Interrail osa 8 (Lucca edelleen)

Luccan vanhan keskustan ympäri kiertää muuri, joka on niin leveä, että sitä pitkin voi kävellä. Moni turisti vuokraa hassun pyörän, jota voi polkea yhdessä neljäkin matkailijaa. Muurilla kasvaa lehmuksia, hevoskastanjoita ja luonnonkukkia. 

Eilen käveltiin koko muuri ympäri. L mietti, miten lasketaan etäisyys neljä kilometriä pitkän muurin vastakkaiselle puolelle  ja päädyttiin ympyrän kehän jakamiseen piillä, josta saadaan noin 1,3 km. 

Kävimme kasvitieellisessä puutarhassa ja opimme miltä näyttää kamelia. Puutarhassa oli lummelampi, jossa ui kilpikonnia. Osa niistä oli jähmettynyt lammen rannalle kuikuilemaan. Kivien ja kasvien peittämällä pläntillä vilisi  kilpikonnien sijaan vihreäselkäisiä sisiliskoja. Ajatella, jos ihmisen selkä olisi vihreä. Yritettäisiinkö sitä silloin peitellä vai esitellä muille.

Luccassa on niin paljon kirkkoja, että syntien tunnustaminen onnistuu vaikka kauppareissulla. Kirkot ovat upeita. San Martinon katedraalissa voi ihailla Tintoretton maalausta ”Viimeinen illallinen”.

Interrail osa 7 (Lucca)

Saavuimme eilen Luccaan, jonka vanhaa keskustaa ympäröi renessanssin aikainen hyvin säilynyt muuri. Luccan yliopisto on perustettu 1785. Asukkaita kaupungissa on 90 000.

Viareggiosta sisämaakaupunkiin kertyi junalla matkaa puolisen tuntia. En halunnut käyttää interrail-matkapäiviäni, joten ostin lipun regionale-junaan (3.90 e).  

Luccassa on upeita vanhoja kirkkoja. Kaupungin pääaukiolla pauhasi  ”Maledetta Primavera” (suomeksi kappale tunnetaan nimeltä ”Aikuinen nainen”)

Säveltäjä Giacomo Puccini on syntynyt Luccassa. Sopiihan sillä kehuskella ja patsaita pystyttää. Kaupungissa järjestetään kesäfestivaali, jossa esiintyvät tänä vuonna mm. Eric Clapton, Ed Sheeran, The Smashing Pumpkins, Lenny Kravitz, John Fogerty ja Sam Smith. 

Yövymme Airbnb-asunnossa, jonka pöytiä koristavat muovikukkaset ja kaikki on vähän sinnepäin. Huonekalut ovat rikkinäisiä ja sängyssä ei ole petauspatjaa, joten metallijouset tuntuivat selkänahassa koko yön. Asunnon sijainti on kyllä erinomainen. 

Ensimmäiselle Airbnb kämpälle (Anna) antaisin viisi tähteä, tämä Daviden asunto on kolmen tähden arvoinen.

 

Interrail 6 (Viareggio)

Viime yönä ukkonen jyrisi niin, että ikkunalasit helisivät. Aamulla herätessämme satoi. Nyt taivaalla näkyy viipale toiveikasta valoa. 

Illalla kävelimme kanavan vartta, joka on täynnä paikallisten paatteja. Lähempänä merta kelluu suuria ökyveneitä ja pieniä kalastusaluksia. Veneistä myydään kalaa. 

Italialaisilla on paljon koiria. Ne kulkevat yleensä vapaina ja tulevat mukaan kahviloihin ja ravintoloihin. Koirat ovat säyseitä, kohteliaita, kaupunkivilinään tottuneita, eivätkä hauku tai tappele lajitoveriensa kanssa. Tavattaessa sanovat  ”Bon giorno!” Omistajat poimivat koirien jätökset muovipusseihin.

Roskapussit heitetään  jalkakäytäville, josta ne kerätään. Ainakin toivon niin. 

Kirkonkellot muistuttavat synneistä monta kertaa päivässä. 

Interrail osa 5

Siirryimme pieneen merenrantakaupunkiin, Viareggioon vähän etelään Pisasta (luin tekstin uudelleen illalla ja tarkastin kartasta, Viareggio sijaitsee pohjoiseen Pisasta). Kaupungissa on ruutukaava ja tasaista, joten on helppoa harrastaa rauhallista lomaflaneerausta. Asukkaita Viareggiossa on reilut 60 000. 

Juna kulki tismalleen aikataulussa, Saksan junat myöhästelevät, Italian junat saapuvat perille täsmällisesti.

Airbnb -kämppä on taas kerran talon ylimmässä kerroksessa, jonne johtavat jyrkät portaat. Isäntämme puhuu paljon, mutta ihan kaikesta ei saa selvää. Hänen perässään kulkee lempeäsilmäinen koira. Miehellä on yllään collagehousut, jotka valuvat paljastaen mustat kalsarit. Asunnossa on parveke. Parvekkeen pöydällä on kummallinen tonttukäpykoriste.

On liian kylmä uida, mutta aalloissa näkyy märkäpukuihin pukeutuneita turisteja, jotka yrittävät harjoitella lainelautailua.

Eilen ehdimme oikeastaan vain vähän kävellä, syödä ja käydä ruokakaupassa. Välillä salamoi, jyrisi ja satoi vettä.

Interrail osa 4

 Istun taas lähikahvilassani, tällä kertaa terassilla ei näy yhtään koiraa. Näen kaksi pariskuntaa, kaksi yksinäistä (tai mistä minä tiedän, ovatko he yksinäisiä)  miestä ja pulun.  Ilma on viileä, mutta aurinkoinen. 

Kävimme eilen kauniissa puistossa ja kahdessa upeassa kaupunkipalatsissa. Kaiken löytämiseen menee aikaa, sillä täällä ei harrasteta ruutukaavoja. Kadut kulkevat miten lystäävät.

Ruoan suhteen toiveemme poikkeavat toisistaan, joten ruokapaikan löytäminen on haastavaa. Illalla ravintolat alkavat täyttyä  ruokailijoista vasta kahdeksan maissa.  Paikallinen suosikki on sipulifocaccia, jota saa ostaa kapeilta kaduilta pienistä ”kioskeista”.  Turisteja on ainakin tähän aikaan vuodesta vähän. 

Matkaseuralaiseni aikovat palata Suomeen lentäen, minä aion sitkeästi matkustaa junalla. He lähtevät viikon kuluttua kuten oli sovittukin. Minä viivyn kauemmin. Huomenna vaihdamme kohdetta.

Tämä puhelimelle naputtelu on hankalaa, joten päätän raporttini tähän.

Interrail nro 3

Istun lähikahvilan terassilla Genovan vanhassa kaupungissa. Matkaa AirBnb- kämpästä  tänne  on kuusikymmentä jyrkkää porrasta ja kaksikymmentä askelta kapeaa kujaa. 

Kahvilan terassilla istuu seitsemän asiakasta ja kaksi koiraa. Kun söin croissantia, saksanpaimenkoira seurasi jokaista liikettäni tiiviisti.

Asunto on ihana (ja edullinen) kaksi makuuhuonetta, olohuone, keittiö ja kylpyhuone, jonne noustaan portaita. Arvioisin huonekorkeudeksi viisi metriä. Ikkunoista voi seurata pulujen ja viereisen talon asukkaiden elämää. 

Genovasta olemme nähneet pikkuisen vanhaa kaupunkia ja sataman.

Interrail osa 2

Hampuri Basel junassa oli 14 pitkää vaunua, vaunun puolivälissä pari hyllykköä matkatavaroille ja penkkien yläpuolella matkatavarahyllyt. Vaunussa sijaitsi kaksi raikasta, epänormaalin siistiä vessaa. Jokaisen penkin päässä luki oliko istuin varattu ja mistä mihin. 

Junan ravintolavaunun toinen työntekijä säntäili edestakaisin epäkoherentisti, eikä tuntunut saavan mitään valmiiksi. Matkustajat työntelivät suuria matkalaukkuja junan käytäviä pitkin. Meillä on isot rinkat, minulla kaikkein hienoin, mutta sitä on hankala saada aseteltua selkään.

Vietimme viime yön Freiburgissa ja sieltä lähdimme junalla monen mutkan kautta Comoon. Kesken matkan juna pysähtyi yli tunniksi, sillä veturinkuljettajaa ei ollut (?). Elimme pitkään epätietoisuudessa. Osa matkustajista poistui lopulta junasta. Juuri kun teimme saman ratkaisun, jostain oli löytynyt veturinkuljettaja. Sveitsin maisemat olivat kirpaisevan kauniita.

Comossakin on nättiä, mutta puuskainen tuuli vie mukanaan kaiken irtonaisen ja heikosti pultatun. Hotellihuoneeseen johtavat jyrkät ja kapeat portaat ja sisään pääsemiseen tarvitaan sellainen lätkä, koodi ja avain. 

Interrail osa 1

Kirjoitan lyhyitä havaintoja interrail-reissusta. Läppäriä ei ole mukana, sillä muuten selkäni olisi painunut linkkuun, eikä se olisi enää koskaan oiennut.

Matkustimme Helsingistä Travemundeen italialaisomisteisen Finnlines-varustamon laivalla.  Ilman autoa matkustavat kuskattiin terminaalista laivaan linja-autolla. Laiva täyttyi rekoista ja konteista, meitä autottomia oli kourallinen. Otin nuukuuttani ikkunattoman hytin. 

Laivassa ei ole erityisiä risteilylaivafasiliteetteja. Baarissa voi istua merta tuijottamassa ja kuohuviiniä lipittämässä. Sauna ja pallomeri löytyvät. Kannella tuuli vie silmät päästä. Ravitsevaa ruokaa on tarjolla buffet-pöydästä. Ihanan rauhallista merimatkaa kestää yli kolmekymmentä tuntia.

Travemundesta matkustimme bussilla Lyypekkiin. Etsimme iltamyöhällä hotellia, josta olimme varanneet huoneet ja huusimme toisillemme (meitä on kolme). Väsytti. Hotellin respa oli kiinni. ”Päivystävä hotellityyppi” antoi puhelimessa pin-koodin, jolla pääsimme huoneisiin. Huoneessani haisi siltä, että joku oli polttanut siellä askin päivässä kolmekymmentä vuotta. 

Nyt istumme junassa matkalla kohti Freiburgia. 

Toipilas

Olen viettänyt kolme päivää yksin kotona ja "levännyt". Lepääminen on raskasta. 

