pukenut legginssit nurinpäin. Saumat kiemurtelivat trikoisten asusteiden ulkopinnalla.
Kodinkoneet ahkeroivat, joten minä voin lepäillä. Odottelen, että astianpesukone ja pyykinpesukone saavat työnsä tehdyksi. Jotenkin en tunne itseäni laiskaksi, sillä koneet sentään jynssäävät vaatteitani ja astioitani. Olen lepäillyt jo kaksi iltaa, mutta paradoksaalista kyllä tulen lepäilystä entistä väsyneemmäksi.
Kävin tänään S:n kanssa kävelemässä Kaupin kuntokolmosen ja sen jälkeen ahersimme hetken Kaupin ulkokuntosalin laitteissa. Teemme aina samat urheilusuoritukset ja kerromme toisillemme mitä olemme viikonloppuna tehneet. Laiskanpuolinen liikuntasuoritus teki hyvää ja samalla saattoi keskustella.
Minulla on hieno amppeli, joka on tehty jostain luonnonmateriaalista (siinä ei ole ruukkua vaan kasvi kasvaa jonkinlaisesta orgaanisessa pallossa). Uitan sitä taikinakulhossa (en leivo juuri koskaan) puolen minuutin ajan sunnuntaisin ja keskiviikkoisin. Elän uusia ruuhkavuosia, hoidan huonekasvia ja kissaa. Olen kiinanrahapuun ja kissan yksinhuoltaja. Vähemmästäkin ihminen stressaantuu.
Minulla on ollut sellainen periaate, ettei äidille kerrota mitään ikäviä asioita. Asioita, joita arvelen hänen pitävän hankalina. Eilen puhuin hänen kanssaan puhelimessa ja sanoin, ettei kuulu mitään erityistä ja sen jälkeen kerroin hänelle kaikki jutut, joiden kertomista olin päättänyt siirtää jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Puhe vain pulppusi minusta. Eikä äiti voivotellut vaan oli ihan rauhallinen. Outo juttu.
Kodinkoneet ahkeroivat, joten minä voin lepäillä. Odottelen, että astianpesukone ja pyykinpesukone saavat työnsä tehdyksi. Jotenkin en tunne itseäni laiskaksi, sillä koneet sentään jynssäävät vaatteitani ja astioitani. Olen lepäillyt jo kaksi iltaa, mutta paradoksaalista kyllä tulen lepäilystä entistä väsyneemmäksi.
Kävin tänään S:n kanssa kävelemässä Kaupin kuntokolmosen ja sen jälkeen ahersimme hetken Kaupin ulkokuntosalin laitteissa. Teemme aina samat urheilusuoritukset ja kerromme toisillemme mitä olemme viikonloppuna tehneet. Laiskanpuolinen liikuntasuoritus teki hyvää ja samalla saattoi keskustella.
Minulla on hieno amppeli, joka on tehty jostain luonnonmateriaalista (siinä ei ole ruukkua vaan kasvi kasvaa jonkinlaisesta orgaanisessa pallossa). Uitan sitä taikinakulhossa (en leivo juuri koskaan) puolen minuutin ajan sunnuntaisin ja keskiviikkoisin. Elän uusia ruuhkavuosia, hoidan huonekasvia ja kissaa. Olen kiinanrahapuun ja kissan yksinhuoltaja. Vähemmästäkin ihminen stressaantuu.
Minulla on ollut sellainen periaate, ettei äidille kerrota mitään ikäviä asioita. Asioita, joita arvelen hänen pitävän hankalina. Eilen puhuin hänen kanssaan puhelimessa ja sanoin, ettei kuulu mitään erityistä ja sen jälkeen kerroin hänelle kaikki jutut, joiden kertomista olin päättänyt siirtää jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Puhe vain pulppusi minusta. Eikä äiti voivotellut vaan oli ihan rauhallinen. Outo juttu.
maanantai 13. maaliskuuta 2017
Ruokalista
Sunnuntai:
Aamiainen: Kahvia, rahkaa, marjoja, kananmuna ja leipää
Lounas: vihersalaatti, spagettia ja jauhelihakastiketta, kermavaahdolla ja marjoilla päällystettyä mutakakkua, kahvia.
Päivällinen: Vihersalaattia , spagettia ja jauhelihakastiketta, kermavaahdolla ja marjoilla päällystettyä mutakakkua.
Iltapala: mandariini.
Maanantai:
Aamiainen: Rahkaa, marjoja, leipää, kahvia.
Lounas: Vihersalaattia, spagettia ja jauhelihakastiketta.
Päivällinen: Spagettia ja jauhelihakastiketta (salaatti loppui)
Iltapala: Mandariini.
Tiistai:
Aamiainen: Rahkaa, marjoja, leipää, kahvia.
Lounas: Spagettia ja jauhelihakastiketta.
Päivällinen: Spagettia ja jauhelihakastiketta.
Iltapala: mandariini.
Sisko perheineen kävi sunnuntaina syömässä. Lapsen urheilukisan vuoksi toivottiin tarjolle spagettia ja jauhelihakastiketta. Yliarvioin koululaisen energiantarpeen.
Arvelen spagetin ja jauhelihakastikkeen loppuvan keskiviikkoiltaan mennessä.
Tekisi mieleni käydä kaupassa, ostaa suklaalevy, pussillinen lakuja ja salmiakkia. Lena Dunham kertoo kirjassaan "Sellainen tyttö" yrityksestään ryhtyä bulimikoksi. Tunnin kakomisen jälkeen hän saa oksennettua pienen palan parsaa. Epäilen, että saisin kakistettua pienen jauhelihakikkaran.
Sain viestin, että "Ei saa mennä ulos saunaiholla" on yhden Tampereella toimivan Suomalaisen kirjakaupan myyjien tai myyjän (?) suosikki.
lauantai 11. maaliskuuta 2017
Tampere film festival 3
Vietin eilisen päivän elokuvateatteri Niagarassa. En jaksa enää käydä jokaista filmiä läpi vaan tarkastelen suurempia linjoja.
