Feel bad -kirjat

Heräsin viideltä, enkä enää saanut unta, joten luin Merete Mazzarellan uutta päiväkirjamuotoista esseekirjaa  nimeltä  Nyt kun kirjoitan tätä. Hesarissakin mainittiin, että harva kirjailija saa julki päiväkirjojaan vuodesta toiseen. Merete Mazzarella saa. Mazzarella ei ole ihan tavallinen päiväkirjan rustaaja, sillä hän on laajasti lukenut akateeminen nainen, jonka pohdintoja lukee mielellään. Usein hänen kirjojaan lukiessaan oivaltaa jotakin. No ei kirja ihan aito päiväkirja ole vaan selvästi meille lukijoille kirjoitettu. 

Mazzarellan uusimmasta kirjasta voi lukea hänen ja hänen miehensä arkielämästä: Mitä he syövät aamiaiseksi ja miten he päivittäin seisovat yhdellä jalalla ja katsovat ulos ikkunasta. Treenaavat tasapainoaan. He laskeutuvat joka päivä portaita alas ja sitten nousevat aina vintille saakka. Iäkäs isäni nousee kuntoilumielessä viidenteen kerrokseen, Mazzarella miehineen nousee seitsemänteen, mutta kirjailija onkin vasta 79-vuotias ja isäni sentään 95 vuotta vanha. Minä olen selvästi nuorempi kuin Mazzarella, joten lähden kohta kahvakuulajumppaan. 

Sain taas Hylsyn ja se vei mielen matalaksi. Somessa eräs kirjailija kertoi olevansa alakuloinen. Hän on yksinäinen, läheisille on tapahtunut ikäviä asioita, eikä tämä pimeyskään varsinaisesti tilannetta paranna. Kirjailijan ystävä oli ehdottanut riman laskemista. Jos ei voi tällä hetkellä elää kasipuolen elämää, niin viitosen elämä voi olla ihan kelvollista. Minusta se oli hyvä neuvo. Aion kokeilla.

Kirjojen pitää myydä, minun kirjani eivät ole käyneet riittävästi kaupaksi. Merete Mazzarellan kirjat myyvät vuodesta toiseen, niitä myydään sekä ruotsiksi että suomeksi. Hän muuten kertoi olevansa kustantamonsa vanhin kirjailija. 

Olen pohtinut kirjallisuutta ja päätynyt siihen, että nykyään kaunokirjallisuuden puolella julkaistaan dekkareita, historiallisia romaaneja, tunnustuskirjoja (joku trauma pitää olla), potentiaalisia Finlandia-palkintoehdokaskirjoja (niitä on vähiten) ja feel good- viihdekirjoja. Entäpä jos ei ole feel good-ihminen? Jos onkin feel bad -tyyppi. Eikö pahan mielen kirjoille löydy sijaa elleivät ne ole niitä Finlandia-palkintoehdokaskirjoja.  

Kuvassa pullakahvit, joista on aina apua. 

Valoa ja pimeyttä

Ikkunasta näkyvässä surullisessa lehmuksessa sinnittelevät enää ne kaikkein sitkeimmät lehdet. Kohta nekin putoavat. Olen kaivanut kirkasvalolampun esille ja se säteilee tuikeaa valoaan. Ei tunnu virkistävän. Revin laastarin vasemman käden nimettömästä ja sormi aristaa kirjoittaessa. 

Kävin tässä väillä teippaamassa sormen pään ja se helpottaa hieman.  Eikö joissain rikosjutuissa höylätä roiston sormenpäiden iho, ettei rikollisen sormenjälkiä tunnistettaisi?  Ainakin tomaattiveitsellä tehtynä se on todella epämiellyttävä toimenpide. 

Olen ihmetellyt äärikristillisten piirien järkähtämätöntä Israel-rakkautta. Luin Terhi Törmälehdon romaanin He ovat suolaa ja valoa ja ymmärrän nyt jotenkin mihin tämä liittyy. Nämä kristityt uskovat että kun juutalaiset ovat palanneet Israeliin, Jeesus tulee takaisin maan päälle. Jokainen päivä voi olla Jeesuksen paluupäivä. Sitä odotetaan innokkaasti.

