Ei saa mennä ulos saunaiholla

Putkasta putkaan

2012-02-13T19:33:00.000+02:00

Olen jo kertonut tämän,mutta ei se mitään, kerron sen uudelleen. Roope Dessutom kirjoittaa hauskan putkatarinan, omani ei ole samanveroinen, kerron sen kuitenkin. Kerron, kerron, sillä saan kertoa täällä mitä lystään ja niin moneen kertaan kuin haluan! Ette voi estää!

Ex-mieheni T vietti opiskeluaikana hauskaa iltaa J:n kanssa. Ikävä kyllä ravintolat menivät kiinni, vaikka ilta tuntui vielä nuorelta. Alkoholia ei ollut edes kielen kostukkeeksi. Nuoret miehet menivät apteekkiin ja ostivat pullollisen Malvitona-nimistä ruokahalua lisäävää lääkettä (annostus on 30 ml x 2, ettäs tiedätte), juoma sisälsi hieman alkoholia ja paljon vitamiineja. (Sitä saa näköjään edelleen!). Eräs kurssikaveri taas otti jossain pippaloissa kulauksen Sir partavettä. Häntä kutsuttiin koko opiskeluajan Sir Mustolaksi.

Kuopiossa aseman piha-aluetta koristamaan oli nostetttu vanha veturi. Nuoret miehet kipusivat kulkuneuvon päälle nauttimaan juomastaan sekä jatkamaan jutusteluaan. Poliisit eivät pitäneet moista juhlapaikkaa sopivana vaan veivät heidät putkaan. Ikävä kyllä he eivät pyynnöistään huolimatta päässeet samaan kämppään. Aamulla, kun T vapautettiin vankeudesta poliisi ilmoitti J:n odottavan häntä puatti pubissa (Boat Pub).

Kyseisessä ravintolassa muuten eräs nainen viileän rauhallisesti oksensi käsilaukkuunsa, sulki laukun ja jatkoi juhlimista.

R taas joutui kerran poliisiautoon huudeltuaan poliiseille hävyttömiä, jonka seurauksena häntä oltiin viemässä putkaan. R:n veli K halusi mukaan. Hän työnsi nenänsä poliisiauton ikkunasta ja sanoi "Haista vittu." K pääsi mukaan. Veljekset teljettiin putkaan, mutta tässäkin tapauksessa molempien pettymykseksi eri poteroihin. Joutuuko nykyään putkaan noin helposti? En tunne ketään, joka olisi ollut putkareissulla enää kolmenkympin rajapaalun jälkeen. Putkaporukoista on tullut kunnon perheenisiä ja taitavat pian olla jo isovanhempia.

Auvo T viestittää minulle toistuvasti, etten ole hauska kirjoittaja. Mietin mistä tekstin huumori syntyy. Luen nimittän huumorin klassikkoa Jaroslav Hasekin teosta Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa. Teksti on hyvin yksinkertaista, suorastaan lakonista. Ei ainakaan lyyrisen kuvailevaa. Sama tarina toistuu eri muodoissa. Sotamies on ollut jo vankilassa, moneen kertaan putkassa ja kerran mielisairaalassa ja olen lukenut vasta 86 sivua (sivuja on yhteensä 743). Svejk on yksinkertainen veikko ja yksinkertaisuudessaan paljastaa valtaapitävien kujeet.

Erik Enroth

2012-02-12T14:45:00.001+02:00

Kävin Sara Hildenin taidemuseossa katsomassa Erik Enrothin näyttelyä.Erik Enroth oli taidemesenaatti, vaatekauppias Sara Hildenin aviomies yli kymmenen vuoden ajan. Sara Hilden mahdollisti taloudellisesti miehen työskentelyn, osti ateljeen Keskus-Torin laidan arvotalosta ja rahoitti miehen matkustelua. Toki taiteilija oli arvostettu jo aikoinaan ja sai apurahaa Meksikon matkaansa varten. Mies maalasi myös Yhdysvalloissa, Espanjassa ja opiskeli Ranskassa. Picasso lienee ollut jonkinlainen esikuva. Työt ovat hyvin voimakkaita, fyysisiä. Mies kuulemma rakasti tiettyä punaista väriä niin, että halusi syödä sen.

Minulla on jo ennestään mieheen sellainen kosketus, että ex-appeni omisti taiteilijan työn.K oli mallimestari ja harrastajamaalari, tutustui akoinaan Sara Hildeniin ja Erik Enrothiin. Miksen aikoinaan kysellyt K:lta näistä henkilöistä Se on myöhäistä nyt.

Olen ennenkin sanonut, että pidän kovasti Sara Hildenin taidemuseosta, sen karusta betoniarkkitehtuurista, joka antaa tilaa taiteelle. Jotkut haluaisivat siirtää museon johonkin Keskus-Torin liepeille, minä en. Cafe Sarassa on ihania leivonnaisia ja siellä voi sivistää itseään lukemalla näyttelykirjaa. Yksi kahvila-asiakas olisi halunnut ostaa olutta, se oli kuitenkin loppunut edellisillan avajaisissa. Sellaisia ne avajaiset ovat. Erik Enroth julkaisi muuten myös yhden runoteoksen, monin tavoin lahjakas mies siis.

Punainen toukka ja keltainen toukka

2012-02-12T09:40:00.000+02:00

Olen tänä talvena kerran kaatunut selälleni, jäinen jalkakäytävä vain hävisi altani. Vieläkin on vähän hankalaa tehdä tiibetiläisiä riittejä ja muistona on pari jo syksyn lehtien väristä kellervää mustelmaa. Lisäksi olen kahdesti melkein liukastunut.

Olin eilen menossa asemalle, kun näin kaupan ikkunassa järkevän näköisiä jalkineita ja vielä suomalaisia. Ostin sellaiset, olenhan huolestunut maani tilasta. Nainen mainosti kenkien pitävyyttä, hänellä itsellään oli tietysti samanlaiset (myyjillä aina on). Mukanani oli iso reppu ja olin vähän kiireissäni. Nainen hymyili muikeasti ja sanoi: "Saanko kysyä mihin olet menossa?". "Toijalaan", vastasin minä. Jostain syystä naisen mielenkiinto menemisiini loppui siihen paikkaan.

Kävimme ystäväpariskunnan kanssa pilkillä. P kairasi meille reiät jäähän. Istuimme siinä sitten aikamme, noin muodon vuoksi. Kerran toukka hävisi pilkkiongestani, mutta epäilen, etten ollut kiinnittänyt sitä riittävän hyvin. Toukka oli punaiseksi värjätty, kokeilin vielä keltaista, kalat eivät olleet kiinnostuneita. Nautimme luonnon rauhasta (muutaman sadan metrin päässä autot ajoivat kiekkaa jääradalla). Laavulla paistoi makkaroita perhe, joka sosiaaliseen suomalaiseen tapaan söi kiireellä ja jätti nuotion meille. Paistoimme makkaraa ja joimme nokipannukahvit. Myöhemmin söimme ja saunoimme. Kotiin tulin jo puoli kahdeksan junalla.

Minulla on taas flunssa, mutta tämä flunssa on jotenkin kiltimmän oloinen kuin edellinen. Kiitos flunssa, kun et ole niin ilkeä minulle.

Tämän aamun Aamulehdessä on suuri juttu Risto Rasasta. Hänen runoihinsa saimme tutustua jo koulussa. Muistelen, että jossain runossa toukka tiskasi, söpöä ja koululaisille sopivaa.Mies julkaisi ensimmäisen kokoelmansa Metsän seinä on vain vihreä ovi jo 17-vuotiaana vuonna 1971. Ostin kirjaston poistomyynnistä teoksen Kulkurivarpunen (Otava 1973), siitä pari runoa:

Vanha nainen kiikuttaa lasta.
Kovat ajat ovat takanapäin ja edessäpäin.

------------------------------------------

Käpertyä vuoteelle kuin kissa
ja nukkua, nukkkua,
mutta kun unteni venekin kiikkerä.

------------------------------

Näen veden tyynestä peilistä
rikkonaisen itseni kuvan.

Köyhä poika

2012-02-11T09:02:00.002+02:00

Lupasin kirjoitusopettajalle julkaista täällä koulutuksessamme tekemäni harjoituksen. Homma sujui näin: taululle kirjoitettiin erilaisia aiheita, piti valita yksi ja kirjoittaa tarinaan kolme alkua. Kirjoitin itse ehdottamastani aiheesta "Köyhä poika saa perinnön", mietin myös aihetta "Hakkarainen menee vahingossa homobaariin". Sen jälkeen meidän tuli kirjoittaa tarinalle loppu ja viimeksi keskikohta. Johtuen lyhyestä ajasta, tarinastakin tuli melko tynkä. Olen sitä vielä vähän viilannut. Tässä tämä nyt sitten on:

Köyhä poika

Köyhä poika saa perinnön. Hän ei olekoskaan pidellyt käsissään sadan euron seteliä, nyt niitä on lompakossa viisi.Köyhä poika tunnustelee hellästi takataskuaan, jossa lompakko sijaitsee. Köyhäpoika päättää lähteä markettiin.

Marketin pihalle on pysäköitysiisteihin riveihin japanilaisia ja saksalaisia autoja. Köyhä poika ei autoa omista, joten ostokseton mitoitettava sen mukaan. Mies kuljeskelee pitkin kaupan loputtomia käytäviä.Kahvihyllyssä mainostetaan Presidentti-kahvia, jota saa kaksi pakettia hintaan3.99. Köyhä poika heittää kahvit kärryyn. Euro Chopper sokeria saa hintaan 99senttiä. Mies paiskaa sokerin mukaan ja hakeutuu lyhyimmän kassajonon perään.Kassaneiti näpyttää hinnat yhteen ja se tekee 4,98, köyhä poika ojentaa sadaneuron setelin ja saa takaisin 95 euroa. Nyt rahaa on helpompi käyttää.

Köyhä poika käy vaihtamassa 25 euroakolikoiksi ja pelaa ne marketin hedelmäpelissä. Perinnöstä on jäljellä 470euroa. Miehen seisoskellessa peleihin keskittyneiden mummojen rivissä, Makkonentulee ulko-ovesta tikkumaiset jalat täristen. Köyhä poika käy Makkosen kanssaostamassa pari sixbagia ja he tilaavat marketin eteen taksin. Kahvit ja sokeritunohtuvat hedelmäpelien viereen.

Monta taksimatkaa ja sixbagia myöhemminköyhä poika tulee takaisin markettiin. Lompakko ei enää pullota, taskunpohjalla on euron kolikko. Mies heittää kolikon hedelmäpeliin. Köyhän pojaneteen rävähtää hedelmärivi: hapan sitruuna, mehevä vesimelonin pala ja vihreä viinirypäleterttu. Köyhä poika ja kävelee ulos parkkipaikalle, jossaseisovat asiakkaiden japanilaiset ja saksalaiset autot. Autoa köyhällä pojalla ei ole, eikä sen puoleen ajokorttiakaan. Ihminen tulee lopulta toimeen niin vähällä, tuumii köyhä poika ja vetää pipon syvemmälle päähänsä.

KYLLÄ EI!

2012-02-10T20:03:00.000+02:00

Sain Mymskalta tunnustuksen. Se kehoitetaan antamaan viidelle blogille, kun he taas jakavat sen viidelle, sen saa kaksikymmentäviisi, 125, 625, 3125, 15 625, 78 125, 390 625, 1 953 125. Katkaisen palkitsemisen kierteen. Kiitos Mymska. Tämä tulee todennäköisesti olemaan viimeinen saamani tunnustus.

Termopyyli sanoi eräs nainen minulle, en ymmärtänyt. Tshernobyl minulle kuiskattiin. Asia palautui mieleeni kun kävin Tulenkantajien kirjakaupan avajaispippaloissa. Vilja-Tuulia Huotarinen luki kirjaansa Valoa, valoa, valoa, jossa ydinonnettomuudella on osuutensa.

Kauppaan oli ahtautunut runotyttöjä (vanhempia ja nuorempia) sekä pitkähiuksisia söpöjä runopoikia (lähinnä nuorempia). Viiniä sai nauttia muovimukista ja kulttuuriohjelmaa siinä sivussa. Mieleeni jäi runopoika, joka huusi lavalla tuskaisesti, silmät suljettuina en, en, en, en, en, en. Sekä duo: muusikko (turkkilainen luuttu) sekä puheääni. Paras kappale oli se, jota he mainostivat viime kesän hitiksi: Ei, ei, ei, ei, ei. Puheäänellä oli päällään punainen teepaita, jossa poliisi pamputti, tekstissä luki crisis. Mies hyppi tasajalkaa ja (kuin uhmaikäinen) hän huusi EI! Sanoma oli minulle omiaan. Vaikuttava, voimaannuttava elämys. Opettelen sanomaan ei. Tehostaakseni sanomaani liitän siihen esikuvani mukaisesti tasajalkahyppelyn.

Kyllä ei ole enää in, sen pitää olla ei. Ehdottomasti EI!

Yksitoikkoisuus

2012-02-09T19:46:00.000+02:00

Aikuisuus on kuulemma yksitoikkoisuuden sietämistä. Lapsena kaikki on uutta. Tietyt samana toistuvat asiat ovat kuitenkin nautittavia. En koskaan kyllästy hiippailemaan villasukissa ja lukemaan sanomalehteä lauantaiaamuna. Tietyt arjen rutiinit kyllästyttävät. Inhoan paperi- ja lehtipinoja ja niiden setvimistä. Se on kuitenkin välttämätöntä, jos haluaa mahtua asuntoonsa ja minä haluan. Turhan paperin joukkoon saattaa piiloutua jotain tärkeää, joten on mahdotonta vain kärrätä paperia keräyslaatikkoon.

Kyllästytän teitä taas takapäivystysvalituksella, odotan taas kutsua ensiapuun, jonka en soisi toteutuvan. Ensi kuun alussa sinne on kuulemma mentävä joka kerta kolmeksi tunniksi -kele. Kehitän itselleni jonkun päivystämisen estävän hienon nimisen sairauden. Joku nolo naistenvaiva saattaisi olla sopiva. Eräs vanha kollega sanoi potilaalle "Ei teidän laisellanne ihmisellä voi niin hienoa sairautta olla".

Töistä kävellessä mietin pakkaseen liittyviä urbaanilegendoja. Lapsuudessani kerrottiin naisesta, jolla nailonsukat jäätyivät kiinni jalkoihin. Jalat oli pakko amputoida, siihen se turhamaisuus johtaa. Makkaralle valuvat, kutittavat villasukkahousut ovat joka suhteessa turvallinen valinta. Entäs se punkkari, joka ajoi mopolla ilman pipoa ja kaatui reissun jälkeen kuolleena maahan. Aivot olivat jäätyneet. Tämä ei liity pakkaseen, mutta jos laittaa hampaan Coca Colaan se syöpyy olemattomiin vuorokaudessa.

Nukuin päiväunet - ei nukuta yöllä- aamulla kyllä. Päiväunien aikaan radiosta tuli mielenkiintoinen ohjelma "Autojen sähköviat".

Pirkko Saision viimeisten romaanien nimet ovat Voimattomuus ja Kohtuuttomuus. Voisin kirjoittaa romaanin nimeltä Yksitoikkoisuus, se olisi varmasti myyntimenestys.

Kirjailija L.

2012-02-08T20:00:00.000+02:00

Hyppelehdin töistä suorastaan hilpeänä, kävelin kotiin kuunnellen kuulokkeilla nuoruuden typerää diskohittiä. Pääsin lähtemään jo kolmen maissa, kun normaalisti irtoan työn ikeestä vasta puoli viiden kieppeillä. Minun mieltäni painaa vain kohtuullinen määrä tekemättömiä töitä ja hoidin erään potilaan mielestäni erittäin hyvin. Tapausta oli kaiken lisäksi todistamassa erikoistuva lääkäri. Tämä hiveli itsetuntoani.

Kotiin tultuani nostin ohuen kirjekuoren eteisen lattialta. Kuoreen oli kirjoitettu kustantamon nimi. Lyhyessä viestissä todettiin, ettei lähettämäni teksti voinut heitä enää vähempää kiinnostaa ja että mitään arviota siitä oli turha odottaa. Olin jo unohtanut, että lähetin tuotokseni kolmeen kustantamoon. Olin jo kahdesti aiemmin ottanut asian hyvin henkilökohtaisesti, mikä on todella typerää. Vaikka tekstini on huonoa, niin olen silti ihan kelpo ihminen. Revin kirjekuoren kahdeksaan osaan ja piilotin sen roskapussin pohjalle.

Yritin mennä kirjastolle tilaisuuteen, jossa kirjoitusopettajani haastatteli Rosa Liksomia. Ovessa luki, että tilaisuus oli täynnä. Vahtimestari seisoi vielä varmuudeksi salin oven edessä pitämässä meitä ulkopuolella. Turkishattuiset vanhat rouvat ja villamyssyinen minä tyydyimme tappioomme, emmekä rynnänneet väkivalloin sisälle. Olin varmuudeksi pakannut kirjailijan uusimman teoksen reppuuni. Jospa saisin siihen signeerauksen. Enpä minä näissä olosuhteissa niin kovin kaivannut kirjailijoiden seuraa. Hain tilaamani kirjan ja join pullakahvit, vaikka olen nimenomaan päättänyt muuttua laihan riutuneen taiteilijan näköiseksi. Nyt sillä ei ole enää niin väliä.

Alku, loppu ja keskikohta

2012-02-07T21:50:00.000+02:00

Kun tulin kotiin, kissa naukui niin, että se kuului rappukäytävään. Kerttu oli oksentanut huomaavaisesti eteisen kynnykselle, eikä olohuoneen matolle kuten yleensä. Nyt tuo luontokappale on hiljaa ja tuijottaa sähkölämmitintä. Patteri naksuu lämmetessään.

Kirjoitin kolumnin päivystämisestä. Kaikkea asiaa en saanut tekstiin mahtumaan, joten ylimääräiset ajatukseni jäivät päähäni: päivystyskämpät, jotka ovat kaikki olleet ankeita. Ikkunoissa roikkuvat 70-luvulta ylijäämäverhot. Seinän vierellä kutsuu lepäämään 80 cm levyinen laveri, jota peittää ohut vaahtomuovipatja. Alkuun sänkyyn on petattu puhtaat hailakan siniset lakanat, myöhemmin seinälle ilmaantuu lappu, jossa kerrotaan liinavaatteiden sijaitsevan lastulevystä valmistetussa kaapissa. Ne saa ihan itse petata. Ensin on revittävä edellisyön laiskan miespäivystäjän lakanat alta ja viskattava pyykkikoriin. Huoneessa on ylijäämätelkkari, josta näkyy vain yksi kanava, ei se mitään, ei sitä ehdi kuitenkaan katsoa. Lukulamppuna on hylätty tutkimusvalo. Kylppärissä seiniä ja lattiaa peittävät muovimatot, siellä haisee ihan hennosti homeelta. Peilin alla hyllyllä on sikinsokin päivystäjien hammasharjoja. Laatikoista löytyy luettavaksi Aku Ankkoja. Joku terveyskeskus keksii alkaa laskuttaa lääkäreitä päivystyskämpän käytöstä, ei laskuta pitkään.

Tänään kirjoituskoulutuksessa kirjoitettiin alkuja ja loppuja. Sitten valittiin paras alku, siihen sopiva loppu ja kirjoitettiin keskikohta. Näin yksinkertaista se on. Kirjoitin aiheesta "Köyhä poika saa perinnön". Keskikohta jäi kesken. Opettaja toivoi, että julkaisisin jutun täällä. Ehkäpä, kunhan saan siihen sen keskustan.

Yllä ainoa siedettävä kuvani Madridista.

Hui hai Feng Shui

2012-02-06T18:22:00.000+02:00

Odottelen matkalaukkuani, joka jäi lauantain kiireisessä vaihdossa Brysseliin. Odotin jo eilen toiveikkaana puhelua laukun saapumisesta kännykkääni, jonka virta alkoi hiipua, ja jonka laturi oli luonnollisesti matkalaukussa. Nykyajan "älypuhelimia" saa ladata alvariinsa. Sain onneksi tarvittavan vipstaakin ystävältä lainaksi. Heillä on aina kaikkea kaksi.

Numerosta kaksi saankin ontuvan aasinsillan eiliseen vaalitulokseen, joka oli minulle suuri pettymys (vaikkakin ennalta arvattavissa oleva). Saanko nyt rahat takaisin (laitoin rahaa Haaviston vaalikassaan). Aamulla FB oli täynnä vihreiden FB-tuttujeni voiton hehkutusta. Olivat varmaan päivittäneet statuksensa Haaviston vaalijuhlan tuiskeessa. Suuri voitto. Mikä voitto se on, että vastaehdokas voittaa vaalit ylivoimaisesti.

Pohjois-savolaisessa synnyinkunnassani äänestysprosentti oli 50 prosentin kieppeillä. Eivät halua EU-myönteisiä Helsingin herroja äänestää. Onko suvaitsevaisuus tämän prosessin aikana lisääntynyt? Vai äänestimmekö me jo valmiiksi suvaitsevaiset Haavistoa? Suurimmalle osalle suomalaisia on homoseksuaali presidentti edelleen mahdottomuus. Kivetin sydämeni kun Niinistö piti puheen kannattajilleen. En voinut mitään sille liikutuksen tunteelle, jonka koin hänen onneaan katsoessani. Hän sanoi kauniisti ottavansa huomioon nekin suomalaiset, jotka ovat eri mieltä kuin hän. Niinistön vaimo näytti nukelta.

Pesin eilen hiukseni. Pesun jälkeen ne aina pyrkivät takkuuntumaan. Omistan yhden hiusharjan, joka sekin oli matkalaukussa Brysselissä (kaikkea pitäisi olla kaksi, se olisi Feng Shuita, en ole tosin alaan perehtynyt). Kissallani Kertulla on useita harjoja, yksi niistä on tavallinen ihmisharja, jonka ostin nuukuuksissani jostain marketista. Pesin Kertun harjan shampoolla ja selvittelin hiukseni ihanan harmoniseen järjestykseen.

Sinikka Nopolan kirjasta luin, että jos asunnossa on tauluja, joissa on vain yksi ihminen, niin Feng Shuin mukaan asukas tulee aina elämään yksin. Minulla on viisi taulua, joissa on vain yksi ihminen, yksi taulu, jossa on yksi puu, oksalla istuu onneksi kaksi lintua, taulu, jossa seisoo vierekkäin kaksi tuolia, sekä grafiikan lehti, jonka keskellä makaa kissa. Kohtalonani on siis yksinasuminen, tilanteessani näen kyllä monia varsin miellyttäviäkin seikkoja.

Jaan teille päivääni piristäneen linkin. Tulee ihanaisesti mieleen Pohjois-Korea.

Maailmalla

2012-02-05T11:39:00.000+02:00

Kotona taas, matkalaukku on kylläkin Brysselissä. Madridia ehdin nähdä sen verran, että voisin sinne vielä palata.

1.2.2012

Tampereen rautaieasemalla seisoo nelikymppinen mies, hän on pukeutunut mustaan ulsteriin, päähän on painettu sellainen vauvanvaaleanpunainen myssy ja kaulaa kiertää samanvärinen kaulaliina. No miksi ei, onhan kylmä.

Lentoaseman kuppilassaa mustaan toppatakkiin pukeutunut, harmaantunut, ulkomaalainen mies näppää valokuvan kivennäisvesipullopinosta, joka on aseteltu keskelle ravintolaa. Kotona hän sitten katselee kuvaa vettä sisältävistä muovipuolloista. Ostan salaatin ja minipullon valkkaria, sellaisen, joita lentoasemilla myydään. Pyrkimyksenäni on hankkia olo, jossa mahdollinen lentokoneen putoaminen tuntuu yhdentekevältä.

Siltä varalta, että säilyn hengissä ja aikaa tappaakseni vierailen tax-free myymälässä. Kimppuuni ryntää nainen, joka tuoksuu voimakkaasti hajuvedeltä, huulet on huolellisesti rajattu huulipunan värisellä rajauskynällä. Keksin tarvitsevani meikkivoidetta. Nainen myy minulle sitä pienen kalliin tuubin. Yhdessä toisen huolellisesti meikatun naisen kanssa hän saa minut ostamaan huulipunan, enkä edes koskaan punaa huuliani. Totun kuulemma huulipunan käyttöön parissa päivässä. Nyt olen siis huulipunan ja rajausvärin omistaja. Olen minä joskus noita tuotteita käyttänyt, viime vuosina en vain ole viitsinyt.

Lentokoneessa vieressäni istuu aasialaisen näköinen mies, hänellä on nuudelikippo, johon hän pyytää kuumaa vettä. Mies sekoittelee kipon sisältöä ja alkaa hotkia muovihaarukalla. Kuulutuksen mukaan meille tarjotaan tomaattiia (yksi viipale, miten onkaan onnistuttu leikkaamaan niin ohut siivu, jos se olisi paksumpi, tekisi Finnair todennäköisesti konkurssin, olen siis tyytyväinen siivun paksuuteen), salaattia (puolikas salaatinlehti), kanaa (kolme kylmää kananpalaa, halkaisija n. 1 cm), tortelliinia (viisi kappaletta, kylmiä).

Kirjaudumme hotelliin, joka on lähellä kongressikeskusta ja kaukana kaikesta muusta.

2.2.2012

Kongressi alkaa yhdeltä, joten ennätän kaupungille. Ihailemme vähän kaupungin keskustaa. Turistikaupungit ovat minusta viehättävimmillään sesongin ulkopuolella. Tammi-helmikuu ovat hienoja ajankohtia matkustaa Etelä-Eurooppaan. Aurinko paistaa, mutta tuulee hyytävästi. Kierrän taidetta tuntevan henkilön kanssa Museo del Pradon tai oikeastaan hänen valitsemansa high lightit. En ole vanhan taiteen ystävä, mutta seuralaiseni osaa kertoa tauluista ja taitelijoista mielenkiintoisia tarinoita. Ovathan jotkut taulut ihan nykyajankin näkökulmasta hurjia (vaikkapa Hieronymos Bochin teokset).

En osaa espanjaa, kävin kyllä kerran viikon kestävällä espanjan intensiivikurssilla. En oppinut juuri mitään, mutta aloin puhua suomea kuten argentiinalainen opettajamme. Suomen kielen taidon palautumiseen meni viikon verran. En uskalla enää ajatellakaan moista kurssia.

Luennolla käytän kaiken voimani siihen, että pääni ei retkahda eteen eikä taakse. Onnistun jotenkuten.

Illalla Tapaamme Palacio Realin pihassa, tuulee niin, että hiukset lähtevät päästä, jäljelle jäävät asettuvat sekaiseksi häkkyräksi. Puolijuoksua riennämme illalliselle ja kadotamme matkalla yhden seurueemme naisen, joka onnistutaan myöhemmin löytämään. Mukana on hyvää onnea ja kaksi reipasta miestä, joita jatkossa kutsumme nimellä pelastuspartio Bernard ja Bianca.

3.2.2012

Luentojen välissä ei ole taukoja. Aamun workshop alkaa klo 7. Luennoitsijat ääntävät englantia monella persoonallisella tavalla.

Kongressi-illallinen on järjestetty jonkinlaiseen linnaan kaupungin ulkopuolelle. Oikeastaan syömme linnan kylkeen rakennetussa parakkimaisessa uudisrakennuksessa. Tie on kapea, ylitämme pari siltaa, linja-auto pysyy sillalla, eikä raapiudu sillankaiteisiin. Näemme joukon bussin valoista pimeään sukeltavia kauriita.

4.2.2012

Luentosession vetäjä lyyhistyy lavalle. Kun yleisössä on tuhat lääkäriä viidestäkymmenestä maasta, niin armoton sotkuhan siitä syntyy. Mies toipuu ympärillä pyörivistä tohtoreista huolimatta (ei jää tuon sekavan joukkion jalkoihin) ja kävelee omin jaloin kollegan taluttamana kravatti ja rillit vinossa ulos salista.

Käväisen kongressikeskuksen lähellä sijaitsevassa valtavassa El Corte Ingles tavaratalossa, enkä löydä mitään ostettavaa. Paluu kongressikeskukseen vastatuulessa vaatii voimia.

Lähdemme lentoasemalle. Lennämme Brysselin kautta, jonne matkalaukku siis jää. Odotan lentoasemalla bussia lähes tunnin, kotona olen vähän ennen kolmea. Yö on tuskaista vääntelyä. Onneksi olen kotona vaikka asumukseni on kylmä niin saan olla ihan omassa rauhassani. Se on kuitenkin parasta.

Venytän kenkiä

2012-01-31T20:52:00.002+02:00

Istun sohvalla ja venytän kenkiä. Venytän kenkiä ja katson uutisia. Tungen kenkiin ylimääräiset sukat. Tunnen sydämen sykkeen jalkaterissäni. Kaupassa nämä istuivat hämmästyttävän hyvin näin siroiksi jalkineiksi. Sain nämä puoleen hintaan. Jospa nukun kengät jalassa. Aamulla joudun amputaatioon. Tunto muuten vaikuttaa hiljalleen häviävän. Kyllä nämä aamulla ovat sopivat.

Kaksi

2012-01-31T19:30:00.000+02:00

Kävelin töistä kotiin. Kireä pakkanen tekee maisemasta jotenkin selkeän ja puhtaan. Huurtuneet puunoksat ovat häikäisevän kauniit, kaiken valkoisuuden keskellä liikennevalot liukenevat pakkasilmaan ja liikennemerkit näyttävät piristäviltä väriläikiltä. Lumi on pakkautunut kovaksi liukkaaksi kalvoksi jalkakäytäville. Untuvatakissa, myssyssä, rukkasissa, villasukkahousuissa, farkuissa ja paksussa pipossa ei tule vilu.

Pohdin, miksi äänestin Haavistoa. Johtuiko valinta hänen kyvyistään vai onko valinnassani mukana jotain tiedostamattomia seikkoja. Entäpä jos mies olisi ruma ja lihava, pukeutuisi liian pieniin Dressmannin pukuihin ja käyttäisi valkoisia tennissukkia? Eikö minua oikeasti innosta myös se, että hän on sympaattisen oloinen? Toisaalta hänen seksuaalinen suuntautumisensa, alakynnessä oleminen ja pienempi vaalibudjetti tekee hänen kanntattamisestaan jotenkin jaloa. Saanhan samalla kapinoida kokoomuslaisia vanhempiani vastaan (niitä nuoria, ei enää näitä iäkkäitä). Onhan se kiva näpäyttää heitä sinne vuosien taa. Enää heitä ei tunnu suuremmin äänestyskäyttäytymiseni liikuttavan.

Asuntosarja osa 8:

Muutan opiskelemaan Tampereelle. Minusta tulee diplomi-insinööri (vaikkei sitten tulekaan). Asun muutaman viikon L:n veljen opiskelukämpän nurkassa, laverini on erotettu kirjahyllyllä A:n valtakunnasta (jätän tämän asunnon pois laskuista). Saan vihdoin vuokrayksiön Hervannasta. Talo on maalattu pirteillä väreillä. Lattioilla on muovimatot. Asunnon ainoassa huoneessa on pieni syvennys laverille, jota pehmustaa ohut vaahtomuovipatja. Ripustan sinitarralla seinälle viininpunaisen kankaan, jota koristaa kaksi tyyliteltyä ruusua. Ikkunalautaan nojailee parhaat hetkensä elänyt pieni ruokapöytä. Minulla on keittokomero. Astiastoni käsittää kaksi lautasta, kaksi mukia, kaksi lasia, kaksi haarukkaa, lusikkaa ja veistä. Minulla on mahdollisuus valmistaa ruokaa sekä paistamalla että keittämällä: omistan kattilan ja paistinpannun. Jostain syystä kaikkea on kaksi kappaletta, voin siis kutsua yhden vieraan kerrallaan. Juomme armeijasta lomalle tulevan poikaystävän kanssa pullon Marlin punaviiniä, tungen tyhjään pulloonn boheemisti kynttilän. Steariini valuu taiteellisesti pitkin pullon kylkiä.

-------------------------------------------

Ilmoitan täten, että poistun maisemista muutamaksi päiväksi. Jospa minulla on sen jälkeen jotain kirjoitettavaa jos hengissä lentoliikenteestä selviän. Jos taas en niin älkää muistelko pahalla. (Lähden Madridiin kongressiin).

Paluu

2012-01-30T20:37:00.001+02:00

Tämä on se hetki, jolloin viriää hento toivo siitä, ettei tarvitse lähteä ensiapuun ruuhkaa purkamaan. Asian kirjoittaminen pelottaa, se on kuin kutsuisi tungosta sairaalaan.

Osallistuin tänään kokoukseen, jossa tarkasteltiin klinikkamme toimintalukuja. Olin ihan kohtuullisen taitava matematiikassa, olenhan opiskellut matikkalinjalla ja olen sitäpaitsi Tammerkoskessa kastettu teekkari. Katselin valkoista paperia, jossa oli alakkain lukuja, enkä saanut niistä mitään irti. Toiset miettivät niitä jotensakin järkevän oloisesti. Minusta on mukava pohtia jotain ongelmaa, mutta ei tällaista. En koskaan viitsi kaupassakaan tarkistaa kuittia.