Jääkaapista löytyy enää muutama myöhäiskeski-ikäinen maustekastikepurkki ja väsähtänyt pala inkivääriä. Paistoin eilen loput perunat, yhden punajuuren, porkkanan, kaksi sipulia ja purkillisen kikherneitä uunissa. Jääkaapissani ei odottele jääsköjä (aterian tähteitä, jotka pistetään jääkaappiin, vaikka niitä ei ole koskaan tarkoitus syödä, määritelmä löytyy kirjasta Elimäen tarkoitus).

Jaksoin katsoa kymmenen mituuttia Maria Veitolan yökyläilyä Aaltoloilla.  Mika Aaltola vaikutti jotenkin tekopyhältä. Pariskunta kettuili toisilleen "ystävällisesti". Mika Aaltola muisti avioitumisvuoden väärin. 

Siirryin seuraamaan Veitolan kyläreissua Anna Airolan ja hänen Arppa -nimellä tunnetun muusikkoveljensä söpöön vanhaan pytinkiin, jossa asusti myös Arpan puoliso. Se oli kuin raikas tuulahdus. Sisarusten Loviisan kodissa kaikki oli vähän sinnepäin. Haluaisin  muuttaa asumaan yhteen veljeni kanssa. Ai niin, eihän minulla ole veljeä. 

Ebookers lähetti sähköpostia hotellivarauksesta, jonka olin vahingossa näpytellyt huhtikuulle, vaikka yöpymisten piti sijoittua toukokuuhun. Asia on vielä kesken, eikä mitään ole viety luottokortiltani, mutta pelkään pahinta. Päätin, etten enää koskaan varaa mitään kyseisen firman kautta, jos he velottavat ne kolme yötä (siihen on varmaan laillinen oikeus). Firman johto tutisee ratkaisua tehdessään. 

Ebookers sanoo, että kaikki riippuu hotellista ja hotelli sanoo, että pitää neuvotella Ebookersin kanssa. Toivottavasti jonkinlainen kompromissi saadaan aikaan. Onhan hotelli saattanut antaa huoneeni jollekin toiselle ainakin yhdeksi yöksi.

Pitää lähteä föönaamaan hiuksia ennen kuin ne kuivuvat.

Burana, Nasolin ja Duact

Minulla on kamala nuha, silmät vuotavat ja aivastaessa ilmavirta heiluttaa verhoja ja kattolamput tippuvat lattialle. Lisäksi on vähän kurkkukipua, lämpöä olen mitannut peräti 37.4, yskää ei ole. Ensin käytin paperinenäliinat, sitten servietit ja siirryin juuri vessapaperiin. Lääkityksenä menee Burana, Nasolin ja Duact. Käytän nenäkannua: Huuhdellessa ei ensin tule mitään, sitten putoilee harvakseen vesitippoja ja viimeiseksi sieraimesta valuu ohuen ohut suolavesinoro. Haistelin tänä aamuna kahvipakettia: Hajuaisti on toistaiseksi tallella. Väsyttää.  Eikö olekin mielenkiintoista?

Kävin Ryhmäteatterissa katsomassa näytelmän Kalasatama, joka kertoo lesbokirjailijan kasvutarinan. Tarina on hauska ja liikuttava ja se loppui vapautuneeseen sateenkaarilipun heilutukseen ja yleisön seisoma-aplodeihin. Näytelmän on käsikirjoittanut Salla Viikka Tuuve Aron romaanin pohjalta ja sen on ohjannut Sini Pesonen ja pääosaa näyttelee hienosti Joanna Haartti. Santtu Karvonen on kamala lääkäri. Onko missään näytelmässä sympaattista lääkäriä? Näyttelijät vetävät useita rooleja.  Päähenkilön kirjailijanura jää melko vähälle käsittelylle, vaikka onhan se kustantamon juhla aika hauska. 

Hävettää. Näytelmää katsoessa tuli mieleen, että olen kysynyt miespuoliselta homoseksuaalilta ystävältä, että huolehtiihan hän sukupuolitautien ehkäisystä. Ei kai heteroiltakaan sellaista kysytä. Se oli sitä aikaa, jolloin HIV-infektioon ei ollut kunnon lääkitystä ja sitä pidettiin homojen tautina. Hän on ollut nykyään jo vuosia yhdessä samassa parisuhteessa. 

En ole koskaan nähnyt teatterikatsomossa yhtä paljon lyhythiuksisia farkkuihin ja kauluspaitaan pukeutuneita naisia. 

Tänään on pakko palauttaa pari kirjaston kirjaa ja ostaa jättipakkaus nenäliinoja ja vähän ruokaa. Jospa jonkun takin taskusta tai laukun pohjalta löytyisi edes yksi maski.

Sisäinen klovni

Osallistuin pienelle klovneriakurssille. Synnytin klovnini Tahmelan kaupunginosassa, jossa kurssi järjestettiin. Klovninimeni on Helvi. Sain punaisen muovinenän. Ohjaaja-yliklovnin nenä oli valmistettu nahasta. 

Yliklovnimme sai porukan hämmästyttävän hyvin mukaan. Asiallisen oloiset ihmiset pyörivät lattialla punaiset irtonenät päässään. Huusivat, kun klovni lopulla syntyi, leikkivät leikkejä, pukeutuivat hassuihin vaatteisiin ja puhuivat kieltä, jota ei saa enää sanoa siansaksaksi.

Interrail -valmistelut jatkuvat. Varasin hotellihuoneen Hampuriin 3.-6.5 väliseksi ajaksi, mutta merkitsin huolimattomuuttani toukokuun sijaan kyseiset huhtikuun päivät. Sain 4.4 Ebookersilta sähköpostin, jossa kysyttiin, miten hotelliin kirjautuminen sujui, ja mietin, että mitä ne horisevat. Hotellista oli laitettu 4.4 sähköposti, joka sujahti suoraan roskaposteihin. Sieltä soitettiin eilen, että aionko tulla ja sanoin, etten millään ehdi, sillä olen Tampereella. Käskettiin ottaa yhteyttä Ebookersiin, jonka kautta olin huoneen varannut. Oltiin ymmärtäväisiä.

Sain Ebookersilta asiallista ja ystävällistä palvelua, nainen yritti soittaa hotelliin, eikä kuulemma saanut ketään kiinni. Hän lähetti hotelliin sähköpostia ja homma on edelleen levällään. Yritän tsempata itseäni, että rahaa se vain on, mutta ei se oikein auta. 

Kävin kaikki varaukset ja aikataulut läpi ja pyysin toista matkakumppania tekemään saman. 

Kaivoin sisäisen klovnini esille.

Havumetsän lapset

 

Katsoin Virpi Suutarin dokumentin Havumetsän lapset. Se kertoo nuorista aktivisteista ja heidän kontakteistaan metsäteollisuuden ja poliisien kanssa. 

Elokuvan päähenkilöt Ida ja Minka liikkuvat metsissä ja uivat erämaajärvessä huikaisevan kauniissa maisemassa.  Idalla on metsäalan koulutus, joten hän tietää paljonkin metsien hoidosta.  Aktivistit kartottavat metsiä etsien uhanalaisia eläimiä ja kasveja, joiden suojelemiseksi metsäalueita voitaisiin säästää hakkuilta.

Nuoret käyvät mm. sellutehtaassa, jossa saadaan kuulla tehtaan johdon luonnonsuojelujorinoita. Joku toteaakin metsäasiantuntijoista, että heidät erottaa lähinnä parran pituudesta. Onhan se sellutehtaan ympäristö aika karua katsottavaa. Järjetöntä käyttää tukkeja sellun valmistukseen tai energian lähteenä. 

Pitkään viivytään Aalistunturilla, jossa suojelualueen reunamalta kaadetaan metsää. Paikalliset haluaisivat alueesta kansallispuiston. Metsäkoneet ovat niin kalliita, että niillä niitetään puita vuorokaudet ympäri, ryske vain kuuluu. Poliisit tulevat poistamaan hakkuita estäviä aktivisteja. Paikalliset poliisit eivät vaikuta pelottavilta, enemmänkin nössyköiltä. 

Ida keskustelee isoisänsä kanssa metsänhoidosta. Mies ei ymmärrä ajatusta siitä, ettei metsälle tehtäisi mitään, sitä pitää hoitaa ja hyödyntää.  Eihän luonnonmetsässä voi kävellä, kun se on sellaista ryteikköä. Idakin hyväksyy säästeliään metsän hyödyntämisen, kunhan riittävästi metsää suojellaan. 

Aktivisteihin suhtaudutaan kuin vähän hassuihin pikkuisen kurittomiin lapsiin.  Aktivistit ovat kaikille joka käänteessä erittäin kohteliaita.

Olen aktivistien puolella. Metsien hoidosta en tiedä mitään muuta kuin että avohakkuualue näyttää rumalta. Minusta metsä ei ole suoranaisesti kenenkään omaisuutta (vaikka onkin), niin kuin ei myöskään vesi tai ilma. Ainakin metsän omistajalla on vastuu siitä. Se miten metsiä kohdellaan vaikuttaa meihin kaikkiin.  Sympatiseeraan näitä nuoria idealisteja. 

Elokuvateatterissa taputettiin filmin lopputekstien aikana.

Ottakaa te tytöt viimeiset pellit

Jostain kirjoitusoppaasta löytyy (ihan varmasti) harjoitus, jossa käytetään kirjojen ensimmäisiä virkkeitä ja ne järjestellään miten järjestellään. Kun ei ollut muutakaan tekemistä kuin imurointi tai lauseiden kopioiminen, valitsin tietysti jälkimmäisen. Nyt vieressäni sohvalla makaa sekalaisia, pölyisiä kirjoja hujan hajan.  

Pääsiäinen ei tunnu niin synkältä, kun tekee jotain hyödyllistä:

    Alussa oli meri. Oli kylmä. Sumeilematonta valoa, rivakkaa aamunraikkautta oli pyrkinyt huoneisiin jo viikkoja. Kun kirjoituksen pinta murtuu, paperiarkkien välistä valuu hiekkaa. 

   Kun olin lapsi, tiesin että tulevaisuudesta tulisi sopuisa ja valoisa. Äiti kuoli tänään.  Kun viimein lyömme takaovet kiinni ja ahtaudumme penkille hullunkuriseen riviin, minusta ei tunnu miltään. 

    Tuohon aikaan ovikello ei juuri soinut, ja jos soi, peräännyin talon takaosiin. ”Mitä sinä kirjoitat nykyään”, kysyi eräs kaukainen sukulainen. Miten mielikuvitukseton on jälleen eläinkunta!

   

   Ottakaa te tytöt viimeiset pellit.

 

 

Paluu rikospaikalle

Luin Hesarin vanhasta numerosta, ettei kirjailija Chimamanda Ngosi Adichie suosittele aloittelevalle kirjailijalle blogin pitämistä, sillä se vie aikaa romaanin kirjoittamisesta. Olen ehdottomasti samaa mieltä, mutta silti palaan toistuvasti rikospaikalle. 