Kahdeltatoista estitettiin elokuvia otsikolla Swinging London 2. Dokumenttia ja fiktiota. Näytöksen aloittivat nykylontoolaiset katunäkymät, jotka oli kuvattu sata vuotta vanhalla käsikäyttöisellä kameralla. Ihmisten reaktiot kameran edessä olivat riemukasta katsottavaa. Muut filmit näyttivät köyhän ja karun Lontoon. Sekä lontoolaisten että islantilaisten elokuvien perusteella tuli sellainen ajatus, että nuoren naisen aikuistumisriitti näyttää nykyään olevan suuseksin kokeileminen.
Näytöksen lopussa nuori söpö ohjaajamies vastasi haastattelijalle "Emmää mitään" (hän ei tosin osaa tamperetta vaan sanoo saman englanniksi).
Pidin lounastauon. Kello neljä alkavaaan loppuunmyytyyn näytökseen KAVI (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) oli kerännyt koosteen Hannu Karpon ohjelmista. Mies oli paikalla ja kielsi kustumasta itseään legendaarikseksi. Toimittajasta hehkui edelleen melkoinen karisma vaikka meillä oli tapana liittää "Karpolla on asiaa" (miehen muinainen televisio-ohjelma) perään "mutta ei minulle".
Koosteessa kuljettiin viattomalta kuusikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvun lama-aikoihin. Ensimmäisessä osassa haastateltiin savolaisia kysymällä "Lähtisitkö avaruuslennolle?". Ja kyllähän ne vastaukset naurattivat. Ohjelmassa esiintyivät tilaltaan häädetty vanha nainen, rattijuoppo (51 tuomiota kortitta humalassa ajamisesta, ajovälineinä pihalla lojuvat ruosteiset Ladat), Nilsiän öljysheikki, poliisi joka oli rakentanut polkupyörästä poliisikulkuneuvon, dieselmoottori, josta edelleen pyydettiin ajoneuvoveroa vaikka autoa ei ollut ympärillä ja esiintyivät filmissä Niilo Yli-Vainio ja monet muut. Lopussa Karpo kaivoi hyytävän kylmän Helsingin kätköstä asunnottomia miehiä, eikä enää naurattanut.
Lyhytelokuvan kaanonissa esitettiin brittielokuvia 40-luvulta lähtien. Näin kolmatta kertaa Peter von Baghin suosikin Listen to Britain. Bagh kulki elokuvan perässä ulkomaita myöten nähdäkseen sen suurella kankaalla. En aio tehdä samaa vaikka nyt oikestaan pidin elokuvasta. Näytöksessä nähtiin myös huomattavasti tylsempi dokumentti Covent Gardenista (1957). Sitä en jaksaisi katsoa toistamiseen. Loppunäytöksen vietimme joulutunnelmissa (klassikkoanimaatio Joulupukki). Oli siinä välissä vielä The girl shewing gum, josta tuli mieleen elokuvan tekeminen, jossa katunäkymäkään ei ole sattuma vaan ohjattu kohtaus.
Islantilaiset lyhytelokuvat olivat hämmästyttävän hyviä kun ottaa huomioon, että maassa on vain reilut 300 000 asukasta. Ainoa haukotuttaja oli kuvaus maauimalan lämminvesialtaassa likoavista ukoista. Odotin jotain tapahtuvaksi, mutta ukot vaan lilluivat lämpimässä vedessä.
Tänään en mene elokuviin vaan kirjanjulkkareihin. Sunnuntaina katson vielä palkitut elokuvat ja se on siinä. Olen nauttinut joka hetkestä tai ainakin melkein.
Kahdeltatoista estitettiin elokuvia otsikolla Swinging London 2. Dokumenttia ja fiktiota. Näytöksen aloittivat nykylontoolaiset katunäkymät, jotka oli kuvattu sata vuotta vanhalla käsikäyttöisellä kameralla. Ihmisten reaktiot kameran edessä olivat riemukasta katsottavaa. Muut filmit näyttivät köyhän ja karun Lontoon. Sekä lontoolaisten että islantilaisten elokuvien perusteella tuli sellainen ajatus, että nuoren naisen aikuistumisriitti näyttää nykyään olevan suuseksin kokeileminen.
Näytöksen lopussa nuori söpö ohjaajamies vastasi haastattelijalle "Emmää mitään" (hän ei tosin osaa tamperetta vaan sanoo saman englanniksi).
Pidin lounastauon. Kello neljä alkavaaan loppuunmyytyyn näytökseen KAVI (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) oli kerännyt koosteen Hannu Karpon ohjelmista. Mies oli paikalla ja kielsi kustumasta itseään legendaarikseksi. Toimittajasta hehkui edelleen melkoinen karisma vaikka meillä oli tapana liittää "Karpolla on asiaa" (miehen muinainen televisio-ohjelma) perään "mutta ei minulle".
Koosteessa kuljettiin viattomalta kuusikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvun lama-aikoihin. Ensimmäisessä osassa haastateltiin savolaisia kysymällä "Lähtisitkö avaruuslennolle?". Ja kyllähän ne vastaukset naurattivat. Ohjelmassa esiintyivät tilaltaan häädetty vanha nainen, rattijuoppo (51 tuomiota kortitta humalassa ajamisesta, ajovälineinä pihalla lojuvat ruosteiset Ladat), Nilsiän öljysheikki, poliisi joka oli rakentanut polkupyörästä poliisikulkuneuvon, dieselmoottori, josta edelleen pyydettiin ajoneuvoveroa vaikka autoa ei ollut ympärillä ja esiintyivät filmissä Niilo Yli-Vainio ja monet muut. Lopussa Karpo kaivoi hyytävän kylmän Helsingin kätköstä asunnottomia miehiä, eikä enää naurattanut.
Lyhytelokuvan kaanonissa esitettiin brittielokuvia 40-luvulta lähtien. Näin kolmatta kertaa Peter von Baghin suosikin Listen to Britain. Bagh kulki elokuvan perässä ulkomaita myöten nähdäkseen sen suurella kankaalla. En aio tehdä samaa vaikka nyt oikestaan pidin elokuvasta. Näytöksessä nähtiin myös huomattavasti tylsempi dokumentti Covent Gardenista (1957). Sitä en jaksaisi katsoa toistamiseen. Loppunäytöksen vietimme joulutunnelmissa (klassikkoanimaatio Joulupukki). Oli siinä välissä vielä The girl shewing gum, josta tuli mieleen elokuvan tekeminen, jossa katunäkymäkään ei ole sattuma vaan ohjattu kohtaus.
