Uimahuone

Uin viime viikolla Mältinrannan uimarannalla neljä kertaa ja olen ostanut avaimen uimahuoneeseen, mutta en ole vielä saanut sitä. Avaimia jaetaan kerran viikossa. Kävin kuntosalikaverin kanssa tutustumassa kyseiseen rakennukseen. 

Uimahuoneella noudatetaan kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki tietävät. Nimi sutaistaan kävijävihkoon. Takahuoneen mittarista luetaan veden lämpötila ja siitä keskustellaan. Lattialle levitetään pikkupyyhe, jolla seistään. Puetaan uikkarit ja otetaan isompi pyyhe kainaloon ja poistutaan rakennuksesta. Pyyhe ripustetaan naulakkoon, joka sijaitsee veteen johtavien portaiden vieressä. Muovisandaalit potkaistaan jaloista. Astellaan veteen epäröimättä. Keskustellaan muiden uimareiden kanssa veden lämpötilasta. 

Viimeksi eräs iäkäs mies näytti huonohappiselta, mutta kyllä hän selvisi. Onneksi miehellä oli vesijuoksuvyö, joten hän pysyisi pinnalla, vaikka jotain tapahtuisi. Ei tarvitsisi naarata vedenpinnan alta. Joku kysyi mieheltä, käykö hän usein uimassa. Ei käy. Vain kerran päivässä.

Entäpä jos kaikilta uimareilta vaadittaisiin se kirkkaanvärinen kelluva ilmatäyteinen juttu, jota triatlonistit vetävät perässään uidessaan.

Uinnin jälkeen palataan uimahuoneeseen, pestään uimapuku lavuaarissa ja keskustellaan veden lämpötilasta (sopiva). Puetaan päälle ja jatketaan päivää/ iltaa.  Hyvästellään.

Me suomalaiset olemme luotettavia ja tottelevaisia. 

Kuvassa (itse otin) näkyy uimahuoneen takaseinä.  

 

Aika venyy

Minua ahdistaa erään tiedon saamisen siirtyminen toistuvasti muutamalla viikolla eteenpäin. Hoidan ahdistustani kävelemällä, kuntosalilla, viileähkössä vedessä uimalla ja puhumalla pitkiä puheluita. Puhun aina kun joku jaksaa kuunnella.  Nykyään monella on "kiire".  Alkoholiakin olen joskus kokeillut, mutta se toimii huonosti.  Tietoa vartoessa kesä on tuntunut kuluvan hitaasti, joka lienee odottamisen ainoa hyvä puoli. Kuukausi tuntuu kolmelta kuukaudelta. Aika venyy. 

Olin tilaisuudessa, jossa eräs nainen sanoi, että pitää manifestoida asioita, jolloin alkaa hiljalleen tehdä tekoja, jotka vievät tavoitetta kohti. Minusta taas tuntuu, että moni hyvä asia elämässäni on liittynyt siihen, että olen päätynyt itseäni fiksumpien ihmisten seuraan.  

Pidimme eilen ystäväparikunnan kanssa "Teams- palaverin". Tuntui mukavalta, mutta onhan se erilaista kuin tapaaminen. Joku puheen rytmissä rikkoutuu. Joutuu tsemppaamaan enemmän kuin livenä, vaikka olemme tunteneet toisemme vuosien ajan. Ehkä se vaatii vielä harjoittelua. 

Yritin äsken lenkkeillä, mutta käyttämäni reitti Pyynikille oli tukittu aidoilla. Kyllä ärsytti. Ei minun tietäni saa anastaa.  Teki mieli mennä urputtamaan aitaa pystyttäville tyypeille, vaikka ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. 

Join sen sijaan kahvit Laukontorilla. 

Ilman pankkikorttia

Tampereen teatterikesä on hoidettu kunnialla päätökseen. Sunnuntaina näin vielä Teatteri Takomon näytelmän Kohina. Näytelmän alussa lavalla seisoi upea Samuli Niittymäki. Yksin. Oli kaiuttimet, valot, äänet ja kimppu tuoreita yrttejä. 

