keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Miksi en kirjoittaisi?

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi (Avain 2019), ei ole niinkään kirjoitusopas vaan innoituskirja, joka tyrkkää lukemaan ja kirjoittamaan. Kotona, kahviloissa, liikennevälineissä (kirjassa kerrotaan naisesta, joka asettelee kirjan polkupyörän koriin ja lukee pyöräillessään, en suosittele), matkoilla, ruokaa tehdessä. Kirjasta voi nauttia eri formaateissa.

Kirjoittaa voi päiväkirjaa, kirjeitä, blogia, historiallisen romaanin, runoja, artikkelin, postikortin, sähköpostia, WhatsApp-viestin. Kirjoittamiseen saattaa kehittyä riippuvuus (tämä on oma havaintoni).

Terhi Rannela päivittää blogiaan pari kertaa kuussa ja tekee sen yhtä huolellisesti kuin lehtikolumnin. Luetuttaa esilukijalla, ennen kuin julkaisee. Minä sutaisen ihan tuosta vaan, sen kummemmin miettimättä mihin sormet näppäimillä osuvat. Toisinaan kirjoitan vaikka mitään kirjoitettavaa ei ole. Niistä tulee parhaita. Välillä joudun sitten häpeämään ja korjailemaan virheitä jälkeenpäin.

Innostuin Päivi Haanpään ajatuksesta pitää lukupaasto, jona aikana luovutaan somesta ja sanomalehdistä ja luetaan pelkästään runoja. Pidän ehkä tunnin mittaisen lukupaaston joku päivä, sillä olen vain heikko ihminen.

Kirjassa kerrotaan Kirje tuntemattomalle -vapaaehtoistyöstä, jossa lähetetään käsin kirjoitettuja kirjeitä yksinäisille. Kaivelin lootistani sekalaiset postikorttini ja lupasin Facessa lähettää kortit kaikille halukkaille, joita on tässä vaiheessa ilmaantunut peräti yhdeksän, joten mikään hitti tämä ei ole ollut.

Oli hauskaa kirjoittaa kortteja, lähetin mm. kortin Rondasta, jossa olen viitisen vuotta sitten käynyt. Kortissa mainitsin bussikuskin, paellan, jäätelön ja maisemat tietenkin. En minä siellä paellaa syönyt. Alle pistin Heidi-tädin. 

Kortteja on edelleen, joten jos joku haluaa minulta postikortin, voi kirjoittaa viestin osoitteeseen saunaiho@luukku.com, lähettelen niin kauan kuin niitä riittää.  Pelastan postilaitoksen.




maanantai 30. maaliskuuta 2020

Päivän huuto

Eristyneisyys näkyy nyt ärtyneisyytenä.  Voisin haukkua jonkun ihmisen, mutta ikävä kyllä haukkumisetäisyydellä ei näy ketään. Huutelen kirosanoja joka päivä klo 16. Vähän kuin päivän mietelause radiossa. Ei sitä kukaan kuuntele.

Ärsyynnyin jopa siitä, että siskoni asensi hyvän hyvyyttään vanhempieni koneelle Skypen. Minä kun en rupea hiukset lätässä skypessä puhumaan. Puhun puhelimessa minkä puhun. Skypeni sitä paitsi pätkii.

Ränsistyn ja menetän otteeni, en viitsi pestä hiuksiani. Kuljen verkkareissa kuin olisin lähdössä ihan tuosta vaan kohta juoksemaan kymmenen kilometriä tai nostamaan painoja jollekin kuntosalille, jossa vilisee pullealihaksisia miehiä ja naisia vaikka en olekaan. Makaamme sohvalla peräkkäin, minä verkkareissa ja lättätukassa ja Kerttu takkuisessa turkissaan.

Päivän kirja, Silja Järventaustan viides proosarunokokoelma Ympäristön avajaiset (Teos kustantamo) oli minulle kova kynnys ja korkea pala. Kuin runoilija olisi mättänyt tekstin myllyyn, josta sanat tippuilivat yksi kerrallaan muodostaen uusia lauseita.

Randomilla valittu pätkä:

Ovensuukysely on pidempi siellä ja seinän vieressä aatoksia, aikakauslehtien jakajan pääpaino viimeisellä tavulla. Ovensuukyselijä etsimässä ääniharavaa kynnysmaton räikeässä reunuksessa.

Luin kuitenkin ja onnistuinkin aina välillä. Proosarunon lukeminen tekee hyvää jopa tälläisen kevyemmän kirjallisuuden kyhääjälle. Jollain kummalla tavalla se vaikuttaa omaan kirjoittamiseen. Rohkaisen kokeilemaan, ei siihen kuole, korkeintaan nousee ihan lievää lämpöä, ei kuitenkaan yli 37.5.

Silja Järventaustan runokokoelmalla on hieno nimi.

Oman kirjani ostolinkin voi löytää tai olla löytämättä edellisestä päivityksestä.


sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Olen tehnyt syntiä

Sisältövaroitus: Tekstin loppu sisältää mainontaa.

Kirjoittamisesta voi tulla riippuvaiseksi, kaikki eivät ole yhtä alttiita, eihän kaikista kännitupakoitsijoistakaan tule vakituisia sauhuttelijoita. Kirjoitusriippuvuuden kehittymiseen tarvitaan jonkinlainen perinnöllinen taipumus ja riittävä altistuminen.

Edellä mainittu ei sitten ollut faktaa. Mutta voisi olla.

Elämme outoja aikoja. Iäkäs sukulainen teki pahan virheen, hän tankkasi auton, kosketteli desinfioimattomia kohteita, eikä muistanut sen jälkeen pestä käsiään vaikka olimme hänelle jankuttaneet, että aina kotiin tullessa on ensin pestävä kätöset. Nyt odotamme onko kömmähdyksellä seurauksia ja minkälaisia.

Kotiin tultuani riisun ensin ulkovaatteet, pesen avaimet ja ovenkahvat ja sitten käteni. Pesen nahkahanskani. Irroitan kynteni ja keitän niitä vartin verran väljässä vedessä. Käsiä pestessäni laulan "Paljon onnea vaan" vähintään kaksi kertaa. Sen jälkeen kuuraan kännykän. Sitten pesen kädet. Sen jälkeen laitan käsivoidetta.

Pesen kädet.
Laitan käsivoidetta.
Pesen kädet.
Laitan käsivoidetta.
Laitan kädet.
Pesen käsivoiteen. 

Olen tehnyt syntiä: tavannut poikaani ja himoinnut ystävieni tapaamista. 

Eristäytymistä on onneksi lähes jokainen suomalainen harjoitellut jo lapsena. Kun on aikansa mökkeilyä vastustanut, on siitä melkein oppinut tykkäämään. Mökkeilystä pitämistä pidetään Suomessa aikuistumisen merkkinä.

Jääkaapissani on enää ketsuppia, soijakastiketta ja puoli purkillista oliiveja, joten tänään on uskallauduttava kauppaan.

Koronakirjavinkit: Eira Molberg: Villahousuhäpeä, Tammi. Kirja on nimetty dokumenttiromaaniksi. Oikeastaan se on romaaniksi liian löyhä, siinä on kaksi keskeistä aihetta, kirjailijan alkoholismi ja luostarielämä. Kirjassa kuvataan alkoholisteille tarjottua kuntoutusta rehellisesti, mutta humoristisesti. Vähän epäselväksi jää, mikä lopulta sai kirjailijan parantumaan riippuvuudesta, ehkä se oli tuo melko järjettömältä kuulostava kuntoutustoiminta. Villahousuhäpeän lukemisen jälkeen halusin heti matkustaa johonkin luostariin, sillä luostarielämää oli kuvattu todella herkullisesti. Annan dokumenttiromaanin puutteet anteeksi, sillä kirja nauratti ja itketti minua ja unohdin hetkeksi koronakriisin.

Googlaan kirjaani niin, että kyseinen toiminta alkaa häiritä elämääni. Googlailun saalis on ollut toistaiseksi kovin laiha. Tulisiko joku ottamaan minulta tämän vaivan pois. Katkaisemaan nettiyhteyden.

Facessa toimii ryhmä nimeltään "Lääkärit ja kirjallisuus" ja kopioin sieltä luvatta kommentin romaanistani Ei saa elvyttää "Luin kollega Heidi Mäkisen kirjan BookBeatissa. Olipas jälleen hykerryttävä lukukokemus. Lämminhenkinen, hauska ja bonuksena vielä tuo että hän tuntee meidän ammattimme surkuhupaisatkin puolet, myöskään potilaan näkökulmaa unohtamatta. Voin suositella!" Heidi Mäkinen, Ei saa elvyttää, Karisto 2020 (linkki).

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Työkelvoite


Olen kävellyt ympäri Tamperetta, kävellyt ja kävellyt. Löysin nämä kevyen liikenteen väylään pultatut tuolit Ranta-Tampellasta läheltä Näsijärven rantaa. Mittasin heti onko tuolien väli riittävä, ihan eksaktia lukua en saanut, sillä mittanauhani oli vielä autoklaavissa.

Kun kuvaa katsoo, niin ymmärtää, miksi suomalaiset eivät juurikaan istuskele ulkona.

Tähän asti olen ollut hyvällä mielellä, mutta eilen mielialani laski merkittävästi. Siihen auttoi Pyhäjärven rantakävely.

Voimaan astui työvelvoite, jonka mukaan minutkin voitaisiin kutsua lääkärin töihin. Jos omaisin riittävän kutsumuksen niin raapisin jo sairaalan ovia. Olen kuitenkin alkanut arvostaa yöunia ja mahdollisuutta kirjoittaa. Tänään olen jo hieman rauhoittunut, sillä tuskin minua ihan heti tarvitaan ja luultavammin vapaaehtoisiakin löytyy riittävästi. Huiskin mopilla ja desinfioivilla myrkyillä työvelvoitetta pois mielestäni.

Putsasin eilen kylpyhuoneen lattiakaivon siitä kamalasta möhnästä jota sinne kertyy. Möhnä näytti siltä, että se valmistautui nousemaan ylös kaivosta. Ehdin hätiin viime hetkellä ja tapoin sen.

Koska ajat ovat vaikeat, mainostan nyt päivittäin kirjallisuutta. Lukekaa Aura Nurmen pieni proosarunoteos Leijonapatsailla, Otava 2020, se on myös kuultavissa äänikirjapalveluissa runoilijan itsensä lukemana. Aura Nurmi on merkittävä lavarunouden puuhanainen ja esiintyjä. Tähän perään uskallan mainostaa taas kerran omaa kirjaani Ei saa elvyttää, joka on myös saatavilla sähkökirjana (ikävä kyllä ei vielä äänikirjana) sähkökirjapalveluissa ja sitä voi tilata mm. Kariston verkkokaupasta (linkki). Goodreads:n sivulla nimimerkki Arja-täti toteaa kirjasta "Ihana! Ehdottomasti hauska mutta silti kuoleman vakava."

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Koska oikea lääkäri tulee?

Reetta Huttunen
VALKOISESSA TAKISSA OLEN LÄHINNÄ MIES
Enostone kustannus 2020

Ensin pitää aina ilmoittaa sidonnaisuudet. Tunnen Reetta Huttusen, sillä olemme työskennelleet samassa sairaalassa, Reetta infektiolääkärinä. Minäkin olen elänyt tämän kirjan, mutta omalla tavallani, joka kyllä muistuttaa Reetan tapaa. Tämä ei ole kritiikki, enkä ole kirjallisuuskriitikko, en pysty siihen.  Koronakriisin herkentämillä tunteilla mennään.

Olen kääntänyt pienen pehmeäkantisen kokoelman sivujen yläkulmat, jotta löytäisin runonpätkät, jotka jäljentäisin blogitekstiin. Rutattuja kulmia on paljon, joten täytyy valita. Sivuja ei saisi taittaa, eikä kokonaisia runoja kopioida, joten nämä ovat vain otteita runoista.

Kokoelma on jaettu yhdeksään otsikoituun osaan, joista ensimmäinen on nimeltään Totean elämän (Decursus), useinhan lääkäri joutuu ikävä kyllä toteamaan kuoleman, sitäkin runoissa käsitellään. Viimeisin otsikko Haluaisin riisua valkoisen takin edessäsi  voisi vaikka viitata erotiikkaan, mutta se merkinnee enemmänkin ammattiroolin riisumista.

Reetta päästää meidät sairaalan bagstagelle, jonka hyörinää saamme seurata ympäri vuorokauden. Sairaala ei nuku koskaan. Kuljemme Reetan mukana viinanhuuruiseen ja krapulaiseen päivystykseen.

Itselleen ja muille vaarallinen
sairaalasänkyyn köytetty ilmaisu
ensihoitajan otteessa laskuhumalan rutiini
kun jonossa on viisi samanlaista
kukaan ei ole selvinnyt
taakseen katsomatta

Runoilija ja lääkäri uskoo meille myös epävarmuutensa ja riittämättömyytensä. Se tuntuu minusta lahjalta.

Osun tarkalleen sanan viereen
kun haluan lohduttaa ja lohtua
pahanlaatuisilta sanoilta

Lääkärin on helppo samaistua tekstiin, mutta ei tarvitse olla lääkäri ymmärtääkseen tätä runokokoelmaa, siihen riittää, että on ihminen.

Jokainen nuori lääkäri on kuullut kysymyksen, johon runo NUORELTA LÄÄKÄRILTÄ KYSYTÄÄN loppuu: koska oikea lääkäri tulee? Vielä vuosien työskentelyn jälkeen saattaa pintaan päästä ajatus, että mistäköhän tänne saisi sen ihan oikean lääkärin. Lääkärin työ on välillä näyttämöllä heilumista, eikä vuorosanoja ole annettu luettavaksi etukäteen.

Kun kuulen hälytysajoneuvon äänen, ajattelen:
kutsukaa oikea lääkäri
sellainen joka ymmärtää
uskaltaa pysähtyä näyttämölle

Monet runot ovat lyhyitä, pieniä, mutta tärkeitä tunnelmapaloja. Jotenkin japanilaisia ja vanhanaikaisia, mutta hyvällä tavalla. 

Tämä kirja piti julkaista ja hyvä, että se julkaistiin juuri nyt kun terveydenhuolto tulee kohtaamaan suuria haasteita. Ikävää tässä on se, että kirjan julkkarit jouduttiin perumaan.

