Vesijumppaa ja elokuvaa

Kompaktissa vessa-, kylpyhuone ja pesutupakuutiossani haisee uimahallilta. Kävin aamulla vesijumpassa. Iäkkäät rouvat tuomitsivat nykyisen iskelmämusiikin epäkelvoksi ja kehuivat Olavi Virtaa. Tunsin itseni nuorisolaiseksi. 

Kuntosaliryhmässä keskusteltiin siitä, miten etenemme sujuvimmin laitteesta toiseen. Eräs nainen esitti pituusjärjestystä ja joku arveli, että ehdottaja saattaisi olla entinen opettaja. On pituusjärjestyksessä kyllä jonkinlainen järki, laitteita ei välttämättä tarvitse silloin säätää yhtä paljon. 

Teemu Nikin ohjaama "Mies, joka ei halunnut nähdä Titanicia", voitti Venetsian elokuvafestivaalien yleisöpalkinnon ja ymmärrän sen hyvin. 

Elokuvassa karismaattinen Petri Poikolainen esittää MS-tautia sairastavaa miestä, joka on menettänyt taudin vuoksi näkönsä ja joutunut pyörätuoliin. Poikolaiselle on käynyt samoin. Elokuvan mies on löytänyt netistä naisen, jota tahtoo lähteä tapaamaan. 

Elokuvan nähtyäni ymmärsin, miten suuri juttu sokealle pyörätuolissa istuvalle henkilölle on matka Hervannasta Hämeenlinnaan. Itselleni se on asia, jota ei tarvitse edes suunnitella, senkun lähtee vaan. Matkalla tapahtuukin sitten kaikenlaista, mutta ei siitä sen enempää. 

Elokuva on Petri Poikolaisen juhlaa. Poikolaisen lisäksi näemme lähinnä sotkuisia epäselviä hahmoja ja valoa. Ei perinteisiä esteettisiä kuvia. 

Kaikesta huolimatta elokuva vaikutti minuun niin, että heti sen jälkeen olin kuin puulla päähän lyöty ja liikutettu. Jos elokuva olisi tehty Hollywoodissa, ei tätä olisi tapahtunut. Filmissä oli ihan hyvässä mielessä tiettyä amatöörimäisyyttä. Tästä oli alkuun suunniteltu lyhäriä ja jotain tämmöistä voisi kuvitella näkevänsä filkkareilla. 

P.S. En ole nähnyt Titanicia.

Vanhuuteni Tampere

Katsoin kuusiosaisen dokumentin Hemingwayn kirjailijan urasta ja elämästä (Ylen Areena). Kirjailijaa ei pelkästään ylistetty vaan myös kriittiset äänet saivat tilaa. Mies ryyppäsi, meni naimisiin neljä kertaa ja sai lapsia monelle naiselle. Metsästi villieläimiä Afrikassa. 

Hän sai myös Nobelin palkinnon ja uudisti kirjallisuutta. Kun kirjailija saa Nobelin kannattaa alkaa suunnitella hautajaisiaan.

Mietin, mitä vastaavaa elämää eläneestä naisesta tuumittaisiin. Toisaalta, kuka hoitaa ryypiskelevää vaimoaan, retkun taiteilijan ura loppuu pian, kun pitää siivota omat sotkunsa. Hemingwayn kolmas vaimo, Martha Gellhorn oli kylläkin itsellinen nainen, eikä alistunut kirjallisen ikonin höykytykseen vaan hänellä oli oma ura toimittajana.

Dokumentti oli todella mielenkiintoinen, suosittelen. Seuraavaksi pitää tutustua Nobelistin tuotantoon.

Olen lukenut Hemingwaylta ainoastaan omaelämäkerrallisen romaanin Nuoruuteni Pariisi (luin sen tietysti nuorena), jossa kirjailija ilmeisesti pisti omiaan. Ehkä sitä voisi sitten kutsua autofiktioksi. 

Jospa kirjoitan joskus tulevaisuudessa autofiktiivisen teoksen Vanhuuteni Tampere, jossa kerron siitä miten googlaan hömppäromaanejani, makaan sohvalla, käyn apteekissa, jonotan lääkäriin ja keitän välillä pullakahvit.

Sama nainen ja silitysrauta

Istun kirjaston kahvilassa. Huudanko minäkin puhelimeen? Kuin välissä ei olisi neljägeetä vaan viesti saataisiin perille ainoastaan karjumalla. Todennäköisesti huudan. 