Pyrimme L:n kanssa opiskelemaan silloiseen Tampereen teknilliseen korkeakouluun, sillä L:n veli opiskeli tuossa laitoksessa. L houkutteli minut seurakseen pyrkimisreissulle. Isä opetti edellisenä iltana minulle vektorilaskentaa. Yövyimme L:n teekkariveljen kämpässä lähellä Aleksanterin kirkkoa. Pyrkimistä edeltävänä iltana kävimme ylioppilastalolla kuuntelemassa Kasevaa. Yhtye oli tuolloin suurinta huutoa, "strip tease naista" ei päässyt pakoon, ellei matkustanut Suomen rajojen ulkopuolelle.

Hämmästykseksemme pääsimme molemmat opiskelemaan kyseiseen oppilaitokseen.

Asustin Hervannassa, josta mateli aamuisin Cavelet-salkkuja kantavien nuorten miesten jono kohti korkeakoulua.Opettelin monenlaista, josta minulla on enää hyvin hatara muistikuva ja jota en ole sittemmin tarvinnut. Opiskelijoiden sukupuolijakauma oli kovin vinoutunut. Bileisiin kutsuttiin asiaa tasapainottamaan lastentarhaopettajaopiskelijoita. Valokuvissa näytän nuorelta, epävarmalta ja hennolta. Kävin teatterissa, konserteissa, elokuvakerho Monroessa ja viihdyin huonosti. Enpä arvannut vielä joskus palaavani Tampereelle.

Koin tänään uuden Haavistoherätyksen kun näin FB:ssa hänen hienon mainoksensa. Siinä mieskuoro laulaa kajauttaa komeasti Helsingin rautatieasemalla Sibeliuksen Finlandia-hymnin. Isänmaallisuuden kylmät väreet vavisuttivat minua voimallisesti. Musiikissa on voimaa. Bach muuten auttaa kaikkeen: melankoliaan, ahdistukseen, stressiin, kaikkeen.

Kliivia

2012-01-29T08:58:00.001+02:00

Minun ja atsaleani yhteinen taivallus päättyi vihdoin. Kasvista jäi tyhjä paikka ikkunalaudalle ja muutama käppyräinen kuiva lehti lattialle. Vietin lyhyen hiljaisen hetken ja hankin kylmästi tilalle uuden ruukkukasvin, kliivian.

Kävin eilen U:n kanssa elokuvissa. En ole koskaan ollut Meryl Streepin ihailija, mutta hän oli erinomainen Margaret Thatcher elokuvassa Rautarouva. Iäkkään, dementoituneen naisen elo näyttää elokuvassa tyhjältä, lähes vangin elämältä. Asuntokin on harmaa, surullinen. Vaikka mitä me täällä saavutamme, niin kaikesta joudumme lopulta luopumaan.

Kirsti Ellilän blogissa on luettavissa laaja keskustelu Merete Mazzarellan esiintymisestä Voimalassa. Kirsti Ellilä paheksuu kirjailijaa, joka on uuden rakkauden vuoksi eronnut iäkkäästä aviomiehestään ja pohtii ratkaisuaan jälkeenpäin. Minä taas koen, että Mazzarella on rohkea, puhuessaan asiasta. Hän ihan oikeasti pohtii tilanteeseen liittyviä eettisiä ongelmia, eikä ole myöskään hylännyt kokonaan entistä miestään. Mazzarella on useissa teoksissaan analysoinut tärkeitä asioita oman elämänsä ja laajan sivistyksensä kautta. Viimeisessä kirjassa Ainoat todelliset asiat käsitellään vähintään yhtä paljon työtä ja vanhenemista kuin rakkautta.

Jatkan asuntosarjaani, eli asunto numero 6 ja 7

Asunto numero 6 voidaan ohittaa maininnalla. Se on väliaikaisasunto, johon muutamme, ennen varsinaisasuntoon muuttamista. Isä haluaa palata synnyinseudulleen Savoon. Tai lähemmäksi alkupistettä. Äiti ei haluaisi muuttaa Kuopioon. Lopulta päädymme pienelle omakotialueelle reilun kymmenen kilometrin päähän Kuopiosta. Muutamme rivitalokotiin. Naapurissamme asuvat pääministerimme tulevat vanhemmat ja myöhemmin pääministerivauva, jota minäkin joskus hoidan. Talossa asuu myös ystäväni S, jonka kanssa kävelemme edestakaisin pitkin kylänraittia. Meille hankitaan koira, joka myöhemmin syö ylioppilaslakkini. Rivitalossa on vilkasta sosiaalista elämää, vanhemmat ovat usein juhlissa. Minä olen nuorempien sisarteni kanssa kotona ja pelkään. Käyn anelemassa isää ja äitiä kotiin, eivät he tule. Heidän mielestään minulla ei ole hätää, he ovat melkein naapurissa ja minulla on seuranani kuusi ja neljä vuotiaat siskoni. Ympäristö on sinänsä hyvin turvallinen. Elän rivitalossa tärkeitä vuosia, kymmenvuotiaasta ylioppilaaksi. Vaahtoan vanhemmille Biafran lasten nälästä, kun syömme jouluateriaa. Äänitän kelamankalle levyjä Nuorten sävellahjasta. Lähikampaaja vääntää hiuksiini Mini Voguen, näytän ihan keski-ikäiseltä. Ihastun ja seurustelen ensimmäistä kertaa.

Guru

2012-01-28T09:24:00.000+02:00

Liukastuin kadulla ja nyt persaukseni on kipeä. Eilen pikajunaan kivutessani ymmärsin, miten vaikea siihen on nousta, kun on liikuntavamma. Portaat ovat jyrkät ja kun samalla olisi nostettava painava laukku kyytiin, niin helppoa se ei ole.Onneksi tulevassa vanhuudessani pikajunat eivät todennäköisesti ole enää liikenteessä. Muuten pidän niistä enemmän kuin uusista Pendolinoista, pikajunissa on mukavan pehmeät penkit (sopivat myös kipeälle persaukselle). En ole kyennyt pariin viikkoon täysipainoisesti liikkumaan flunssan vuoksi (jatkuu edelleen) ja nyt tämä takapuolivamma hankaloittaa elämääni.

Lauantaiaamun villasukkahetket ovat melkein piloilla: Selena-radiostani ovat patterit loppu. Onhan minulla toinenkin radio, mutta sen ääni on jotenkin kylmä ja persoonaton ja se leviää kaiuttimista liian laajalle alueelle, kirjallisuusohjelman kuunteleminen ei ole yhtä intiimi kokemus kuin Selenalla.

Eilisessä Hesarissa kirjoitettiin dokumenttielokuvan ohjanneesta toisen polven amerikkalaisesta miehestä Vikram Gandhista. Hän tekeytyi guruksi ja teki prosessista dokumentin. Filmissä hänen seuraajilleen paljastettiin myöhemmin huijaus. Mies kertoi ihmisille sinisestä valosta, joka löytyy jokaisesta. Vaikka kyseessä oli huijaus, kokivat ihmiset saaneensa sinisestä valosta apua elämäänsä. Ratkaisu oli siis jo ihmisissä, guru vain tuuppasi heitä sinisellä valollaan eteenpäin. Jonkinlainen plaseboefekti tämäkin.

Olen huono gurun seuraaja. Innostun kyllä alkuun, mutta jonkinlainen vastarinta valtaa minut aika pian. Kannatan ehdottomasti Pekka Haaviston valitsemista Suomen presidentiksi (ääneni on jo kuoreen talletettu ja kuori kiinni liimattu), mutta tuntuu, että joissain piireissä hänestä ollaan jo tekemässä jonkinlaista pelastajaa. Hän itse ei vaikuta pyrkivän pelastajan vaan presidentin virkaan.

Viikonlopun kohottavaksi elementiksi pätkä Fernando Pessoaa: Hetkien vaellus suomentanut Pentti Saaritsa (Otava 1974)

Kun pystyisi nauramaan, nauramaan, nauramaan julkeasti,
nauramaan kuin kumoon kaadettu lasi,
pelkästä tuntemisen paljoudesta pähkähulluna,
lopen riekaleina hangattuani itseäni kaikkea vasten,
suu kaiken pureskelemisesta haavoilla,
kynnet tarrautumisista verillä,
sen päälle antakaa minulle mikä tahansa vankikoppi
niin siellä muistelen elämää.

Kärpänen

2012-01-27T18:55:00.000+02:00

Kokouksissa saa vertaistukea. Illallisella kuulin kollegani ja ystäväni V:n tarinan kärpäsestä. V piti vuosia sitten vastaanottoa, tuolloin oli hiostava kesäpäivä. Potilas makasi tutkimuspöydällä ylävartalo paljaana. V suunnitteli kuuntelevansa potilaan sydänääniä. Tutkimushuoneessa pörräsi kärpänen. V seurasi katseellaan tuon luontokappaleen lentoa. Kärpänen pörräsi potilaan paljaan rintakehän yläpuolella ja lopulta laskeutui sille. V lätkäytti spontaanisti asiaa pidempään pohtimatta hyönteisen hengiltä. Kärpäset ovat sen verran vikkeliä eläimiä, ettei kovin kauaa kannata murhaa suunnitella vaan on toimittava heti. Kärpänen kohtasi loppunsa potilaan iholla. V sai myöhemmin tältä mieheltä lahjaksi kärpäslätkän, itse rakkaudella valmistetun.

Minä taas joskus salaa haukottelen potilaan selän takana samalla kun kuuntelen keuhkoja.

Kävin äänestämässä. Haaviston tuputtaminen FB:ssa alkoi ärsyttää niin, että katsoin parhaaksi suorittaa tuon kansalaisvelvollisuuteni pikaisesti, pelkään nimittäin kohta kääntyväni Niinistön kannattajaksi. Voi kun vaalit olisivat jo. Saisi FB:ssa lukea muitakin kuin "Pekka Haavisto on maailman hienoin mies" päivityksiä.

Kokoustusta

2012-01-26T17:59:00.001+02:00

Pyydän anteeksi, etten ole eilen suorittanut päivittäistä ripittäytymistäni. Olen Turussa ja jostain syystä avautumiseen ei ole ollut riittävästi aikaa ja energiaa. Tämä tyhjänpäiväsyyksien kirjaaminenkin vaatii minulta voimia, vaikka ette sitä ehkä usko.

Saavuin kaupunkiin eilen. Lähtö töistä oli kiireinen. Unohdin kotiin muutama päivä sitten aloittamani antibioottikuurin loput. Eiköhän tämä ole virustauti, sillä mitään katastrofaalista huononemista ei voinnissani ole. Kävimme eilen pubissa, jonka nimi on Uusi Apteekki, sieltä sai vain olutta, ei rohtoja.

Tänään valittiinn uusi ammatillisen yhdistyksemme hallitus ja minusta tuli varapuheenjohtaja, joka tarkoittaa sitä, että vuoden kuluttua olen puheenjohtaja. Tunnen melkoista epävarmuutta sopivuudestani tuohon hommaan.Epäilyttävän pitkä tuokio kului, ennenkuin valintaani kannatettiin.

Nyt heittäydyyn pitkäkseni ja valmistaudun illalliselle.

Kokin terveinen

2012-01-24T21:03:00.000+02:00

Söin illallista ravintola C:ssä komeassa miesseurassa. Ensin saimme sormustimellisen valkosipulikeittoa kalalla ja paahdetulla parmesanilla höysettynä, nautimme sen teelusikoilla. Kuppi oli kokin terveinen. Hyvänmakuinen tervehdys täytyy myöntää. Alkupaloiksi nautimme blinit kera mädin ja erilaisten graavikalojen. Hyvää. Blini oli pieni ja pyöreä, säde noin 2 cm. Pääruokaa en kerro, koska siinä oli söpön otuksen lihaa oivallisesti valmistettuna.

Seuralaiseni silmät hehkuivat rakkaudesta, eivät kylläkään minuun vaan erääseen toiseen. Mies oli rakastunut oltuaan naimisissa kolmekymmentä vuotta ja muuttanut suit sait Savosta uuden rakkautensa asuntoon pääkaupunkiin. Miehellä oli suuri tarve puhua rakastetustaan. Jätän uuden suhteen romanttiset yksityiskohdat kertomatta. On kuitenkin mukavampi nauttia illasta ja ruoasta onnellisen kuin onnettoman ihmisen seurassa. Voi kylläkin olla, etteivät kaikki osapuolet ole yhtä tyytyväisiä. Kävimme vielä Stockmannilla, jossa J halasi minua lämpimästi ja lähti.

Minutkin on jätetty, vaikka homma oli paska niin olen löytänyt sen myötä monta asiaa, jota en muuten ehkä olisi tavoittanut, olen mahdollisesti löytänyt itseni, ainakin jossain määrin. Taidan välillä rakastaa nimenomaan yksinäisyyttä, jota aiemmin pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Lähden huomenna Turkuun. En ollut vaivautunut tarkastamaan kulkuyhteyksiä. Meneehän sinne junia... Menee klo 12 aikoihin ja sitten kello 15 maissa. Myöhemmällä junalla en ehdi ajoissa perille ja aiemmalla junalla en ehdi katsoa viimeistä potilasta. En tiedä vielä miten homman järjestän.

Vaalihumussa

2012-01-23T20:32:00.000+02:00

Olin illalla niin levoton, että nukkumisesta ei tullut mitään. Tämä haavistoilmiö sai pääni sekaisin. Töissä ehdottivat, että rupeaisin sellaiseksi eläväksi mainokseksi, mainostaulut vaan vatsa- ja selkäpuolelle ja Keskus-Torille ympyrää pyörimään. Työnantaja varmasti mielellään antaa minulle vapaata.

Minulla on tässä Haaviston menestyksessä ihan henkilökohtainen missio. Tyttäreni on lesbo (en muuten pidä sanasta), jos julkihomosta voi tulla presidentti ja kaikki näkevät ja kuulevat, että hän on älykäs ja sympaattinen, ei homoseksuaaleja ehkä enää määritellä vain seksuaalisuuden kautta (kuten ei heteroitakaan). Haavistolla on kaiken lisäksi kompetenssia presidentin työhön: hän on sovitteleva, kansainvälinen, hänen arvonsa ovat mielestäni oikeanlaiset. Haavisto sitäpaitsi aina sitoo niin nätisti kaulaliinansa. Minä annoin elämäni ensimmäistä kertaa rahaa ehdokkaan vaalikassaan ja aion vielä pudottaa sinne muutaman rovon.

En voi äänestää kokoomuslaista. Työskentelen julkisella sektorilla terveydenhuollossa ja kokoomus ihannoi yksityistämistä. Terveydenhuollossa en ole nähnyt näillä toimilla mitään hyvää saatavan aikaiseksi. Sairaalalääkärinä minua huvittavat ihmiset, jotka arvelevat, että yksityislääkärit ovat jotenkin parempaa joukkoa. Suomalaisten sairaanhoidosta pitävät enenevässä määrin huolta kansaiväliset yritykset.

Kävin tänään kampaajalla. Arvonlisäveron nousun vuoksi hinnat olivat nousseet tuntuvasti. Eikö juuri neljä vuotta sitten veroa laskettu, jotta ihmiset työllistyisivät?

Opiskelukaverini, mukava, komea mies pyysi minua huomenna syömään.Melkein kuin treffit, mutta ei kuitenkaan. Vaihtelua silti ja hyvää ruokaa.

Onnea Pekka Haavisto!

2012-01-22T22:05:00.001+02:00

Tämä on hienoa! Lupasin jo huumassa mennä tuuleen ja pakkaseen mainoksia jakamaan. Täytyy nyt vain ottaa selvää mistä niitä saa.

Varasto

2012-01-22T09:05:00.001+02:00

Kävin eilen M:n kanssa katsomassa Taru Mäkelän ohjaaman elokuvan Varasto. Olen lukenut kirjan ja nähnyt näyttämöversion tuosta pienestä romaanista, elokuvaversio oli ehkä hauskin, mutta vähiten raadollinen. Kari-Pekka Toivosen Rouskua katseli mielellään, Minttu Mustakallio Karitana on herkullinen hahmo, tyhmä kuin saapas, mutta naisellisen ovela. Juha Muje oli ihana rautakaupan myyjänä. Elokuvaa oli turhaan jatkettu ohi romaanin, lopun imelät tulevaisuuskuvat ärsyttivät. Piti oikein kaivaa alkuperäinen taideteos esille ja tarkistaa loppu, johon olisin suonut elokuvankin päättyvän:

"Nostin vauvan olkapäätäni vasten.Sen lämmin ohimo nojasi poskeeni. Käännyin selin Karitaan ja pyyhin silmäkulmani salaa,"

Elokuvan pitkäaikaistyöttömästä tuli mieleen muutama työssäni tapaamani oikea henkilö. Kyse on yleensä nuoresta mustiin pukeutuvasta miehestä. Erilaiset viranomaiset ovat yrittäneet saada miestä tietokonepelien, vinoutuneen vuorokausirytmin ja keskioluen pyhästä kolmiyhteydestä. Nämä yritykset ovat epäonnistuneet. Kun olen kysynyt nuorilta miehiltä, mitä he haluaisivat työkseen tehdä, niin olen saanut vastaukseksi "Jotain musajuttua". "Soitatko jotain soitinta?" (Typerän keski-ikäisen naislääkärin kysymys.) "En mää mitään soita."

Blogin kirjoittaminen on hauskaa. Ostin aikoinaan taidelainaamosta Marianne Laitin pienen pronssipatsaan (silloin suunnittelin taidemesenaatin uraa). Taiteilija oli lukenut ostoksestani ja lähetti minulle sähköpostia. Hänellä on galleria Leonardossa (Hämeenpuisto 31) näyttely 28.1- 22.2.

Minä lähden töihin, sillä olen hidas, laiska ja tyhmä. Viimeksi mainituista olen ainakin tyhmä, sillä olen haalinut liikaa töitä.

Ai niin numero on sitten 2 (kaksi).

Näytelmän tasoinen katsoja

2012-01-21T09:35:00.002+02:00

Ihanaa sipsutella yksin villasukissa lauantaiaamuna, pikkujoulun jälkeisenä päivänä. Koko tyhjä päivä on edessä ja sen saa täyttää miten haluaa.

Eräänä vuonna klinikan pikkujoulut jäivät pitämättä, siitä tuli nurinaa ja ne järjestettiin myöhässä, tammikuussa. Sen jälkeen ajankohta on aina ollut sama. Tammikuussa on helpompaa järjestää pikkujoulut kuin joulukuussa: ihmiset viettävät tipatonta tammikuuta, juhlatiloja ja taksikyytejä on hyvin saatavilla. Olen ollut työpaikkassani viisi vuotta. Eilisissä juhlissa tuntui melkein kotoisalta.

Vieressäni istui loppuillasta suunnilleen ikäiseni mies. Hänellä on yhteensä kuusi lasta, vanhimmainen on saman ikäinen kuin poikani, nuorimmainen kolmevuotias (äitien lukumäärästä minulla ei ole tarkkaa tietoa). Mies on toteuttanut biologista tehtäväänsä ja levittänyt geenejään mahdollisimman laajalle. Mies on hyvin mukava. Muistuttaa jossain määrin entistä miestäni. Onneksi nainen ei voi hankkia lapsia enää viisikymppisenä.

Asunto numero 5.

Vanhempani ostavat ensimmäisen omistusasuntonsa. Talo sijaitsee Espoossa. Rahasta on jatkuvasti pulaa. Kerran olohuoneen suuren ikkunan takaa minua tuijottaa valtava hirvi. Taloa remontoi isän kanssa mies, jonka nimi on Suomi. Suomi puhuu taukoamatta. Viikonloppuisin isä ja äiti juovat punaviiniä. Olen vakuuttunut, että heistä tulee alkoholisteja, niin koulussa meille opetetaan. Ensin juot ruoan kanssa lasin viiniä ja pian jo makaatkin katuojassa.

Käyn koulua Töölössä, tässä koulussa aloitetaan vuotta aiemmin oppikoulu kuin muualla, joten minun ei tarvitse vaihdella koulua niin useaan kertaan. Koulun käytävällä seisoo iso mies, joku kuiskaa, että kyseessä on Hector, joka laulaa "Hän on ammatiltaan sotilas..."Minä en vielä tiedä rockista mitään, isäni halveksii kevyttä musiikkia. Vanhempamme tarjoavat lukuisia helppoja tapoja kapinoida. Musiikki on yksi niistä. Kirjoituskoulutuksessa eräs nuori nainen kirjoitti isästään, joka ajaa moottoripyörällä ja kuuntelee rockia. Siinä ei kapinaksi riitäkään CCR:n kuuntelu kelamagnetofoonilla.

Luokkamme järjestää pippalot, joissa on ohjelmaa. Laulamme Ann Cristinen kappaleen Playboy, joku pitää laulua sopimattomana, onhan luokanvalvojamme pappi.

Autot tulipunaiset,
kalliit nahkaistuimet,
malli viimeinen sinuun luota en,
tytöt seurapiirien, niihin kuulu mä en,
hurmaat, naurat, viettelet, syyttää isät vihaiset.
Olet playboy, liukas playboy,
varma playboy, mutta verkkoos tartu en,
olet playboy, liukas playboy,
varma playboy, mutta verkkoos tartu en.

Viikonlopun runonpätkä on poimittu Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Orfiset laulut. Työviksessä esitettiin runoilijan elämästä kertovaa näytelmää, joka oli näin suoraan sanottuna tylsä. Tai minä en ollut näytelmän tasoinen katsoja.

Veneeni on vedetty korkealle,
tuuli ei korjaa sen kylkiä,
vesi ei siitä välitä,
olen yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi.

Pikkujoulut

2012-01-20T16:50:00.003+02:00

Kiire. Ehdin juuri ja juuri ilmoittaa, että lähden kohta pikkujouluihin.

Sain tarpeekseni flunssastani ja aloitin antibiootin. Potilaita hoidan oikein ja sanon, että virustauti se on, antibiootit eivät auta. Itseäni hoidan suositusten vastaisesti, kehnosti.

Toivotan itselleni; Hauskaa iltaa! Pikaista paranemista!

Siilin vaalit

2012-01-19T22:17:00.000+02:00

Anglia

2012-01-19T21:14:00.000+02:00

Lähdin hulluuksissani töihin pyörällä. Jalat luistivat polkimilla ja pyörästä kuului vinkuva, surkeasti valittava ääni. Selvisin kumma kyllä töihin. Aura-autot eivät olleet pyöräteitä nykäisseet.

Haluaisin päästä hetkeksi Paavo Väyrysen päähän. Risteilisin aivojen eri alueilla, katsoisin maailmaa Paavon silmin. Haluaisin nähdä miten aivot vääntävät luvuista itselle edulliset.

Luin erään pohjois-savolaisen Kirvesvarren (nimi muutettu) lehden (Kirvesvarsi Lehti) numeroa, jossa haastateltiin Paavo Väyrystä. Hän oli ainoa paikkakunnalla vieraillut presidenttiehdokas. Miestä ei voi laiskuudesta syyttää. Samassa lehdessä kerrottiin, että kirjaston lehjtienlukusalia pidetään auki sunnuntaisin vapaaehtoisvoimin. Savon Sanomia ja Iisalmen sanomia pääsevät lukemaan nekin, joilla ei ole varaa niitä tilata. Kukaan asiakas ei halunnut esiintyä jutussa omalla nimellään.

Samaisella paikkakunnalla serkkuni avioitui nuoren naisen kanssa, joka oli eläinlääkärin tytär. Mummoni ei koskaan unohtanut naisen nimen edestä etuliitettä eläinlääkäri X:n tytär, toinen serkku taas meni naimisiin lääkärin tyttären kanssa, hänen nimensä eteen sijoitettiin aina määre tohtori Y:n tytär.

Asunto nro 4.

Kerrostalo sijaitsee Haagassa. Meillä on neljä huonetta ja keittiö, yhdessä makuuhuoneessa asuu apulainen, me lapset asustamme yhdessä huoneessa. Alakerrassa asuu Minna-Liisa, jonka kanssa kävelen kouluun. Minna-Liisa saa markan tiskaamisesta ja maksaa minulle työstä 50 penniä. Viereisessä talossa asuu Maija-Liisa äitinsä kanssa. Luemme tosillemme ääneen satukirjaa. Pihalla leikitään Mustaa miestä. Törmäämme metsässä itsensäpaljastajaan. Meille on neuvottu, ettei karkkia tarjoavien setien mukaan saa lähteä, tämä ei tarjoa mitään vaan heiluttelee pippeliään edessämme. Meitä naurattaa, juoksemme kotiin, emmekä kerro kenellekään. Meille hankitaan ensimmäinen auto ja televisio. Auto on merkiltään Anglia, se näyttää juustohöylältä.

Kakkonen

2012-01-18T21:50:00.001+02:00

Tämä on vaan pakko julkaista täällä. Ei muuta.

Sitäpaitsi blogiini on jouduttu viime päivinä usein hakusanoilla "Fingerpori Haavisto". Nyt minä palkitsen etsijät.

Kirjailijan kanssa kahvilla

2012-01-18T19:19:00.000+02:00

Alkoi melkein itkettää, potilasrekisteri/hoidonseurantaprojektissa on taas uusi viivyttävä käänne. Muistin onneksi, ettei näiden asioiden vuoksi kannata kyyneleitä vuodattaa.Lisäksi esimies lähti loppuviikoksi johonkin ja delegoi minulle erään pienen selvityksen käyttämistämme kalliista lääkkeistä. Kun päivä on täynnä potilastyötä, niin milloin tälläisiä ylimääräisiä tehtäviä tehdään- vapaa-ajalla tietysti. Kandi oli taas seuranani aamupäivän.

Olin töistä lähtiessä sellaisen riivatun levottomuuden vallassa, päässä velloivat sekasotkussa projektit ja kirjoitustyöt. Kävelin kahvila Valon ohi ja päätin hetkeksi istahtaa ja juoda unohduksen ja tasapainon kahvia. Istuin ikkunapöytään sumppiani maistelemaan. Kahvilaan astui tutun näköinen mies, kirjailija, joka kirjoittaa hienoja alitajunnasta pulppuavia kirjoja ja joka itketti minua Oriveden opiston viinimarjapuskissa. Hän ei ollut minulle ilkeä, vaan sanoi asioita, jotka jotenkin osuivat tarkasti huteraan mieleeni. Kirjailija istui seuraani. Hän oli menossa pelaamaan jalkapalloa. Hetken hänen kanssaan keskusteltuani vedin vaatteet päälleni ja poistuin kahvilasta. Jälkeenpäin kävin kriittisesti läpi kaiken sanomani: 1. Puhuin työni paljoudesta (kuka toisten töistä haluaa kuulla) 2. En muistanut sanoa mitään miehen uudesta romaanista. 3. Sen sijaan mainitsin kirjailijan runoilijavaimon pian julkaistavasta kokoelman. 4. En sanonut ainuttakaan älykästä, runollista kommenttia.

Ostin taulun, en ole uskaltanut kertoa kenellekään, minulla on jo liikaan tauluja. Tämä on nuoren virolaissyntyisen naisen työ (guassi ja tussi??), kehystäminen maksanee enemmän kuin taideteos.

Päätin kirjoittaa asunnoista, joissa olen asunut.

Haaga: yksiö. Asunnossa on verhoilla erotettu alko-ovi. Siellä sijaitsevat vanhempieni sängyt. Yksiöstä on tallella valokuvia, jotka on otettu jostain juhlista, olisiko uusi vuosi. Kuvissa istuvat miehet tummissa puvuissaan, naisilla on kotelomekot, hiukset on tupeerattu korkealle tötterölle. Kaikki vieraat puristavat savuketta oikean käden etu- ja keskisormen välissä. Isä on ainoa, joka ei polta. Matalalla sohvapöydällä seisovat punaviinilasit.

Makaan sängyssäni. Minulla on kellervä peitto. Revin peitosta nöyhtää, pyörittelen sitä sormissani ja tungen sieraimiini, ensin toiseen ja ilahtuneena onnistumisestani vielä toiseen. Huomaan, ettei ilma mahdu kulkemaan nenäni läpi, ja alan huutaa kuin sumusireeni ja minut viedään lääkäriin, joka kaivaa pinseteillä nöyhdän ulos.

Vietän päiväni päiväkodissa. Jokaisella lapsella on ihan oma naula, johon voi ripustaa vaatteensa. Naulani yläpuolella on päivänkakkaran kuva. Päiväunet nukumme pukkisängyissä, omassani on päivänkakkara. Istumme tuoleilla pienten pöytien ääressä.Tädit ovat leikanneet kankaasta pikkuruisia tilkkuja, revimme näistä tilkuista lankoja, joista tulee pehmeä sisus nallen tyynyyn. Revimme näitä lankoja päivästä päivään, viikkokausia.

Laihtuva atsalea

2012-01-17T20:39:00.000+02:00

Atsaleani laihtuu ja kulkee kohti vääjäämätöntä loppuaan. Eräs ylipainoinen entinen työkaverini, huumorimies hihkaisi "Mikä se on kun muut lihoo ja minä se vaan laihdun!" Atsaleani kukoisti hetken, sotki paikkoja ja kohta siirtyy ruukkukukkien taivaaseen. Sen verran vähän se ehti syntiä tehdä, että taivasosuus lienee melko varma. Pidän siitä tällaisena laihana, suomalaiselle ei käy runsaus, vaatimattomuus taas sopii.

Olen tehnyt kahden päivän ajan potilastyötä ja olen valmis sanomaan väsymystään valittavalle potilaalle "Sinä et väsymyksestä tiedä mitään." Kävelin töihin ja kotiin (osa uutta liikkumisstrategiaani), matkaa kertyy yhteensä kahdeksan kilometria. Olen kävelemistäni niin monelle mainostanut, että minun tehtävä se vielä ainakin kerran (laskin, että kävellessä kuluu kaloreita lähes kaksinkertainen määrä verrattuna pyöräilyyn). Kotimatkalla Stockmannin kohdalla oli jo niin nälkä, että jalat löivät loukkua. Kotona, haukkasin omenaa, ennenkuin ehdin riisua talvitakkia. Sen jälkeen söin kaiken mitä löysin, sillä seurauksella, että nukahdin sohvalle.

Melkein koko päivän työskentelyani seurasi lääketieteen kandidaatti. Liikuttavaa katsoa hänen innostustaan ja yritystään olla mieliksi minulle ja potilaalle. Mihin se innostus katoaa ja tilalle tulee kyynisyys (ei toki kaikille).

Päätin kirjoittaa kaikista asunnoista, joissa olen asunut. Synnyin pienessä savolaisessa kyläpahasessa. Kysyin muuten pari vuotta sitten isältäni, missä synnyin. Hän sanoi, ettei muista (muuta asiat hän kyllä tuntuu muistavan). Lopulta hän arveli minun syntyneen kansakoululla, jossa äidinäitini toimi opettajana. Mummo oli kahden tyttärensä yksinhuoltaja, hänen miehensä oli hilpeä stuertti, joka karkasi ameriikkaan. Mummo polki matkaharmonia ja veisasi virsiä. Savolaisten lasten koulukirjat oli päällystetty sanomalehtipaperilla. Koulussa oli ulkovessat. Muutimme sieltä urbaaniin Helsinkiin, asuntomme sijaitsi Yrjönkadun uimahallin vieressä. Asunnosta minulla ei ole mitään muistoja. Yrjönkadun uimahallista kyllä. Kansakoulusta kävimme siellä uimassa. Hävetti, sillä uida piti alasti. Jonotimme altaaseen hampaat kalisten, uimme altaan päästä päähän jonossa. Uimavalvojat seisoivat altaan reunalla ja kyttäsivät koululaisia keppien kanssa, joiden päässä oli silmukka, jolla väsähtävä uimari pyydystettiin. Se oli suuri häpeä. Hallisssa haisi pahalta. Hämmästykseni olen myöhemmin nähnyt kuvista, että uimala onkin kaunis.Minulle se oli vain kylmä ja ankea.

Kirjahylly

2012-01-16T19:07:00.000+02:00

Minun piti eilen viimeistellä ikuisuusprojektiartikkeliani, joka lähestyy sitä pistettä, että sen voisi luetuttaa muilla asianosaisilla. Avasin läppärin ja ihan vain vilkaisin blogilistaani. Huomasin, että Minerva oli päivittänyt blogiaan. Nyt kun jo olin blogisuivulla, päätin kurkistaa, mitä hän oli sinne rustannut. Minerva oli kuvannut kirjahyllyään. Minulle tuli voimakas tunne siitä, että minun on ikuistettava oma kirjahyllyni, olenhan jo pitkään harkinnut uuden ostamista. Täytyyhän vanha hylly dokumentoida, ennen uuden kirjahyllyn aikaan siirtymistä. Hyllyni siirtyy tyttäreni omistukseen, eikä ole siten enää sama hylly. Otin kirjahyllystäni kahdeksan kuvaa.