Kävin Partioaitassa ja ostin rinkan, joka maksoi enemmän kuin tarjouksessa ollut Interrail-lippuni. Rinkka on väriltään violetti ja siinä on runsaasti erilaisia hihnoja. Epäilen, että muutama niistä on ommeltu siihen ihan vain käyttäjää hämmentämään, luotettu siihen, ettei asiakas kehtaa kysyä mikä roikale tämä on. Varasloukku? Haarukkahankain? Yövoidesilta? 

Irrotin rinkan yläosaan hihnoilla kiinnitetyn erillisen pussukan, enkä meinannut saada sitä takaisin kiinni emorinkkaan. Lantiovyössä on kovikkeet, joita voi siirrellä, joten tein sitäkin. Availin ja suljin vetoketjuja, joita löytyy eri puolilta rinkkaa.  Miten osaan päättää, mistä vetoketjulla suljetusta aukosta rinkkaan tunkeudun.

Tarvitsisin parin viikon rinkkakurssin.  

Hallituksemme on viisaudessaan poistanut vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuen, joka oli valtaisat 860 000 euroa ja se kohdistettiin Suomen kirjastoille. Vertailun vuoksi, hallitus on tukenut turkistarhauselinkeinoa lintuinfluenssan vuoksi arviolta 51 miljoonalla. 

Tuella kirjastoihin on hankittu mm. tietokirjoja, käännösromaaneja, runoja, esseitä, lastenkirjoja, selkokirjoja ja suomalaista kaunokirjallisuuttakin. Tämä tuki on samalla auttanut pienkustantamoita, kääntäjiä ja kirjailijoita eli parantanut näiden henkilöiden työllisyyttä. Hallitus haluaa mielummin tukea suuria yrityksiä ja turkistarhausta. Strategiahan sekin on. 

Hallitus esittää kirjan arvonlisäveron nostamista kymmenestä neljääntoista prosenttiin, jonka jälkeen valtio saa kirjasta enemmän kuin sen kirjoittanut kirjailija. Suuressa osassa Euroopan maita kirjoista ei makseta arvonlisäveroa lainkaan. Suomalaisen kirjan ALV on noston jälkeen Euroopan toiseksi korkein.

Päätän raporttini tähän ja siirryn muihin puuhiin.  Anneli Kanto kirjoittaa asiasta omassa blogissaan tarkemmin, asiallisemmin ja asiantuntevammin (linkki blogiin).

P.S. Kaksi kurkun siementä on itänyt! Kohta kerään omaa kurkkusatoa.

Kurkkuverhot

Eräs kirjailija kertoi, että hän lähti nuorena reilille aiemmin täysin tuntemattoman tyypin kanssa. Tai tapasivat he kerran ennen matkaa.  Me olemme L:n kanssa tunteneet toisemme vuosikymmeniä. Hänen miehensä (joka lähtee myös) on vähemmän tuttu.

Olimme molemmat ladanneet puhelimiimme Interrail-äpit, joista tiirailimme aikatauluja. Toisella matkalaisella junat starttasivat tuntia aiemmin ja tulivat luonnollisesti perille tuntia ennen minun junaani. Ehkä kyse on jostain aikaerohommasta. Hämmentävää se kuitenkin oli. 

Nuorina tyttösinä katsoimme asemien seinille ripustetuista tauluista, mihin niitä junia menisi ja suttasimme määränpään vihkoseen, jota nimitettiin Interrail-kortiksi.

Ymmärsin (tai minulle selitettiin), että kun laiva lähtee aamuyöstä Travemundesta Helsinkiin, on satamaan mentävä jo edellisenä päivänä ja laivaan pääsee klo 22.30. Matkustuspäivä on siis eri kuin laivaannousupäivä.

Varasimme parit majoitukset. Vaihdoin Hampurin majapaikkaa ja muutin yöpymisaikaa.  Ostin konserttilipun. 

Haluaisin kurkkuverhot. Laitoin kurkun siemenet itämään. Kurkin aamuisin multaa toiveikkaana odottaen jotain vihreää ilmestyväksi. Saatan jo kuvitella ojentavani käteni kohti kasvattamiani kurkkuja ja  nauttivani niitä joka aterialla. Suunnittelen katselevani ulos ikkunasta itse pingoittamiani naruja pitkin kiipeilevien kurkun versojen ja lehtien läpi.  

Kurkkujen lannoitukseen suositellaan bogashi-kompostoinnissa syntyvää nestettä tai laimennettua virtsaa. Pohdin jo käytännön toteutusta. Mahdollisesti muukin lannoite käy. 

Varoitus: Tähän blogikirjoitukseen saattaa sisältyä myös faktaa. 

Raportti

Olen viimeisen päivityksen jälkeen käynyt teatterissa (Rednose Companyn Don Quijote) ja sen jälkeen viinillä Teatterinkulman ravintolassa, kuntosalilla, Sara Hildenin taidemuseossa ja kahdesti tekstipajasssa (toisen tekstipajan jälkeen viinillä Konttorissa).  Viherkasvini on menehtynyt.

Eilisessä tekstipajassa käsiteltiin oman kässärini alkua. Tämä herätti horrostavan tekstin kuplimaan kuin jääkaapista lämpimään otetun ja ruokitun taikinajuuren.  Sain vielä tänäkin aamuna uusia ideoita. Tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi tehdä jotain. 

Rednose Company oli taas ihana. "Luimme" aikoinaan lukupiirissä Don Quijoten, joka lienee ensimmäinen eurooppalainen romaani (ainakin espanjalaisten mielestä). Miguel de Cervantes on espanjalaisten Aleksis Kivi ja Don Quijote Seitsemän veljestä, mutta huomattavasti tylsempi ja varhaisempi teos (anteeksi espanjalaiset, nämä ovat omia tulkintojani).

Romaani on todella puuduttava, yli tuhatsivuinen, eikä oikein etene mihinkään, joten lukematta jäi. 

Nämä Rednose Companyn tyypit tekivät siitä mahtavan karnevaalin, jossa yhdistettiin nykyaikaa ja historiaa. Musiikkia, klovneriaa, naurua ja osaavat nuo tyypit tarvittaessa liikuttaakin. Ei liene sattumaa, että yksi heidän näytelmistään on nimeltään Aleksis Kivi (se kannattaa myös ehdottomasti nähdä). 

Sara Hildenillä on esillä museon omia kokoelmia, ulkomaista taidetta.  

Ylimpänä kuva Sara Hildenin suosikkimaalauksesta (Paul Delvaux, Kesä vuodelta 1938). Kerrotaan, että Hilden halusi aina museolla vieraillessaan nähdä maalauksen. 

Seinällä roikkuu myös yksi museon aarteista Francis Baconin maalaus, Kaksoistutkielma George Dyerin muotokuvaa varten vuodelta 1968. Dyer oli pikkurikollinen ja taidemaalarin rakastettu. Alkoholisoitunut Bacon teki itsemurhan 1971. Sara Hilden istui kerran illallispöydässä miehen vieressä ja kuvasi tätä hiljaiseksi ja miellyttäväksi mieheksi. 

Nyt on ryhdyttävä kirjoitustöihin. 

Kuvat: Jussi Koivunen

Operaattorin vastaisku

En tiedä juuri mitään tylsempää kuin toisen henkilön unet ja matkat. 

Poikkeuksiakin on: esiinnyt itse siinä unessa. Silloin haluat ehdottomasti kuulla kaiken ja esität muutaman kysymyksenkin.  Tunnet itsesi tärkeäksi.

Matkajuttuja jaksaa kuunnella, jos sattumoisin odottaa reissua samaan kohteeseen  tai matkalla on tapahtunut muutakin kuin nautittu hyvää lasagnea ja nähty pakollinen taidemuseo. Pahasti pieleen menneet reissut ovat parhaita.

Hotellivinkit kiinnostavat aina. Huippuhalvat ja ihanat majoituspaikat. Tosin niitä ei ole. 

Vaihdoin puhelinliittymän halvempaan. Sopimusta solmittaessa tarjottiin joka käänteessä lahjakorttia, ensin operaattorin myymälään (30 euroa), lopulta sain lahjakortin Keskolle (50 euroa).  Homma eteni 30-40-50 euroa ja jokaisella etapilla konsultoitiin esihenkilöä tai ainakin näin kerrottiin. Tekstiviestejä on tullut jo neljä kappaletta. 

Odottelen nykyisen operaattorin vastaiskua. 

Vielä pari lyhytelokuvaa

Jatkan vielä lyhyesti Filkkareista: Katsoin sunnuntaina kansainvälisen kilpailun palkitut filmit.  Kirjoitan nyt dokumenteista ja jätän fiktion törkeästi väliin.

Tykkäsin Sam Shainbergin elokuvasta, joka kertoi New Yorkin metrossa taskuvarkaana työskentelevästä mustasta miehestä (työskenteleeköhän hän siellä edelleen). 

Palkitusta elokuvasta sanotaan: Eri kerrontatapoja yhdistelevä Shotplayer on monitasoinen muotokuva taskuvarkaasta ja kaupungista hänen ympärillään. Mestarillisesti rakennettu dokumentti leikkii 1970-luvun amerikkalaisten indie-elokuvien troopeilla ja näyttää, millaista on elää yhteiskunnan marginaalissa.  

En ymmärrä indie-elokuvien troopit tarkoittavat, mutta ei se mitään. 

Elokuvan täytyy olla ainakin osittain näytelty, sillä autenttisia anastustilanteita olisi vaikea kuvata. Taskuvaras hapuili metrossa seisomapaikoilla matkustavien taskuja ja  käsilaukkuja. Hän kertoi inhoavansa tiukkoja farkkuja, mikä on ymmärrettävää, sillä ne häiritsevät muutenkin vaativaa työtä. Varas erotti poliisit harhailevista katseista, muut eivät metrossa ympärilleen vilkuile. Muistelen, että mies oli toiminut alkuun harjoittelijana jollain kokeneemmalla alan ammattilaisella. 

Syy varasteluun oli tietysti köyhyys, mutta varas oli jäänyt samalla koukkuun siihen adrenaliiniryöppyyn, jonka onnistuminen tuotti. 

Katsoja asettuu varkaan puolelle ja jännittää saako tämä otettua lompakon omistajan huomaamatta, vaikka kuka oikeasti haluaisi tulla ryöstetyksi.

