La Vie secrète des vieux (Vanhusten salainen elämä), Tampereen teatterikesä

Yle otsikoi "Vanhusten seksuaalisuudesta kertova näytelmä oli shokki ranskalaisille". La Vie secrète des vieux" (suomeksi Vanhusten salainen elämä) esitettiin Tampereen teatterikesässä. Oliko se shokki? No ei ollut. 

Miksi ihmeessä näytelmä olisi ollut shokki? Ja vielä ranskalaisille. Eikö jokaisella ranskalaisella ole rakastaja. Ainakin elokuvien pohjalta voisi näin päätellä. 

La Vie secrète des vieux perustuu hoivakodeissa ja palvelutaloissa asuvien vanhusten haastatteluihin, joissa ilmeni että muutkin kuin nuoret saattavat ajatella seksiä. Jotkut jopa toteuttavat sitä elämässään jollain tavoin. 

Yleisöä tuntui huvittavan, kun ryhmään kuulunut kahdeksankymppinen kirurgi kertoi, mitä potilaiden vaginoista ja peräsuolista oli joskus löytynyt.  Muistan kuinka urologian kurssilla esiteltiin sitä esineistöä, kuten pilttipurkkia, jonka päälle joku oli "vahingossa" istunut. Minusta se ei ollut erityisen hauskaa.

Rakkaus ja kuolema ovat ikuisia aiheita. Nyt kuolema oli erityisesti läsnä, sillä esiintyjät olivat iäkkäita amatöörinäyttelijöitä. Kehotettiin rauhallisuuteen jos joku näyttelijä sattuu nuupahtamaan lavalle. 

102-vuotiaana menehtynyt näyttelijä tuotiin lavalle uurnassa. Pari naista esiintyi videolla. 

Ärsyttävää, että vanhuksia pidetään homogeenisena joukkona. Ikään kuin meidät vedettäisiin jossain tietyssä iässä mankelin läpi, josta putkahtaisi tasalaatuinen ikäihminen. Yhteiskunnan riesa ja kuluerä, jota kiinnostavat lähinnä lapsenlapset, virsien veisuu ja nykymeiningistä valittaminen. 

Lavalla esiintynyt joukko oli moninainen, mukana oli yksi homomies ja myöhäisellä iällä lesboutensa löytänyt nainen. 

Huomioni kiinnittyi siihen, että ranskalaisissa ja belgialaisissa hoivakodeissa hoidetaan huomattavasti hyväkuntoisempia vanhuksia kuin Suomessa.  

Miltäköhän tuntuisi katsoa näytelmää oman vanhempansa kanssa, syntyisikö keskustelua. Entä omien lastensa seurassa. Sen jälkeen voisi sopia omasta hoitotahdostaan.  

Esitys olisi erinomaista katsottavaa vanhusten parissa työskenteleville. 

Vieressäni istunut nainen nauroi ja itki esityksen aikana moneen kertaan.  Jotain esitys meissä liikautti.

Kuva: Yohanne Lamoulère/ Tendance Floue, Tampereen teatterikesä

 

Haavemaa -Savolainen Mayhem, Tampereen teatterikesä

 

Alunperin Virus-teatterissa esitetty näytelmä Haavemaa -Savolainen Mayhem vie meidät Haavemaa-baariin Mäyrävedelle (ääntämisohje: Mäyrävesj). Mayhem viittaa joensuulaisen samannimisen baarin ja yökerhon yhdistelmään ja jotain vastaavaa oli saatava Mäyrävedellekin.  Haavemaassa puhutaan pääasiassa savon murretta, eikä se kuulosta kiusalliselta kuten osaamattoman suusta usein kuulostaa. Mikä voisikaan olla lähempänä Kiuruvedellä (tai oikeastaan pitäisi sanoa Kiuruveellä) syntyneen katselijan sydäntä. 

Haavemaa-baaria pitää Jouko (Joke), joka on antanut Mikun kuolevalle isälle lupauksen, että pojasta tulee hyvä merkonomi. Miku taitaa nykytekniikan. Baarin kuningatar on Helvi, joka kuljettaa mukanaan Maisaa, pikkutyttöään, joka on  baarin maskotti (Maisan hahmona on pieni nukke, jonka kasvot ovat piilossa hiusten alla). Joke rakastaa Helviä. Näytelmässä esiintyy myös kaksi influensseria Los Angelesista (Los Ankeles). Kaikkia näitä näyttelevät uskomattoman taitavat Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto sekä rouheat nuket. 

Näytelmän aikana tapahtui taitavan nukkenäyttelijän ihme: en enää nähnyt niitä näyttelijöitä, näin vain nuket. Amerikkalaiset influensserit kuvattiin mikkihiirihahmoina, joka sekin toimi. Pelikone Timokin oli melkein oikea henkilö ja pirullinen sellainen. 