Kirjahyllyni on Lundian maalaamaton perushylly. Saimme sen häälahjaksi 1983. Ostimme siihen myöhemmin lisäosia. Kun erosimme jaoimme hyllyn kristillisesti tasan. Myöhemmin kokosimme sen takaisin yhdeksi, ja myöhemmin jaoimme sen taas kahdeksi erilliseksi osaseksi. Hylly on menneen avioliittomme symboli. Se kantaa paljon, on vinossa, lievässä kallistuskulmassa (ikävä kyllä kohti huonetta). Hyllyn toiseen päähän nojaa yksi ylimääräinen pystypuu, jonka kannan vintille kunhan ehdin. Hyllyt ovat vuosien mittaan mukavasti tummuneet ja patinoituneet. Moni pikkuosa on kadonnut ja ne on korvattu kekseliäästi jollain toisella kadonnutta osaa muistuttavalla. Hylly näyttää siltä, että huoneessa yöpyvät vieraat katsovat sitä epäilevä katse silmissään. Kissakin nukkuu mieluiten vierashuoneen sängyn alla kuin päällä, sillä on jonkinlainen itsesuojeluvaisto. Tilasin kirja-alesta kuusi uutta kirjaa, ne asettunevat johonkin hyllyn koloon vaaka-asentoon. Kirjoillani ei ole mitään järjellistä järjestystä. Tiedän,että asiassa on monta eri koulukuntaa mm. järkevät aakkostajat ja esteetitkot, jotka järjestävät kirjat värin mukaisesti. Kissa huristaa hyllyssä kirjojen takana, siinä on siis melkoisesti kissankarvoja. Vain harvoin kisu pudottelee kirjoja, se ymmärtää niiden henkisen arvon, taloudellista arvoahan vanhoilla kirjoilla ei ole.

Olen joskus miettinyt, että jos kirjoitan blogia loppuelämäni, niin mistä kirjoitan? Kirjoitan uudelleen ja uudelleen samoista asioista. Kirjoitan huonekaluista, kirjoitan vanhoista autoista, kirjoitan ruukkukukista, joskus vanhana höppänänä alan kirjoittaa entisistä rakkauksista.

Ainoat todelliset asiat

2012-01-15T09:01:00.000+02:00

Heräsin 6.30. Kissa nuoli hiuksiani. Yritin kaivautua peiton alle, ilma ei kulkenut tukkoisissa sieraimissani. Pakko oli tempautua ylös.

Luin eilen loppuun Merete Mazzarellan uusimman kirjan Ainoat todelliset asiat. Kirjan alaotsikko kuuluu Vuosi elämästä. Monet Mazzarellan teoksista ovat kirjan pituisia esseitä, niin tämäkin. Mottona on lainaus Marilynin televisiohaastattelussa sanomat sanat " Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä jos toinen niistä puuttuu."

Kirjan teemoja ovat siis työ (Mazzarellan eläköitymisestä ei ole pitkä aika), vanheneminen (kirjailija on 65-vuotias) ja rakkaus (Mazzarella rakastui 64-vuotiaana). Kirja on näiden teemojen kypsää pohdintaa, niin monta sitaattia se sisältää, että toivoisi lopussa olevan lähdeluettelon. Mazzarellan mieltä selvästi painaa se, että hän ottaa eron iäkkäästä miehestään uuden rakkauden vuoksi. Hän ikäänkuin perustelee asiaa sillä, että tämä uusi on ainoa oikea rakkaus, suhde, jossa hän voi vihdoin olla oma itsensä. Kirja ei kuitenkaan mene asioiden yksityiskohtiin, mitään juorulehtipaljastuksia se ei sisällä. Monet teemat ovat sellaisia, joita olen miettinyt (meistä kaikki lienevät miettineet samoja asioita), tässä viisas nainen käy pohtimiani asioita läpi laajan lukeneisuuden pohjalta.

Olen aikuisiällä onnistunut rikkomaan välini parin ystäväni kanssa. Asia on vaivannut minua. Olen kokenut olevani huono ihminen, sillä en ole pystynyt ystäviäni pitämään. Kirjassa Mazzarella suree hyvää ystäväänsä, johon välit menevät poikki, sillä ystävä ei hyväksy Mazzarellan ratkaisuja. Minua helpotti, jospa en olekaan suuri syyllinen omissa välirikoissani.

Kävin eilen myös Tampereen taidemuseossa. Menin näyttelyyn vähän vailla viisi, koko vierailuni aikana en nähnyt muita asiakkaita. Museovahdit nousivat kahvihuoneistaan minua kyttäämään. En varastanut enkä tuhonnut taideteoksia. Henkilökunta voitti asiakkaat ylivoimapelillä 5-1.

Yläkerran näyttelyssä 15 nykytaiteilijaa, jotka kaikki olivat työskennelleet Mazzano Romanon, pienen italialaisen kaupungin taitelijaresidenssissä, esittelivät tuotantoaan. Minua Katja Tukiaisen isopäiset vaaleanpunaiset tyttöset aina jotenkin liikuttavat.

En saanut silmiäni irti virolaisen taiteilijan (hänen nimensä olen unohtanut) videoinstallaatiosta, jossa ihmiset nousevat polvillaan kirkon rappusia kohti kirkollista taideteosta. He pysähtyvät joka portaalla rukoilemaan. Näky jotenkin hypnotisoi katsojan. Yhdellä polvillaan ryömivällä miehellä on mukanaan tietokonelaukku, jonka hän aina samalla nostaa seuraavalle portaalle. Ryömimisen jälkeen kaksi miestä starttaa iloisesti vilkutellen vespansa ja ajaa pois.Auttaisiko moinen uskonnollinen kokemus minua? Polvet tohjona, mutta mieli puhtaana.

Museon pohjakerroksessa oli nähtävissä Markus Kåhren vinkeä videoinstallaatio Ravintola pidot, jossa ihmiset puhuvat rakkaudesta ravintolapöytien ääressä. Jänskä teos (huomatkaa, viiltävä analyysini).

Viikonlopun runoilija on Ezra Pound (1908- 1959). Näin niin suuren vaivan, että lainasin hänen runojaan alkukielellä. Suomennokset ovat tuoreita Pertti Niemisen ja Tuulia Toivasen toimittamasta ja suomentamasta kokoelmasta Älä puhu nyt enää (Basam Books 2011)

IN A STATION OF A METRO

The apparation of these faces in the crowd;
Petals on a wet, black bough.

METRON ASEMALLA

Näiden kasvojen näkeminen tungoksessa;
terälehtiä märällä mustalla oksalla.

THE TEA SHOP

The girl in the tea shop
            Is not so beautiful as she was,
The August has worn against her.
She does not get up the stairs so eagerly;
Yes, she also will turn middle-aged,
And the glow of youth that she spread about us
            As she brought us our muffins
Will be spread about us no longer.
            She also will turn middle-aged.

TEEHUONE

Teenhuoneen neiti
          ei ole niin sievä kuin oli ennen.
elokuu on kuluttanut häntä.
Hän ei nouse portaita yhtä halukkaasti;
niin on, hänkin kääntyy keski-ikää kohti
eikä se nuoruuden hehku, jota hän säteili,
           kun toi meille muffiinimme,
säteile enää nykyään.
Hän, hänkin alkaa olla keski-ikäinen.

Mäntypörriäinen

2012-01-14T09:50:00.001+02:00

Kukaan ei varmaan kaipaa tarkkaa selvitystä siitä, miten paljon räkää nenästäni nyt valuu, miten tiuhaan aivastelen ja miten vesi valuu kuumottavia poskiani pitkin. Saan flunssastani tekosyyn pudota yhteiskunnan ulkopuolelle ja viettää aikaani sohvalla sen sijaan, että laittaisin kansantaloutemme rullaamaan kuluttamalla rahojani. Kävin illalla kaupassa, joten muonitusvarat ovat kunnossa. Tosin en ostanut ruokaa, minun ei tee mieli syödä sitä. Parhaalta ravinnolta tuntuvat nyt minttulakut, joita minulla onkin suuri pussillinen.

Olen varmaan jo kirjoittanut opiskeluaikamme asunnosta, mutta ei se mitään, kirjoitan uudelleen. Ostimme asunnon Kuopiosta, vanhasta työläiskaupunginosasta. Rahaa meillä ei ollut, mutta saimme pankista asuntoon tarvittavat 23 000 markkaa. Kotimme sijaitsi puutalon toisessa kerroksessa. Mukavuuksiin kuuluivat sähköt, vesivessa ja kylmä vesi. Keittiössä lämpöä levitti puuhella, makuuhuoneessa sähköpatteri ja olohuoneessa pönttöuuni. Lattiat olivat niin vinot, että sohvan toisen pään jalkojen alle oli aseteltava pari lautaa. Jos naapuri keksi pestä pyykkiä koneella samaan aikaan kuin me ja paahdoin leivän, meni koko talosta sähköt. Sähkötaulu sijaitsi ullakolla, jonne oli kiivettävä sulakkeita vaihtamaan tikkaita myöten. Ullakolta löytyi muuten sohvapöytä, joka seisoo edelleen olohuoneessani.

Pihassa kasvoi kaksi omenapuuta ja tepastelivat häälahjaksi saamamme kanat Kielo ja Kaneli. Oli vuosi 1983, odotin ensimmäistä lastani. Pihassa törötti alakerran miehen, Sokrateen pappatunturi, jolla hän haki kaljaa kaupasta. Siellä seisoi myös Sokrateen auto, ajokorttia miehellä ei ollut ja sitä ei olisi missään nimessä kannattanut hänelle antaakaan. Sokrates voitti jostain arvasta moottoriveneen, jonka myi ja hankki käytetyn auton. Sokrates ei ollut kaimansa kaltainen filosofi, koulukin oli jäänyt kansa- ja kansalaiskouluun. Työssä hän ei käynyt, kuten ei myöskään hänen avopuolisonsa Siiri. Alakerrassa asui myös toinen pariskunta. Mies teki matkatöitä Virossa (näin saattoi käydä noihin aikoihin), hän kävi hakemassa antibiootteja sukupuolitauteihinsa, tämä tapahtui viattomana aikana, jolloin AIDSin ajateltiin tarttuvan vain homoseksuaaleihin. Kaiken saattoi parantaa muutamalla tabletilla. Alakerrassa asui myös Siirin vanha äiti, joka oli koko porukan topakoin tyyppi, haki astialla ruokapalvelusta muonaa koko perheelle.

Yläkerran naapureinamme olivat Mira ja Samppa ja heidän kaksi mäyräkoiraansa. Samppa opiskeli lääketiedettä, Mira oli töissä kirjastossa. He lenkkeilivät siten, että Mira ajoi mopolla ja Samppa juoksi tai pyöräili perässä. He pitivät juomasta, joka oli nimeltään Minttusuklaa. Mira pukeutui aina flanellipaitaan, joita sai tammimarkkinoilta. Ne olivat tuolloin muotia boheemipiireissä. Miran ja Sampan parhaan kaverin nimen olen unohtanut, nuori mies oli ollut vankilassa kieltäydyttyään aseista.

Siirin ja Sokrateen WC sijaitsi porraskäytävässä. Kerran Siirin sisko istui pöntöllä, ovi oli avoinna ja nainen huusi "En minä mikään hullu ole, en minä mikään hullu ole!". Olimme iloisia siitä, että meidän asunnossamme oli oma vessa.

Lähikuppilan nimi oli Mäntypörriäinen, jossa myös tanssittiin. Ennen tanssien alkua tarjoilija ripotteli lattialle perunajauhoja. Yritimme kerran valomerkin jälkeen kaverien kanssa salakuljettaa ulos viinipullon, jota emme olleet ehtineet juoda. Emme tässä toimessa onnistuneet. Heinkilökunnalla oli vuosien mittaan harjaantunut tarkka katse.

P.S. Vaihdoin jälkikäteen henkilöiden nimet. Varmuuden vuoksi. Kielon ja Kanelin nimet ovat autenttiset.

Kävely on filosofiaa

2012-01-13T19:24:00.002+02:00

Kävin äänestämässä. Ennakkoon äänestäminen on jotenkin arkisempaa kuin varsinaisena äänestyspäivänä suoritettu kansalaisvelvollisuus. Tyttäreni ja hänen tyttöystävänsä leipovat aina äänestyspäivänä kakun ja juhlivat hetkeä kakkukahveilla. Äänestin Pekka Haavistoa, hän ei ole täydellinen, mutta minun mielestäni paras ehdolla olleista. Suomessa ei perinteisesti ole julkituotu, ketä on äänestetty. Vanhempani eivät koskaan kertoneet, kenelle heidän äänensä meni. Nyt arvelen sen menevän Niinistölle. Olen vieraillut joskus USA:ssa presidentinvaalien aikoihin, omakotitalojen pihoissa otettiin kookkaalla julisteilla kantaa vaaleihin.Minuun ei kannata ehdokkaiden enää satsata. Se on myöhäistä nyt. Lopullista.

Pääsin Vihdoin lukemaan Merete Mazzarellan esseemäistä teosta Ainoat todelliset asiat. Kirjassa siteerataan laajasti kirjallisuutta. Tässä Kierkegaardia:

"Mikä tärkeintä älä kadota kävelytaitoasi, joka ikinen päivä minä kävelen itseni hyvinvoivaksi ja kävelen eroon kaikista sairauksista; kävellessäni syntyvät parhaat ajatukseni enkä tiedä yhtäkään niin raskasta ajatusta, ettei siitä pääsisi eroon kävelemällä. Siis: jos vain jatkaa kävelemistä. kaikki muuttuu hyväksi!"

Osallistuin kerran Kierkagaard asiantuntijan, viisaan, ihanan Torsti lehtisen filosofiakurssille. Hän sanoi, että käveleminen on filosofiaa ja juokseminen rockia. Olen aina kävellyt paljon (en silti ole erityisen filosofinen saati laajasti sivistynyt). Kerran, kun sovimme siskon kanssa hänen vierailustaan, niin sisko sanoi: tulen sillä ehdolla, ettei tarvitse kävellä.

Vanhan ystäväni P:n kanssa arvelemme kävelleemme maapallon ympäri. Kun asuimme samalla paikkakunnalla, teimme sunnuntaisin megalomaanisen pitkiä kävelylenkkejä. Ensin puhuimme murrosikäisistä lapsistamme, sitten miehistä ja viimeiseksi aina ruoasta.

Jorinaa ja niiskutusta

2012-01-13T08:36:00.000+02:00

Seurasin eilen ensimmäistä kertaa vaalikeskustelua, johon osallistuivat kaikki ehdokkaat. Tulin siihen tulokseen, että koko presidentinvirasta olisi suotavaa luopua. Keskustelua kuulemassa oli suuri joukko nuoria, jotka alkoivat lopussa näyttää levottomilta, jota en ihmettele. Nuoret kysyivät minusta ihan aiheesta, miksi tasa-arvo ei asepalveluksen suhteen toteudu, sen joutuvat suorittamaan vain nuoret miehet. Vastaukseksi he saivat kuunnella, kun Soini, Väyrynen, Niinistö ja Lipponen jaarittelivat armeija-ajoistaan.Siellä joku oli tutustunut ihan eri puolelta Suomea tulleeseen alokkaaseenja joku peräti ruotsinkieliseen.

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, että Soini, joka ei kertomansa mukaan minkäänlaista rasistista puhetta hyväksy, on voinut joutua sellaiseen porukkaan kuin on. Tavallisesti ihmiset hakeutuvat samanhenkiseen joukkoon, mutta tässä tapauksessa se ei ole toteutunut.

Olen vuoden verran tehnyt töitä, kirjoittanut anomuksia, tavannut esimiehiä, tietohallinnon ihmisiä ja vihdoin meille sitten saatiiin uusi tietokoneohjelma, jolla voimme potilaidemme hoitoa tarkemmin seurata. Meiltä puuttuvat vain salasanat. Eilen minulle ilmoitettiin, ettei tietohallinto hallinnoi klinikoiden omia ohjelmia, joten he eivät salasana-asiaa hoida. Minulle lähetettiin suuri tietokonekielinen manuaali ja erään toisen sairaalan tietohallinnon johtajan puhelinnumero. Asia tuntuu minusta täysin käsittämättömältä.

Minusta tulee ensi vuoden alussa suppean erikoisalani yhdistyksen varapuheenjohtaja ja seuraavana vuonna puheenjohtaja. Tiedän, että minua ennen hommaan on kysytty paria muuta henkilöä, jotka kieltäytyivät. Minä olin niin turhamainen, että suostuin. Minä joudun jatkossa käyttäytymään arvokkaasti, enkä voi enää illallisilla valita pöytääni.

Aion tänään sairastaa. Käyn tämän lisäksi äänestämässä, niistän nenääni, suihkuttelen savolaiseen nokkaani Nasolinia, käyn erään ystäväni ja tyttäreni kanssa lounaalla. Illaksi ostan jättipaketin nenäliinoja, Merete Mazzarellan uuden kirjan ja kaivaudun torkkupeiton alle. Kämppäni ilma on tiheänään viruksia.

Mikä on kaikkein tärkeintä?

2012-01-12T18:37:00.000+02:00

Flunssa jatkuu, olen käyttänyt julkista kulkuneuvoa, jota täällä nysseksi kutsutaa. En pyöräillyt. Flunssan vuoksi kaikki turha ääni leikkautuu lempeän pumpulimaiseksi.

S. ripusti kultaisiin koreisiin papereihin käärityt suklaakonvehtit korviinsa. Lupasin antaa euron, jos hän hoitaa koko päivän potilaita konvehtit korvissaan. S. ansaitsi euronsa.

Kun pitäisi kirjoitta artikkelia, tulee vastustamaton halu kirjoittaa novellia, jota muuten ei tietenkään saa aikaiseksi. Silloin kun pitäisi näpytellä kaunokirjallista tekstiä, huomaa, että pyykkikori pursuilee likaisia vaatteita. Kun pyykit olisi pestävä, kirjastosta lainatun kirjan palautuspäivä lähenee uhkaavasti. Kirja on siis luettava turhia aikailematta. Televisiosta tulee kuitenkin Huippumalli haussa sarjan kolmaskymmenesviides tuotantokausi, joka on ihan yleissivistyksen vuoksi nähtävä ja ehtiihän sen kirjan, pyykit, novellin ja artikkelin myöhemminkin. Tärkeintä on nähdä Huippumalli haussa.

FB: ssa kiertää taas naisten joukossa viesti, jolla tuetaan rintasyövän tutkimusta. Statukseen olisi kirjattava Menen_____ ______ kuukaudeksi. Tyhjiin kohtiin sijoitetaan oman syntymäpaikan kohdalle viestissä merkitty paikkakunta ja oma syntymäpäivä. Millä h-tin tavalla tämä edistää syöpätutkimusta. Miehille ei saa asiasta kertoa, pitää olla salaperäinen. Minä petän sukupuoleni lavertelemalla tempauksesta.

Hesarissa oli jo etukäteen juttu Merete Mazzarellan uudesta romaanista. Teos perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin, Mazzarella on rakastunut intohimoisesti 64-vuotiaana ja eronnut aviomiehestään, joka on jo yli 80-vuotias. Jos joku mies kirjoittaisi samasta aiheesta, se saattaisi herättää minussa ärtymystä (en tosin vielä ole lukenut kirjaa). Ymmärtääkseni entinen aviomies on edelleen osa kirjailijan elämää. Olen aina ollut Mazzarellan ihailija, nauttinut hänen esseemäisistä teoksistaan, joista voisin mainita kirjan Silloin koskaan et ole yksin,joka käsittelee kaunokirjallisuuden lukemista. Kävin jo kirjakaupassa kysymässä hänen uutuuttaan, joka tulee kuulemma kuitenkin vasta huomenna. Harvoin puhutaan yli kuusikymppisen naisen rakkauselämästä. Poikkeuksena taitaa olla vain Aila Meriluoto. Kirjoitusryhmässäni on ikäiseni nainen, joka sanoi, ettei hän enää pystyisi rakkaudesta kirjoittamaan. Haluan uskoa rakkauteen. Vaikka olen yli viidenkymmenen. Toisaalta se on niin vaivalloista. Kaikenlaisia tunteita ja kompromisseja.

Sairanen

2012-01-11T08:22:00.002+02:00

Nenä vuotaa, kurkkuun koskee, kuumeesta en osaa sanoa, kun ei ole mittaria. Tai kuten potilaat sanovat, minulle kun ei kuume nouse. Liekö minulla peräti alilämpöä. En lähtenyt polkemaan töihin, sillä minulla ei tänään onneksi edes ole töitä.

Sain eilen sähköpostin, joka oli lähettäjän mukaan luottamuksellinen. Minulle tarjottiin työpaikkaa. Palkkaa saisin pari tonnia kuukaudessa lisää, eikä tarvitsisi päivystää. En todennäköisesti ole ainoa, jolle työtä tarjottiin. Tuntui silti kivalta, että tällainen nainen, joka on jo yli viidenkymmenen voisi saada uuden uran. Homma ei palkkaa ja päivystyksettömyyttä lukuunottamatta kuulostanut tippaakaan houkuttelevalta. Pidän vanhan työni.

Kirsti Ellilä on blogissaan kirjoittanut kirjoittamisesta. Miksi niin moni kirjoittamista harrastava haaveilee julkaisemisesta. Onko mitään muuta taideharrastusta, jossa unelmoitaisiin yhtä kiivaasti taiteilijan urasta? Lähetin omia pieniä humoristisia ihmisjuttujani kolmelle kustantajalle. Kahdesta sain sellaisen perus copy-paste vastauskirjeen sähköpostiini "kiitokset kustantamoomme osoittamastanne mielenkiinnosta, mutta...". Yhdestä kustantamosta ei vaivauduttu edes vastaamaan. Vaikka olin aiemmin ajatellut, että kirjoitan noita tarinoita ihan huvikseni, mielenkiinto niiden rustaamiseen katosi. Jos ne eivät kiinnosta ketään, niin miksi vaivautua. Minulla on lisäksi romaanikäsikirjoitus, jota on neljäkymmentä sivua ja jonka työstämisen aloitan joka kerran alusta, joten minulla on varsin hyvää tekstiä kuusi sivua ja sitten huonompitasoista. Hyvää realiteettiterapiaa on divareissa, kirja-alessa ja halpakirjamyymälöissä kiertely. On paljon kirjoja, jotka eivät kelpaa kenellekään, eivät edes parin euron hintaan. Kirjoittajakoulutuksessa on yksi esikoisromaanin julkaissut, joka on nyt kirjoittamassa toista teostaan. Yksi runoilija neuvottelee useammankin kustantamon kanssa. Hämmästelen, etten tunne kateutta (en todellakaan ole mikään ylevä henkilö). Pidän jo saavutuksena lahjakkaassa joukossa opiskelemista.

Hylsypiiri

2012-01-10T21:13:00.002+02:00

Pikkupakkasella on hyvä pyöräillä, nastat painuvat mukavasti lumeen. Pää tuulettuu. Läppäri kulkee mukavasti pyörän tarakalla olevassa korissa. Työpaikan pihassa reppu on vedettävä selkään. Se painaa pyöräilyn jälkeen inhottavasti. Huijaan itseäni ja päätän kävellä portaat toiseen kerrokseen ja jatkaa hissillä. Menee se vielä yksi kerrosväli, mietin ja neljännessä en viitsi enää luovuttaa, vaan kipuan huohottaen viidenteen.

Tein koko päivän ikuisuusprojektiartikkeliani, soittelin puheluita, sain ja lähettelin sähköpostia, join kahvia, kirjoitin, kopioin ja siirsin tekstiä paikasta toiseen, mietin englannin sanoja, lainasin lauseita toisten artikkeleista. Join kahvia. Luin sähköpostia.

Sairaala on ostanut meille vuoden alusta kahvin, A:n mielestä se on kitkerää, paketeissa lukee Pirkka ja Costa Rica. Aiemmin joka osaston kahvihuoneen seinällä roikkui lappu, jossa luki puoli kiloa kahvia/kk, ei Costa Ricaa.

Huristin pyörällä ABC:n pihaan ja tilasin rempseästi pitsan. En koskaan pääse ABC:lle, sillä minulla ei ole autoa. Pitsa oli nimeltään Quattro Stagioni, läpyskän päällä oli kinkkua, purkkitonnikalaa, katkarapuja ja limaisia säilykeherkkusieniä. Söin neljäsosan ja otin loput pusissa mukaan. Ostin pussillisen lakuja Viitaan.

Viidassa kävimme läpi perinteisen, en ole saanut kirjoitettua mitään valitusselityskierroksen. Kaksi joukostamme oli kylläkin käynyt kustantajan puheilla. Me muut vertalimme hylsykirjeiden määriä. Tunnelma oli jotenkin alakuloinen. Tai sitten minä olin alakuloinen ja flunssaínen, omaa alakuloa on joskus vaikea erottaa yleisestä alakulosta. Teimme harjoituksia, joissa yhdistettiin työvälineitä ja tunteita kuvaavia sanoja (kaipuun kaljakori kilisee).

Alakulon lisälämmitin. Säälin nenäsuihke. Ilon hälytysajoneuvo.Kaipuun kissanhiekkaa.

Jännittäviä käänteitä ja vastuullinen tehtävä

2012-01-09T19:21:00.000+02:00

Elämästäni ei jännitystä puutu. Kävin sen ikuisuusprojektiartikkelin kanssa tänään uuden statistikon luona. Aiempi pitää konttoriaan Äänekoskella, jonne meno autottomana vaatii yöpymisen Jyväskylässä. Äänekosken mies on huipputyyppi, mutta hän laskuttaakin arvonsa mukaisesti ja ylin esimieheni on alkanut suhtautua noihin laskuihin nuivasti, etenkin kun artikkeli ei ole edennyt sellaiseen tilaan, että sitä voisi tarjota johonkin kansainväliseen aviisiin. Ensin suurempaan, hienompaan ja kiiltävälle paperille painettuun ja siitä sitten alaspäin. Tämä erinomainen Äänekosken tilastomies laulaa, huutelee "ollaan me hyviä!" ja puhuu vähän väliä puhelimessa. Jokaiselle soittajalle hän hihkaisee "minullapa on täällä ihana nainen!". Sitten juodaan kahvia, syödään ja jutellaan runoista. Virkistävää kyllä, mutta vaivalloista ja kallista. Kotiin tullessa on mukana nippu paperia, tietokoneessa käyriä ja pää sekaisin.

Tämä uusi, naispuoleinen statistikko ei puhunut runoista, ei laulanut, ei vastaillut puhelimeen, emme juoneet kahvia, eikä hän sanonut kenellekään "minullapa on täällä ihana nainen". Toisaalta aikaa kului kymmenesosa ja pää on jotenkin selkeämpi. Klinikan ei tarvitse maksaa hänelle erikseen, sillä hän on tiedekunnan palveluksessa.

Lupauduin (humalapäissäni) yksissä juhlissa erään kirjoittajayhdistyksen tilintarkastajaksi. Minä, joka en osaa hoitaa edes omia raha-asioitani. Veroilmoituksenkin teki aina isä, sitten aviomies ja nyt ilmoitusta ei tarvitse enää onneksi tehdä. Yhdistyksen puheenjohtaja toi minulle kansion, jossa on lukuja, miinus merkillä ja ilman. En ymmärrä niistä mitään. Nyt kannattaa tunkea yhdistyksen rahastonhoitajaksi, jos haluaa tehdä kavalluksen. Toisaalta, yhdistys ei ole niin varakas, että kukaan viitsisi moista riskiä ottaa.

Huomenna kirjoittajakoulutuksessa on yllättäen vieras opettaja, kirjailija Anneli Kanto. En saa ensi yönä unta.

Tiedoitusvälineitä ja hammasharja

2012-01-09T07:44:00.000+02:00

Harjaan hampaani sähköhammasharjalla, johon kuuluu kello. Kellon kasvoille nousee hymy, kun harjaus on kestänyt kaksi minuuttia. Olen jo parin viikon ajan tehnyt kellon iloiseksi. Kaksi minuuttia tuntuu tällaisesta nykyajan hätähoususta pitkältä ajalta, niinpä yritin eilen hampaita puhdistaessani lukea sanomalehteä. Ei onnistunut, tahnaista nestettä roiskui lehdelle, ja lehteä oli vaikea asettaa mihinkään.

Katson televisiota varsin valikoivasti. Kuitenkin joskus, kun väsyttää armottomasti ja vähän ahdistaakin, sorrun katsomaan vähemmän ylentäviä ohjelmia. Olen oppinut, ettei castingkiin pidä mennä liian suuri koru kaulassa (Huippumalli haussa). Ohjelmassa ylimittaiset ja alipainoiset nuoret naiset kilpailevat mahdollisuudesta hoippua korkokengillä ja poseerata erilaiset vetimet yllä kamerasedälle, jonka ikä on vähintään kaksinkertainen heidän ikäänsä nähden. Kilpailu sotkee vielä samaan kämppään asutetun naisjoukkion välit.

Katsoin eilen elokuvan Kun Harry tapasi Sallyn ties monettako kertaa. Yllättäen aina lopussa on taas uusi vuosi ja Harry juoksee juhliin, joissa Sally on ja tunnustaa rakkautensa. Elokuvan dialogi on hauskaa, klassikkokohtauksessa Sally (Meg Ryan) esittää Harrylle (Billy Crystal) kuppilassa, miten helppoa naisen on teeskennellä orgasmia.

Aamulehdessä Marja-Leena Leppänen (perussuomalaiset naiset ry:n puheenjohtaja) todistaa otsikolla Aatteen paloa koko sivun verran , miten älykäs, lämmin ja ihana ihminen Timo Soini on. Mitään muuta näkökantaa ei esitetä. Täytyy myöntää, että muistakin ehdokkaista on ollut samanmoisia juttuja, mutta ne eivät ole samalla tavalla pistäneet silmään.

This must be the place

2012-01-08T10:39:00.000+02:00

Heräsin myöhään, vasta puoli kymmeneltä. Vastapäisen kerrostalon seinästä paistaa pitkästä aikaa aurinko.

Näin eilen ihanan elokuvan: Paolo Sorrentinon This must be the place. Arvostelussa sitä kylläkin moititaan tekotaiteellisuudesta ja hidassoutuisuudesta. Pidän hitaista elokuvista. Kyseessä on road movie, jonka pääosaa esitää Sean Penn. Penn on vanhaa rokkari Cheyenne, joka tylsistyy linnamaisessa asunnossaan Dublinissa. Hänestä on tehty jonkinlainen Ozzy Osborne kopio. Muutos alkaa siitä, kun Cheyenne lähtee USA:n katsomaan sairasta isäänsä, isä ehtii kuolla ennenkuin mies ehti perille. Aikaa matkaan kuluu tavallista kauemmin, sillä mies pelkää lentämistä. Yhdysvalloissa Cheyenne lähtee etsimään isäänsä nöyryyttänyttä natsia, siitä alkaa se valtatie-elokuva. Minusta This must be the place on syvän inhimillinen, täynnä alakuloista huumoria ja antaa miettimistä pidemmäksikin aikaa. Osa elokuvan henkilöistä ja heidän suhteestaan päähenkilöön jää epäselväksi. Ohjaaja on selvästi Aki Kaurismäen ja Jim Jarmuchin hengenheimolainen. Pidin myös elokuvan musiikista ja kauniista kuvauksesta. Jäi niin hyvä olo, ettei sitä halunnut millään elämyksellä pilata jälkeenpäin. Kävimme juomassa pikaiset valkoviinilasilliset Paapassa jälkeenpäin. Nukkumaan mennessä oli sellainen "maailma on hieno paikka"-olo.

Vaalit lähestyvät. Ehdokkaat luovat itsestään presidentillistä kuvaa. Paavo Lipponen on liian yrmy, mahdollisesti tästä syystä hän puikahtaa taksiin puudelia sylissään puristaen. Paavo Väyrynen on yllättäen muuttunut huumorimieheksi. Sauli Niinistö vain yksinkertaisesti näyttää presidentiltä, sopii kauniisti Ranskan presidentin illallispöytään nuoren siippansa kanssa. Mitä vähemmän hän sanoo mistään mitään, sitä varmempaa prseidentiksi valitseminen on. Timo Soini väistelee aborttikysymyksiä (se on jokaisen omantunnonkysymys teettääkö abortin tultuaan raskaaksi vaikkapa raiskauksen jälkeen). Paavo Arhinmäki ei taida tosissaan edes kuvitella pärjäävänsä. Eeva Biaudet on kaunis kuvissa, omaa ehkä hyviäkin ajatuksia, mutta ei ole prseidenttiainesta. Unohtuiko joku? Pekka Haavisto, olen tainnut ilmaista äänestäväni häntä. Onko Suomessa oikeasti näin paljon Paavoja, vai onko nimi Paavo avain menestykseen?

Nyt on vedettävä vaatetta niskaan ja siirrettävä itsensä valoon.

Päivystys

2012-01-07T16:00:00.001+02:00

Luin ystäväni blogia, jossa hän kirjoitti päivystyksestään. Blogiin pääsevät vain ne, joille K on luvan antanut, joten en voi tekstiä tähän linkittää. Teksti herätti ajatuksia. Moniko lääkäriksi haaveileva ymmärtää, että usein lääkärin työ tarkoittaa läpi uran jatkuvaa päivystysvelvoitetta. Ehdotan, että pääsykokeita muutettaisiin siten, että pyrkijöitä valvotettaisiin 24 tuntia, jonka jälkeen heitä testattaisiin. Siinä erottuisivat huonot valvojat.

Keskus-sairaalassa, jossa erikoistumistani tein, annettiin leikkimielinen välistäpäästötodistus ennen yliopistosairaalaan siirtymistä. Yksi arvosteltu oppiaine oli "valvomisoppi", valvominen olikin siinä vaiheessa se kaikkein tärkein taito. Viikottainen vuorokauden kestävä työrupeama oli varsin rankka. Yleensä pään saattoi painaa tyynylle tunnin tai parin ajaksi. Yliopistosairaalassa naapurihuoneissa asustivat kirurgian ja neurologian päivystäjät ja koska äänieristyksessä ei ollut kehumista, nukkumisesta ei voinut puhua. Seinän takaa kuuli kuinka kirurgian päivystäjä viskasi puukengät jaloistaan.

