Tavallinen elämä ja riittävästi yliluonnollista

Mike Flanaganin ohjaaman elokuvan, Chuckin ihmeellinen elämä sanotaan perustuvan Stephen Kingin romaaniin (näin kertoo Helsingin Sanomat), mutta ilmeisesti käsikirjoitus on laadittu hänen novellistaan, joka sisältyy kokoelmaan, joka on julkaistu suomeksi nimellä Mitä enemmän verta. En ole mikään suuri Stephen Kingin tai kauhukirjallisuuden ystävä , mutta tekisi mieli lukea tuo novelli. 

Stephen Kingillä on käsittämättömän laaja kirjallinen tuotanto ja monista kirjoista on tehty elokuvia.  Alkuun hänen käsikirjoituksensa tulivat bumerangina kustantamoista ja hän ripusti hylsykirjeet seinälle hakkaamaansa naulaan, johon niitä kertyi paksu pino. Enää kustantamot eivät välttämättä lähetä kenellekään kielteistä vastausta, ei ainakaan paperilla, vaan ottavat yhteyttä vain siinä tapauksessa, että teksti kiinnostaa heitä. Yleensä ei kiinnosta. Stephen King ei ole luultavasti saanut hylsyjä kymmeniin vuosiin.

Chuckin ihmeellinen elämä alkaa kolmannesta näytöksestä, seuraavaksi esitetään toinen näytös ja viimeisenä ensimmäinen näytös. Nyt haluaisin katsoa Chuckin ihmeellisen elämän uudestaan. Tavallaan Chuckin elämä ei ole mitenkään ihmeellinen vaan oikeastaan aika tavallinen. En halua kirjoittaa juonesta enempää. Pidin elokuvan sentimentaalisuudesta ja rakastin yhtä tanssikohtausta. 

Sain lääkäriajan terveyskeskukseen, vaikka kaikki väittävät, että se on mahdotonta. Vaivani ehtivät oikeastaan mennä ohitse aikaa odotellessani, mutta tein saman kuin isäni, menin lääkäriin joka tapauksessa. Lääkäri oli nuori nainen ja kovin ystävällinen. Hän ei tutkinut minua ollenkaan. Minulle opetettiin lääkiksessä, että tärkeintä on anamneesi ja toiseksi tärkein on status, jota hän ei siis tehnyt, vasta kolmanneksi tulevat laboratorio- ja kuvantamistutkimukset. Sain lähetteen laboratoriotutkimukseen, johon toivoin pääseväni. 

Katson Areenasta ruotsalaista ohjelmasarjaa Unelmakoti, jossa arkkitehti ja toimittaja seuraavat ihmisten rakennusprojekteja. Arkkitehti, jo vanhempi mies pussaa kodinrakentajia molemmille poskille niin että kuuluu äänekäs muiskaus. Odotan niitä märältä kuulostavia suudelmia. Siskoni väitti, että mies suutelee ilmaa, minusta hän pussaa uhrin molempia poskia.  Tekisi mieli kelata ohjelmaa ja katsoa suudelmat hidastettuina. 

Tästä tuli tyylitön ja järjetön sotku, mutta omapahan on blogini.  Tämmöinen on Heidin ihmeellinen elämä, ehkä tästäkin saisi elokuvan jos Stephen King lisäisi siihen muutamia yllättäviä yliluonnollisia tapahtumia. 

Aarresaari

Saloa nimitettiin jossain lehdessä Suomen kirpputorikaupungiksi vai peräti kirpputoripääkaupungiksi. Ensin oli Nokia ja sitten tulivat kirpparit. Isäni asuu Salossa, joten oli mahdollista yhdistää sukulaisvierailu ja kirpputoriostokset. 

Kävin poikani kanssa kahdella suurella kirpputorilla, joilla oli houkuttelevat nimet, Aaresaari ja Kirppis-Keidas. Kirppis-Keidas näyttää olevan hopeatilalla Suomen kirpputorien TOP-10 listalla. 