Toinen mieleenpainuva dokumentti oli Fariba Haidarin  Leila, joka oli afganistanilaisen transnaisen muotokuva. Leila toimi opettajana ja tanssi häissä miesten puvussa, mutta meikattuna. Nuo esiintymistilanteet olivat hämmentäviä, sillä yleisö koostui pelkästään hurraavista ja seteleitä jakelevista miehistä, muuten Leila koki huutelua ja syrjintää. Hän kertoi kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. 

Elokuvasta välittyi Leilan elämänilo ja pyrkimys elää hyvää elämää vaikeissa olosuhteissa. 

Nyt Leila on lähtenyt maasta, jota Taleban hallitsee.

Suosittelen lyhytelokuvafestivaaleja lämpimästi! Saisinko ilmaiset liput, kun kirjoitan aiheesta näin ahkerasti?

Carte blanche

Iiti Yli-Harja (olin jo lisäämässä hänen ikäänsä tähän, mutta sitten muistin, etten pidä taiteilijan iän korostamisesta) on muusikko ja elokuvaohjaaja. Yli-Harja voitti viime vuonna Filkkareilla Risto Jarva -palkinnon ja hän on pokannut Jussin animaatiolla Kaikki äitini puhelut. Ohjaajan retrospektiivi esitettiin tämän vuoden festivaaleilla ja hän sai koota carte blanche -näytöksen (googlasin "mitä carte blanche tarkoittaa suomeksi" ja sain vastauksiksi "avoin valtakirja" ja "vapaat kädet"). 

Havaitsin näytöksen yleisössä korkean miesnutturatiheyden. Pukeutumisen pääväri oli musta. Jännää muuten, että miehetkin ovat kiinnostuneita lyhytelokuvista, yleensähän kulttuuritapahtumat täyttyvät kausikorttimummoista.

Elokuvat: 

Bouquets (ohjaaja Rose Lowder). Kahden minuutin elokuvassa nähtiin täriseviä kukkakimppuja. 

Polte (ohjaaja Sam van Ingen). Teuvo Tulion tuhoutuneen elokuvan pahoin vaurioituneet viime minuutit, joissa näyttelijöiden naamat sulivat psykedeelisiksi kuvioiksi. Näytti hienolta, tältä ehkä tuntuisi jos söisi huumesieniä. En ole kokeillut. 

Lucia (ohjaajat Niles Atallah, Cristobal Leon ja Joaquin Cocina). Huoneen seinille ilmestyy toistuvasti hiilellä piirretty ex-rakastettu. 

Emily & Ariel show (ohjaajat Emily Ann Hoffman ja Ariel Noltimier Strauss). Nukkeanimaatiossa nuoret naiset valmistautuvat iltaan. 

Liitäjät (ohjaaja Anssi Kasitonni). Liito-oravalapsi opettelee lentämistä. Huumoria ja tekemisen iloa. 

Backflip (ohjaaja Nikita Diakur). Ohjaaja muokkaa itselleen avattaren ja opettaa  sille tekoälyllä  voltin taaksepäin kerien. Hulvatonta katsoa hypyn edistymistä, sille nauraa vähän kuin mykkäelokuville. Huonekalut kaatuvat ja raajat vääntyvät vinksin vonksin. 

Creature Comforts (ohjaaja Nick Park). Animaatiossa haastatellaan eläintarhan eläimiä.

My Silence (Ohjaaja Mika Taanila). Ohjaaja kertoi menneensä videokauppaan ja ostaneensa Louis Mallen elokuvan Ilta Andrén kanssa ja leikanneensa dialogikohdat pois. Elokuvassahan ei tapahdu oikeastaan mitään, kaksi miestä syö ravintolassa ja keskustelee, joten materiaalia jäi vartin verran. Tämä on aiemmin esitetty videoteoksena jossain näyttelyssä. Joku yleisöstä kysyi, onko alkuperäisteoksen käsittelyyn pyydetty lupa. Ei kuulemma ole. 

Topic I ei II, part II (ohjaaja Pascal Baes). Kerrassaan kiehtova ja kaunis, jotenkin tanssillinen lyhäri, ei dialogia ollenkaan. Henkilöt liukuvat vaivatta vanhan kaupungin katuja pitkin.

Hi Stranger (ohjaaja Kirsten Lepore). Söpö alaston animaatiohahmo tuijottaa katsojan sieluun. 

Kännykkäkuva: Heidi Mäkinen 2024

 

Mikä on taidetta?

Filkkarit jatkuvat. Yritän kirjoittaa näkemistäni elokuvista edes jotakin. Vaikka kyseessä on lyhytelokuvafestivaali, nähdään muutakin. Eilen katsoin pitkän linjan elokuvaohjaajan, Veikko Aaltosen dokumentin En salaa sinulta mitään. 

Dokumentissa käsiteltiin taidetta: mikä on taidetta, kuka on taiteilija ja mitä merkitystä taiteella on. Haastateltiin sellaisia merkittäviä hahmoja kuin Esko Salminen, Ralf Gothoni ja Jarmo Mäkilä. Naistaiteilijatkin pääsivät ääneen. Mieleen jäivät ainakin Pirkko Hämäläinen, Saara Turunen ja Riina Tanskanen. 

Eräs nuori nainen elokuvassa sanoi jotain sen suuntaista, että jos haluaa vaikuttaa asioihin, ei kannata säveltää ilmaston lämpenemistä käsitteleviä sinfonioita kausikorttimummoille. No kausikorttimummot pitävät taidelaitokset pystyssä, mutta onhan kommentissa myös perää. Saattaa olla hyödyllisempää liittyä Elokapinaan. 

Elokuvan jälkeen ohjaajalta kysyttiin,  mitä seuraavaksi. Aaltonen tuntui olevan varma, ettei hän enää saa rahoitusta elokuviinsa, sillä hän tulee eläkeikään. Surullista. Ainakin minusta. 

Dokumenttiin haastateltiin suuri määrä ihmisiä ja haastatteluihin käytettiin paljon aikaa, joten materiaalia löytyy tuntikaupalla jostakin varastosta. 

Jarmo Mäkilän maalaukset ovat hienoja ja oli kiinnostavaa seurata maalausprosessia. Minusta  dokumentissa vilahteleva paikkaa vaihtava patsas oli täysin turha. Muuten kyllä nautin ja mietin elokuvan teemoja vielä jälkeenpäin. 

Hyvää naistenpäivää! 

Filkkarit

Ostin kymmenen kerran sarjalipun Filkkareille (varmaankin nykyään kuuluu sanoa Tampere Film Festival). Osa lipuista menee ystäväpariskunnalle. Hankin sarjalipun perinteisesti jonottamalla, vaikka saahan niitä nykyään netistäkin. Jonottaessa tulivat mieleen Sodankylän elokuvajuhlien mataavat lippujonot (sinnekin saa jo nettilippuja), sähläilyt ja kenkkuilevat tulostimet. Peter von Bagh katseli minua pilven reunalta ja myhäili.

Näin eilen kotimaisen kilpailun kokonaisuuden numero seitsemän. Ensimmäisen lyhytdokkarin (Parta) oli ohjannut Kristina Karsten. Dokumentti kertoi keski-ikäisestä Late Mäntylästä, papista, joka on syntyessään ollut nainen, mutta ei identifioidu naiseksi eikä mieheksi. Mäntylä haluaa itselleen parran. Elokuva lisäsi taas kerran ymmärrystäni ja liikutti minua. 

Risto-Pekka Blomin Lasse kaatuu, voi ei kertoi fiktiivisen tarinan Lasse Virenin  kaatumisesta 10 000 metrin juoksussa Münchenin olympialaisissa. Elokuvaan on saatu tunnettuja näyttelijöitä kuten Hannu-Pekka Björkman ja Matti Onnismaa. Isäni osti aikoinaan vinyylilevyn, johon tuon juoksun selostus oli taltioitu. 

Hyvästi Leninille (ohjaaja Inka Achte) dokumentoi Leninin patsaan hävittämisen ja Vain toinen meistä (ohjaus Niina Panda Vuorisara) oli elokuva "sisaruksista, väkivallasta ja aggression hirviöstä" (kopioitu ohjelmakirjasesta). Eivät oikein vakuuttaneet minua, vaikka jälkimmäisessä oli kyllä puolensa. Kovin synkkä se oli.

Täällä haisee hiiri oli Iiti Yli-Harjan varsin mainio omaan elämään perustuva animaatio. Ikävä kyllä elokuvassa vilisi hiiriä, joten jouduin sulkemaan silmäni pitkiksi ajoiksi. Hiiret eivät olleet edes oikeita, mutta jotain kamalaa niissä oli. 

Johanna Vuoksenmaan lyhärin Se on niin kuin se on käsikirjoituksen oli kirjoittanut Petri Tamminen, jota ihailen ja siinä näytteli Aimo Räsänen, jota myös ihailen. Ihailen minä Vuoksenmaatakin ja vähän kadehdinkin. Tässäkin elokuvassa esiintyi Matti Onnismaa! Samuli Niittymäki oli ihan paras metsästäjän roolissa.

Filkkarit, anteeksi Tampere Film Festival alkoi hyvin. Muuta en voi vielä sanoa.

Aurinko vai tuuli

Tampere on ihmeparantunut vaikeasta depressiosta! Kalvakat kaupunkilaiset ovat ryömineet yksiöistään, kaksioistaan ja kolmioistaan ja lähteneet ulos aurinkoon.  Moni on riisunut kevytmielisesti pipansa ja muutama kulkee uhkarohkeasti takki auki.  Tulee mieleen klassikkosatu siitä, kumpi on vahvempi aurinko vai myrskytuuli.

Vielä eilen masennus ja ärtyneisyys riivasivat koko kaupunkia. Metso-kirjastossa mies heitteli raivoissaan veronmaksajien varoilla hankittuja tietokoneen näyttöjä ja keskusyksiköitä niin, että kovalevyt ryskyivät. Meteli kantautui kirjaston kahvilaan saakka. Istuin Cafe Metsossa ja mietin, mitä on meneillään. Näin ikkunasta muutamien asiakkaiden kiiruhtavan ulos kirjastosta ja räyhääjäkin pakeni pian paikalta.  Poliisit saapuivat sitten kun mies oli poistunut rakennuksesta. Tietokoneiden tuhoaja käytti liikkumisen apuna yhtä kyynärsauvaa, mutta liikkui silti vikkelästi.

Joskus minunkin tekisi mieli hajottaa paikkoja, mutta hillitsen itseni. 