Seuraavana "lepopäivänä" (palkasta vähennettiin muistaakseni seitsemän tunnin palkka) ryntäsin usein vaatekauppaan ja ostin sekavassa tilassa jonkun järjettömän vaatekappalleen. Ystäväni kirjoitti, kuinka hän meni päivystyksen jälkeen kauppaan mukanaan viisikymmentä markkaa ja laski moneen kertaan ostosten yhteissummaksi 49.90. Kassaneiti oli eri mieltä: 50.30.

Nyt päivystykseni on pääasiassa puheluiden kyttäämistä kotona, viikonloppuisin joudun tyhjentämään päivystysosastoa, joka sekin on varsin hilpeää hommaa. Suurin haaste on vuodepaikan löytäminen kaikille tarvitseville. Olen joskus suunnitellut ottavani jonkun potilaan kotiini. Tähän asti on kuitenkin löytynyt kaikille vielä joku muu peti.

Isänmaankin puolesta

2012-01-07T09:32:00.002+02:00

Lenkkeilin eilen Pyynikin näkötornin kahvilaan. Koska vuosi on "uusi" ja elän "uutta" elämää niin mussutin vain pienen munkin. Imeskelin jokaista palaa hartaasti onnellisena siitä, että sain edes sen. Vuoden ensimmäinen Pyynikkimunkki maistui ihanasti rasvalta ja sokerilta.

Valmistin eilen kaalikääryleitä, en muista, että olisin niitä koskaan aiemmin tehnyt. Niitä riittää tälle ja huomisellekin päivälle. Tein lähikaalikääryleitä, sillä korvasin riisin rikotuilla ohrasuurimoilla. Kääryleet olivat herkullisia. Tähän ruoanlaittoon typistyivätkin eiliset saavutukset.

Suunittelin elokuviin menoa. Yhtäkkiä kello olikin 21, en ymmärrä, miten se oli mahdollista. En viitsinyt enää lähteä mihinkään. Katsoin televisiosta elokuvan kahdesta englantilaisesta ikäneidosta, joiden elämään ajelehti mereltä puolalainen nuori mies. Kokemus on heille rikastuttava kaikkine tunteineen. Liikuttavaa katsoa kohtauksia, joissa esiintyi toinen sisaruksista nuoren miehen kanssa. Olen keski-ikäisenä kokenut suurta yhteisymmärrystä hyvin nuoren miehen kanssa ja vähän haikeana seurannut kuinka nuori mies on löytänyt ikäisensä kumppanin. Näihin kokemuksiin ei ole liittynyt muuta fyysistä kuin olalle taputtamista. Elämässä on paljon lyhyitä kohtaamisia, jotka saattavat olla hyvinkin tärkeitä. Ikä ei ole näissä kohtaamisissa olennainen asia. Mielielokuviini kuuluu Lost in translation, jossa kaksi hetkellisesti irrallista ihmistä kohtaa Tokiossa.

Luin lukupiirikirjamme Jenni Linturin Isänmaan tähden. Kirjasta huomaa, että kirjailija on kirjoittamisopintonsa tehnyt (Turun yliopiston luovan kirjoittamisen linja, Kriittinen korkeakoulu). Kielen kiemurat oikein pistävät silmään:

"Pilvet repivät taivasta tuvan ikkunoiden takana. Tihkusade levisi mattona maiseman ylitse. Kaarlo ei välittänyt myrskystä. Vanhuus oli sellaista, mielialataistelut oli käytävä päässä eikä puutarhassa. Riemu ruokkii riemua, eikä ilolla saa koreilla, äiti oli sanonut, kun Kaarlo oli ylioppilasjuhlissa kärttänyt häneltä hymyä...."

Kirjassa suomalaiset nuoret miehet sotivat Saksan joukoissa. Heihin on vaikea samaistua, he herättivät minussa inhoa. Kirjassa oli varmaankin haluttu korostaa sodan mielettömyyttä ja tarkoituksettomuutta ja sankaruuden puutetta, mutta se etäännytti minua kirjan henkilöistä. Romaanissa hypitään aikatasosta toiseeen, menneisyydestä nykypäivään, jolloin osa nuorista miehistä on jo kuollut, muut sotaa harteillaan kantavia vanhuksia. Onneksi siirtymät on merkitty selvästi, että minäkin pysyin jotenkin kärryillä. Kirjassa oli liikaa Erkkejä, onhan Suomessa muitakin nimiä. Erkkien lukuisuus häiritsi lukemista.Kokonaisuudessaan en pitänyt kirjasta vaikka sillä on ansionsa ja on rankattu jopa Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Kirja ei tunnetasolla koskettanut minua, minä vain suoritin lukemisen, joten varmaankin sisältö jäi osittain tavoittamatta. Ei voi mitään.

Viikonlopun runot ovat samasta kirjasta kuin eiliset. Runoilijan nimi on Amy Lowel. Netistä löytyvät kaikki hänen runonsa, mutta en jaksanut etsiä näille alkuperäisiä vastineita. Jenni Linturin kirjan kunniaksi ensin sota-aikaa:

SOTA-AIKANA

Äskettäin laastitun seinän ohi
syöksyilevät punaiset sudenkorennot:
niinkuin olisi ammuttu
vereen kastettuja nuolia.

HOPEAKETJU

Ajatukseni
ropisevat kylkiäni vasten
ja kierivät ympäriinsä kuin hopeiset rakeet.
Tahtoisin karistaa ne esiin
ja kaataa hohtavina
päällesi.
Mutta sydämeni sulkee ne sisäänsä
ja pitää ahtaudessaan.

Tule! ja avaa sydämeni,
etteivät ajatukseni enää ahdista minua
vaan kimaltavat hiuksissasi.

Mana Aboda

2012-01-06T10:13:00.002+02:00

U pohtii tyttönimeensä palaamista. Tyttönimi on hupaisa nimitys, paluu jollekin varhaiselle viattomalle kaudelle, jolloin ei ollut avioeroja. Olen puolet elämästäni sutaissut resepteihin nimen, jonka olen saanut mieheltä, johon en ole ollut minkäänlaisessa kontaktissa muutamaan vuoteen. Kun lapsetkin ovat aikuisia, en tunne mitään tarvetta pitää häneen yhteyttä, eikä toisin päinkään, vaikka olenkin niin ihana. Mennessäni naimisiin eivät naiset saaneet vielä pitää omaa nimeään. Vaihdoin siis savolaisen nen-päätteisen nimeni toiseen yleiseen samoin loppuvaan sukunimeen. Saan piiloutua tuohon epäaateliseen nimeen, jopa työpaikallani on toinen samanniminen henkilö. Niinpä postimme menevät aina sekaisin.

Kun avioiduin saattoi kyllä ottaa yhdistelmänimen, mutta kahden pitkän nen-sukunimen peräkkäin liittäminen ei houkuttanut. Yhdistelmänimillä oli viesti: olen itsenäinen nainen, mutta olen päässyt naimisiin. Muutamat tutut ovatkin aloittaneet yhdellä nimellä, vaihtaneet toiseen, yhdistäneet tuohon toiseen mieheltä saatuun nimeen uudelta mieheltään saamansa nimen. Tiedän muutaman, jotka ovat keksineet kokonaan uuden nimen, ei hassumpi ajatus sekään.

Eron jälkeen en jaksanut pohtia nimiasiaa, nyt en enää viitsi muuttaa sitä, mihin olen jo niin tottunut. En sitäpaitsi kestäisi niitä kiusallisia onnitteluja, joita nimenvaihtajat saavat kuulla, vaikka taustalla saattaa olla suuri henkilökohtainen tragedia. Nyt jälkeenpäin ajatelleen nimenvaihto olisi pitänyt tehdä heti eron jälkeen. Ehkäpä siihen vaihtamattomuuteen liittyi pieni alitajuinen toive siitä, ettei tapahtunut olisikaan totta. Suomalainen sananlasku todistaa taas kerran niin oivallisesti "Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä" ei se varmaan naistakaan huononna, mutta parantaako se?

Kuvituksenani on kuva Charley Harperia. Ostin Chicagosta vuosikalenterin, jossa on hänen taidettaan.

Viikonlopun runo on teoksesta Älä puhu nyt enää, joka sisältää imaginistien runoutta. Runoilija on T.E. Hulme, suomentajat Pertti Nieminen ja Tuulia Toivonen (Basam Books 2011)

MANA ABODA

Kauneutta on havaitsemisen hetki, liikkumaton värähdys, jonkun estyneen herätteen kuviteltu hurmio, joka ei kypsy valmiiksi.

Mana Aboda, jonka taipunut muoto
on taivaan kaareva kehä,
näyttää aina surevan tuntematonta murhetta.
Jonakin päivänä kuulin sen huutavan:
"Olen rakastunut ruusuihin ja laulaviin runoilijoihin-
lapsellista kaikki, keskenkasvuisten yritystä."

MANA ABODA     Beauty is the marking-time, the stationary
vibration, the feigned ecstasy of an arrested im-
pulse unable to reach its natural end.

MANA ABODA, whose bent form
     The sky in archéd circle is,
   Seems ever for an unknown grief
   to mourn.
Yet on a day I heard her cry :
" I weary of the roses and the singing
   poets--
Josephs all, not tall enough to try."

(Alkuperäinen löytyi netistä, jostain syystä runo säväyttää, vaikka ei ole hajuakaan mitä otsikko tarkoittaa, ilmeisesti se liittyy jotenkin juutalaiseen traditioon ja työntekoon, joka palkitaan sitten taivaassa, tai sitten olen ymmärtänyt väärin. Runo on vuodelta 1912)

Atsalean jäähyväiset

2012-01-05T20:13:00.000+02:00

Atsalea on pudotellut ikkunalaudalle lehtiä ja kukkia, se vaikuttaa siirtyvän ruukkukukkien toiseen ulottuvuuteen. Yritin vielä elvyttää kasvia kylvyllä. Epäilen, että se on jo vahvasti lähdössä rajan taa. Räydyn itsesyytöksissä.

Kävin Jyväskylässä. Kaupunkiin oli avattu viinibaari ja uusi nepalilainen ravintola. Ruokailin viimeksimainitussa poikani kanssa. Ravintolassa ei ollut muita asiakkaita. Minua alkoi säälittää. Myöhemmin sinne onneksi saapui lapsiperhe. Heidän pöydässän syttyi leipäkori tuleen, elämästäni ei siis puutu vaarallisia käänteitä. Uhkaava tulipalo saatiin rajoitettua koriin, joka paloi käyttökelvottomaksi. Ruoka oli ihan hyvää, ympäristö ankea.

Olin ystävän luona yötä. Katsoimme illalla ohjelmaa Karjalan kunnailla. Jakso oli surkea, epäilen, että ohjelman teon motiivina on näyttelijöiden ja ohjaajan kesänvietto kauniissa Pohjois-Karjalaisissa maisemissa. Sarjan ensimmäinen huolella tehty kausi tarjosi pakotien arjesta lapsuuden idealisoituun maisemaan. Nyt lähinnä nolotti tekijöiden puolesta. Vietin lapsuuden kesäni maalla Pohjois-Savossa. Kyläläiset säälivät minua, jouduinhan talvet asumaan kivierämaassa.

Junalle kävellessäni, minua vastaan pyöräili keski-ikäinen mies, nenää peitti valkea side. "Päevee, annatko euron?" kysyi mies. En antanut. Luin junassa Jenni Linturin Finlandia-ehdokkaanakin ollutta kirjaa Isänmaan tähden. En oikein innostu kirjasta. Se on kuitenkin seuraava lukupiirikirja, läksyt on tehtävä. En toisaalta ole lukenut kuin 70 sivua. Jospa vielä valaistun.

Villasukkablogi

2012-01-04T10:06:00.000+02:00

Istun junassa. Tarkoituksenani on käväistä Jyväskylässä.Valitsin paikan työskentelyvaunusta, siksi uurastan voimiani säästelemättä blogini kimpussa. Istun työskentelytilassa ypöyksin. Seuraan kuinka räntäpaakut valuvat ikkunan ulkopinnalla alaviistoon, oikealta vasemmalle. Eräät niistä ovat hitaampia ja toiset nopeampia liikkeissään. Yksi näyttää liimautuneen paikoilleen.

Juna on mainio paikka työskennellä. Elämä junassa on välitilassa, mikään ei etene, kukaan ei vaadi mitään, junamatkalla ei edes vanhene. Saa istua paikoillaan ja tuijottaa lumipaakkuja. Meditatiivinen tila. Turvapaikka lumituiskussa.

En osaa päättää mikä blogi tämä on. Mikä on sanomani. Ei kai mikään. Nyt muistan yhden vääryyden. Jokin aika sitten keskusteltiin lääkekulujen korvaamisesta, siitä, ettei tavallinen työssäkäyvä ihminen tarvitse korvausta kerran vuodessa ostamastaan antibiootistaan. Monisairas kansalainen taas saattaa olla ahdingossa korkeiden lääkekulujen vuoksi. Olinkin hämmästynyt kun lääkkeiden vuosittaista omavastuuosuutta nostettiin. Tämä toimenpide nostaa nimenomaan niiden sairaimpien ja köyhimpien lääkemenoja. Tässä oli päivän poliittinen valitus.

Liitin vielä ylle kuvat Jouluna neulomistani villasukista. Että osaan minä tällaistakin. En ole turha ihminen vaikka tässä istuskelen ja lumipaakkujen kulkua ihmettelen.

Raportti

2012-01-03T18:27:00.002+02:00

Meille ehdotettiin projektirahan anomista erääseen tärkeään projektiin. Tein pari iltaa anomusta ja aloin toiveikkaana odotella rahavirtoja, joilla palkkaisimme projektiimme sihteerin. Saimme viidesosan summasta, jota olimme anoneet.On oltava vähään tyytyväinen, olisimmehan voineet jäädä kokonaan ilman. Summan vähäisyyttä perusteltiin suurella hakemustulvalla. Minusta olisi järkevää antaa kolmelle riittävästi rahaa,sen sijaan, että sitä syydetään kolmelletoista liian niukasti. Minusta nimenomaan meidän projektimme olisi ollut tuon rahan arvoinen.

Seuraavaksi oli osallistuttava työpäivän pituiseen projektikoulutukseen, jossa opetetiin, miten tehdä projektisuunnitelma. Näpläsin älypuhelintani ja luonnostelin mestarinovellin aihetta, sellaista, jolla voittaisin kirjoituskilpailuja. Voittajanovellin tulee olla synkeä, siinä on oltava omaperäisiä sanoja ja ladonseinää pitää kuvailla kahden sivun verran. Koulutuksessa mainittiin, että samalla kun laatii projektisuunnitelmaa, kannatta kirjoittaa myös loppuraporttia. Neuvo kuulosti minusta varsin älyttömältä. Teimme ryhmätöitä, piirsimme kaavioita ja saimme pullakahvit.

Käytin kokonaisen työpäivän projektisuunnitelman laatimiseen. Loppuraporttia en kirjoittanut, emmehän ole vielä edes aloittaneet. Kaavakkeessa oli muuten ruksin paikka myös väliraportille. Kai sellaisestakin sitten koulutuksessa puhuttiin. En ole turhautunut, en. Mielelläänhän sitä joutoaikoinaan raportteja laatii. Ja onhan kirjoitusohjelmassa se tärkein: copy-paste.

Lunta ja lumetta

2012-01-03T07:50:00.001+02:00

Viime aikoina on puhuttu paljon placebosta. Tabletit, joissa ei ole vaikuttavaa ainetta saattavat tehota joihinkin sairauden oireisiin, vaikkapa kipuun. Tätä vaikutusta on voitu jopa mitata erilaisilla hienoilla aivojen kuvantamismenetelmillä. Lumelääkkeillä on myös sivuvaikutuksia.Jostain käsittämättömästä syystä, lumelääkkeestä saattaa olla apua, vaikka potilas tietäisi nauttivansa vaikuttamatonta ainetta. Miksei sitten homeopatiakin auttaisi. Siinähän vaikuuttava aine laimennetaan sellaisiin pitoisuusksiin,että liemessä on vain muisti ns. vaikuttavasta aineesta.

Työskentelin joskus opiskeluaikoina sairaanhoitajan sijaisena ns. B-mielisaraalassa. Lääkekaapissa oli vielä tuolloin purkki, jossa luki Placebo. Purkista jaettiin tabletteja joillekin potilaille säännöllisesti, eräät saivat sitä pyytäessään lääkettä kipuihin tai ahdistavaan oloon. Hyvin se tuntui auttavan. Vielä tehokkaampaa oli keittosuola, jota saattoi antaa pistoksena. Enää placeboa ei ole tarjolla, eikä sen antamista pidetä eettisenä kuin lääketutkimuksissa, joissa oikeaa lääkettä verrataan lumelääkkeeseen. Tuolloin tutkimukseen osallistujat tietävät mahdollisuudesta joutua lumelääkeyhmään.

V:n ystäväpariskunta matkusti Atlantin yli ja hoitivat aikaeron haittoja melatoniinilla. He saivat nukuttua hyvin. Vasta kotona he huomasivat popsinensa estrogeenitabletteja.

Ihmisen mieli on hämmästyttävä, se parantaa, toisaalta saa aikaan mitä ikävämpiä sivuvaikutuksia, kun suuhun pistetään jotain lääkkeen näköistä. Tämä sama asia sekä palvelee, että hankaloittaa potilaiden hoitamista.

Lenkkeilin eilen T:n kanssa Pyynikillä. Sinne oli rakenneltu valoteos, jolle kuvat eivät anna oikeutta. Valot lienevät siellä muutaman päivän ajan. Valoteokset sopivat ihanasti tähän pimeään maahan. Niitä voisi olla enemmänkin. Nyt lienee lähdettävä tuonne kylmään pimeään maailmaan.

Blogistanian Finlandia

2012-01-02T15:15:00.001+02:00

Minäkin haluan osallistua blogistanian Finlandian valintaan, vaikka en niin kovin montaa viime vuoden romaania ole lukenutkaan. Tässä listani lukemisen arvoisista opuksista vuodelta 2011 (listani ei ole erityisen kattava):

1, Johanna Sinisalo: Enkelten verta
2. Marisha Rasi-Koskinen: Katariina
3. Miki Liukkonen: Valkoisia runoja
4. Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa valoa valoa
Teen lisäyksen
5. Marko Kilpi: Elävien kirjoihin.

Tulokset löytynevät Sallan lukupäiväkirjasta.

Olen ottanut listaani vain lukemiani kirjoja (muitakin sai valita).

Politiikan kommentaattori

2012-01-02T08:17:00.000+02:00

Olen taas kerran palkattomalla vapaalla tehdäkseni ikuisuusprojektiksi muodostunutta artikkeliani. Loikoilin pitkään sängyssä, kisu makasi vieressäni hyrräämässä. Tein tiibetiläiset riitit ja nyt istun sohvalla läppäriäni syleilemässä. Radiosta kantautuu harras musiikki ja katua raastaa aura-auto.

Lähden aamupäivällä M:n vaatekonsultiksi. M putosi kuoppaan ja vaatteet tärveltyivät. Vakuutusyhtiö maksaa uudet tilalle. Itse ne vaatteet on kuitenkin ostettava. Lähden mielelläni ostoksille, saanhan taas hyvän syyn tehdä muuta kuin sitä mitä pitäisi. Toisaalta en saa mistään palkkaa, joten tämä lienee sallittua.

Vilkuilin sähköpostejani ja poistin kaikki joiden otsikot kuuluivat "Please help me!" tai "Congratulations!". Voisi ajatella, että nämä olisivat niitä tärkeimpiä.

Kävelin eilen Puutarhakatua. Huomasin kadun varrelle ilmaantuneen uuden kahvilan. Katsoin ikkunaa tarkemmin ja huomasin jättikokoisen Niinistön. Julisteessa luki: Presidentti on työ. Järjetön lause. Eikös presidentti ole sen työn tekijä, ei työ. Putkimies on työ, sairaanhoitaja on työ, siivooja on työ...kuulostaa hölmöltä. Yhdessä kuvassa Niinistö käärii hihojaan ikäänkuin alkaisi tehdä presidentin hommia tai korjata vuotavaa hanaa. Täytyy myöntää, että mies näyttää kuvassa komealta.

Nyt kun aloitin marinani, niin Soinin juliste se vasta kamala oli. Keltainen seiskatausta ja liioitellun kansanomainen mies harmaassa poolossa. Minulle on kauhistus kuulla miehen kansanomaisia sutkauksia kuuden vuoden ajan (käytännössä 12 vuotta).

Ettäs siis tiedätte. Nyt menen suihkuun, odotan M:n ilmoitusta siitä mihin aikaan menemme ostoksille. Odottaessani teen vähän ehkä töitä. Mutta ensin tyhjennän astianpesukoneen ja silitän pyykin ja... Heitin eilen uudenvuoden mekkoni pesukoneen pohjalle. Mekko oli kohtalaisen arvokas, sen helmaa koristavat pienet mustat rusetit ja pikkumusta on ohutta neuletta. Unohdin koko mekon ja tungin koneeseen lakanat, väänsin lämpötilan poikkeuksellisesti 60 asteeseen. Kävin välillä kylpyhuoneessa ja ihmettelin koneesta pursuilevaa mustaa vettä. Jostain käsittämättömästä syystä mekko ei mennyt pilalle. Vuodevaatteet ovat kylläkin tyylikkään harmaat.

Uusinta vuodelta 2009

2012-01-01T14:55:00.000+02:00

Uusi vuosi, mutta sama pää, jossa on toivottavasti ripaus uusia ajatuksia. Vanha ystäväni P oli kylässä ja saatoin hänet äsken asemalle. Viihdyn nykyisin hyvin yksin, mutta vilahtavan hetken tuntui tyhjältä. P on positiivinen luonnoltaan, viimeksi vielä kertasimme vuoden 2011 hyviä puolia, joita on mm. toistaiseksi vallitseva hyvä terveys. P on saanut viimeisen vuoden aikana lapsenlapsen. Minulle on tärkeää jonkinlaisen uuden suhteen viriäminen tyttäreen ja se, että lapsilla menee käsittääkseni ihan kohtuullisesti. Itselläni on (liikaa) töitä, katto suojelee sateelta, ja muutama ystäväkin vielä sietää. Mikäs tässä on ollessa.Vaikka minulla on vahva usko, että vastoinkäymiset ovat väistämättömiä. Niitä kannattaa jo etukäteen arvailla ja murehtia, etteivät tule yllätyksenä.

Kävimme eilen Tampereen teatterissa katsomassa näytelmän Euroopan taivaan alla. Näytelmää mainitaan huippuhauskaksi komediaksi työvoiman liikkuvuudesta. Varsinkin näytelmän ensimmäinen puoliaika oli välillä puuduttavaa seurattavaa. Yleisöä yritettiin naurattaa oikein hampaat irvessä. Näytelmän henkilökuvat olivat pinnallisia ja asiaa oli liikaa, hetkeksikään ei pysähdytty. Toinen puoliaika oli parempi. Herkullisin oli kohtaus, johon osallistui virkailija, maahanmuuttaja ja tulkki. Herkullisuus ei liittynyt niinkään käsikirjoitukseen vaan näyttelijöiden pokan pettämiseen. Tilanne nauratti minua niin, että huolellisesti (silmien ympärille sipaistaan rajauskynällä väriä, jotta silmät erottuisivat naamasta, ja ripsiin vedetään maskaraa) tehty silmämeikki oli tärviöllä.

Seuraamme littyi vielä U ja katsoimme upean ilotulituksen Ratinan suvannon rannalla. Käväisimme vielä baarissa tai oikeastaan kahdessa puhumassa avioeroistamme. Epäilen huijausta, tämä vuosi saattaa olla uusinta vuodelta 2009.

Vaivun sohvalle iloitsemaan toistaiseksi vallitsevasta hyvästä terveydentilastani. Myöhemmin lämmitän eilen valmistamiani herkkuruokia saatanpa vielä keittää kahvitkin. Azaleani kukoistaa toistaiseksi. Ostin sille kirpparilta hienon astian. Kerttu nukkuu sohvanselkämyksellä. Hän on onneksi toipunut ripulista. Ehkä tästä tulee kuitenkin hyvä vuosi.

P.S. Heti kun sain tekstin kirjoitettua ilmaantui FB-sivulleni seuraavat mainokset: ET-lehti (kirjoitin lapsenlapsesta), Voi hyvin lehti (kirjoitin terveydestä) ja aikuisten eroryhmä (kirjoitin sanan avioero). Mihin katosi mainos hoikentavista alushousuista. Juuri kun aloin lämmetä tuotteelle. FB-valvoo, kiitos FB. Kaventavat alushousut takaisin!

I find it all so amusing

2011-12-31T10:03:00.001+02:00

Selenastani soi äsken My Way:

I've loved, I've laughed and cried
I've had my fill, my share of losing
And now as tears subside
I find it all so amusing.

Hyvää Uutta Vuotta!

Nainen, joka tietää mitä tahtoo

2011-12-31T08:34:00.001+02:00

Siteeraan viimevuotista itseäni:

"Huomenna on taas uudenvuoden aatto. Loput lupaukset ovat tekemättä. Kutsuisin niitä mieluummin tavoitteiksi. Olen luopunut veistoksellisuuden tavoitteesta, tavoitteenani on edelleen syvällisyys. Ensi vuonna kirjoitan vain syvällisistä asioista syvällisesti. Lauseita, joita muut kadehtivat ja kopioivat. "Olisinpa minäkin noin syvällinen!" lukijat huudahtavat kuorossa."

En ole täysin vielä saavuttanut tavoittelemaani syvällisyyden astetta. Kukaan ei kopioi eikä kadehdi lauseitani. On uusien vuositavoitteiden aika:

1, Saada valmiiksi artikkeli, jota koko tiedemaailma odottaa vesi kielellä ja jota olen väkertänyt pitkään mitenkään suuresti edistymättä. Artikkelia tullaan jatkuvasti siteeraamaan kaikissa alani julkaisuissa.
2. Kirjoittaa romaanikäsikirjoitus valmiiksi: olen juuttunut kaulaani myöten sivulle 39.
3. Kehittyä edelleen syvällisyyden ja kauneuden upottavalla kinttupolulla.
4. Ommella syystakin repsottava tasku.
5.Yrittää olla masentumatta ed. mainittujen tavoitteiden vaativuudesta.

Tulevana vuonna loppuu Viita. Käyn jo nyt läpi rankkaa eroprosessia. Tämä vuosi on ollut hiljaista irrottautumista, sillä onhan tapaamisia ollut vain harvakseltaan ja ne ovat olleet lyhytkestoisia.

Nyt kun olen profiloitunut Pekka Haaviston kannattajaksi voin todeta, että hän selvisi hyvin eilisestä YLE:n tentistä. Haavisto ei ole saattanut yliopisto-opiskelujaan loppuun. Ehkä olisi kannatttanut. Toisaalta minäkään en koskaan valmistunut "lupaavasti" alkaneista sähkötekniikan opiskeluistani. Valehtelen aina lääkiksestä valmistumisvuoteni niin, etten itsekään enää ole itsekään varma milloin valmistuin. Myöhemmin olen kunnostautunut muussakin kuin Henry's Pubissa istumisessa. Haavistostahan tässä piti puhua eikä minusta. Hyvä presidentti hänestä tulisi.

Vanha ystävä Jyväskylästä tulee kylään, menemme teatteriin, katsomme ilotulitusta (ehkä saamme lisää seuraakin) teemme ruokaa. Kuubassa heitettiin vanha vuosi ulos ovesta symbolisen vesisankollisen muodossa.

Viikonlopun runo on kopioitu Vilja-Tuulia Huotarisen kokoelmasta Sakset kädessä ei saa juosta (WSOY 2004)

Ennen kuin ehdin ajatella tarkasti,
olemme kiivenneet korkealle puuhun.
Näköalapaikalta voi katsoa minne silmä kantaa,
ei kovin kauaksi, käsivarren mitan päässä
perspektiivi horjuu jo. Ilmassa on jotain
epäilyttävää, se lipuu sormien välistä.
Kuka voi pidellä kiinni kun painovoima kutsuu.
                                  Kun on aika hypätä, teen sen yksin.
Heitän hiukset taaksepäin, laskuvarjoksi
joka leiskauttaa turvaan.
                                   Selviän hengissä, putoan jalat edellä
maan pinnalle ja kävelen pois. Nikama nikamalta
murskautuu maa poluksi ja joku sanoo:
Tuolla kävelee nainen, joka tietää mitä tahtoo.
                                   Eikä hän tiedä vielä mitään.

Rouva presidentin yliaktiivinen rakko

2011-12-30T17:44:00.001+02:00

Suuntasin eilen töistä junalla Helsinkiin kulttuuria harrastamaan. Eräs FB-puolituttu aktiivinen henkilö oli järjestänyt Pekka Haaviston tueksi tilaisuuden, jossa tämä Suomen seuraava presidentti kertoi meille, että kulttuuri on tärkeää. Samalla näimme kelvollista suomalaista nykyteatteria. Haavisto näytti jotenkin pienemmältä ja vaatimattomammalta, kuin olin kuvitellut. Hänen puolisonsa vaikutti nuorelta, ketterältä ja vikkelältä. Edellä mainittuja adjektiiveja en oikein pysty perustelemaan. Onko mies kotonaan presidenttiehdokkaan vieressä? Teatterin lämpiössä viheriäisen näköiset naiset (miehiä oli vain muutama) nauttivat sivistyneesti viinilasillisistaan. Kannattaako Haavistoa kannattaa? Mitä oikeastaan tiedän hänestä? Painava vastuu istuu hartoillani. Suunnittelin laittavani rintapieleen Haavisto-pinssin ja käyväni kättelemässä miestä. Olisin sanonut hänelle nimeni ja sen, että meitä on Tampereella monta samannimistä, että tietää kutsua oikean Heidin linnan juhliin.

Jos minusta tulisi presidenttiehdokas, olisin kuuluisa siitä, että seison vessajonoissa. Käyn nimittäin aina varmuuden vuoksi vessassa näytelmän väliajalla. Naistenvessassa voisin hyvin tehdä vaalityötä ja antaa paikkani jonossa yhdestä äänestä per ohittaja. Varmuuden vuoksi vessassa käymisestä voi saada yliaktiivisen rakon. Presidentti, jolla on yliaktiivinen rakko on maan kannalta turvallisuusriski, kyttää vain sopivia mukavuuslaitoksia, pyytää anteeksi kesken uudenvuodenpuheen ja käväisee toiletissa.

Kävin jo toista kertaa tänä syksynä Kansallisteatterissa, ensin kävin siis katsomassa HOMOA! ja sitten homoa, tai oikeastaan näytelmää Pikkujättiläinen. Näytelmän oli kirjoittanut ja ohjannut Katja Krohn. HOMO oli pateettinen tragikomedia bändeineen ja tähtinäyttelijöineen. Pikkujättiläinen oli tyystin erilainen näytelmä, pienimuotoisempi ja esitettiinkin pienellä näyttämöllä. Näytelmässä viuhtoivat kaltaiseni keskiluokkaiset korkeasti koulutetut henkilöt, joilla ura oli välillä mennyt ohi ihmissuhteiden, varsinkin niiden tärkeimpien. Loppu oli kuin oopperaa, nehän aina huipentuvat jonkun kuolemaan. Näyttelijät olivat ammattitaitoisia, eniten ihmisiltä tuntuivat uusperheen poika, elämänsä kanssa hukassa oleva Karo (Samuli Niittymäki) ja sympaattinen miehisesti omakotitaloa rakentava uusperheen isä (Antti Pääkkönen). Näytelmässä sivuttiin tieteen ja liike-elämän etiikkaa, eläinaktivimia, uusperheen arkea, sotkuisia ihmissuhteita.

Psykiatri Matti Huttunen totesi Lääkärilehdessä, että ihmisestä kertoo paljon, miten hän puhuu muista. Keskustelimme asiasta työpaikan puoliautiossa kahvipöydässä (lähes kaikki ovat lomalla, heille voi tulla maanantaina yllätyksenä, että olemme syöneet kaikki suklaakonvehtit). Minusta aina tuntuu, että olen ilkeä ihminen. H kuitenkin väitti, etten puhu pahaa muista. Olisiko niin (Matti Huttusta vapaasti muistista siteeraten), että ilkeys erottaa ihmiset toisistaan ja myrkyttää ilmapiirin ja huumori taas yhdistää ja saa meidät sankarilääkärit ja hoitajat jaksamaan. Toisaalta joskus on pakko purkaa v-tusta. Yleensä se tapahtuu huumorin keinoin.

Siskoni on saanut sähköt takaisin. Episodin seurauksena heidän katastrofivalmiutensa on noussut uusiin sfääreihin: taloon on hankittu kymmenittäin kynttilöitä, pari öljylamppua ja paristoilla toimiva radio. Minulla sellainen soi taustalla tälläkin hetkellä: ihana Selena, Neuvostoliiton lahja universumin radionkuuntelijoille. Kuuntelen sitä päivittäin, enkä edes muista milloin vaihdoin siihen patterit.