P osti kaksi huomioliiviä (yhteensä euron), ulkovalosarjan (3.5 euroa), minä en ostanut mitään. Ulkovalosarjan toimivuutta ei testattu, mutta olihan se halpa ja oletettavasti myös toimiva. 

Kirppis-Keidas oli siistimpi ja valoisampi kuin Aarresaari. Molemmilla kirppiksillä olisi voinut juoda pullakahvit. 

Kierrätys on järkevää, mutta kuka on alunperin ostanut tämän kaiken roinan ja miksi? Palovaarallisen näköisiä lamppuja, polyesteristä valmistettuja vaatteita, puoliksi käytettyjä suihkuvaahtopulloja, matkamuistoja, kolhiintuneita kattiloita, huumorimukeja ja rumia huonekaluja.  Optimistista hinnoittelua. 

Myytävänä oli myös muovipusseihin pakattua paperitavaraa, vanhoja mainoksia, työtodistuksia ja muuta ryönää, jota löytyy iäkkäiden ihmisten lipastojen laatikoista. Kaikkea ei päässyt näkemään, sillä pussit oli suljettu teipillä ja päällä luki "sitä sun tätä". Paperiden pussittaminen on ollut melkoinen työmaa.

Kirpputorien tulevaisuus on taattu, ihmiset vanhenevat ja kuolevat ja jatkuvasti tyhjennetään jonkun sukulaisen koti, usein suuri omakotitalo, jossa on asuttu vuosikymmeniä.

Aina voi tehdä huippulöydön.  Toisaalta tavarapaljous opettaa, että kannattaa miettiä pitkään, ennen kuin ostaa jonkun hauskan tuliaisen tai halvan vaatteen.  Aina ei ole tullut mietittyä.

Kuva on otettu Aarresaaresta. 

 

Liian hieno sairaus

Join eilen illalla kylässä pari lasillista viiniä ja kupin kahvia ja vietin levottoman yön. Yö ei ollut kiinnostavalla tavalla rauhaton, ihan yksin pyörin sängyssäni. Onneksi CPAP-laitteen letku ei kiertynyt kaulani ympärille kohtalokkain seurauksin. Onkohan kukaan uniapneapotilas hirttäytynyt vahingossa CPAP-laitteen letkuun? 

Eivätkö ihmiset kerro sairauksistaan, jotta samaa vaivaa sairastavat saisivat lohtua. Jakavat tietoa taudistaan, oli vaiva sitten kuinka nolo tahansa.  Minä en aio jakaa mitään tietoa. En halua lohduttaakaan.  Jos lainaatte kirjojani kirjastosta tai ostatte lastenkirjani, niin saatan sanoa jonkun ystävällisen sanan. 

Miksi muuten jotkut sairaudet ovat hienompia kuin toiset? Harva kehuskelee suolistosairaudellaan, varsinkin jos ripulia ei saada talttumaan. Virtsan karkailu ei ole sairauksien top kympissä, vaikka onkin kovin yleistä. 

Olen tämänkin kertonut, mutta aikoinaan eräs potilas epäili sairastavansa tautia nimeltä systeminen lupus erythematosus (SLE) ja lääkäri sanoi "Ei teidän laisellanne ihmisellä voi olla niin hienoa sairautta".  Kerroin sen nyt uudestaan, sillä täällähän saattaa olla uusia lukijoita. Olikohan se SLE vai sittenkin systeeminen skleroosi?

Parhaita tauteja ovat sellaiset, joilla on hieno nimi, joihin ei liity hallitsemattomia eritteitä ja joihin ei kuole, mutta taudin avulla saavuttaa eteerisen, kapean olemuksen. En kyllä tiedä sellaista tautia. 

Kaikki sairaudet ovat inhottavia, parasta olisi olla täysin terve, mutta kuka myöhäiskeski-ikäinen sitä olisi. Vähintäänkin kärsimme neurooseista ja/tai keskivaikeasta masennuksesta.  Olenko minä myöhäiskeski-ikäinen, en ainakaan vanhus. 

