Murhamulta

Osallistuin Tampereen seurakuntien järjestämälle opastetulle kierrokselle Pyynikin kirkkopuiston hautasmaalle. Ei maksanut mitään. On toki mahdollista päästä kierroksille  Kalevankankaan, Lamminpään, Messukylän ja Vatialan hautausmaillekin. Kesä kuluu kivasti hautausmaita kierrellessä.

Aloitimme Aleksanterin kirkosta, jossa pidettiin pieni hartaus. Tartun aina papin puheisiin, joiden mukaan Jumala suojaa meitä, miksi ei sitten Ukrainan ja Gazan asukkaita. Hartaus oli lyhyt ja optimistinen. Pidin siitä, kun pappi veteli käsillään viivoja ilmaan, piirsi aineettoman ristin ainakin pariin kertaan. 

Teimme lyhyen kierroksen kirkossa ja sain tietää, että rakennus vihittiin käyttöön 1881 ja se edustaa arkkitehtoonisesti uusgotiikkaa. Muistelen, että kirkkosali on pituudeltaan kuusikymmentä metriä ja korkeus on samaa luokkaa. Kirkko on kertaalleen palanut ja jossain remontissa on rakennettu seinä alttarin takana olevien kauniiden ikkunoiden eteen. Samalla on alttarin yläpuolelle saatu tiloja, joissa kävimme. Vierailimme myös kirkon kryptassa, jota koristaa Pälvi Hannin maalaama triptyykki. Alttaritaulun on maalannut Aleksandra Sålt, eli kirkossa on esillä naistaiteilijoiden töitä.

Pyynikin hautausmaa vihittiin käyttöön 1784 ja sinne haudattiin vainajia sadan vuoden ajan, yhteensä noin 7800 ihmistä. Hautausmaata kiersi alkuun punainen hirsiaita, jota ei enää ole, mutta kettinkiaitaa on hautausmaan ympärillä paikoitellen. 

Ensimmäinen hauta kuului 9-vuotiaalle Ulrikalle, joka kuoli muistaakseni isorokkoon. Haudoista voi päätellä, että lapsikuolleisuus on ollut korkeaa. Ulrikan puuristi on lahonnut aikojen myötä. 

Nälkävuosien aikaan hautauksien määrä moninkertaistui. Nytkin kierroksella tuli vilu, mutta tuolloin Näsijärvi oli kuulemma vielä kesäkuussakin jäässä.  

Rikolliset ja kastamattomat lapset haudattiin murhamultaan, jonka kohdalla on nykyään bussipysäkki. Hautausmaalla kummittelee joku nainen, en muista enää tarkemmin kuka.   

Pyynikin hautausmaalle on haudattu paljon ulkomaalaisia tai heidän hautamuistomerkkejään ainakin näkyy edelleen. Tuskin Tamperetta olisi ilman heitä, he perustivat tehtaat, rakensivat kirkon ja koulun. Finlaysonin koulussa opettanut mamselli Hyden on haudattu melko lähelle Pirkankadun ja Mariankadun risteystä. 

Pyynikin hautausmaalle on sijoitettu Wäino Aaltosen patsas nimeltään Suru. 

"Kehässä kirkon ja synnytystalon, koulujen rivin ja maantievalon, allamme ruumiita muutama sata ja päällämme Linnunrata" runoili Lauri Viita Pyynikin hautausmaasta aikoinaan. 

 

Coolcation

Ulkona näyttää vaarin villasukilta. Aion silti lähteä ulos kunhan tästä tokenen.

Englantia puhuvat keksivät hauskoja tuoreita sanayhdistelmiä. Olen kuullut kaksi uutta: coolcation ja shrinkflation. Ensin mainittu sana tarkoittaa etelänloman vastakohtaa. Coolcationilla lähdetään pakoon tukahduttavaa hellettä. Ennestään tuttua on staycation-lomailu, jolloin majoitutaan lähihotelliin. Shrinkflation merkitsee inflaation ja hintojen nousun ilmenemistä tuotepakkauksien pienenemisenä, jolloin hinta saattaa pysyä samana. 

Sain eilen pakahduttavan tarpeen matkustaa Norjaan. Nyt voisi ostaa Interrail-lippuja kahdenkymmenen prosentin alennuksella. Kuvittelin itseni istumassa junassa välillä Oslo-Bergen. Maisemat junan ikkunasta ovat kuulemma vaikuttavat. Alennuslipun voi ostaa 3.7 saakka ja aktivoida 1.9 lähtien ja sen jälkeen yhdentoista kuukauden ajan (tämä ei ole maksettu mainos). Katsoin jo majoituksia Oslosta. Matkan kustannukset hillitsevät hieman matkustusintoani. Yöllä valvoin ja pohdin asiaa. Ehkä ensi kevät olisi hyvä ajankohta matkalle. Ehkä lähden, ehkä en.