Islantilaiset lyhytelokuvat olivat hämmästyttävän hyviä kun ottaa huomioon, että maassa on vain reilut 300 000 asukasta. Ainoa haukotuttaja oli kuvaus maauimalan lämminvesialtaassa likoavista ukoista. Odotin jotain tapahtuvaksi, mutta ukot vaan lilluivat lämpimässä vedessä.
Tänään en mene elokuviin vaan kirjanjulkkareihin. Sunnuntaina katson vielä palkitut elokuvat ja se on siinä. Olen nauttinut joka hetkestä tai ainakin melkein.
perjantai 10. maaliskuuta 2017
Tampere film festival 2
Tampere film festival-tapahtumaan pukeudutaan rennosti, mutta tarkasti. Huolellisesti valittuja kirppislöytöjä, bootsit ja tuima ilme. Elokuvien jälkeen annetaan vaimeat ablodit.
Elisen päivän aloitin kansainvälisellä kilpailulla teemalla Family ties. Ammattimaisesti tehtyä perinteistä ihmissuhde-elokuvaa.
Libanonilainen "On the ropes" kuvaa pariskuntia, joiden välejä saattaa vain arvailla. Vihjailuja, viipyviä katseita ja kuumaa merituulta. Ruokapöydässä uhka repeää yhteiseen nauruun.
Romanialainen "Crisis" kuvaa romaneja, jotka törmäävät byrokratiaan kun nuoren synnyttäjän pitäisi päästä sairaalasta kotiin. Tässäkään ei kaikkea selitetty puhki vaan mielikuvitus sai täydentää puuttuvat kohdat. Onnellinen loppu!
Saksalainen "Bei Wind und Wetter" oli mustavalkoinen animaatio, jossa puhuttiin alkoholismista. Masentavaa.
Kyproslainen Semele kertoi isäänsä kaipaavasta tytöstä. Isä oli selvästikin hulttio. Pieni episodi kaupassa kertoi paljon (isä piilotti tupakka-askin tytön taskuun kun myyjä ei ollut vielä paikalla).
Etelä-korealaisessa "Birds fly back to the nest" perheen isoäiti sairastaa diabetesta ja puhutaan jalan amputoimisesta, yksi tyttäristä tuo äidille ruokaa sairaalaan vaikka sairaalan terveysmuona odottaisi pöydällä. Sympaattinen elokuva.
Tunti Caroline Monnetin elokuvia pienessä salissa. Nuori ohjaaja tulee mikrofonin ääreen selittämään, että jännittää ja ettei hänellä ole elokuvantekijän muodollista koulutusta. Näytöksessä näytetään koko nuoren naisen tuotanto. Osa filmeistä vaikuttaa oppilastöiltä. Eniten minua kiehtoi dokumentti, jossa matkustetaan alkuperäiskansan omistamalla junalla Pohjois-Quebecissa, matka kestää 12 tuntia. Välillä juna pysähtyy ja matkustajat jäävät korkeisiin nietoksiin keskelle metsää.
Nyt on kiire, joten en ehdi käsitellä kansainvälisen kilpailun kolmatta osaa, jonka teema on Rikos ja rangaistus.
Mieleen jäi ainakin letkeä brittielokuva syyttömänä vankilaan joutuneesta miehestä ja väkivaltaisesta kostosta, joten se syyttömyydestä. Toinen brittielokuva Transit Zone kuvasi Calaisiin muodostunutta pakolaisleiriä sudanilaisen Teefan näkökulmasta. Kaikki pyrkivät Calaisista Englantiin monin tavoin vaikka rekan alla henkensä kaupalla. Ystävät syövät spagettia yhteisestä muoviastiasta. Lopussa Teefan istuu yksin ankean asuntonsa sängyllä, hän on luopunut unelmastaan, Englannista ja hakenut turvapaikkaa Ranskasta ja ikävöi Sudaniin.
Näin Plevnassa vilaukselta Hoo Moilasen, joka sai nyt kasvot. Kiitän Hoo Moilasta kaikista kommenteista.
Elisen päivän aloitin kansainvälisellä kilpailulla teemalla Family ties. Ammattimaisesti tehtyä perinteistä ihmissuhde-elokuvaa.
Libanonilainen "On the ropes" kuvaa pariskuntia, joiden välejä saattaa vain arvailla. Vihjailuja, viipyviä katseita ja kuumaa merituulta. Ruokapöydässä uhka repeää yhteiseen nauruun.
Romanialainen "Crisis" kuvaa romaneja, jotka törmäävät byrokratiaan kun nuoren synnyttäjän pitäisi päästä sairaalasta kotiin. Tässäkään ei kaikkea selitetty puhki vaan mielikuvitus sai täydentää puuttuvat kohdat. Onnellinen loppu!
Saksalainen "Bei Wind und Wetter" oli mustavalkoinen animaatio, jossa puhuttiin alkoholismista. Masentavaa.
Kyproslainen Semele kertoi isäänsä kaipaavasta tytöstä. Isä oli selvästikin hulttio. Pieni episodi kaupassa kertoi paljon (isä piilotti tupakka-askin tytön taskuun kun myyjä ei ollut vielä paikalla).
Etelä-korealaisessa "Birds fly back to the nest" perheen isoäiti sairastaa diabetesta ja puhutaan jalan amputoimisesta, yksi tyttäristä tuo äidille ruokaa sairaalaan vaikka sairaalan terveysmuona odottaisi pöydällä. Sympaattinen elokuva.
Tunti Caroline Monnetin elokuvia pienessä salissa. Nuori ohjaaja tulee mikrofonin ääreen selittämään, että jännittää ja ettei hänellä ole elokuvantekijän muodollista koulutusta. Näytöksessä näytetään koko nuoren naisen tuotanto. Osa filmeistä vaikuttaa oppilastöiltä. Eniten minua kiehtoi dokumentti, jossa matkustetaan alkuperäiskansan omistamalla junalla Pohjois-Quebecissa, matka kestää 12 tuntia. Välillä juna pysähtyy ja matkustajat jäävät korkeisiin nietoksiin keskelle metsää.
Nyt on kiire, joten en ehdi käsitellä kansainvälisen kilpailun kolmatta osaa, jonka teema on Rikos ja rangaistus.