Täydellinen pipo

2011-12-28T21:30:00.001+02:00

Etsin täydellistä pipoa. Ostin harmaan paksun neulemyssyn ja olin varsin tyytyväinen. Puin myssyn päähäni ja sulloin pyöräilykypärän päällimmäiseksi. Kypärän hihna ei millään meinannut ylettyä kiinni, kurkkua kuristi, kaulasuonteni verenkierto tyrehtyi ja pyörryin eteisen lattialle. Hengenpelastajakissa Kerttu ryntäsi avaamaan hihnan ja tulin tajuihini. Ehdin nähdä peilistä naisen, jonka valtavaa päätä koristi pikkuruinen korkealla keikkuva harmaa kypärä.

Seuraava ostos oli musta ohut yksinkertainen pipo, joka mahtui erinomaisesti kypärän alle. Ilman kypärää myssy hivuttautui hiljalleen ylös kohti taivaankantta. Päälaellani sojotti tyhjä suippo uloke.Näytin Smurffilta.

Viimeinen ostokseni on Stockmannilta, maksoi neulepipoksi kohtalaisen paljon. Kysyin myyjältä, miksi hinta oli korkeampi kuin muissa myssyissä. Hattu on neulottu osittain opossumista. Oliko ostokseni eettisesti arveluttava? Pitikö söpö otus tappaa pipon vuoksi? Myssy oli laivattu tänne Uudesta Seelannista asti. Kadotan sen viimeistään uutena vuotena.

Ostin huomiseksi junaliput Helsinkiin. Lippuautomaatin kosketusnäyttö vaati juuri sen oikean kosketuksen. Sain liput viiden minuutin ähräyksen jälkeen. Aion tehdä Pekka Haavistosta presidentin katsomalla Kansallisteatterissa näytelmän Pikkujättiläinen. Maksan lipusta viisi euroa enemmän kuin hinta normaalisti on ja sillä vitosella Haavistosta tulee seuraava presidenttimme. Suomesta tulee suvaitsevainen, valoisa, leppoisa ja auvoisa pieni maa.

Kuvassa potilaalta saamani yrtti. Yritän veikata kuinka kauan pystyn pitämään se hengissä (siis kasvin).

Kauimpana kesästä

2011-12-27T18:45:00.002+02:00

Huitaisin aamulla ulos ilman sadevaatteita.Vetinen tuuli tuuppi minua kohti työpaikkaa. Ulkovaatteet kuivuivat patterilla päivän ajan. Kotiin ajaessa jouduin halkomaan pyörälläni vastatuuleen. Kotona huomasin, että unohdin aamulla viedä roskiksen ja että unohdin töihin potilaaltani saamani kukkapuketin. Mies sanoi, että kukkaa on kylvetettävä kerran viikossa, se lienee siis orkidea (tai marketin tarjoushyasintti). Paketti oli painava. Saan harvoin kukkia potilailta. Tämän miehen hyväksi en ollut tehnyt mitään erityistä. Olisin kyllä voinut, sillä olen aina pitänyt hänestä. Nyt on vaikea heittää häntä "hoidonporrastuksen mukaisesti avohoitoon". Se olisi ollut vaikeaa ilman kukkaakin.

Otin porraskuvan eilen Pyynikiltä.

Ulkoa kantautuu tuulen vingahtelua, pisarat hakkaavat hilpeästi ikkunalautaa selkäni takana. Voisin pitää tästä, jollei tarvitsisi miettiä: mitä tämä tarkoittaa? Syysmyrsy joulukuussa. Siskoni perheeltä menivät sähköt toissayönä, kännykkät eivät toimineet, nyt yhteys ulkomaailmaan on palannut, mutta kahvi on keitettävä Trangialla. Vesi lorisee hanoista, se vain sattuu olemaan kylmää. Sisko miehineen osti pattereilla toimivan radion lomapäivien viihteeksi. Ei ole kotiteatterista iloa ilman sähkövirtaa. Aikuisnäön runtelemilla silmillään he eivät tahdo nähdä lukea kynttelinvalossa. 17-vuotias poika siirtyi mummolaan evakkoon joululahjaksi saamansa läppärin kera.

Neuloin kolmena lomapäivänä kahdet villasukat ja luin kaksi kirjaa. Kumpaakaan teosta en oikein olisi halunnut lukea. Ensin luin islantilaisen Arnaldur Indriasonin dekkarin Haudanhiljaista. Dekkari oli hyvä, tarina kulki kahdessa aikatasossa. Kirjan sankari poliisi Erlendur oli tietysti epäonnistunut avioliitossaan ja asui yksinään. Kirja käsitteli perheväkivaltaa (ratkottiin 50 vanhan luurangon salaisuutta) sekä huumeita (Erlendurin tytär). Karua. Olen kerran vieraillut Islannissa ja hurmaantunut tuosta puuttomasta saaresta, jossa ei koskaan tiennyt onko vesi lämpäreessä kuumaa vai kylmää. Kirjassa ei kerrottu upeasta omalaatuisesta luonnosta tai uskomattomasta Reykjavikin kaupungista, jonka yöelämä oli hillitöntä. Satuin asustamaan siellä muutaman päivän paikallisen "taiteiden yö"- tapahtuman aikaan. Kaupunki oli sievä pikkuisine puutaloineen, jotka lähempää katsottuna oli rakennettu aaltopellistä. Suihkussa tuoksahti hennosti rikille. Kirja lähes turmeli idyllin.

Toinen lukemani romaani kertoi Afrikasta: Elina Hirvosen kehuttu Kauimpana kuolemasta. En olisi halunnut tietää tuota kaikkea tuolta mantereelta. Fiktiossa on melkein vaikeampi sulattaa vääryyttä kuin dokumentaarisessa tekstissä. Jos olette kovin herkkiä niin älkää lukeko. Muuten voin sanoa, että kirja oli hieno lukukokemus. Jäin vain miettimään kirjan lopussa olevaa lausetta, jossa romaani oli omistettu eräälle sen henkilölle. Lause jäi vaivaamaan minua. Se oli ehkä tarkoituskin. Kirjassa heitetään kysymys; mikä on kauimpana kuolemasta? Vastaukseksi tarjotaan lentokoneiden istuintaskun kiiltäväpintaisia lehtiä. Mikä muu voisi olla sitä? Idea Park, Stockman, joku gourmet ravintola, niiden yhteydessä ei kuolema tunge tajuntaan, se vääjäämätön ihmispolon määränpää unohtuu. Sitäpaitsi niissä kuoleminen olisi suorastaan mautonta. Asiakkaiden ostofiilikset tai ruokahalu olisi piloilla.

Allaoleva kuvaa puuta lenkkini varrelta. Leikin kuvankäsittelyohjelmalla.

Enemmän suolaa

2011-12-26T10:07:00.000+02:00

Lapsena kotona syötiin uuniohrapuuroa, joka tehtiin punaiseen maitoon ja jota haudutettiin uunissa pitkään. Puuro ei ollut siis mitään pikaruokaa, mutta sitä oli helppo tehdä: maitoa, voita, suolaa ja rikottuja ohraryynejä sekoitettiin ja paistettiin voilla voidellussa uunivuoassa. Äiti oli valmistanut tuota herkkua jouluksi, ohje oli tällä kertaa joltain majoituslaitokselta. Siihen oli lisätty kaksi desiä kuohukermaa, alkuperäiseen ohjeeseen kermaa oli käsketty laittaa kuusi desiä. Tämä ylen kevennetty versiokin oli ihanaa. Puuro nautittiin tietysti sekahedelmäsopan kera.

Mummolassa voin päälle ripoteltiin suolaa. Ruoka oli niin suolaista, että hikikarpalot nousivat otsalle. Kun T:n kanssa kävimme ensimmäistä kertaa mummolassa, olin jo varoittanut ruoan suolaisuudesta. Kun saimme paistilautaset eteemme, olimme kuolla nauruun. En ole missään nauttinut yhtä suolaista sapuskaa. Mummo sairastui vanhoilla päivillään diabetekseen, tästä syystä hän ei voinut syödä mandariineja, mutta erilaisia levonnaisia hän nautti hyvällä ruokahalulla. Margariineja tai ruokaöljyjä ei siihen huusholliin ostettu. Salaatinkastike tehtiin kuohukermasta ja kovaksi keitetystä munasta. Mummo kuoli 89-vuotiaana.

Vanhemmiten isovanhemmat muuttivat maalaistalosta keskelle kirkonkylää. Vaarilla oli parkinsonin tauti, ja hän hoiti kuntoaan lenkkeilemällä joka päivä kahdesti rivitalon ympäri. Mummo oli hienosta talosta ja oli joutunut pientilan emännäksi. Hän oli vaaria fiinimpi ja osoitti sen päivittäin. Vaarin sänky ja petivaatteet olivat vaatimattomammat, mutta ei se tuntunut häntä vaivaavan. Vaari oli vuosien saatossa lopettanut mummon juttujen kuuntelemisen. Mummo olisi halunnut isästäni papin. Mummo sanoi, että hänestä olisi toisissa olosuhteissa tullut sisustusarkkitehti. Mistäpä tuon tietää ehkä olisi tullutkin, jos olisi syntynyt toiseen aikaan ja toiseen paikkaan.

Pohjois-Savossa keitettiin sian teurastuksen jälkeen mykyrokkaa. Soppaa varten valmistettiin ruisjauhoista ja verestä kikkaroita, jotka kypsyivät keittoliemessä, muita ainesosia olivat liha, erilaiset sisäelimet ja perunat.

Haluaisin ulos, mutta vettä sataa lähes kaatamalla. Elämäni ensimmäinen vesisadejoulu. Muistan yhden lapsuuden joulun mummolassa, tuolloin pakkasta oli 40 astetta. Sähköjä ei vielä ollut, aikuiset heräilivät keskellä yötä käynnistämään autoa. Kinkku ja laatikot oli valmistettu puu-uunissa. Katosta roikkui sihisevä lamppu, josta levisi sinertävä valo, joka ei ulottunut huoneen nurkkiin asti. Veranta kopisi kun puita kannettiin sisään. Nurkista kuului pakkasen pauke.

Nyt pitäisi lähteä ulos. Pitänee kaivaa sadevermeet esille. Radiossa käskettiin varoa kaatuvia puita. Taidan uhmata käskyä ja painua Pyynikille. Yllä kuva jälkikasvuni lapsena tekemistä joulukoristeista.

Nyt on kaikkein hartain osa joulua ohi. Voin liittää tähän monen tunteman Arto Mellerin runon. Minusta se on liikuttava:

SE POIKA

Se poika jonka kynnenaluset aina likaiset,
jonka tukka aina harotti silmillä,
se poika söi liitua, joi mustetta,
                irvisti aina kun opettaja
käänsi selkänsä näyttääkseen kartalta
mihin laski Längelmäveden reitti, mihin
                Ruotsi rajoittui, se poika
irvisti ja söi liitua ja joi mustetta
                päälle.
Välitunnilla halkopinon takana
se suunnitteli piirtävänsä maailman suurimman
                vitunkuvan, pesäpallokentän
kokoisen, ja kalkilla rajat.
Paskaojaan se putosi keväällä
                 vyötäisiään myöten
mutta ei itkenyt. Se poika.
Se kuvitteli että aurinko kuivattaisi sen housut,
                 ne ainoat. Se poika.

Joulukuusi

2011-12-25T19:07:00.001+02:00

Matkustin joulunviettoon ja takaisin puolityhjässä junassa. Menomatkalla jouluaattona edessäni istui tamperelaisten yhteinen mummo Eila Roine, joka körötteli nyssäköineen joulunviettoon Turkuun. Hänellä oli ystävällinen katse. Takanani istuivat Jallu, Sirkkeli ja pari muuta. Jallu antoi VR:lle palautetta: myyntikärryhin olisi saatava väkeviä. Jallu, Sirkkeli ja pari muuta ostivat olutta ja siideria, kun parempaa ei ollut tarjolla. Toivottavasti pyyntö etenee ylemmille tahoille. Otin itse vain kahvia, aamulla kello 9 tuntui väkevä alkoholi liioittelulta. Jallu ja Sirkkeli olivat matkalla Riikaan joulunviettoon.

Isä oli hankkinut komean joulukuusen, josta yllä kännykkäkuva. Sanoin isälle: mene pois edestä, otan valokuvan. Näin sukurakas olen. Isä oli sanonut äidille, ettei äiti ole koskaan häntä ärsyttänyt. Äiti ei sanonut mitään.

Joulurauhan julistus toi kummallisen palan kurkkuun, silmiä oli pakko pyyhkäistä. En ymmärrä miksi. Näin siskot perheineen, emmekä riidelleet. Tänä aamuna teimme äidin kanssa reippaan lenkin. Kymmeneltä asetuin television ääreen katsomaan BBC:n Jane Austen filmatisointia Ylpeys ja enakkoluulo. Coli Firth hymyilee säästeliäästi, mutta hymy valaisee koko telvisioruudun. Austenin teksti on varsin pisteliästä. Rakastavaiset vihaavat alkuun toisiaan ja päätyvät lopussa alttarille. Näin on oltava.

Kirjastolla liikkuu mies, joka mumisee hiljaa itsekseen. Mumina ei ole minua häirinnyt, mies puhuu ja katsoo sisäänpäin. Viimeksi terästin kuuloani "v-tun huora...", puhe alkoi heti tuntua epämiellyttävältä.

Kävelin aantonaattona huonekalukauppaan. Kaupat ovat kaukana keskustasta. Liikkeessä ei ollut muita asiakkaita kuin minä, kukaan ei kiinnittänyt liikehtimiseeni kaupassa huomiota. Keskellä huonekalukauppaa sijaitsevassa pömpelissä mies joi mukista kahvia ja haukkasi välillä lihapiirakkaa. Silmissä risteilivät ohuet punaiset suonet. Aneluni jälkeen hän laski kirjahyllylle hinnan. Mies kertoi, että liike on perheyritys. Hylly pitänee ostaa pian.

Syntymä

2011-12-24T07:58:00.000+02:00

Eikös joulu ole syntymän juhla? Molemmat lapseni viettävät joulua puolisoidensa kanssa, minä lähden pian junaan tapaamaan pikaisesti sukulaisia. Aika on mitoitettu niin, ettei konflikteja ehdi syntyä. Tällaisiin tapaamisiin liittyy helposti vähintäänkin murrosikäisen tasolle taantuminen.

Lapseni syntyvät 80-luvun puolivälin tienoilla. Tytär syntyi opiskeluaikoihin ja opiskelupaikkakunnalla. T vei minut sairaalaan keltaisella tipparellulla, onneksi oli vasta marraskuu, sillä auto ei ollut Suomen olosuhteisiin tarkoitettu. Talviakaan yhden oli jatkuvasti raapattava etuikkunaa. Matkustajien oli syytä pukeutua lämpimästi.

Minut vietiin synnytyssaliin. Sain kipuihin petidiiniä, joka ei kipuihin suuremmin vaikuttanut, niistä ei vain enää välittänyt. Jouduin synnyttämästä osastolle, jossa itkeskelin ja valitin supistelua. Kätilö tokaisin "täällä ei supistele!". Pelkäsin kätilöitä, olihan meillä hiljattain ollut synnytysjakso, jossa saimme auttaa yhden Suomen kansalaisen maailmaan. Pääsin aneltuani lääkärin tutkittavaksi ja tytär syntyi reilun tunnin kuluttua. Olin niin onnellinen, etten koskaan aiemmin. T yritti synnytyksen aikana olla jotenkin avuksi. Tytär syntyi juuri sopivasti, hän ehti asiaa juhlistamaan Henry's pubiin.

Kun poikani alkoi ilmoitella syntymisestään, katsoin VHS videolta Hohtoa. Sitä kauhuelokuvaa, jossa näyttelee Jack Nicholsson. Synnytyksen luonnonmukaisuuteen ja isän läsnäoloon oli kiinnitetty enemmän huomiota. Synnytyshuoneessa oli keinutuoli, johon T istahti lukemaan Suomen Kuvalehteä. Poika syntyi tunnin päästä. Sairaalassa sain tietää Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Jotenkin se ei minua koskettanut. Ei vähentänyt onneani.

Syntymien jälkeen tuli arki. Olin siinä huonompi kuin synnyttämisessä. En ole ollut hyvä äiti. Olen kuitenkin lasteni ainoa äiti. Valitsin lapsilleni isän, joka on huumorintajuinen, muuten hänellä on vikansa. Niin meillä kaikilla. Näillä mennään, kuten täällä sanotaan. Niin ja lapsista tuli huumorintajuisia, he ovat parasta seuraa, mitä voin kuvitella. Joulu menee ilman sitä, mutta tapasin tyttäreni eilen. Nyt en näköjään osaa lopettaa.

En löytänyt kunnollista joulurunoa. Korvikkeeksi Tomas Transtömeriä:

MADRIKAALI

Sain perintönä tumman metsän, jossa harvoin käyn. Mutta tulee päivä, jolloin kuolleet ja elävät vaihtavat paikkaa. Silloin metsä lähtee liikkeelle. Me emme ole vailla toivoa. Pahimmat rikokset jäävät selvittämättä poliisien ponnisteluista huolimatta. Niin on myös elämässämme jossain suuri selvittämätön rakkaus. Sain perintönä tumman metsän, mutta tänään kuljen toisessa metsässä, valoisassa. Kaikki elävä mikä laulaa matelee räpiköi ryömi! On kevät, ja ilma on hyvin väkevä. Minulla on loppututkinto unohduksen yliopistosta ja olen yhtä tyhjäkätinen kuin pyykkinarun paita.

Korrektia loma-aikaa!

2011-12-23T08:00:00.000+02:00

May the season shine with good cheer. Happy Holidays!

Näin luki ostamissani amerikkalaisissa joulukorteissa. Voisiko sen korrektimmin sanoa, käy kaikille uskontokunnille.

Korrektia loma-aikaa kaikille!

P.S. Ette te minusta vielä pääse.

P.S. Joulutähden sijoittelu on omituinen. Kerttu tuntee suunnatonta viehtymystä tuon myrkyllisen kasvin lehtiin. Epäilen, että Kerttu on onneton, kun lähden aatoksi pois ja toimii demonstratiivisen itsetuhoisesti. Oli pakko nostaa kasvi kisun ulottumattomiin. Amarylliksestä Kerttu ei voisi vähempää välittää. Taustalla näkyy rosvojen himoitsema hopeoitu porokynttilänjalka.

Valoa

2011-12-22T08:10:00.003+02:00

Luin eilen Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan valoa valoa valoa (näin nimi on kirjoitettu pehmeäkantisen romaanin kanteen). Vähän halvan näköisen kirjan kansien sisäpuoli on väriltään ihastuttavan pinkki.

Aiemmin ajatus runoilijan proosateoksesta olisi kuulostanut pelottavalta, nyt kävin rohkeasti teoksen kimppuun ja hotkaisin kerralla. Runollinen kieli sopi hyvin nuorten maailmaan. Olen aiemmin pelännyt runoja ja varsinkin runoilijoita, joiden olen arvellut näkevän ihmisten sisimpään, nyt olen tavannut runoilijoita, enkä enää pelkää heitä. Ehkä pikkuisen Risto Ahtia, joka kertoo osaavansa erottaa taiteilijat tavan kansalaisista ensivilkaisulla. Kirjoituskoulutuksen myötä luulen kehittyneeni lukijana. Vielä yli viisikymmenvuotiaanakin voi kehittyä.

Vilja-Tuulia Huotarisen Finlandia Junior palkinnon voittanut kirja on kovin kirjallinen luonteeltaan, kahdella ensimmäisellä sivulla viitataan kolmeen kirjailijaan: Astrid Lindgreniin, Erich Segaliin (muistaako häntä enää kukaan, itkin aikoinaan hänen rakkausromaaninsa pohjalta tehtyä Love strory elokuvaa katsoessani) ja Albert Camusiin. Neljännellä sivulla mainitaan vielä Anton Tsehov. Heti alkuun mietitään, miten aloittaa kirja. Lukijoita puhutellaan suoraan. Minä pidin siitä. Jo kirjan alussa vihjataan onnettomaan loppuun. Kyse on rakkaudesta ja kuolemasta, eikös siitä elämässä ole kyse.

Kirjassa todetaan, että "14-vuotiaana joutuu valehtelemaan vanhemmilleen jatkuvasti". Näin se taisi olla. Kuitenkin koin omien lasteni epärehellisyyden suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena. Jokaisella sukupolvella on joku merkittävä maailmantapahtuma kannettavanaan tässä se on Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Olin sairaalassa saamassa toista lastani kun onnettomuus tapahtui. Ohitin asian. En seurannut tiedoitusvälineitä.

Mimi ja Mariia kohtaavat:

"VALOA VALOA valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleeni kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa.Hän seisoi selkä minuun päin. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena. Niin kuin hän ei olisi odottanut minua yhtään. Tuuli pullisti hänen takkiaan selästä. Ei mikäään purje. Ei niin että hän olisi lähtenyt lentoon.

Kunnes hän kääntyi ja näin hänen silmänsä.
Palava suru.
Joka kohdistettiin minuun.
Pohjaton suru jonka olin aiemmin osannut vain kuvitella.
Vai osasinko? Minulla oli aina ollut pohja. Seinät ja katto. Äiti ja isä ja isoveli ja kissa."

En puhu kirjan juonesta, siitä on puhuttu jo tarpeeksi. Mieleeni palasi muistoja omasta nuoruudestani. Kai voi puhua kuolemalla leikkimisestä: ajoimme valtatien reunaa pyörillä ja suljimme silmämme. Ainakin hetkeksi.

Entäs ne bileet, joita taidettiin aikoinaan nolosti kutsua hipoiksi. Vetäydyin jonkun pojan kanssa pimeään nurkkaan pussailemaan, taisin kyllä olla jo enemmän kuin 14. Ajatella, jos aikuistenkin juhlissa osa juhlijoista poistuisi makuuhuoneisiin. Ehkä sellaisiakin juhlia on. En ole vaan osallistunut moisiin, olen niin porvarillinen. Jotain viatonta noissa hipoissa kuitenkin oli. Koulussa näytettiin kauhistuttava opetuselokuva huumeista, joihin en ainakaan Kuopiossa kouluaikoinani törmännyt.

Katsoin eilen pätkän YLE:n elävän arkiston filmejä esittävästä ohjelmasta. Siinä esiteltiin muotia. Mannekiinit tanssivat tavalla, joka nykyaikana näyttää koomiselta, lapselliselta ja viattomalta. Se vaikuttaa yhtä eroottiselta kuin Pikku Kakkonen.

Runoilija on kirjoittanut proosateoksen. Olisinko 14-vuotiaana pitänyt kirjasta? Arvelen, että olisin. Olin tuolloin dramaattisempi ja runollisempi kuin nykyään. Nyt mietin, pitäisikö pestä hiukset vai ei. Ja mietin tämän illan takapäivystystä. Se on vielä lusittava, sitten voin viettää joulua.

Tänään on vuoden pimein päivä. Valoa tarvitaan, valoa valoa valoa.

Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin...

2011-12-21T08:16:00.000+02:00

Blogissa Töölöntorin reunalla julkaistiin tulokset Kielitoimiston Helsingin kirjamessuilla järjestämästä kilpailusta, jossa piti täydentää lause Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin... (Kielikello lehti). Voittajalauseita olivat:

1. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin Särkänniemi ilman ranneketta.
2. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin pallo, joka ei pomppaa.
3. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin puolukkahillossa purjehtisi.
4. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin aamu ilman kahvia.

Olen viime aikoina saanut varsin paljon palautetta (olen tainnut sitä kerjätä). En näe oikein mitään mieltä kirjoittamisessa ilman lukijoita. Olen ilokseni saanut kirjoittaa myös omaan ammattilehteemme, alkuun kukaan ei sanonut sanaakaan kolumneistani. Tuli jotenkin sellainen olo, että ovatko ne oikeasti noin huonoja. Viime aikoina palautetta on tullut paljon. Hiljaisuus on huonoin palaute, varmaan näin on myös oikeilla kirjailijoilla. Välinpitämättömyys ei ole asia, jota ihminen halajaa. Hän tahtoo tulla huomioiduksi, hän anoo huomiota kuin pikkulapsi kerjää äidin rakkautta. Luin edellä mainitut neljä voittajalausetta tänä aamuna ja aloin heti kehittää omia. Ensimmäisenä tuli mieleen väännös numerosta 4:

Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin aamukahvi ilman aamua.
Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin sauna ilman löylyvettä.
Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin ostaisi junalippua VR:n automaatista.
Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin joulu ilman mieskuorolaulua.

Kuten huomaatte, en ole ottanut juttua ihan haudanvakavasti. Kun täällä blogimaailmassa annetaan haasteita, niin heitänpä tämän haasteen virtuaaliavaruuteen.

Luin Imagesta kolumnin, joka käsitteli riippuvuutta sosiaalisesta mediasta. Riippuvuuden syvimmäksi asteeksi mainittiin ihminen, joka käyttää älypuhelintaan ennen kuin nousee ylös petistään. Kun puhelimeni hälyttää ja komentaa minut ylös, niin samalla kun poistan herätyksen, vilkaisen FB:n ja blogini. Niin syvissä vesissä sukelletaan. Kun työskentelin eilen artikkelini kimpussa (sen, josta ei tule mitään), kävin FB:ssa ja blogeissa puolen tunnin välein. On kuulemma saatavissa ohjelmia, jotka estävän surffailun vaikkapa 300 minuutin ajaksi. Sellainen on varmaan hankittava tai määrättävä itselleen naamakirjailusta jotkut pöyristyttävän kamalat sanktiot.

Vielä pieni kommentti tähän Suomemme maata kurjistavaan voipulaan. Tuttavani oli löytänyt voita eräästä marketista. Hän oli paketoittanut ostamansa lahjan liikkeen paketointipalvelussa. Siellä oli kerrottu, että he ovat jopa paketoineet asiakkaiden ostamaa voita joulupaperiin.

Ihmisen karu osa

2011-12-20T11:38:00.000+02:00

Luimme koulussa Veikko Huovisen kirjan Havukka-ahon ajattelija. Minua ei muuten tuo kirja suuremmin kiinnostanut, mutta eräs juttu oli kiehtova. Kirjan päähenkilö, Konsta Pylkkänen heittäytyi nurmikolle selälleen, tuijotti taivasta ja eteni katseellaan aina ylöspäin ja yhä ylöspäin. Kokeilin samaa useaan kertaan, en ymmärtänyt asian filosofisia yhteyksiä, ihan vaan käytännöllisesti yritin edetä mahdollisimman korkealle. Menin melko nopeasti sekaisin korkeuksissa. Tänä aamuna, kun mustalta taivaalta putoili valkoisia vetisiä lumihiutaleita tehden taivaasta kolmiulotteisen, teki mieleni asettua maahan makaamaan, tuijottamaan taivasta. Sitten muistin, ettei ole hääviä kun talvitakin selkämys tuhriintuu kuraan, luovuin siis sinisistä ajatuksista ihan käytännön syistä. Ei ole minusta ajattelijaksi.

Ostin eilen suuhygienistini yllyttämänä uuden sähköhammasharjan. Harjan mukana tuli kello, joka tietää milloin alan hampaiden harjauksen. Kun olen harjannut iäisyydeltä tuntuvat kaksi minuuttia, kellon näyttöön ilmaantuu hymyilevä palkitseva naama. Haluan tehdä kellon iloiseksi.

Luin Kari Hotakaisen romaanin Ihmisen osa ja pidin siitä kovasti (viiltävä analyysi). Kuulostaa kuluneelta, mutta kritiikki nykyistä Suomeamme kohtaan oli ovelasti piilotettu romaanihenkilöiden elämään. Heidän heikkouksiaan katsottiin lempeällä huumorilla. Hieno kirja. Minulla on kirjailijaan pieni henkilökohtainen kontakti (hyvin pieni). Kari Hotakainen on kotoisin Rautalammilta, asui aikoinaan Kuopiossa ja seurusteli kurssikaverini kanssa. Olen istunut kirjailijan kanssa baarissa samassa pöydässä. Kerran hän taisi jopa käydä meillä. En muista hänen sanoneen montakaan sanaa. Hänestä tuli hyvä kirjailija, mitä silloin tarvitsee hölistä.

Lukijaennätys

2011-12-19T08:17:00.000+02:00

Kuuntelen hiljaisuutta ja koen huonoa omaatuntoa siitä, ettei korviini kantaudu työpaikan ääniä vaan vaimeaa hurinaa kadulta. Minä olen palkattomalla vapaalla viimeistelläkseni artikkelia, jota olen tehnyt pitkään ja hartaasti. Se mahdollisesti valmistuu joskus. Sen valmistuminen on kiinni vain minusta. Osallistun tänään yhteen kokoukseen ja torstaina on päivystys, olen päättänyt lomailla perjantaista maanantaihin. Nykyisin työ ja vapaa-aika tahtovat sekoittua.

Odottelen rattoisasti residenssissäni suuhygieenikon vastaanotolle lähtöä. Vihaan sitä vihlovaa UÄ-laitetta, mutta ei auta. Saanhan samalla kuulla perusteellisen selvitykset (mies)suuhygieenikkoni juoksuharrastuksesta. Kommunikaatiomme on kovin yksipuolista ja yksisuuntaista.

Matkustin eilen junalla. Asemalla ystävällinen nuori mies (paidassa luki VR) tarjoutui auttamaan junapiletin teossa. Sanoin, että en ole ensikertalainen. Kosketusnäytön toiminta tuotti jonkinverran hankaluuksia, nuori mies kertoi, että näyttöä on painettava juuri oikealla voimalla. Kun löysin näpeistäni tuon VR:n vaatiman paineen niin homma onnistui hyvin. Sitä ennen yritin ongelmien ilmetessä painaa sen minkä näpeistäni lähti. Matkalla veturista kuulutettiin kaikille hyvää matkaa samaan tapaan kuin lentokoneissa tehdään. VR taitaa yrittää paikata horjuvaa imagoaan.

M. putosi kuoppaan (ilman omaa syytään), ja kylkiluiut menettivät eheytensä. Minä autoin eilen häntä joululeivonnassa. Leipominen ei ollut pääasia vaan kyläily. Saimme aikaiseksi hienoja leivonnaisia (M oli tehnyt taikinat, mina vain kaulin, homma on epämiellyttävä, jos kylkiluut sattuvat olemaan poikki). Viimeinen pellillinen pipareita paloi ja M heitti ne vahingossa nurmikolle. Leivonnaiset olivat mustia ja kauniita pihanurmella. Ehdotin, että niihin voisi liimata jotain kimaltavaa ja ripustaa kuuseen, M ei lämmennyt ajatukselle.

Olen viikonloppuna kirjoittanut vähän muutakin kuin blogia. Minulla on jo vuoden verran ollut "romaanikäsikirjoitus", jonka laajuus on tällä hetkellä 39 liuskaa. Aloitan aina uudeleen ensimmäiseltä sivulta ja alan muokata sitä: minulla on pian viisi sivua lähes Finlandia-palkinto tasoista tekstiä. Ikävä kyllä romaanissa on usein alku, keskikohta ja loppu, nuo kaksi viimeksi mainittua käsikirjoituksestani vielä uupuu.

Blogiini oli eilen löytänyt ennätysmäärä lukijoita 541. Muutama tänne on jäänyt, kiitos heille siitä. Rynnäkkö johtui siitä, että tekosiani oli kehuttu suositussa Nollavaimon blogissa. Pelkään, että yritän jatkossa miellyttää lukijoita (tarjoavathan lukijat narsistista mielihyvää). Toisaalta kaikkien miellyttäminen on mahdotonta, eli jos joku haluaa seurata keski-ikäisen naisen tylsähköä elämää, niin lämpimästi toivotan tervetulleeksi. Luin eilen ikivanhoja blogitekstejäni. Kirjoitan nykyisin pidemmin, vaikka asiaa ei ole sen enempää kuin aiemmin. En ole varma, onko kehitys täten positiivista vai negatiivista.

Tusen juleljus

2011-12-18T09:20:00.001+02:00

Illalla putoili mustalta taivaalta suuria märkiä lumiklönttejä, maa värjäytyi vihdoin toivotun väriseksi. Katsoin äsken ulos ja havaitsin kadun olevan taas mustan. Eilisen jouluilluusion täydensi joukko komeasti frakkiin pukeutuneita miehiä (Polyteknikkojen kuoro) solistinaan kaunisääninen Helena Juntunen. Jos haluaa tuntea itsensä nuoreksi kannattaa hakeutua Polyteknikkojen kuoroa kuuntelemaan kirkkoon, väki oli varsin iäkästä. Kuoro soi komeasti ja jopa heleästi, vaikka mieskuoro onkin (arvioni voi jättää omaan arvoonsa, sillä en ole asiantuntija). Kun Helena Juntunen lauloi urkuparvelta "Varpunen jouluaamuna", hän lauloi kuin enkeli, tai jos enkeleitä on niin näin he laulaisivat jos olisivat naispuolisia enkeleitä. Minua alkoi itkettää. Joululaulun turvassa on helppo itkeä ilot ja surut. Välillä ajatukseni harhaili epäjouluisissa ja epäkirkollisissa asioissa. Edessäni seisoi joukko frakkipukuisia miehiä ja aloin valita heistä sopivaa kotiin vietäväksi. Horjuin takarivissä vasemmalla laulavan ja keskemmällä seisovan parrakkan välillä. Ikäkriteerillä oli asiaan osuutta. Lähdin kuitenkin kotiin yksin, valinta oli lähinnä hypoteettinen laadultaan, sillä frakkimiehet poistuivat laulettuaan johonkin kirkon takakammariin.