Hyppään taas aiheesta kolmanteen tai peräti neljänteen. Isäni vihasi Eino S. Repoa, joka toimi Yleiradion pääjohtajana 1969-1974. Siihen aikaan puhuttiin reporadiosta. Repoa haukuttiin television ääressä, perhepiirissä, eikä miehelle lähetetty vihapostia. 

Lokakuun alusta Yleä alkaa johtaa sympaattien oloinen Marit af Björkensten, jota sinuteltiin lyhyessä televisiohaastattelussa. Häntä isäni tuskin vihaa. Kuulun niihin ihmisiin, jotka kannattavat yhteistä verovaroilla kustannettua Yleä.  

Chattailen tätä kirjoittaessani terveydenhuollon kanssa, sillä  olen multitaskaaja. Voin ilokseni ilmoittaa, että sain rokotusajan.

Ei lehmä kaipaa sonnia

Maailma militarisoituu pelottavaa vauhtia. 

Järjestetäänkö enää rauhanmarsseja? Nuoruudessani käveltiin kadulla ja huudettiin "Ei lehmä kaipaa sonnia, kun sataa ydinpommia". 

Katsoin tänä aamuna Trumpin puheen sen jälkeen kun USA oli tehnyt iskun Iranin mahdollisiin ydinaselaitoksiin. Puheessa kiitettiin Jumalaa ja taitavia pommittajia.

Maailmanlaajuiseen aseistautumiseen menee valtavasti varoja, joilla voitaisiin taistella köyhyyttä ja ilmastokriisiä vastaan. Armeijoita johtavat miehet, joten naisten sananvalta politiikassa kaventuu. Militarisoitumista ja rajojen sulkemista perustellaan syillä, jotka ovat salaisia. 

Sodatkin loppuvat joskus ja koittaa rauha. Riitojen jälkeen ihmiset sopivat ja halaavat jos katkeruudeltaan kykenevät. Fiksataan rempalleen menneet asiat, korjataan rautatiet, rapsutellaan ruosteet, tasoitetaan kuopat, rakennetaan taloja, hoidetaan sairaat, rakastutaan, hankitaan lapsia ja yritetään auttaa niitä, joilta sota vei kaiken. 

Taidan keittää kahvia.

Kokko

Olen palannut kotiin Saarenmaalta. Viron kieli on kummallista, sitä luulee välillä ymmärtävänsä, mutta luultavammin ei kuitenkaan ymmärrä. 

Paikannimet ovat hauskoja. Saarenmaan lautta lähtee Virtsusta. Sanasta tulee mieleen se pieni pisu, jolla käydään varmuuden vuoksi ennen pitkää linja-automatkaa. Virtsu kuulostaa vanhemman ihmisen pikkupisulta. 

Kysyin hotellissa, miten kiitetään viroksi, ja se kuulosti siltä kuin sanoisi aittä, mutta näköjään se kirjoitetaan aitäh, ehkä sanan lopussa kuuluu kuitenkin aavistus h-kirjaimesta.

Nyt olen siis kotona. 

Lapsuudessani vietettiin juhannusta mummolassa. Kokkotarpeita oli etukäteen kerätty järvenrantaan. Kuunneltiin radiosta metsäpalovaroitukset. Käytiin saunassa ja sen jälkeen sytytettiin kokko, joka ei tietenkään meinannut syttyä. 

Myöhemmin tulivat kesät, jolloin en halunnut lähteä vanhempien kanssa mihinkään. Vietettiin juhannuksen kavereiden kanssa. Isot juhannusmökkeilyt vaativat mökin ja runsaasti sosiaalista pääomaa.

Yhden juhannuksen vietin kongressissa Amsterdamissa. Mukana oli kollega, jonka sukunimi on Kokko. Kun Euroopan yhdistyksen puheenjohtajaksi saatiin norjalainen, siirrettiin kongressi toiseen ajankohtaan.   

Melkein unohdin päivystysjuhannukset. Niitäkin on ollut. Eräs kollega päivysti mielellään juhannuksena, sillä vihasi sukujuhannusta.