Olen alkanut pelätä vanhuutta. Monessa kunnassa säästetään ja lopetetaan ympärivuorokautinen vanhusten hoito kokonaan ja siirrytään halvempaan yhteisölliseen asumiseen.  Muistamattomat vanhukset viettävät suuren osan päivästä keskenään, muita virikkeitä kuin kuukausittainen hartaushetki ei tarjota. Öiseen aikaan ei henkilökuntaa ole. Turvaranneke on kiinnitetty vanhusten hauraisiin ranteisiin, mutta tuleeko ranneke hädän hetkellä mieleen? Osataanko painaa hälytysnappia? Omaiset voivat seurata vanhusta valvontakameran avulla.  Entä jos omaisia ei ole? 

Minulla on kaksi lasta, mutta haluanko heidän valvovan minua ja tahtovatko he seurata kaadunko yöllisellä vessareissulla.  Olen paljolti hoitanut jo lapsena itse itseäni (nyt liioittelen, mutta kun liioittelu on niin tehokasta),  joten tämähän on luonnollista jatkumoa sille. 

 

 

Varas

Mietin miten kummallisia me ihmiset olemme. Minä ainakin yllätän itseni toistuvasti. 

Tiistaina, samaan aikaan kun venyttelin kuntosaliryhmän jälkeen, siinä lähellä vanhempi pariskunta pueskeli ulkovaatteita päälleen. Mies sanoi minulle "Olet tosi hyväkuntoinen" ja hänen vaimonsa sanoi "Teet isoilla painoilla".  Normaali-ihminen ei kommentoisi mitenkään, korkeintaan myöntelisi tai sanoisi, etteivät ne painot niin suuria ole (eivät muuten olekaan) tai  pidän nykyään liikunnasta (koulussa en tykännyt urheilutunneista, olin pieni ja heiveröinen), mutta minäpä sanoin "Meidän suvussa ollaan ensin hyväkuntoisia ja sitten sairastutaan dementiaan". Ei se edes pidä paikkaansa, isäni suvussa ei ole tietääkseni ainoatakaan dementikkoa, äitini suvussa on.

Näin saksalaisen elokuvan Opettajainhuone. Päähenkilöä näyttellyt nainen oli kyllä erinomainen, mutta jotenkin elokuva jätti minut kylmäksi. Mitenköhän amerikkalaiset olisivat tehneet saman tarinan. Loppuun olisi sijoitettu katharsis.  Itkua, naurua, sovintoa, elämän tarkoituksen ymmärtämistä, halauksia ja kävelyä kohti auringonlaskua tai -nousua.

Elokuvassa joku varastaa rahaa. Asiasta syytetään koululaista, joka on maahanmuuttaja (opettajankin suku on Puolasta).  Kumpikaan heistä ei ole syyllinen (opettajaa ei edes epäillä). No varas löytyy ja kaikenlaista hämminkiä aiheutuu, en jaksa selittää. 

Omassa koulussani rehtorin vaimo toimi kanslistina. Pariskunta varasti ainakin koulun ruokarahoja (kouluruokailusta piti maksaa itse ja rehtori kuulutti toistuvasti, että ruokalaskut pitää hoitaa heti). He jäivät eläkkeelle, kun asia paljastui.  En tiedä tehtiinkö poliisitutkintaa. Saisikohan siitä elokuvan?   

Ilker Çatakin ohjaama Opettajainhuone on kilpaillut monessa paikassa Aki Kaurismäen elokuvan Kuolleet lehdet kanssa. Pidin  Kaurismäen elokuvasta enemmän.

Lydia the tattooed lady

Linnunlaulua. Pikkuisen kevättä on ilmassa ja vielä enemmän vaatekaupoissa, mutta ei sieluissa (tai varmaan joidenkin sieluissa on). Mämmiä ja pääsiäismunia voi jo ostaa, laskiaispullat ja runebergintortut on siivottu alta pois.  

Kuuntelin tänä aamuna kävellessäni Louis Therouxin podcastia, jossa hän kertoo, ettei haluaisi mennä juhliin, mutta menee kuitenkin. Mies on yksi maailman tunnetuimpia dokumentaristeja, mutta hänelläkin on etukäteisahdistusta sosiaalisiin tilateisiin liittyen.  Tästä saa helposti sellaisen käsityksen, että jotkut juhlat olisivat tulossa. Vakuutan, ettei näin ole.

Kyynärvarteeni on eilen tatuoitu pieni kukkakimppu. Vaatimattomia luonnonkukkia. Kukat ovat vielä suojassa muovin alla ja pientä katumusta ilmassa, vaikka tuskin kukaan edes huomaa kuvaa, sillä se sijaitsee kyynärvarren sisäpuolella.  

Tatutointitila näytti ihan kampaamolta tai kosmetologin vastaanotolta. Valoisalta. Ei tummia seiniä, eikä lihaksikkaita könsikkäitä. Toimenpide ei sattunut, mutta tuntui epämiellyttävältä. Ihan kuin nainen olisi käsitellyt kyynärtaipeen ihoa, vaikka hän piirsi kuvan alemmaksi. Hämmästelen ihmisiä, joiden iho on tatuointien peitossa, miten he ovat jaksaneet maata riittävän pitkään jonkun kiusattavana.  Ennen toimenpidettä piti allekirjoittaa paperi, jossa vakuutin, etten ole humalassa.  No oli paperissa muutakin.

Tatuoija sanoi, että hän piirtää mieluiten luontoa, kasveja ja hyönteisiä. Hän nauttii käsillä tekemisestä. Nainen oli ommellut itselleen asun keskiaikamarkkinoita varten omin kätösin, ilman ompelukonetta. 

Voi tietty miettiä miksi myöhäiskeski-ikäinen nainen ottaa tatuoinnin, säästäisi nekin rahat lapsilleen tai hautajaisiinsa.  En tiedä. Epäilen tämän jäävän viimeiseksi, vaikka olen kuullut, että kun tälle tielle lähtee, ei paluuta ole. Näin kävi Lydialle:

Oh Lydia, oh, Lydia, say have you met Lydia
Oh, Lydia, the tattooed lady
She has eyes that folks adore so
And a torso even more so
Lydia, oh, Lydia, that encyclopedia
Oh, Lydia, the queen of them all
On her back is the Battle of Waterloo
Beside it the Wreck of the Hesperus too
And proudly above the waves
The Red, White and Blue
You can learn a lot from Lydia

 

(Ensimmäinen säkeistö Groucho Marxin sanoittamasta laulusta Lydia the tattooed lady.)

 

Vierailulla

Kävin torstaina Salossa. En tavannut Salon suurta poikaa Sauli Niinistöä, joka vieraili paikkakunnalla samaan aikaan. Väitettiin, että Niinistö liikuttui entisessä kotikaupungissaan kyyneliin, mutta epäilen kyynelehtimisen liittyneen kyynelnesteen ominaisuuksiin ja viimaan, joka kaupungissa puhalsi. Kyyneliä pidettiin söpöinä, olivathan ne presidentin kyyneleitä ja niitä pidettiin osoituksena siitä, että presidentilläkin on tunteet.

Minulle Salo on vain harmaa kaupunki, jonne on vaikea matkustaa Tampereelta ja jossa asuu nykyään sukulaisia, silti simäni valuivat kyynelnestettä. Kyynelehtiminen liittyi kyynelnesteen koostumuksen huonontumiseen ja erikoista kyllä kuiviin silmiin. Kyynelten laatukin voi huonontua.

Salon taidemuseossa oli esillä kiinalaisen valokuvaajan ja arkkitehdin Cheng Jiagangin töitä. Lavastetuissa kookkaissa valokuvissa naispuoliset näyttelijäopiskelijat poseerasivat terästehtaassa, kaivoksessa ja ihmisten muokkaaman luonnon keskellä kuin sievät nuket.  Isäni eteni näyttelyssä kuvalta toiselle sellaista vauhtia, etten tahtonut pysyä perässä. Epäilen, että hän tuli näyttelyyn ihan vaan minun takiani.

Vaihdoimme isän huonekasveihin mullat ja suuremmat ruukut.  Miksi moni tylsä työ muuttuu vieraassa ympäristössä siedettäväksi? Omat kasvini joutuvat kitumaan ilman tuoretta multaa ja lisäelintilaa. Ruukut puristavat kivuliaasti juuria ties monettako vuotta. Lapsillekin ostetaan uudet kengät. Ehkä joku naapuri voisi huoltaa kasvini, minä voisin vaihtaa naapurin kukkamullat.

Kävelyuskonto

Uskoni kävelemisen uudistavaan voimaan on vankkumaton. Voisin perustaa kävelyuskonnon.  Kukaan ei ole vielä oikein keksinyt miten kävelyn voisi kaupallistaa, onhan se ikävästi ihan ilmaista.

Luin muuten jostain, että jokamiehenoikeudet ovat kaksiteräinen miekka. Metsänomistajat voivat surutta parturoida omistamansa metsikön, kun tietävät, että voihan sitä kävellä jossain toisessa metsässä.

Kävelin eilen yhteen kirjoitusjuttuun ja matkalla keksin mielestäni erinomaisen kirjaidean. Tänä aamuna heräsin nuhjuisena ja alakuloisena, mutta vedin jalkoihini nastalenkkarit ja lähdin Pyhäjärven rantamille kävelemään. Siitä koitui ihan välitöntä hyötyä sekä ruumiille että sielulle . Matkalla mietin yhden ihmisen tekstiä ja sitä miten  kävisi, jos kyseisen tarinan henkilö olisi miehen sijaan nainen. Innostuin asiasta, joka ei kuulu minulle tippaakaan. Sitten keksin kaikenlaista uutta omaan käsikirjoitukseeni, jota nyt muokkaan. Sitä tuskin koskaan julkaistaan. Tähän pessimistiseen ajatukseen ei edes kävely auttanut.

Illalla kotiin palatessani näin Hämeensillalla Aleksei Navalnyin muistokukat ja -kynttilät ja liikutuin. 

Yksi viherkasvini kasvatti käärmemäisen kaljun varren, joka päästä sojotti kaksi vihreää lehteä.  Olin kasvutavasta kasvin kanssa eri mieltä. Varresta putosivat kaikki lehdet ja tilalla törröttivät nekroosiin menneet tyngät. Repäisin kasvin juurineen mullasta, leikkasin varresta kaksikymmentä senttiä ja tökkäsin loput takaisin multaan. Nyt hän on alkanut pukata uusia vetreitä lehtiä. Kiitän kasvia ymmärryksestä ja luottamuksesta.

Pelkuri

Kun ei ole mitään kirjoitettavaa, voi klassisesti kirjoittaa siitä, ettei asiaa ole.  Sain tästä jo seitsemäntoista sanaa. 

Kävelen usein kaupan ohitse, jossa myydään söpöjä kyniä, muistikirjoja, tarroja ja Tarot-kortteja. Ikkunan somistuksena seisoo kaksi muovista bambia. Liikehuoneisto on melko tilava, eikä siellä juurikaan näy asiakkaita. Epäilen, että liikettä käytetään rahanpesuun. 