Mieleen jäi ainakin letkeä brittielokuva syyttömänä vankilaan joutuneesta miehestä ja väkivaltaisesta kostosta, joten se syyttömyydestä. Toinen brittielokuva Transit Zone kuvasi Calaisiin muodostunutta pakolaisleiriä sudanilaisen Teefan näkökulmasta. Kaikki pyrkivät Calaisista Englantiin monin tavoin vaikka rekan alla henkensä kaupalla. Ystävät syövät spagettia yhteisestä muoviastiasta. Lopussa Teefan istuu yksin ankean asuntonsa sängyllä, hän on luopunut unelmastaan, Englannista ja hakenut turvapaikkaa Ranskasta ja ikävöi Sudaniin.
Näin Plevnassa vilaukselta Hoo Moilasen, joka sai nyt kasvot. Kiitän Hoo Moilasta kaikista kommenteista.
torstai 9. maaliskuuta 2017
Tampere film festival
Ensimmäinen filkkari- tai fiinisti sanottuna Tampere film festival -päivä on ohi. Istuin kuusi tuntia Plevnan kakkossalissa. Yleisö hätisteltiin ulos kahden tunnin välein. Lyhyillä tauoilla kävin vessassa ja söin eväitä. Tyhjin vatsoin ei jaksa lyhytelokuvia katsoa. Aamulla heräsin elokuvakrapulaan, jonka voi näköjään saada ilman pisaraakaan alkoholia.
Ensimmäinen katsomani elokuva oli Selma Vilhusen dokumentti "Hobbyhorse revolution". Nuoret tytöt ratsastavat keppihevosilla kouluratsastusta, hyppäävät aitoja, tekevät metsäretkiä ja kilpailevat Suomen mestaruudesta. He myös tekevät ratsujaan ja menestyneemmät valmentavat aloittelijoita. Hevosilla on rotu, komea nimi ja omaperäinen luonteensa. Harrastuksen kautta elokuvassa käsitellään kasvamisen kipeyttä, kiusaamista ja selviämistä. Tyttöjen elämää katsotaan arvostaen, eikä naureskellen. Varsin sympaattinen dokumentti, joka välillä hieman pitkästytti.
Avajaisseremoniassa pidettiin paljon puheita, esiteltiin tuomarit, joiden työtä en totisesti kadehdi kun raukat joutuvat katsomaan kaikki elokuvat. Näin tilaisuudessa Kanadan suurlähettilään ja Georg Dolivon, joka oli vanhentunut sitten 70-luvun, jolloin hän esiintyi televisiossa.
Avajaisissa nähtiin myös elokuvia. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja (Daniel Mulloy) oli paikalla ja löpisi tietenkin miten ihana kaupunki Tampere on ja miten mahtavia ihmisiä tamperelaiset ovat. Home oli ahdistava elokuva, joka alkaa varhaisesta aamusta, jolloin nuori perhe lähtee (loma?)matkalle. Siinä vaiheessa kun ajetaan parkkipaikalle ja paikalle tulleet miehet pakkaavat lapset auton takakonttiin saattaa aavistaa, ettei kyseessä ole rentouttava Teneriffan reissu.
Kuuden minuutin animaatio Choke (Tukahtua) on ohjelmalehtisen mukaan saanut inspiraation Kyle Morisseausta, joka kuului alkuperäiskansoihin ja lähti kaupunkiin opiskelemaan. Nuori mies löytyi myöhemmin kuolleena. Ymmärrän elokuvasta edes jotakin vasta ankaran googlauksen jälkeen.
Puheenvuoro on hillitön elokuva Tampereen kaupunginvaltuuston ratikkakokouksesta. Plevnassa istui myös kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Sanna Marin. Englantilainen Art of Motion kertoo parkourista ja siitä miten yhteisöllistä se on ja pitää porukat poissa vankilasta. Los Retratos (Colombia) on ihana elokuva mummosta, joka luulee ostavansa arvan, jolla voittaisi kanan, mutta saakin Polaroid-kameran.
Kansanvälisen kilpailun aloitti japanilainen "And so we put goldfish in the pool", jossa kotikaupungistaan pois halajavat nuoret tytöt varastavat kultakaloja ja laittavat ne uima-altaaseen niinkuin otsikkokin kertoo. Elokuvassa oli jotain hyvin raikasta ja anarkistista. Englantilainen Stems on kolmen mituutin kiva nukkeanimaatio.
Suomalainen "Saatanan kanit" kilpaili kansainvälisessä sarjassa ja sillä voi tietty olla vaikka jonkinlaisia mahdollisuuksia. Hulvaton elokuva kertoo suvaitsevaisesta keski-ikäisestä miehestä, jonka naapuriin muuttaa saatananpalvojia. Naapuriasunnon elämä on loputonta hervotonta äänekästä orgiaa.
Elokuvasta Green green gringo (Brasilia) en ymmärtänyt mitään. Lähinnä kyllästytti. Kiinalainen Shit oli toista maata. Taiteilija etsii mallia, malliksi pyrkivä nainen lopulta lyö miestä, köyttää tämän tuoliin ja raiskaa miesraukan. Heistä tulee kuitenkin rakastavaisia (onko sellainen mahdollista, jos nainen olisi raiskattu, moinen juonenkäänne olisi sopimaton). Nainen pukeutuu mieheksi ja mies naiseksi ja tapahtuu kaikenlaista outoa, joka on mahdollista vain elokuvissa.
Tämän jälkeen hoipuin kotiin ja söin tukevan pasta-aterian.
Ensimmäinen katsomani elokuva oli Selma Vilhusen dokumentti "Hobbyhorse revolution". Nuoret tytöt ratsastavat keppihevosilla kouluratsastusta, hyppäävät aitoja, tekevät metsäretkiä ja kilpailevat Suomen mestaruudesta. He myös tekevät ratsujaan ja menestyneemmät valmentavat aloittelijoita. Hevosilla on rotu, komea nimi ja omaperäinen luonteensa. Harrastuksen kautta elokuvassa käsitellään kasvamisen kipeyttä, kiusaamista ja selviämistä. Tyttöjen elämää katsotaan arvostaen, eikä naureskellen. Varsin sympaattinen dokumentti, joka välillä hieman pitkästytti.
