Plup plup, Tampereen teatterikesä

Koska en ole teatterikriitikko, en osaa kirjoittaa teatterikritiikkiä. Kerron vain miltä minusta tuntuu. Siitähän kaikki kertovat.

Pääsin eilen jo toista kertaa Tampereen teatterikesän aikana Teatterimonttuun, joka sijaitsee Tampereen yliopistolla. Ei väliaikatarjoilua, ei kyllä väliaikaakaan.  Unisex-vessat. Kovat tuolit.

Tällä kertaa näin näytelmän Plup plup, joka on saanut ensi-iltansa Teatteri Takomossa 2021. Kyseinen teatteri sai tänä vuonna Kiitos kotimaisesta näytelmästä -tunnustuksen.  

Plup plupissa näytteli Samuli Niittymäki, joka oli myös kirjoittanut tekstit ja ohjannut näytelmän. Kai itsäänkin voi ohjata.

Plup plup kertoo laboratoriorotasta nimeltä Splinter, jota käytetään huumetutkimuksessa. Hän joutuu valitsemaan puhtaan veden ja kokaiinilla terästetyn juoman välillä ja päätyy tietysti viimeksi mainittuun. Näistä kokeista sitten tehdään johtopäätöksiä meidän ihmisten suhteen. Jos joutuisin elämään vastaavissa oloissa kuin Splinter, saattaisin päätyä samaan ratkaisuun. 

Olen aina inhonnut ja pelännyt rottia, vaikka moni pitää niitä söpöinä. Niitä myydään lemmikeiksikin. Rotan ohut siimahäntä on  minusta vastenmielinen. Ilman häntää se saattaisi olla söpö eläin. 

Samuli Niittymäen esittämällä rotalla on onneksi paksu liikkumaton häntä, jota hän joutuu vetämään perässään. Splinter puhuu rottakieltä, joka on käännetty ihmiskielelle. Tekstin voi lukea näytöltä. 

Splinterille on suotu virikkeitä, hän voi jumpata televisioruudun jumppaohjaajan ohjauksessa, masturboida (hulvaton rottamasturbointi) ja laulaa karaokea. Välillä Splinter kärsii massiivisista vierotusoireista.

Niittymäki on ilmeinen rotta. Hänen syömistään ja liikkumistaan oli välillä todella vaikeaa ja turhauttavaa seurata. Varmasti vaativa rooli fyysisesti ja todennäköisesti henkisestikin. En kadehdi. Miten näyttelijällä saattoi olla sellaiset jyrsijän silmät? 

Miltä minusta sitten tuntui? Välillä olin itsekin siinä häkissä, takapuoli ja jalat puuduksissa. Ihailin Samuli Niittymäen rottuutta. En osaa kirjoittaa tähän hienoa lopetusta. Jotenkin mieleen muistui Yhdysvaltojen opioidikriisi.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä

Näytelmä, jonka nimeä en muista (Joitakin keskusteluja merkityksestä, Tampereen teatterikesä)

 

Näin Työviksen suurella näyttämöllä Akse Petterssonin ohjaaman, Q-teatterissa  ensi-iltansa saaneen näytelmän Joitakin keskusteluja merkityksestä. Miksi tämän näytelmän nimeä on niin vaikea muistaa? Pystyn palauttamaan mieleeni keskustelut ja ehkä merkityksenkin, mutta en koko nimeä koskaan. 

Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Pirjo Lonka näyttelevät näyttelijöitä, joilla on sivuroolit jossain hämärässä produktiossa, ehkä elokuvassa, josta kukaan näistä kolmesta ei tunnu tietävän mitään. Mikä heidän tehtävänsä on? Joku on ehkä kuullut jonkun sanoneen jotain ja sitä sitten vatvotaan.  Odotetaan jotain tapahtuvaksi.

Korpelan jonkun toisen projektin käsikirjoitus hukkuu. Katoamisesta on luontevaa syyttää muita. Käsikirjoitus on tietysti salainen, eikä siitä saa vielä puhua. Voi vain arvailla. Mahdollisesti kadehtiakin.

Lähes koko näytelmän ajan nuori nainen (Ringa Manner) makaa kämyisellä patjalla kuulokkeet korvillaan ja miesnäyttelijä on sitä mieltä, ettei tuolta naiselta kannata kysyä mitään. 

Välillä tanssija Jyrki Karttunen ilmaantuu eri asuissa näyttämölle tanssimaan. 