Toivottavasti Reetan esikoiskirja saa tästä kriisistä huolimatta lukijoita.



torstai 26. maaliskuuta 2020

Mikä ei kuulu joukkoon?

Jokaisella on oma persoonallinen tapansa käsitellä koronakriisiä. Vanha ystäväni (lääkäri) ompeli Marimekon palakankaasta tyylikkään maskin prototyypin ja pyöräilyhanskan kämmenosaan hän virkkasi punaisen sydämen, jota voi näyttää toisille kulkijoille ihan vaan kättä nostamalla.

Kirjoitin k-kirjaimella alkavia selviytymiskeinoja(ni) ja päädyin listaan:

Kirjoittaminen
Kirjat
Kieroutunut huumorintaju
Kävely
Kotijumppa
Kurjat televisio-ohjelmat
Kanavatyö
Kissa
Kaiutin (käytän sitä puhuessani puhelimessa, sillä se antaa jonkinlaisen illuusion oikeasta kontaktista).
Kakka

Mikä ei kuulunut joukkoon? (Tämä on vahva panokseni ihmisten viihdyttämiseen, nyt kun kaikki tuhannen palan palapelitkin on jo tehty.) 

Sunnuntain lukupiiri on tarkoitus järjestää jossain verkkoympäristössä "viinilasi ja henkilökohtainen herkkuruoka eteen ja keskustelu käyntiin" - periaatteella. Kirjan nimi on "Kaikki on mahdollista" (Elizabeth Strout).

Lukekaa romaanini (Ei saa elvyttää), jota saa sähkökirjana, se löytyy myös kaikista sähkökirjapalveluista ja voihan sen aina myös tilata Kariston verkkokaupasta (linkki). Nimestään huolimatta kirja ei ole ahdistava vaan humoristinen. Lukekaa muutenkin!

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Teho-osasto

Aamun valjetessa klikkailin puhelimen kalenteria ja mietin kävelylenkkejä, kirjoja, kauppareissuja, rikossarjoja, sämpyläohjeita, viherkasveja, puhelinkeskusteluja, kotijumppia, villasukkia, kissavideoita, verkkareita, kirjoittamista, kirjaani (joka pian unohtuu), hiuksiani (joita en viitsi harjata), sulkeutuvia kahviloita ja meikkipussissa kuivuvaa ripsiväriä. Aikaa. Päiviä, viikkoja ja kuukausia. Teho-osastoja.

Viime aikoina tiedotusvälineissä on toistunut sana teho-osasto, jolla ei ole mitään tekemistä samannimisen sairaalasarjan kanssa. Työskentelin erikoistumisaikana neljä kuukautta teho-osatolla. Kaikki pelkäsivät kyseisen osaston ylilääkäriä ja niin pelkäsin minäkin.

Minullekin annettiin muutama potilas hoidettavaksi. Koko päivän opettelin potilaiden laboratorioarvoja ulkoa ja pelkäsin kiertoa. Ylilääkäri saattoi kysyä kaliumarvoa ja jos et muistanut sitä, hän totesi ivallisesti "Etkö tunne potilaitasi."

Aamukierrolla ylilääkäri haukkui päivystäjän ja toisella kierrolla hän haukkui kaikki muut. Nöyryytystä seurasivat kaikki teho-osaston lääkärit. 

Huhuttiin, että ylilääkäri valvoi huoneessaan kaikkea mitä teimme (määräykset laitettiin koneelle ja niistä seurattiin potilaiden vointia, joista muodostui hienoja käyriä). Ylilääkäri saattoi yllättäen hypätä esiin kuin tyhjästä  ja onnistui aina pelästyttämään minut pahemmin kuin kyykäärme metsäpolulla.

Aikaa oli runsaasti ja hoitajat olivat ammattitaitoisia. Moni potilas parani, jotkut eivät.

Olihan se todella opettavainen ajanjakso, jonka jälkeen oli outoa hoitaa potilaita, joista ei roikkunut lukuisia antureita ja jotka hengittivät itse.  

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Hygienia

Kävin kymmenen maissa Lidlissä. Kadut näyttivät aavemaisen tyhjiltä, vain jalkakäytäviltä noussut irtohiekka pöllysi ympärilläni.

Minulla on nykyään tapana rykäistä ja niistää ennen liiketilaan astumista, sillä pelkään neuroottisesti yskäiseväni kurkkujen ja tomaattien päälle.

Hyväosaisen näköinen riski-iän saavuttanut eläkeläispariskunta kulki edelläni. He hakeutuivat suoraan paistopisteelle, rouva otti pussin ja työnsi kätensä hihaa myöten sämpylälaariin ja lappoi sämpylät pussiin omilla kätösillään.

Mietin rouvan logiikkaa ja arvelen, ettei nainen halunnut käyttää pihtejä, joihin moni oli aiemmin koskenut. Sämpylät myyjä oli todennäköisesti lappanut tarjolle hygieenisemmin.

Kaupassa käyminenkin tuntuu nykyään jonkinlaiselta venäläiseltä ruletilta, on vain ajan kysymys, milloin sen viruksen nappaa jostain mukaansa. 

Tein valtavan kulhollisen makaronilaatikkoa ja poika kävi lounaalla. Makroniloota on jonkinlaista lohturuokaa kuten letutkin, joita söimme jälkiruoaksi kahvin kera.

Jos joku kirjabloggari haluaa kirjoittaa "Ei saa elvyttää" -romaanista, voi kirjaa pyytää Karistolta tai minultakin. Eiköhän sellainen järjesty.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Kapitalisti

Lapsena minulla oli samanikäinen kaveri nimeltään Minna-Liisa. Hänen perheensä asui kerrostalossa alapuolellamme. Minna-Liisa sai tiskaamisesta 50 penniä ja maksoi minulle homman hoitamisesta 20 penniä (en ole ihan varma summasta, epäreilu se oli). Tiskasin ennen kuin hänen vanhempansa tulivat töistä.

Tämä meitä molempia tyydyttänyt järjestely loppui vasta kun Minna-Liisan äiti sai jotenkin tietää asiasta.

Olen monesti miettinyt mitä Minna-Liisasta myöhemmin tuli. 

Sain isältäni palautetta kirjasta, muut sukulaiset ovat lähettäneet romaanista pelkän WhatsApp-viestin, mutta muuten vaienneet asiasta. Ehkä ei ole ollut mitään sanottavaa.

Isällä oli vielä parikymmentä sivua lukematta. Hänen mielestään kirja oli nopealukuinen ja vähän dekkarimainen, koukuttava. Isä oli löytänyt tekstistä hyviä sanontoja ja harmitteli, ettei ollut kirjoittanut niitä muistiin.

Tulkitsin, että hän oli mahdollisesti pitänyt opuksesta, ainakaan hän ei tällä kertaa suosittanut siirtymistä historiallisten romaanien kirjoittamiseen.


lauantai 21. maaliskuuta 2020

Päiväjärjestys koronakriisin ajalle

Hesarissa tarjottiin ohjeita tylsyyden torjumiseksi. Minulla ei ole ollut tylsää, sillä päiväni ovat kuluneet tähän tapaan.

1. Juon aamukahvit ja luen aamun lehdet.
2. Paheksun kaikkia niitä, jotka ovat matkustaneet johonkin tai ihan yleensä eläneet. Heistä kerrotaan lehdissä.
3. Katselen ikkunasta näkyykö yli 70-vuotiaita ja jos näkyy ilmaisen paheksuntani Facessa.
4. Keitän uudet kahvit. Tarkastan katunäkymän ja lasken yli 70-vuotiaat.
5. Heittäydyn sohvalle ja luen kirjaa.
6. Nousen ylös, sillä pelkään lihasteni surkastuvan. Teen viisi kyykkyä ja hauiskääntöä.
7. Keitän kahvit ja tarkastan katunäkymän.
8. Yritän katsoa Areenasta elokuvia, en pysty keskittymään.
9. Avaan kässärin ja muistan, että on hätätila, eikä siten kannata ryhtyä näin monen vuoden projektiin. Itken sitä, ettei kukaan lue kirjaani.
10. Menen suihkuun, mutta en viitsi pestä hiuksiani. En viitsi meikata. Pukeudun toiveikkaasti urheilutamineisiin, jos vaikka myöhemmin urheilisin. Sääntöjen puitteissa tietenkin.
11. Vastaanotan Mesen kautta puujalkavitsin.
12. Äiti soittaa.
13. Sisko soittaa.
14. Kaveri laittaa WhatsApp-viestin, jossa on kuva tulppaanikimpusta.
15. Lämmitän pari päivää vanhaa ruokaa.
16. Keitän kahvit ja tarkastan katunäkymän.
17. Käyn kävelyllä ja murisen vihaisesti kaikille yli 70-vuotiaille.
18. Toistan kohtia 2.-9 kunnes menen nukkumaan.

Minua nuorempi Facebook-kaveri oli käynyt miehensä kanssa lenkillä ja vastaan kävellyt pikkupoika oli heleällä äänellä kysynyt isältään "Onko nuo niitä vanhuksia?"

torstai 19. maaliskuuta 2020

Pidä huolta

Vanhuksista on pidettävä huolta, fyysinen etäisyys ja henkinen läheisyys kuten presidentti sanoi. Pitää piirtää rajat ulko-oven kynnyksen kohdalle. Kieltää kaikki huvit. Kun äiti soitti jutellakseen, kysyin ärtyneenä ”Onko teillä joku hätä”.

Vieraita vanhuksia olisi helpompi hoitaa kuin omia, kun kontakteihin ei liity niin voimakkaita tunteita.  Eivät vanhempani ole toistaiseksi paljon hoitoa edes tarvinneet. Nyt kun on ryhdytty paheksumaan vanhuksia kuin muinoin nuorisoa, niin voin kertoa, että isäni ja äitini ovat kuuliaisesti noudattaneet vanhuskaranteenia. 

Aikuinen lapseni kirjoittaa tänään fysiikan. Pitkä matematiikka oli ollut vaikea (taitaa aina olla). Isäni laski aikoinaan matematiikan laskut, joita en itse osannut.  Hän ratkaisi vuosia ylioppilaskirjoituksien matematiikan tehtävät, joita ainakin aiemmin julkaistiin sanomalehdissä.

Nyt on hyvää aikaa kirjoittaa, kun eivät harrastukset tai ihmiset häiritse. Jostain syystä homma ei kuitenkaan etene kovin riuskasti vaan pyyhin tiskipöytää, liikun somessa ja katson Areenasta kaikkien elokuvien alut. 



keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Elämää koloissa

Tänään  on jännittävä päivä, sillä aikuinen lapseni kirjoittaa pitkän matematiikan ja huomenna on vuorostaan fysiikan koe. Nettilukion ylioppilaskirjoitukset järjestetään Mikkelissä asti.

Eilinen yhteiskirjoittaminen kirjoituskaverin kanssa sujui hyvin. Soittelimme toisillemme puolen tunnin välein, puhuimme kirjoittamisesta ja muustakin. Päätimme toistaa session myös ensi viikolla.

Kävin illalla kävelemässä. Yllättävän moni oli liikkeellä vaikka alkuun vettä tuli korona eikun lorona.  Toivottavasti Suomessa ei ole tarpeen mennä ulkonaliikkumiskieltoon. Edellä mainittu lause olisi vielä muutama viikko sitten kuulostanut täysin absurdilta ja nyt se on ihan realistinen uhka.

Hain Kertulle netistä kissoille tarkoitetun lintuvideon ja sain pitkään osoitella ruutua, ennen kuin lemmikkini oivalsi seurata ruokailevia lintusia padista. Kerttu ei ole mikään varsinainen diginatiivi.

Anukatri on kirjoittanut kivan arvion "Ei saa elvyttää" -romaanistani (linkki).  Siteeraan vähän häntä "Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin."

Laitoin ensin otsikoksi "Elämää kotioloissa", mutta kolot kuulostavat hauskemmilta.


tiistai 17. maaliskuuta 2020

Kyllä me tästä selvitään

Sanna Marin on jonkinlainen kympin tytön ja konstaapelin risteytys. Hänestä tulee turvallinen olo. Kun tottelemme Sannaa niin kyllä me tästä selvitään!

Olettehan muistaneet käsiä pestessänne laulaa kahdesti "Happy birthday to you"? Suomeksikin saa laulaa. 

Tänään on tarkoitus toteuttaa yhteinen etäkirjoitustuokio kirjoitusystävän kanssa. Sovittiin, että soitan hänelle kymmeneltä, juttelemme hetken ja sitten kirjoitamme puoli tuntia, jonka jälkeen otamme seuraavan puhelinkontaktin. Jos tällaisia jaksoja saisi toteutettua vaikka kolme tai mielummin neljä, niin hyvä olisi. 

Pakko pitää romaaniani täällä esillä, sillä jos minä en sitä mainosta niin kuka? Kaikki tapahtumat, joissa olisin esiintynyt peruuntuivat. Otava osti helmikuun alussa Kariston ja tästä syystä sähkökirjan taitto on viivästynyt, eikä sitä ilmeisesti vieläkään ole kirjojen striimauspalveluissa. Jos joku tietää sen jostain löytyvän, niin olisi ihanaa kuulla siitä. Kirjastovarauksia on ollut mukavasti, mutta nyt sitten kirjastot menevät kiinni. Romaania ei ole saatavissa läheskään kaikissa kirjakaupoissa.

Romaanin nimi on siis "Ei saa elvyttää", jos joku ei ole vielä kuullut.



sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Kotoilua (teksti sisältää mainontaa)

Some näyttää erilaiselta kuin ennen. Ei ruokaa notkuvia ruokapöytiä, suuria syntymäpäiviä, ystävien tapaamisia ravintoloissa, ryhmäselfieitä, kuohuviinilasien kohottelua, nuhruisia keikkavideoita, teatteriesitysten loppukumarruksia, lentoasemakuvia, palmurantoja, suurkaupunkeja tai auringossa kimaltelevia alppimaisemia.

Elämme kuin lapsuudessani, jolloin suurinta lauantaihupia oli istua saunan jälkeen pyjamassa sohvalla katsomassa Speden ohjelmaa. Jos oli oikein hyvä päivä niin tarjolla saattoi olla mehua. Pannukakkua oli melkein aina. Äidin päästä sojottivat papiljotit ja isä oli leikannut pyjamalahkeiden resoreita, sillä ne kiristivät. Kaikki puhuivat Speden rautakauppasketsistä, jossa kuvattiin hidasta palvelua.