Avajaisseremoniassa pidettiin paljon puheita, esiteltiin tuomarit, joiden työtä en totisesti kadehdi kun raukat joutuvat katsomaan kaikki elokuvat. Näin tilaisuudessa Kanadan suurlähettilään ja Georg Dolivon, joka oli vanhentunut sitten 70-luvun, jolloin hän esiintyi televisiossa.
Avajaisissa nähtiin myös elokuvia. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja (Daniel Mulloy) oli paikalla ja löpisi tietenkin miten ihana kaupunki Tampere on ja miten mahtavia ihmisiä tamperelaiset ovat. Home oli ahdistava elokuva, joka alkaa varhaisesta aamusta, jolloin nuori perhe lähtee (loma?)matkalle. Siinä vaiheessa kun ajetaan parkkipaikalle ja paikalle tulleet miehet pakkaavat lapset auton takakonttiin saattaa aavistaa, ettei kyseessä ole rentouttava Teneriffan reissu.
Kuuden minuutin animaatio Choke (Tukahtua) on ohjelmalehtisen mukaan saanut inspiraation Kyle Morisseausta, joka kuului alkuperäiskansoihin ja lähti kaupunkiin opiskelemaan. Nuori mies löytyi myöhemmin kuolleena. Ymmärrän elokuvasta edes jotakin vasta ankaran googlauksen jälkeen.
Puheenvuoro on hillitön elokuva Tampereen kaupunginvaltuuston ratikkakokouksesta. Plevnassa istui myös kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Sanna Marin. Englantilainen Art of Motion kertoo parkourista ja siitä miten yhteisöllistä se on ja pitää porukat poissa vankilasta. Los Retratos (Colombia) on ihana elokuva mummosta, joka luulee ostavansa arvan, jolla voittaisi kanan, mutta saakin Polaroid-kameran.
Kansanvälisen kilpailun aloitti japanilainen "And so we put goldfish in the pool", jossa kotikaupungistaan pois halajavat nuoret tytöt varastavat kultakaloja ja laittavat ne uima-altaaseen niinkuin otsikkokin kertoo. Elokuvassa oli jotain hyvin raikasta ja anarkistista. Englantilainen Stems on kolmen mituutin kiva nukkeanimaatio.
Suomalainen "Saatanan kanit" kilpaili kansainvälisessä sarjassa ja sillä voi tietty olla vaikka jonkinlaisia mahdollisuuksia. Hulvaton elokuva kertoo suvaitsevaisesta keski-ikäisestä miehestä, jonka naapuriin muuttaa saatananpalvojia. Naapuriasunnon elämä on loputonta hervotonta äänekästä orgiaa.
Elokuvasta Green green gringo (Brasilia) en ymmärtänyt mitään. Lähinnä kyllästytti. Kiinalainen Shit oli toista maata. Taiteilija etsii mallia, malliksi pyrkivä nainen lopulta lyö miestä, köyttää tämän tuoliin ja raiskaa miesraukan. Heistä tulee kuitenkin rakastavaisia (onko sellainen mahdollista, jos nainen olisi raiskattu, moinen juonenkäänne olisi sopimaton). Nainen pukeutuu mieheksi ja mies naiseksi ja tapahtuu kaikenlaista outoa, joka on mahdollista vain elokuvissa.
Tämän jälkeen hoipuin kotiin ja söin tukevan pasta-aterian.
tiistai 7. maaliskuuta 2017
Pöytäkirjantarkastaja
Osallistuin ensimmäistä kertaa taloyhtiön kokoukseen. Kokous järjestettiin kahvilassa ja tuijotin intensiivisesti kahvikuppiani kun taloyhtiön hallitukseen etsittiin uusia jäseniä. Jouduin talon vuosijuhlan suunnitteluryhmään ja pöytäkirjantarkastajaksi. Onneksi mistään asiasta ei äänestetty, sillä silloin olisi täytynyt laskea äänet, mikä olisi ollut kamalan stressaavaa.
Ehdotin talon pihalle laatikkoa, jossa voisi kasvattaa yrttejä, jolloin joku täsmensi "laillisia yrttejä". Talossa asuu paljon opiskelijoita.
Valitin pursuilevasta kartonginkeräyslaatikosta ja asuntoni lämpötilasta, jota kävi oikein insinööri mittaamassa viime talvena ja totesi matalaksi. Ei kuitenkaan kuulu taloyhtiölle. Hallituksen puheenjohtaja suositteli villasukkia.
Katsoin lauantaina elokuvan Manchester by the sea. Se kertoo bostonilaisesta talonmiehestä Lee Chandlerista (Casey Affleck), joka asuu kurjassa kellarimurjussa, eikä tule ihmisten kanssa toimeen. Hän harrastaa small talkia saman verran kuin keskimääräinen turkulainen, mikä on amerikkalaisille merkki siitä, että jotain on pielessä.
Lee lähtee järjestämään veljensä hautajaisia kotipaikkakunnalleen. En kerro juonesta tämän enempää.
Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia miettii mikä tragedia on Leen synkkyyden takana ja kun se selviää ryhtyy vartoamaan sitä onnellista käännettä, joka amerikkalaisiin elokuviin kuuluu. Kun sitä ei tule, niin tuntee itsensä jotenkin petetyksi.
Kuvaus on kaunista ja näyttelijät hyviä, mutta se katharsis jäi puuttumaan. Jos olet valmiiksi masentunut niin älä mene, tämä ei ainakaan helpota oloasi.
Hesari antoi viisi tähteä, mutta sen arvoinen elokuva ei ollut. Manchester by the sea sai jotain Oscar-pystejäkin.
Huomenna alkavat filkkarit.
Ehdotin talon pihalle laatikkoa, jossa voisi kasvattaa yrttejä, jolloin joku täsmensi "laillisia yrttejä". Talossa asuu paljon opiskelijoita.
Valitin pursuilevasta kartonginkeräyslaatikosta ja asuntoni lämpötilasta, jota kävi oikein insinööri mittaamassa viime talvena ja totesi matalaksi. Ei kuitenkaan kuulu taloyhtiölle. Hallituksen puheenjohtaja suositteli villasukkia.
Katsoin lauantaina elokuvan Manchester by the sea. Se kertoo bostonilaisesta talonmiehestä Lee Chandlerista (Casey Affleck), joka asuu kurjassa kellarimurjussa, eikä tule ihmisten kanssa toimeen. Hän harrastaa small talkia saman verran kuin keskimääräinen turkulainen, mikä on amerikkalaisille merkki siitä, että jotain on pielessä.
