lauantai 31. joulukuuta 2016

Rauhallinen exitus


Suomessa kerätään nimiä eutanasialakialoitteen puolesta. Lääkäriliitto on ottanut eutanasiaan kielteisen kannan. Hesarissa väitettiin lääkärien vastustavan eutanasiaa, koska pelkäämme perikuntien nostamia oikeusprosesseja.

Uskon, että jokaisella lääkärillä on omat henkilökohtaiset syynsä (joillakin uskonnolliset) vastustaa eutanasiaa ja kyllä osa kollegoista kannattaakin sitä.

Vaikka eutanasiaa vaaditaan niin yksittäiset syöpäpotilaat (tai omaiset)  hakevat hoitoa yksityiseltä puolelta vielä siinä vaiheessa kun julkinen taho on katsonut tilanteen toivottomaksi. Yleensä elämästä pidetään kiinni vaikka hoitotoimet olisivat raskaita ja toisivat vain lyhyen huonolaatuisen lisän elämään.

Tälläkin hetkellä elämän lopussa annetaan kipulääkkeitä välittämättä niiden sallitusta annostelusta, pidättäydytään antibiooteista jne. Jokaisen kannattaisi miettiä terveenä mitä itselleen sairastuessaan toivoo, sillä monenlaisten tunteiden raastamat omaiset saattavat tahtoa jotain ihan muuta.

Saattohoitopäätökset pitäisi tehdä ajoissa, tehostaa kivun ja ahdistuksen hoitoa ja lopettaa muu turha  lääkitys ja hoitotoimet sekä tutkimukset. Saattohoitopäätös pitäisi tehdä muillekin parantumattomasti sairaille, eikä ainoastaan pitkälle edennyttä syöpää sairastaville, siis vaikkapa vaikeasta sydämen vajaatoiminnasta kärsiville. Pitäisi kouluttaa henkilökuntaa kuolevan potilaan hoitoon. Me lääkärit menetämme helposti kiinnostuksemme potilaaseen siinä vaiheessa kun häntä ei voida enää parantaa.

Eutanasiaan liittyy monta ongelmaa. Kuka siitä yksittäisen potilaan kohdalla päättää? Kärsiikö potilas masennuksesta, jota voitaisiin hoitaa? Mikä on omaisten asema? Kuka toteuttaa eutanasian? Ei välttämättä lääkäri.

Olin aiemmin tiukasti eutanasiaa vastaan, nyt en enää ole ihan varma asiasta. 

Potilaspapereiden tekstit loppuvat usein lakoniseen fraasiin "Rauhallinen exitus". Pitäisi toimia niin, että tuo lause olisi totta.




perjantai 30. joulukuuta 2016

Kirjailija!

Näin viime yönä unta. Olin joutunut ihmisten ilmoille pelkissä punaisissa alushousuissa. Kiskoin housujen vyötärönauhan kainaloiden korkeudelle ollakseni säädyllisemmin pukeutunut. Unessa alushousut venyvät hämmästyttävästi.

Kollegat huutelevat minut nähdessään vitsikkäästi "Kirjailija!" En tiedä mitä vastata tai miten suhtautua. Ihan kuin olisin tehnyt jotain oikein hassua.

Kuvittelenko vain, että kahvihuoneessa juttujani kuunnellaan tarkemmin. Onko statukseni noussut ihan pikkuisen? Ikävä kyllä läheiset ihmiset ja lähimmät työtoverit eivät arvosta minua yhtään enempää kuin aiemmin.  Ei auta vaikka kirjoittaisin Finlandia-palkitun romaanin.

En enää googlaa romaanini nimeä päivittäin vaan korkeintaan joka toinen päivä. Elämä arkipäiväistyy, tosin eipä se ehtinyt tanssittaa minua kuin hetken. Nyt mietin jaksaisinko pestä vessan tai tehdä muita meditatiivisia siivouspuuhia. Huomenna imuroin. Jos jaksan.

Pitää suunnitella mitä kaikkea lupaa ensi vuonna tehdä, jotta voi sitten rehvakkaasti rikkoa lupauksensa.

torstai 29. joulukuuta 2016

Tullakseen kirjailijaksi on elettävä kirjailijan elämä

Maanantai:

Kävin lenkillä. Pesin hiukset. Pesin pyykkiä. Nukuin päiväunet.

Tiistai:

Kävin töissä. Kävin kaupassa. Nukuin päiväunet.

Keskiviikko:

Pesin hiukset. Kävin töissä. Nukuin päiväunet.

Torstai:

Kävin töissä. Kävin kaupassa. Siivosin Kertun oksennuksen olohuoneen lattialta. Nukuin päiväunet.

(Otsikko on lainattu Erno Paasilinnalta)




tiistai 27. joulukuuta 2016

D.S.

Löysin laatikostani vanhanaikaisen ruttuisen reseptilomakkeen ja kirjoitin viimeisen paperireseptin. Tammikuun alusta lähtien saa tehdä vain sähköisiä reseptejä.

Raapustin pakkauksen koon arvokkain roomalaisin numeroin XXVIII. Miten lääkäri voi enää erottautua rahvaasta kun reseptiohjelman alasvetovalikosta valitaan XXVIII sijaan 28?

Reseptiin ei enää tarvitse kirjoittaa latinalaista lyhennettä  D.S. jonka merkityksen olen tyystin unohtanut. D.S. ja muut kummallisuudet ovat jonkinlaista salakieltä, jonka kaikkia nyansseja eivät reseptienväärentäjät välttämättä hallinneet. Ja olihan kyse perinteestä.

Ei hätää googlasin: D.S. = Da Signa, anna ja varusta käyttöohjeella.