Perhejuhannuksena toinen lapsi meinasi hukkua, mutta hänen isänsä ehti tarttua vaatteisiin ja nosti laiturille. Eräänä juhannusaattona sukulainen elvytettiin golf-kentällä. Hän on edelleen elossa.  

Sitten on ollut juhannuksia ystävien kanssa. Nyt olen yksin kotona ja säälittävä. Mietin vaihtoehtoja, torikahveja, Viikinsaarta ja Rauhaniemeä. Yläkerrasta kuuluu lapsen haparoivia juoksuaskelia. Muuten on kummallisen hiljaista. 

Hyvää juhannusta kaikille tasapuolisesti!  

P.S. En löytänyt juhannuskuvaa, mutta nuoruuskuva saa korvata sen. 

Kotimatkalla

 

Teemme kotimatkaa Lux Express-bussilla, jonka kuljettaja on nuorehko ja kielitaitoinen. Penkit ovat mukavat ja jalkatilaa riittävästi. 

Järgmine peatus tarkoittaa seuraavaa pysäkkiä. Viroa luulee melkein ymmärtävänsä, vaikka ei ymmärräkkään.

Vuokrasimme polkupyörät. Vuokraaja vaikutti sellaiselta hosujalta, joka saa kohta sydäninfarktin.  

Luulin jotenkin, että Saarenmaa on pikkusaari, jonka ympäri polkaisee hetkessä. Ei polkaise. Kaikkialle on vähintään viisikymmentä kilometriä. ”Hyvin merkityt pyörätiet” vaativat karttaa ja Google mapsia. 

Luonto on kaunista ja vehreää. Linnut hihkuvat. Ravintolat ja kahvilat ovat hyviä ja hieman halvempia kuin Suomessa. 

Kännykällä kirjoittaminen on niin rasittavaa, että lopetan tähän. 

Boutique-hotelli

Olemme Kuressaaressa ja yövymme boutique-hotellissa.  Eikö kuulostakin hienolta ja kalliilta ja onkin turhan tyyristä, mutta onhan tämä söpö. 

Saarenmaalle päästäksemme saimme istua bussissa neljä tuntia. Aika sisälsi puolen tunnin lauttamatkan, jonka aikana kaikki ryntäsivät vessaan, joten laiva oli vähän kuin merellä kulkeva vessa. Lautalla oli tarjolla vessan lisäksi buffet-pöydän antimia ja kahvia. Bussissa narisevaääninen nainen puhui kännykkäänsä.

Kuressaaren kaupunki on pittoreski. Söimme pitsat ja jäätelöt ja kävelimme puistossa, rannalla ja linnan ympäristössä. Linnan kuva tuli vahingossa tuonne ylös, enkä osaa korjata sitä tällä kännykällä.

Menin illalla nukkumaan vähän nälkäisenä ja nyt odotan aamiaista, joka alkaa klo 8.

21. kerros

Olen Tallinnassa, eikä mukanani ole läppäriä. Naputtelen tätä kännykällä. Tänään köröttelemme bussilla ja lautalla Saarenmaalle. 

Matkaseurani nukkuu omassa huoneessaan ja minä kärsin nälästä, sillä olemme sopineet aamiaisen klo 8.30, joka oli kaverini mielestä kovin aikaista. Meidän vuorokausirytmimme poikkeavat merkittävästi toisistaan.  

Olen jo tässä vaiheessa huomannut, ettei mukanani ole uimapukua, eikä kosteuttavia silmätippoja. 

Matkustimme eilen ratikalla Kadriorgin (saa korjata, jos puiston nimi meni väärin) puistolle. Ratikassa istui suomalainen mies, joka kertoi meille, että hän on kirjailija ja asunut Virossa yli 30 vuotta. Googlasin hänet myöhemmin ja hän oli todellakin kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, lähinnä rikoksista. 

Söimme somassa ravintolassa, joka oli saanut ”Michelin-maininnan”. Nautimme viiden ruokalajin menun. Emme aina saaneet selvää, mitä lautasellamme oli, mutta kaikki maistui hyvältä. 

Illalla kurkistin Viru-hotellin ikkunasta ja jossain alhaalla katolla ihmiset tanssivat. Huoneeni on halpa, karu ja se on  korkealla (21. kerros). 

Kasvatan lihaksia

Kasvatan lihaksia. Ruokin itseäni proteiinilla ja käyn Nääshallissa rautaa nostamassa.  En ole havainnut merkittävää lihasmassan nousua. 