Lee lähtee järjestämään veljensä hautajaisia kotipaikkakunnalleen. En kerro juonesta tämän enempää.
Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia miettii mikä tragedia on Leen synkkyyden takana ja kun se selviää ryhtyy vartoamaan sitä onnellista käännettä, joka amerikkalaisiin elokuviin kuuluu. Kun sitä ei tule, niin tuntee itsensä jotenkin petetyksi.
Kuvaus on kaunista ja näyttelijät hyviä, mutta se katharsis jäi puuttumaan. Jos olet valmiiksi masentunut niin älä mene, tämä ei ainakaan helpota oloasi.
Hesari antoi viisi tähteä, mutta sen arvoinen elokuva ei ollut. Manchester by the sea sai jotain Oscar-pystejäkin.
Huomenna alkavat filkkarit.
maanantai 6. maaliskuuta 2017
Sekavaa jorinaa
Istuin tänään kirjaston "hiljaisessa huoneessa" tekemässä esitelmää. Pienehköön tilaan johtaa kaksi ovea, jotka käyvät jatkuvasti. Niitä on vaikea sulkea äänettömästi.
Lukusalissa ihmiset joivat vesipulloistaan kuin olisivat jonkinlaisessa kroonisessa nestevajauksessa. Vesipullon avaaminen ja veden kulauttelu häiritsivät minua. Voisiko vettä juoda kerralla vähän enemmän, ettei tarvitsisi sitä ihan jatkuvasti litkiä? Teki mieleni nousta pystyyn ja sanoa, ettei kuivumisen vaara vaani vaikka viettäisi tunninkin kuivin suin tuoliin liimautuneena. Tenttiin lukeminen ei ole kaksinen urheilusuoritus.
Luin artikkeleita liittyen esitelmään, jonka pidän huhtikuussa ihan omalle porukalle. Kuulijakunta koostuu muutamasta työkaverista.
Aloitin historiasta ja opin, että kuumetta hoidettiin 1600 luvulla suoneniskennällä ja emeeteillä (oksettavilla aineilla). Paljon on lääketiede edistynyt. Pääsen ihan pian 1900 luvulle. Aiheena on erään vanhan lääkkeen tietojen päivitys ei historia.
Katsoin vaatekaappini sisältöä ja huomasin siellä roikkuvat turhakkeet. Sininen trikoopaita, jonka selkäpuolella on aukko ikäänkuin puseron selusta olisi viilletty auki ja aukon kohdalle ommeltu pitsiä. Valkoinen paitapusero, joka pitää kuulemma löytyä jokaisen naisen vaatekaapista. Boheemi hippivillatakki, jonka olen ostanut Washingtonista ja joka on väärän värinen. Vaatteen yläosa on ruskeaa neuletta ja helma ohutta kangasta, johon on painettu puiden kuvia. Desiqualin villatakki, josta irtoilee lankoja. Pahasti nyppyyntynyt villatakki, jota varten ostin kampaa muistuttavan välineen, jolla nypyt irtoavat paitsi että eivät ne irtoa.
Vien kyseiset vaatteet huomenna kierrätyslaatikkoon (en nyppyvillatakkia tai toisaalta siihen voisi liittää nypynpoistajan). Saatanhan joskus tarvita valkoista paitapuseroa (en käytä paitapuseroita). Jos vaikka saan päähäni vielä opiskella merkonimiksi.
Minulla oli kerran hippityylinen mekko josta pidin kovin. Pukeuduin suosikkimekkooni yhtenä erityisen epäonnistuneena iltana ja sen jälkeen vaate oli piloilla. Suhtaudun muutenkin vaatteisiin jotenkin tunteella. Joskus on erityisen selkeää miten pukeutua ja toisinaan on melkein mahdotonta päättää mitä laittaa ylleen.
Lukusalissa ihmiset joivat vesipulloistaan kuin olisivat jonkinlaisessa kroonisessa nestevajauksessa. Vesipullon avaaminen ja veden kulauttelu häiritsivät minua. Voisiko vettä juoda kerralla vähän enemmän, ettei tarvitsisi sitä ihan jatkuvasti litkiä? Teki mieleni nousta pystyyn ja sanoa, ettei kuivumisen vaara vaani vaikka viettäisi tunninkin kuivin suin tuoliin liimautuneena. Tenttiin lukeminen ei ole kaksinen urheilusuoritus.
Luin artikkeleita liittyen esitelmään, jonka pidän huhtikuussa ihan omalle porukalle. Kuulijakunta koostuu muutamasta työkaverista.
Aloitin historiasta ja opin, että kuumetta hoidettiin 1600 luvulla suoneniskennällä ja emeeteillä (oksettavilla aineilla). Paljon on lääketiede edistynyt. Pääsen ihan pian 1900 luvulle. Aiheena on erään vanhan lääkkeen tietojen päivitys ei historia.
Katsoin vaatekaappini sisältöä ja huomasin siellä roikkuvat turhakkeet. Sininen trikoopaita, jonka selkäpuolella on aukko ikäänkuin puseron selusta olisi viilletty auki ja aukon kohdalle ommeltu pitsiä. Valkoinen paitapusero, joka pitää kuulemma löytyä jokaisen naisen vaatekaapista. Boheemi hippivillatakki, jonka olen ostanut Washingtonista ja joka on väärän värinen. Vaatteen yläosa on ruskeaa neuletta ja helma ohutta kangasta, johon on painettu puiden kuvia. Desiqualin villatakki, josta irtoilee lankoja. Pahasti nyppyyntynyt villatakki, jota varten ostin kampaa muistuttavan välineen, jolla nypyt irtoavat paitsi että eivät ne irtoa.
Vien kyseiset vaatteet huomenna kierrätyslaatikkoon (en nyppyvillatakkia tai toisaalta siihen voisi liittää nypynpoistajan). Saatanhan joskus tarvita valkoista paitapuseroa (en käytä paitapuseroita). Jos vaikka saan päähäni vielä opiskella merkonimiksi.