Kaikki kotoilevat nyt täysin demokraattisesti, eikä ketään tarvitse kadehtia.

Tampereen taidemuseossa on esillä Joseph Alasen (1885-1920) Kalevala-aiheisia maalauksia. Alanen kuoli 34-vuotiaana espanjantautiin, joka oli tuon ajan pandemia. Nähtävillä on myös Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin ensimmäinen versio sekä Anna Alapuron grafiikkaa. Kävin näyttelyssä eilen lauantaina klo 16 ja väkeä oli yllättävän paljon. Yritin pitää metrin turvavälin muihin katsojiin.

Ehdotan Ylelle, että Areenaan laitettaisiin tarjolle viihdettä kuten romanttisia komedioita Nämä vaikka voisi näyttää alkuun: Kun Harry tapasi Sallyn, Uneton Seatlessa, Bridget Jones -elämäni sinkkuna, Annie Hall,  Rakkautta vain, Notting Hill, 2 päivää Pariisissa, Frankie & Johnny, Manhattan, Rakkautta ennen aamua, Skandaalihäät, Neljät häät ja yhdet hautajaiset.

Mainos: Lukekaa kirjoja. Lukekaa "Ei saa elvyttää" (Heidi Mäkinen) Karisto

lauantai 14. maaliskuuta 2020

Peruttu

Kaksi tamperelaista kirjallisuustapahtumaa on peruttu koronavirusepidemian vuoksi. Molemmissa olisin esiintynyt jos ne olisi järjestetty, mutta niin ei siis käynyt. Ensin lähti Roosalupi ja nyt Metson messut. Ostakaa kirja (Ei saa elvyttää, Karisto) tai lainatkaa se vielä kun kirjastojen ovet ovat auki.

Siteeraan tähän perään kunnitoitettua päämiestämme Sauli Niinistöä  "Ihminen alkaa vaikeissa olosuhteissa nähdä oman napansa ulkopuolelle". Kuten huomaatte, valaistumiseni on vielä vaiheessa.

Kuuntelimme ystävän luona Tampere Filharmonian striimattua konserttia. Keskityimme musiikkiin korkeintaan viisikymmenprosenttisesti. Konsertin aikana kerroin unestani, jossa saunoin ja uin erään miesrunoilijan kanssa ja varasimme liput Volter Kilpi -päiville Kustaviin. Vessaan ei ollut jonoja ja viiniä sai kaataa ihan itse. Konsertin lopputtua soittajat taputtivat itselleen.

Koronavirushuumori ilahduttaa somessa. Päättäjien kritisoiminen harmittaa, sillä minusta poliitikot ovat toimineet kuten kuuluukin, kuunnelleet asiantuntijoita. 

Kaikki viestintä koskee näinä päivinä erilaisten tilaisuuksien peruuntumista. Ajattelin käydä kirjastossa ja Tampereen taidemuseossa ennen kuin ne suljetaan.  Muun luppoajan luen, pesen ja rasvaan käsiäni Virosta ostamallani ruusuntuoksuisella käsivoiteella. Varastostoistani löytyy vielä toinenkin avaamaton käsirasvatuubi, joten ei kriisi ei ole vielä kovin pahasti eskaloitunut. 

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Heidin ohjeet koronavirusinfektion estoon

Heidin koronavirusohjeet (käyttö omalla vastuulla):

1. Älä laske kuolleisuuslukuja. Et osaa laskea niitä.
2. Näyttävä toimenpide epidemian leviämisen estossa ei ole aina se paras toimenpide.
3. Noudata viranomaisten ja asiantuntijoiden ohjeita.
4. Luota suomalaiseen terveydenhuoltoon.
5. Älä hamstraa vessapaperia. Älä yski, eikun yski oikein.
6. Älä usko valeuutisia, lue THL:n sivuja.
7. Lue kirjoja ja syö suklaata. Juo lasi punaviiniä jos siitä pidät.
8. Älä mene sairaana töihin, äläkä mihinkään muuallekaan.
9. Pidä tavallinen suomalainen puolen kilometrin turvaväli muihin ihmisiin.
10. Pese käsiäsi, pese käsiäsi, pese käsiäsi (jättäisin näinä aikoina sormukset pois ja kääräisisin hieman hihoja).

Kiitokset suomalaisille infektiolääkäreille, jotka ovat viime päivinä toimineet kovan paineen alaisina! 

keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Käsidesiä ja runoja

Join kirjaston kahvilassa pullakahvit, noukin pullan ottimilla, joihin oli ties kuka rähmäkoura ennen minua tarttunut. Kävin kirjaston vessassa, jonka seinään oli pultattu kaksi nestesaippuatelinettä, joista kummastakaan ei herunut edes saippuan haamua. Pesin käteni vedellä.

Söin Laikun kahvilassa papusoppaa, joka kauhottiin lautaselle ihan itse. Moni oli kauhaan ennen minua tarttunut ja tuhoutunut. Käytin kolme painallusta käsidesiä ennen syömistä, aine haisi vahvasti alkoholilta.

Facessa joku kysyi mistä saisi ostettua litran käsidesipulloja.

En ole viruskammoinen. En. Joku yskii nyrkkiinsä.

Nykyrunous on edelleen minulle kuin vierasta kieltä, jota taitaa vain muutaman fraasin. "Hyvää huomenta", "Kiitos", "Anteeksi", "Missä on lähin apteekki", "Tilatkaa ambulanssi" ja "Lasi punaviiniä, kiitos".

Olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon, runot aukeavat minulle parhaiten aamulla aikaisin. Luen juuri Kristiina Wallinin kokoelmaa Meduusameri, muutaman sivun joka aamu, ja ne sivut kulkevat mukanani melkein koko päivän.

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Pelottavat virukset

Kävin tänä aamuna Nääs -hallilla reenaamassa. Pukuhuoneessa eräs nainen puhui koronavirusinfektiosta vähätellen ja totesi "Aina on flunssia ollut".  Sama nainen syytteli opettajia heidän talvilomamatkoistaan. Koronavirus on toisentyyppinen virus kuin tavallisen viattoman flunssan aiheuttaja.

Olen kyllästynyt selittämään, että flunssa ja influenssa ovat eri tauteja. Ettei ole flunssarokotetta, mutta influenssarokote on. En myöskään jaksa jankuttaa, etteivät antibiootit tehoa virusinfektioihin. Ai niin, eihän minun enää edes tarvitse tehdä sitä.

Ihmettelen tiedoitusvälineissä esiintyviä kuvia, joissa vahvasti suojautuneet työntekijät "desinfioivat" talojen seiniä ja katuja. En ymmärrä sen tarkoitusta. Ehkä sillä halutaan osoittaa, että tehdään jotain, sillä onhan se tehokkaan näköistä.

Kopioin tähän tällaisen loppukevennyksen: John Travolta was hospitalized for suspected COVID-19, but doctors now confirm that it was only Saturday Night Fever, and they assure everyone that he is Staying Alive.

Kirjaani "Ei saa elvyttää" pitäisi saada myöhemmin tällä viikolla kaikista kirjojen striimauspalveluista. Otava osti helmikuun alussa Kariston kustannustoiminnan ja tästä syystä sähkökirjojen taitossa on esiintynyt viivettä. Jos joku sitä vaikka kaipaa...

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

Kohottakaamme malja

Tänä keväänä voivat rokotuksia vastustavat henkilöt kohottaa maljan, sillä nyt on mahdollista kokea koronavirusepidemia ilman s-nasta peräisin olevia rokotuksia. Ihan luomuna.  Iloitkaamme!

Näin ensimmäistä kertaa Friz Langin mykkäelokuvan Metropolis. Esitystä säesti Tampere filharmonia. Elokuva sai ensi-iltansa 20-luvulla ja se on valittu lukuisille maailman parhaiden elokuvien listoille. Esitys oli vaikuttava, vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti. Kun puhe puuttuu, se joudutaan korvaamaan teatraalisilla eleillä, jotka vähän alkuun vieraannuttivat. Elokuva kuuluu Wikipedian mukaan Unescon maailmanperintölistalle.

Juicen syntymästä on kulunut 70 vuotta ja sen kunniaksi KAVI oli koonnut Filkkareille filmimateriaalia artistin uran varrelta.

Juice osallistui vaimoineen itsenäisyyspäivän vastaanotolle 1986 ja herätti pahennusta solmimalla kravatin pannaksi päähänsä. Juice oli ensimmäinen rokkari, joka kutsuttiin pippaloihin. Kun vaimoa haastateltiin, hän oli sitä mieltä, että juhlat olivat tylsät "En tule tänne enää toista kertaa". Nykyään kaikki vieraat toistavat kiitollisuutta saamastaan kutsusta ja itsenäisyyden merkitystä itselleen kuin ne olisivat jonkinlainen pakollinen itsenäisyyspäivämantra.

Oli kiva katsoa nuorta toiveikasta Juicea laulamassa Marilynia. Langanlaiha vaikeasti sairas mies Neil Hardwickin haastattelussa säälitti. Tampere-talossa veisattu Viidestoista yö itketti. Vähän kuin olisi esitetty Juice -tribuuttia vaikka Juice istui vielä lavalla esiintymässä.

Juice toi sanoituksiin sievistelyn tilalle ihan oikean elämän.

Kohottakaamme lopuksi malja kaikille meille kulttuurilaitosten ylläpitäjille, sillä onhan tänään naistenpäivä!

perjantai 6. maaliskuuta 2020

Arkistojen aarteita

Arkistojen aarteissa näimme filmejä luonnonsuojelusta. Vanhin niistä oli vuodelta 1970, jolloin perustettiin Suomen luonnonsuojeluliitto. Onnea viisikymmen vuotiaalle! Elokuvat olivat kovin opettavaisia.

Elokuvissa tuotiin esille vesistöjen rehevöityminen ja likaantuminen, koskien patoaminen voimalaitoksilla sekä ilman saastuminen. Ilmaston lämpenemisestä, pienhiukkasista tai hiilidioksidista ei ilmeisesti vielä silloin oltu kovin huolestuneita.

Nettijulkaisussa nimeltään Kulttuuritoimitus (linkki) julkaistiin varsin suopea kritiikki romaanistani Ei saa elvyttää. Pelotti mitä runoilija siitä raapustaa, mutta hän oli lempeällä päällä (hän taitaa oikeasti olla lempeä ihminen).


torstai 5. maaliskuuta 2020

Filkkarit

En muistanutkaan, että Filkkarien avajaisissa pidetään puheita (myös elokuvia katsottiin). Meitä kiellettiin kättelemästä toisiamme ja jatkossa tätä vanhaa tapaa pidetään todennäköisesti moukkamaisena. Miten itsenäisyyspäivän juhlia voidaan enää järjestää?

Kärsin flunssahäpeästä, häpeän myös vasomotorista nuhaani, häpeän pienen pientä köhimistä. Oikein pelottaa, että tulee yskittyä julkisesti. Vaikka kuinka tekee sen oikeaoppisesti, niin tuntee itsensä roistoksi, joka ruiskii vastuuttomasti viruksia ympärilleen.

Oikeastaan minun piti vaan ilmoittaa, etten luultavimmin ehdi lähipäivinä päivittää blogiani, sillä minulla on Filkkarivieraita. Siivosin vieraita odotellessani komeron, jonne kukaan ei taatusti kurkista (kaikkihan tarkastavat vessan kaapin). Löysin talvisaappaat, jotka luulin kadottaneeni.

Tampereen Akateemisesta löytyi "Ei saa elvyttää"!

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Ei minulla mihinkään kiire ole

Nykyään on vaikea määritellä itseään ammatillisesti. Aiemmin se oli niin vaivatonta, sanoi vaan reippaasti "olen lääkäri" ja kaikki tiesivät suunnilleen mistä on kyse. Ihailivat, arvostivat tai vihasivat. Tai helppoa ja helppoa, monesti ammattinsa halusi mieluiten salata.

Jäin ensimmäisenä mahdollisena päivänä eläkkeelle, enkä oikein tunne itseäni eläkeläiseksikään saati sitten kirjailijaksi vaikka olenkin julkaissut kaksi romaania.

Olen poikkeuksellinen lääkäri, sillä jäin pois töistä jo vuotta ennen varsinaista eläkeikää, yleensähän lääkärit pyrkivät jatkamaan työtään siihen asti kunnes sairastuvat, kuolla kupsahtavat tai heidät väkivallalla uhaten pakotetaan lopettamaan.

Odottelen innolla jonkun kollegan vastaanotolle pääsyä. Kun hän pahoittelee sitä, että on myöhässä, vilkuilee kelloaan ja miettii miten tästä nyt selviäisi mahdollisimman pikaisesti, niin aion tehdä kuten kaikki muutkin eläkeläiset, riisua päällysvaatteet rauhallisesti, tarkastaa kännykän (ettei vaan ole tullut tärkeitä soittoja), istua rennosti tuoliin ja sanoa "Ei minulla mihinkään kiire ole, kun olen eläkkeellä" ja aloittaa tarinani ihan alusta (mitä satun muistamaan). Aivokalvontulehduksesta, kitarisan poistosta, siitä kun työnsin villanöyhtää sieraimeeni.

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Elokuvaviikko

Maaliskuussa Yle näyttää ainoastaan naisten ohjaamia elokuvia. Mihinkään merkittävään epätasapainoon tämä ei johda, sillä kaikkina muina kuukausina näemme lähinnä miesten tekemiä elokuvateoksia. Martin Scorsese tai Quentin Tarantino eivät ajaudu kuilun partaalle.

Katsoin Ylen Areenasta dokumentin Margaret Atwoodista. Kahdeksankymppinen kirjailija vaikuttaa terävältä, huumorintajuiselta ja ketteräliikkeiseltä. Nainen vastailee rennosti haastattelijoiden kysymyksiin ja yleisöt eri puolilla maailmaa melkein hurraavat. Atwoodista saa melko idealisoidun kuvan. Kirjailijan mies sairastaa dementiaa, mutta sekin on vain lämpöistä ja suloista. Oikeasti kaikki on monesti nuhruista, riitaisaa ja uuvuttavaa.

Suosikkikomediassani Fleabagissa siskokset riitelevät ja toinen sisko huutaa toiselle "I am your sister, not your friend!" Eivät lähisukulaiset ole ystäviä, äidit ja tyttäret eivät varsinkaan voi olla ystäviä. Perhesuhteet ovat tärkeitä, ehkä kaikkein merkittävimpiä, mutta eivät ystävyyssuhteita.