Näytelmän tapahtumapaikka näyttää pubin takapihalta tai muulta joutomaalta. 

Vaikka on kyse näyttelijöistä, voi jokainen samaistua tilanteeseen, jossa kukaan ei oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Jossa jotain hukkuu ja syytellään toisia. Joku tekee päätöksen, että nyt riittää, mutta toiset estävät hänen poistumisensa. Jokainen käy vuorotellen kurkkimassa, mitä on meneillään, mutta eihän se tietenkään selviä koskaan. 

Näyttelijöiden yhteistyö sujuu mahtavasti (tiedän Korpelan ja Knihtilän olevan aviopari ja olen lehdestä lukenut, että naiset ovat pitkäaikaisia ystäviä). En millään osaa kuvata heidän kommunikaatiotaan, joka on niin luontevaa kuin kyseessä olisi perhe eivätkä näytelmän ohitetut freelance -näyttelijät. 

Varsinkin Knihtilä loisti. Hän esitti mm. sellaista uskomattoman pitkää sanarimpsua, josta Hesarin kriitikko käytti hienoa nimitystä sana-akrobatia. 

Kaikki oli täydellistä ja nautittavaa, vaikka huomenna en todennäköisesti muista näytelmän nimeä, joka on jostain syystä minulle vaikea.  Näytelmän kyllä muistan aina.

P.S. On ollut mahtavaa, että näkemäni esitykset ovat olleet niin erilaisia.

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä

Kaksi näytelmää (Satan ja Kysy siskolta, Tampereen teatterikesä)

Katsoin eilen kaksi hyvin erilaista näytelmää: Satan ja Kysy siskolta.

Saatanalla saattoi olla sormensa pelissä: Kirjekuoressa, jonka sain,  piti olla kuusi lippua, mutta niitä olikin  seitsemän ja yksi lipuista oli ruotsalaisen Iggy Malmborgin esitykseen Satan. En ollut sitä pyytänyt.

Esitteen mukaan Satan leikitteli omaelämäkerrallisilla aineksilla. Todellakin leikitteli, katsoja mietti koko ajan mikä oli totta. Jossain vaiheessa alkoi tuntua selvältä, että minua huijattiin. Odotin jatkuvasti, milloin jotain kamalaa tapahtuisi, sillä olihan näytelmän suositusikäraja 16+ 

Esityssaliin mennessämme soi erittäin kovaääninen elektroninen musiikki. Kuin omat voimakkaasti vahvistetut sydämen lyönnit. Paukutuksen jälkeen hiljaisuus tuntui viisikymmentä metriä syvässä tyhjässä kaivossa istumiselta.

Suurimman osan ajasta Malmborg nöhjötti tuolissaan tyhjällä lavalla, puhui ja joi välillä vettä pullostaan.  Hän kertoi lapsuudestaan uskonnollisessa kodissa. Jumala ei ollut lempeä ja anteeksiantava ja karkin syöminenkin oli syntiä. Enempää en halua juonesta kertoa, sillä se pilaisi katsomiskokemuksen. 

Näyttelijä puhui englantia ja tekstityskin oli hyvä. 

Outo näytelmä, mutta hyvällä tavalla. Kannatti ehdottomasti nähdä. Kamalat penkit (esityspaikkana oli Teatterimonttu), ehkä epämukavuus sopi esitykseen. Iggy Malmborg istui vastaavalla tuolilla.

Kysy Siskolta oli edellisen vastakohta. Satu Rasilan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän esityksessä lava oli täynnä naisia ja musiikkia. 

Näytelmän lähtökohtana on ollut Rasilan oma vanheneminen:

 “Aloin kirjoittaa tekstiä ohjenuoraksi itselleni. Oma pelkoni on, että viisikymppisyys muuttaa minut tapettiin sulautuvaksi tädiksi, ja haluaisin vanheta rohkeasti, tyylikkäästi sekä huumorintajuni säilyttäen. Siihen toivottavasti auttaa, kun tietää mitä muutoksia hormonit aiheuttavat kropalle ja mielelle. Tämän esityksen myötä otan vaihdevuodet haltuun ja kieltäydyn muuttumasta näkymättömäksi.”

Kysy siskolta -näytelmän musiikin oli säveltänyt Anna-Maija Kähärä, joka oli myös koko ajan lavalla. Toinen muusikko oli Sara Puljula ja moni näyttelijäkin soitti välillä jotain instrumenttia ja kaikki tietysti lauloivat. Tunnetuimpia olivat ne esityksen "vanhat" Susanna Haavisto ja Eija Ahvo.