Siteeraan näytelmän esittelytekstiä:  "Näyttelijä Samuli Niittymäen ja Äänisäde-palkitun Tatu Nenosen kolmas yhteistyö Kohina tarjoaa tinkimätöntä, äärimmäisen tarkkaa ja haurasta näyttelijäntaidetta sekä syvyyksiin ja alkulähteille sukeltavaa äänellistä ilotulitusta. Aikaa tutkivassa ja venyttävässä esityksessä pienen ihmisen elo, odottelu ja ihmettely koskettavat ja naurattavat."

Näin Samuli Niittymäen vuosi sitten rottana, tällä kertaa ihmisenä, joka odotti bussia (?). Oli helppo samaistua odottavaan ihmiseen (helpompi kuin rottaan, vaikka pitäisi osata samaistua myös jyrsijöihin). 

Kohinassa matto vedettiin odottamatta katsojien alta, jylisi ja pimeni (varauloskäytävien merkitkin oli peitetty). Tuntui hieman ahdistavalta.

Niittymäen liikehdintää katsoi hämmästellen ja ihaillen. Näytelmä oli upea ja hyvin erilainen kuin muut näkemäni.

Olin katsomassa Kohinaa kolmen kurssikaverini kanssa ja meillä oli kahta mielipidettä siitä, mihin näytelmän olisi pitänyt loppua, minusta se päättyi juuri oikeaan kohtaan, toiset olisivat lopettaneet sen jo aiemmin.

Tampereen teatterikesästä ei kirjoiteta juuri missään, hyvin niukasti jopa paikallisessa sanomalehdessä. Ehkä tiedottajat arvostavat siksi blogikirjoitteluakin. 

Festivaali on loistava mahdollisuus tutustua kansainvälisiin ja vuoden parhaisiin kotimaisiin teatteriesityksiin. Suosittelen.

Soisin, että liput olisivat halvempia, mutta näinä aikoina ei taida olla toivoa lisätuesta.  

Samuli Niittymäki käveli Kohinassa yleisön keskelle ja kysyi sattumalta minulta, paljonko olin maksanut lipustani ja vastasin rehellisesti, etten ollut maksanut mitään. Hän ei tainnut odottaa sitä vastausta. 

Olin viikon verran ilman pankkikorttia, sillä maksuvälineeni lukittiin pankin toimesta turvallisuussyistä. Minulla oli rahaa kaksi euroa kunnes kävin pankissa jonottamassa pitkään (ei turhaan sanota, että odottajan aika on pitkä) ja sain lisää. Pankkipalveluita varten piti ottaa jonotusnumero sen mukaan oliko tarkoituksena rahan nostaminen tililtä tai sitten muu ja istua odottamaan. Eräs mies ei istunut vaan kiersi ympyrää ja voivotteli. Kaksi virkailijaa kerrallaan palveli tärkeämpää jonoa ja yksi meitä rahan nostajia. 

Kuulin kuinka paljon kukakin halusi nostaa rahaa. Minkäänlaista intimiteettiä ei sen suhteen ollut. Vähän kuin Acutassa, jossa kuulee toisten terveystiedot. 

Sain uuden kortin reilun viikon päästä lukitsemisesta. Huomasin, että sama voisi tapahtua matkoilla, joten hankin toisenkin pankkikortin. 

Kuva: Ilkka Saastamoinen, Tampereen teatterikesä, kuvassa Samuli niittymäki 

 

La Vie secrète des vieux (Vanhusten salainen elämä), Tampereen teatterikesä

Yle otsikoi "Vanhusten seksuaalisuudesta kertova näytelmä oli shokki ranskalaisille". La Vie secrète des vieux" (suomeksi Vanhusten salainen elämä) esitettiin Tampereen teatterikesässä. Oliko se shokki? No ei ollut. 

Miksi ihmeessä näytelmä olisi ollut shokki? Ja vielä ranskalaisille. Eikö jokaisella ranskalaisella ole rakastaja. Ainakin elokuvien pohjalta voisi näin päätellä. 