Valitin ystävälle, etten saanut edellisestä työpaikastani teelusikoita täyttäessäni tasavuosia. Ylihoitaja ojensi syntymäpäiväteelusikat saman klinikan hoitajalle, mutta ei minulle. Syyksi hän sanoi puuttuvan virkasuhteeni. Hoitaja on nauttinut alpakkalusikoistaan (epäilen, etteivät teelusikat olleet hopeaa) nyt kahdeksantoista vuoden ajan. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin. Tämmöinen trauma löytyy menneisyydestäni. Ehkä se ei ole suuri, mutta pieni lisätaakka kuitenkin.

Pitäisi kirjoittaa Aleksei Navalnyistä, joka oli käsittämättömän rohkea mies, eikä tämmöinen nynnypelkuri kuten minä, joka olen harkinnut tatuoinnin ottamista kahdenkymmenen vuoden ajan (en ole vieläkään ottanut) ja jännitän juhliin menemistä. Mitään juhlia ei tällä hetkellä ole edes tiedossa. Jännitän valmiiksi.

Hesassa

Kävin eilen Hesassa (pitää kuulemma sanoa stadissa, mutta minä käyn sitkeästi Hesassa). Sain loppuun asti jännittää, kulkevatko junat. Kyllä kulkivat. Paluumatkalla 20.24 Pendolino oli vaihtunut IC-junaksi, joka saapui lopulta Tampereelle vartin verran myöhässä. 

Suomen valokuvataiteen museon  K1 Kämp galleriassa oli esillä Pentti Sammallahden (s.1950) valokuvia otsikolla Me kaksi (sopi hyvin ystävänpäivään). N sanoi, että sammal on toisin päin lammas. Jotain sopivan ystävällistä ja pehmeää (ei suinkaan laimeaa) on kuvissakin. 

Luettuani näyttelyn esittelytekstit, huomasin, että taiteilija rajaa kuviinsa melkein aina kaksi ihmistä, eläintä tai eläimen ja ihmisen. Kuvat ovat usein lempeän humoristisia, mutta eivät koskaan teennäisiä. Sammallahti tekee perinteisiä mustavalkokuvia, filmille tallennettuja ja pimiössä työstettyjä. Näyttely olisi hieno treffipaikka, sinne voisi sopia tapaamisen vaikka ystävän kanssa. 

Tm-galleria tarjosi melkeinpä edellä mainitun valokuvanäyttelyn vastakohdan. Taiteilijan (Minjee Hwang Kim) surullisia omakuvia, jotka hän on piirtänyt peiliä käyttäen. Kuvista löytyy monesti jotain vähän vinksahtanutta, jotain, joka jää vaivaamaan. Taiteilija tuijottaa palamatonta tulitikkua ja silmistä heijastuu tuli. Silmissä on muutenkin aina jotain kummallista. 

Seuraavaksi menin ison kustantamon tilaisuuteen, ensin tuntia liian aikaisin. Tunnen itseni niissä piireissä lapseksi, jota ei huolita mukaan kaikkiin leikkeihin.

Eläinkrematorio

Kun Kerttu-kissa hiljattain kuoli eli sai lukuisten vaivojensa ja vanhuuden raihnaisuuden vuoksi eutanasian (rauha hänen kissuudelleen, loppu oli kaunis ja rauhallinen, haluaisin samanlaisen), kysyi eläinlääkäri, tuhkataanko Kerttu ja haluanko tuhkat itselleni. Tuhkattiin, enkä halunnut. 

Jälkeenpäin tuli mieleen, että poltetaanko eläinkrematoriossa jokainen kissa ja pikkukoira erikseen. Voiko olla varma, että uurnaan päätyvät oman lemmikin tuhkat, eivätkä naapurin kanin jäännökset. 

Kuulemma ne, joiden tuhkaa eläimen ihmisomainen ei halua, poltetaan köntässä. Muussa tapauksessa eläin tuhkataan erikseen ja uurnaan pakataan vain oman rakkaan lemmikin jäännökset. Eläinkrematorioilla on mm. sellaisia nimiä kuten Aarnituuli, Pilvilinna, Eläinkoto, Lemmikkilehto ja Korvenlehto.

Luin Iltasanomien artikkelin eläinkrematoriosta ja siellä todellakin järjestetään yhteis- ja erillistuhkauksia. Krematorion pihalla sijaitsee muistolehto, johon tuhkat voidaan levittää, jollei niitä halua itselleen. Nelikiloisen kissan tuhkaamiseen menee puolisen tuntia.

Joku perustaa oman kotialttarin, toinen levittää tuhkat maastoon (on syytä pyytää maanomistajan lupa), kolmas hautaa uurnan kotipihalle tai kesämökin pihassa kasvavan kuusen juurelle. 

Istun sohvalla ja odotan edelleen, että Kerttu kurottautuu sohvan selkänojalta ja nuolaisee hiuksiani.  Kerttu piti kovasti hiustenhoitotuotteiden mausta. 

Muistakaa äänestää!

Harmaa Hiace

Klo 4.00 Kylkeä kutittaa, hän raapii ihoaan, vaikka ei pitäisi. Lonkkaa juilii kunnes oikea asento löytyy. Kissa repii tapettia ja naukuu. 

Klo 5.00 Pissattaa. Vessan valo häikäisee. Hän säikähtää peili-itseään, sydän alkaa lyödä epäsäännöllisesti. Silmätipat ovat keittiössä, hän lyö isovarpaansa keittiön kynnykseen, sydän rauhoittuu. Kissa kerjää silityksiä ja ruokaa. Hän palaa makuuhuoneeseen ja sulkee oven. Kissa raapii ovea. 

Klo 6.00 Hän näkee unta kansakoulunopettajastaan.  Eivät ole unetkaan kuin ennen. Hän nousee istumaan ja ryyppää vettä lasista, jonka on illalla asetellut yöpöydälleen.

Klo 7.00 Kissa naukuu. Tuuli kurittaa peltikattoa.

Klo 8.00 Hän näkee unta anopistaan, jonka tapasi viimeksi maaliskuussa 1985, jolloin tuli riitaa perunoiden keittämisestä. Anoppia ei enää ole. Kissa naukuu.

Klo 9.00 Vesi valuu suodattimeen. Kahvipaketissa lukee Juhla Mokka. Kahvi tuoksuu. Kissa naukuu. Hän antaa kissalle ruokaa, pakkauksessa lukee Genuss in sauce/ Regal de sauces, eikä hän ymmärrä mitä se tarkoittaa, kissa vielä vähemmän. Sauce on kastike. Kissa levittelee lihan ja kastikkeen ruokakipponsa ulkopuolelle ja napsii sattumat lattialta. Hän syö makkaravoileivän ja juo kaksi kuppia kahvia.

Klo 10.00 Hän istuu vakiopaikalleen ikkunan ääreen. Katti hyppää syliin, hän heittää sen takaisin lattialle.

Klo 12.00 Harmaa Hiace ajaa tietä pitkin ja hän miettii ovatko Virkkuset ostaneet pakun. Mihin ne semmoista tarvitsevat, vanhat ihmiset.

Nastat

Puin sunnuntaiaamuna nastalenkkarit ja lähdin lenkille Pyhäjärven rantamille. Nastakengistä huolimatta en meinannut pysyä pystyssä jäisellä uralla. Roikuin kävelytien vieren pusikoissa etten olisi valunut Pyhäjärveen, joka oli osittain ilman jääpeitettä. Päättelin, että nastojen pito oli jollain mystisellä tavalla kadonnut. 

Tuttu pariskunta ohitti minut ja sanoi, että miksi et pukenut nastakenkiä ja minä, että onhan minulla sellaiset. Kun he olivat menneet, huomasin, että oikeassa jalassani oli musta nastalenkkari ja vasemmassa tavallinen lenkkikenkä.

En muista, että nuoruudessani olisi ollut näin liukasta. Nastakenkiäkään ei ollut vielä keksitty tai ainakaan niitä ei ollut yleisesti myynnissä. Muistelen, että ensimmäiseksi saataville tulivat kengän pohjiin kumisilla renksuilla kiinnitettävät nastat, jotka irtoilivat kävellessä. Ehkä me sitten hiihdettiin joka paikkaan ja ne jotka eivät hiihtäneet joutuivat sairaalaan lonkkamurtumien takia. 

Katsoin videon, jossa opetettiin oikeaoppista kaatumista. Liukastuessa ei saa ottaa kädellä vastaan, joka on automaattinen refleksi. Kädet käskettiin pistää kimppuun ja rysähtämään kyljelleen. Selälleen kaatuessa pitää liikettä jatkaa niin, että jalat kohoavat kohti taivaita. Tätä voi harjoitella illalla sänkyyn kaatuessaan.

Ei voi mitään

Kävin aamulla uimahallissa, jossa vesijumppasin video-ohjauksessa. Kuulostaa siltä, kuin joku olisi ohjannut minua kaukosäätimellä, mutta ei sentään. Ruutu on kiinnitetty vesijuoksuradan maaliin ja minusta vaikuttaa siltä, että me harvat jumppaajat ärsytämme muutamia juoksijoita, joiden elintilasta olemme anastaneet pienen kaistaleen. Kokeilkaapa reipasta vai oliko se tehokasta vai vetävää keskivartalojumppaa, vaikuttaa nimittäin hyödylliseltä. 

Palasin kotiin Amurin Helmi -kahvilan kautta. Elämässäni on meneillään vaihe, jossa tekee mieli syödä laskiaispullia, Runebergin torttuja ja irtokarkkeja jatkuvasti. Se on tämmöistä nyt. Ei voi mitään.

Luin irlantilaisen Maggie O'Farrellin romaanin Käsi jota kerran pitelin. Romaanissa esiintyy suomalaistaustainen henkilö, jonka nimi on Elina Vilkuna. Elina on syntynyt Nauvossa. Hänen pukeutumistaan mainitaan kummalliseksi ja hän on taidemaalari.

Näin unta, jossa kiersin sisätautiosaston potilaita. Siellä työskenteli nuoria lääkäreitä, jotka olivat teettäneet kuumeilevalle potilaalle kaikki kalliit tutkimukset ja ihan turhaan. Potilas sanoi, että hänen haju- ja makuaistinsa ovat kadonneet. Hihkaisin polleana ja itsevarmana "Teillä on myyräkuume!" Jokainen Seiskaa, Aamulehteä tai Karjalaista lukenut, netissä riidellyt tai naapurin miehen kanssa keskustellut tietää, että haju- ja makuaistin katoaminen liittyy koronavirusinfektioon eikä myyräkuumeeseen.