Lihaksien kasvattamisesta tuli mieleeni Anja Erämajan runo, jossa kasvatetaan tukkaa ja "se kasvaa vaikka luomet on painettu kiinni". Lihakset eivät kasva sohvalla maaten, hiukset sen sijaan saattavat kasvaa ja kynnet. 

Kuntosalilla treenasi eläkeläispariskunta (toivottavasti he eivät lue blogiani). Mies käytti mustaa paitaa, joka oli nurinpäin hänen päällään.  Pesuohjelappu liputti kyljessä. Mies luetteli missä urheiluharrastuksissa he käyvät. Kuntosalilla, vesijumpassa ja soutamassa. 

Juoksen nykyään alkuun juoksumatolla kilometrin verran, jonka jälkeen minulla on koko lihastreenin ajan hiki ja käyn pyyhkimässä otsaani käsipaperiin. Juon vettä punaisesta muovisesta kerhopullosta, sillä olen hukannut trendikkäämmät juomapullot. 

Eipä muuta. Odotan, että tulisi ilta ja olisi soveliasta katsoa Areenasta Suurta keramiikkakisaa. Ohjelman nimi on englanniksi The Great Pottery Throw Down. Osaisiko joku kertoa, mitä throw down tässä tarkoittaa?

 

 

Juoni, jota ei ollut

Aloitin aamuni Sirkka Turkka -terästyksellä. Runot lämmittävät edelleen ruokatorveani. 

Odotan lenkille lähtöä ja monta muutakin asiaa. Niitä muita juttuja odotan innokkaammin ja hermostuneena, pessimismiin lähes vajonneena.  Lenkkiä vain odottelen. 

Kävin Niagarassa katsomassa Wes Andersonin elokuvan Foinikialainen juoni. Elokuva kertoo Kordasta, epämääräisestä rikkaasta liikemiehestä, jonka henkeä jatkuvasti uhataan, mutta joka toistuvasti selviää lentokoneiden putoamisista ja syvistä haavoista. Kerran hän pitää jo jotain sisäelintään käsissään. 

Korda päättää testamentata omaisuutensa ainoalle tyttärelleen, joka on nunna ja jättää yhdeksän poikaansa ilman perintöä. 

Andersonin elokuvaestetiikka on mainiota, kuin elokuvallinen karamelli. Elokuvan huumori on mustaa. Foinikialaisessa juonessa on monta tähtinäyttelijää, joiden nimiä muistelin elokuvan aikana.

Välillä nukutti ja edessäni istuva mies kuorsasi suureen ääneen kunnes vaimo sai hänet hereille. Kannattaisi varmaan tutkia, onko uniapneaa. 

Antaisin elokuvalle saman kuin Hesari, kolme tähteä. 

Tässä tekstissä ei ollut juonta, mutta ei se mitään. Aina ei saa sitä mitä tilaa.  

 

Sininen enkeli

Olen matkalla siskon pojan lakkiaisiin, jotka jäivät minulta viime viikolla väliin. 

Lehdissä on kirjoitettu paljonko tuoreelle ylioppilaalle pitäisi antaa rahaa (muut lahjat ovat nuorten mielestä noloja). Lehtijutuissa vallitsee sellainen yhteisymmärrys, että sata euroa on hyvä summa (isovanhemmat voisivat antaa enemmänkin). Jossain jutussa mainittiin, että pienikin summa kuten viisikymppiä käy. 

Kirjailijatuttuni kirjoitti somessa, sttä 50 euroa ei ole hänelle eikä monelle muullekaan pikkusumma. Toimittajat, jotka näitä juttuja kirjoittavat ovat keskiluokkaisia ja melko hyvätuloisia. 

Sain aikoinaan lahjashekkejä ja pari korua. Olin ihan tyytyväinen. Lahjarahoilla join samana iltana äklömakeita drinkkejä, joiden nimi oli Sininen enkeli. 

Katselimme riemuylioppilasjuhlissa vanhoja valokuvia juhlista, joissa kaikki olivat aika humalassa. Olimme silloin 16-vuotiaita. Emme muistaneet kuka osti omppuviinit.  Omenaviini oli sen ajan muotijuoma.

Illalla naapuritalon pihaan ajoi poliisiauto. Seuraavaksi saapui ambulanssi. Henkilökunnalla ei näyttänyt olevan kiire. Kurkin ikkunasta, että jospa tapahtuisi jotain mielenkiintoista. Ei tapahtunut. 