Latina on korvattu sairauskertomusjärjestelmissä suomen kielellä. Systeemi ei ole ihan ajan tasalla. Diagnooseissa pyritään vähitellen luopumaan taudin keksijöiden nimistä varsinkin kun eräät heistä ovat olleet natseja, mutta tätä asiaa ei systeemi näytä vielä tietävän.

Kirjoitin viimeisen perinteisen käsinkirjoitetun reseptin perinteisellä epäselvällä käsialalla, mutta hyvin farmaseutti siitä selvisi. Kerroin miten historiallisesta hetkestä oli kyse. Yhteisestä sopimuksesta reseptini toinen osa päätti päivänsä silppurissa, jossa siitä tuli vain epämääräistä suikaletta.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Joulun arvosana

Vietin erinomaisen joulun kahdessa kyläpaikassa. Nyt olen turvallisesti kotona. Kaikkeahan pitää verrata, joten käyn läpi molemmat joulut.

Aatto
Sää: Paska.
Osallistujat: 9 ihmistä (ei alaikäisiä) ja yksi ranskanbuldoggi.
Ympäristö: Viihtyisä, ei joulukuusta.
Seura: Erinomainen.
Puheenaiheet: Vaihtelevia, joululaulujen kuuntelua.
Ruoka: Joulupuuro, luumusoppa, kylmät kalat, muikunmäti, vihersalaatti, laatikot, seitankinkku, kinkku, kalkkuna.
Juomat: Glögi, valko- ja punaviini, jälkiruokaviini, likööri, kahvi.
Jälkiruoka: piparkakkuglögijuustokakku.
Fyysiset ongelmat: Ähky olo.
Sauna:Oli.
Lahjat: Ei.
Pelit: En pelannut.
Erityistä: Kävely hautausmaalle.
Komplikaatiot: Ei.
Vierailun kesto: 12- 20
Arvosana: 9+

Joulupäivä
Sää: Paska.
Osallistujat: 7 ihmistä (2 alaikäistä), yksi kissa.
Ympäristö: Viihtyisä, joulukuusi.
Seura: Erinomainen.
Puheenaiheet: Natsisaksa. Juutalaisen kuoron ja flamenco-kitaristin kuuntelua.
Ruoka: Kylmät kalat, muikunmäti, uunissa paistettu kuha.
Juomat: Kuohuviini, valkoviini, olut, snapsit, espresso.
Jälkiruoka: Uunissa paistetut päärynät, suklaakastike.
Fyysiset ongelmat: ähky olo.
Lahjat: Vintage-neuleet kirja, joulupukkikoriste, jonka sisällä värivalot vaihtuvat, isännän valmistama puolukkalikööri.
Pelit: Dixit-lautapeli.
Komplikaatiot: Vähäiset.
Vierailun kesto: 13- 22
Arvosana: 9+

Miksi ihmeessä Tampereen liikenne ei liikennöi joulupäivänä? Moni käy joulunakin töissä ja osa kaupoista on auki. Tuntuu vanhanaikaiselta ajatella, ettei kukaan hievahtaisi kotoaan vaan tököttäisi vuorokauden verran sisällä syömässä suklaakonvehteja.




lauantai 24. joulukuuta 2016

Hyvää joulua



Viime päivinä on kuulunut asiaan raataa itsensä hengiltä, juosta hikisissä kauppakeskuksissa hankkimassa tavaroita, joita kukaan ei tarvitse ja jotka myydään ensi viikolla puoleen hintaan. Piparintuoksuinen koti on ihana ja on mukava antaa ja saada lahjoja. Mutta kun pelkkä ajatus alkaa heikottaa.

Viime hetken jouluvalmisteluni ovat säälittävän vähäisiä. Valmistin laatikkoa, johon sotkettiin porkkanasosetta (valmista tietty), kookoskermaa, basmatiriisiä ja inkivääriä. Ostin valkkaria.

Menen tänään kylään ja huomenna toiseen kylään ja lapset viettävät joulua omissa kodeissaan. Siivouksen suhteen luotan siihen, ettei aurinko paista. 

Isäni on jouluhullu. Lapsuudenkodissani lehdetkin paketoitiin joulupaperiin. Isä porasi mielestään liian harvan joulukuusen runkoon reikiä, joihin hän istutti lisäoksia Joulukuuseen kiinnitettiin sähkökynttilöiden lisäksi aidot. Kuunneltiin Cantores minoresin, Martti Talvelan tai Soile Isokosken laulamia joululauluja. Riideltiin politiikasta vaikka äiti yritti muistuttaa, että joulurauha on julistettu.

Nyt on tällainen vähätöinen joulu. En edes päivystä. Seuraava joulu voi olla samanlainen tai ihan toisenlainen. Tulee haikeita ja iloisia jouluja. Niistä en onneksi tiedä vielä mitään.

Mysi Lahtinen on tunnettu jouluihminen. Tässä vielä Lahtisen kuuluisa joulupetaus: Pese ja mankeloi joululakanat ajoissa, sillä aattona on ihanaa pujahtaa puhtaiden, tuoksuvien lakanoiden väliin. Lapsia riemastuttaa, jos piilotat tyynyjen alle jonkun jouluyllätyksen. Jos haluat luoda oikein ylellistä joulutunnelmaa, ompele oikeiden ruusujen terälehtiä tyynyliinojen reunoihin. Tai levitä terälehtiä lakanoille. Niistä tulee vieno tuoksu, ja perheesi näkee varmasti ihanan ruusuisia unia.

Hyvää joulua!

torstai 22. joulukuuta 2016

Asiakas

Nainen hakee lamppuja lamppukaupasta. Ihan kuin maitoa maitokaupasta tai leipää leipomosta.  Ai niin eihän sellaisia ole. Lamppukauppa on.