Romaani kertoo kahdesta naisesta: Susannasta, joka on perheellinen lääkäri ja Anusta, joka kaipaa rakkautta. Susanna jopa kustantaa eri puolille maailmaa asettuneiden juutalaisten muuttoja Israeliin.  Anun usko on erilaisten enteiden etsintää. Välillä tekisi mieli huutaa, että oletteko te tosissanne. Kyllä he ovat. 

He ovat suolaa ja valoa on vetävästi kirjoitettu, kappaleet ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtuu. Luin romaanin nopeasti. Se on kirjoitettu ennen näitä viimeisimpiä tapahtumia, mutta ajankohtainen ja kiinnostava. Kiitos kirjailijalle siitä. 

Joillekin ihmisille asiat ovat kummallisen selviä. Itselle asiat ovat aina olleet monimutkaisia ja suttuisia. On onneksi myös yksinkertaisia asioita, niitä joita voi mitata: Veden lämpötila oli eilen 9.3 astetta. 

Kuva ei ole näkymä ikkunastani vaan Tammerkosken sillalta. 

 

Kalliossa

Havaitsin kylpyhuoneessani vikkeläliikkeisen sokerioukan. Havainto johti suurimittaiseen kylpyhuonesiivoukseen. Luin toukkien olevan vaarattomia ja niiden hävittäminen lienee melko mahdotonta, sillä ne voivat pakata tavaransa ja siirtyä asunnosta toiseen. 

Sokeritoukat ovat onneksi äänettömiä. Talossani asuu myös ihmishäiriköitä, joiden häätäminen on kuulemma ollut sekin vaikeaa ja aikaa vievää puuhaa. Häiriköt eivät onneksi asusta samassa rapussa.  

Neuloin villapaidan, jonka malli on leveä. Tein siitä ehkä liiankin laajan, molempiin kylkiin pullistuvat pussit, joissa voisi salakuljettaa useamman kartongin tupakkaa. 

Kävin viime viikolla kahdesti Helsingissä. Ensin kaverin pikkuruisessa yksiössä Kalliossa ja toisella kertaa siskon kanssa Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmän Rosettan kivi. 

Kalliossa lienee Suomen suurin vintagemyymälätiheys. Ostin sähköjohdosta tehdyt korvakorut, sillä oli vaikea poistua pienestä myymälästä ostamatta mitään ja myyjä oli itse väkertänyt korut. 

Kävimme syömässä ravintolassa nimeltä Flät NO 14. Ravintola mainostaa mm. innovatiivisia pikkuannoksia. Ne tarjoiltiin teevadeilta. Ihan hyviä olivat. Pistäydyimme Sivukirjasto-nimisessä baarissa.  

Rosettan kivi oli pieni pettymys, sillä Ryhmäteatterin esityksiltä on tottunut odottamaan paljon. Näytelmä kertoi nimensä mukaisesti Rosettan kivestä. Kivi sijaitsee British Museumissa, mutta Egypti on vaatinut sitä itselleen. Britit ovat keränneet paljon tällaisia "matkamuistoja", ihan ilman lupaa.

Näytelmässä liikutaan 1800-luvulla, jolloin Rosettan kiven kyljen tekstin arvoitusta selvitettiin ja vuodessa 2022, jolloin British Museumissa kohtaavat suomalainen Kaino, joka tekee työtä tulkkina jouduttuaan pois professorin hommista ja anestesialääkäri Safiiya, joka on myös joutunut jättämään työnsä, mutta  eri syystä. Näytelmässä käsitellään kolonialismia ja monia muitakin tärkeitä aiheita, mutta jotenkin näytelmä tuntui vaisulta.  Yllättäen kyseessä on suomalainen näytelmäteksti ja sen ensiesitys, joka on tietysti hieno juttu. 