Filkkarit alkavat tällä viikolla. Keskiviikkona aion katsoa avajaisnäytöksen. Torstaina käyn ystäväpariskunnan kanssa kurkkaamassa arkistojen aarteita, perjantaina katson parin muun ystävän seurassa animaatioita ja Juice 70 vuotta näytöksen, lauantaina on tarkoitus nähdä poikani kanssa mykkäelokuva Metropolis orkesterisäestyksellä ja sunnuntaina paljastuvat palkitut elokuvat. Tällä viikolla siis pääasiassa tankkaan tarinoita.

lauantai 29. helmikuuta 2020

Rokokoo

Taidehistorian kurssilla olemme loikanneet Barokista rokokoon aikaan 1700 -luvulle.

Ajan arkkitehtuuri oli mautonta, anteeksi vaan. Donald Trump saattaisi tykätäkin. Kultaa räiskittiin sinne sun tänne, huonekaluille veistettiin tassut ja lipastot näyttivät pulleilta kuin jouluporsaat.

Maalaustaiteen kuvastossa miehet viettelivät naisia eroottisiin seikkailuihin, naiset keinuivat helmat liehuen jos eivät sattuneet pyörimään lakanoissa ilkosillaan. Mallit olivat usein teini-ikäisiä. Maisemissa luonto rehotti oudon runsaana.

Taidemaalareista Antoine Watteau kuvasi mm. comedia dell' arte katuteatterin hahmoja ja juhlia, joissa vallitsi mitä ilmeisin iskumeininki. Rosalba Carriera kehitti pasellivärien käyttöä. Francois Boucherin maalauksissa kirmailivat ihannoidut paimenet ja tyttöset luonnon helmassa. Jean-Honore Fragonard maalasi vain osittain lakanan peittämät alastomat rakastajattaret keikistelemään makuuhuoneisiin (opettajan mukaan maalaukset olivat kovin suosittuja, joten taiteilija vaihtoi kuviin usein vain naisen kasvot, mutta tämä saattaa olla panettelua). Jean-Babtiste-Simeon Chardin maalasi varsin moderneja ja aistikkaita asetelmia.

Naistaiteilijoitakin löytyi kuten Marie Louise Elisabeth Vigee Lebrun, joka hyväksyttiin jopa Ranskan maalaus-ja kuvataideakatemian jäseneksi. Hänen tärkeitä asiakkaitaan oli mm. Marie Antoinette.

Tässä homman voimallisesti lyhennetty versio. Kyllä silloinkin elettiin, vaikka ei edes nettiä ollut.

perjantai 28. helmikuuta 2020

Menkää itseenne

Koronavirus on virkistänyt suomalaisia. Jostain Helsingin seudun Prismasta on hamstrattu kaikki vessapaperit. Hitaimmat saattavat jäädä ilman ja ne joilla paperia on, lukittautuvat  koteihinsa yhdessä vessapaperirullakonttiensa kanssa.

Ajatukseni pyörivät romaanini vastaanoton ympärillä. Googlaan kirjaa sanoilla "Ei saa elvyttää Karisto", "Ei saa elvyttää arvostelu" ja tietysti googlaan omaa nimeäni ja saan tulokseksi "Ratsutalli Heidi Mäkinen" tai "Suomen uusi Master of Wine". Helmet -kirjastoissa romaanini on luokiteltu jännityskirjallisuudeksi ja se huolettaa minua. Aiheutan ikävän pettymyksen dekkarijuonta odottaville.

R laittoi WhtsApp -viestin ja kirjoitti, että minut on laitettava vieroitukseen, sillä kärsin erittäin vaikeasta googlaus-riippuvuudesta.

Menen ensi kuussa puhumaan romaanistani senioreille. Eivät he minua ensisijaisesti halunneet, mutta Anneli Kanto ei päässyt ja kysyi minua (oli ehkä kysynyt sitä ennen jo jotakuta toistakin). Palkkiota ei ole tiedossa.

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjasta "Miksi en kirjoittaisi?" löytyy Rainer Maria Rilken ohje nuorelle runoilijalle, joka sopinee myös vähän vanhemmalle prosaistille: "Te kysytte ovatko runonne hyviä. Te kysytte sitä minulta. Lähettelette runoja lehtiin. Vertaatte niitä toisiin runoihin, ja hermostutte jos toimitukset hylkäävät tarjouksenne. Nyt (kun kerran sallitte minun Teitä opastavan) pyydän Teitä luopumaan kaikesta tuollaisesta. Sehän on katseen suuntaamista ulospäin, ja sitä nimenomaan Teidän tulisi nyt välttää. On vain yksi menettelytapa. Menkää itseenne." 


torstai 27. helmikuuta 2020

Koronavirus

Koronaviruksen aiheuttaman infektion leviämisen estämiseksi suositellaan oikein suoritettua yskimistä ja jatkuvaa käsien pesemistä. Kasvoja ei saisi näplätä.

Istukaapa pöydän ääreen, olkaa jouten, miettikää omianne ja yrittäkää olla vaikka tunnin ajan koskematta kasvojanne. Pian huomaatte, että nostatte kyynärpään pöydälle ja nojaatte poskeanne käteenne. Kohta raavitte hiusrajaa, sivelette huulianne, hierotte silmiänne tai hipaisette sormella nenäänne (en nyt edes mainitse mitään niin brutaalia kuin nenän kaivaminen).

Tampere -talon naistenvessaan oli muodostunut tiukka kiemurteleva jono. Eräs nainen kärsi pahemmanlaatuisesta yskänpuuskasta, yskimisen aiheuttama ilmavirta heilautti juhlapukuisten naisten hameenhelmoja ja hiuksia. Nainen piti suunsa edessä pientä vessapaperin palaa ja saattoi kuulla miten lima korisi keuhkoissa.

Toisaalta voin lohduttaa, että JAMA:n (erittäin arvostettu lääketieteellinen julkaisu) tuoreen tilaston mukaan Kiinassa raportoitiin 75 569 koronavirusinfektiota ja 2239 tautiin liittynyttä kuolemaa. Tämän kertaisen influenssaepidemian aikana Yhdysvalloissa on sairastunut influenssaan suunnilleen 29 miljoonaa henkilöä ja infektioon on kuollut vähintään 16 000 potilasta.

Ja moni pitää influenssaa tautina, jota vastaan ei kannata ottaa rokotetta tai pitää rokotetta jopa haitallisena. Influenssaan kuoleminen ei ole uutinen.

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Ostoskrapula

Myin trikoomekon Facen Lääkärit kierrättää -ryhmässä. Nyt se odottaa eteisen pöydällä postitusta. Rahat vaatteesta olen jo saanut tililleni.

Alkuun minua huvitti tuo Lääkärit kierrättää -ryhmä, mutta nyt tajuan homman jujun. Tämä on niin suojeltu ammattikunta, että vaikka lääkäreitä on Suomessa yli 20 000 niin jos et tunne jotain kollegaa, niin ainakin joku ystäväsi tuntee hänet tai ystävän ystävä. Kukaan ei yksinkertaisesti kehtaa huijata toista lääkäriä vanhoja vaatteita, laukkuja tai huonekaluja kaupitellessaan. Tuotteiden hinnoissa on pieni lääkärilisä, mutta onhan se sentään ollut lääkärin tai hänen sukulaisensa käytössä!

Katsoin MOT -ohjelman vaatteiden kierrätyksestä. Kun ostat edullisen polyesteristä vamistetun topin, joka on nälkäpalkalla ja ehkä vielä lapsityövoimalla jossain halvan työvoiman maassa ommeltu, käytät sitä pari kertaa, laitat kierrätykseen ja kuvittelet tehneesi hyvänkin työn niin saatat olla harvinaisen väärässä. Topit, tunikat ja farkut (tai osa niistä) päätyvät isoissa konteissa johonkin köyhään Afrikan maahan, jossa niitä myydään torilla. Sielläkään rikkinäiset, rumat tai muuten huonot vaatteet eivät kelpaa ostajille ja ne päätyvät jätteeksi, jota ei käsitellä mitenkään.

Ohjelman mukaan osa kierrätysvaatteista kuljetetaan ensin suuriin lajittelukeskuksiin Eurooppaan ja sieltä Afrikkaan. Näin käy mm. monille Lindexin, H&M:n ja UFF:n keräämille tekstiileille (UFF myy parhaat vaatteet Suomessa). Fidan edustaja kertoo ohjelmassa, ettei heidän keräämiään vaatteita päädy EU:n ulkopuolelle.

Muistan vielä ajat, jolloin ostamisesta tuli huono omatunto siitä syystä, että rahaa kului johonkin turhaan, nyt joutuu kärsimään huomattavasti monimuotoisemmasta ja pahemmasta ostoskrapulasta.

http://outilespyy.com/mihin-kaytetyt-tekstiilit-menevat-suomesta/

Nyt vähän oikaisin, kyseisestä linkistä saa vaatekierrätyksestä monipuolisemman kuvan. Ongelmatonta se ei kuitenkaan ole, mutta ikävintä on, että käyttökelpoisia vaatteita laitetaan roskiin. Haluaisin muuten tietää, mihin Lidliin palautetut halvat vaatteet menevät, sillä nehän myydään usein pakkauksissa, joka on pakko avata, jos haluaa vaatetta sovittaa.

Monta lohdutuspuseroa olen itselleni ostanut ja tulen varmaan ostamaankin. Yritystä tapojen muuttamiseen on havaittavissa, ainakin ajatuksen tasolla.

maanantai 24. helmikuuta 2020

Ilkeys on jokamiehenoikeus!

Ylen Areenasta voi katsoa sarjaa nimeltään Ammatti kirjailija. Yhdessä osassa näytetään pätkä vanhaa televisio-ohjelmaa, jossa haastatellaan Finlandia -ehdokkaaksi yltänyttä Leena Landeria. Hymytön risupartainen haastattelija nojaa kohti Landeria ja ihmettelee miksi kirjailija on saanut ehdokkuuden ja moittii ehdokkuudesta iloitsevaa Landeria televisokatselijoiden edessä "sinä kirjoitat niin helvetin huonoa suomea". 

Areenasta löytyvässä dokumentissa My Generation, Michael Caine vie meidät 60-luvun "svengaavaan" Lontooseen. Ohjelmassa näytetään pätkä työläistaustaisen valokuvamallin, Twiggyn haastattelua, jossa nuorelta naiselta kysytään "Kuka on lempifilosofisi?" Kuinka moni meistä osaisi vastata tuohon kysymykseen? Ei ole vaikea arvata mikä on haastattelijan tarkoitus. Tuskin häntä kiinnostavat valokuvamallin ajatukset filosofiasta.

Vanhoissa haastatteluissa toimittajien ote on hyökkäävämpi ja ilkeämpi kuin nykyään. Heillä on valmiit mielipiteet ja he ovat hyvin varmoja siitä, että ovat oikeassa. Haastattelijoita yhdistää usein täydellinen huumorintajun puute.

Nykyään ilkeys on demokraattisempaa, jokainen saa oksentaa vihansa nettiin, eikä se ole enää vain toimittajien yksinoikeus. Kumpi sitten on parempi, siihen en osaa vastata. Minusta tuntuu, että toimittajista on tullut vastavuoroisesti jopa kiltimpiä kuin aiemmin.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Doppelgänger -viikonloppu

Kaksi blogistikollegaa vai voiko sanoa -ystävää ovat lukeneet kirjani. Marjatta (Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia) on pitänyt kirjastani, mutta Ketjukolaaja (Tahaton lueskelija) on ollut kriittisempi. Hän kritisoi romaania muun muassa sitä, että henkilöiden taustoista kirjoitetaan liikaa, kun taas eräs ystäväni oli sitä mieltä, että taustat jäivät liian vähälle. Teki siis niin tai näin, se on jonkun mielestä väärin. Se on lopulta helpottavaa.

Somessa pyörii doppelgänger-haaste, jossa etsitään kaksoisolentoa itselle, kenellepäs muulle. Kaksoisolennon on hyvä olla Hollywood-tähti eikä naapurin Heidi.

Kukaan ei ole koskaan sanonut minua kenenkään julkkiksen näköiseksi, joten minussa ei ole tähtipotentiaalia.

Sen verran tuo kaksoisolennnon puute alkoi häiritä, että googlasin vanhoja suomalaisia urheilijoita, sellaisia kuten äitee Siiri Rantanen sekä suomalaispoliitikkoja vuosien varrelta. Siitä olisi voinut saada humoristisen päivityksen.

Jospa olenkin jonkun ihan kamalan tyypin kaksoisolento, mutta kukaan ei kehtaa sitä sanoa. Tunnen itseni osattomaksi ilman Hollywood look a like -paria. Minua ei ole sanottu edes äitini näköiseksi vaikka joskus peilissä vilahtavat äidin kasvot tai oikeastaan joku hänen ilmeensä.

Erään kirjailijan doppelgänger -päivityksessä oli kuva kananmunakennosta, sillä häntä oli kerran mainittu nuutuneen munan näköiseksi. Siihen joku totesi, että kirjailija muistuttaa kuitenkin enemmän Helen Huntia.

Jatkan kirjani googlaamista. Mukavaa doppelgänger -viikonloppua kaikille onnellisille, joilla sellainen on.

Linkit kirja-arvioihin löytyvät sulkuihin merkityistä blogien nimistä.


torstai 20. helmikuuta 2020

Kirjakaupassa

Tein toivioretken kirjakauppaan. Näön vuoksi vilkuilin alkuun pokkaritarjousta: nyt saisi kolme pokkaria viidellätoista eurolla. Ihan sama. Katseeni pyyhki kirjapinoja mitään näkemättä. Sopivan ajan kuluttua hiivin huomiota herättämättä kaunokirjallisuushyllylle (liikehtimiseni ei kiinnostanut myyjiä tai muita asiakkaita) ja siellähän se Ei saa elvyttää oli, kansi käännettynä kutsuvasti potentiaalisia ostajia kohti. Laitoin kännykän äänettömälle, nappasin kuvan ja poistuin myymälästä.

Ystäväni R sanoi eilen puhelimessa, että minun pitäisi hakeutua johonkin netin ulottumattomiin, vaikka Rautavaaran korpeen, että loppuisi tuo jatkuva kirjan googlaaminen. Hän oli oikeassa. Tämä ei ole enää normaalia.