Myyjä tulee takahuoneesta vasta kun nainen on odotellut sopivan tuokion myyntipöydän ääressä. Sen verran, että ehtii miettiä onko takahuoneessa ketään, mutta ei vielä luovuta. Nainen jaksaa vartoa. Hänessä on sellainen vika.

Keski-ikäinen nainen kaivaa repustaan muovipussin, jossa on kaksi erilaista lamppua. Mies ottaa lamput pussista ja kääntelee niitä hetken käsissään. "Montako?" mies kysyy vakaalla kokeneen lampunmyyjän äänellä. Hän hakee jostain tarvittavat tuotteet, laskee hinnat päässään yhteen ja ilmoittaa summan. Nainen maksaa lamput.

Kotona nainen hakee tikkaat ja taiteilee lamput niihin kummallisiin koloihin eteisen ja kylpyhuoneen katoissa. Lamput syttyvät ja tuovat valon. Nainen on tyytyväinen työnsä tulokseen. Kaikkeen sitä voikin kyetä ilman miestä varsinkin kun omistaa tikasjakkaran.

Fazerin kahvilassa nainen katselee haikeana sinivalkoista itsenäisyyspäivän leivosta. Nuori nainen seisoo tiskin takana. "Onko tuo hyvää?" nainen mietiskelee ääneen. "Ei minusta", nuori nainen vastaa. Keski-ikäinen nainen ostaa leivoksen, jonka päällä on pähkinöitä. Ei mitään sinivalkoista, isänmaallista.


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Saiturin joulu

Kävin katsomassa Tampereen teatterissa Saiturin joulun, joka taitaa olla ainakin jossain määrin lastenäytelmä, sillä näin hyvin edessä istuvien pienten päiden ylitse vaikka arvoisan yleisön jäsenten takapuolten alla oli korokkeet.

Ilkka Heiskanen esittää seitsemättä joulua paatuneen itsekästä liikemiestä Scroogea Charles Dickensin söpössä joulutarinassa.  Scrooge on oikea ilonpilaaja ja kapitalistipahis, jolle aaveet näyttävät millainen hän oikeasti on ja mitä hän on rahanhimossaan menettänyt. Hyvinhän siinä lopulta käy ja mies muuttuu anteliaaksi ja kaikkien rakastamaksi.

Ilkka Heiskanen on mainio saitana, kaitana miehenä, joka liikkuu lähes koko näytelmän ajan näyttämöllä alushousuissa.

Näytelmän jälkeen tuli sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain hyvää. Kunhan se ei olisi kovin vaivalloista, eikä vaatisi paljon rahaa.

Euron kokoinen hyvä olisi sopiva.

Olen viime jouluina antanut rahaa johonkin hyvään tarkoitukseen. Kun olen miettinyt summaa, jonka voisin antaa niin olen pakottanut itseni antamaan reilusti enemmän. Sen pitää tuntua ainakin vähän ja siitä rahasummasta pitää olla pikkuisen haikea luopua.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Kehittymätön

Ilmoitin kehityskeskustelussa, että haluaisin tehdä työtä vaivaiset viisikymmentä prosenttia koko työajasta. Fiksu pomoni sanoi ehdotukseni tulevan liian äkkiä. Toiveeni oli vähentää työni mokomaksi tyngäksi toukokuun alusta. Myönnyin siihen, että voisin raataa vielä kesän ja siirtää työn vieroksumisen syksyyn. Koen, etten voi enää jatkaa näin. Saa nähdä miten käy.

Tarvitsen aikaa kirjoittamiseen, villasukkien neulomiseen, kehonhuoltojumppaan, kahviloissa istumiseen ja elämiseen.

Minulla on kirjaidea ja olen jo kirjoittanutkin kokonaista kymmenen liuskaa. Siihen vaan sellaiset 180 liuskaa lisää niin kyllä siitä paska romaani tulee. Tätä vauhtia se on valmis kymmenen vuoden päästä. Jos säilyn hengissä sinne saakka.

Näin dokumentin kuolemasta ja siitä miten ihmisille olisi siitä kerrottava. Keskeistä oli lopulta potilaan kuunteleminen.

Kuolemasta pitäisi puhua, ettei se olisi niin suuri tabu. Seksistäkin puhutaan enemmän kuin kuolemasta, silti on ihmisiä, jotka eivät koskaan saa seksiä, mutta kaikki kuolevat joko pitkään kituen tai kertaryskeellä. Lääkärien on helpompi tarjota potilaille hoitoja, joiden myötä toivottomasti sairaat viettävät elämänsä viimeiset neljä viikkoa kaljuina ja oksennellen kuin puhua kuolemasta.

Mistäköhän tämäkin nyt tähän pulpahti.

Katsoin myös dokumentin yhden mielielokuvani Lost in translationin tekemisestä ja huomasin rakastavani Bill Murrayta.  Haluan matkustaa Tokioon ja juoda viskiä Bill Murrayn kanssa vaikka en edes pidä viskistä.

Tämä dokumettiharrastus liittyy siihen, ettei minulla ole enää televisiota, enkä siis katso televisio-ohjelmia. En. Katson ohjelmia Ylen Areenasta, mutta sehän ei ole television katselua.


maanantai 19. joulukuuta 2016

Pyhäpäivä

Olen käynyt luterilaisissa jumalanpalveluksissa, joissa joko haukottaa tai ahdistaa. Muutamista virsistä pidän, sillä nautin melankolisesta musiikista. Ortodoksisissa menoissa on tuntunut välillä puuduttavalta, välillä meditatiiviselta.

