Pelkään arkkupakastimia

Kirjailija Päivi Haanpää kertoi joskus somessa keräävänsä jokaisesta hylsystä (kyse oli apurahahylsyistä) yhden leiman hylsykorttiin. Kun kortti tulee täyteen hän saa jonkun palkinnon. 

Minä kokoan hylsykorttiini kustantamojen lähettämiä hylsyjä. Sain eilen toisen leiman. En ilahtunut leimasta. Kun saan kortin täyteen syön jäätelön, pääsen Särkänniemeen tai nautin viinilasillisen. Hylsy vaikkakin ystävällinen ja kannustava, peräti kehuvakin, hylsy kuitenkin. Kyllähän se itketti, vaikka en missään vaiheessa uskonut, että käsikirjoitukseni menisi läpi tuohon suureen arvokkaaseen kustantamoon. Epäilen hylsyn lempeyden liittyvän siihen, että sen lähettäjä oli ystäväni kustannustoimittaja. 

Minusta tuntuu, etteivät ne kolme kirjaa, jotka minulta on julkaistu, menisi enää läpi siitä tiheästä seulasta, jolla erotetaan myyvät ja palkitut kirjailijat meistä tarpeettomista nysvääjistä. 

Näyttelijä, ohjaaja ja näytelmäkirjailija Lea Klemola kertoi Hesarin 60-vuotishaastattelussa kuinka kirjoittaminen vei hänet ylivireystilaan, tuli rytmihäiriöitä ja yöunet menivät. Hänelle aloitetiin mielialalääkitys. Lehdessä hän kuvaa lääkityksen vaikutusta fantastiseksi, sillä hänelle ei tullut sen aikana yhtään ainutta ideaa. "Se oli muistutus siitä, että ilman kirjoittamista voi elää." 

En vertaile itseäni lahjakkaaseen Lea Klemolaan. Ihailen hänen töitään.

Viime päivinä olen miettinyt sitä 80-vuotiasta lääkäriä, joka on säilönyt kaksi luonnollisen kuoleman kuollutta omaistaan pakastamalla. Hänellä oli kai jotain hautausbisnestäkin, eihän hän muuten niitä ruumiita olisi saanut itselleen. Aikuisen ihmisen pakastaminen vaatiin melko suuren tilankin. Minulle on painunut mieleen lapsuudessani näkemäni televisio-ohjelma, jossa pakastimesta löytyy näyttelijä Ossi Ahlapuron näyttelemän roolihenkilön huurteinen ruumis. Olen sen jälkeen vähän pelännyt arkkupakastimia. 

Kuva on Nokialta, eikä liity aiheeseen mitenkään. 

Koirakoulutusta ilman koiraa

Ostin itselleni vyöruusurokotteen (yksi injektio maksaa yli 200 euroa ja niitä tarvitaan kaksi). Tulin molemmista pistoksista tosi kipeäksi, vaikka en ole aiemmin juurikaan saanut rokotesivuvaikutuksia. 

Sain rokotteen aamulla ja illalla alkoi viluttaa, käsi kipeytyi ja otin Buranaa. Nukuin huonosti. Seuraavan päivän palelin ja nukuin. Menetin kahdensadan euron lisäksi yhden vuorokauden. 

Eilen tunsin itseni jo melko terveeksi ja kävin peräkkäin kahvakuulassa, kehonhuollossa ja uimassa (veden lämpötila 15.9 astetta). Olin luullut, että kehonhuollossa maataan patjalla, kuunnellaan panhuilumusiikkia ja rentoutetaan jokainen ruumiinosa yksi kerrallaan. Ei pidä paikkaansa. Oli yllättävän rankkaa.  Nukuin pitkät päiväunet. 

Kirjastosta on tullut taas useita varaamiani kirjoja yhtä aikaa. Minäpä nappasin vielä vippihyllystä Anna-Leena Härkösen muistelmat (Katja Kallio, Taskupainos -Anna-Leena Härkösen elämästä), joka voitti. Sen verran utelias olen. Olin ollut varausjonossa kuudeskymmeneskolmas. Ehkä kirjoitan kirjasta jotain tänne, kunhan olen sen lukenut.

Olen katsonut televisiosta sarjaa, jossa koulutetaan koiran omistajia. Tarvitsen neulomisen taustalle jotain sellaista katsottavaa, jota ei tarvitse seurata kovin tarkasti, joten tämä sopi hyvin. Onko minulla siis ongelmia koirani kanssa? Minulla ei ole minkäänlaista koiraa. 