Silitysrautani tilttasi ja mietin, että kyllähän sitä ryppyisissäkin vaatteissa voi kulkea, mutta menin kuitenkin Tokmannille silitysrautaostoksille. Tokmanni on kauppa, josta autoton voi ostaa pakastinta pienemmät kodinkoneet. 

Tokmanni tarjosi kolmea eri merkkiä, halvin Prego-merkkinen rauta maksoi noin 17 euroa ja kallein Electrolux 40 euroa. Siinä välissä oli vielä Ideale+ 20 euroa. Kaikkien rautojen ominaisuudet olivat melko samat ja jokainen tuote oli valmistettu Kiinassa, myös kallein silitysrauta. Tämä realisoi sen, ettei ilman kiinalaisia tuotteita olisi juuri mitään. Kuljettaisiin ryppyisissä vaatteissa. Minusta se on arveluttavaa.

Olen miettinyt mielipiteen muuttamista. Politiikassa puhutaan takin kääntämisestä ja sitä pidetään halveksittavana. Moni epäilee tiedettä, sillä sen käsitykset muuttuvat sitä mukaa kun saadaan lisää tietoa. Sehän juuri on hienoa! Minusta on hyvä, että ihminen muuttaa mieltään silloin, kun siihen on tarvetta. Se ei ole mikään häpeä. 

Kävin elokuvissa klo 9.30, jolloin Niagarassa järjestettiin elokuvan Sama nainen lehdistönäytös. Näytöksiin otetaan myös meitä taviksia. Irlantilainen kahden lapsen äiti Sandra elää miehensä väkivallan alla, kunnes pelastautuu kahden lapsensa kanssa. Monenlaisia koettelemuksia tielle kasautuu ja käy selväksi, etteivät meidän kaikkien lähtökohdat ole suinkaan samat. Elokuvan on ohjannut Phyllida Lloyd ja hienot näyttelijät ovat mm. Molly McCann, Clare Dunne ja Ian Lloyd Anderson.

Pahoipidellyistä naisista tulee mieleen terveyskeskuspäivystykset, joita tein vuosia sitten. Silloin pahoinpitely ei ollut asianomistajarikos, eli rikos, josta voidaan syyttää vaikka uhri ei sitä haluaisi. Moni tuli toistuvasti lääkäriin näyttämään mustelmiaan, pyysi todistusta, mutta ei kuitenkaan mennyt poliisin luo tai lähtenyt livohkaan. Tuomari kysyy elokuvan pahoinpidellyltä vaimolta, miksi tämä ei lähtenyt ja Sandra sanoo, että pitäisi sen sijaan kysyä mieheltä, miksi tämä ei lopettanut lyömistä.

Minua ärsyttää

Minua ärsyttää: Nuoret fiksut naiset puhuvat somessa mummeleista ja liittävät huonon käytöksen naisen ikään.  Minäkin alan olla mummeli, mutta olen myös lääketieteen tohtori ja kirjailija (kirjailijaliiton jäsen ainakin).

Jos transihmisistä, seksuaalivähemmistöistä tai maahanmuuttajista kirjoitettaisiin samaan tapaan, niin siitäpä möly nousisi. Toki vanhoissa naisissa on kusipäitä, mutta niin on nuorissa ja keski-ikäisissäkin. 

Onneksi siinä vaiheessa kun naisesta tulee tosi iäkäs kuten Seela Sellasta tai Eila Roineesta niin hänestä tulee söpö, vähän kuin pehmoeläimestä, joita voi turvallisesti kerätä sänkyynsä. Lenita Airistosta ei tule koskaan pehmonallea. 

Minua ärsyttää: Päivi Räsänen, joka lyö raamatulla ihmisä, joita on jo tarpeeksi lyöty. Hän on kaiken lisäksi lääkäri, ja se suorastaan hävettää minua. Tai hänellä on lääkärin koulutus, ei hän lääkärin työtä tee, mutta antaahan tämä "asiantuntemus" hänelle lisää uskottavuutta. 

Minua ei ärsytä: Pääsin tänään pitkästä aikaa 60+ kuntosaliryhmään! Sitä kaikkein iäkkäintä pariskuntaa ei näkynyt, muuten oli vanha jengi koolla. Voi miten oli kivaa, eivätkä kaikki lihasvoimatkaan olleet vielä kadonneet.

Raitistelua

Lapset ja toisen lapseni puoliso kävivät syömässä ja ruoan jälkeen istuskelimme olohuoneessa. P sanoi, että on se vaan kiva kun emme lyö tai puukota toisamme. P:n vaimo työskentelee hätäkeskuspäivystäjänä. 