R kertoi, että Goodreadsin äänestyksessä viime vuoden parhaaksi rakkausromaaniksi valittiin Read, White & Royal Blue (Casey McQuiston), joka kertoo kahden miehen rakkaustarinan, toinen heistä on Englannin kuninkaallinen (siis prinssi) ja toinen Yhdysvaltain presidentin poika. Kuulostaa uskomattomalta, mutta kirja on kuulemma hyvin kirjoitettu.

Uusimmassa Imagessa haastatellaan ohjaaja Milja Sarkolaa ja jutussa siteerataan jotain hänen näytelmäänsä (minulla ei ole tässä lehteä käsillä), jossa heitetään ajatus, että kaikki ihmiset ovat itsekkäitä ja pyrkivät pitämään huolta vain itsestään ja jälkeläisistään. Nekin, jotka auttavat muita, tavoittelevat omaa etuaan. Haluavat, että heitä pidettäisiin hyvinä ihmisinä. Minusta ajatus oli mielenkiintoinen. Muiden auttaminen hyödyttää myös itseä, jos ei muuten, niin siitä saattaa saada hyvän mielen. Luultavammin laitan roposeni SPR:lle ja Planille puhtaasti imagosyistä. Oli hyvän tekemisen motivii mikä vaan, niin tuohan se avun sitä tarvitseville.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Hitler ja Blondi

Ostin ihan ex-tempore lipun Työviksen Eino Salmelaisen näyttämölle, jossa esitetään näytelmää Hitler ja Blondi. Sain vielä paikan ensimmäiseltä riviltä, joitakin paikkoja olisi löytynyt parveltakin.

Näytelmän käynnisti Blondia, Hitlerin suosikkikoiraa (saksanpaimenkoira tietysti) esittävä Verneri Lilja, joka kysyi onko yleisössä natseja, onko uusnatseja, onko niitä jotka sanovat "En minä mikään natsi ole, mutta..."

Seela Sella asteli lavalle valkoisessa paidassa, kravatissa ja mustissa housuissa. Hän kiinnitti nenänsä alle mustat viikset ja hänestä tuli ihan oikea Hitler.

Mariola Aniolek/Aino Ranta (en tiedä kumpi) soitti pianomusiikkia, jota Hitler olisi inhonnut.

Näytelmän on käsikirjoittanut ja ohjannut Michael Baran, joka on juutalainen kuten Seela Sellakin. Ehkä siksi tämä tuli niin lähelle katsojaa vaikka ei ihan perinteinen näytelmä ollutkaan. Vaikka liikuttiin menneessä niin esitys kiinnittyi nykyaikaan. Eikä sitä tarvinnut, lukuunottamatta alun natsikyselyä, edes sanoa.

Tiedämme miten Hitlerille kävi, mutta mikä oli Blondin kohtalo? Nyt seuraa juonipaljastus: se sai syanidikapselin päivää ennen kuin Hitler ampui itsensä.

Seela Sella oli samalla niin hauras, mutta niin vahva ja karismaattinen. Verneri Lilja taas vinkeän poikamainen. Nämä kaksi olivat niin vastustamaton yhdistelmä, että lopussa kaikki pomppasimme pystyyn ja minua itketti kunnes valot syttyivät, kaivoimme kännykät esiin ja lähdimme kotiin.

Kuva Tampereen työväenteatteri Kari Sunnari

tiistai 18. helmikuuta 2020

Älä juo mustetta

Ostin tulostimen, jonka ohjeista ymmärsin ensi näkemältä vain "Älä juo mustetta" (olisi kovin tehnyt mieli maistaa tuota mustaa taikajuomaa). Asensin lopulta kuitenkin printterin ihan itse ja tulostin kokeeksi yhden tekstin. Ihailen ja haistelen täydellistä tulostettani, joka ei tuoksu muinaisilta koulun monisteilta.

Kirjoitan, sillä haluan ihmisten pitävän minusta. Jos lukijat pitävät teksteistäni, niin he tykkäävät myös minusta, jos taas eivät, niin silloin he vihaavat meikäläistä. Näin olen päättänyt.

Kuitenkin kelpo ihminen voi kirjoittaa kamalia kirjoja ja inhottava paskiainen saattaa suoltaa kirjallisuuden klassikoita.

Tässä vaiheessa on vaikea vastaanottaa kritiikkiä (vaikka nythän se kuuluu asiaan) vaan kaikki negatiivinen palaute ahdistaa. Kirjoittaessani olen iloinen neuvoista, eikä mikään mitä olen kirjoittanut ole niin pyhää, ettei sitä voisi muuttaa tai poistaa. Nyt kun kaikki on jo painettu ja kansien väliin vangittu, eikä mitään ole enää tehtävissä, asia on hankalampi. Kirjailijuuteen (kai kahden julkaistun romaanin jälkeen saa nimittää itseään kirjailijaksi tai vaikka kevytkirjailijaksi, onhan kevytlevitteitäkin) liittyy riemua, mutta myös hylkäämisiä, paniikkia, kiukkua ja ahdistusta. 

Voi kunpa voisin palata siihen viattomuuden tilaan, joka vallitsi ennen romaanin julkaisua.

maanantai 17. helmikuuta 2020

Kehutiiviste

Ystävät ovat jo kommentoineet romaaniani, jota he ovat tietysti pitäneet hyvänä (voiko kirjoittajarukalle edes sanoa muuta). Ensimmäinen positiivinen kommentti tuntui ihanalta, jonka jälkeen kehujen vaikutus alkoi laimentua. Kuin mehutiivisteeseen olisi nuukuuttaan laittanut liikaa vettä. Tarvitsen yhä kovempaa kamaa.

Stadin friidu mainitsi blogissaan lukeneensa romaanin (eikä onneksi haukkunut sitä), josta myös suuri kiitos.

Vanhojen huonekalujen verhoilua harrastava ystävä kävi kylässä. Kun ilmoitin vieväni Kertun riipimän nojatuolin kaatopaikalle, L vei minut kangaskauppaan, ostimme verhoilukangasta, lainasimme toiselta ystävältä nitojan ja korjasimme nojatuolin istuinosan. Selkänojatyyny pitäisi vielä päällystää. Tuoli näyttää hienolta, mutta nyt stressaan, sillä minun pitää vartioida yötä päivää, ettei Kerttu pääse sitä kynsimään. Olen peittänyt tuolin päiväpeitolla, joten en pääse nauttimaan uudesta kauniista verhoilusta, aiemmin peitin tuolin koska se oli niin ruma.

R lähti Taiwaniin opiskelijavaihtoon kolmeksi kuukaudeksi. Hän lensi Hongkongin kautta ja joutuu viettämään kaksi ensimmäistä viikkoaan karanteenissa. Onneksi nuoren naisen käytössä ovat langaton verkko ja Netflix.

perjantai 14. helmikuuta 2020

Yksin Tuvalussa

En ole koskaan nähnyt kissavideossa kissan oksennusta. Löysin sellaisen nojatuolista, oksennuksessa näkyi kokonaisia raksuja. Lienee harvinainen tapaus. Suorastaan unohtumaton. Onneksi Kerttu on jo kyseisen huonekalun raapinut riekaleiksi, joten nojatuolista on irtokankaalla peitetty runko jäljellä. Heitin kankaan pesukoneeseen.

Aamun vesijumpassa eräs nainen sanoi "Toivottavasti tänään ei ole se vaalea vaara", vaalea vaara on kuulemma jääkiekkoilija ja huutaa. Ei ollut, jotain itäsuomalaista murretta puhuva lempeä nainen ohjasi meitä. Se tuntuu aina siltä kuin kotiin tulisi. Kuin olisi ollut neljä viikkoa yksin Tuvalussa ja tapaisi yllättäen suomalaisen.

Olen kylläkin toisten jumppaajien kanssa nykyään jo keskusteluväleissä, joten ei ole mitään valitettavaa. 

Sain listan kohteista, joihin kirjaani lähetetään. Minusta se oli ihan vaikuttava. Koska Otava osti Kariston ihan hiljattain ovat asiat vielä minulle epäselviä. Keneen otetaan yhteyttä missäkin asiassa. Ehkä ne vielä selviävät.

torstai 13. helmikuuta 2020

Kritiikki, ihan itse kirjoitin

Luin Hesarin kritiikkejä ja päädyin sen innoittamana kirjoittamaan murskakritiikin romaanistani. Voihan se olla, ettei kukaan muu siitä kirjoitakaan ja jos haukkuu niin tässä voi samalla siihen jo henkisesti valmistautua. Vähän kuin hakkaisi itseään vyön solkipäällä. Sellainen on minun strategiani.

Heidi Mäkisen toinen romaani on luvattoman latteaa viihdettä

Vanhuskirjallisuus on ollut yksi viime vuosien viihdetrendi. Heidi Mäkisen toinen romaani Ei saa elvyttää kertoo iäkkäästä naisprofessorista, mutta ei viihdytä. Ei ainakaan minua. Mietin miksi tämä on julkaistu, haron hiuksiani  ja juon haaleaa latteani.

Romaani kertoo iäkkäästä Aurista, joka on hammaslääketieteen professori, emerita, jolla ei ole mitään tekemistä vaikka kaikkeen olisi varaa. Kirjaan on kirjoitettu myös hänen väsähtänyt lääkärityttärensä. Varmaan siksi, että kirjailija on lääkäri, eikä muutakaan ammattia henkilölleen keksi.

Aurin elämään saapuu sattumalta nuori nainen nimeltään Natalia. Natalia tekee työtä siivoojana ja asuu lähiössä kun taas Auri elää Bulevardin arvotalossa. Voisiko enää keksiä mitään kliseisempää?

Romaanin henkilöt ovat kiireessä leivottuja, juoni arvattava, eikä minua naurattanut kertaakaan vaikka niin luvattiin.

Tämä romaani on osoitus siitä, ettei varakkaan eläkeläisen ongelmilla ei ole yhteiskunnallista merkitystä. Tärkeämpiäkin aiheita tarjoutuisi kuten ilmastonmuutos, johon kehoittaisin "kirjailijaa" seuraavaksi tarttumaan.

Kirja on kirjoitettu paikoin sujuvastikin ja sen lukaisee nopeasti. Kokeilevaa kieltä on turha toivoa.

Tällaisen teoksen äärellä suree sitä, miten monta nuorta lahjakasta kirjoittajaa Suomesta löytyy ja miten vaikea heidän on saada tasokkaita, kirjallisuutta uudistavia tekstejään julki, samalla kun  painokoneet louskuttavat tällaista tunkkaista tekelettä alelaareihin pölyttymään.

Ei saa elvyttää on latteaa viihdettä, joka teeskentelee olevansa jotain enemmän. Lukekaa mielummin Jaakko Yli-Juonikkaan kokeilevaa proosaa. Lukekaa Painovoiman sateenkaari ja nykyrunoutta. Lukekaa maitotölkin kylkeen painettua tekstiä. Menkää rivitanssiin. Kutokaa villashaali. Opetelkaa vihdoin latviaa. 


keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Syntymä

Hain romaanini tekijänkappaleet (kaksikymmentä kirjaa) postista. Ne painoivat yli seitsemän kiloa. Kirjan kannen on suunnitellut graafikko Satu Ketola.

Avasin pahvilaatikon, noukin sieltä yhden kirjan ja tunsin pientä paniikkia vaikka hetken pitäisi kai olla kuin lapsen syntymä.

Luin koko tekeleen läpi yhdellä istumalla ja huomasin pari epäjohdonmukaisuutta, joilla ei sinänsä ole merkitystä, mutta joihin tarkka tyyppi saattaa kiinnittää huomiota. Olen kuitenkin kahlannut tekstit kyllästyttävän moneen kertaan, joten ihmettelen miten näin voi käydä. Kustannustoimittajakin on lukenut. Nämä liittyvät melko loppuvaiheen lisäyksiin, jolloin vielä keksin uusia juonenkäänteitä tai ne vaan jotenkin sinne putkahtivat, sillä en koskaan mieti, että nytpä keksin jonkun käänteen tarinaan. Minulla ei suoraan sanottuna ole mielikuvitusta.

Vein yhden tekijänkappaleen ystävälle jumpasta tullessani ja sain häneltä illalla  WhatsApp- viestin, johon hän oli kirjoittanut tekstin olevan rohkea ja siitäkös menetin yöuneni. Pohdin, mikä kirjassa oli rohkeaa ja oliko se liian rohkea tai väärällä tavalla rohkea. Olen aika sokeutunut romaanin sisällölle.

Seuraavaksi googlasin kirjani, katsoin kirjastovaraukset ja kirjakaupat. Suomalainen kirjakauppa on lähes monopolin asemassa, eikä ainakaan toistaiseksi romaaniani saa kuin kolmasosasta kyseisiä liikkeitä. Kävin valittamassa asiasta Facebook-ystävilleni, joka on aina se kaikkein tehokkain tapa vaikuttaa asioihin.

Näin eilen elokuvan elokuvan Parasite ja mietin, että kunpa osaisi kirjoittaa jotain samantapaista. Elokuvan käsikirjoitus on ihan mahtava, oikeastaan kaikki elokuvassa on huippua. Filmi on väkivaltainen, mutta väkivaltakin on taiteellista, jotenkin korostetun elokuvallista, joten se ei tuntunut kovin pahalta. Elokuva on palkintonsa ansainnut.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Aamusivu

Liian innokas vesisade paukutti viime yönä ikkunalautoja ja herätti minut miettimään ilmastonmuutosta ynnä muita piristäviä asioita. Pyrki uneeni kuin liian aikaisin lomalta palaava työntekijä.

Sekoitin eilisessä tekstissäni kirjailija Jari Tervon ja professori Risto Saarisen ajatukset ja murehdin erhettäni kuin olisin tehnyt hoitovirheen. Korjasin Tervon tilalle Saarisen, mutta kun niin moni oli jo ehtinyt nähdä sen. Miten sellaisen korjaat? Samalla muistin, miten pelkäsin hoitovirheitä ja varmasti ehdin niitä tehdäkin. Miten muuten jotkut ihmiset kykenevät tekemään työtään kevyesti murehtimatta?

Tästä voin palata minua akuutisti vaivaavaan aiheeseen, ilmestyvään romaaniini (Ei saa elvyttää), jonka saatan saada jo tänään tai sitten en. Elämäni keskittyy siihen ja olisin sietämätöntä seuraa jollekin jos en olisi yksin.