Eräs kirjailija sanoi, että voihan olla, että ohjelmasta saatuja tietoja tarvitsee myöhemmin kirjoittamista varten.  Monenlaisen roskan katsomista voi kutsua taustatyöksi.

Kuva: lisäsin somisteeksi kuvan Erika Adamssonin maalauksesta.

Voyeur

Tanssiteatteri MD ja Todellisuuden tutkimuskeskus ovat tuottaneet tanssillisen yhteistuotannon Voyeur, joka on toteutettu yhdessä Pirkanmaan tanssin keskuksen; Nätyn ja Riverian tanssialan koulutuksen kanssa. Esiintyjiä on viisitoista ja kolmasosa heistä on Tanssiteatteri MD:n jäseniä. Voyeur esitetään Hällässä Tampereella. 

Esityspäivänä tulee sähköpostiviesti, jossa varoitetaan kovista äänistä, teatterisavusta ja alastomuudesta. En säikähdä. Saliin mennessä käsketään riisumaan kengät. On kiva hipsutella väliaikaiskatsomoon sukkasillaan. Varsinainen katsomo on tyhjä ja katsojat istuvat näyttämölle rakennetussa nousevassa katsomossa tai lattialla tyynyjen päällä. Onneksi on tarjolla muutama kokoon taitettava tuoli. Esiintyjien ja katsojien välillä on pleksilasi. 

Voyeurista ei todellakaan tule mieleen tirkistely, katsominen kyllä. Esiintyjät liikkuvat lavalla laiskan oloisesti, ottavat kevyttä kontaktia toisiinsa. 

Katson kelloa vartin kohdalla ja ajattelen, että tunti vielä. Tekisi mieli katsoa kännykkää, mutta se kielletään oikein erikseen. Tältä lapsista tuntuu. Sitten jossain vaiheessa annan mennä, enkä ajattele aikaa. Aikaa tulee ajateltua muutenkin liian paljon. 

Esiintyjät alkavat kömpelösti riisua vaatteitaan. Ohuita sukkahousuja, joiden kiskominen jaloista on hankalaa ja vähän huvittavaa. Mietin, että onko heidän ylävartalonsakin peittona sukkahousut, joiden haarakiilaan on leikattu pään menevä aukko. Epäilen, ettei kukaan kiihottu tästä riisuutumisesta. 

Taustalla jyllää äänipilvi, joka hiljalleen voimistuu.Laiska liikkuminen muuttuu nopeatahtisemmaksi. Valoja vaihdellaan.

Ehdin esityksen aikana ajatella aikaa, sukkahousuja, ja sitä onko tämä tanssia (on). Välillä vain istun ja katson. Sitten esitys loppuu. Pyydän anteeksi amatööriyttäni. Onneksi en ole kriitikko.  

Tekijöistä sen verran, että koreografian ovat tehneet Matilda Aaltonen ja Joel Texeira Neves. 

Kuva: Jussi Ulkuniemi  

Ei se ollutkaan karhu

Aloitan blogini usein Kävin... Jospa kokeilisin jotain uutta:  

Piipahdin Työväenkirjallisuuden päivillä tai oikeammin tilaisuus kestää vain yhden päivän.

Viivyin pari tuntia, jonka jälkeen siirryin uimaan Mältinrantaan. Näin pahaksi on uintiriippuvuuteni mennyt. 

Anneli Kanto piti innostavan avajaispuheen, jonka voi kokonaisuudessaan lukea hänen blogistaan.  Päivän teemana olivat muutosvoimat. Kanto mainitsi Mahatma Gandhin, joka sanoi, että Ole se muutos, jonka haluat maailmassa tehdä. En ole ollut sitä, mutta onneksi lukuisat ihmiset ovat olleet. 

Minua liikutti muuutoksen tekijä vuosikymmenten takaa. Leski, kolmen lapsen äiti, Ilma Lidgren Imatralta. 

Ilma keräsi marjoja saaresta muiden imatralaisten naisten kanssa ja teki torikauppaa elättääkseen lapsensa. Maanomistaja vei naisten puolukat, sillä hänellä oli niihin omistusoikeus. Ilma ei tähän tyytynyt vaan kävi työväenyhdistyksen juristin kanssa oikeustaisteluun. Tämän ansiosta Suomeen saatiin myöhemmin laki, joka takaa meidän mustikkapiirakkamme. 