Toivoisin, että Pekka Haavistosta tulisi presidentti. Eihän tämä siltä näytä, mutta voisiko tapahtua ihme. Auttaisiko rukoileminen tai taikojen tekeminen. Ehkä tarvitaan molempia ja tietysti hurjan paljon ääniä.

Aloita päiväsi hymyllä

Luin somesta W.S. Fieldsin heiton "Aloita päiväsi hymyllä, sitten sekin on tehty".  Hänellä on muitakin sarkastisia "aforismeja" kuten: 

If at first you don't succeed, try again. Then quit./A rich man is nothing but a poor man with money. / I am free of all prejudices. I hate everyone equally./ A woman drove me to drink and I didn't even have the decency to thank her.

Fields ei ollut kovin onnellinen ihminen, vaikka menestyikin loistavasti koomikkona Hollywoodissa. Fieldsistä tuli alkoholisti ja hän kuoli vuotavaan vatsahaavaan 66-vuotiaana.  Kuka häntä enää muistaa. Käytin näiden asioiden selvittelyyn puolisen tuntia aamustani. 

Hesarista löytyy arvio Harry Salmenniemen uusimmasta romaanista Sydänhämärä. Romaani kertoo kirjailijan lapsen sairastamisesta ja perhe-elämästä. Romaani odottaa lukemistaan kirjapinossa, jonka olen kasannut jakkaralle. Kirjapino tulee luultavammin rojahtamaan lattialle lähipäivinä. 

Hesarissa kirjoitetaan "Sairaalassa kertoja kokee olevansa sellaisten ihmisten armoilla, joiden ei tarvitse oikeuttaa työtään mitenkään, kun taas kirjojen kirjoittaminen on naurettavaa, eikä sillä naurettavuudella ole mitään merkitystä". 

Vaeltelen kirjakaupassa mukien, heijastimien, lankojen ja laukkujen keskellä. Etsin kirjoittamaani lastenkirjaa sitä löytämättä. Plaraan kirjaston vaihtohyllyä. Näitäkään kirjoja ihmiset eivät enää halua kotiinsa. Ehkä Salmenniemen romaanikin löytyy jossain vaiheessa vaihtohyllystä.  

Lääkärin työtä ei tarvinnut perustella itselleen, vaikka liittyihän siihenkin paljon turhauttavaa tietokoneen näpyttelyä. 

Nyt sitten sitä menestysromaania kirjoittamaan!

Taidetreffit

Parillakin kirjoituskurssilla on suositeltu menemään taidetreffeille itsensä kanssa. Ohareita ei tarvitse pelätä. 

On kiva käydä elokuvissa yksin, samaten jonkun toisen kanssa. Jälkimmäisessä on se hyvä puoli, että filmistä voi keskustella heti elokuvan jälkeen. Yksin ollessa aistii toiset katsojat, mutta jos elokuva on hyvä, kaikki ympäriltä haihtuu. 

Inhoan sipsien rousketta, kännykän vilkuilua, karkkipussien kahinaa ja juomisesta aiheutuvia ääniä. Olen tämmöinen elokuvafundamentalisti. Mulkoilen jäätävästi niitä, jotka eivät tiedä miten elokuvateatterissa kuuluu käyttäytyä. 

Näin viikonloppuna kaksi naisohjaajan elokuvaa. Eteläkorealaisen Celine Songin elokuvan Past Lives ja Tiina Lymin Myrskyluodon Maijan. Songin kerronta on hidasta, tyylikästä ja katsoja saattaa vain arvailla mitä elokuvan henkilöt tuntevat. Tiina Lymi maalaa voimakkaammilla väreillä  ja elokuvassa tapahtuu paljon, myös raskaita asioita. Ruotsalainen Amanda Jansson on kerrassaan erinomainen Maija. Jannen ja Maijan suhde on kuvattu lämpimästi ja elokuvan seksi on iloista. Ehkä Oolannin sodan englantilaiset viipyvät elokuvassa pikkuisen liian pitkään. 

Ystävä, joka istui vieressäni, nyyhki elokuvan puolivälistä eteenpäin. Minua itketti vasta kun vanha Myrskyluodon Maijan tunnari alkoi pauhata kaiuttimista. Tuntui häiritsevältä, että moisissa olosuhteissa elävillä ihmisillä oli liian siistit, silitetyt, puhtaat vaatteet. Lehmä tuotti maitoa jatkuvasti, vaikka ei ollut välillä edes tiineenä. Mutta mitäpä tämmöinen kaupunkilainen lehmistä tietää. Maitoa saa lähikaupasta. En edes käytä maitotuotteita.

Olen tyytyväinen, ettei Halla-Aho päässyt toiselle kierrokselle. Laitoin tänä aamuna kaksikymmentä euroa Haaviston kampanjaan. Olen suuri mesenaatti.

Ihmeparanemisia

Kävin kaksi ja puoli vuotta sitten silmälääkärissä. Mies sanoi, että silmänpohjieni valtimoissa näkyy ateroskleroosia ja silloin sitä on muissakin suonissa. "Jos et olisi lääkäri, lähettäisin sinut lääkäriin". Häh? Silmälääkäri suositti kontrollia itselleen kahden vuoden kuluttua.

Menin terveyskeskuslääkärille. Hoidettiin riskitekijöitä ja nyt ovat verenpaineet ja kolesterolit melkein miinuksella.

Sain kutsun samalle silmälääkärille, viivyttelin, venytin ajan tilaamista ja varasinkin vastaanoton toiselle saadakseni second opinioinin, sillä olihan minulla muitakin vaivoja kuin paskat verisuonet. Tämä nainen tutki silmänpohjani huomattavasti tarkemmin ja sanoi, ettei suonissani ole kerrassaan  mitään vikaa. Paranin siis yleisestä valtimotaudista muutamassa minuutissa. Kerroin tästä Facessa ja päädyimme siihen ettei third opinionia kannata enää etsiä. 

Vuosia sitten vähän epävarman oloinen gynekologi epäili minulla munasarjasyöpää ja lähetti sairaalaan. Minut otettiin jostain syystä osastolle, jossa toinen lääkäri tutki ja totesi, ettei poikkeavaa löydy. Olin jo tehnyt kuolemaa ja suunnitellut hautajaisia. Palasin terveenä kotiin. 

Postiluukku kolahti ja luukusta putosi Suomen kuvalehti, jonka tilasin jostain tarjouksesta. Rakastan postiluukun kolahdusta. Se liittyy jotenkin lapsuuteen ja Aku Ankan viikottaiseen ilmestymiseen tai mummon lähettämään kirjeeseen, josta usein löytyi sininen viiden markan seteli. 

Kuopiossa

Kävin Kuopiossa suunnittelemassa interrail-reissua. Ostimme laivaliput Helsinki-Travemünde välille ja varasimme hotelliyön Lyypekistä. Määränpäämme on Ligurian alue Italiassa. Teimme varauksen Airbnb -majoituksesta Genovassa. Katsoin kotiin palattuani google mapsista miltä asumuksen seutu näyttää ja aloin epäillä, että selviääkö sieltä hengissä ja löytääkö asuntoa enää kaupassa käynnin jälkeen. Voi olla, että majoitummekin La Speziaan. Matkaseurani aikoo viipyä matkalla kaksi viikkoa, minä kolme. Toistaiseksi tuntuu aika sekavalta. 

Perehdyin Kuopiossa taidemaalari Juho Rissaseen, josta Antti Heikkinen on kirjoittanut näytelmän, joka esitettiin Kuopion kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. 

Juho Rissanen syntyi Kuopiossa 1873 köyhiin oloihin. Juhon isä kuoli taidemaalarin ollessa kymmenvuotias. Isä paleltui humalassa järven jäälle markkinoilta palatessaan. Juho Rissasesta  tuli perheen elättäjä. Kulkutaudit riehuivat ja lapsia kuoli. Rissasilla ei ollut edes vakituista asuntoa vaan he asuivat loisina eri taloissa. 

Rissanen pääsi koristemaalarin oppipojaksi, kiinnostui ja kunnostautui maalaamisessa. Albert Edelfelt auttoi häntä myöhemmin taidemaalariksi kouluttautumisessa. Nyt vähän oikaisen: Taiteilija osallistui Pariisin maailmannäyttelyyn 1900 ja hän pokkasi sieltä pronssisen mitalin. Hän asui Ranskassa, Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Tanskassa ja muutti lopulta Yhdysvaltoihin ja kuoli sitten Miamissa. Rissanen osasi monia kieliä ainakin jonkin verran ja lausui niitä savolaisittain.

Antti Heikkisen kirjoittamassa näytelmässä Maalari -Juho Rissanen, taiteilija saapuu Nilsiään maalaamaan alttaritaulua ja herättämään pahennusta. Näytelmässä käsitellään luomisen tuskaa, mutta myös taiteilijan naissuhteita.  Malleja alttaritauluun on Nilsiästä vaikea saada, kun ei voi olla varma, onko mallina keikaileminen kristitylle sopivaa puuhaa. 

Juho Rissanen ja muutkin näytelmän henkilöt puhuvat savon murretta, joka sujuu heiltä hyvin, ollaanhan Kuopiossa. Ilkka Pentti sopi hyvin Juho Rissasen rooliin ja Taava Hakala oli tehnyt näytelmästä sutjakkaasti etenevän.  

Kuopion taidemuseossa oli esillä Juho Rissasen taidetta (mm. Hauta-Heikin mummo, jota on sanottu savolaisten Mona Lisaksi kts. yllä), korttelimuseossa kerrottiin hänen elämästään ja päälle vielä näytelmä!  Tämä ei nyt liity Juho Rissaseen mitenkään, mutta Kuopiossa on hieno uimahalli. 

Kerttu 16.10.2008-17.1.2024

Kerttu (Hobbit-Dolls Showtime) syntyi vuonna 2008, syntymäpaikasta ei löydy merkintöjä, mahdollisesti hän näki päivänvalon Nurmijärvellä. Hän ei tullut toimeen perheen muiden kotieläinten kanssa ja toivoi uutta kotia. Kerttu oli enemmän yksilöpelaaja kuin joukkueen jäsen. Telinevoimistelija eikä pesäpalloilija. Hän halusi kaikkien jakamattoman huomion.

Tapasin Kertun ensimmäisen kerran 18. huhtikuuta 2010, jolloin hän muutti kotiini, josta tuli silloin hänenkin kotinsa. Minua tarvittiin hankkimaan ruokaa, siivoamaan ja muutenkin palvelemaan häntä eri tavoin. Jos Kerttua patisti viemään roskat, hän röyhisti rintaansa ja muistutti olevansa kuitenkin Hobbit-Dolls Showtime ja rotukissa, eikä mikään navettakissa. 