Sunnuntaina piipahdin katolisessa messussa, joka muistutti lopulta melko paljon luterilaista palvelusta uskontunnustuksineen, virsineen ja ehtollisineen. Olen tutustunut katolisen uskonnon opettajaan ja pääsin kirkkoon hänen siivellään. Pääsee sinne tosin kuka vaan. Hailean kellervän tiilirakennuksen ovet ovat vieraanvaraisesti auki. Tamperelainen kirkko keski- ja etelä-eurooppalaisten katedraalien köyhä pikkuserkku.

Istuinpenkkien edessä oli järkevät polvistumislaudat.

Kirkkoväki poikkesi totutusta, sillä parin laahavasti virsiä veisaavan mummon sijaan kirkko oli täynnä eri kansallisuuksia. Kirkkoväen ikähaitari oli laaja.  Joulun aikaan järjestetään suomenkielisen messun lisäksi englannin-, puolan- ja vietnaminkieliset jumalanpalvelukset. Papit olivat puolalaisia.

Olin luullut, että kirkonmenot pidettäisiin latinaksi, mutta ihan selvällä suomella siellä toimittiin.  Messuun kuuluivat "Kristuksen rauhan" -toivotukset kättelyineen. Tartuin ojennettuihin käsiin ja mumisin jotain epämääräistä, jonka olisi saattanut tulkita vaikka "Kristuksen rauhaksi" tai melkein miksi vaan, sillä "Kristuksen rauhaa" ei pulpunnut tällaisen pakanan suusta oikein luonnostaan.

Ehtoolliselle tuntuivat menevän kaikki. Ripittäytymisaikaa olisi ollut joulun tienoolla tarjolla aina puoli tuntia ennen kirkonmenoja ja aattona tunti. 

Messun jälkeen juotiin kirkkokahvit ja kättelin pappia, joka oli asunut suomessa kaksi ja puoli vuotta. En viitsinyt kysyä miten hän viihtyy Suomessa tai onko hän syönyt mustaa makkaraa. Miehellä oli ystävällinen hymy.

Minä, R ja A ajoimme suoraan kirkonmenoista Ikeaan. Ostin eväsrasian ja paistinpannun.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Sosiaalipsykologiaa

Osallistuin eilen kirjailijoiden pikkujouluihin. Jännitin tilaisuuteen menoa, sillä ovathan kirjailijat tunnetusti tavallista fiksumpaa porukkaa.

Suurin osa vieraista poistui iltauutisten aikaan. Se siitä taitelijamyytistä. Tilaisuudessa puhuttiin huomattava paljon rahasta. Ainakin enemmän kuin lääkärien pikkujouluissa.

Olisin halunnut jututtaa Antti Eskolaa, mutta en uskaltanut nousta tuolista, johon olin liimautunut. Olen lukenut hänen kirjoittamansa oppikirjan Sosiaalipsykologia lääkiksen pääsykokeisiin. Muistaakseni se oli mielenkiintoinen. Sosilaalipsykologia on näköjään edelleen myytävänä divareissa seitsemän euron hintaan.

Amerikkalainen sukkuloi juhlissa seurueesta toiseen tunsi hän ihmisiä tai ei. Suomalainen tekee ratkaisevan päätöksen (mihin istuu) heti juhlien ensi minuutteina. Se sitten määrittelee illan kulun.

Luen niin väkivaltaista kirjaa, että sitä lukiessa on välillä huilattava. Kirja on suomennettu nimellä Veren ääriin ja kirjailijan nimi on Cormac McCarthy. Kysessä on lännenromaani, jossa puhutaan välillä selvää savon murretta.  Jollain kummallisella tavalla kirja viehättää vaikka siinä murskataan hämmästyttävän usein sekä ihmisten että muiden luontokappaleiden päitä eikä kirjan aihepiirikään ole läheinen. Naiset mainitaan korkeintaan muutamassa sivulauseessa ja ne mainitukaan eivät ole yksilöitä vaan heidä luokitellaan sanalla huora. Miksi h-tissä tätä luen? En halua jättää keskenkään. Kai se on sitten kieli ja luonnonkuvaus. Takana on siis se aika, jolloin hyppäsin tähtitaivaiden, purojen, ruohonkorsien ja haukkojen  ylitse.




perjantai 16. joulukuuta 2016

Palkinto

Lentoemännät jonottivat Teneriffan lentokentällä yleisövessaan työasuissaan. Melkein kuin Paavi odottaisi pääsyä samaan eriöön kuin tavallinen kansa.

Kapteeni ja perämies kävelivät matkalaisten ohi uniformuissaan niska takakenossa teeskennellen luotettavaa ja hyvävoimaista. Uniformun voima on ihmeellinen. Jos he tassuttelisivat ohjaamoon lenkkitossuissa ja huppareissa, en uskaltaisi hypätä heidän kyytiinsä. Muuta hyötyä ei taida työasusta olla. Takin he sentään heittävät yltään ennen kuin painavat arvokkaan takapuolensa istuimeen.

Miksi lentohenkilökunnalla on niin suuret matkalaukut? Eivät kai  he viivy matkakohteessa kovinkaan kauan?

Hesarissa otsikoitiin lentäjien itsetuhoisista ajatuksista. Kun jutun luki kokonaan kävi ilmi, että he ovat vähiten itsetuhoinen kansanosa. Ja ajatus on vain ajatus.

Lentoyhtiö palkitsee minut yhdellä eurooppalaiseen kaupunkiin suuntautuvalla lennolla, sillä olen antanut arvokasta apuani koneessa sattuneessa sairaustapauksessa. Se oli kyllä aika pientä. Kiitos kuitenkin. Otan vastaan. Tällaista palkitsemista ei ole aiemmin tapahtunut.

torstai 15. joulukuuta 2016

Kotona

Laukku on jo purettu ja pesukone kurittaa matkalla likaantuneita vaatteita. Tulin kotiin vasta puolen yön jälkeen, sillä kone oli reilusti myöhässä.