Eilen törmäsin kadulla miesrunoilijaan. Hän aikoo arvioida kirjani, johon teki mieleni sanoa, että tulet pahasti pettymään, se ole runollista kieltä. Hän sanoi, että romaanini kiinnostaa häntä.

Nyt kun Otava osti Kariston, sanoivat Otavan myyntityypit minulle "Olet suosittu", johon minä "Enkä ole" (en muuten ole, edellisen kirjani painos oli esikoiskirjailijakokoa, eikä tämäkään ilmeisesti ole sen isompi).

Eilen kävin ystävän kanssa Tampere-talossa Faunien iltapäivät konsertissa. Meillä on liput koko kamarimusiikkisarjaan.  Suosittelen. Mainitsin kirjani joka käänteessä ja puhuin kirjoittamisesta, kirjailijoista tai kustantamoista. Väliajalla yritin keskustella muustakin kuin itsestäni, mutta onnistuin huonosti. Olen huono ystävä. 

Tämä oli aamusivu ja nyt keitän aamukahvit ja luen aamun lehdet.

sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Tässä ja nyt

Spotify laittoi viestiä: Uutta musiikkia lempiartisteiltasi: Johann Sebastian Bach soi nyt Uutuuskattauksessasi. Kiva kun Bach on vihdoin virkistynyt tekemään uutta musiikkia! Pitkän sapattivapaan se pitikin.

Nyt on ilmaantunut runsaasti "ennen kaikki oli paremmin" -tyyppistä nostalgisointia. Naiset olivat naisia ja miehet miehiä.

Eräs kaverini sanoi, että nostalgiassa haaveillaan menneisyydestä sellaisena, jollainen sen olisi toivonut olevan (mutta mitä se ei itse asiassa ollut kuitenkaan).

Luin eräästä blogista nuoren koulukiusatun ajatuksen siitä, että nämä testosteronia tihkuvan maskuliinisen miehen mallin ihannoijat jatkavat nyt sitä (koulu)kiusaamista iltalehtien kolumneissa.

Anna-Stina Nykäsen jutussa, tämän aamun Hesarissa professori Risto Saarinen toteaa, etteivät ihmiset kaipaa Kekkosen ajan syövän hoitoakaan.

Elämme tässä ja nyt. Meillä on tämän ajan ongelmat, joita ei 50-luvun keinoilla ratkaista. Bach ei tee enää musiikkia, mutta voimme striimata hänen kantaattejaan mielin määrin ja nauttia lukuisista tulkinnoista, eikä tarvitse enää tyytyä vain yhteen. 

lauantai 8. helmikuuta 2020

Kirjatuska

Romaanini tekijänkappaleet lojuvat jo jossain postin jakelukeskuksessa ja saan ne mahdollisesti maanantaina.

Saatatte luulla, että tämä on teeskentelyä (ei muuten ole), mutta pelottaa ja hävettää. Se voi nimittäin olla sysipaska. Huonoa kieltä, epäuskottava keko lauseita, jotka nekin ovat väärässä järjestyksessä. Siitä tullaan sanomaan, että kaikkea sitä nykyään julkaistaan.

Tällaisessa välivaiheessa olevia kirjoittajia pitäisi tukea jotenkin vaikka valtion varoin ja tukitoimin.

Menin vielä googlailemaan edellistä romaania, joka on saanut Pikirjastossa kuusi arviota, joiden mukaan se on viiden tähden arvoinen.  Ikävä kyllä skaala on yhdestä kymmeneen.

Kuulin, että kirjailijan kannattaa käydä laittamassa joka paikkaan täydet tähdet omasta teoksestaan. Olen kuin kuntavaaliehdokas, joka ei edes itse äänestä itseään. 

Ehkä tämä tuska helpottaa kun kirjan saa käteensä. Kansi on hyvä. Ja ketä nyt lopulta kiinnostaa. Kaikilla meillä on muitakin murheita.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Äänikirjat

Kävin eilen Otavan, Liken ja Kariston kirjailijoille järjestetyssä tilaisuudessa. Jonotin ruokaa epämääräisessä kirjailijaryhelmässä. Yhtä  epäorganisoidusti tuo ruoan lautaselle kasaaminen sujui kirjailijoilta kuin lääkäreiltäkin. Näin monta kuuluisaa kirjailijaa.

Meidät karistolaisetkin kutsuttiin Otavan elokuisiin pihajuhliin!

Tilaisuudessa kuultiin luentoja äänikirjabisneksestä ja muustakin. Äänikirjat ovat nouseva trendi, johon kaikki kirja-alalla toimivat haluaisivat mukaan. Suomalainen kirjakauppakin on aloittanut oman kuukausihintaisen kirjojen striimauspalvelun (olikohan ollenkaan oikea sana).

Kustantajat yrittävät neuvotella äänikirjoista mahdollisimman tuottoisat sopimukset. Kahdesta eri sopimusmallista käytettiin englanninkielisiä termejä, jotka ovat pudonneet päästäni. Jos oikein muistan niin parhaimmassa tapauksessa kirjailija voi saada kuudesta kuunnellusta kirjasta saman kuin yhdestä kovakantisesta opuksesta. Mitä paksumpi teos, sitä enemmän rahaa.

Muistaakseni kirjan suosio lisäsi jonkin verran kirjailijan saamaa osuutta ja vanhemmasta teoksesta sai vähemmän (äänikirjat eivät muuten säily järjestelmässä ikuisuuksia, joten jossain vaiheessa niitä ei enää saa mistään).

Kirjastojen äänikirjalainauksista kirjailija ei saa korvausta.

Systeemissä voidaan seurata millä sivulla kirjan kuunteleminen lopetetaan. Jatkossa voidaan sitten laittaa siihen kohtaan joku raflaava juonenkäänne (tätä ei siellä sanottu).

Vielä tullaan kirjoittamaan sellaisiakin teoksia (niitä taitaa jo ollakin), joita julkaistaankin ainoastaan äänikirjoina,

Kjell Westö piti kriittisen puheenvuoron. Hän pelkäsi, että äänikirjabisnes voi muuttaa kirjoja yksinkertaisempaan suuntaan, jolloin eri aikatasoissa kulkevia, useita eri näkökulmia sisältäviä tarinoita vältettäisiin.

Paluumatkan istuimme junan ravintolavaunussa. Keskustelimme paskoista kirppislöydöistä ja rintaliivien ostamisesta. Porukan mieskirjailija sanoi olleensa aiemmin töissä päiväkodissa ja tottuneensa tällaisiinkin aiheisiin. 


keskiviikko 5. helmikuuta 2020

Naksuva jääkaappipakastin

Jääkaappipakastimeni on alkanut naksua. Se tekee sitä ihan kiusallaan. Moinen ääntely vie hermot. Kylmälaitteen naksumista voitaisiin käyttää kuulusteltavien psyyken murtamiseen.

Pakastimeni on täynnä villavaatteita, sillä yritin tappaa mahdollisia ötököitä kylmyyteen. Villapaitani ja -sukkani lienevät jo ötökkävapaita, enkä ole tehnyt pieneliöhavaintoja, joten voisin palauttaa pakastimen sille kuuluviin rutiinitehtäviin. Jospa se naksuu kaivatessaan mustikka-, mansikka- ja puolukkarasioita ja pullapusseja.

Romaanini Ei saa elvyttää on kustannustoimittajan mukaan jo painettu. Kärsin voimallisista häpeäaalloista muistellessani mitä olen kirjatekeleeseen raapustanut.

Pääsen puhumaan romaanistani Roosalupille (muille kuin tamperelaisille selvennykseksi, kyseessä on proosaklubi, eikä mikään roosanauhajuttu) hotelli Tammeriin maaliskuussa ja runoesikoisensa julkaisevan Reetta Huttusen kanssa Metson messuille huhtikuussa.

maanantai 3. helmikuuta 2020

Seitsemän nuorta syrjäytynyttä miestä

Hatanpään arboretumissa lenkillä ollessani minulle tuli (melkein) vastustamaton halu tehdä kuten kiinalainen isoäiti sympaattisessa elokuvassa Jäähyväiset. Ojentaa vuorotellen oikea ja vasen käteni riuskasti eteeni ja huutaa WAH. En kuitenkaan rohjennut. En ole vielä saavuttanut tilaa, jossa sillä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, ei olisi väliä. Tavoitteita pitää kuitenkin olla.

Pidän Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkareista, mutta miksi niissä pitää olla niin paljon henkilöitä? Uusinta kirjaa, Liian kirkas taivas, lukiessa pitäisi melkein tehdä muistiinpanoja. Jos Atkinsonin romaanin alussa mainitaan vaikka kuinka mitätön  sivuhenkilö, niin häneen varmasti palataan jollain tavalla kirjan lopussakin.

Aleksis Kiven klassikkoromaanin ilmestymisestä on kulunut 150 vuotta ja sen kunniaksi kuuntelen Seisemää veljestä Ylen Areenasta. Klassikko toimii hyvin äänikirjana. Olenhan minä lukenut veljeksistä aiemminkin, mutta en voi sanoa kuuluvani kirjan suuriin ihailijoihin. Nyt pidän siitä oikeastaan enemmän kuin aiemmin. Sehän on romaani seitsemästä nuoresta syrjäytyneestä miehestä.

lauantai 1. helmikuuta 2020

Musikaali

Olen löytänyt sisäisen musikaali-ihmiseni. Aiemmin pidin musikaaliesityksiä täysin turhina lauleskeltuina kevytteatteriesityksinä (toimi yhtä huonosti kuin kevytlevite leivällä). Koulukaupunkini musikaalit sisälsivät tahatonta komiikkaa sekä laulu- ja tanssitaidottomuutta.

Tampereen Disney -tuotanto (joka olisi tietenkin aiemmin ollut kirosana) Notre Damen kellonsoittaja oli ammattimaisesti toteutettu, hyvin laulettu, mahtavan hienosti lavastettu ja yllättävän vaikuttava tarina. Huomatkaa, että teen vertailua vuosikymmenten takaiseen Kuopion kaupunginteatterin Fanny Hill -musikaalihirvitykseen.

Sain toisen poikani puolison teatteriseuraksi ja yhdessä totesimme, että onneksi rokkipoliisipoikani ei ole mukana tunnelmaa pilaamassa ja laulun mahdollisista epäpuhtauksista huomauttamassa.

Istuimme eturivissä, sillä muita penkkejä ei ollut  enää tarjolla (nämä olivat myös halvimmat paikat). Välillä pelotti, että joku tanssijoista potkaisee, mutta selvisimme esityksestä vammoitta.

Kun musikaalin lopussa itketti niin eikös se silloin ollut tehnyt tehtävänsä?

Minusta alkaa tuntua, että Tampere on lopultakin Suomen musikaalikaupunki. 

Teatteriseurani lipui esityksen jälkeen rauhallisesti teatteritungoksessa, eikä ollut röyhkeä kuten minä, joka rynnii ja tönii toisia syrjään päästäkseen ensimmäisenä pukemaan takin ylleen.  Anteeksi.

Kuva: Heikki Järvinen/ Tampereen teatteri

perjantai 31. tammikuuta 2020

Vihainen nuori mies

Jörn Donner on kiehtonut minua pikkutytöstä lähtien. Vihainen, älykäs mies, jolla oli sensuellit huulet.  Myöhemmin haaveilin, että saisin syödä silakoita miehen seurassa. Donnerin itsensä paistamia tietysti. Hankalat miehet ovat aina kiehtoneet minua, onneksi he eivät ole olleet minusta kovinkaan kiinnostuneita.

Jörn Donnerin nekrologi oli luultavammin kirjoitettu kaikissa suurissa sanomalehdissä jo aikoja sitten valmiiksi. Hän ehti tehdä paljon asioita, kirjoittaa käsittämättömän määrän tekstiä, ohjata ja tuottaa elokuvia, toimia kansanedustajana ja diplomaattina. Siinä sivussa hän hankki lapsia monen naisen kanssa. Monissa valokuvissa Donnerin taustalla näkyi kirjahylly ja hän oli laajasti sivistynyt. Miehen esiintymiset omissa elokuvissa olivat jotensakin vaivaannuttavia.

Kun olin lapsi, näin monta kertaa Donnerin televisiossa vilaukselta (niitä ohjelmia en saanut katsoa), hän istua röhnötti nojatuolissa laiskasti, tupakoi ja laukoi ilkeyksiä. Herätti pahennusta ja varmaan nautti siitä.

Donner sairasti monta tappavaa tautia. Näin lääkärinä tulee mieleen, että jos ei olisi tupakoinut niin olisi varmaan vieläkin elossa.

Jörn Donner ei kaunistellut tarinaansa kuten me muut. Siitä hänelle kiitos.

Suomeen mahtuisi nyt yksi vihainen suomenruotsalainen nuori mies. Sellainen musta aukko jäi kun hän lähti.


torstai 30. tammikuuta 2020

Viinin juomisesta

Kävin entisen työkaverin kanssa syömässä Plevnassa ja sen jälkeen Paapan kapakassa viinilasillisella. Halusin juoda Paapassa yhden lasillisen viiniä.

Kaverini kävi ostamassa minulle toisen vaikka jyrkästi kielsin ja pyysin sen sijaan vesilasillista. Sanoin, että minäpä en juo vaikka tarjoat juomaa ihan hyvässä tarkoituksessa. Viime kerralla kun tarjosit meni kolme päivää piloille.

Hän otti lasinsa ja minun lasini, nosti molemmat ylös, kopautti viinilasimme yhteen, ojensi lasini minulle ja otti hörpyn omastaan. Otin lasin vastaan ja kostutin varovasti huuliani viinissä.  Lautanen on syötävä tyhjäksi toimii tässäkin. Tuntuu hankalalta jättää täysi lasillinen pöytään, mutta tein sen silti.

Enää ei voi juoda samaan tapaan kuin joskus ennen. Yöunet menevät, väsyttää ja masentaa vähintään kolme päivää. Nousuhumalakin on enää entisen kehno piraattiversio. Sellainen lättänä. Se ei sinkoa enää korkeuksiin vaan lennättää rähmälleen.  Ei tule hyvä humala vaan huono. Paras tapa käyttää alkoholia on yksi annos jossain klo 12 ja 16 välillä.

Enää reilut pari viikkoa kirjan julkaisuun. Jännittää vaikka tiedänkin, ettei elämä siitä mullistu.