Huomasin, että on merkitystä, millä kielellä laulut lauletaan, konsertissa veisattiin venäjäksi (mieleeni tuli Novosipaskin luostarikuoro), ihanan pehmeää, englanniksi (mukana oli rumpalipoika), suomeksi (oma kieli, tunteiden kieli) ja ruotsiksi. "Me sytytämme kynttilän" on kauniimpi ruotsiksi kuin suomeksi.

Ruotsinopettajamme oli terhakka nainen, joka pukeutui siniseen, valkoiseen ja punaiseen, aina kaikki kolme väriä yhtäaikaa. Ruotsintunnista tulee mieleen vain"Tre små troll de leker med en boll..."Meistä opettaja oli ikivanha. Olikin noloa, kun ilmeni, että nainen seurusteli fysiikanopettajan kanssa, joka oli leskimies. Ruotsinopettaja tuli raskaaksi, joka oli meistä suorastaan pöyristyttävää, siis mahdotonta. Joka kevät kuuntelimme viimeisellä ruotsintunnilla levyä "Jag tror jag tror på sommaren..."

Tässä ruotsalaiset sanat tuohon joululauluun:

NU TÄNDAS TUSEN JULELJUS

Nu tändas tusen juleljus
På Jordens mörka rund
Och tusen, tusen stråla ok
På himlens djupblå grund

Och över stad och land ikväll
Går julens glada bud
Att född är Herren Jesus Krist
Vår Frälsare och Gud

Du, stjärna över Betlehem
Åh, låt Ditt milda ljus
Få lysa in med hopp och frid
I varje hem och hus

I varje hjärta, armt och mörkt
Sänd Du en stråle blid
En stråle av Guds kärleksljus
I signad juletid

Kissanraatoja

2011-12-17T15:56:00.001+02:00

Kommentoin vielä häpeäsimaa. Häpeä on kenties liian voimakas sana, otsikko voisi olla vaikka nolo sima. Nyt vasta muistan Merjan mainitseman kauppapoliittisen aspektin. Nykyään on vaikea tajuta,miten voimakkaasti kuluttamista tuolloin ohjattiin. Ulkomaisia omenoita sai myydä vasta Joulun tienoolla, sillä haluttiin suojata kotimaisten omenoiden kauppaa. Tuoretuotteiden saatavuudessa oli vaihtelua vuodenajan mukaan: kurkkua ja tomaatteja ei saanut läpi vuoden, ei myöskään appelsiineja. Kiiwi, jugurtti, kermaviili, paprika, kesäkurpitsa, tuoreet herkkusienet, tuore ananas, hunajameloni, puhumattakaan rucola-salaatista ovat varsin uusia ostettavia. Kun olin pieni lapsi suomalaiset elivät perunalla, juureksilla, marjoilla, kalalla, voilla ja puurolla. Broileri oli sunnuntairuokaa ja margariini tehtiin huhun mukaan kissanraadoista. Suomessa oli voivuori, nyt tuosta eläinrasvasta on huutava pula. Lehtien mukaan voihyllyt ammottavat tyhjyyttään. Aamulehdessä (vai oliko se Hesarissa) oli juttu naisesta, joka oli onnistunut hankkimaan 20 kiloa tuota vaikeasti saatavaa herkkua.

Sitten myöhemmin Neuvostoliitosta tuotiin pellavapyyhkeitä, Ladoja ja sinkkiämpäreitä. Sitä kutsuttiin bilateraaliseksi kaupaksi. Ostimme DDR:ssä valmistetun loistavan lihamyllyn, ennen häviää Suomi maailmankartalta kuin tuo laatututote hajoaa.

Häpeäsima

2011-12-17T08:56:00.001+02:00

Syntymäpäiviäni vietetään ennen Vappua. Lapsuudessani noissa juhlissa tarjottiin simaa eikä limsaa. Limsa oli turhaa rahan tuhlausta. Laseihin kaadettiin tuota kellervää hiukan sameaa makeaa nenässä kihelmöivää nestettä kauniin keltaiseksi värjätyn Jaffan sijaan. Nesteen pinnalla nolosti uivat turvonneet rusinanraadot. Kun tulin vanhemmaksi ja vieraat oppivat lukemaan, sai häpeäni sinetin: pulloissa luki Spiritus fortis 96%. Vieraiden nauru tuli ihan yllättäen, en ollut ymmärtänyt pullojen häpeää. Äitini työskenteli patologian laboratoriossa, josta simapullot olivat kotoisin.Niihin oli meillä kautta aikojen lirutettu marjamehut ja simat.

Kuljimme oppikouluun äidin kyydissä. Meitä oli kolme siskosta, joista kaikki halusivat istua etupenkillä. Aamut olivat täynnä tappelua tuosta himoitusta paikasta. Siskoni ovat minua nuorempia. Silloin kun he eivät vielä käyneet oppikoulua, sain vielä pitää tuon ihanan etupenkin itselläni. Oli kirkas aamu, tie ei näyttänyt liukkaalta. Se oli kuitenkin vaivihkaa peittynyt mustaan jäähän. Hämmästykseksemme liuimme pehmeästi ojaan. Auton ohi ajoi sattumalta ambulanssi. Kauhukseni he pysähtyivät tarkistamaan, oliko meillä joku hätä. Kyllä minua hävetti. Keräsin kamppeeni, juoksin kouluun ja jätin äidin ja vanhan Volvo Amazonin sinne ojan pohjalle ja toivoin hartaasti, ettei kukaan ollut nähnyt kammottavaa häpeääni.

Häpesin ruokia, joita meillä valmistettiin. Sitä häpeää en tuntenut ennenkuin tutustuin kavereiden keittiöihin. Leipäressua varten kuiva ruisleipä kostutettiin vedessä, paistettiin voissa ja maustettiin suolalla. Se maistui hyvältä kunnes ymmärsin sen olevan häpeäruokaa. Tuuvinki näytti ja maistui löysältä perunamuussilta. Kaurapuuronjämät paistettiin voissa. Jouluna isä osti laatikollisen punakylkisiä omenoita, muuten hedelmät olivat harvinaista herkkua. Jonain talvena isä ja äiti jo kävivät ulkomaanmatkalla Bulgariassa ja toivat tuliaisiksi persikoita. Ne olivat kuin pehmeitä hunajaisia pikkuaurinkoja, toivoin etteivät ne eivät olisi loppuneet koskaan. Mummolassa söin kilon mandariineja ja pyysin vielä lisää. Himoni hedelmiin oli kyltymätön. Kun lopulta saatiin asuntovelat ja opintolainat voiton puolelle niin ruoan laatu nousi. Häpeä väistyi, jääkaapista löytyi hedelmiä ja leivän päälle sai muutakin kuin voita.

Viikonlopun runot on kirjoittanut Hannele Huovi, kokoelman nimi on Spa (Tammi 2011)

Kuin linnun kynsi
tuulen kohottama hius
on hänen kämmenselkänsä hipaisu.
Rentoon oksaan kasvaa kuuraa
hitaasti välkehtii
kirkkaan pakkasen armokuuro.

--------------------------------

Vuori on kauneimmillaan
kun se herää.
Selkä alkaa punertaa
laakson yli käy kevyt haukotuksen henki
kylkiin syttyy pieniä valoja
ja vakaa järkkymätön tarina
virtaa sen suonista minuun.
Kun kävelen kirjastoon, jalat liikkuvat vuorotellen
ja kuljettavat vartaloa, joka ihmettelee
jalkojen yläpuolella. Eikä muuta tapahdu.
Paitsi että jossain kaukana, kirjalaakson päässä
vuoren viereen ilmestyy uusi huippu,
kävelyllä hänkin.
Nämä kirjavuoret, joiden laaksossa kuljen
mielen juomavesi,
nousevat pilviksi, keskelle avautuu joki
ja runon hevoset kuuluvat maisemaan kuin turpeet
hievahtamatta.
Kirjalla on suomuinen selkä
ja kun pimenee, tuuli kääntää sivuja,
on luettava eteenpäin, lohikäärme lähestyy, ja silti
päivä herää kirkkaana kuin ennustajan kristallipallo.
Lukiessa maisema salpaa hengen
ja minut yllättää kirkas tieto, että
kaikki tapahtuukin minulle.
Mies puhuu oven takana
että kirjasto on kaunis, kirjat hyviä
pysyn liikahtamatta, ettei lattia narahtaisi
hengitän sinisen oven takana,
toisessa maailmassa, näkymättömässä huoneessa
aivan hänen vieressään.
Hän puhuu puhelimellaan kotiin minusta
tietämättä.
Tuijotan lautakattoon, komero on raollaan,
lehti valkoinen, ei minulta puutu mitään.
Kirja on täysi, eikä puutu mitään.

Läskikö

2011-12-16T19:56:00.002+02:00

Lääkärilehden lääketieteellinen päätoimittaja Päivi Hietanen kirjoittaa päivän Lääkärilehdessä kollegojen blogeista. Esimerkkinä käytetään blogia, jossa lääkäri kirjoittaa halveksivaan sävyyn ylipainoisesta hengitysvaikeuksista kärsivästä potilaasta otsikolla Läski. Siteeraten blogia potilaan pakaravako jatkui yhtenäisenä hartioiden väliin. Mietin kovasti oman blogini sopivuutta, saako lääkäri kirjoittaa kuten kirjoitan? Minusta saa. Ironisoin itseäni, en potilaitani. Heihin suhtaudun ainakin omasta mielestäni kunnioituksella. En ole kyynistynyt, väsynyt vain. Minua ärsyttää kiire, toimimattomat tietojärjestelmä ja se, että lääkäreille ja hoitajille siirretään tehtäviä, jotka sopisivat paremmin sihteereille.

Tein aamulla pari tuntia töitä, jonka jälkeen kävimme Lahdessa koulutuksessa, palasin kotiin seitsemän maissa. Lahteen lähtiessä toisen talvisaappaan vetoketju juuttui puoliväliin pohjetta, joka ei ole paksu, vaikka sen itse sanonkin. Suunnittelin jo nukkuvani vasemman jalan talvisaapas jalassa. Se olisi tarkoittanut sitä, että olisi pitänyt koisia kapeat farkun yllä. Lahdessa pyysimme huoltomiehiltä sellaiset tongit kengän riisumista varten. Yllättäen saapas irtosikin ilman apuvälineitä.

Saimme Lahdessa futuristisen elämyksen: näimme kohteliaita tavaroiden kuljetukseen tarkoitettuja robotteja "olkaa hyvä ja väistäkää" nämä hyväkkäät sanoivat, kohteliaammin kuin lahtelaiset konsanaan. Ex-mieheni kävi kerran lahtelaisessa pubissa, jossa keskiolutta nauttinut herrasmies totesi hampaitaan kiristellen "väistätkö vai kävelenkö yli".

Hain kirjastosta kirjoja, joita en ehdi lukea. Tein savulohisalaattia, kuuntelen Bachia ja join sen tilkan punaviiniä, mikä kodistani löytyi. Varpaani viihtyvät villasukissa ja minä taas kerran sohvalla.

Äänetön nauru ja flunssainen solisti

2011-12-15T21:51:00.001+02:00

Päätin klo 18.25, että nyt riitti sohvalla makoilu, hyppäsin pyörän selkään ja poljin Tampere-talolle kuuntelemaan barokkikonserttia, joka alkoi seitsemältä. Konsertin aluksi kerrottiin, että solisti saairastaa flunssaa ja täten olisi suotavaa kannustaa häntä. Mies paineli rintaansa, hieroi nenäänsä ja lauloi paksusta kirjasta, jonka kannessa luki HÄNDEL. Mehän kannustettiin. Väliajalla join lasin punaviiniä miehen terveydeksi.

Sain oivan idean poliklinikkamme toimintaan sovellettavaksi: kun potilas ilmoittautuu, kertoo sihteeri, että lääkärillä on flunssa/ lääkärin kissa on tänä aamuna oksentanut matolle/ lääkärin mies on muuttanut kauniimman ja nuoremman luo. Kannusta toki lääkäriä!

Murrosikäisenä minulla oli ystävä Sari, joka soitti pianoa Musiikkiopistossa. Kävimme usein oppilaskonserteissa. Vaikeinta oli kuunnella lauluoppilaita, jotka vääntelivät käsiään, huojuivat vinhasti ja muikistelivat hassusti suutaan tuottakseen parhaan mahdollisen äänen ja eläytyäkseen traagisiin naiskohtaloihin (jostain syystä lauluoppilaat olivat lähes aina naisia). Istuimme penkeissä ja meitä nauratti niin, että vatsaan koski. Nauru oli äänetöntä, sen saattoi havaita vain hytkyvistä olkapäistämme.

Pidin tänään syksyn viimeisen esitelmän. Innostuin omista sanoistani niin, että aloin ymmärtää maallikkosaarnaajien paatosta. Esiinnyin terveyden- ja sairaanhoitajille. Miksi tuntuu siltä ikäänkuin olisin tehnyt jonkun asian valmiiksi? Vuosi vaihtuu, mutta projekti ja siihen liittyvät esitykset jatkuvat ja pari muutakin esitelmää on jo sovittu.Ihminen tarvitsee elämyksen jonkin asian loppuunsaattamisesta. Olkoon se vaikka vuosi 2011.

Ärsytyslista

2011-12-14T18:22:00.002+02:00

Kirjaan tähän listan minua ärsyttävistä asioita. Vaikka ärsytykset on numeroitu, niin ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Numerot tuovat listaan arvokkuutta:

1. Ärsyttää, että aamulla sataa ja illalla ei. Tällainen edestakainen vehtaaminen vie ilmalta uskottavuuden. Sitäpaitsi jos laitan aamulla kumisaappaat ja sadevermeet, niin en halua tyylisyistä esiintyä niissä töistä kotiin siirtyessäni ( varsinkin kun ei edes sada).

2. Ärsyttää, että kollegalla on hienompi laite kuin minulla. Se on ominut sen itselleen kalliimman, uudemman ja kauniimman. Eilen kollega ei ollut paikalla ja otin tuon uuden laitteen käyttööni, tänään hoitaja haki sen pois ja vaihtoi tilalle vanhan rupuskan. Mökötin koko päivän ja ajattelin ilkeitä ajatuksia. En sanonut mitään.

3. Ärsyttää presidenttivaalit ja ehdokkaat. Varsinkin ärsyttää se tukeva, joka käyttää kansanomaista kieltä ja laiha, joka rypistää otsaansa huolestuneen näköisesti ja yrittää näyttää nuorelta ja viriililtä. En pysty katsomaan televisota,sillä pelkään näkeväni presidenttiehdokkaat.

4. Ärsyttää Tampereen kaupunki, joka ei pidä huolta kevyen liikenteen väylistä. Ajan tahallani autotiellä. Kostan kaupungille.

5. Ärsyttää se, että huomenna joudun pitämään esitelmän. Esitykseni on klo 13 ja potilas saapuu klo 14. Hoitaja sanoi, ettei siihen väliin ole nyt laitettu mitään. Mihin väliin. Kysyn vaan. Ärsyttää.

6. Laitan vielä bonusärsytyksen. Ärsyttää, kun postiluukku syytää joulukortteja. Itse en ole lähettänyt yhtään ja se ärsyttää. Olen huono joulukortti-ihminen (olen myös huono jouluruokaihminen, huono joululeivonnaisihminen, mutta hyvä syömään jouluherkkuja). En jaksa askarrella, paskarrella (oli pakko laittaa paskarrella, en halua arvostella ketään, joka on hyvä jouluissa). En muista osoitteita. Ärsyttää.

Pöytäliina

2011-12-13T19:21:00.001+02:00

Heräsin juuri sohvalta. Minun piti olla luova ja sosiaalinen, mutta heittäydyin taas vanhan rakastajani syliin. Olen lopettanut suhteemme monta kertaa, joku edelleen vetää tuossa harmaassa vähän rispaantuneessa keski-ikäisessä puoleensa. Harmaa on harmiton, se tarjoaa sohvallista lämpöään mitään vaatimatta.

Tänään listassani luki, että eräs nainen haluaa vaihtaa potilaakseni. Pitäisi kai ilahtua, mutta ei. Nyt pitää yrittää olla tuon valinnan arvoinen. Onnistumiset ovat polttoainettani, mutta eivät tämäntyyppiset. Minulla oli aikoinaan potilas, joka palkitsi minua jatkuvasti erilaisilla lahjoilla. Kun kurkistin odotushuoneeseen näin kuinka hän piti lahjakassia sylissään. Sain häneltä meikkilaukkuja ja kynttilälyhtyjä. Lahjaesineitä, joita annetaan tuntemattomille. Aloitin hänelle erään uuden hoidon, joka tepsi erinomaisesti. Potilas toi minulle oikein erikseen palkkioksi Marimekon unikkokuvioisen pöytäliinan. Hän oletti, että lääkäreillä on valtavat ruokapöydät, liinaa piti taitella, jottei se olisi valunut pitkin lattioita. Olin vaivaantunut tuosta lahjonnasta, joka varmaankin pursuili sydämestä. Potilas sai tuosta samaisesta hoidosta vakavan sivuvaikutuksen, edelleen kun näen unikkokuvion, niin muistan hänen keltaiset kasvonsa sairaalasängyn valkoista tyynyliinaa vasten. Potilas selvisi, mutta minä annoin pöytäliinan ystävän tyttärelle. Liinalla oli huono karma.

Arvotaan presidentti

2011-12-12T21:50:00.000+02:00

Käytin Ylen vaalikonetta, joka arpoi presidentikseni Pekka Haaviston. Ei ihan huono valinta. En kylläkään osannut vastata kaikkiin kysymyksiin; kuten "Pitääkö presidentin olla FB:ssa?" Tuli mieleeni lisää kysymyksiä: "Keitä hän ottaisi ystävikseen? Kenelle välittäisi kuvia lomamatkoiltaan?" Olisi kiva käydä tykkäämässä, kun presidentti olisi käynyt sauvakävelyllä ja juonut saunaoluet. Täytyy myöntää, että minusta olisi herkullinen ajatus nähdä Haavisto ja hänen puolisonsa sievästi vierekkäin kättelemässä itsenäisyyspäivän juhlaväkeä.

V oli käynyt kuoron kanssa laulamassa vanhainkodissa. Tämän kokemuksen jälkeen hän toivoi vanhuuden raihnaisuuden koittaessa ennemmin saunan taakse lopetettavaksi kuskaamista kuin vanhainkodissa kitumista.

Televisiossa näytettiin ohjelmaa suomalaisesta vanhusten pienhoitolasta, jossa asuntoon oli koottu viisi mummoa, joita kävi hoitaja päivittäin hoitamassa. Mummot vaikuttivat vihaavan toisiaan. Yksi vanhuksista ei ruotsinkielisenä edes kunnolla ymmärtänyt muiden puhetta.

Tahdon vanhainkotiin tai vanhustentaloon,jossa asuu porukkaa, jota siedän ja jotka taas kestävät minua. Haluan hyvää ruokaa ja viiniä. Ystäväni kävi Tanskassa tutustumassa vanhustenhuoltoon, vanhainkodissa tarjottiin viiniä, siellä asusti kissa, aikataulut olivat väljät, eivätkä hoitajat kirjanneet vanhusten pesuja ja eritteitä tietokoneille.

Järvenpää runo

2011-12-11T13:21:00.001+02:00

Merja on kateellinen Toijalalle, kaupungista on kirjoitettu runoja ja Järvenpäästä ei. Kävin luistelemassa lenkkareillani rännän tuhrimia polkuja ja mietin, että pitäähän Järvenpäästäkin olla runo. Vaikka en todellakaan kuvittele olevani RUNOILIJA (kun puute on näin suuri niin kelpaa valerunoilijakin), niin kirjoitin Merjalle runon. Ole hyvä:

JÄRVENPÄÄ

Järvenpäästä ei kirjoiteta runoja
ei säkeen säettä.

Järvenpää on piste kirjassa
Suomen maantiekartasto.
Vedän käsivaralla viivan sen yli
mistä ei kirjoiteta runoja
sitä ei ole.

Viivan alla se hengittää
huuruista keski-iän bluesia
on jonkun koti.

Kirjoitan Järvenpäästä runon.

Jouluruno (ei härski)

2011-12-11T10:38:00.001+02:00

En ole ehtinyt juurikaan nauttia siististä kodistani. Näyttää ikäänkuin kylpyhuoneen hanat olisi vaihdettu uusiin, niin kauniisti ne kiiltelevät. Tänä aamuna annoin silmieni levätä tuossa ihanassa näyssä pitkään.

Perjantaina seurasin ystävän väitöstä. Hupaisia ovat akateemiset perinteet, lauseet, joita vuosi vuodelta toistetaan, kirjaintakaan muuttamatta. En muista oman väitökseni kiemuroita kovin tarkkaan, jännitin niin paljon. Väitös tapahtui englanniksi, kaipa minulla oli lapulla nuo rutiinilauseet. Perjantain tilaisuus oli leppoisa ja väittelijä pärjäsi hyvin, vaikka jostain syystä minäkin jännitin, hyvä kun sain edellisyönä nukutuksi.

Samana iltana vietimme työpaikan pikkujoulut, jotka menivät siten kuin ne tuppaavat menemään. Tavalliseen tapaan pohdimme pitkään mihin mennä jatkoille. Päädyimme lopulta Seurahuoneelle, jossa ei keskustelusta tullut mitään, humppamusiikki ja tanssiinhakijat häiritsivät. Tupa oli täynnä. Lähdin pois ennen innokkaimpia juhlijoita, siitä huolimatta oli raskasta herätä seitsemän aikaan, ehdin kuitenkin kahdeksaksi kampaajalle.

Lauantaina kävimme Kansallisteatterissa katsomassa näytelmän HOMO! (toimin teatterireissumme sponsorina). Seuranani kulttuuria harrastamassa kulki kaksi nuorta naista, tytär ja hänen tyttöystävänsä. Näytelmän lopussa julistettiin jokaisen oikeutta rakkauteen, asetelmasta johtuen se tuntui liikuttavalta. Näytelmää kuljetti, kovin Päivi Räsäsen oloisen poliitikon mies, jota esitti Juha Muje, poliitikkoa esitti Rea Mauranen. Pariskunta tarjosi lukuisia farssin aineksia. Rea Mauranen oli mainio roolissaan, mutta Juha Muje oli loistava, samaten pariskunnan kadulta pelastama kuvankaunis Moritz (Johannes Holopainen, joka vielä opiskelee teatterikorkeakoulussa). Vaikka kyseessä oli farssi, välillä teksti oli traagista, sitähän homoseksuaalien historia on ollut. Näytelmä oli hyvin poliittinen, julistava. Lopussa käytettiin kikkaa "kysytään kirjailijalta, miten saada näytelmä lopetettua". Se tuntui turhalta ja pikkuisen läsäytti tunnelmaa. Materiaalia olisi voinut karsia (näytelmä kesti 3t 15 min). Sanoin narikassa, että minulla on kiire junaan, takkini oli ystävällisesti laskostettu valmiiksi penkille teatterisalin oven eteen, joten ehdin hyvin. Nuoret naiset hämmästelivät matkallamme miten hyvää palvelua keski-ikäinen nainen saa.

Paluumatkalla junassa edessäni istui suomea murtaen puhuva mies. Kuulin, kuinka hän tilasi kännykällään kolme kebab- annosta tamperelaisesta kuppilasta kello kuudeksi (juna saapui Tampereelle klo 18). Konduktöörin kiertäsessä vaunua mies näytti lippua Riihimäelle, jonka asemalla Pendolino ei pysähdy. "Mita mina teen?", huusi mies. Junavirkailija käski ajaa Tampereelle ja sitten takaisin Riihimäelle. Mulkoilin koko matkan "Riihimäen miestä" murhaavasti: hän vaihtoi vaunua. En kuitenkaan maininnut asiasta junan henkilökunnalle. En tiedä miksi mies minua ärsytti. Jos huijari olisi ollut nuori opiskelija, olisinko pitänyt moralisoivaa sormeani pystyssä.

Huijauksista tulee mieleen vanha kaverini, joka osti kaikoinaan Puolasta kuulokkeet. Silloin mallit olivat suuria ja painavia kuin traktorikuskien kuulosuojaimet. Kotisuomessa mies avasi lootan, josta löytyi kaksi perunaa.

Minä ja "Riihimäen mies" saavuimme Tampereelle klo 18, käännyin kotonani vaihtamassa pitkän iltapuvun ja lähdin ystäväni väitöskaronkkaan. Ilta oli kotoisa puheineen ja musiikkiesityksineen. En tuntenut muita kuin väittelijän, mutta ei se haitannut, pöytänaapureikseni oli aseteltu kaksi savolaista miestä. Ilta kului rattoisasti.

Viikonlopun runo on paikallisen runoilijan Juhani Ahvenjärven tekosia Liituvarjo (Teos 2010). Omistan runoni toijalalisille ystävilleni:

TOIJALA

Tuuli raahaa kohti rataa rampaa varista,
kun ovi lentää selälleen ja taittaa
linnun niskan. Kahvinkeitin
korahtelee, parkkihappo
karkaa ulos työmaakopista.

-----------------------
Blogiin on usein päädytty hakusanalla härski jouluruno. Tässä on jouluruno (ei härski).

JOULU

Aurinko on matalalla
kieli juuttuu telineeseen,
jonka yllä tuulettuvat matot.
Lumi leikkii valon kanssa:
violetit katot

Kaksi kissaa

2011-12-08T20:30:00.001+02:00

Nykyajan ihmisen mitta on kiireisyys. Minulla on hillitön hoppu, olen siis olemassa. Aion osoittaa ihmisyyteni suuruuden kertomalla miten kiireinen olen. Aloitan huomenna klo 8 työni (tämä ei liene suuri uutinen). Kahdentoista maissa istuudun kuuntelemaan ystävän väitöstä (jännittää). Viideltä tutustun erääseen terveyskeskuksen poliklinikkaan (tylsää) ja seitsemältä onkin jo työpaikan pikkujoulut. Riippuen siitä menenkö jatkoille vai olenko järkevä, nukun joko riittävästi tai sitten en. Lauantaiaamuna kahdeksalta raahaudun kammattavaksi ja kymmeneltä juna vie meidät (tytär, hänen tyttöystävänsä ja minä sponsorina) Helsinkiin. Katsomme näytelmän Homo, ohjelman mukaan kesto on kolme tuntia 15 minuuttia. Sieltä ryntään junaan ja takaisinTampereelle, jossa toivon olevani kuudelta. Minulla on tunti aikaa kotiutua, pukeutua akateemiseen juhla-asuun ja hilpaista väitöskaronkkaan. En tunne juhlista juuri muita kuin väittelijän, joten ilta vaatii melkoisia sosiaalisia ponnistuksia.

Sunnuntaina ei ole mitään menoja. Saan tehdä sitä mikä on minulle ominaisinta, maata sohvalla ja heilutella varpaitani, tuijottaa kattoon ja välillä surffata netissä. Pelaisin koneellani Spider-pasianssia, jos en olisi poistanut peliä vaikeaksi kehittyneen pasianssiriippuvuuden vuoksi.

Kisu hiipii rintakehäni päälle makaamaan ja surraamaan. Se tunkee sievän nokkansa kiinni nenääni ja katsoo moittivasti. Sitten se heltyy ja nuolee hiuksiani. Se on varsin epämiellyttävää. Kerttu ilmeisesti luulee, että minä olen hänen lajitoverinsa, eikä ymmärrä, että olen tärkeä, kiireinen ihminen.

Kynttilätön kommunisti

2011-12-07T17:14:00.001+02:00

Katsoin Teemalta hetken vuoden 1968 itsenäisyyspäivän juhlia. Vieraat kävelivät reippaassa tiukassa parijonossa kättelemään Urhoa ja Sylviä. Urho ei ottanut kenenkään käsiä käsiensä väliin, ei juuri puhunut, ei kallistellut päätään, tillottanut vierasta silmiin tai hymyillyt. Homma hoidettiin kuin mikä asiallinen työ tahansa. Muistan kuinka Sylvin kättelyurakkaa säälittiin, olihan hän hento, reumaa sairastava nainen. Kättely eteni rivakasti.

Nyt elämme yksilöllisyyden aikaa: kun presidenttipari kättelee yhtä paria, seuraava odottaa hienotunteisesti matkan päässä. Jälkeenpäin vieraat vielä poseeraavat kameroille. Tarja Halonen sanoo vieraille jotain yksilöllistä, ainakin sanoi FB-tutulleni, joka oli kutsuttu linnaan juhlimaan. Nainen teki kenties tyhmästi kun peesasi erästä valtakunnan kuvatuinta naista. Kamera jäi seuraamaan tuon naisen iltapukua ja FB-tuttuni vain vilahti kamerassa.

Olen lauantaina menossa ystävän väitöskaronkkaan. Pukukoodi on akateeminen juhla-asu. Musta, juhlapukukaupan alennusmyynnistä ostamani pitkä leninki näyttää muuttuneen eilisen jälkeen köyhäksi ja tylsäksi. Sitä ei muotikommentaattori viitsisi edes vilkaista.Olin vielä äskettäin tyytyväinen asuuni ja se on edelleen se sama mekko. Toisaalta onneksi minun ei tarvitse esiintyä Angry Bird rinnuksissa.

Isäni mielestä ne, jotka eivät sytyttäneet ikkunalle kahta kynttilää, olivat kiistatta kommunisteja. En tiedä mitä sellaiset epäisänmaalliset kansalaiset nyt ovat. Isä viritteli aina huolellisesti kynttilät kaikkiin ikkunoihin. Liekkien tuli asettua samalle korkeudelle. Kynttilät sytytettiin tasan kello kuusi.

Istun sohvalla ja väijyn soittoa. Takapäivystän.

Aamun tullen

2011-12-06T08:54:00.001+02:00

Luin aamulla loppuun Michael Cunninghamin romaanin Illan tullen. Pikkuhiljaa tunne Peterin elämän tirkistelystä hävisi ja teos laajeni yleisemmälle tasolle, Elämmekö elämää, jota haluaisimme? Olemmeko rehellisiä toisillemme? Tekeekö asioiden vatvominen meistä vain onnettomampia? Toisaalta tällaiset pohdiskelut ovat elitistisiä, suurimmalla osalla maailman kansalaisista ei ole vaihtoehtoja. Kirjan lopusta voi aavistaa, että Peterin elämään tulee jonkinlainen käänne. Kriisi on kenties siunaukseksi. Lopulta tyylikäs ja hyvin kirjoitettu kirja New Yorkilaisesta kauneuden rakastajasta. Taidemaailmaa käsitellään ironisesti: upporikas taiteenkerääjä ostaa kalliin kauniin teoksen, jonka pintaa on lähes huomaamattomasti kirjailtu rivouksia. Kirjassa on totisesti kaunis kansi.

Tilaamani siivous on alkanut toimia jo ennen toteutumistaan. Vein eilen kirpparille ryysyjäni, heitin vielä viime hetkellä pari vaatetta takaisin kaappiin. Kuljettelin viinipulloja ympäri kaupunkia, Anttilan pullonkeräys on Alkossa, joka oli yllättäen jo suljettu. Sokkarilta löytyi onneksi tarvittava masiina. Miksei viinipulloja saisi palauttaa ruokakauppaan? Tungin vielä pari matkalaukkuani huoneen nurkasta täyttämään vähäistä kaappitilaani.

Ylioppilaskesänäni tein töitä siivoojana hotellissa, jossa majaili myös sotaveteraanikuntoutujia. Eräs kollega sanoi, ettei enää mene syömään mainitun majoituspaikan ravintolaan jouduttuaan kahdesti siellä elvyttämään. Monen kuntoutuja huoneen yläkaapit olivat parin viikon kutoutusjakson jälijiltä täynnä tyhjiä alkoholijuomapulloja. Siivous oli minusta kivaa, ehkä työvoima oli tuolloin mitoitettu niin, ettei se ollut raskasta. Hotellihuoneen siivous tehtiin kahdestaan ja se sujui vikkelästin, noudatimme sovittua koreografiaa. Joskus saimme tippiä ja söimme rahoilla jäätelöä. Kylppärin juomalasit vain huuhtaistiin hanan alla, en ole sen jälkeen enää käyttänyt hotellissa yöpyessäni noita laseja.

Eräs siivoojakollega oli kuusikymppinen leskirouva. Hänen miehensä oli jättänyt pikkukenkäisen naisen nuorena morsiona kyläreissun ajaksi värjöttelemään rannalle, mies itse tarpoi saappaissa saareen vesilammikkoisen jään poikki. Mies viipyi vierailulla pitkään. Nainen oli miehen kuoltua ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen: hänellä oli omaa rahaa ja vapaus tehdä mitä halusi. Kun meille valitettiin liian runsaasta vedenkäytöstä allasosaston pesussa, nainen alkoi pyöriä ympyrää, puhkua ja huutaa "kuivapesu, kuivapesu!"

Aion mennä lenkille, laittaa itsenäisyyspäiväksi moussakaa (hienojen kreikkalaisten kunniaksi), sytyttää ikkunalle kynttilät ja katsoa televisiosta iltapukuja ja sitä kun homot tanssivat. Kanadassa asuva FB ystävä liehutti jo varhain aamulla Suomen lippua päivityksessään.