Matkalla kuulutettiin se epätoivottu "Onko koneessa lääkäriä?" -kuulutus. Ei kannata rynnätä suinpäin, sillä usein on muitakin. Nyt saatoin olla ainoa, ainakaan kukaan muu ei ilmoittautunut.

Iäkäs matkustaja oli mennyt tajuttomaksi, hengitti kyllä hyvin ja pulssi tuntui. Kukaan ei tiennyt naisesta mitään. Laukusta löytyi onneksi dosetti ja lääkelista. Saimme selville, että nainen ei sairastanut ainakaan diabetesta. Arvailimme stuertin kanssa mistä saataisi olla kyse ja päädyimme yhteistuumin diagnoosiin. Ihmettelin stuertin ammattitaitoisia elkeitä ja hän kertoikin olevansa toiselta ammatiltaan palomies.

Lennolta soitetaan nykyään kansainväliseen firmaan, joka tekee päätöksen mahdollisesta välilaskusta. Näin lentoyhtiöt ulkoistavat päätökset ja välttävät oikeudenkäynnit. Teimme pienen koukkauksen Madridiin, jossa nainen vietiin sairaalaan.

Lentokoneessa ei voi tehdä juuri mitään, sillä välineitä ei ole (no verenpainemittari löytyi). Muutama lääke on saatavilla. Tilat ovat kelvottoman pienet. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun olen joutunut tällaiseen tilanteeseen, aiemmin ei ole ollut kyse mistään vakavasta. Kerran on lääkäriä kuulutettu laivassa ja kerran junassakin. Paras pysyä kotona.

Mietin vielä yksin matkustamista. Pitäisi ainakin kirjoittaa lappu mahdollista sairauksista ja lääkityksistä tällaisten tapausten varalta. Matkavakuutus on välttämätön, sillä kotiinkuljetus maksaa maltaita.

Eräs ihotautilääkäri kertoi aikoinaan ajaneensa kolaripaikalle ja tunnollisena miehenä menneensä kysymään tarvittiinko lääkärin apua. Kenelläkään ei ollut ihottumaa ja kaikki oli hallinnassa. Mies kurkkasi onnettomuuspaikan viereiseen syvään ojaan ja ihmetteli mikä auto siellä lojui kunnes huomasi oman Mersunsa makaavan ojan pohjalla. 

maanantai 12. joulukuuta 2016

Tyräkki

Alan tottua Puerto de la Cruziin. Tiedän missä sijaitsee linja-autoasema, kauppahalli (ei hääppöinen), uimarannat (en ole uinut saati maannut auringossa), Plaza del Chargo -aukio, jonka vierustan kuppiloissa kaikki istuvat. Aukion itäpuolelle mustat miehet levittävät merkkilaukut ja kellot, jotka häviävät nopeasti kun paikallispoliisi saapuu aukiolle. Chargon eteläiseltä sivulta saa hyvää italialaista jäätelöä ja läntisellä laidalla on libanonilainen ravintola, josta saa hyvää kasvisruokaa.

Minua kutsutaan senjoraksi. Minusta on oikeastaan hilpeää olle senjora. Senjorat vetävät perässään pulleita mummokärryjä matkalla kotiin laittamaan perheelleen ruokaa. Senjorien hiuksissa on permanentti.

Hyppäsin eilen paikallisbussiin teräspohkeisten saksalaiseläkeläisten kanssa. Kaikilla oli patikointiin tarkoitetut vermeet ja repussa roikkuivat teleskooppisauvat. Jäin bussista Orotavassa, he jatkoivat jonkun patikkapolun alkuun.

Orotava on yksi kaunempia kaupunkeja, jossa olen käynyt. Sen onni on sijaita korkealla ja kaukana meren rannasta. Kauniita vanhoja rakennuksia, aukioita ja Victorian puutarha. Ei suuria hotelleja.

Orotavasta löytyi aivan liikaa seimiä. Niitä oli ulkona ja sisätiloissa. Ilmeisen uskonnollista väkeä nuo orotavalaiset.

Illalla söin sardiineja perunan ja mojo-kastikkeiden kera, enkä ollut tippaakaan vaivautunut vaikka istuin yksin ravintolassa.

Lomalla pariskunnat kävelevät käsi kädessä.  Nuoret ja vanhat. Heiluttelen käsiäni villisti sivuillani.

Joulutähtiä kasvaa täällä joka puolella. Kasvi kuuluu tyräkkien heimoon. Tyräkki kuulostaa vaikeaa tyrää potevalta pahantuuliselta potilaalta, joka on odottanut leikkaukseen pääsyä inhimillisesti arvioiden (eli potilaan arvion mukaan) aivan liian kauan ja kiroaakin julkisen terveydenhuollon alimpaan helvettiin.

Täällä käytetään moneen tarkoitukseen talkkunan tyyppistä jauhosekoitusta nimeltään gofio. Aamulla jauhoa voi sekoittaa maitoon ja illalla punaviiniin.





sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Santa Cruz ja La Laguna


Lyhyt päivitys parvekkeelta (jostain syystä netti taas toimii).

Ajoin eilen bussilla Santa Cruziin. Espanjalaisilla on pulaa kaupungin nimistä, sillä myös La Palman pääkaupunki on nimeltään Santa Cruz. Ei se minua haittaa.