Käyn kaupungin jumpissa (tänään kahvakuula ja kehonhuolto). Ohjaajat vaihtuvat ja edelleen jotkut voivottelevat vatsamakkaroitaan ja allejaan, joita luonnollisesti ei edes ole. Sanoin jumpan jälkeen yhdelle ohjaajalle, että nykyään opetetaan, että omasta kehostaan pitää puhua nätisti. Huomautin myös, ettei hänellä ole edes alleja, mutta hän ei uskonut minua. 

Tähän kannattaa viimeistään lopettaa. Veden lämpötila Mältinrannassa oli 14 astetta.  

Kuvalla ei mitään tekemistä tekstin kanssa. Näpsäisin sen Tammelan kaupungiosasta.

Pupu Tupuna kilon paloina

Katsoin Johanna Vuoksenmaan televisiosarjaa Hormonit. Sarjan toinen päähenkilö on terapeutti ja kirjailija. Hän tapaa kustannustoimittajaansa ja käy kustantamon juhlissa. Minun oli pakko "kelata" niiden kustantamojuttujen ohitse. 

Suomen Kuvalehdessä haastatellaan tutkija, sosiologi Riie Heikkilää lukemisesta. Kakkosammattinaan Heikkilä suomentaa viihdekirjallisuutta. 

Vuonna 1991 neljäkymmentä prosenttia korkeakoulutetuista oli lukenut kymmenen kirjaa viimeisen puolen vuoden aikana, peruskoulun käyneistä lukeineiden osuus oli 21 prosenttia. Vuonna 2017 näitä lukijoita oli korkeasti koulutetuissa enää 18 ja peruskoulun käyneistä kahdeksan prosenttia. Jospa vapaa-ajan lukeminen vähitellen loppuu kokonaan. 

Minä olen vasta hiljattain ymmärtänyt, etteivät kaikki ihmiset rakasta kirjoja ja kirjastoja. Eivät he kurkista  lomamatkoillaan paikallisiin kirjastoihin. Eikä heidän kurkkuaan kurista rakkaudesta, kun he näkevät kirjaston lastenkirjahyllyt. 

Lapsille ei välttämättä enää lueta vaan annetaan padi käteen. Isä luki minulle suomalaisia kansansatuja ja Tiitiäisen satupuuta, mummo luki Ambomaasta, jossa kasvoi apinanleipäpuita. Puut kiehtoivat minua, kuvittelin niissä kasvavan leipiä. Meille ostettiin kirja-alennusmyynnistä lastenkirjoja ja sain kirjastokortin, kun menin kouluun.  Koulussa me kaikki altistuimme kirjoille.

Luimme omille lapsillekin. Olihan se välillä turhauttavaa, kun he halusivat kuulla samoja tarinoita uudestaan ja uudestaan. Siinä oli kovilla, kun luki samaa Pupu Tupunaa viidettäkymmenettä kertaa.  Heidän isänsä sanoi kirjoittavansa kirjan, jolle antaisi nimeksi "Pupu Tupuna kilon paloina".

Olisko minusta tullut huonompi ihminen, jos olisin saanut kirjojen sijaan padin?  Olisin ainakin voinut googlata Ambomaan ja apinanleipäpuun. 

 

Musiikkia iltapäivällä

Terminen syksy ei ole vielä edes saapunut (vuorokauden keskilämpötila ei ole laskenut alle kymmenen asteeen), mutta kulttuurisyksy tulee aina ajallaan. 

Faunien iltapäivä -konsertit ovat alkaneet Tampere-talon pienessä salissa. Pidän konserttisarjasta, sillä jokaisen teoksen taustoista kerrotaan ennen esitystä. En ymmärrä musiikista juuri mitään. 

Ensin Aleksi Mäkimattila esitti Peter Maxwell Daviesin käyrätorvibiisin. Jokaisen osan välissä  Mäkimattila irrotteli soittimestaan osia, valutti niihin kertynyttä nestettä lattialle ja ruuvasi osat paikoilleen. 

Seuraavaksi Katri Nikkanen (viulu) ja Raili Peltonen (piano) soittivat Sibeliusta. He näyttivät siskoksilta ja ovatkin sitä. 