Söimme teatterin jälkeen kivassa ravintolassa nimeltä The Alley. Kolmen aterian menu maksoi 39 euroa ja ruokia sai jakaa. Saimme maistaa monenlaisia hyviä makuja. Tarjoilijat eivät puhuneet suomea, mutta eivät vaikuttaneet orjatyövoimalta (sitäkin maassamme tapahtuu esimerkkinä nepalilaisravintolat ja thaimaalaiset marjanpoimijat).  

Nyt aion pysytellä Tampereella, joka on hyvä paikka elää.  

Pelastusoppi

Leikkasin tomaattiveitsellä vasemman käden nimettömän kärjestä pienen ihokaistaleen. Veitsessä on vihreä muovinen kahva ja se on petollisen terävä. Muut veitseni ovat tylsiä, joten tämän yhden veitsen terävyys tuli taas kerran yllätyksenä vähän kuin huono ajokeli näin syksyllä. 

Verta tuli paljon, vaikka vamma oli mitättömän näköinen. Yöllä sormea särki niin, että jouduin ottamaan särkylääkettä. Vuoto on jo tyrehtynyt. Pistin nimettömän muovipussiin suihkun ajaksi. 

On hankala kirjoittaa kun yhdessä sormessa tököttää paksu tuppo. 

Suosituttu sarjani Nääshallilla tapahtuu jatkuu. Koska Nääshallin pukuhuoneista on varastettu vaatteita, ne on tuotava kuntosalin naulakkoon. Harjoituksen jälkeen, kun olin kerännyt vaatteeni käsivarrelleni,  joku sanoi, että minulta putosi jotakin. Matolla lojui keltainen muovinen hammastikku. Kun kumarruin nostamaan sen, jostakin putosi erilaisia hammastikkuja ja hammaslankaimia noin kymmenen kappaletta. Keräsin niitä lattialta ja ojensin selkäni, jolloin ulkoiluhousujeni taskusta tippui vielä pari hammastikkua. Olen ahkera hammasvälien puhdistaja, mutta laiska viemään välineitä roskiin, joten pistän ne taskuuni ja saatan käyttää uudestaankin. Porukka istui penkillä ja katseli kun keräsin tikkuja lattialta ja kannoin roskikseen. 

Tuossa julkisessa tapahtumassa oli jotain noloa, en kyllä tiedä mitä.  

On harmaa päivä. Luen Jon Fossen kirjaa Septologia 1-2. Norjalainen kirjailija sai Nobel-palkinnon 2023. Mies kuuluu pisteiden vihaajiin. Piste on ehdoton suosikkivälimerkkini, mutta pidän silti Fossen tekstistä. Fosse käyttää paljon toistoa, ilmankos Septologia on kokonaisuudessaan lähes tuhatsivuinen. Tarinan hidas eteneminen on jotenkin rauhoittavaa. Ei tarvitse pelätä, että jotain tärkeää vilahtaa huomaamatta ohitse.  

Fosse on harvinainen kirjailija, sillä hän on julkiuskovainen ja niin on myös Septologian päähenkilö. Tarinassa ei matkusteta kauas, eikä se yritä olla jotenkin filosofinen kuten Joel Haahtelan pienoisromaanit. Olen kyllä pitänyt niistäkin, mutta pientä kyllästymistä on ilmassa. Saatan kyllästyä Fosseenkin, jos hän jatkaa tällä linjalla ja todennäköisesti jatkaa, sillä ihmisen on vaikea muuttua.  

Tekoäly tiesi, että septologia on uskonnollinen termi ja tarkoittaa pelastusoppia.  

Oletko elossa?

Kun tein väitöskirjaa, matkustin välillä toiseen kaupunkiin tapaamaan statistikkoa.  Eräällä minullekin tutulla miehellä oli tapana soittaa päivittäin tilastonerolle tarkistussoitto, jolla kuulemma varmistettiin, että molemmat olivat elossa. Soittaja kuoli vuosia sitten. Siinä eivät tarkistussoitot auttaneet. 

Olemme kuitenkin sopineet M:n kanssa, että lähetämme päivittäisen tarkistusviestin. Tämä on pilotti, joka jatkuu ellemme kyllästy. Lähetin aamulla ensimmäisen elossaoloilmoituksen. 