Vaarallista kokea

2011-12-05T20:16:00.001+02:00

Luin hiljattain Aamulehdestä, että jos polttaa sisällä kynttilöitä niin ilma on tiheänään pienhiukkasia. Kynttilää kannattakin lehden mukaan polttaa ulkona lyhdyssä. Kun joulukuusen mukana kantautuu kotiin todennäköisesti homeita ja joulukukista ties mitä kammotusta, ainakin hyasintista tuoksua, niin Joulu kannattaa järjestää sisälle ja itse kurkkia turvallisesti tuota idylliä ikkunan läpi.

Jouluruoat ovat vaarallisia, liikaa suolaa, tuhottamasti eläinrasvoja. Verenpaineet nousevat ja painoa tulee niin monta kiloa, että vaikka koko kevään juoksee kinkunsulatusjumpissa niin se on vain pisara tuossa rasvameressä. Ehdotan terveydenhuollon ammattilaisena Joulun kieltämistä.

Onhan tähänkin asti kielletty vaikkapa tuoremaidon myynti. Tuo juoma on suunnaton vaara terveydellemme (vrt.tupakka). Nyt on kevytmielisesti alettu Tampereellakin myydä tuoretta kyytönmaitoa. Kohta tuo maito alkaa niittää tervettä nuorisoa. Kieltää se pitäisi. Sitä mieltä olen.

Aatto

2011-12-05T17:53:00.001+02:00

Olen lukenut kahden mieskirjailijan kirjoja rinnakkain. Oikeastaan lukenut olen vain Michael Cunninghamin romaania Illan tullen (olen sivulla 194) ja kuunnellut Jari Tervon Ohranaa (kuuntelen levyä 12). Alan kunniottaa Jari Tervoa, jotkut hänen lauseensa ovat helmiä. En voi yhtään niistä tähän kirjoittaa, sillä olen kuullut ne pyöräillessäni, enkä ole siten voinut kirjoittaa niitä muistiin. Kirjassa on kiinnostava mutkikas juoni, jossa hypitään edestakaisin aikajanalla, joka yltää nykypäivään. Päähenkilöstä, Attila Rahjasta alkaa hiljalleen pitää, hänestä on suorastaan haikea erota, vaikka alkuun häntä pitää ärsyttävänä öykkärinä. Jari Tervo on romantikko, vaikka välillä yrittääkin asiaa parhaansa mukaan peitellä. Michael Cunninghamin romaanin päähenkilö Peter on tuhansien kilometrien päässä Attilasta. Hän on New Yorkilainen galleristi, joka ottelee seksuaalisuutensa kanssa. Kirjaa on kiusallista lukea, joutuu tirkistelemään salaa Peterin ja hänen läheistensä elämää ja varsinkin Peterin salaisimpia aatoksia. En vielä tiedä miten käy,mutta epäilen, ettei kovin hyvin. Turvaisin hädän hetkellä mieluummin Attilaan kuin Peteriin.

M kertoi lentomatkastaan, joka suuntautui Dar es Salaamista rupiselle paikkakunnalle, jossa sairaala sijaitsi. Matkaa kertyi tuhat kilometriä. Lentäjä rukoili ääneen ennen kuin aloitti nousukiidon. Kone oli pieni, siihen mahtui vain kuusi matkustajaa. Se pysyi ilmassa tarpeellisen ajan ja laskeutui pehmeästi kuoppaiselle kiitotielle Johtuiko onnistunut lento mahdollisesti rukouksen voimasta, sitä en tiedä.

Päivät ovat sekaisin, tänään on maanantai, huomenna taas sunnuntai, josta hypätään suoraan keskiviikkoon.

Pimeyden ytimessä

2011-12-04T09:48:00.001+02:00

Kun avasin silmäni, en nähnyt mitään, pimeää vain, korviini kantautuvasta sateesta päättelin olevani edelleen hengissä. Kovin suurta motivaatiota ylösnousuun oli vaikea keksiä. Suljin silmäni uudelleen ja heräsin vasta tunnin kuluttua. Ainakin näin joulukuun alussa ihmiselo on yhtä taistelua sängyn vetovoimaa vastaan.

Söimme M:n kanssa Telakalla. Vieressä kolme nuorta miestä teki sound checkinginä, joten kuulomme on mennyttä. M työskenteli Tansaniassa pari kuukautta ja tuli takaisin täynnä tarmoa. Hän oli rakastunut: uuden rakkauden nimi on Afrikka. Tarmo valui hänestä parissa pimeässä viikossa. Tansaniassa potilaita hoidettiin lääkkeillä, joita sattui olemaan saatavilla. Ihmiset kärsivät tuberkuloosista, AIDSista ja koleraepidemioitakin esiintyy. Potilaita ei tutkita, eikä laboratoriokokeita ole saatavilla. Diagnoosi perustuu enemmänkin todennäköisyyksiin ja intuitioon. Kontrasti hyvinvointivaltioomme on huima. Kummassa maassa ollaan tyytyväisempiä hoitoon? Kylissä väki on aliravittua, likaista ja köyhää. Naisilla on jaloissaan muoviset likaiset varvastossut, joiden pohja oli kulunut olemattomiin. M:n lumosi valo, lämpö ja kiireettömyys.

Kävimme jälkeenpäin Tampere-talolla kuuntelemassa Buena vista social club orkesteria. Pianisti oli vaihtunut sitten viime näkemän, edellinen talutettiin pianotuolille ja siltä pois, nyt tilalla oli vikkeläliikkeinen taitava nuorehko mies. Taituruudestaan huolimatta kuunteluelämys olisi jäänyt mitäänsanomattomaksi, ellei lavalle olisi kömpinyt Omara Portuondo 81 v. Hän veti hämäläiset pystyyn näkymättömillä naruilla. Olimme hänen vietävissään. Äänessä oli iäkkään naisen ääneksi käsittämätöntä voimaa. Jätän tarkemmat arviot tekemättä, ettei tarvitse hävetä jälkeenpäin.

Käväisimme vielä salsabileissä. En osaa enää tanssia, en ole edes kokeillut muutamaan vuoteen, en sen jälkeen kun kävin Kuubassa. Olen sanonutkin, että tanssin salsaa vain Kuubassa, jossa se on hillittömän hauskaa. Eräs tuttu mies halusi kuitenkin minua tanssittaa. Eipä siitä juuri mitään tullut.

Viikonlopun kannustusrunona Arthur Rimbaudin teoksesta Kausi helvetissä (Sammakko 2003) suomentanut Einari Aaltonen (alkuperäinen teos on painettu omakustanteena 1873).

Se löytyi taas!
Mikä niin? ikuisuus.
Se on aurinkoon
Sekoittunut meri

Sieluni iankaikkinen,
Ole vahvatoivoinen
On yö yksinäinen
Ja päivä tulinen.

Otteesi kirpoaa
Kärsimys katoaa,
Yleisen innon!
Lennätät pois...

-Ei toivoa,
Ei mitään suuntaa
Maltti ja tieteet,
Varmat pinteet.

Ei ole huomista,
Satiinihiillosta,
Tuliluonteisuus
On velvollisuus.

Se löytyi taas!
-Mikä niin?- Ikuisuus.
Se on aurinkoon
Sekoittunut meri

Musta laatikko

2011-12-03T09:11:00.001+02:00

Nenäni vuotaa. Yskää minulla ei ole ollut vuosiin, teoriani mukaan pikkutaudit eivät tällaiseen ilkeään keski-ikäiseen naiseen enää uskalla iskeä. Kai viruksetkin hieman valikoivat emäntäänsä.

Aamulehti täyttää 130 vuotta. Onnea vaan. Viimeksi hermostuin lehteen, kun sen etusivulla komisteli otsikko, jonka mukaan yhä useampi lääkäri kärvistelee huumekoukussa. Viime vuonna 15 lääkäriä menetti lääkärinoikeutensa, tänä vuonna heitä on ollut 14 (lääkäreitä on yhteensä 24 000). Ajattelin, että lehti tekee kaikkensa riistääkseen ihmisiltä luottamuksen suomalaiseen terveydenhuoltoon. Lopullisen järkytyksen koin, kun kävin lehden nettisivuilla, jonne kansalaiset olivat kommentoineet edellämainittua artikkelia. Voi sitä vihan määrää. Jotain kai sitä on vihattava, miksei sitten lääkäreitä.

Lähden tänään Tampere-talolle kuuntelemaan Omaro Portuondoa, olen saanut kuulla häntä aiemmin Porissa. Hän on kaunis vanha nainen. Eilen katsoin Teemalta dokumentin mustista tanssityöistä New Yorkista. He olivat iältään 80-95-vuotiaita. He tanssivat edelleen ja esiintyivätkin. Vanhin tytöistä sairastui dokumenttia tehtäessä, naiset olivat sitä mieltä, ettei hän ollut enää entisensä: ei edes kiroillut. Nainen kuoli ja hänen muistotilaisuudessaa stepattiin ja naurettiin ja vierailtiin naisen kantakapakassa. Baaritiskille oli tilattu myös hänen mielidrinkkinsä. Naiset olivat aiemmin vitsailleet, että naisen asunnolta pitäisi kaivaa tunneli tuohon baariin, sillä liikenne oli niin vilkasta ja ikääkin tyttösellä oli yli 90 vuotta. Kun naiset istuivat pöydän ääressä muistelemassa menneitä, tajusin, että he ovat edelleen samoja mitä he olivat silloin kun jalka vielä nousi korkealle. Heitä katsoessani mietin, minkälainen vanha nainen minusta tulee (jos en siis kupsahda sitä ennen).

Viikonlopun runo on Panu Tuomen kirjasta Jerusalemin syndrooma (WSOY 2010). Jerusalemin syndrooma on oireyhtymä, joka iskee muutamiin kaupunkiin saapuviin pyhiinvaeltajiin: he luulevat olevansa Raamatun henkilöitä (näin kerrotaan kirjan lopussa)

Olipa kerran
ilmalaiva, joka
haaksirikkoutui
pilviin,
eikä muuta
jäänyt jäljille
kuin kirjan muotoinen ankkuri.

Oli tuhoon
tuomittu ooppera,
joka karahti
aivokoralliin,
eikä muuta
jäänyt jäljelle
kuin Jumalan
musta laatikko.

Hytti

2011-12-02T18:54:00.001+02:00

Olen asettautunut tähän pimeyteen. Pimeys on kotini. Laitan salaattia, syön ja luen sanomalehteä. Varpaitani alkaa paleltaa, haen villasukat ja jo siinä vaiheessa tiedän, etten enää viitsi lähteä mihinkään. Kellistyn sohvalle ja vedän päälleni ihanan torkkupeiton ja nukahdan. Nukun syvää talviunta kunnes kisu hyppää rintakehäni päälle ja alkaa kehrätä. Se haluaa nuolla hiuksiani, tuntuu inhalta ja on pakko nousta.

Onneksi huomiseksi on sovittuna Tampere-talolle konsertti: Buena vista social club. Ympäristö on kylläkin liian steriili jollekin kuubalaiselle. Kuubalaista musiikkia pitää esittää Havannassa Casa de la Musicassa, jossa hiki valuu selkää pitkin ja kuubalaisten lantiot keinuvat irtonaisesti. Eivä ainoastaan keinu vaan tärisevät ja hytisevät elämäniloa. Kuubassa pariin otteeseen käytyäni osaan kyllä antaa arvoa Tampere-talon vessoille. Ei tarvitse ottaa mukaan omia vessapapereita, eikä likavesi vyöry pitkin lattioita.

Rosa Liksom voitti Finlandian: oikea ja arvattava ratkaisu. Olen matkustanut junalla Helsinki-Viipuri-Leningrad-Kiev- Bukarest-Sofia-Istanbul. Makuuvaunussa, jolla matkustimme Leningradista Kieviin meitä oli neljä. Samassa vaunussa kanssamme matkusti äiti ja tytär, molemmat venäläisiä. Paikalliset pukeutuivat heti junan jätettyä Leningradin kaupungin yöpukuihin ja esiintyivät yöasuissa koko matkan ajan. Asemilla mummot myivät peltiämpäreistä omenoita. Matkustajat luikahtivat junalaiturille omenaostoksille yöpuvuissaan. Junavaunussa virkailija keitti teetä samovaarilla. Meillä oli pieniä talousongelmia, sillä emme ehtineet vaihtaa ruplia. Muistelen, että meille tarjottiin lihapiirakkaa, eikä kukaan yrittänyt hyötyä meistä. Yhteistä kieltä ei kanssamatkustajiemme kanssa ollut, silti he kaikki kävivät meitä ihmettelemässä. Neuvostoliiton ja Romanian rajalla vaunumme nostettiin yläilmoihin ja asumukseemme vaihdettiin uudet pyörät (tai akselit vai mitä ne lienevät), raideleveys muuttui. Tullimies tarkasti matkatavaramme ihailtavalla huolellisuudella.

Kievin asemalla odotti kaksi miestä, jotka ajoivat meidät hotellille. Kun olimme asettuneet huoneeseemme samat miehet koputtivat oveemme ja veivät meidät taas Ladalla johonkin toimistoon, jossa meille annettiin ruplia. Tänä päivänäkään en tiedä miksi. Olimmeko maksaneet jostain liikaa? Ruplien kuluttaminen oli todella työlästä, sillä mitään ostettavaa ei ollut ja ravintoloiden ainoaan ruoka-annokseen kyllästyi nopeasti. Muistelen vieläkin pitkää ruokalistaa, jonka herkullisia nimiä osoittelimme ja saimme tarjoilijalta päänpuistattelut. Lopulta eteemme aina kannettiin kanaa, riisiä ja purkkiherneitä.

Siunattu naru 2

2011-12-01T20:10:00.001+02:00

Siunattu naru näytti taas voimansa: U laittoi tekstarin ja uhkasi riistää minulta vuoden viimeisen viikonloppupäivystyksen. Asiaa edisti Suomen valtio, joka viisaudessaan vaatii U:lta lisäverojen maksua.

V sanoo, että häntä kiinnostaa lukea miesten kirjoittamia kirjoja. Hän arvelee löytävänsä niistä salattua tietoa miesten sielunelämästä. Olen pyöräillyt pimeissä uupuneissa aamuissa töihin kuunnellen Jari Tervon Ohranaa. Musta maisema ja korkea ilman kosteus sopivat oivallisesti kirjan nauttimiseen. Attila Rahja kävisi amerikkalaisen elokuvan sänkileukaiseksi vakoojaksi. Attilalla on yksi heikkous, Vilja Oljenperä, desantti Mutkan morsio, joka rakastaa vain Stalinia. Lieneekö miesten päiväuni, että Attilan mieskunto on tallella vielä 106 vuoden iässä. Kirja on minun makuuni jotenkin liian runsas ja rehevä. Toki kuunteleminen on ihan eri asia kuin lukeminen. Meneillään on CD numero yhdeksän. En ole varma tiedänkö miesten maailmasta yhtään enemmän. Minulla on Jari Tervon kirjojen suhteen ongelma: näen kirjailijan aiemmin pyöreät ja nyt kapeammat kasvot tekstiä lukiessani. Pyöräreissu kuluu kylläkin joutuisasti ja ympärillä pyörivä liikenne liukenee Veikko Honkasen ääneen.

Olen päättänyt antaa itselleni joululahjaksi suursiivouksen. Lahja on kohtalaisen ekologinen ja pienyritystä työllistävä. Minäkin saan siitä verovähennystä. Tutun sukulaisen siivousfirman nainen kävi asuntoani katsomassa siivoussilmällä. Minusta kotini tila ei ole mitenkään toivoton ja sen pinta-ala on kuitenkin vain 60 neliömetriä. Nainen kuitenkin arvioi suurpuhdistukseen menevän kymmenisen tuntia. Ei ihan halpa joululahja, mutta sovittu mikä sovittu. Valkotornado hyökkää 9.12. Samana iltana on pikkujoulu. Mitenköhän se tähän liitttyi? Ei kai mitenkään. Saan yöllä rymytä siistiin kotiin.

Romanttista luettavaa

2011-11-30T20:14:00.001+02:00

Katsoin Ylen Areenasta sympaattisen dokumentin Kutkuttavan ihanat kirjat. Ohjelma kertoo seitsemänkymppisestä yksin asuvasta miehestä, joka kirjoittaa Harlekiini kirjoja. Ohjelmassa näytettiin kuinka mies istui keittiön pöydän ääressä teetä siemaillen ja näpytteli läppärilleen "Ken liututti Samathan rintaliivien olkaimet alas...". Miehen munamaista päätä reunustivat harmaat hiukset. Hän arveli väsänneensä 50 teosta naisten nautittavaksi. Dokumentti kertoi myös miehestä, jonka kuva on komistanut 200 romanttisen pehmeäkatisen kirjan kantta. Siinä seurattiin noiden kirjojen lukijoiden elämää ja unelmia eri puolilla maailmaa. Kaikkiin dokumentin henkilöihin suhtauduttiin kunnioittavasti. Dokumentti voi muistuttaa fiktiota, noista ihmisistä olisi voinut tehdä fiktiivisen elokuvan. Tarinoita ei tarvitse keksiä, niitä on joka puolella.

Minulla on nyt sitten Budhalaisen nunnan siunaama naru ja Valamosta ostettu muovipintainen Konevitsan Jumalanäidin ikonin kuva. Ikonin kuvan sain ortodoksiselta naiselta, joka oli työkaverini. En uskalla ottaa sitä pois lompakostani. Olisi ikävää, jos lentokone, jolla matkustan putoaisi maahan ennen lentokenttää koska en ollut kantanut muoviläpyskää mukanani. Olen vastuussa usean ihmisen hengestä. Tästä lähtien on huolehdittava, että narukin kulkee mukana. Työkaverini siunautti Pääsiäisen aikaan pullan papilla.

Minäkään en siis ole kovin rationaalinen vaikka teeskentelen sitä olevani.

Siunattu naru

2011-11-29T21:39:00.001+02:00

R antoi meille kirjoituskurssilaisille joululahjaksi thaimaalaiset narut. Naruja oli siunaamattomia (kauniimpia) ja siunattuja (rumempia). Minä valitsin siunatun narun, sillä olen syvällinen ihminen, arvostan sisältöä, en koreaa ulkokuorta.

Minun piti mennä konserttiin ystävän kanssa, jolle uskalsin vasta tällä viikolla kertoa lippujen kohtalon (hain varatut liput pari päivää liian myöhään, enkä saanut niitä, en kiroilemalla, en maanittelemalla, lahjoa en Tampere-talon lippumyyjää yrittänyt). Koitin lievitellä töppäystäni ehdottamalla vaihtoehtoisia ajanviettotapoja. Tänään siunattu naru yllättäen järjesti meille liput (M:n poika hieman auttoi, samaten Huuto Net).

Siunatun narun voi solmia ranteeseen, mutta miten on suihkun laita, kestääkö siunaus vettä ja suihkuvaahtoa. Kylpyhuoneen seinälle on laitettava naula, johon voin ripustaa siunatun narun. Yhden naulan yläpuolella lukee nimeni, toisen yläpuolella Vieras ja kolmannen Siunattu Naru.

Kirjoitin kurssilla syvällisen tarinan nimeltään Rouva näkkileipä. Saan siitä Finlandiapalkinnon, sillä onhan minulla nyt siunattu naru.

Blogiini on löydetty hakusanoilla Rehevä perse, Alaston näyttelijä, Alaston näyttelijä blogi ja Nelikulmainen valkoviinipullo.

Luonnonlaki

2011-11-28T20:14:00.001+02:00

Luen ihastuneena naistenlehtijuttuja kodeista, joiden ruokapöydän ympärille mahtuu sekalainen kolmenkymmenen hengen äänekäs, boheemi ystävä- ja sukulaisjoukko. Kuvitelmissani tietysti heilun kaiken keskipisteenä ja taion tyhjästä persoonallisia herkkuruokia yllätysvieraille. Ihanteenani on se kirjailija Manninen (en ole lukenut hänen kirjojaan), mutta hänen pihapiirissään asuu myös entinen mies perheineen ja kaikki on niin runsasta ja kodikasta. Karu totuus on, että sukulaisista pidän yhteyttä vain omiin lapsiini, vanhempiini ja kahteen siskooni. Pääasiassa kommunikaatio heidän kanssaan tapahtuu puhelimitse ehkä tytärtäni lukuunottamatta. Välillä olemme riidoissa jostain mitättömistä syistä ja puheluihin tulee taukoja, mutta noin yleisesti pidämme säännöllisesti yhteyttä toisiimme. Unohdin, että yksi serkku on FB-ystäväni, onnittelin hiljattain häntä syntymäpäivän johdosta.

Eilen luonani kävi kuusi vierasta, jotka olin tunkenut pienen "kätevän", levitettävän IKEA-ruokapöydän ympärille. Istuu sen pöydän ääressä missä kohtaa tahansa, niin koivet tökkäävät pöydänjalkaan. Kun katoin pöytään astiat niin mitään muuta ei enää siihen mahtunutkaan. Ei edes viinipulloa. Pöydän ympärille oli tungettu kolmea erilaista tuolimallia, neljä omaani (valkoisia moderneja italialaisia) , kaksi vanhempieni vanhaa jakkaraa ja yksi heidän hylkäämänsä puunvärinen tekovanha tuoli. Muonituskapasiteettini oli äärirajoilla. Kaikesta huolimatta vieraat viihtyivät. U toi minulle nipun Parnassoja, jotka olen rennosti pinonnut olohuoneen pöydälle tyyliin "täällä asuu kulttuuri-ihminen".

On olemassa sellainen luonnonlaki, jonka mukaan, kun näet sellaisen ihmisen, jonka silmissä haluaisit olla edes siedettävän näköinen, niin törmäät häneen ilman meikkiä kuraisissa lenkkivaatteissa ja tukka lätässä. Minulla on sellainen kävelytyyli, että kura kiipeää ylös lahkeita, jos käyn lyhyemmällä lenkillä kura ulottuu polviin saakka, pidemmällä reidetkin ovat ruskeissa kuralänteissä. Istuin kesken lenkkini kahvilla eräässä kahvilassa, jonne saapui puolituttu mies, jolla nyt ei oikeasti ole mitään väliä, mutta yksi juttu kuitenkin vähän nolottaa. Yritin teeskennellä näkymätöntä. Tuijotin Hesarin kuolinilmoituksia hyvin kiinteästi sen ajan kun hän asioi kassalla. Minusta tuntuu, että hän katsoi pitkään, mutta minä tyttö tillotin niitä kuolinilmoituksia. En ole edes ihan varma oliko kyseessä kuitenkin joku ihan vieras tyyppi, sillä katselin niin intensiivisesti niitä ristejä, enkeleitä ja purjelaivoja.

Lauantain harras taatelikakku

2011-11-27T08:21:00.001+02:00

Leivoin eilen taatelikakun. Keitin taatelit sokerivedessä ja lisäsin joukkoon 200 gramman voiklimpin. Sen jälkeen vatkasin sekoitusta. Nyt paitani etumusta kirjoo ruskeiden rasvaläikkien rivi. Hyvää tuli kuitenkin. Kuuntelin lauantain toivottuja ja maistelin taatelikakkua. Ensimmäisenä soitettiin Hoosianna ja minä pyyhiskelin silmäkulmiani vaikken erityisen uskonnollinen olekaan. Minut valtasi lievästi melankolinen rauha, lähes onni, vaikka paidassani näkyivät edelleen ruskeat rasvatahrat. Toisaalta niitä ei huomannut kukaan muu kuin minä ja ainoastaan jos vilkaisin peiliin.

Lauantain toivottuja kuunneltiin lapsuudessani mummolassa: ohjelma alkaa klassisella musiikilla ja päättyy iskelmiin. Lapsena odotin viimeisiä levyjä, nyt pidän eniten ensimmäisistä. Ympyrä on sulkeutunut. Eilen harras tunnelma katkesi viimeistään saksalaiseen iskelmään.

Pidän lauantai-illan televisiosarjasta Viimeistä päivää. Se kertoo melanoomaa sairastavasta keski-ikäisestä naisesta, joka ei ole kertonut omaisilleen lähestyvästä kuolemasta. En ole seurannut sarjaa ihan alusta lähtien. Nyt kun olen vähitelleen tutustunut sen henkilöihin olen alkanut pitää heistä. Eilen melanoomaa sairastava nainen vieraili isänsä luona veljensä kanssa ja puhui ensimmäistä kertaa isälleen suoraan. Veli on asettautunut kilpailuyhteiskunnan ulkopuolelle ja matkalla siskokset dyykkasivat ruokaa. Nainen ripotteli äitinsä tuhkan mereen. Voiko olla suurempaa tabua kuin kuolema. Tässäkin aihetta tavallaan piilotellaan.

R kertoi miehensä kuolemasta ja siitä kuinka paljon tuhkaa uurnassa oli. Sitä riitti moneen kohteeseen leviteltäväksi. Muistelen, että jossain Henrik Tikkasen omaelämänkerrallisessa teoksessa taiteilija karisti taksin takapenkillä tupakastaan tuhkaa isänsä uurnaan.Ele oli syvän halveksunnan osoitus.

Aamulehti uutisoi, että joka kymmenes potilas joutuu sairaalahoitonsa aikana hoitovirheen kaltoinkohtelemaksi. Luku tuntuu suurelta, mitenköhän tämä virhe on määritelty? Epäilen, että osa valitettavista virheistä liittyy huonoon tiedonkulkuun. Enää hoitajat eivät pidä raportteja, vaan kaikki kirjataan iki-ihanaiseen potilastietojärjestelmään. Lehdessä kehoitetaan tarkkaavaisuuteen sekä potilaan, että omaisen taholta. Kannattaa kyylätä jatkuvasti töppäilevää henkilökuntaa. Omasta näkökulmastani hoidon onnistumista edistäsi myös se, että potilaat ottaisivat reseptinsä ja lääkelistansa mukaan kun tulevat lääkäriin. Sitäpaitsi olisi hyvä, jos he noudattaisivat hoito-ohjeita tai ainakin kertoisivat, jos eivät noudata. Lopulta meidän on tehtävä parhaamme ja potilas saa tehdä miten haluaa. Hänellä on täysi määräysoikeus itseensä vaikka hänen toimintansa ei meidän mielestämme olisi järkevää. Siitä ei voi valittaa mihinkään vahinkolautakuntaan.

Mitään ei tapahdu

2011-11-26T08:49:00.001+02:00

Kuulin toissapäivän ystävältäni, että sekä töissä, että kotona oli tapahtunut erittäin hyviä asioita. Iloitsin hänen puolestaan. Eilen ystävä joutui työmatkalla ikävään onnettomuuteen ja hän makaa nyt sairaalassa. Hän paranee, mutta tämä on osoitus siitä, että kaikki voi sekunneissa kääntää kurssiaan.

Katsoin illalla Ylen Areenasta ohjelman Theroux ja vihatut Phelpsit. Ohjelma kertoi USA:sta ja fundamentalistikristitystä lahkosta, joka on herättänyt vihaa osoittamalla mieltään mm. sotilaiden hautajaisissa. Heidän mielestään ystäväni onnettomuus olisi ollut Jumalan rangaistus, josta he riemuitsisivat. Tsunami ja muut luonnonkatasrofit saivat heidät iloitsemaan: Jumala rankaisi syntisiä. Koko porukka laskeutui suoraan helvetin pätsiin. Lahkon lapset seisoivat tien varressa homojen helvettiin joutumista julistavia banderolleja heilutellen. Seurakunnan johtaja piti juutalaisvihaa uhkuvan puheen. Miltä tuntuu elää elämää, johon ei epäily kuulu? Kaikki on selkeää kuin kirkas pakkaspäivä.

Miksi moista pitää katsoa? Tarina vangitsee, vaikkei haluaisi. Kummallista nähdä uskonlahkolaisten alati hymyyn jähmettyneet naamat. Kun äiti kertoi, ettei ole lastaan nähnyt neljään vuoteen ja että lapsi joutuu helvettiin, niin hänen kasvojaan koristi virne, joka Suomessa nähdään vain lottovoittajan kasvoilla. Lottovoittajan hymy kestää noin viisi sekunttia ja sammuu. Muutenhan muut tulisivat kateellisiksi. Näillä iloinen ilme säilyy ikuisesti.

Eila Roine kertoo 80-vuotis haastattelussaan, että Tampereella saa olla rauhassa: mitä me ny ruvetaan sille puhuun, ei me sitä tunneta. Kävimme aikoinaan katsomassa Kuopion kaupunginteatterissa, kun Vili Auvinen ohjasi jotain Dario Fon näytelmää. Nuorena tyttönä kaukoihastuin ohjaajaan, joka ei ollutkaan kuin Heikki siinä nolossa sarjassa Heikki ja Kaija. Sarjassa ei tapahtunut mitään. Siinä juotiin kahvia. Siitäköhän johtuu, että edelleen pidän elokuvista, joissa ei tapahdu oikein mitään.

Aion tänään leipoa taatelikakun. Huomenna on Lukupiirin pikkujoulu. Täytynee suunnistaa taatelikauppaan.

Toinen viikonlopun runo melkein unohtui, sekin arvioidaan Runoraadissa 27.11. Teoksesta Yhteisessä sateessa. Kuusi unkarilaista runoilijaa, WSOY 2006

Aladár Lászlóffy: PYHÄ PALUU TAKAISIN

Mietin ruumiin katoavaisuutta.
Talvisia keskustelujani varmasta kuolemasta
varmasti kuolevan kanssa, sairasvuoteen
ja kohta lumella katettavan kummun vaiheilla
hän vielä kuuntelee minua, kyselee asioita, odottaa lohdutusta,
ja salaa hän odottaa varmuutta, jonka aavistaa
armeliaista valheista huolimatta.
Mietin ruumiin pysyväisyyttä.
Minulle on jo sama mitä siitä tiedän,
mitä itsestäni, ihmisen kohtalosta ja anatomiasta,
yksisoluisista eliöistä ja solujen jakautumisesta
monisoluisissa, monia monituisia aavistelevissa –
siis hiukan tyhjää enemmän –
istun yhdessä hänen kanssaan, heidän kanssaan, kaikkien kanssa,
täällä tai sitten korkeammalla, lahoavalla
penkillä, vuorenrinteellä, niin kuin hiljaa kolkuttelevassa
henkilöjunassa, ja minä tiedän varmasti, että
syntyessä alkaakin
pyhä paluu takaisin.

Välttelyä

2011-11-25T08:07:00.001+02:00

Tänään on viimeinen kirjoituspäivä tällä erää, joudun kyllä käymään myös työpaikalla. Huomasin,ettei artikkelia voikaan tehdä niin kuin alunperin suunniteltiin ja että kaikki on laskettava uudestaan. Toisaalta se datan pyörittely tilasto-ohjelmalla on tosi mielenkiintoista, eikä ollenkaan vastenmielistä. Kuitenkin työlle on joku käsittämätön este. Haluan saada jutun valmiiksi, vaikkei se siltä näytä.

Mistä johtuu, että kun pitäisi tehdä jotain, niin tuntuu hyvin tähdelliseltä tehdä jotain muuta. Claes Andersson kertoo kirjassaan Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus., että kun hänen piti kirjoittaa teos loppuun, niin hänelle tuli pakottava tarve lähteä hankkimaan punaista pannumyssyä, Kun minun olisi tehtävä tuota ammatillista artikkelia niin saan kyllä päivitettyä blogia, käytytä lenkillä, siivottaua, mitä vaan kunhan en pääse tekemään sitä mitä pitäisi. Työskentelin eilen kirjastolla ja löysin itseni selaamasta kirjaa Puolustusvoimien autovarikko 1939-2007.

Eräs poliitikko ja pappismies on pyytänyt anteeksi härskejä vitsejään. Itse olen työurani aikana kuullut alatyylin juttuja tietyiltä entisiltä työkavereiltani niin paljon, että on vaikea keksiä mitään, mikä voisi hätkäyttää. Jostain syystä jutut eivät ole tuntuneet loukkaavilta. Kyse on ehkä sävystä. Usein on naurattanut niin, että vatsaan on koskenut. Pappismiehen halauksia ja tokaisuja kukaan ei kokenut uhkaavaksi, ainoastaan noloiksi. Ehkä ne eivät ole olleet ikäänkuin todellisia. Jos kolmevuotias uhkaa tappaa sinut niin se ei ole pelottavaa. Tässä lienee kyse samasta asiasta.

Viikonlopun runo on seuraavan Runoraadin (27.11, Teema) runo: teoksesta Runoilevien naisten kaupunki, uutta ranskankielistä runoutta, Tammi 2010

Marie-Claire Bancquart: KYLLÄ, VÄLITILA

Kuvittelet siis pääseväsi
välitilasta?
Se on sinussa joka solussa
et voi vetää siitä
yhtäkään lankaa
ilman että
purkautuisit itse kuin nailonsukka.
Outoa kyllä,
kiinnikekin on olemassa:
olet osa pientä ja olennaista hyppäystä
kohti
kuilun alkua
ja
ilon alkua.

Kasat

2011-11-24T08:19:00.001+02:00

Kännykkä herätti minut tänään vasta seitsemältä. Tavallisesti nousen jo kuudelta, joten tunnen itseni lähes hyvin levänneeksi. Aamun ensimmäisen puolituntisen käytin älypuhelimen latausjohdon etsintään. Johto oli luikerrellut kiusallaan sängyn vieressä makaavan kirja- ja artikkelipinon alle.