Joke vitseineen ja peliriippuvuuksineen, Miko haaveineen ja Helvi karaokelauluinen, humaltumisineen ja hirmuoksenteluineen tuntuivat oikeilta ihmisiltä. Epätäydellisiltä ja rakastettavilta. Rakastin tekijöiden mustaa huumoria. Tämä on nähtävä itse. 

Takanani istui saksalainen teatteriammattilainen. Ihmettelin, miten hän voi ymmärtää esitystä. Minulle selvisi, että puhelimeen voi ladata äpin, jonka kautta voi seurata näytelmätekstien käännöksiä. Ehkä saksalaisillakin on oma Mäyrävetensä. 

Käsikirjoitus: Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen ja Juuso Timonen
Ohjaus: Juuso Timonen
Näyttelijät: Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto
Skenografia: Ada Halonen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin
Nukenrakennus, nuketuskoreografia: Jonnakaisa Risto
Puvustus: Jonnakaisa Risto
Käsiohjelma ja piirustukset: Jonnakaisa Risto
Teaser ja valokuvaus: Juuso Timonen
Tuottaja: Wilhelmina Sederholm 

Kuva: Juuso Timonen, Tampereen teatterikesä 

Get Off, Tampereen teatterikesä

 

Kun astumme Tampereen teatterin Frenckell-näyttämön saliin, näemme  keski-ikäisen naisen makaamassa näyttämöllä käytännössä alasti, vartaloa kiertää vain muutama värikäs nauha. Nainen on Glasgowista kotoisin oleva Katy Baird, jota mainitaan queer-legendaksi. 

Get Off -esityksessä nainen on yksin näyttämöllä, jonka taustalla pyörivät häiritsevät videot. Hän juttelee edullisen koutsinsa kanssa läppärillään.  Soittaa ystävälleen, joka tekee näytelmää.   

Katy Baird kutsuu yleisöä lavalle ja moni meneekin ja tekee Bairdin näyttämiä liikkeitä. Kun tämä osa loppuu, hän ohjaa halukkaat istumaan lavan sivuille. Baird kommunikoi yhden katsomossa istuvan naisen kanssa jopa kiusallisen pitkään. Juttelin tämän naisen kanssa esityksen jälkeen sen verran että selvisi, ettei asiaa ollut sovittu etukäteen. 

Baird pohtii, mihin kaikkeen hän käyttää aikaansa ja kuinka paljon sitä kuluu mihinkin toimeen.  Glasgowissa ihmisen odotettavissa oleva elinaika on viisi vuotta lyhyempi kuin Tampereella, josta Baird keksii, että vierailu äidin luona pudottaisi viisi vuotta hänen elämästään.  

Jännää muuten, ettei minua (tai tuskin muitakaan suomalaisia) häirinnyt alastomuus, enemmänkin videoilla esiintynyt huumeiden vetäminen ja peräsuolesta ulos tunkevat pökäleet lähikuvassa. 

Get Off olisi kaivannut selkeämpää rakennetta, vaikka mikä minä olen tästä asiasta mitään sanomaan. Vaikka ulostaminen on ihan luonnollista, en välittäisi katsoa sitä ihan niin pitkään. Esityksessä mietittiin mihin ihminen aikaansa käyttää ja sitä voi katsojakin pohtia.  

Get Off häiritsi ja se oli varmasti tarkoituskin. Katy Bairdia voi kyllä mainita rohkeaksi. 

Annan esitykselle 2 ja puoli tähteä (puolikas tulee rohkeudesta ja söpöistä lelupupuista, joita en tuossa edellä maininnut).  Olen tiukka ja lahjomaton.

Kuva: Leintien Allemeersch, Tampereen teatterikesä, kuvassa Katy Baird

 

Minna Craucher -Musikaali vallasta ja vallattomuudesta, Tampereen teatterikesä

Aloitin Tampereen teatterikesän Sorin sirkuksen tiloista, jonka rouheassa, kuumassa salissa esitettiin Riikka Oksasen ohjaama, Aino Pennasen käsikirjoittama ja Eeva Konnun säveltämä & Espoon Teatterin (teatterin nimi on ihan oikeasti & Espoon Teatteri) musikaali Minna Craucher -Musikaali vallasta ja vallattomuudesta. 

Hämmästelen, ettei Minna Craucherista (1891-1932) ole kirjoitettu biofiktiota, sillä hänen elämässään olisi ainesta siihen. Craucher loi itsestään, kouluttamattomasta, isättömästä lapsesta, varkaasta, seksityöntekijästä ja vangista hienon naisen. Muutti nimensäkin Maria Lindellistä Minna Craucheriksi. "Fake until you make it" voisi olla hänen mottonsa. 

