Harja ja kihveli

Heräsin taas rentouttaviin aatoksiin, kuten ketkä ovat lähdössä yhdistyksemme hallituksesta ja keitä sovittiinkaan otettavaksi heidän tilalleen. Huomenna on työpäivä ja silmäni aukaistuani minusta alkoi tuntua siltä, kuin minulla ei olisi elämää, jollei työtä laskettaisi elämäksi. Tein paniikissa ratkaisun ja ostin lipun Hectorin konserttiin. Onko toimi merkki elämästä vai pikemminkin pahemmanlaatuisesta jämähtämisestä.

Istuin eilen työpaikan kahvihuoneessa (kuten huomaatte, minulla EI ole muuta elämää, saa nähdä tuoko Hector ja "Lumi teki enkelin eteiseen"avun). Eräs työntekijämme kallisti piimätölkkiä ja kaatoi valkoista hapanmaitotuotetta Costa Rican sekaan. Hän katsoi hämmästyneenä lasiaan (jotkut juovat kahvia lasista) ja sanoi "tämähän on ihan piimää". Hän kaatoi kahvin altaaseen ja perään lähes täyden piimätölkin sisällön. Katsoin hänen toimiaan ällistyneenä. Nainen huuhteli tölkin, taitteli sen oikeaoppisesti ja havahtui viimein "Tämähän on PIIMÄÄ!".

Tänään on itsenäisyyspäivä, jos joku ei sitä vielä tiedä. Pitää etsiä kynttilöitä ikkunalle, ettei luulla kommunistiksi. Isän mielestä ne, joiden akkunalla eivät parilliset kynttilät tuikkineet olivat isänmaan vihollisia (kommunisteja). Isäni viettää tällä hetkellä itsenäisyyspäivää Espanjassa (maanpetturi!)

T:n isävainaa nimitti aina itänaapureitamme ryssiksi, niin meillä ei koskaan tehty. K olikin osallistunut sotaan naapureita vastaan tai oikeammin kai puolustanut maatamme. Hänelle ei suotu viina-annoksia, joita rintamalla jaettiin, sillä hän ei ollut täyttänyt alkoholin nauttimiseen tarvittavaa laillista ikää, joka oli tuolloin 21 vuotta. Ryssiä hän sai tappaa.

Luen edelleen Minna Lindgrenin kirjaa "Sivistyksen turha painolasti". Nyt kirja alkaa jo välillä puuduttaa. Kirjassa käyteteään ihania vanhoja sanoja kuten veranda. Olisi hienoa juoda lasi kuohuviiniä verandalla itsenäisyyspäivän kunniaksi, mutta kun en omista verandaa. Ehkä puhdistan kammarini permannon harjalla ja kihvelillä ja syön salladia kahvelilla. Onnea Suomi ja Tampere!

Sulle syömeni annan

Lauloin potilaiden välissä kappaletta "Sulle syömeni annan..." ja samalla hinkkasin käsidesiä huolellisesti sormieni päihin, niiden väleihin ja kämmeniini. Minun oli pakko laulaa vähäisemmällä volyymilla kuin mieleni olisi tehnyt, sillä vastaanottohuoneessani on huono äänieristys. Oven ulkopuolella odottelivat potilaat ja vastaanottoajat olivat myöhässä. Miltä tuntuisi odotella lääkärin vastaanotolle, jonka kuulee laulavan Seija Simolan iskelmää nuotin vierestä ja vielä väärillä sanoilla. Silmä tai sydän, onko sillä niin suurta eroa, tärkeitä elimiä molemmat. Eräs kollega puhdistaa hampaidensa välejä injektioneuloilla potilaita odotellessaan (tämä tarina on tosi). Olen itsekin kokeillut samaa, saa olla aika varovainen ikenien kanssa.

Lauluintoni hiipui iltapäivää kohti. Sain vihdoin käynnistettyä nettikoulutuksen, jonka aloittamista olin siirtänyt moneen otteeseen. Se oli suoritettava erästä lääketutkimusta varten. Opetuksen perusteella pitäisi osata vääntää sähköisiä allekirjoituksia, mahdollisia lääkesivuvaikutuksia ja päivämääriä sähköiseen dokumenttiin. Olen tutkimuksessa vain sijainen, joka tutkii potilaan silloin kun principal investigator on estynyt (toivottavasti ei koskaan). Filmissä amerikkalainen komea tumma näyttelijä lääkärintakissaan puhui mairealla äänellä ja katsoi suoraan paatuneeseen sydämeeni tai silmiini. Hänen kaulassaan roikkui stetoskooppi, eikä hänen taskuistaan ei pursuillut muistilappuja ja lääkefirmojen kyniä. Naputtelin kännykkääni samalla kun opetusvideo pyöri. Sitten seurasivat tehtävät, jotka tein intuitiolla ja lopuksi yksinkertainen tentti, josta selvisin pelkällä päättelyllä.