Etkot ja koulu

Riemuylioppilastapaamisen etkot järjestettiin luokkakaverin vanhempien entisessä omakotitalossa, joka toimii nykyään Airbnb-majoituksena. Talo sijaitsee Kuopiossa ja siitä huolehtii Helsingissä asuva luokkakaveri, joka matkustaa Onnibussilla Kuopioon siivoamaan ja lakanoita vaihtamaan.  Kuulostaa vaivalloiselta. 

Luokkakaverini Martti Kainulainen on tehnyt uransa lehtikuvaajana. Hän kertoi, että ennen digiaikaa kuvat piti kuvausmatkoilla kehittää paikan päällä, joka tarkoitti lähinnä hotellihuoneen kylppäriä. Välineistö viriteltiin kylpyammeen päälle. 

Kuvien kehitykseen käytettävät laitteet ja litkut painoivat noin kolmekymmentä kiloa, lisäksi painoa tuli kameroista ja objektiiveista. Lentäessä matkatavaroiden ylipaino tulee kalliiksi, joten yritettiin päästä halvemmalla. Yksi tapa oli pistää jalka vaa'an alle, toinen oli sen vanhimman ja kyllästyneimmän näköisen virkailijan tiskille meneminen. 

MK kertoi hauskoja juttuja kuvauskeikoista, mutta minulle jäi ainoastaan mieleen, että Lenita Airisto asettui aina kuvattavan joukon keskelle, ettei leikkautuisi pois kuvasta. Ella Eronen retusoi omia kuviaan. M sanoi, että merkittävin kuvauskeikka oli Berliinissä 1989, kun muuri murtui. 

Kävimme tapaamassa äidinkielen opettajaamme Helka Nurmea, joka täytti 31. toukokuuta 98-vuotta. Opettajan muisti pelasi erinomaisesti, eikä hän tuntunut pitävän mitenkään ihmeellisenä sitä, että tulimme käymään, tosin hän tiesi etukäteen tulostamme. Lauloimme hänelle Paratiisin, Karjalan kunnailla ja Olen nähnyt Helga neidin kylvyssä. HK säesti ukulelella. 

Klassikka oli muuttunut. Sinne oli saatu uudet hienot vessat, käytävillä näkyi sohvia, nojatuolia ja jopa riippukeinu. Tiedotukset välkehtivät valotauluilla. Automaatista olisi voinut ostaa suklaapatukan.

Koulussa on urheilulinja. Klassikassa ei voi enää lukea pitkää latinaa tai muinaiskreikkaa (minä en niitä lukenut), mutta  lyhyt latina on edelleen mahdollinen. Latinan ryhmä tekee vuosittain matkan Roomaan. 

Klassikasta kirjoitti ylioppilaiksi 160 opiskelijaa.  Annoimme kolmelle heistä stipendit.

Aikoinaan B-luokka opiskeli ruokalasta tehdyssä tilassa. D-luokkalaiset väittivät viettäneensä lukiolaikansa komerossa.  Enää ei ole luokkia. Sääli.

En ymmärrä miksi fontti vaihtuu kesken kaiken, mutta en osaa tehdä sille mitään. 

Yllä olevan kuva on otettu vanhojenpäivänä ja kuvan on ottanut Timo Reinikainen, minulla on kuvassa lierihattu ja olen asettunut keskelle kuvattavaa joukkoa. 

Riemuylioppilaan puhe

Tässä on puhe, jonka pidin entisen kouluni lakkiaisissa. Kirjailijakollega konsultoi Tampereen yhteiskoulun lukion luovan kirjoittamisen ryhmää puhetta varten. He kirjoittivat hienoja pitkiä tekstejä, mutta otin niistä vain muutamia neuvoja ja muokkasin lyhyeen puheeseen sopiviksi. Kiitos Johanna Hulkko ja oppilaat!

 

Arvoisat opettajat, ylpeät sukulaiset ja ennen kaikkea ihanat uudet ylioppilaat!

En muista, kuka puhui omissa lakkiaisissani vuonna 1975, ja olen unohtanut mistä siellä puhuttiin. Vakuutan, että tekin tulette unohtamaan minut ja puheeni.  En aio puhua pitkään, vaikka meillä eläkeläisillä on taipumusta siihen.

Muistan kyllä, että lakkiaisissa päälläni oli tätimäinen samettimekko ja jaloissani uutuuttaan kiiltävät kengät. Odotin illan juhlia, pelkäsin kompastuvani omiin jalkoihini lakkia hakiessani ja jännitin paljonko rahaa nettoaisin sukulaisilta. Minulla on tallessa kuva, jossa koko luokka seisoo lakkiaspäivänä tämän koulun pihalla. Tytöt jakkupuvuissa, pojat kauluspaidoissa ja puvuissa. Näytämme yhtä aikaa liikuttavan nuorilta ja melkein keski-ikäisiltä.