Alkuun Kerttu piileskeli sängyn alla, mutta jo pian hän ryhtyi valtaamaan pehmeämpiä nukkuma- ja näköalapaikkoja. Taistelimme sohvasta tai lähinnä sen pohjoisnurkasta.

Kertulle ei siunaantunut lapsia ja hän säilyttikin nuoruuden mittansa koko elämänsä ajan. Ehkä hänellä oli jotain rakkausjuttuja, mutta niistä hän vaikeni hienotunteisesti. Kerttu kertoi ylpeänä mahtuvansa edelleen samoihin vaatteisiin kuin nuoruusvuosinaan.  Hän ei ymmärtänyt, että paino oli asia, josta ei ollut sopivaa keskustella.

Kerttu piti ulkoilmaa myrkyllisenä ja vältteli sitä viimeiseen asti. Hän uskoi sen olevan terveydelle vaarallista ja vanhentavan ennenaikaisesti. Mökkioloissa hänen mieliharrastuksensa oli kärpästen pyydystäminen. Sisätiloissa tietysti. Kun kotiinlähdön aika tuli hän piiloutui vuodevaatelaatikkoon.  

Kun kotiin tuli vieraita, Kerttu oli aina heitä vastassa paitsi nyt ihan viime aikoina. Kerttu piti kaikenlaisesta kosmetiikasta. Häntä ei voinut päästää kylpyhuoneeseen, sillä hän nuoli kaikki kosmetiikkapakkaukset ja pesuainepurtilot. Jos rasvasi itsensä, oli pukeuduttava kiireesti. 

Nuoruusvuosinaan Kerttu pelkäsi imuria, myöhemmin hän nautti turkkinsa imuroinnista. Takapuolen peseminen oli Kertulle kauhistus. Kertun naukuminen kuulosti joidenkin mielestä lampaan määkimiseltä.

Hobbit-Dolls Showtime alias Kerttu teki pitkän ja kunniakkaan uran sohvan raapimisessa.  Itse asiassa hän ehti uransa aikana tuhota kahden sohvan verhoilut.

Kertun loppu oli kaunis ja rauhallinen, sillä hän sai eutanasian. 

Kerttu oli Kerttu. Kerttu oli myös Kyllikki romaanissani Ei saa mennä ulos saunaiholla. Jotenkin olen varma, että Kerttu kolisteli viime yönä olohuoneessa ja tassuttelee kohta tuosta läppärin ylitse ja näppäimistöön tarttuu pari vaaleaan pehmeää kissan karvaa.

Kirjoitusharjoitus

Nonniin. Olen taas kirjoituskurssilla. Tässä viiden minuutin harjoitus, jota kyllä hieman tänä aamuna muokkasin. 

 

        Jussi keräsi sylkeä suuhun, ryysti nenästään räkää ja ampui huuliensa välistä klimpin, joka lensi kotitalon alimmalle portaalle asti. Se oli ennätys.

        Hän nosti Volvon 244:n etupenkille vanhan höyhentyynyn, punaraitaisella kankaalla päällystetyn ja saumoistaan ratkeilleen. Penkki oli höyhenissä kuin kukkotappelun jäljiltä. Jussi kehui kaikille, että Volvossa jylisi neljäsylintelinen moottoli. Hän kiipesi ajajan paikalle ja pärisytti huuliaan. Jalat eivät vielä ulottuneet polkimille.

        Kun raajat sitten hädin tuskin  saavuttivat autoilijan mitat, Jussi ajoi ensin muutaman vuoden ajan pellolla kiekkaa. 

        Jussi ei koskaan selvinnyt autokoulun teoriakokeesta, varaa oli vain kolmeen yritykseen. Ei se autoilua estänyt, sillä Jussi oli koprakka ajamaan hiekkateitä. Jos poliisit näkivät hänet ratissa, niin komensivat kävelemään. Illalla veli polki pyörällä hakemaan auton tien pielestä.

 

Yksi lensi yli käenpesän

Metso-kirjaston alakertaan asteli mies, joka huuteli jotain natseista. Mies vaikutti vihaiselta ja käytti todella kuuluvaa ääntä. Kun hän ei näyttänyt lopettavan, aloin keräillä tavaroitani. Pakkasin läppärini hidastetusti, liikehdin kuin sameassa lämpöisessä vedessä.  Vältin äkkiliikkeitä. Yritin näyttää siltä, että minulla oli joku meno, ei kiireinen kuitenkaan. Ohitin miehen korostetun rauhallisesti, nousin portaat ja menin ilmoittamaan vahtimestarille.  

Tilasin kirjaston varastosta Ken Keseyn romaanin Yksi lensi yli käenpesän vuodelta 1962, suomeksi se saatiin kyllä vasta 1974. Olen nähnyt kirjasta tehdyn Milos Formanin elokuvan ja Kuopion kaupunginteatterin näytelmän. Molemmat tekivät aikoinaan vaikutuksen. 

Romaani sijoittuu mielisairaalan ostastolle, jonne rehvakka pikkurikollinen McMurphy saapuu. Hän on tyytyväinen päästyään työsiirtolasta, saadessaan mahdollisuuden huijata toisilta potilailta rahaa korttipelissä ja onnellinen saadessaan aamuisin tuoremehua. Miestä näyttelee elokuvassa Jack Nicholson, jonka virneen näin koko ajan romaania lukiessani. Osastolla kuria pitää iso hoitaja, neiti Ratched. Asioista päätetään osastokokouksissa, mutta hyvin pian ilmenee, että päätökset tekee oikeasti Ratched. Terapiaistunnoissa revitään potilaat hajalle. 

Romaanissa näkökulma on suuren miehen, intiaanipäällikön (hänen etnisestä taustastaan käytetään termiä intiaani ja tekstissä miestä nimitetään Päälliköksi). Päällikköä pidetään kuurona. Hän on harhainen, joten lukija ei tiedä voiko hänen kertomaansa luottaa. 

Ennen romaanin kirjoittamista Kesey osallistui LSD-kokeisiin seitsemänkymmenen dollarin päiväpalkalla, joten hallusinaatiot olivat hänelle tuttuja. Epäilen, että hän saattoi nauttia psykedeelejä myös omaehtoisesti, sillä hän pääsi hippiporukoihin. Kesey työskenteli jonkin aikaa mielisairaalassa, sillä hän oli kuullut, että siellä ehkä voisi kirjoittaa öisin. 

Osattiin sitä silloinkin:

Meillä on seinällä pieni vaahteralaudalle kiinnitetty messinkilaatta, jossa lukee: ONNITTELUT OSASTOLLE JOKA PÄRJÄÄ PIENIMMÄLLÄ HENKILÖKUNNALLA KOKO SAIRAALASSA.  

Päällikön ajatuksia isosta hoitajasta:

Hänen huulensa olivat raollaan ja hänen hymynsä kimaltaa kuin jäähdyttäjän säleikkö. Voin haistaa kuuman öljyn ja magneeton kipinät kun hän menee ohitse ja joka askeleella hän paisuu isommaksi, kasvaa ja kasvaa, jyrää kaiken tieltään! Minua pelottaa ajatellakin mitä hän saattaa tehdä.

Psykiatrinen hoito ei enää samanlaista kuin romaanissa (pääseekö juuri kukaan edes osastolle, ainakaan nämä miehet eivät lunastaisi osastopaikkaa), McMurphy ei saisi psykopaatin diagnoosia, eivätkä lobotomiat kuulu hoitoon. Sähkösopessakaan ei  hoitoa täräytettäisi ilman anestesiaa, eikä todellakaan yhtä yleisesti kuin silloin. Lääkäreillä ja muulla hoitohenkilökunnalla on edelleen valta, jota heidän ajatellaan käyttävän vain potilaiden parhaaksi. 

Vaikuttava ja koskettava romaani. Parempi kuin elokuva, sillä Päällikön ajatuksia ei oikein voisi tuoda esille elokuvassa. Tämä romaani oli ehkä "vähän" misogyyninen.

Olin joskus töissä somaattisella puolella, jossa kaikkea kontrolloi ISO HOITAJA (en tässä viittaa hänen kokoonsa). Hän ei tosin koskaan kiusannut potilaita vaan erikoistuvia lääkäreitä. Kyllähän me se kestettiin ja hänkin ajatteli toimivansa vain meidän parhaaksemme. 

Tuo natseista huuteleva mies olisi joskus saattanut joutua neiti Ratchedin tai jonkun muun vastaavan tyypin kynsiin. Nyt hän varmaan meni kotiin niitä natsejaan huudellen.

Vaalit lähestyvät

Katselin eilen Li Anderssonin presidenttivaalitenttiä ja minusta häntä kohdeltiin eri tavalla kuin Pekka Haavistoa (jota aion äänestää). Haastattelija keskeytti Anderssonin puheen toistuvasti, lueskeli papereitaan, eikä vaikuttanut kuuntelevan mitä Andersson sanoi. Tuntui siltä, että toimittaja pyrki tekemään presidenttiehdokkaasta haihattelevan tyttösen, joka yrittää tunkea  isojen miesten sarjaan. 

Muita tenttejä en ole katsonut, sillä saatan helposti ajautua liian voimakkaaseen tunnetilaan ja menettää yöuneni. 

Palaan vielä hetkeksi Vanhaan testamentin Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. 

Saara oli Abrahamin (aiemmin hänen nimensä oli Abram, mutta ei siitä enempää)  sisarpuoli  ja vaimo. Saara kuuli yhdeksänkymmenvuotiaana synnyttävänsä vuoden sisällä pojan satavuotiaalle miehelleen (avioliitto oli ollut lapsenton, toki Abrahamilla oli lapsi orjan kanssa). Vauvauutisen kuultuaan Saara nauroi sen kuuluisan naurunsa. 

Eilen sain tietää Lootista (Abrahamin veljenpoika) ja hänen tyttäristään, joita Loot tarjosi väkijoukon  raiskattavaksi miehen ilmiasussa olevien enkelien sijaan.  Tekstin mukaan tyttäret olivat neitsyitä.

Myöhemmin, erilaisten vaiheiden jälkeen tyttäret  juottivat Lootin humalaan ja molemmat makasivat isänsä kanssa ja synnyttivät sittemmin poikalapset. Naiset ne vaan houkuttelee ja juonittelee ja miestä viedään.  Vastenmielinen kertomus.  Tarina on esitetty vähän kuin säätiedotus, johon ei sisälly myrskyvaroitusta. 

Eläinuhrit mainitaan toistuvasti. Eläinparat eivät ansaitse sääliä. 

Raamattu-projekti taitaa olla liian rankka minulle.