Kävin paikallisessa Kiasmassa, joka on hieno moderni rakennus, kuljeskelin kauppahallissa ja sahasin kävelykatua. Seisoin alusvaatteisillani Desigualin myymälän pukukopissa, kun joku mies repäisi reippaasti verhon sivuun. Onneksi minulla oli ehjät ja siistit alusvaatteet.

Santa Cruzista pääsee uudella modernilla ratikalla La Lagunaan, joka on yliopistokaupunki. La Lagunan vanha osa on Unescon suojeluksessa. Söin libanonilaista ruokaa. Ravintolan työntekijä, vanhempi mies, ei osannut kuin espanjaa, mutta hän esitteli minulle munakoisoa ja elekielellä näytti miten siitä saadaan rullia. Söin jo toista kertaa vaatimattomassa libanonilaisessa paikassa ja molemmissa ruoka on ollut herkullista.

Franco kuulemma määräsi, että espanjalaisille piti antaa raamatulliset nimet. Olenkin ihmetellyt täällä viliseviä Jesus niminiä miehiä (toivottavasti nimen kirjoitusasu oli oikein). Nimistäkin oli siis pulaa. 

Ratikkamatka maksoi 1.35, mutta jos jäät kiinni pummilla ajamisesta saat 400 euron sakot. Tarkastaja kävi katsomassa liput paluumatkallani.

Täällä vietettiin torstaina synnittömän neitsyen sikiämisen päivää, jolloin kirkkojen Neitsyt Maria -patsaat viedään ulos kävelylle. Maria oli tietysti sinisessä leningissä ja hänen hartioillaan lainehtivat pitkät kiharat hiukset.



perjantai 9. joulukuuta 2016

Retkellä

Kotona syön arkiaamuisin askeettisesti jugurttia, mustikoita ja vadelmia. Täällä popsin sämpylän, juustoa, tomaattia, kananmunaa (keitettyä tai paistettua), hedelmiä, maitokahvia, tuoremehua ja churroja. Kun syö viimeiseksi churron, ei tarvitse huulirasvaa.

Hotelliin kirjautuessa minulle annettiin lappu, jossa mainittiin aamiaisajat sekä milloin uima-allasta saa käyttää. En ole vielä käyttänyt, sillä se näyttää houkuttelevimmalta silloin kun siinä ei saa uida (iltavalossa ja auringon noustessa). Samassa paperissa luki "Keine Lebensmittel aus dem Speisesaal mitnehmen". Nuori pariskunta söi tänä aamuna viereisessä pöydässä tuhdin aamiaisen, täytti lopuksi sämpylät juustolla, kinkulla, kurkulla ja tomaatilla, kääri muhkeat sämpylät lautasliinoihin ja otti mukaansa näiden lisäksi pari banaania. Nämä vaan sattuivat olemaan saksalaisia. No luki se englanniksikin.

Aamiaispöydissä istui tänä aamuna ainakin neljä yksinäistä naista. Tai en tiedä oliko kukaan yksinäinen, yksin kuitenkin ja orvon näköinen. Ei yhtään yksin matkustavaa miestä.

Turismiin kuuluu, että kaikki tekevät samoja juttuja: ajavat kiemuraista tietä katsomaan kylää, jonne tie tehtiin vasta 70-luvulla, ostavat pari hedelmää ja käyvät vessassa kun opas sanoo, että nyt kyllä kannattaa kun seuraavaan vessaan on pitkä matka. (Mascan retki)

Oppaan veli ei osannut valita viiniä teneriffalaisen marketin valikoimista. Samalta oppaasta tuntuu aina kun hän joutuu suomalaisen kaupan maitohyllyjen eteen. Nainen kertoi muuttaneensa Teneriffalle siinä vaiheessa kun suomalaisista kaupoista sai vain Valion punaista, sinistä ja rasvatonta maitoa.

Annoin kuskille hyvän tipin, sillä mies ajoi taitavasti serpentiinitietä. Välillä piti peruuttaa kun iso bussi tuli vastaan tai tien mutka oli liian tiukka. Muutama nainen siirtyi ikkunapaikalta käytäväpaikalle ikäänkuin se olisi turvallisempaa. Kuski oli ammattimies.

P.S. Anu on kirjoittanut kivan arvion kirjastani https://anunihmeellisetmatkat.wordpress.com/2016/12/08/doulien-ja-kissojen-ihanuudesta/ Kiitos Anu!

torstai 8. joulukuuta 2016

T12e23n34e45r56i67f78f89a12

Tarkoituksenani oli pitää lomaa blogin päivittämisessä, mutta koska nettiyhteys sattuu toimimaan niin (ja näin) kirjoitan ihan vähän.

Lähdin eilen aamulla varhain kohti Teneriffaa, joka ei liene matkakohteena niitä trendikkäimpiä.

Helsingissä etsittiin housunkauluksestani ja kädenselkämyksistäni ruudin jäämiä. Ei löydetty.

Suomalaiset lentäjäpojat (lentoemäntä käytti heistä nimitystä pojat) heittivät meidät Teneriffan saarelle kymmenen minuuttia etuajassa.

Aviomiehet lähtivät noukkimaan laukkuja hihnalta sillä aikaa kun vaimot piipahtivat vessassa. Minä jouduin ihan itse repimään matkalaukkuni kiertelemästä kun ensin olin käynyt pissalla.

Hotellissa paljastui, että huoneeni ei ollutkaan vapaa vaan joutuisin yhdeksi yöksi vaatimattomampaan kortteeriin. Lohdutukseksi sain syödä illallista saksalaisten turistien kanssa hotellin buffet- illallisella. Naiset näyttivät hennolta ja köyryselkäisiltä ja miehet hieman punakammilta ja turpeammilta. Keski-ikä liikkui 75 vuoden kieppeillä. Yritin suoristaa läppärin taivuttamaa selkääni. Tarjolla oli kuivalle kiemuralle paistettua kalaa, purkkisimpukoita, raviolia, lihakastiketta ja salaatiitarpeita, joita sai itse sotkea lautaselleen.