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Hanki

Välillä ajattelen, että lapseni ovat oikeassa. Olen tyhmä. Puolustelen itseäni sanomalla etten voi olla tyhmä, olenhan sentään lääketieteen tohtori.

Järjestelemme luokkakokousta ja siinä yhteydessä me entiset luokkakaverit olemme lähetelleet toisillemme viestejä.

Kutsutaan yhtä luokkakaveriani vaikka Pirjoksi. Pirjo on ollut pariin otteeseen naimisissa ja vaihtanut sukunimeä. Outlook -sähköpostini näyttää ennen avaamista vähän viestien alkua ja loppua ja katsoin että meilin alareunassa seisoo Pirjon allekirjoitus, Pirjo Hanki. Päättelin, että Pirjon sukunimi oli vaihtunut ja mietin, että Hanki on aika vinkeä nimi. Laitoin sukunimen vaihtumisesta viestin toiselle luokkakaverilleni, joka pohti, että kuka tämä herra Hanki on.

Kun myöhemmin katsoin viestiä tarkemmin ja huomasin, että alla luki: Kiittänen Pirjo Hanki Outlook for Android.

tiistai 28. tammikuuta 2020

Aivokuollut

Olen tehnyt työtä, jossa olen kohdannut paljon ihmisiä. Mahdollisesti siitä syystä (tai sitten minulla on joku aivojen degenaratiivinen sairaus) moni ihminen näyttää jotenkin tutulta vaikka ei sitä olekaan.

Muillakin saattaa olla samoja ongelmia. Viime viikolla eräs tuntematon mies kysyi olenko ollut Pirkkahallilla. Tänään kuntosaliryhmän mies kysyi olenko Eija.

Olen ehtinyt nähdä myös paljon elokuvia. Joskus nuoruudessani ajattelin, että Tavianin veljesten Tähtikirkas yö on paras näkemäni elokuva tai ainakin se kuului mielestäni kymmenen parhaan joukkoon.

On vaarallista katsoa uudestaan nuoruuden suosikkeja, sillä monesti joutuu pettymään. Eilen Kavin näytöksessä huomasin, ettei elokuvan lumo ollut onneksi kadonnut. Filmi vähän rätisi, kankaan poikki kulki hetkellisesti ylimääräisiä kohtisuoria mustia juovia ja siinä värisivät ylimääräiset pilkut, mutta ei se mitään (Peter von Bagh nyökytteli hyväksyvästi taivaallisesta elokuvateatterista, jossa hän toivottavasti näkee elokuvat filmikeloilta) . Tarina itketti ja nauratti.

Kavin Tampereen sarjan elokuvat on valinnut mitä todennäköisemmin miesjoukko, joka on aikoinaan kokishumalassa samoja elokuvia salaa katsonut ja haluaa kokea nuoruutensa uudestaan. Usein filmit ovat hilpeyttä tai inhoa herättävää kauhua. Tänä keväänä näytetään mm. Peter Jacksonin Aivokuollut, aiemmin on nähty Poltergeist ja Teksasin moottorisahamurhaaja.

Tälläkin kaudella on yksi K18, viisi K16 ja kolme K12 elokuvaa.  Amerikkalaisia elokuvia näytetään viisi ja eurooppalaisia neljä, yksi elokuva on kotoisin  Uudesta Seelannista, eikä esim. aasialaista elokuvaa nähdä ollenkaan. Eurooppalaiset elokuvat tulevat Italiasta, Ranskasta ja yksi Saksasta.

Haluaisin mukaan valitsemaan elokuvia tai voisiko yleisö äänestää vaikka pari suosikkiaan katsottavakseen.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Kovin karvas pala



Työviksen Eino Salmelaisen näyttämöllä esitetään David Mamet'n näytelmää Karvas pala (Bitter Wheat), joka sai maailman ensi-iltansa Lontoossa viime kesänä. Tuore tapaus siis. Näytelmän vastaanotto oli tuolloin ristiriitainen.

Karvas pala kertoo häikäilemättömästä elokuvamogulista, joka muistuttaa kovasti Harvey Weinsteiniä. Työviksen versiossa tätä hirvitystä esittää ansiokkaasti Aimo Räsänen.

Näytelmää on kritisoitu siitä, etteivät naiset saa  ääntään kuuluviin vaan taas kerran näyttämöllä roiskii suuri miestähti. En osaa nähdä asiaa ihan noin, minusta asetelma korosti naisten heikkoa asemaa. Koin piinallisena ensimmäisen puoliajan loppumisen raiskaukseen, sillä silloin on tapana taputtaa. En kyennyt läpsyttämään käsiäni, eikä sitä tehnyt vieressäni istunut tuntematon nainenkaan. Osa yleisöstä piti ilmeisesti raiskausta jotenkin huvittavana, sillä heitä nauratti.

Kyseessä oli komedia, asia ilmoitettiin meille jo näytelmän alussa ja kyllä välillä naurattikin. Päähenkilön egoistinen, narsistinen, rasistinen ja misogyyninen ajatusmaailma oli suorastaan nolo. Latasin mieheen melkein kaikki tietämäni negatiiviset sivistyssanat.

Vaikka tämän näytelmän keskiössä sikaili Barney Fein (Aimo Räsänen), tuli kyllä selväksi, että hän ei ollut ainutlaatuinen, vaan naisia kohdeltiin (kohdellaan) elokuvabisneksessä muutenkin kuin kulutushyödykkeitä. Kaikki muukin oli ostettavissa, palkintoja myöten.

Oli näytelmässä muitakin näyttelijöitä. Yoko Takeda, Suvi-Sini Peltola, Jari Ahola, Janne Kallioniemi, Tommi Raitolehto ja Joes Teka. Pidin Suvi-Sini Peltolan jämäkästä sihteerin roolista. Näytelmä oli ohjannut Milko Lehto.

Karvas pala herätti keskustelua Facessa, joka ehkä osoittaa, että se jollain tavalla meni tunteisiin. Antaisin näytelmälle kolme tähdykkäistä viidestä.

Tein teatterissa käydessäni uuden huomion, sen portaikosta pääsee suoraan ravintola Teatterin kulmaan, jonka vessaan tai tiskille ei tarvitse jonottaa. Olen teatterivessojen erityisasiantuntija.

Kuva Kari Sunnari/ Tampereen työväenteatteri

lauantai 25. tammikuuta 2020

Lyhyesti

Mietin, miksi vanhemmat ihmiset selvittävät asioita paljon monisanaisemmin kuin nuoret ja päädyin siihen, että mitä kauemmin olet elänyt, sitä enemmän selitettävää riittää. Pelkään vanhetessani sortuvani ylimääräisiin sanoihin vaikka olen niukan ilmaisun ihailija. Riskit ovat ilmeiset, sillä olen syntyperältäni savolainen.

Ryhdyin muistelemaan paikkoja, joissa olen joskus ammoin loma-aikoinani ja viikonloppuisin työskennellyt ja huomasin, ettei paljonkaan muistettavaa ollut.

Rantasalmi, jossa oli ravintola nimeltään Rinssi-Eversti ja jonka ainoa hissi toimi terveyskeskuksessa. Kokkola, jossa vallitsi rannemurtumakeli. Kokkolalaisilla oli erilainen käsitys siitä mikä on mäki, sillä en edes havainnut täkäläisen terveyskeskuksen tönöttävän mäellä. Sonkajärvellä en ehtinyt ulos terveyskeskusrakennuksesta, joten en voi kommentoida. Rautalammilta tai Suonenjoelta ei ole jäänyt oikeastaan minkäänlaisia muistoja. Olin kovin väsynyt. Varkaudessa tehtaat toimivat keskellä kaupunkia. Kävin katsomassa Kadonneen aarteen metsästäjät.

Aika lyhyesti kerroin. En langennut käyttämään turhia adjektiiveja, enkä aloittanut lapsuudestani.

torstai 23. tammikuuta 2020

Vähiten kiinnostava kirjailija

Harmittaa edelleen, etten tarjonnut taannoin Aamulehden toimittajalle ja valokuvaajalle yhtään mitään, en kahvia, en teetä, enkä kalakeittoa. Anteeksi.

Suvi Ahola kirjoitti tekemistään kirjailijahaastatteluista Helsingin sanomissa. Juhani Syrjä tarjosi kulttuuritoimittajalle itse keittämäänsä kalakeittoa. Virolaisen Ilmar Taskan pöydässä oli tyrkyllä teetä, englantilaistyyppisiä leipiä ja leivoksia. Dekkaristi Fred Vargas keitti vahvaa kahvia, jonka kanssa oli tarjolla kuivakakkua.

Tove Jansson juotti Aholalle viskiä, mutta heitti sen jälkeen toimittajan ulos.

Imagen haastattelun mukaan Monika Fagerholm kaatoi termarista kahvia toimittaja Kati Kelolalle. Kahvin kanssa Kelola sai viinerin.

Ehkä toimittajat ovat kuin pappeja, he saavat jatkuvasti kahvia juodakseen.

Mietimme R:n kanssa, minkälainen kirjailija kiinnostaa mediaa. Nuori kaunis ja sellainen, joka luovuttaa tarinansa kuin lahjan.

Profiloimme vähiten kiinnostavaa kirjailijaa. Hän olisi kuusikymppinen nainen, vähän ylipainoinen, hiljainen, haaleasti pukeutuva, lievästi uskonnollinen ja ammatiltaan kirjanpitäjä. Hänen nuoruuden kihlauksensa olisi purkautunut ilman sen kummenpaa dramatiikkaa ja astioiden heittelyä, eikä sitten olisi tullut katsottua uutta. Kirjailija asuisi Keravalla kissansa kanssa.

Kaikkea ihminen ehtii ajatella, kun löytyy turhaa aikaa. 

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Riivatut

Lukupiirimme jäsen esiintyi tamperelaisen harrastajateatterin, Sarin sakin esityksessä näytelmästä Riivatut, joten olihan sitä lähdettävä joukolla ihmettelemään.

Riivatut perustuu Päivi Alasalmen samannimiseen romaaniin, jonka innoituksena on toiminut vuonna 1885 Ylöjärvellä koettu poltergeist-ilmiö, jossa Martinin torpassa puukot tanssivat, tuopit ja kynttilänjalat putosivat pöydältä ja leipävartaat lensivät. Tapaukset on kirjattu jopa oikeudenkäyntipäiväkirjoihin ja paikkakunnalle pyrki tuolloin runsaasti porukkaa juopottelemaan ja tietysti nähdäkseen leipävartaiden liihottelevan.

Kirjailija on dramatisoinut romaanista näytelmän, jonka ensiesitys tapahtui Nekalan perukoilla Legioona teatterin tiloissa. Näytelmän oli ohjannut Sari Lilliestierna.

Näytelmässä poltergeist riivaa torppari Manua, hänen vaimoaan ja heidän keuhkotautista piikaansa Herttaa Sunilan kylässä. Aamulehden toimittaja Hugo Untamo saapuu paikalle tekemään lehtijuttua yliluonnollisista tapahtumista. Nykyään hän tavoittelisi klikkauksia.

Riivatuissa päästään käsittelemään yhteiskunnallista eriarvoisuutta, naisten asemaa ja uskonnollisuutta. Piialle ei ole hankittu edes luvattuja kenkiä vaan hän joutuu paljain jaloin kulkemaan ja muutenkin häntä kohdellaan kaltoin. Ylioppilaslakkipäinen Aamulehden toimittaja imee puoleensa kylän seksinnälkäisiä naisia.  Lopusta ei puutu dramatiikkaa ja vanhat synnit selviävät.

Ihan helppoa tehtävää ei tämä joukko ole itselleen ottanut, mutta selviää hommasta kunnialla. Näytelmässä Herttaa esittää neljä nuorta naista, joka lyhyen alkuihmettelyn jälkeen toimi hyvin. Lukupiiriläistä tarvinnut hävetä vaan hän toi näytelmään sitä tarvittavaa huumoria. Ehkä luen vielä Alasalmen romaaninkin.


maanantai 20. tammikuuta 2020

Ei se minnuu haittaa

Vartoilen kampaajalle menoa, eikä tällaisen odotuksen keskellä voi tehdä mitään järkevää kuten jatkaa uutta tekstiä, josta ei oikeastaan vielä tiedä, johtaako se mihinkään. Edellinen käsikirjoitus on jossain taiton ja kirjapainon välimaastossa luulen. Olisi kiva jos sen kulkua voisi seurata netissä samaan tapaan kuin Kiinasta tilatun laihdutusvoidetuubin matkaa.

Ystävä kertoi käynnistään ravintolassa Enossa. Kaksi keski-ikäistä naista istui puolityhjässä ravintolassa, pohjoiskarjalainen mieshenkilö lähestyi uhkaavasti pöytää ja sanoi, että tulen teidän seuraanne istumaan. Johon naiset, että kun meillä on tässä ihan omia juttuja, joita käymme läpi, johon mies reippaasti "Ei se minnuu haittaa!" ja istui alas.

Montakohan känniläistä sitä on tullut elämänsä aikana käännytettyä (tämä Enon mies ei ollut ainakaan pahemmin humalassa). Toisaalta moni hyväkin ihmissuhde jäisi solmimatta ilman alkoholin pehmentävää, itsetuntoa kohottavaa ja rajoja madaltavaa vaikutusta. 

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Turussa teatterissa

Olen kolmentoista vuoden jälkeen kasvanut tamperelaiseen ajatukseen, että meillä kuuluu olla suurempaa kuin muualla (toisin sanoen isompaa kuin Turussa)  ja ilahduin huomatessani, että Turun kaupunginteatteri näytti pienemmältä kuin Tampereen työväenteatteri. Suurella näyttämöllä on 652 paikkaa, kun  Tampereelta niitä löytyy 800! Tärkeintä teatterissa ovat vessatilat, jotka olivat nekin Turussa vaatimattomammat.

Kaikkihan ovat nähneet söpön Amelie elokuvan. Siitä on tehty läpilaulettu musikaali, jota esitetään tällä hetkellä Turun kaupunginteatterissa.

Musikaali oli visuaalisesti kekseliäs ja siitäkin voisi käyttää nimitystä söpö ja tietysti romanttinen. En ole asiantuntija (en todellakaan), mutta minusta musiikki oli melko tasapaksua, eikä tullut sellaista ajatusta, joka tulee parhaimpien musikaalien jälkeen: minä haluan kuunnella tätä.