Jokaisenoikeudet tuntuvat meistä itsestään selviltä, mutta monessa maassa niitä ei ole. Kiitos Ilma. 

En pidä paneelikeskusteluista, joissa vetäjä kysyy samat kysymykset vuorotellen jokaiselta osallistujalta.  Kuuntelin kuitenkin paneelin Työväenluokkaiset lapset ja nuoret murrosten maailmassa. Paneeliin osallistuivat Mila Teräs, Mikko Malila ja Hanna-Riikka Kuisma. Paneelia veti huolellisesti hommaansa valmistautunut Milla Peltonen.

Olin lukenut näistä vain Hanna-Riikka Kuisman romaanin Korvaushoito. Hanna-Riikka Kuisma sanoi olevansa enemmänkin työttömyys- kuin työväenkirjailija. 

Kuisma sanoi, että laittomista päihteistä riippuvaisista henkilöistä saa käyttää vaikka mitä nimityksiä kuten nisti tai narkkari, kun kenestäkään ihmisestä ei ole sallittua käyttää sitä tunnettua N-sanaa. 

Alfa-PVP:n levittyä Suomeen olen huomannut, että sen käyttäjiä on ryhdytty demonisoimaan. Mitä tehdä kun kohtaa peukkua (en pidä nimityksestä, mutta ei voi mitään) käyttävän henkilön, kysyvät lehdet. Älä tuijota, älä sano hänelle mitään, kierrä kaukaa, juokse pakoon, heittäydy maahan, suojaa niskasi ja näyttele kuollutta. Ai niin se koskikin karhun kohtaamista. 

Eivät nämä ihmiset kaipaa demonisointia vaan apua.  

Turvallisuus

Aloitin eilisen päivän nostelemalla kahvakuulaa ja jatkoin siitä eteenpäin kehonhuollolla. Tämän päivän aloitin lihakset kipeinä ja jäykkinä. 

Olisipa sellainen jumppa, jonka nimi olisi loppurentoutus. Siinä maattaisiin jumppasalin lattialla 45 minuutin ajan.  Sitä voi kyllä tehdä kotonakin.

Jumpattuani kaksi tuntia menin vielä Mältinrantaan uimaan. Se ei tuntunut rentouttavalta, sillä päällämme kierteli armeijan helikopteri. Nainen pukutiloissa sanoi, että helikopteri saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minusta se säksätys oli pelottavalaa. Hän koki, että mitä enemmän armeija näkyy, sitä turvallisempaa on. Minä taas koen päinvastoin. Menkää muualle helikoptereinenne.

Järvessä pari naista oli sitä mieltä, että on turhaa laittaa lisää rahaa uimaopetukseen, sillä hekin olivat oppineet uimaan ilman sitä.  

Politiikka ei sovi uimapaikalle. Yritän keskittyä veden lämpötilasta keskustelemiseen.

Veden lämpötila oli eilen 15.6 astetta. 

Yllä oleva kuva ei liity tekstiin, mutta on kiva, kun voi koristella tekstin kuvalla. 

Isän opetukset

Matkustimme eilen Saloon viettämään isän 95-vuotissyntymäpäiviä. Kirjoitin junassa puheen isälle ja olen muokannut sitä tänä aamuna. 

Isä,  olet saavuttanut korkean iän ja se on sinun, perimäsi ja lääketieen ansiota. Pääasiassa sinun. Olet hoitanut terveyttäsi liikkumalla ja muutenkin. Kerran töistä palatessasi sanoit "väsyttää niin, että vapisuttaa, mutta lenkille on lähdettävä". Juoksu on vaihtunut kävelyihin, joita teet päivittäin.

Olet säilyttänyt murteesi, vaikka olet asunut eläkevuotesi Salossa, jossa puhettasi ilmeisesti ymmärretään. 

Olet opettanut, että "ahneella on paskainen loppu", pitää olla ahkera ja velat on maksettava.  

Olit ammatiltasi meteorologi ja sivistit meitä kertomalla, että ilman lämpötila on varjossa ja auringon paahteessa sama. Herätit meidät katsomaan revontulia ja ukkosmyrskyä. Lapsena piirsin sääkarttojen nurjille puolille. Lukiossa laskit matikan laskut, joita en osannut.

Rakastat kukkia, yleisurheilua, viinereitä ja Bachin musiikkia. 

Katson usein taivaalle ja yritän lukea pilviä kuten sinä, mutta en onnistu. 

Kiitos ja onnea isä!