Väliajan jälkeen lavalle tuli trio, Annaleena Jämsä (huilu), Simeon Overbeck (oboe) ja Hanna-Leena Savolainen (piano), soittamaan Madeleine Dringin musiikkia.  Säveltäjä kuulemma esitteli jossain itsensä ja kertoi tulevansa kuusta (naissäveltäjiä onkin melko vähän maan päällä). 

Viimeisenä lavalle kannettiin diskovalo,  ja soittamaan saapui Terapia Q -kvintetti (Lotta Laaksonen, István Szalay, Anna Korhonen, Maija Juuti, Janne Malinen) . He soittivat Aaron Jay Kernisin teoksen 100 Greatest Dance Hits. Teos on saanut innoituksensa vanhoista  televisiomainoksista, joissa kaupattiin halpoja hittikokoelmia. 

En voi sanoa kuuntelevani uudempaa taidemusiikkia kotona, mutta näin livenä se on kiinnostavaa. Onhan muusikoillekin vaihtelua niiden samojen säveltäjien veivaamiselle. Kyllä minä kestän. Ja olihan tässä Sibeliustakin, sävelsi kuulemma näitä pieniä teoksia rahan puutteessa.  

Pahan mielen perjantai

Kuva:  Tampereen teatterin tuloaula ja tuntemattoman henkilön selkä.

Hiljalleen selkiintyy, ketkä käyvät Mältinrannassa uimassa päiväaikaan.  Uimapuvut ja naamat alkavat käydä tutuiksi. Nimistä ei ole aavistustakaan.

Olen odottanut veden kylmenemistä, mutta sen lämpötila on jumiutunut reiluun viiteentoista asteeseen. Olen aiemmin käynyt avannossa kylmiltään ilman etukäteisharjoittelua. Nyt haluan tietää tuntuuko kylmään veteen laskeutuminen erilaiselta, kun sen tekee hiljalleen totutellen. Tänään veden lämpötila oli 15.2 astetta. Hidasta laskevaa trendiä on havaittavissa. 

Keskustelimme veden varassa lilluessamme teatterista. Niskavuoren nuorta emäntää (Tampereen teatteri) ja Heleneä (Tampereen työväenteatteri) kehuttiin ja lehdessä ylistettyä Sirkku Peltolan näytelmää Kärpäset (Tampereen työväenteatteri) kritisoitiin, sillä Martti Suosalon repliikeistä ei kuulemma saanut selvää. 

Kävin keskiviikkona tutustumassa remontoituun Tampereen teatteriin. Meille tarjottiin täytekakkua ja kahvia. Samassa pöydässä kanssani istui kaksi ladya, toinen oli entinen näyttelijä ja toinen teki edelleen toimittajan töitä. Seurassamme viihtyi hetken verran komea Ilta-Sanomien toimittaja, jolle väitin "asiantuntevasti", ettei näyttämö pyörinyt Niskavuoren nuoren emännän esityksessä. Kyllähän se pyöri.  En ehtinyt korjata sanomaani, joten hävetti. Mietin hetken, että pitäisikö laittaa sähköpostia, mutta mies oli menossa samana iltana katsomaan esitystä, joten hän varmaankin huomasi pyörimisen toisin kuin minä. 

Kuopiolainen rakennusfirma remontoi Tampereen teatterin. Olen entisenä kuopiolaisena tästä ylpeä. Aikataulu oli pitänyt ja kaikesta oli vain hyvää sanottavaa. Me savolaiset osaamme. Teatteritalo näyttää entiseltä, mutta raikastuneelta. 

Seuraan Instassa toimittaja Virpi Salmea, joka julkaisee mm. materiaalia otsikolla "Feministi pilaa elokuvasi". Finnkinossa  esitetään huomenna patinoitunut musikaali Sound of Music, josta Salmi saisi varmasti hyvää materiaalia. Suunnittelin sen katsomista ihan nostalgiasyystä.  Virpi Salmi julkaisee Instassa myös otsikolla "Pahan mielen perjantai", johon hän kerää kaikenlaista feminististä viikon varrelta. Ilahdun usein hänen ajattelustaan, mutta älkää silti laittako minulle vihapostia.