En omista enää edes ylioppilaslakkia, sillä vielä samana vuonna perheeni saksanpaimenkoira irrotteli hampaillaan lakkini lipan, ja siitä tuli ylioppilasbaskeri. Ehdin käyttää päähinettä vain kerran.

Meille sanottiin, että kyllä nykynuorilla on helppoa, niin aina sanotaan. Ei ollut helppoa! Te olette joutuneet kaiken lisäksi kärsimään korona-ajan ja etäkoulun. Selvisitte siitäkin! Meidän opettajamme olivat aina paikalla luokassa. Emme osanneet arvostaa sitä silloin.

Ihailen teitä, olette fiksuja, kielitaitoisia ja teillä on erinomaiset digitaidot toisin kuin minulla. Kun minulle tulee ongelmia läppärini kanssa, kiroilen, itken ja soitan lapsilleni.

Siitä huolimatta minun pitäisi sanoa teille jotain viisasta ja kohottavaa, kuten mikä on elämän tarkoitus. Olenhan vanha ja minun luulisi tietävän siitä jotakin, vaikka en tiedäkään. Mielestäni paras kuvaus elämän tarkoituksesta löytyy kirjeestä, jonka kirjailija Anton Tšehov kirjoitti vaimolleen kuukautta ennen kuolemaansa ”Sinä kysyt: Mitä elämä on? Se on samaa kuin kysyisi mitä on porkkana. Porkkana on porkkana, ja siitä ei voi sen enempää tietää.”

Elämä on mielestäni elämistä varten, se ei ole pelkkää suorittamista, eikä muiden miellyttämistä. Niihinkin olen sortunut.

Tällä hetkellä teidän tulevaisuutenne ja koko maailman tulevaisuus saattaa vaikuttaa kovin epävarmalta. Te joudutte päättämään, mitä tehdä elämällänne. Joudutte kaiken lisäksi korjaamaan ongelmat, joihin meidän sukupolvemme on syyllinen. Sellaiset pikkupulmat kuten ilmastokriisin.

Löysin Tove Janssonin Muumi-kirjat vasta kuusikymppisenä ja minua lohduttaa Taikatalven Tuu-tikki, joka sanoo "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi". 

Toimittaja Anna-Stina Nykäsen elämässä oli joitakin vuosia sitten paljon menetyksiä. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa, että katsoo elämää kuin televisiosarjaa: tämä jakso oli tällainen, seuraava on taas erilainen, tahdon katsoa senkin.

Toivottavasti osaatte nauttia lakkiaisista kertovasta jaksosta.

Hesarin syntymäpäivähaastatteluissa kysytään keski-ikäisiltä ja vanhoilta synttärisankareilta, mitä he sanoisivat 20-vuotiaalle itselleen. Moni heistä kehottaa uskomaan itseensä ja luottamaan siihen, että kaikki tulee menemään hyvin.

Ystäväni kysyi minun puolestani Tampereen yhteiskoulun lukiolaisilta mitä he sanoisivat teille.

Lukiolaiset kehottivat olemaan ylpeitä saavutuksestanne. He varoittivat teitä muuttumasta tylsiksi aikuisiksi. Käskivät unelmoimaan suuresti. Pitämään yhteyttä lukioaikaisiin ystäviinne. He neuvoivat: Älkää pelätkö epäonnistumisia. Nämä nuoret muistuttivat myös, ettei kenenkään tarvitse pärjätä yksin.

Olette taatusti saaneet riittävästi neuvoja vanhemmiltanne ja opettajiltanne, vaikka ette olisi niitä edes pyytäneet. Olen sitä mieltä, että pyytämättä annettu neuvo on moite. Siitä huolimatta haluan sanoa teille: Lukekaa kirjoja, kävelkää metsässä, säilyttäkää lukioaikaiset ystävänne ja pyytäkää tarvittaessa apua.

Muistakaa, että useimmat ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Asia hämärtyy, sillä ystävällinen ihminen ei ole uutinen.

Siirryn nyt syrjään, sillä on teidän vuoronne. Juhlikaa, iloitkaa, olkaa rohkeita ja rakastakaa. Olette nuoria vain kerran!

Hurjasti onnea!