Näyttelijät olivat kelpoja ja nimiroolissa Marketta Tikkanen oli juuri sopivan suloinen ja laulukin sujui hyvin. Näytelmän pukujen värit olivat karamelleja silmälle.

Tarina oli elokuvasta tuttu, eikä sen äärellä iskenyt ainoakaan ahdistava tai surullinen ajatus. Ei tarvinnut murehtia ilmaston lämpenemistä tai taloyhtiön tulevia remontteja. Näyttämöllä edettiin kepeästi hypellen kohti ennalta arvattavaa loppua.

Katsomossa leijui niin raskas parfyymin leuhahdus, että teatteriseurani kärsi. Näin teatterin katsomossa toisen tamperelaisen.

Esityksen jälkeen söimme ravintola Hüggessä mainiota kasvisruokaa, varsinkin alkuruoat olivat kekseliäitä ja maukkaita. Piti oikein pyytää ruokalista uudestaan nähtäväksi, jotta saatoimme tarkastaa mitä kaikkea annokset sisälsivät. Opin uuden sanan, natuviini (Natural wine), joka näytti lasissa epäonnistuneelta kotiviiniltä.

P.S. Tekijänoikeudet eivät ole minulle täysin selviä, joten en ole varma saanko julkaista musikaalin mainoskuvan, jonka kuvaajan nimeä en löytänyt. Pyydän anteeksi jo etukäteen ja poistan, jos julkaisu osoittautuu laittomaksi.


perjantai 17. tammikuuta 2020

Isä, poika ja Anu

Petri Tammisen ja hänen poikansa Antti Röngän sähköpostikirjeenvaihtoa on julkaistu nimellä Silloin tällöin onnellinen (Gummerus).  Olen lukenut kirjan puoleen väliin, joten en ota kantaa, vastuu on niillä, jotka ovat kahlanneet kirjan kokonaan läpi, eikä tällaisilla etukäteen kommentoijilla. Hätäilijöillä. Hutiloijilla.

Pojan kirjeistä tulee mieleen tarve tehdä vaikutus kirjailijaisään. Rönkä onnistui erinomaisesti esikoisromaanissaan, mutta tuossa vaiheessa se oli vasta epävarmuutta sekä kirjaimia tietokoneen muistissa.

Isä kirjoittaa paljon (ja pitkällä kokemuksella) kirjoittamisesta. Pojalla on vähemmän kokemusta, mutta kaikki hänen tuntemuksensa tunnistan vaikka olen paljon vanhempi, mutta kirjoittajana nuori tyttönen.

Kirjassa Petri Tamminen kertoo joskus toivoneensa, ettei ydinsota syttyisi vielä vaan siirtyisi aikaan jolloin kirjailijan juuri sillä hetkellä työstämä romaani olisi ehditty julkaista. Tässä kohtaa hän yrittää vakuuttaa, ettei kirjoittaminen ole koko elämä.

Minä taas toivon, etten satu jäämään auton alle ennen helmikuun puoliväliä, jolloin toinen romaanini saadaan (ehkä) kauppoihin.  Kuten Tamminen, minäkin tiedän, ettei maailma siitä muutu paremmaksi (ei varmaan kovin paljon huonommaksikaan), ihmiset pyörivät netissä, katsovat Netflixistä tai HBO:lta sarjoja, ilahtuvat tai pahoittavat mielensä ihan jostain muusta kuin kirjastani. Jos sen jostain sattuvat saamaan käsiinsä, niin konmarittavat mitä pikimmin. Vievät divariin (ihan uutena se saattaa kelvata, joten ei kannata odotella kovin kauan), antavat jollekin ihmiselle, josta eivät pidä, tuppaavat kirjaston vaihtohyllyyn tai irrottavat kannet ja viskaavat painotuotteen loput lehtiroskikseen.

Isä Petri, poika Antti ja pyhä henki (vaimo ja äiti, Anu, häärii yli-inhimillisen järkevänä ja tyynenä, lähes pyhänä jossain taustalla) ovat nyt esillä kaikkialla, televisiossa, lehdissä ja tietysti näissä kirjoissa. Heillä on tarjota meille tarina, jonka haluamme kuulla, kunnes tulevat toiset tarinat. Hyvät kirjat kuitenkin pysyvät.

Ihminen on niin itsekeskeinen, että katsoo asioita omalta kannaltaan. Kadehdin Tammisen hiottua kieltä, pakotonta huumoria ja kolumnistin hommia. Kahdehdin isän ja pojan lahjakkuutta.

Petri Tamminen kertoo kirjassa keinon (en muista minkä), jolla kirjoituskurssilaiset saa kirjoittamaan vähemmän ovista kulkemisista ja enemmän jostain muusta. Tajusin, että vielä julkaisemattomassa romaanissani jauhetaan yhdestä ja samasta ovesta, sen aukomisesta, sulkemisesta ja siitä kulkemisesta. Nyt alkoi ahdistaa.

keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Marraskuun 78. päivä

On se vaan ihanaa kun on nämä vuodenajat. Toisena vuodenaikana sataa ja on pimeää ja toisena sataa, mutta on puolestaan ilahduttavan valoisaa. Facessa kollega kirjoitti, että tänään on marraskuun 78. päivä.

Aikoinaan tähän aikaan vuodesta puettiin kitisevälle kakaralle villahousut, huopatossut, lapaset ja kutittava villakauluri. Naamaan vedettiin Vitalista, sillä sen luultiin suojelevan paleltumilta. Tänä talvena luottovaatteeni on ollut urheilukaupasta hankittu sadetta pitävä toppavuorinen takki.

Tarvitaanko tammikuuta enää? Marras-, joulu- ja tammikuu voisiva muodostaa masentavan kokonaisuuden (nimeksi voisi antaa vaikka paskakuu), jonka loppumista voisimme juhlia helmikuussa.

Katsoin eilen Areenasta ohjelman Rosa Liksomista, joka on hilpeä tyyppi hiihtotoppatakkeineen ja keltaisine tupsukorvakoruineen (olivathan ne korvakorut?). Liksom käytti salanimeä, säästääkseen sukulaisensa häpeältä, joka kirjailijan ammattiin liittyi. Sittemmin hän on uskaltautunut julkisuuteen. Lapissa kirjailijoita pidettiin kuulemma pahimpina luusereina.

Tänä aamuna katsoin vähän vanhemman pätkän Kari Hotakaisesta. Olen istunut miehen kanssa samassa ravintolapöydässä 80-luvulla, eikä hän sanonut sanaakaan. Eipä se ollut välttämättä tarpeenkaan. Kun mies muuttti Helsinkiin, hän kuulemma nautti siitä, ettei kukaan puhunut ratikassa mitään. Hotakaisen mielestä romaani on hyvä lopettaa vaikka siihen, että päähenkilö vie roskat.

Hotakainen olisi luultavammin sitä mieltä, että blogipäivitykseen mahtuu vain yksi asia (jos hän harrastaisi blogeja), ainakin kolumneista hän on sitä mieltä. Olen samoilla linjoilla, mutta en välitä. Saan tehdä täällä ihan mitä lystään.

tiistai 14. tammikuuta 2020

Teräsleidi

Olen löytänyt sisäisen seniorikansalaiseni. Se on saattanut piillä minussa jo parikymmenvuotiaasta ja nyt se saa rehottaa röyhkeästi.

Nääs-hallin 60+ kuntosaliharjoituksista puuttui kaikenlainen päteminen! Liiallinen painojen lisääminen, lihaksilla, vaatteilla ja taidoilla brassailu. Vaikka timmejäkin vartaloita näkyi niinkuin minun. Vitsi, vitsi.

Rouvien hulavannetyöskentely ylsi pro-tasolle.

Nääshalli on väestönsuoja, jonne laskeudutaan maanalaista käytävää. Ennen liikuntatiloihin johtavaa käytävää kuljetaan oviaukosta, jonka molemmat puolisen metriä paksut ovet ovat avoinna. Vaikka mikä katastrofi iskisi kesken harjoituksen, siellä tuntisi olevansa turvassa.

Tänään oli tarkoitus kirjoittaa, mutta kun tulin kuntosaliharjoituksista kymmeneltä niin oli ihan pakko keittää ensin kahvit. Sitten mietin, että jos ihan hetken makaisin tuossa sohvalla ja lukisin Anni Saastamoisen romaania Sirkka ja nyt kello onkin pian puoli kaksi. Eikös silloin ole jo lounaan vuoro ja pitäisi käydä Tokmannilla ostamassa kissanruokaa ja Substralia.

Kaikki halukkaat eivät mahtuneet eiliseen Teräsleidit elokuvan näytökseen. Pidin kovasti Leena Uotilan suorituksesta, josta löytyivät kaikki elämän sävyt. Mustat, retuliinit, harmaat, siniset, punaiset ja auringonkeltaiset. Seela Sellaa ihailen. Vanhojen rouvien road movieen oli tungettu vähän liikaakin kaikkea. Välillä kyllä nauratti.

V oli tatuoitattanut käsivarteensa sanan EI, kaunolla tosin. Se olisi minunkin pitänyt joskus tehdä. Myöhemmin perään voisi tatuoida SAA ELVYTTÄÄ.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Kulttuurikylpy

Tein vuorokauden vierailun Helsinkiin. Kiasman viidennessä kerroksessa on  2. helmikuuta saakka esillä islantilaisen Ragar Kjartanssonin Guardianin kriitikkojen ylistämä videoinstallaatio Visitors, jonka keskellä haikailin menetettyä nuoruuttani.

Kansallisteatterin lavalla esitettiin vielä muutaman kerran Saara Turusen kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Medusan huone (alunperin se meni Q-teatterissa). Pikkuisen säälin niitä, jotka eivät saaneet nähdä näytelmää.

Medusan huoneessa ei ole varsinaista juonta. Kaikki tapahtuu yhdessä huoneessa, jonka ovista näyttelijät astuvat sisään ja ulos, joka toi mieleeni mykkäelokuvat vaikka kyllähän tässä puhuttiinkin. Koin näytelmän feministiseksi, ajatuksia herättäväksi ja löysin siitä omintakeista huumoria. Hervottomin kohtaus koski miesten kirjoittamaa (ja lukemaa) kirjallisuutta.

Elina Knihtilä esitti mm. säpäkkää keski-ikäistä naista, joka taiteili tuttuun tapaan selkää halkovaa mekon vetoketjua kiinni. Ensin mekon helmaa kiskotaan alaspäin ja vetoketjua hinataan mahdollisimman ylös ja sen jälkeen kaula-aukkoa nostetaan, jotta vetoketjusta saadaan yläkautta ote ja vetoketju vedetään kiinni. Kohtaus, jossa nainen tilaa ravintolassa kahvikupillista mahdollisimman vaatimattomasti tuntui tutulta.

Katja Kuttnerin kuukautiset saava nuori oli tyttömäisen herkkä. Miten usein teatterin lavalla on käsitelty kuukautisia millään tavoin.

Tommi Korpela esitti näytelmässä harmaatukkaista naista, jonka arvelin haikeilevan nuoruutensa perään. Hahmo oli traaginen ja koskettava, eikä missään nimessä naurettava. Tommi Korpela esitti kyllä mieshahmojakin.

Muissa rooleissa nähtiin Aksinja Lommi ja Ylermi Rajamaa. Kaikki pelasi hyvin. Peruukkeja, muoviämpäreitä ja punaisia paperilippusia (en ole varma mitä materiaalia ne olivat) käytettiin kekseliäästi. Naisiin kohdistuva väkivaltakin oli esillä, mutta sekin saaraturusmaisella tavalla.

Teatterista menin ystäväni A:n luo. Hänen puolisonsa on turkkilainen. Turkissa minua kuulemma kutsuttaisiin rouva Heidiksi. A osti jokin aika sitten hervottoman suuren ryjypaketin aikomuksenaan ommella ryijy itse. A ei harrasta käsitöitä ja mainittakoon tässä hänen miessukupuolensakin. Hän kuljetti ryijyn mukanaan jopa Thaimaan lomalle. Olin ihan varma, ettei siitä koskaan tule valmista, mutta ryijystä puuttui enää ihan pikkuisen ja lähinnä siitä syystä, että lanka oli loppunut kesken.

perjantai 10. tammikuuta 2020

Kotikaupunkini Tampere

Maailmassa olisi niin paljon surtavaa, lähi-itää ja muuta. Murehtimiseni ei globaaleja ongelmia ratkaise, joten keskityn tänään sopivan laajuisiin murheisiin. Roskapussin kokoisiin.

Asukas X oli jälleen heittänyt roskapussinsa roskasäiliön viereen. Oli kuitenkin jaksanut singota Sokoksen muovikassiin pakatut jätteet roskiksia ympäröivän lauta-aidan ylitse, mutta kokenut roskasäiliön kannen nostamisen ylivoimaiseksi. Kuka sen sitten siirsi oikeaan paikkaan? Minä. Prkl.

Ystävä Helsingistä tuli käymään. Olin rautatieasemalla häntä vastassa ja ohjasin Tampereen kauneimpia katuja pitkin Sara Hildenin taidemuseoon, jossa on vielä sunnuntaihin saakka esillä Juhani Harrin hieno näyttely.

Taiteilija on asetellut puisiin lootiin lasin taakse kellojen koneistoja, purjelaivojen pienoismalleja, kauhtuneita mekkoja, simpukoita, hiekkaa, kirjoja ja paljon muuta. Esineitä, joita aika on kuluttanut. Mistä taiteilija on tiennyt, että nyt tämä on valmis? Vai onko miettinyt, että ehkä pistän vielä yhden simpukan tai perhosen ja siinä se sitten on.

Vain taideteoksen tekijä tietää, milloin on aika lopettaa. Milloin viimeinen sana, siveltimen veto tai nuotti on paikoillaan. Tai tietää jos tietää.

Ajoimme hissillä Näsinneulan ravintolaan myöhäiselle lounaalle, taivas oli pilvetön, lattia pyöri (pyörii ympäri kerran 45 minuutissa, ei mene pää sekaisin), maisema vaihtui ja olin ylpeä nykyisestä kotikaupungistani. Ruoka maistui herkulliselta, viini oli virkistävää ja palvelu ystävällistä, eikä hintakaan ollut laatuun nähden ihan mahdoton. Kaikki saavat ikkunapöydän.

Näsinneula on valittu vuoden 1970 betonirakenteeksi, jos ette sattuneet tietämään! Se jos mikä on riittävä syy vierailla yläilmoissa.