Ei tullut blogistani vuoden blogia. Aloin jo visioida, miten pääsen vuoden päästä linnan juhliin "vuoden paras blogi"- ansioillani. En päässyt edes kymmenen parhaan joukkoon vaan kategoriasta "oma elämä" oli valittu alkoholismista toipuva mies ja väestöliiton lapsettomuusblogi. Suren huonoa menestystäni ja kadehdin loppukilpailuun valittuja.

Kasvatus

Juhlimme yhdistyksemme sihteerin, kollegani ja ystäväni V:n tuoretta dosentuuria juomalla työpäivän päätteeksi Bollingeria ja syömällä tuulihattuja. Juopottelun päälle pidimme hallituksen puhelinkokouksen, joka ei sujunut erityisen hyvin. Saimme kuitenkin jaettua apurahat nuorille innokkaille tutkijoille. V huitoi minulle jotain kokouksen loppupuolella ja yritti osoitella läppärinsä näyttöä. Lopulta hän sanoi "puheenjohtaja kiittää hallituskautensa päättäviä jäseniä".

Lapsena minua uhattiin kasvatuslaitoksella. Googlasin äsken kasvatuslaitoksen, eikä niitä ole edes ollut elinaikanani vaan jo paljon ennen syntymääni niitä alettiin nimittää koulukodeiksi. Jos joku olisi kertonut tämän minulle silloin, olisi lapsuuteni ollut paljon huolettomampi. Minua ei sijaan peloteltu yleisellä "jos et ole kiltisti niin mustalaiset vievät"- uhkailulla. Millä voi lapsia enää kasvattaa kuuliaisiksi, kun netistä voi helposti tarkistaa oikeutensa.

Mistä tuo edellä mainittu kasvatuslaitosuhkaus tuli mieleeni? Minua on helppo syyllistää, sillä pelkään edelleen joutuvani kasvatuslaitokseen, jossa saa syödäkseen pelkkää vettä ja leipää. Leipä on kovaa näkkäriä, jota revitään isoista levyistä. Sen pinnalla on tikkuja, jotka takertuvat kurkkuun.

Keskustelin tänään siskon kanssa puhelimessa ja hän muistutti puhelun eri vaiheissa "tästä ei saa kirjoittaa blogissa" (edellä mainitun kirjoittamista hän ei tajunnut kieltää). Keskustelimme työstä ja siitä, että meillä moni ahkeroi vain osan viikkoa. He ovat jollain tasolla "huonompia" (vai onko se vain joidenkin oma kokemus), jolleivat täytä luppoaikaansa tutkimustyöllä. Siskoni sanoi minulle jotain hämmästyttävää "mutta heillehän maksetaan vähemmän".  Työssä ei ole kuitenkaan kyse vaan rahasta vaan ihmeen suuressa määrin nimenomaan arvostuksesta.

Hygieniaoppia

Sain lähetettyä kummipoikani lakkiaislahjan, sillä muistin vihdoin hänen nimensä. Lähetin nuorelle miehelle kirjekuoressa kortin, johon oli piirretty Karvinen ylioppilaslakki päässä. Lahjaksi annoin erään tavaratalon lahjakortin, sillä rahan hän saattaisi käyttää paheellisesti alkoholiin. Minä ainakin ostin ylioppilaslahjarahoilla sinisiä enkeleitä, joka oli noina aikoina muodikas drinkki.

Kuuntelin pätkän erään hoitajan hygienialuentoa kahvihuoneessa kahvia seisaallani hörppiessäni. Esitelmässä näytettiin, miten bakteerit leviävät koko kumihanskapakettiin kun sieltä ottaa yhdet suojakäsineet. Bakteerit näkyivät erikoisvalossa violetteina. Pientoimenpiteissä olisi hyvä käyttää maskia jos aikoo puhua potilaan kanssa. Minä olen mielummin hiljaa.

Työtakin taskuissa ei saisi kanniskella mitään, ei esimerkiksi kännykkää tai dectiä. Missä niitä sitten kuljetetaan? Niitä pitäisi ainakin jatkuvasti pyyhkiä desinfioitilapuilla. Apulaislääkärinä työskennellessä taskuni olivat niin täynnä kirjoja ja ohjelappusia, että ryhtini vääntyi kumaraan.

Käsidesiä pitäisi ruikkia käsiin joka käänteessä ja vähintään kaksi painallusta kerrallaan. Käsiä kuuluu hinkata yhteen niin kauan, että ne kuivuvat, eikä heilutella malttamattomana, jotta ilmavirta kuivaisi ne nopeammin, kuten minä aina teen. Tässä oli esitelmän viimeisen viiden minuutin sisältämä oppi. Niin kauan minulla kului Costa Rica kupillisen tuhoamiseen.

Turha sivistys

Heräsin puoli viideltä ja aloin miettiä rentouttavia asioita kuten apurahapisteytyksiä ja toimintakertomuksen laatimista. Aloitin molemmat työt edellisenä iltana. Vaihdoin toimintakertomuksen vuosiluvut 2012 luvuiksi 2013, jonka jälkeen en enää jaksanut tehdä muuta.