Lavan takaseinälle oli rakennettu erilaisten ovien rivi, josta naiset astuivat lavalle ja ottivat jonkun naiselämän roolin, joissa käsiteltiin PMS -oireita, kuukautisia, synnytyksiä, keskenmenoja, vaihdevuosia jne. Usein mainittiin aviomies, tunsin eronneena ja yksin asuvana jonkinlaista vierautta. En ehkä muutenkaan oikein osaa samaistua kaikkiin noihin naisten juttuihin, vaikka en ole koskaan toivonut olevani muuta sukupuolta kuin nainen. Ehkä tämä esitys oli vähän sovinnainen ja hyvinkin heteronormatiivinen. Kun hormoneista oli puhe, olisi mukaan voinut ottaa vaikka transnaisen tarinan. 

Ympärilläni kaikui välillä nauru ja toisinaan kuului niiskutusta ja kyllä minäkin nauroin. Lopussa noustiin seisomaan ja taputtamaan. Näytelmä kesti väliaikoineen kolme tuntia, joten nouseminen olikin jo terveellistä. 

Katsomiskokemuksen perusteella voisin sanoa, että teatterikatsomon voisi täyttää väsyneillä, itsensä rumiksi ja vanhoiksi kokevilla naisilla ja moni heistä kävelisi esityksen jälkeen ulos salista rinta rottingilla ja  oven karmit ryskyen. 

Ylempi kuva: Rolf Arnold, Tampereen teatterikesä 

Alempi kuva: Maria Peltoniemi, Tampereen teatterikesä

Rednose Company, Mieletön (Tampereen teatterikesä)

 

Tampere-talon Pienessä salissa esitettiin eilen Rednose Companyn näytelmä Mieletön osana Tampereen teatterikesän ohjelmistoa. Olin jo aiemmin nähnyt Rednose Companyn tuotannot Aleksis Kivi, joka perustuu Aleksis Kiven elämään ja hänen romaaniinsa Seitsemän veljestä ja Don Quijote, jossa kerrotaan Miguel de Cervantesin elämästä ja hänen möhkälemäisestä romaanistaan. Mieletön mukailee Siddharthan tarinaa Herman Hessen samannimisen 1922 julkaistun romaanin pohjalta. 

Ensimmäinen kohtaamiseni Rednose Companyn kanssa oli puhdas rakastuminen. On vaikea rakastua aina samaan henkilöönkin, saati teatteriin, joten tämä kokemus jäi laimeammaksi, mutta kyllä osa viehätyksestä oli säilynyt.

Herman Hesse on tuttu kirjailija, sillä lukioaikaan hänen tuotantonsa lukeminen oli muodikasta, ja olen aina kulkenut muodin mukana. Silloin vielä kuvittelin olevani fiksu, myöhemmin moinen painolasti on pudonnut hartioiltani. Siddharthan elämäntarina ja lopun valaistuminen oli painettu ohjelmalehtiseen, joten romaania ei ole pakko lukea etukäteen.  Valaistumisen voi kokea ilman etukäteisvalmistautumista.

Aiemmissa Rednose Companyn esityksissä on heilunut kaksi miestä, tällä kertaa näimme lavalla kaksi naispuolista klovnia (Amira Khalifa ja Nora Raikamo), Aleksis Kivi -näytelmän esityksessä musiikista huolehti Avanti, nyt Jussu Pöyhönen. 

Näytelmä ei kertonut vain Siddharthan tarinaa, vaan siinä puhuttiin mm. äidin väsymyksestä, vaihdevuosista, meditaatiosta ja vähän maailmanmenostakin. Kovnit ottivat sopivasti kontaktia yleisöön ja Jussu Pöyhönen laulattikin meitä. Musiikki oli hienoa ja näyttelijät sekä Pöyhönen lauloivat hyvin. Huumori tuntui kesäillan lämpöiseltä ja pehmeältä iholla.  Tampere-talosta poistuessamme satoi, vaikka ei pitänyt.

Rednose Company kannattaa nähdä vähintään kerran elämässä ja se on mahdollista, sillä esitykset kiertävät Suomea ristiin rastiin. Tämänkin esityksen aikana saattoi joku varmasti kokea rakastumisen, valaistumisen tai edes pienen katharsiksen. 