Istun Helsingin junassa. Junasta puuttuu vaunu, ja puute aiheuttaa erilaista sähläämistä. Minun vaununi on kyllä paikoillaan. Olen menossa tapaamaan ystävääni, jolla on pääkaupungissa kakkosasunto, pieni yksiö Kalliossa. 

Näin eilen italialaisen elokuvan Timantit, joka kertoo kahden siskoksen omistamasta ompelimosta, joka tekee mm. elokuva- ja teatteripuvustuksia. Elokuvan on ohjannut turkkilainen ohjaaja nimeltään Ferzan Özpetek. Tarina sijoittuu 70-luvulle. Elokuvateatteri oli täynnä katsojia. 

Elokuvassa on paljon naisrooleja, miehet toimivat lähinnä tarinan koristeina. Yleensä se on naisten tehtävä. On siinä rakkaustarinakin, joka tuntuu aika turhalta. Muutamia epäuskottavia tapahtumia. Tärkeintä oli naisten yhteishenki, he auttavat toisiaan. 

Elokuvassa on kuulemma monta italialaisista sarjoista tuttuja näyttelijöitä. 

Timantit on ehdottomasti viihdyttävää katsottavaa.  Huomasin kaipaavani Italiaa. Puhutaan paljon ja syödään hyvää ruokaa. Pukeudutaan huolellisesti. Kaikki on kaunista, surkeakin. 

Elokuvaa katsoessani huomasin pitäväni vanhoista  italoiskelmistä.  

En tahdo

Uimahuoneella nuorehko nainen kertoi ystävälleen, että hän oli mennyt kihloihin. Naisen avomies oli kosinut jossain heille merkittävässä paikassa. Sitä siis oikeasti tapahtuu muuallakin kuin romanttisissa elokuvissa. 

Nainen näytti kihlasormustaan ja minäkin kysyin, saisinko nähdä sen. Nätti oli, vähän vintage-tyylinen, keltakultainen, yksi pieni kivi, mahdollisesti timantti, kiven laadusta ei keskusteltu. 

Nainen sanoi ystävälleen, ettei tuleva avioliitto varsinaisesti muuta mitään. Niin on usein tapana sanoa. 

Kosinta ei ollut julkinen. Niitä näkee elokuvissa ja televisiosarjoissa. Julkinen kosiminen on kamalaa. Mitä sitten jos toinen osapuoli ei haluakaan. Pläjäyttääkö kosittava ein siinä vai vasta jälkeenpäin? 

En ole koskaan haaveillut kosinnasta. Kun odotin kaikin puolin toivottua lasta, äiti alkoi vihjailla ja painostaa meitä avioitumaan. Ja mentiinhän me naimisiin, hankittiin vielä toinenkin lapsi ja sitten myöhemmin erottiin.

Kävimme N:n kanssa Plevnassa yksillä, mutta joimmekin kahdet. Plevnan tarjoilijat oli puettu dirndl-mekkoihin, joka tuntui vähän kornilta. Toivottavasti asuun pukeutuminen on vapaaehtoista, tosin dirndl-mekko näytti olevan jokaisen naistarjoilijan yllä. Miehillä ei ollut nahkashortseja.

Tuossa ylempänä kirjoitin, että usein sanotaan ettei avioliitto muuta mitään. Kun perhesuhteista puhutaan käytetään muitakin kuluneita ilmaisuja. N sanoi, että hän ei pidä siitä että äidit sanovat "Olen minä ainakin jotakin tehnyt oikein, kun lapseni..." Kolmen pisteen tilalle voi sijoittaa tekovaatimatonta lapsen tekemisillä kehuskelua. Mikä lopulta on äidin ansiota. 

Minä voisin sanoa: "Olen minä ainakin jotakin tehnyt oikein, sillä lapseni eivät ole nääntyneet nälkään tai pudonneet hoitopöydältä". 

Saa tulla kosimaan. Kieltäydyn, mutta otan mielelläni timanttisormuksen.