Toimintakertomukseen olisi pitänyt etsiä tuoreet tilastot, kuten jäsenmäärä, joka lie sihteerin tiedossa. Huipputehokas sihteerimme, joka on muuten tuore dosentti, päivitti jäsenistön yhteystiedot ja laittoi kaikille löydettävissä oleville viestin, jonka myötä moni huomasi kuuluvansa yhdistykseemme ja erosi. 

Töissä meni myöhään, sillä vastasin potilaan tekemään valitukseen. Oikeasti hän oli kehunut minua, mutta jostain syystä minunkin vastineeni pyydettiin. Lähdin kotiin puoli kuudelta. Talvipyöräily on jollain oudolla tavalla hienoa, kun maassa on jäätä, on pimeää ja kun saa kiskoa sieraimiinsa kylmää ilmaa. Jälkeenpäin nukuin sohvalla myöhäiset "päiväunet", joilla takaan ensi yöksi huonot yöunet.

Luen Minna Lindgrenin kirjaa "Sivistyksen turha painolasti", jossa hän kahlaa läpi Väinö Hämeen-Anttilan yksin laatimaa tietosanakirjaa ja kirjoittaa siitä. Idea ei ole hänen omansa vaan vastaava teos on kirjoitettu Encyclopedia Britannicasta. Englanninkielinen klassikko nosti lapsuudenkotini kirjahyllyn arvokkuutta. Harvoin siitä kukaan mitään tietoa etsi. Isä varmaan hankki kirjat edullisesti. Kirjasarjan selkämyksessä luki tuo arvokas nimi kultaisin kirjaimin ja kirjoja oli mainiota käyttää painona, kun piti liimata jotain tai prässätä kasveja (jos niitä ei prässännyt vanhan kuvaraamatun välissä, jonka keskisivuista saattaa vieläkin erottaa niittyleinikin ääriviivat).

Enää ei kukaan ryhtyisi kirjoittamaan tietosanakirjoja, ei ainakaan yksin. Kouluaikoinani edellytettiin sellaisen kotona olevan. "Sivistyksen turha painolasti" on aiheestaan huolimatta hauska kirja.

Neotenia

Söin perjantaina kahden vanhan luokkakaverini seurassa. He totisesti tietävät miten minun tulee toimia (ja ovat oikeassa). Jotenkin toisten asiat ovat niin paljon selkeämpiä kuin omat, joita pakosta katsoo ikäänkuin makro-objektiivilla, jolloin kokonaisuus jää peittoon. Ulkopuolinen näkee elämän valtavan laajakulman läpi.

Lauantaina saimme tyttäreltäni Särkänniemi-rannekkeet, joilla saatoimme ensin ihailla kaloja ja sen jälkeen Sara Hildenin museossa Ellen Gallagherin näyttelyä, jota Hesari hiljattain ylisti. Kävin katsomassa saman näyttelyn jo kertaalleen ennen "jos sinä käyt kerran kymmenessä vuodessa taidenäyttelyssä, niin sinun pitää nähdä tämä" - hehkutusta. Toden totta näyttely näytti nyt selvästi hienommalta kuin edellisellä kerralla. Metallihäkkyrä näyttelytilan aulassa vaikutti vähemmän museoon unohtuneelta rakennustelineeltä. Muutama taulu oli edelleen hieno.

Jälkeenpäin käväisimme galleria Rajatilassa Mirka Kinnulan näyttelyssä, jossa sai äänestää parasta taulua. Sen saattoi voittaa itselleen. Myöhästyimme äänestyksestä ja arvonnasta. Pidin voittajataulusta. Teokset oli ikävä kyllä (ehkä äänestykseen haluttiin saada mahdollisimman monta taulua) ripustettu  gallerian seinille kovin tiheään. Mirka Kinnulalla ja Anne Mölsällä on hieno projekti, jossa istutaan taiteilijoita vastapäätä ja toinen maalaa nopean akvarelli- ja toinen kirjoittaa runomuotokuvan. Yllä Mirka Kinnusen maalaama yleisöäänestyksen voittanut teos.

Akvaariossa näimme aksolotleja, joka ovat esimerkki neoteniasta (eikös olekin hieno sana, löytyi Wikipediasta): otusten kehitys jää toukkavaiheeseen ja ne hengittävät ulkoisilla kiduksilla, jotka heiluvat vedessä kuin oranssit vesiheinät. Oliot näyttävät sikiöiltä ja herättävät suojelunhalua.

Illalla kävin toista kertaa katsomassa Les Miserablesin, joka oli edelleen hyvä. Istuin rivillä yksi, paikalla yksi, joten näyttelijät näkyivät polvista ylöspäin, pienikasvuisimmista näkyi vain vyötärön yläpuolinen osuus.

Aamulenkillä Pyynikillä törmäsimme sombreropäisiin miehiin, jotka kertoivat tekevänsä musavideota . Eräs heistä tytötteli, joten pidin hänestä heti. Lupasin mainostaa bändiä, jonka nimi on Nitroforce 9.