Minulla oli kerran hippityylinen mekko josta pidin kovin. Pukeuduin suosikkimekkooni yhtenä erityisen epäonnistuneena iltana ja sen jälkeen vaate oli piloilla. Suhtaudun muutenkin vaatteisiin jotenkin tunteella. Joskus on erityisen selkeää miten pukeutua ja toisinaan on melkein mahdotonta päättää mitä laittaa ylleen.
sunnuntai 5. maaliskuuta 2017
Epäkohtia
Maailmassa on suuria epäkohtia. Kirjaston lukusalissa muutamat itsekkäät henkilöt kasaavat syliinsä uusimman Annan, Glorian, Kodin kuvalehden, National Geographicin ja Maaseudun tulevaisuuden vaikka ihminen pystyy lukemaan vain yhtä lehteä kerrallaan. Samat tyypit varaavat täydessä kahvilassa pipollaan neljän hengen pöydän itselleen ja menevät vasta sen jälkeen latte-jonoon. Jos kyse on pariskunnasta, nainen istuu ikkunapöytään ja mies huutelee jonosta "Otatko kinkku-vai juustosämpylän?"
Tarkkailin kauppahallin kahvilasta ohi astelevia asiakkaita. Tamperelaiset siirtävät jalkojaan vuorotahdissa eteen ja vartalo seuraa jäykkänä perässä. Muutamat keinahtavat askeltavan jalan puolelle suorin vartaloin. Kulku muistuttaa metronomin heilahtelua.
Havannalaiset keikuttavat lantiotaan (sekä naiset että miehet). Havannalaisissa teissä on sen verran kuoppia, että jäykällä vartalolla on vaikeampaa edetä ja onhan se takapuolen pyöritys jotenkin aistillisempaa kuin tikkusuorin vartaloin eteneminen.
Tänään oli pakko ulkoilla. En kuulu ihmisiin, jotka hillittömästi intoilevat säästä tai yhtään mistään muustakaan. Tänään oli tällainen auringonpaiste ja huomenna voi olla jo pilvistä. Meillä kotona on aina jauhettu säästä ja minä päätin, että kun sieltä pääsen niin en enää säiden vaihtelusta piittaa.
Tarkkailin kauppahallin kahvilasta ohi astelevia asiakkaita. Tamperelaiset siirtävät jalkojaan vuorotahdissa eteen ja vartalo seuraa jäykkänä perässä. Muutamat keinahtavat askeltavan jalan puolelle suorin vartaloin. Kulku muistuttaa metronomin heilahtelua.
Havannalaiset keikuttavat lantiotaan (sekä naiset että miehet). Havannalaisissa teissä on sen verran kuoppia, että jäykällä vartalolla on vaikeampaa edetä ja onhan se takapuolen pyöritys jotenkin aistillisempaa kuin tikkusuorin vartaloin eteneminen.
Tänään oli pakko ulkoilla. En kuulu ihmisiin, jotka hillittömästi intoilevat säästä tai yhtään mistään muustakaan. Tänään oli tällainen auringonpaiste ja huomenna voi olla jo pilvistä. Meillä kotona on aina jauhettu säästä ja minä päätin, että kun sieltä pääsen niin en enää säiden vaihtelusta piittaa.
lauantai 4. maaliskuuta 2017
Äidit toivossa väkevät
Lena Dunhamin kirjan nimen "Sellainen tyttö" perään on painettu vielä: Nuoren naisen "opetuksia". Mitä alle kolmikymppinen nainen voisi opettaa kenellekään?
Ettei elämä ole todellakaan täydellistä.
Lena Dunhamin Girls -sarjan päähenkilö on kovin samanlainen kuin kirjailija itse ja monesti kovin ärsyttävä, mutta luettuna ärsytys muuttuu monesti riemastukseksi. Miten joku kehtaa kertoa epäonnistuneista seksikokemuksistaan noin suoraan ja itseironisesti.
Lena Dunham on feministi jo toisessa polvessa. Hän käynyt feministien kokouksissa ennen kuin oppi kävelemään. Olen taas kerran vasta kirjan sivulla 68, joten voihan olla, että kirjailija epäonnistuu lopussa.
Sukuni naiset eivät edes tienneet, että sellainen aate kuin feminismi oli olemassa. Mummoni olivat kuitenkin melko itsenäisiä naisia. Toinen heistä oli opettaja ja yksinhuoltaja ja toinen maatalon emäntä, jonka mies oli sellaisessa kurissa, ettei edes syönyt muiden kanssa ruokapöydässä vaan aterioi tiskipöydän nurkalla.
Meillä kotona oli enemmänkin sellainen ajatus, että tyttöjen piti opiskella pitkälle, mutta silti nainen ilman miestä oli pahasti vajavainen, vähän kuin naisihminen konkkaisi yhdellä jalalla.
Kävin eilen työpäivän jälkeen työkaverin kanssa viinilasillisella. Kurkimme puoli neljän maissa pubien ovista sisälle. Näytti masentavalta, muutama nuhjuinen mies tuijotteli synkeinä tuoppejaan. Sitten keksimme mennä Telakalle, jossa vallitsi iloinen tunnelma. Söimme ja joimme viinimme.
Poikkesin kotiin ja sieltä Työvikseen katsomaan Viita-musikaalia. Ensimmäisen näytöksen ajan keskityin pitämään silmiäni auki päätäni pystyasennossa. Toisessa näytöksessä piristyin ja lopun Alfhild-laulu liikutti minut hämmästyksekseni kyyneliin (tiedättehän sen alun: Äidit vain, nuo toivossa väkevät/ Jumalan näkevät./ Heille on annettu voima ja valta/ kohota unessa pilvien alta/ ja katsella korkeammalta.)
Ettei elämä ole todellakaan täydellistä.
Lena Dunhamin Girls -sarjan päähenkilö on kovin samanlainen kuin kirjailija itse ja monesti kovin ärsyttävä, mutta luettuna ärsytys muuttuu monesti riemastukseksi. Miten joku kehtaa kertoa epäonnistuneista seksikokemuksistaan noin suoraan ja itseironisesti.
Lena Dunham on feministi jo toisessa polvessa. Hän käynyt feministien kokouksissa ennen kuin oppi kävelemään. Olen taas kerran vasta kirjan sivulla 68, joten voihan olla, että kirjailija epäonnistuu lopussa.