Minna Craucher kävi Kölnissä lastenhoitajan hommissa imuroimassa sivistynyttä käytöstä ja kun hän palasi Suomeen, hänellä oli pian asunto, auto ja autonkuljettajakin, kaikki tietysti velaksi. Rahaa hän hankki kaikenlaisella kaupankäynnillä lehtimyynnillä ja perusti mm. aikakausilehden, josta tuli myöhemmin Seura-lehti. 

Craucher piti salonkia Tulenkantajien kirjailijoille, lehtimiehille ja upseereille. Hänellä oli suhde Olavi Paavolaisen kanssa, kenelläpä ei olisi ollut. 

Lopulta kirjailijat jättivät ja nainen innostui Lapuanliikkeestä, jossa alkoi sitten vehkeillä ja kahmia valtaa. Minna Craucherin elämä päättyi väkivaltaisesti. 

Näytelmässä Craucheria esittivät eri näyttelijät, miehet ja naiset. Vaihto tapahtui pienin keinoin kuten kaulasta toiseen siirtyvin karvakauluksin. Sopi kuvaan naisesta, joka eli monta elämää. 

Näyttelijät olivat huippuja, he lauloivat, näyttelivät, siirsivät lavasteita, soittivat lukuisia soittimia ja tekivät tämän kaiken hyvin.  Petrus Kähkösen rumpalintaidot tekivät vaikutuksen. 

Tarina eteni sujuvasti ja pidin liikkuvista lavasteista ja katosta roikkuvista lampuista. Se karvakaulus oli varmasti kuuma. 

Tilaisuudessa ojennettiin Riikka Oksaselle Vuoden musiikkiteatterintekijäpalkinto. Tämmöiset palkitsemiset ovat aina liikuttavia.  

Hesari antoi näytelmälle kolme tähteä, mutta minäpä annan neljä!

Kuva Darina Ronionova, Tampereen teatterikesä, kuvassa Roosa Söderholm 

Romanttista komediaa

Olen hupsu, pidän romanttisista komedioista, vaikka en usko niihin. Ei kai kukaan usko. 

Kävin katsomassa Celine Songin ohjaaman romanttisen komedian Materialists. Olen aiemmin nähnyt häneltä elokuvan Past Lives, joka ei ollut ollenkaan huono. 

Materialists alkaa nololla kuvauksella kivikautisista ihmisistä, mutta siitä onneksi siirrytään nopeasti ikoniseen New Yorkiin.  Elokuva kertoo äveriäiden sinkkujen deittipalvelun työntekijästä Lucysta (Dakota Johnson) ja hänen valinnan vaikeudestaan köyhän partamiehen Johnin (Hesarissa nimeksi mainittiin Jack, mutta kyllä se oli John, Chris Evans) ja rikkaan viiksimiehen Harryn (Pedro Pascal) välillä. 

Lucy kysyy Harryn asunnon hintaa (12 miljoonaa dollaria), ja muutenkin puhutaan paljon rahasta. Avioliittokin on liikesopimus. Katsojalla on mahdollisuus kurkistaa rikkaiden newyorkilaisten elämään. Minulla olisi siellä varaa vain kämäiseen kimppakämppään.

Asiakkailla on korkeat vaatimukset deittiensä suhteen. Raha tietysti, koulutus ja ulkonäkö. Miehen pitää täyttää pituusvaatimukset, naisella kuuluu olla timmi vartalo. Deittailu on raadollista hommaa, jossa testataan omaa markkina-arvoa. Elokuvassa sanotaan asiakkaiden olevan rehellisempiä deittivälittäjälleen kuin terapeutilleen. 

Hesarista luin, että Celine Song on työskennellyt joskus parikymppisenä deittien välittäjänä. 

Elokuvassa tapahtuu käänne, joka saa kylmäkiskoisen Lucyn muuttumaan, mutta ei siitä sen enempää.   

Elokuvateatteri Niagarasta lähtiessämme mietimme J:n kanssa omia romanttisen komedian suosikkejamme, J:n suosikki oli Notting Hill ja minun When Harry Met Sally, jonka nokkelaa dialogia ihailen. Suomalaisista elokuvista pidän Miia  Tervon Aurorasta. Materialists oli ihan hyvä genrensä edustaja, mutta ei siitä kuitenkaan ihan ykkössuosikkia tullut. 

Elokuviin mennessäni vastaani käveli ketjut kilisten, mustiin pukeutuneena, ihmisiä, jotka olivat menossa Viikinsaareen Saarihelvetti -tapahtumaan. Näkemäni perusteella hevimusiikin harrastajista on tullut keski-ikäisiä. Jotenkin liikuttavia.  Vielä joskus koittaa aika, jolloin heillä on rollaattorit.