Kävelin kaupungilla, jonka havaitsin yllättävän viihtyisäksi. Tänään nousin ylös rinnettä kasvitieteelliselle puutarhalle. Täällä pitää joka paikkaan nousta ylämäkeä.

Hotellin nettisalasana, josta olisi pitänyt maksaa 15 e (sain sen huonehäslingin vuoksi ilmaiseksi) 62c8d5457d177fca0a0d, herätti minussa hilpeyttä.Ei toiminut eilisessä huoneessani, mutta hotellin aulassa netin ihmemaailma aukesi tällä helpolla kirjain-numero yhdistelmällä.

Nyt minulla on uusi ihana huone ja parveke ja nettikin toimii ajoittain.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Onnea Suomi!

Suomalaisia häpeää välillä kuin murrosikäinen vanhempiaan. Samalla häpeää itseään. Suomalainen juo tölkistä lonkeroa Viru-hotellin edessä. Suomalainen puhuu ryssistä. Suomalainen sanoo neekeri sillä sana ei tarkoita suomalaiselle mitään loukkaavaa. Suomalainen kirjoittaa netin kommenttipalstalle suvakkihuora.

Suomalaisista on ylpeä. Suomi jakaa äitiyspakkauksen ja antaa mahdollisuuden. Suomalainen viulisti soittaa Proms-konsertissa "Minun kultani kaunis on".  Suomalainen nuori nainen laulaa korkealta ja kovaa. Suomalainen pelaa jääkiekkoa. Muumimuki ja Aalto-vaasi jonkun kaukaisen maan kaupan ikkunassa. Suomenkieli, jota kukaan muu ei ymmärrä.

Sanat ovat voimakkaita. Kun sanan on sanonut, ei sitä saa enää imaistuksi takaisin. Kun sanan kirjoittaa ja painaa "julkaise"  niin siellä se loistaa rumana tai kauniina. Vihaisena tai rakastavana. Kateellisena tai kannustavana.

Onnea Suomi!

P.S. Aion olla hetken verran poissa täältä. Jos lentokone ei putoakaan niin palaan viikon kuluttua.


maanantai 5. joulukuuta 2016

Lady Gaga jätti pekonipuvut

Tämän aamun Aamulehdestä (siis oikeasta paperilehdestä) löytyy "Ei saa mennä ulos saunaiholla"-romaanini arvostelu. Sama teksti on julkaistu Satakunnan kansassa, Lapin kansassa ja Pohjolan sanomissa. Ne kaikki ovat siis Alma-median lehtiä.

Samalla aamulehden sivulla kirjoitetaan Lady Gagan levystä otsikolla "Lady Gaga jätti pekonipuvut".  Lady Gaga sai kaksi tähteä, minä neljä.

Ikävä kyllä kirjoja on nykyään vaikeampi löytää kirjakaupoista kuin Subutexia katukaupasta.

Kävin viime viikolla syömässä Näsinlinnassa. Alkuruoaksi tarjottiin lohta, joka oli kypsennetty 38.5 asteessa. Kuumelohta. Taidokkaan annoksen päällä oli jotain mustaa: "Purjotuhkaa" tarjoilija valisti. Kaikkien maustehyllystä löytyy purjotuhkaa. Joku on varmaan polttanut purjot ja mietitty mitä sillä mustalla mönjällä voisi tehdä.

Löysin purjotuhkan ohjeen: Paloittele purjo ja pane vuokaan. Paahda uunissa 200-asteessa, kunnes purjo on mustaa. Murenna jäähtyneenä tuhkaksi. Heti purjotuhkaa valmistamaan. Sirottelen päälleni purjotuhkaa.

Kirjailijoista Tommi Kinnusta on helppoa myydä. Mies kirjoitaa erinomaisia kirjoja ja sopii hyvin naistenlehtien haastateltavaksi. Hän on sopivan ikäinen, oikeaa sukupuolta, kuvauksellinen, hauska ja vaatimaton. Olen itsekin vähän ihastuntut Tommi Kinnuseen.



sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Nuku hyvin

Kaikki instanssit varoittavat miten vaarallista on nukkua huonosti. Nukkumattomuus tekee ärtysäksi  ja sairastuttaa ihmisen kaikenlaisiin kammottaviin kroonisiin sairauksiin.

Nuku huonosti ja stressaa lisäksi sitä mitä pahaa elimistöllesi teet. Kehnoa nukkumista ei voi lopettaa kuin tupakanpolttoa.

Sukuni naiset ovat aina nukkuneet huonosti. Vaikka mummon makuukammarista kuului taukoamaton kuorsaus, hän huokaisi aamuisin "En ole nukkunut silmän täyttä"

Minä nukun hyvin silloin kun aamulla ei tarvitse mennä töihin, ei ole liian kuuma tai kylmä, ei tarvitse nousta varhain (vaikka herään kuitenkin aikaisin), silloin kun en tapaa ihmisiä, en puhu illalla myöhään (iltauutisten jälkeen) puhelimessä, en harrasta liikuntaa ilta-aikaan, en pyöri yhdeksän jälkeen netissä, lue sähköpostia, kirjoita, kun ei tapahdu mitään erityisen kivaa tai ikävää. Sekä innostus että murehtiminen ovat unen kannalta tuhoisia tiloja.

Nukun sikeästi silloin kun en oikeastaan elä vaan kuljen varovasti varpaillani omassa asunnossani ja revin irti kaikki ulkomaailmaan ulottuvat piuhat.