Sukuni naiset eivät edes tienneet, että sellainen aate kuin feminismi oli olemassa. Mummoni olivat kuitenkin melko itsenäisiä naisia. Toinen heistä oli opettaja ja yksinhuoltaja ja toinen maatalon emäntä, jonka mies oli sellaisessa kurissa, ettei edes syönyt muiden kanssa ruokapöydässä vaan aterioi tiskipöydän nurkalla.
Meillä kotona oli enemmänkin sellainen ajatus, että tyttöjen piti opiskella pitkälle, mutta silti nainen ilman miestä oli pahasti vajavainen, vähän kuin naisihminen konkkaisi yhdellä jalalla.
Kävin eilen työpäivän jälkeen työkaverin kanssa viinilasillisella. Kurkimme puoli neljän maissa pubien ovista sisälle. Näytti masentavalta, muutama nuhjuinen mies tuijotteli synkeinä tuoppejaan. Sitten keksimme mennä Telakalle, jossa vallitsi iloinen tunnelma. Söimme ja joimme viinimme.
Poikkesin kotiin ja sieltä Työvikseen katsomaan Viita-musikaalia. Ensimmäisen näytöksen ajan keskityin pitämään silmiäni auki päätäni pystyasennossa. Toisessa näytöksessä piristyin ja lopun Alfhild-laulu liikutti minut hämmästyksekseni kyyneliin (tiedättehän sen alun: Äidit vain, nuo toivossa väkevät/ Jumalan näkevät./ Heille on annettu voima ja valta/ kohota unessa pilvien alta/ ja katsella korkeammalta.)
torstai 2. maaliskuuta 2017
Poika vai tyttö?
Yhteiskunnallinen osallistuminen tarkoittaa minulle sitä, että istutaan sohvalle ja tykätään facessa kavereiden linkittämistä jutuista. Ollaan rohkeita ja aktiivisia kansalaisia.
Peukutan sukupuolineutraalin avioliittolain toteutumisen puolesta. Ehkä hetero-oletus vähenee lain myötä. Tyttäreni on aina seurustellut tytön kanssa ja ne sukulaisten ja työkavereiden "Onko jo poikaystävää?" - kyselyt ovat olleet rasittavia. Voitaisiiko kysyä sen sijaan "Seurusteleeko...?" Vielä kymmenen vuotta sitten vastaus "Ei poikaystävää vaan tyttöystävä" sai sukulaistädit vetämään kahvit väärään kurkkuun.
Etenen taistelun tiellä (taistelu tapahtuu edelleen sohvalta käsin, sillä mihin minä täältä lähtisin). Seuraavaksi pitäisi pistää kuntoon translaki.
Aikoinaan kun sosiaaliturvatunnusta värkättiin, ajateltiin, että sukupuoli on pysyvä ominaisuus ja siksi kätevä sosiaaliturvatunnuksen osa. Aina on kuitenkin ollut ihmisiä, joiden sukupuolta ei voida vielä syntymän jälkeenkään määrittää ja ihmisiä, jotka tuntevat olevansa väärää sukupuolta. Väärä loppuosa tunnuksessa voi tehdä elämästä hankalaa. Sitä ei muuten saa muutettua Suomessa ennen kuin on lisääntymiskyvytön.
Luin Marja Björkin romaanin Poika, joka kertoi transsukupuolisesta lapsesta ja hänen kehityksestään. Itkin kirjaa lukiessani. Oma lapseni kokee olevansa mies (tämä on muuten eri asia kuin seksuaalinen suuntautuminen, joten ei pidä puhua transseksulaalisuudesta) vaikka hän oli syntyessään tyttö.
Olen kysynyt luvan P:lta tämän asian käsittelemiseen blogissa. Uuteen nimeen on vaikea tottua. Muistelen P:n lapsuutta: Kesämekkoja, nukkeleikkejä (oliko niitä?), meikkejä, kavereita, murrosikää, koulua, vaikeuksia... Enkä pääse kovin pitkälle.
Poika - kirjan päähenkilöllä on ymmärtääkseni elävä vastine, eikä Poika ole vain kirjaimia Marja Björkin kirjan sivuilla. Tiedän sattumalta, että Pojalle kävi hyvin.
Peukutan sukupuolineutraalin avioliittolain toteutumisen puolesta. Ehkä hetero-oletus vähenee lain myötä. Tyttäreni on aina seurustellut tytön kanssa ja ne sukulaisten ja työkavereiden "Onko jo poikaystävää?" - kyselyt ovat olleet rasittavia. Voitaisiiko kysyä sen sijaan "Seurusteleeko...?" Vielä kymmenen vuotta sitten vastaus "Ei poikaystävää vaan tyttöystävä" sai sukulaistädit vetämään kahvit väärään kurkkuun.
Etenen taistelun tiellä (taistelu tapahtuu edelleen sohvalta käsin, sillä mihin minä täältä lähtisin). Seuraavaksi pitäisi pistää kuntoon translaki.
Aikoinaan kun sosiaaliturvatunnusta värkättiin, ajateltiin, että sukupuoli on pysyvä ominaisuus ja siksi kätevä sosiaaliturvatunnuksen osa. Aina on kuitenkin ollut ihmisiä, joiden sukupuolta ei voida vielä syntymän jälkeenkään määrittää ja ihmisiä, jotka tuntevat olevansa väärää sukupuolta. Väärä loppuosa tunnuksessa voi tehdä elämästä hankalaa. Sitä ei muuten saa muutettua Suomessa ennen kuin on lisääntymiskyvytön.
Luin Marja Björkin romaanin Poika, joka kertoi transsukupuolisesta lapsesta ja hänen kehityksestään. Itkin kirjaa lukiessani. Oma lapseni kokee olevansa mies (tämä on muuten eri asia kuin seksuaalinen suuntautuminen, joten ei pidä puhua transseksulaalisuudesta) vaikka hän oli syntyessään tyttö.
Olen kysynyt luvan P:lta tämän asian käsittelemiseen blogissa. Uuteen nimeen on vaikea tottua. Muistelen P:n lapsuutta: Kesämekkoja, nukkeleikkejä (oliko niitä?), meikkejä, kavereita, murrosikää, koulua, vaikeuksia... Enkä pääse kovin pitkälle.
Poika - kirjan päähenkilöllä on ymmärtääkseni elävä vastine, eikä Poika ole vain kirjaimia Marja Björkin kirjan sivuilla. Tiedän sattumalta, että Pojalle kävi hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)