Olimme kaiken lisäksi täysin selvin päin, sillä lapset ja heidän puolisonsa elävät tällä hetkellä ilman alkoholia ja minäkin päätin liittyä seuraan. Jatkan raitistelua ainakin vuoden vaihteeseen, mahdollisesti pitempäänkin, en ole vielä päättänyt.

Olen ollut ilman alkoholia kolmisen viikkoa ja sinä aikana alkoholi on tullut mieleeni neljä kertaa: Kun kävin ystäväpariskunnan luona kylässä ja ryhdyimme syömään. Lukupiirissä, kun kysyttiin kuka ottaa punaviiniä (vain yksi otti ja hänkin autoilijan annoksen). Tamperelaisessa Pinxto-tapahtumassa, Tamperredassa ravintola Aistissa ja eilen kun lapset kävivät syömässä. 

Tamperrada on ravintolafestivaali, jossa pirkanmaalaiset ravintolayritykset tarjoavat kolmen euron herkkupaloja, pinxtoja ja pieniä viiniannoksia. Parhaasta pinxtosta järjestetään kilpailu, jossa valitaan asiantuntijoiden ja yleisön suosikit. Aisti tarjosi kympillä neljä pinxtoa, kilpailupinxto sisälsi turskaa, kikhernettä ja mustetta (?).  Annos näytti sellaiselta perunakroketilta, joita tarjoillaan Espanjassa ja se maistuikin siltä. Espanjassa kuulemma kaikkien äidit tekevät ne parhaat kroketit. Hyvää oli tämäkin, vaikka ei äidin tekemää. Toisessa annoksessa oli makkaraa, kolmannessa vegaanista juustoa ja jotain hilloa (?) ja neljäs olikin pieni pala juustokakkua. Nautin kaiken tämän vesilasillisen kera.  

Vaikka nykyään käytän kovin vähän alkoholia verrattuna nuoruusvuosiin, niin yllättävän moneen tilanteeseen se kuitenkin liittyy, enkä sitä todellakaan mitenkään paheksu. Turskakikhernepyörykkä olisi ollut vielä parempi valkkarin kera. Toisaalta, olisinko koskaan aloittanut seurustella kenenkään kanssa jos alkoholia ei olisi. En tiedä. Ehkä kuitenkin.

Lapset lähtivät täältä Kuninkaankulman K-kauppaan ostamaan alkoholitonta olutta, josta niitä löytyy kuulemma hyvä valikoima (tämä ei ole maksettu mainos).

Se ainoa oikea

Vesijumppa oli tosi kivaa pitkästä aikaa. En tajunnutkaan, miten olen kaivannut sitä. Ainoa ikävä puoli oli uimapuvun pukeminen märälle iholle. Kierteelle vääntyvien olkainten suoristelu. 

Katsoin Areenasta ruotsalaisen sarjan Rakasta minua ensimmäisen kauden jaksot. Romantiikan ja huumorin yhdistelmä on minusta parasta viihdettä.  

Romantiikkaa (ilman huumoria) on tarjolla myös valkokankaalla. Rakkauselokuva Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (elokuva on juuri menossa elokuvateattereissa), perustuu tunnetun viihdekirjailijan Jojo Moyesin samannimiseen romaaniin. Muuallakin on otettu kantaa elokuvan nimeen, joka on käsittämättömän huono.  Elokuvan englanninkielinen nimi The Last Letter fron Your Lover, kuvaa elokuvaa paljon paremmin. 

Elokuvassa, jonka nimen unohtaa helposti, seurataan kahta rakkaustarinaa, joista toinen sijouttuu 60- luvulle ja toinen nykyaikaan. Sattumalta löytyvät rakkauskirjeet yhdistävät nuo eri aikakaudet. Ei juonesta sen enempää. 60-luvun kuvasto on kaunista ja vaikka elokuvan miesnäyttelijät ovat komeita pökkelöitä niin katsoohan elokuvaa mielellään. Yhtään Jojo Moyesin romaania en ole lukenut. 

Luulisi, että romanttisesta rakkaudesta on kirjoitettu ja filmattu jo kaikki mahdollinen. Siitä huolimatta rakkaus on kestoaihe ja mikäpä siinä. Rakkausviihteessä kaikille löytyy se ainoa oikea. Kukapa ei rakkautta kaipaisi, varsinkin kun sitä saa seurata turvaetäisyyden päästä.