La Vie secrète des vieux perustuu hoivakodeissa ja palvelutaloissa asuvien vanhusten haastatteluihin, joissa ilmeni että muutkin kuin nuoret saattavat ajatella seksiä. Jotkut jopa toteuttavat sitä elämässään jollain tavoin. 

Yleisöä tuntui huvittavan, kun ryhmään kuulunut kahdeksankymppinen kirurgi kertoi, mitä potilaiden vaginoista ja peräsuolista oli joskus löytynyt.  Muistan kuinka urologian kurssilla esiteltiin sitä esineistöä, kuten pilttipurkkia, jonka päälle joku oli "vahingossa" istunut. Minusta se ei ollut erityisen hauskaa.

Rakkaus ja kuolema ovat ikuisia aiheita. Nyt kuolema oli erityisesti läsnä, sillä esiintyjät olivat iäkkäita amatöörinäyttelijöitä. Kehotettiin rauhallisuuteen jos joku näyttelijä sattuu nuupahtamaan lavalle. 

102-vuotiaana menehtynyt näyttelijä tuotiin lavalle uurnassa. Pari naista esiintyi videolla. 

Ärsyttävää, että vanhuksia pidetään homogeenisena joukkona. Ikään kuin meidät vedettäisiin jossain tietyssä iässä mankelin läpi, josta putkahtaisi tasalaatuinen ikäihminen. Yhteiskunnan riesa ja kuluerä, jota kiinnostavat lähinnä lapsenlapset, virsien veisuu ja nykymeiningistä valittaminen. 

Lavalla esiintynyt joukko oli moninainen, mukana oli yksi homomies ja myöhäisellä iällä lesboutensa löytänyt nainen. 

Huomioni kiinnittyi siihen, että ranskalaisissa ja belgialaisissa hoivakodeissa hoidetaan huomattavasti hyväkuntoisempia vanhuksia kuin Suomessa.  

Miltäköhän tuntuisi katsoa näytelmää oman vanhempansa kanssa, syntyisikö keskustelua. Entä omien lastensa seurassa. Sen jälkeen voisi sopia omasta hoitotahdostaan.  

Esitys olisi erinomaista katsottavaa vanhusten parissa työskenteleville. 

Vieressäni istunut nainen nauroi ja itki esityksen aikana moneen kertaan.  Jotain esitys meissä liikautti.

Kuva: Yohanne Lamoulère/ Tendance Floue, Tampereen teatterikesä

 

Haavemaa -Savolainen Mayhem, Tampereen teatterikesä

 

Alunperin Virus-teatterissa esitetty näytelmä Haavemaa -Savolainen Mayhem vie meidät Haavemaa-baariin Mäyrävedelle (ääntämisohje: Mäyrävesj). Mayhem viittaa joensuulaisen samannimisen baarin ja yökerhon yhdistelmään ja jotain vastaavaa oli saatava Mäyrävedellekin.  Haavemaassa puhutaan pääasiassa savon murretta, eikä se kuulosta kiusalliselta kuten osaamattoman suusta usein kuulostaa. Mikä voisikaan olla lähempänä Kiuruvedellä (tai oikeastaan pitäisi sanoa Kiuruveellä) syntyneen katselijan sydäntä. 

Haavemaa-baaria pitää Jouko (Joke), joka on antanut Mikun kuolevalle isälle lupauksen, että pojasta tulee hyvä merkonomi. Miku taitaa nykytekniikan. Baarin kuningatar on Helvi, joka kuljettaa mukanaan Maisaa, pikkutyttöään, joka on  baarin maskotti (Maisan hahmona on pieni nukke, jonka kasvot ovat piilossa hiusten alla). Joke rakastaa Helviä. Näytelmässä esiintyy myös kaksi influensseria Los Angelesista (Los Ankeles). Kaikkia näitä näyttelevät uskomattoman taitavat Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto sekä rouheat nuket. 