Eräs facebook-ystäväni asuu Yhdysvalloissa ja kertoi jokin aika sitten, ajaneensa bussilla kouluampujan ohi. Muut bussimatkustajat heittäytyivät sekunneissa bussin likaiselle lattialle. Vain J, jota ei ollut koulittu näitä tilanteita varten,  jäi penikille istumaan ja ihmettelemään nuorta miestä, joka seisoi kadulla pyssy kädessään.

Opin naisen teksteistä termin lockdown drill: harjoitellaan miten lukitaan luokan ovi, vedetään verhot ikkunoiden eteen, sammutetaan valot, istutaan pimeässä ääneti eikä hermostuta lainkaan vaikka taivas putoaisi. Tämä on kuulemma New Yorkin osavaltion koulustandardi.

Ei tämä meille suomalaisillekaan ihan vierasta ole vaikka meitä on vähemmän kuin asukkaita New Yorkissa.

Nuku sitten hyvin tällaisessa maailmassa.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Ohjeen mukaan

Nykyään lääkäri näkee periaatteessa reseptiohjelmasta onko potilas ostanut hänelle määrätyn lääkkeen. Toisinaan ei ole ostanut ja ilmoittaa syyksi jotain sellaista kuin  "Minulla oli ennestään niin paljon sitä lääkettä" tai "Kaveriltani jäi niitä tabletteja". Voihan se olla tottakin ja pakkohan ihmisiä on uskoa. Joskus hieman ihmetyttään kun kysyy "Montako tablettia päivässä käytät?" niin vastaus kuuluu "Ohjeen mukaan". "Siis kuinka monta?" "Silleen kuin reseptissä lukee"

J kertoi lukeneensa jutun astmapotilaasta, jolle mikään lääke ei auttanut. Tämä henkilö oli ostanut lääkkeet tunnollisesti. Kun hän sitten lopulta kuoli, omaiset soittivat ja kysyivät mitä tehdä kaikille niille avaamattomille lääkepakkauksille, joita kaapeista löytyi.

Välillä käy niin, että potilas teeskentelee noudattavansa lääkärin ohjeita ja lääkäri näyttelee uskovansa potilasta. Molemmat näyttelevät roolinsa ansiokkaasti vastaanoton loppuun saakka sillä niin kuuluu tehdä.

Käväisin töiden jälkeen Mältinrannassa taidelainaamon töiden joulunäyttelyssä. Sain muovimukillisen punaviiniä ja levitin piparille sinihomejuustoa. Mutustelin pikkuleipääni ja kiertelin tuijottamassa seinille tiuhaan ripustettuja töitä.

Maistoin eilen vegaanista sinihomejuustoa. "Juusto" oli kummallista: kitkerää, suolaista ja hapanta.  Vähän kuin saippuasta olisi leikattu neliskanttinen pala. Hometta kiinteässä tuotteessa ei näkynyt. Tarkistin valmisteen aineosat: vesi, kookosöljy, maissitärkkelys, soijaproteinitiiviste, muunnettu maissitärkkelys, karrageeni, guargumi, suola, luontaiset aromit, etikka ja maidoton maitohappo. Luovun mielummin juustosta kuin siirryn moisen syöjäksi. Tai kai siihenkin tottuisi. Jotkut sanovat jopa pitävänsä siitä.

torstai 1. joulukuuta 2016

Sananpesua

Blogillani on yhtäkkiä valtava määrä lukijoita. Tai no valtava ja valtava, yli viisisataa vuorokaudessa. Ihan sama kirjoitan tai en. Varsinkin silloin kun en ehdi kirjoittaa. Moni lukija on Yhdysvalloista. En jaksa kuvitella, että siellä oltaisiin jotenkin kiinnostuneita ajatuksistani.

Luulen että blogiani käytetään sananpesuun. Likaiset sanat viskataan tänne ja laivataan takaisin näennäisen puhtoisina. Viattomimmillekin korville sopivina.

Jotain kieroa tässä joka tapauksessa on oltava, en vaan keksi mitä.

Talossani on hissiremontti, josta ilmoitettiin rappukäytävän seinällä. Joku asukas oli vaivautunut raapustamaan tekstin alle "Mikä hissi?" Porraskäytävässäni ei nimittäin ole hissiä. Tuntuu hieman epäreilulta maksaa tuhansia euroja kulkuvälineestä, jota ei ole ja kavuta portaita vintille viedäkseen lakanoita sinne pulujen kakittavaksi. Tosin ei niitä lintusia ole viime aikoina näkynyt. Taidan jonain päivänä käydä ajamassa talomme hissillisen osan uudella hissillä. Jos ajan kerran ylös ja alas edestakaiselle matkalle tulee hintaa vähän vajaa neljä tonnia.

Sain tänään Solina Riekkolan esikoisrunokirjan "Kysymyksiä murukille" (Sanasato). Runoilija kirjoitti teokseen omistuskirjoituksen: Heidille 1.12.2016   "Kasvua ja rehotusta!"

Siteeraan Solinaa ilman Solinan lupaa :

Ensimmäinen merkki

Presidentti soittaa Kansanradioon ja vastaa kansalaisten kysymyksiin. Me aterioimme ulkona, mehulasissa on rinki valoa. Ampiaiset eivät ole kuolleet vielä. Munakokkeli kiinnostaa niitä, minua kiinnostaa päästä lähemmäs. Hän istuu vieressäni lämpöisenä, yhä pisamissaan, milloin mitäkin pitkissä käsissään. Yläkerrassa nukumme vierekkäisissä huoneissa, hän riisuu silmälasini "ettei ne taitu".