Kuva: Ekku Raikamo, Tampereen teatterikesä

Lepo on feministinen teko

Kuuntelin Ylen Areenasta kirjailija Anni Kytömäen haastattelun. Kytömäki sanoi, että ihmisen huonoin ominaisuus on touhukkuus. Moinen vitsaus saa ihmisen leikkaamaan nurmikon, hävittämään pusikot, kaivamaan kuoppia ja rakentamaan uusia pytinkejä. 

Kirjailijan mielestä joutilaisuus on hyve, ei  ehdi tuhota luontoa. Minulle tämä oli mieluinen ajatus. 

Asuimme aikoinaan omakotitalossa, jonka puutarha villiintyi omistuksessamme. Pihaan kertyi epämääräisiä lehti- ja risukasoja, joissa asusti siilejä. Eräs kaverimme huudahti pihamme nähdessään "Voi miten slaavilaista".  Anni Kytömäki olisi varmasti arvostanut silloista kotipihaamme. 

Liityin tänä vuonna feminismipuuskassani Naisasialiitto Unioniin. Liiton lähettämässä jäsenkirjeessä (sähköpostissa) sanottiin: "Lepo on feministinen teko ja siksi kannustamme lämpimästi kaikkia ottamaan aikaa itselleen." 

Levätkäämme!

P.S. Unohdin mainita tärkeän asian: Ensi viikolla alkaa Tampereen teatterikesä.

Tädit ja ylikulutuspäivä

Katsoin netistä  Donald Trumpin kannattajien haastatteluja. Trumpilaiset väittivät, että Kaliforniassa lapsia saa "abortoida" laillisesti vielä neljä viikkoa lapsen syntymän jälkeen.  Vaikka haastattelija sanoi, ettei se pidä paikkaansa ja ettei se olisi abortti vaan murha, haastateltavat pitivät tiukasti kiinni uskomuksestaan. 

Vanha ystävä jakaa somessa Halla-Ahon puheita. Samaten juttuja, joissa väitetään, että ihmisten osuus  ilmastonmuutoksessa on valhe. Meemejä, joissa mummo turisee, että ilmastonmuutosta kutsuttiin aikoinaan kesäksi, syksyksi, talveksi ja kevääksi. Mietin kommentoisinko. En kommentoi. Siitä ei olisi mitään hyötyä. 

Eilen "vietettiin" maailman laskennallista ylikulutuspäivää, eli eiliseen mennessä olimme käyttäneet ne uusiutuvat luonnovarat, joiden pitäisi riittää koko vuodeksi. Suomen ylikulutuspäivä ohitettiin 12.huhtikuuta. Qatarin asukkaat törsäsivät luonnonvaroja siinä määrin, että he kaahasivat ylikulutuspäivänsä ohi jo helmikuussa.

Luen virolaisen Mudlumin (Made Luigan kirjailijanimi) kirjaa Tätini Ellen, joka kertoo 1966 syntyneen kirjailijan originellista tädistä, joka keräsi kaiken mahdollisen muovikasseista pussinsulkijoihin ja tupakka-askien hopeapapereihin, niin että rojussa joutui kahlaamaan polviaan myöten. Vanhoista kynttilänpätkistä valettiin kynttilöitä, vaatteet ommeltiin itse ja  viikonloppuisin  herkuteltiin kotleteilla.  Täti päällysti huonekaluja tekoturkisella, jota oli käytetty auton penkkien verhoiluun. Kun tavaroita sitten saatiin ja elintaso nousi niin alettiin tilata postimyynnistä kaikkea hullua. 

Täti oli Oulun yliopiston ensimmäinen viron kielen lehtori 1960-luvulla.  Ellen omisti käsirenkaan, jonka hän oli saanut lahjaksi Urho Kekkoselta (tärkeä tieto!) 

Olen lukenut kirjaa puoliväliin ja se on sellaista nostalgista jutuskelua. Ei mitään Knausgårdia. Ei tarvitse ahdistua. 

Minulla on ollut kolme tätiä, joista yksi on elossa ja edelleen tosi terävä. Hän on joskus hoitanut minua ja päivitteli äidilleen lähettämissä kirjeissä kyltymätöntä ruokahaluani. Olin muuttanut maalta vanhempieni luo ja kaipasin isovanhempiani. "Luulee varmaan, että on täällä vain käymässä", tätini kirjoitti.  Kunnia tädeille!