Luin jostain naistenlehdestä ammattilaisesta, joka käy kodeissa purkamassa ja hävittämässä tavarapinoja. Niitähän ei näy sisustuslehtien kuvissa. Istun olohuoneen sohvalla. Vanhalla sohvapöydällä (löytynyt vanhan neljän asunnon puutalon vintiltä Kuopiosta, osittain entisöity, kaunis) makoaa kaksi kaukosäädintä, Jari Tervon kirjastosta lainattu äänikirja Ohrana ja kissanlelu. Pöydän alatasanteella lojuu käsityö, kaksi muistivihkoa (suuria oivalluksia varten, joita ei kuitenkaan tule, ne sisältävät pari sivua erittäin pieniä kirjoitusideoita), kissan harjoja ja kampa, kaksi kaukosäädintä, johto (?), liina, jolla voi puhdistaa lahjaksi saatua teräksistä aaltomallista tarjotinta (en ole koskaan sitä käyttänyt, en liinaa, enkä astiaa). Edellä mainitut esineet olen latonut viiden vuoden takaiseen joululahjaan, Pentikin kulhoon. Kulho on sellainen, jolle on vaikea keksiä käyttötarkoitusta. Paperia ja lehtiä kertyy kaikkialle. Esitelmiä varten tulostelen artikkeleita, Viidasta syydetään jatkuvasti kuolematonta materiaalia paperille tulostettuna. Jos en tarmolla välillä hävittäisi tuota paperimäärää, niin lopulta en itse enää mahtuisi kotiini.

Lenkkeilin eilen Pyynikillä. Omistan sadetta pitävät lenkkihousut ja takin. Mustat housut jostain syystä imevät itseensä kaiken kissankarvan. Vaalea karva tunkeutuu tekstiiliin niin tiukasti, ettei sitä saa poistettua millään menetelmällä. Olen kääntänyt asian positiiviseksi: housut ovat lämpimät. Metsäpolulla oli pimeää (voiko lähes keskellä kaupunkia risteäviä lenkkipolkuja mainita metsäpoluiksi?), sade ja märkä lätäkköinen maa imi harvahampaisen katuvalojonon kajastuksen. Kuuntelin kuulokkeista Jari Tervon Ohranaa ja minua alkoi pelottaa. Kävelyn sijaan hölkkäsin henkeni kaupalla. Taivaalta ei kuitenkaan satanut pommeja, enkä tavannut yhtään desanttia.

Kuuntelen sadetta ja tuijotan pimeyttä. Pidän pian kisulle esitelmän, jonka esitän viideltä ihmisyleisölle. Testaan kaikki esitelmäni eläimillä.

Matematiikka on runoutta ja piinaa

2011-11-23T16:00:00.001+02:00

Olen suuressa turhautuneisuuden tilassa. Yritän saada jotain järkeä artikkeliin, johon olen jo käyttänyt aikaa tarpeettoman paljon. Mies, joka on "taiteillut" juttua varten hienoja käppyröitä ja laskenut statistiikkaa, ajattelee niin monimutkaisesti, ettei moiseen tällainen blondi pysty. Hän on parin oluen jälkeen kuulemma käynyt kopaisemassa Mensan testit ja saanut huippupisteet. Kokeekohan hän usein, ettei kukaan ymmärrä. Mies lukee runoja ja olen luvannut viedä hänet runokauppa Kattilaan, kun hän joskus saapuu Tampereelle. M runoilee ja opiskelee insinööriksi. Törmäsin kaiken lisäksi hiljattain diplomi-insinööriin, joka oli tykästynyt Tabermanin runoihin. Matematiikka on runollista.

Hävitin eilen vahingossa ne kärpäsenkakat kännykkäni kalenterista. Minulla ei siis ole tänään mitään menoja. Mustia pilkkuja oli vielä eilen lähes joka päivälle. Näin oli tarkoitettu.

Tekisi mieli luovuttaa ja alkaa elää rock'n roll elämää. Taidan kuitenkin sen sijaan mennä ruokakauppaan ja lenkille.

Kauneusvirhe

2011-11-22T16:56:00.001+02:00

Osallistuin eilen koulutukseen, joka kesti aivan liian myöhään. Viimeinen esiintyjä jaaritteli loputtomasti ja sekavasti. Hän varasti aikaani. Kaksi kuulijaa poistui kesken kaiken. Minä en kehdannut, sillä meitä oli vain yksi iso pöydällinen. Sen jälkeen valmistelin seuraavan aamun KPK:ta. Kyseessä oli lähes dekkarimainen luentotilaisuus, jossa anonyymina pidettävän potilaan diagnoosia selvitteli nuori, fiksu ja söpö mies. Minä olin häntä tilaisuuteen pyytänyt. Mies on suppean alan erikoislääkäri. Seuraavaksi esiintyi patologi. Minä siis stressasin tilaisuutta ja sitä miten tuo nuori mies pärjää (kaikkea ihminen voi murehtia ja kummallisten asioiden vuoksi valvoa). Nuori mies oli loistava. Jostain käsittämättömästä syystä hän kuitenkin puhui utrikariasta, kun piti puhua urtikariasta. Ensin luulin, että hän sanoi sanan vahingossa, mutta se toistui ja toistui. Toisaalta esitys olisi ollut liian täydellinen ilman tuota pientä kauneusvirhettä.

Menin kampaajalle tuntia liian aikaisin. Siellä se nainen imarteli vielä edellistä asiakasta. Käytin minulle annetun ylimääräisen tunnin syömällä keittolounaan lähikahvilassani. Eläkeläiset hakivat sieltä soppaa rasioissa kotiinsa. Päiviteltiin sitä että talvi tulee vasta helmikuussa (niin joku valopää oli jossain iltalehdessä ennustanut). Vanha pappa, joka haki soppaa perässä vedettävään kärryyn, kertoi muinaisesta talvesta, jolloin Kallavesi ei jäätynyt lainkaan. Päiviteltiin suuria kuhasaaliita. Seuraavaksi sisään astui mummo, joka kertoi syövänsä yhdestä keittoannoksesta kahtena päivänä. Kahvilassa viipyi kiireettömyys.

Kampaajani menee joulukuussa käsileikkaukseen ja palaa sitten joskus. En haluaisi vaihtaa kampaajaa, kun olen tähän tyytyväinen, vaikka nainen ei annakaan minulle lehdenlukurauhaa. Entäs jos se toinen kampaaja, johon nyt joudun turvautumaan, onkin parempi. Mitä sitten teen kun alkuperäinen naisihminen palaa samaan liikehuoneistoon.

Televisiossa näytetään taas kuvia sikaloista. Pekoni juuttuu kurkkuuni. En taida kyetä siitä enää nauttimaan. Näen vain kuolleita possuja pitkin poikin kylmää betonilattiaa. Chicagon hotellissa tarjottiin aamiaisella ihanaa pekonia, paksua, pippurista ja päivittäin eri puun savulla savustettua (Hickory Tree, Apple Tree). Saahan sitä soijastakin kaikkea kivaa. Söin töissä soijapallerokeittoa, jotenkin en pidä sellaisesta, joka on jotain niin epämääräistä, ei lihaa, ei kasvista, ei pahaa, ei hyvää. Yllä kuva kasvissyöjän painajaisesta, amerikkalaisesta herkusta, jossa perunamuusiin oli kaivettu kastikejärvi.

Exlucive

2011-11-21T21:08:00.001+02:00

Päivä on ollut täynnä vastoinkäymisiä. Olen menettänyt Stockmannin Exlucive-kanta-asiakaskorttini. Ostosteni määrä ei enää riittänyt siihen, vaan joudun tyytymään jatkossa perustason korttiin. Surusanoman tuonut kirje kertoo, että jos nyt alan ostaa enemmän saatan taas saavuttaa tuon exluciivisen tilan.

Katselin eilen Ylen Areenalta Rouva ruudun musiikkihistoria-ohjelmaa . Ohjelmassa näytettiin pätkiä 70-luvun musiikkiohjelmista.

Toivotaan, toivotaan ohjelma tuli muistaakseni sunnuntaisin. Laulut tulkitsi artistin vieressä voimakkaasti eläytyen viittomakielen tulkki. Ohjelmasta selviää, että Matti ja Teppo ovat oikeasti olleet joskus nuoria. Katri Helena näytti samalta kuin nyt vaikka aikaa on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Taustatanssijoille oli puettu päälle pastellisävyiset housupuvut, joiden lahkeet liehuivat ihanaisesti alaspäin leventyen. Ohjelman nähtyäni tajusin miten suuri juttu oli sellaisten artistien kuin Juice ja Pelle Miljoona ilmaantuminen oli.

Vanhus

2011-11-20T18:42:00.001+02:00

Alan iltaa kohti virkistyä. Minuun käytettiin kuulemma vanhaa kikkaa "pyydä humalaista tilintarkastajaksi". Mihin lienen nimeni alle tuhertanut. Aamulla lenkkeilin Hatanpäällä ja tunsin itseni hämmästyttävän virkeäksi (kävimme nukkumaan viideltä). Unohdin ottaa kameran mukaani. Vihreitä lehtiä reunustivat pikkuruiset jäähelmet. Kasveissa roikkui yksittäisiä lehtiä, jotka olivat päättäneet, että irti en päästä. Ne näyttivät pittoreskeilta.

Luen Helmi Kekkosen romaania Valinta. Romaani alkaa Aavan isän kuolemasta. Oletin ilman muuta, että vanhemmat olivat iäkkäitä. Heistä puhutaan vanhoina, äidin iho roikkuu ja on ohutta. Nainen onkin jo vanhus: 55-vuotias. Suhteeni kirjaan muuttuu heti myönteisestä kielteiseksi. 75-vuotias äitinikin vaikuttaa kirjan äitihenkilöä nuoremmalta.

Laitan asianpesukoneen pyörimään. Heittädyn sohvalle lukemaan. Täytän pyykkikoneen. Siirryn sohvalle, suljen silmäni. Nousen ylös ja silitän pyykkiä. Raahaudun takaisin sohvalle, luen päivän lehteä. Pyyhin tiskipöydän. Makaan sohvalla. Luen Hesarista, että rento työnteko on tehokkaampaa. Tyhjennän rennosti astianpesukoneen.

Ihminen on kuulemma aikuinen, kun voi ongelmitta vierailla lapsuutensa paikkakunnalla. En ole vielä aikuinen. Kuopiossa kaikki möröt käyvät kimppuuni. Olen tosin viettänyt siellä muutakin kuin lapsuuteni, käynyt kaupungissa koulua ja opiskellut.

Kuopiossa vaani 60-luvulla nailonsukkamurhaaja. Hän kuristi kaksi naista ja solmi heidän kaulaansa nailonsukan. Sari näytti talon, jossa toinen rikos oli tapahtunut. Vieläkin puistattaa. Tammikuussa poskia kipristi kova pakkanen. Silloin pidettiin tammimarkkinat, jossa helppoheikit latoivat sekalaista tavaraa kasaan ja halvalla lähti. Torin reunalle oli pysäköity nuhruinen linja-auto, jossa maalaisisännät kävivät katsomassa strip teasea. Kotiin ostettiin Viipurinrinkeli, joka ei maistunut juuri miltään. Kaupungissa asui yksi italialainen, jonka nimen kaikki tiesivät.

Sekalaisia havaintoja. Onneksi pikkujouluja on meillä vanhuksilla kohtuullisen harvoin.

Pikkujoulumeininkiä

2011-11-20T12:27:00.001+02:00

Joimme pari rohkaisevaa kuohuviinilasia (tai emme sentään juoneet laseja vaan kuohuviiniä) ja tästä rohkaistuneena uskalsimme mennä kirjoittajien pikkujouluihin, jotka järjestettiin eräissä saunatiloissa keskellä kaupunkiamme. Nuoruus tuli mieleen kun pakkasin laukkuuni valkoviinipullon (pullo oli kyllä vain puolillaan ja sattui seisomaan jääkaapissani). Onneksi otin sen mukaan sillä mitään alkoholijuomatarjoilua ei ollut vaan kirjoittajilla oli oma pullo muassaan. Leikimme seuraleikkiä, jossa jokainen kirjoitti lapulle kysymyksen, jotka sitten sekoitettiin ja niihin piti vastata. Minulta kysyttiin "Mistä kiihotut?". Kysymys oli lapsellisen helppo. Aamulehdestä tietysti. Voiko olla mitään kiihottavampaa kuin postiluukusta ryöpsähtävä Aamulehti.

Allekirjoitin lapun,jossa todistin tarkistaneeni yhdistyksen tilit. Jatkoimme iltaa alakerran ravintolatiloissa sekä yhdessä nuorisojuottolassa, jossa viivyimme noin 15 minuuttia. Kävimme katsastamassa parin anniskelupaikan jonot ja tulimme minun luokseni ja joimme Kuubasta raahaamani rommipullon loput. Pullossa näyttää vielä olevan ohut siivu tuota ruskehtavaa juomaa. Sisältö on riittänyt kolmeksi vuodeksi. Kaksi viitalaista yöpyi luonani, kuten olimme jo aiemmin sopineet. Tuuletin päätäni raikkaassa ulkoilmassa ja nyt kai olisi ryhdyttävä johonkin,kun vain tietäisi mihin.

Oikeaa aikaa etsimässä

2011-11-19T09:03:00.001+02:00

Kun avaan silmäni, Kerttu makaa vieressäni ja hönkii kissanruoan hajuista hengitystä naamalleni. Silmien avaus painaa kissan kehräysnappia. Nousen ylös. Tökkään sormellani Selenan käynnistysnappia ja väännän taustaäänekseni kirjallisuusohjelman, minulla ei ole mitään käsitystä mistä siellä puhutaan. Ohjelma peittää hiljaisuuden. Ruokin kisun. Ruokin itseni. Sytytän kaksi kynttilää keittiön pöydälle. Tähän aikaan vuodesta kaikki syvälliset ihmiset polttavat kynttilöitä. Istun sohvalla ja pohdin viikonlopun runoa. Istun sohvalla ja mietin mennäkö jumppaan vai kahvilaan. Istun sohvalla ja mietin moneltako menisin kirjoittajien pikkujouluun (ei ole koskaan ennen käynyt siellä). Jos menen liian aikaisin voin joutua johonkin luottamustoimeen, jos liian myöhään, niin joukkoon sulautuminen on vaikeampaa. Oikeaa aikaa ei ole olemassa.

Runon on pakko olla näissä olosuhteissa Anja Erämajaa: (Laulaja paperit, WSOY 2006) Omistettu V:lle ja muille kuorolaulajille.

LAULUTUNTI

Opetan sinut laulamaan. Levitä varpaasi. Kuvittele kantapäistä ja päkiöistä juuret syvälle maan pohjakerroksiin. Kuvittele polvitaipeisiin tomaatit ja lanteillesi pelastusrengas. Kuvittele selkääsi X, rintaasi aukeava viuhka ja barokin korkea tärkkikaulus niskan taakse. Kuvittele että leuka on lakeija ja että nenänpäässä on rasia kumilangalla kiinni. Venytä rasiaa ulospäin, laula siihen. Laula pieneen reikään silmien välissä, siitä valuu loputon virta. Ymmärrä, että olet lumpeenkukka, että pääsi kelluu. Pääsi on heliumpallo, kaikukoppa, klanglåda. Että fraasit ovat palavia nuolia jotka sinkoavat, kuka tietää, kuulijan sydämeen. Jäävät hehkumaan vaikka rakennelmasi sortuu.

Siniset puut

2011-11-18T17:09:00.001+02:00

Kun aloitin sairaalapäivystysuraani, niin päivystävä lääkäri istui huoneessa, jonne hoitaja aina kärräsi seuraavan potilaan. Potilas oli sievästi puettu pyjamaan. Asu oli niin olmin värinen, että se teki kaikista kuolemansairaan näköisiä. Parempikuntoiset vaivaiset istuivat ja odottivat omissa vaatteissaan. Triage tehtiin pukeutumisen perusteella, jos potilaan päällä oli pyjama niin hänet kannatti ottaa sairaalaan, jos hän taas oli siviileissä, hänet saattoi yleensä turvallisesti laskea kotiin.

Hoitaja oli koko illan ja yön lääkärin kyljessä ja avusti. Kun kyseessä oli kokematon päivystäjä niin hoitaja sanoi hienotunteisesti "Yleensä tehdään niin, että...". Hoitajat olivat usein reippaita huumorintajuisia miehiä, huipputyyppejä (ehkä aika on muistoja hieman kaunistanut). Potilaan yksityisyyden suoja oli hyvä. Nykyään koko sekalainen joukko makaa isossa salissa verhojen takana. Verhoja ei millään meinaa saada niin, ettei väliin jää rakoa. Kaikki lähellä makaavat kuulevat sairaskertomuksen yksityiskohdat. Hoitajat istuvat keskellä huonetta merkitsemässä tietokoneelle asioita, joita heidät on sinne komennettu merkitsemään. Lääkärit haahuilevat ja etsiskelevät potilaita, jotka makaavat peteissä talvipalttoissaan. Hesassa on päivystykseen hommattu kuulemma nojatuoleja, sillä potilaat saattavat pitkällään maatessaan laitostua. Vaara lienee todellinen, niin pitkään siellä saa lusia ennenkuin asiat selkenevät.

Ennen oli ennen ja nyt on nyt. Ostin mokkasaappaat, olin ne ansainnut. Ne ovat minun perjantaipulloni. Viina olisi ekologisempi tapa palkita itseään. Kissalle hankin niin pahan hajuista kissanruokaa, että sen asettelu lautaselle alkoi oksettaa. Kerrtu oli muonasta innoissaan.

Kuva on Hämeenpuistosta. Lähdin eilen Zumbaan, sitä veti sijainen, jolla ei ollut minkäänlaista rytmitajua, lähdin pois viiden minuutin päästä ja poikkeuksellisesti raportoin asian kassalla. Eräs toinenkin jumppaaja poistui kesken kaiken. Rytmitajuton nainen oli selkeästi valejumppaohjaaja. Minkä viraston piiriin jumppaohjaajat kuuluvat (Jumppaohjaaja Terhikki)?

Jumpasta astelin kahvila Valoon, jossa oli niin pimeää, etten nähnyt lukea Iltalehteä. Vein jumppavermeet kotiin, hain kameran ja liikuin raikkaassa ulkoilmassa. Yllä näette valokuvan tuolta reissulta.

Ah, ihana tohtori Paul Andersson

2011-11-17T17:04:00.001+02:00

Valvira on perinteisesti selvitellyt potilaiden valituksia lääkäreistä, jotka ovat puhuneet heille ikävästi, mutta vaikuttaa siltä, että ylilääkärin epäily alaisen ammattitutkinnon aitoudesta ei ole tullut loppuun asti selvitellyksi. Täytyy myöntää, että moni lääkäri kokee pientä vahingoniloa, kun valvontaviranomaiset joutuvat koville. Heidän antamansa huomautukset terveydenhuollon ammattilaisten toimista ovat joissain tapauksissa tuntuneet epäoikeudenmukaisilta.

En ymmärrä alkuperäistä nyt jo peruttua päätöstä, jonka mukaan valelääkärin resepteillä olisi voinut edelleen hakea lääkkeitä apteekista. Hämmästelen myös viranomaisten lausumia, joiden mukaan valelääkärit eivät ole aiheuttaneet mitään haittaa. Mihin sitten kallista koulutusta tarvitaan? Henkilön, joka kykenee ilman koulutusta toimimaan lääkärinä täytyy olla persoonallisuudeltaan poikkeuksellinen, kouluttautunut lääkärikin kokee usein työnsä raskaaksi ja vaativaksi.

Lopetan tähän tämän valelääkäriasian kommentoinnin ja siirryn iloisempiin asioihin. Kerron ihanasta tohtori Paul Anderssonista, joka on lähestynyt minua viesteineen. Julkaisen tässä alun hänen miellyttävästä yhteenotostaan:

Hyvää päivää rakas!

Miten sinä ja perheesi? Toivon kirjeen kokoontuu sinua parhaiten tuulella tänään. Nimeni on tohtori Paul Anderson, Operation / aluetoimisto Head Manager Egg Banking Oyj Lontoossa. Päätin hakea huippusalainen / luottamuksellista yhteistyötä teidän kanssanne toteuttamista liiketoimista käsitellä tässä kuvatut-alle meidän molempien edun.

Otan pikimmiten yhteyttä tohtori Paul Anderssoniin yhteisen bisneksen käynnistämiseksi.

Takaiskujakin on viime päiviin liittynyt. Keitin lauantaina kahvia mutteripannulla (minulla oli vieras). Jos "mutteria" ei kiristä riittävästi, kahvi roiskuu hellalle ja keittiön seinille. Kahvitahrojen hinkkaaminen metrin säteeltä hellasta on kettumaista. Olen lauantaista lähtien yrittänyt irroittaa pannun osia toisistaan siinä onnistumatta. Tänään mutteripannun kansi jäi käteeni. Minun on hankittava uusi espressopannu.

Paksupäiden suku

2011-11-16T19:08:00.001+02:00

Erään tuttavani mies on hiljattain ilmoittanut, että hän haluaa elämältään jotain muuta kuin tätä nykyistä perhe-elämää. Ilmoitus tuli kohtalaisen yllättäen, tällaiset ilmoitukset usein tulevat. Toinen puoliso on käynyt töissä, hakenut ruokaa kaupasta suunnitellut lasten harrastusten logistiikkaa, sillä aikaa kun toinen on jo päässään pistänyt kaiken uusiksi. Olen varma, että miehellä on joku toinen, harva mies haluaa yksin vuokrayksiöön pohtimaan syntyjä syviä, varsinkin kun on kaunis koti, vaimo, lapset ja pari autoa. Kun kodin on kaiken lisäksi sisustanut sisustusarkkitehti. Toinen joutuu yhtäkkiä sopeutumaan asiaan, jota toinen on ehtinyt päässään jo pitkään suunnitella. Se ei ole reilua.

T ilmoitti aikoinaan rakastuneensa naiseen, jonka nimen olen jo unohtanut. Lapset olivat mummolassa. Vietimme iltaa vanhojen ystävien kanssa Jazz-tapahtumassa toisessa kaupungissa. Saavuimme illalla majapaikkaamme. Istuimme kotoisasti keitttiön pöydän ääressä kun T kertoi asian. Ahdistaa vieläkin kun muistelen sitä hetkeä, kun sanat alkoivat putoilla hänen suustaan. Kaikki voi muuttua minuutissa. Hyviäkin asioita voi tapahtua samaan tapaan. Ainakin luulen niin.

Menimme vielä uudelleen yhteen ja erosimme taas. T muutti toiseen kertaan pois yhteisestä kodistamme. Eräänä päivänä töistä tullessani toinen sänky oli hävinnyt, elämäni oli kaventunut 160 sentistä 80 senttiin. Leveä päiväpeitto valui surullisesti pitkin lattiaa. Kävin Ficherin eroseminaarinkin, jonka mukaan minusta piti lopussa tulla perhonen. Metamorfoosini johti korkeintaa johonkin hyvin vaatimattomaan siivelliseen otukseen, mahdollisesti paksupäiden sukuun kuuluvaan tummakirjosiipeen tai koiperhoseen. Elämäni nykyinen leveys on 120 cm.

Koivulta tuoksuva teksti

2011-11-15T21:12:00.001+02:00

Aamulla epäily valtasi mieleni, olenko minä valelääkäri? Tarkistin asian oikean laidan Valviran sivulta. Nimeni löytyi sieltä. Vaikka olenkin hankkinut tutkintoni savolaisessa yliopistossa (silloisessa korkeakoulussa) niin se lienee silti pätevä koko maan alueella. Muita todisteita aitoudestani on se, että käyttäydyn epäystävällisesti, tuijotan tietokoneen ruutua, en myönnä virheitäni, vilkuilen salaa kelloani, en puhu, en kuuntele, en katso silmiin, pölötän vuorotellen useaan puhelimeen, käsialastani ei kukaan saa selvää (en edes minä itse) ja käytän hajusteena käsidesiä.

Viidassa käyminen alkaa muodostua hankalaksi. Ei riitä, ettei viemäriä ole (ei siis myöskään vessaa vaan bajamaja). Nyt pihaan on kaivettu syvä monttu, kapea naruilla erotettu kuja vie rakennukseen. Pystyin taas pidättelemään koko session ajan ja minulla kun ei ole mikään seurapiirirakko ja olen sentään juonut tänään ainakin kymmenen kuppia kahvia.

R sanoi, että hänen mielestään teksteissä on erilainen tuoksu. M:n (mies) teksti tuoksui koivulta ja M:n (nainen) tarina happamalta.

Tänään on juhlapäivä. Lukijalistassani on tasan sata lukijaa, ellei joku nyt piruillessaan poista sieltä nimeään.

Kiitos. Tunnen hetken ajan vilpitöntä mielihyvää.

Lautasvaras

2011-11-14T22:02:00.001+02:00

Poljin tänään töistä ruokakauppaan, kasasin korin täyteen erilaisia ruokatarvikkeita, aikomuksenani oli laittaa kohtuullisen herkullinen ateria. Kaupassa kännykkä alkoi viheliäisen laulunsa ja minut kutsuttiin tai oikeastaan käskettiin ensiapuun. Pyöräilin kotiin, heitin tarvikkeet kaappiin, hujautin kisun ruokakuppiin kuivamuonaa (josta kissat saavat virtsakiviä), tilasin taksin ja poistuin kotoani. Kerttu jäi surusilmäisenä katsomaan jälkeeni. Koin huonoa omaatuntoa. Siitähän ei pääse koskaan. Ajoin töihin, mökötin taksikuskille. Pyörin ensiavussa aiheuttaen sotkua ja häiriten nuorempiani kaikenlaisilla käytännön kysymyksillä, sillä joudun päivystykseen hyvin harvoin. Söin banaania ja valitin nälkää. Lähdin yhdeksän jälkeen kävelemään kotiin ja jätin homman nuorisolle. Kotiin saavuttuani valmistin fetasalaattia ja läikytin sen suolaista lientä päivystyskännykälle. Toivottavasti se meni rikki.

Eilisessä nostalgiahuumassa selailin Youtubea. Löysin bändin nimeltään Petri ja Pettersson Brass. Kuopiolainen yhtye oli kuuluisia kappaleestaan Maalaismaisema. He levyttivät myös Nerudan runon "Tämänkin hämärän..." Jostain syystä T:n kanssa ajoimme jollain bussikuljetuksella Kuopiosta Helsinkiin Vanhalle ylioppilastalolle kuuntelemaan veljeksiä, ikäänkuin heistä ei olisi saanut jo Savossa tarpeekseen. Söimme ravintolassa sipulikeittoa ja T varasti keittokipot. Molemmat olivat erittäin rumia, ruskeita ja kaiken lisäksi erilaiset.

Perhonen ui

2011-11-13T09:22:00.001+02:00

"Oikein rattoisaa lauantai-iltaa", kääntelin päätäni ja mietin mistä tuo ääni kuului. Ketään muita ei lähietäisyydellä ollut, joten bussinkuljettaja sen täytyi olla. Toivotin samaa. "Se oli vitsi" totesi kuski. "Joudun olemaan töissä".

Ystäväni entinen mies kuoli pari vuotta sitten. Häneltä jäi pino vinyylilevyjä, joista useat ovat aikansa poliittista musiikkia. Vietimme eilen mukavan illan miehen tyttären luona. Söimme lohiseljankaa (maukasta), mustikkapiirakkaa (oivallista), joimme chileläistä luomupunaviiniä (tasaisen varmaa). Talon emäntä luki meille Nerudan runoja ja omiaankin.Nuori nainen on oikein saanut koulutusta runojen lukemiseen ja sen huomasi; saimme hienoja taide-elämyksiä. Kuuntelimme tietysti nostalgista musiikkia. Olen nyt aiempaa huomattavasti parempi ihminen. Kotona olin jo yhdentoista maissa. Heräsin kahdeksalta, joten todennäköisest sisäinen kelloni on melkolailla suomalaisessa ajassa.

Vielä Chicagon matkasta sen verran, että silitin hotellihuoneessa mekkoni. Kaivoin kaapista silityslaudan, jonka sain vaivoin viriteltyä silitysasentoon. Jälkeenpäin en onnistunut taittamaan sitä takaisin kokoon. Niinpä lauta törötti hotellihuoneessani vaatien suuren tilan. Kyseiset huoneethan eivät ole kovin suuria, eivät edes amerikassa, missä kaikki on valtavaa. Yöllä vessassa käydessäni törmäsin lautaan. Oivalsin tilaisuuteni tulleen. Suunnittelin haastavani hotelliketjun oikeuteen kyseisestä järkyttävästä onnettomuudesta. Oikeudenkäyntiin olisin saapunut molemmat kädet kääreissä kyyneleitä vuodattaen ja luonnollisesti vaatien miljoonakorvauksia . Tämän seurauksena rikastuisin, vähentäisin töitäni ja hotelleista poistettaisiin silityslaudat tai ainakin niihin ilmaatuisi pitkä litania varoituksia. Luennolla ollessani siivooja oli koonnut laudan takaisin kaappiin.

Kuulin, ettei USA:ssa riitä yhden tarjoilijan tippaaminen, juomarahaa on annettava tilauksen ottajalle sekä ruoan tuoja(i)lle, jotka ovat eri henkilöitä.Monessa ravintolassa mainostettiin tarjottavan "Homemade pizza",
eikö olisi käytännöllisempää laittaa ruoka ravintolassa?

Kun näki maan suurellisen tuhlaavaisuuden, liian suuret ruoka-annokset, muoviset salaattirasiat, kahdeksankaistaiset moottoritiet niin tuntuu turhauttavalta lajitella jätteet ja raahata niitä näin autottomana keräyspisteeseen. Metalli- ja lasijäte kilisee ja kolisee inhottavasti.

Eilisen illan kunniaksi Aulikki Oksasta, runo lienee tunnetumpi lauluna, mutta toimii myös näin.

Kuka kertoisi minulle, miksi valkeat perhoset
kukittavat yön sametti-ihon?
Kuka kertoisi minulle?
Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat
ja heillä on lumiset panssarikasvot!
ja täytetyn linnun silmät.

Kuka kertoisi minulle, miksi aamulla ruohossa
alkavat rastaat salaisen leikin?
Kuka kertoisi minulle?
Kun porteilla seisovat mustat sotilaat
ja heillä on käsissään kuihtuneet ruusut
niin kuihtuneet ruusut!
ja taittuneet ruskoliljat.

Kuka kertoisi minulla, hiljaa auringon varjossa
miten voisin riisua sydämeni?
Kuka kertoisi minulle?
Jos tulisit luokseni niittyjen poikki
jos tulisit luokseni varovasti
niin varovasti!
avaisit sydämen vaatteet.

-----------------------------

Perhonen ui, kala lentää
Ihminen on kysymys ja kosketus.
Rakkaus on ainut laulu.

Ei saa mennä ulos saunaiholla

Putkasta putkaan

Erik Enroth

Punainen toukka ja keltainen toukka

Köyhä poika

KYLLÄ EI!

Yksitoikkoisuus

Kirjailija L.

Alku, loppu ja keskikohta

Hui hai Feng Shui

Maailmalla

Venytän kenkiä

Kaksi

Paluu

Kliivia

Guru

Kärpänen

Kokoustusta

Kokin terveinen

Vaalihumussa

Onnea Pekka Haavisto!

Varasto

Näytelmän tasoinen katsoja

Pikkujoulut

Siilin vaalit

Anglia

Kakkonen

Kirjailijan kanssa kahvilla

Laihtuva atsalea

Kirjahylly

Ainoat todelliset asiat

Mäntypörriäinen

Kävely on filosofiaa

Jorinaa ja niiskutusta

Mikä on kaikkein tärkeintä?

Sairanen

Hylsypiiri

Jännittäviä käänteitä ja vastuullinen tehtävä

Tiedoitusvälineitä ja hammasharja

This must be the place

Päivystys

Isänmaankin puolesta

Mana Aboda

Atsalean jäähyväiset

Villasukkablogi

Raportti

Lunta ja lumetta

Blogistanian Finlandia

Politiikan kommentaattori

Uusinta vuodelta 2009

I find it all so amusing

I've loved, I've laughed and cried I've had my fill, my share of losing And now as tears subside I find it all so amusing.

Hyvää Uutta Vuotta!

Nainen, joka tietää mitä tahtoo

Rouva presidentin yliaktiivinen rakko

Täydellinen pipo

Kauimpana kesästä

Enemmän suolaa

Joulukuusi

Syntymä

Korrektia loma-aikaa!

May the season shine with good cheer. Happy Holidays!

Näin luki ostamissani amerikkalaisissa joulukorteissa. Voisiko sen korrektimmin sanoa, käy kaikille uskontokunnille.

Korrektia loma-aikaa kaikille!

P.S. Ette te minusta vielä pääse.

Valoa

Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin...

Ihmisen karu osa

Lukijaennätys

Tusen juleljus

Kissanraatoja

Häpeäsima

Läskikö

Äänetön nauru ja flunssainen solisti

Ärsytyslista

Pöytäliina

Arvotaan presidentti

Järvenpää runo

Jouluruno (ei härski)

Kaksi kissaa

I've loved, I've laughed and cried
I've had my fill, my share of losing
And now as tears subside
I find it all so amusing.