Näytelmän aikana tapahtui taitavan nukkenäyttelijän ihme: en enää nähnyt niitä näyttelijöitä, näin vain nuket. Amerikkalaiset influensserit kuvattiin mikkihiirihahmoina, joka sekin toimi. Pelikone Timokin oli melkein oikea henkilö ja pirullinen sellainen. 

Joke vitseineen ja peliriippuvuuksineen, Miko haaveineen ja Helvi karaokelauluinen, humaltumisineen ja hirmuoksenteluineen tuntuivat oikeilta ihmisiltä. Epätäydellisiltä ja rakastettavilta. Rakastin tekijöiden mustaa huumoria. Tämä on nähtävä itse. 

Takanani istui saksalainen teatteriammattilainen. Ihmettelin, miten hän voi ymmärtää esitystä. Minulle selvisi, että puhelimeen voi ladata äpin, jonka kautta voi seurata näytelmätekstien käännöksiä. Ehkä saksalaisillakin on oma Mäyrävetensä. 

Käsikirjoitus: Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen ja Juuso Timonen
Ohjaus: Juuso Timonen
Näyttelijät: Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto
Skenografia: Ada Halonen
Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin
Nukenrakennus, nuketuskoreografia: Jonnakaisa Risto
Puvustus: Jonnakaisa Risto
Käsiohjelma ja piirustukset: Jonnakaisa Risto
Teaser ja valokuvaus: Juuso Timonen
Tuottaja: Wilhelmina Sederholm 

Kuva: Juuso Timonen, Tampereen teatterikesä 

Get Off, Tampereen teatterikesä

 

Kun astumme Tampereen teatterin Frenckell-näyttämön saliin, näemme  keski-ikäisen naisen makaamassa näyttämöllä käytännössä alasti, vartaloa kiertää vain muutama värikäs nauha. Nainen on Glasgowista kotoisin oleva Katy Baird, jota mainitaan queer-legendaksi. 

Get Off -esityksessä nainen on yksin näyttämöllä, jonka taustalla pyörivät häiritsevät videot. Hän juttelee edullisen koutsinsa kanssa läppärillään.  Soittaa ystävälleen, joka tekee näytelmää.   

Katy Baird kutsuu yleisöä lavalle ja moni meneekin ja tekee Bairdin näyttämiä liikkeitä. Kun tämä osa loppuu, hän ohjaa halukkaat istumaan lavan sivuille. Baird kommunikoi yhden katsomossa istuvan naisen kanssa jopa kiusallisen pitkään. Juttelin tämän naisen kanssa esityksen jälkeen sen verran että selvisi, ettei asiaa ollut sovittu etukäteen. 

Baird pohtii, mihin kaikkeen hän käyttää aikaansa ja kuinka paljon sitä kuluu mihinkin toimeen.  Glasgowissa ihmisen odotettavissa oleva elinaika on viisi vuotta lyhyempi kuin Tampereella, josta Baird keksii, että vierailu äidin luona pudottaisi viisi vuotta hänen elämästään.  

Jännää muuten, ettei minua (tai tuskin muitakaan suomalaisia) häirinnyt alastomuus, enemmänkin videoilla esiintynyt huumeiden vetäminen ja peräsuolesta ulos tunkevat pökäleet lähikuvassa. 

Get Off olisi kaivannut selkeämpää rakennetta, vaikka mikä minä olen tästä asiasta mitään sanomaan. Vaikka ulostaminen on ihan luonnollista, en välittäisi katsoa sitä ihan niin pitkään. Esityksessä mietittiin mihin ihminen aikaansa käyttää ja sitä voi katsojakin pohtia.  

Get Off häiritsi ja se oli varmasti tarkoituskin. Katy Bairdia voi kyllä mainita rohkeaksi. 

Annan esitykselle 2 ja puoli tähteä (puolikas tulee rohkeudesta ja söpöistä lelupupuista, joita en tuossa edellä maininnut).  Olen tiukka ja lahjomaton.

Kuva: Leintien Allemeersch, Tampereen teatterikesä, kuvassa Katy Baird