lauantai 11. heinäkuuta 2020

Uskalla olla huono!

Heräsin viime yönä huutoon: pepperoonia...aurajuustoa...slaisseina.

Olen ankara itselleni ja nukkuminenkin on tietysti tiukka suoritus. Jos sitä voisi jotenkin treenata niin tekisin sen. Usein vietän yöni jonkinlaisessa jännitystilassa, vähän samantapaisessa kuin päivystäessä.

Olen opiskellut nukkumista noin teoriassa. Illalla en anna itselleni lupaa luovia somessa ainakaan tuntiin ennen sänkyyn kömpimistä. Kaikki mieltä kuohuttava on kiellettyä. Ei liikaa syötävää liian myöhään (vähän pitää syödä, ettei nälkä herätä, joka olisi tietysti katastrofi), eikä missään nimessä alkoholia. Tästä säännöstä saa poiketa. Sitähän varten säännöt ovat.

Ikkunan asettelen niin, että se on noin viisi cm auki (sieltä tuo aurajuustohuutokin kuului), makaan futon-patjalla, jota pehmentää paksu petauspatja, sillä pelkällä futonilla joutuisin vaihtamaan asentoa tiuhaan, sillä se oli liian kova. Mikään ei saa painaa paitsi painopeitto.

Illalla luen sängyssä ja sitten kun nukuttaa suljen silmäni ja nukun. Heräilen yöllä, hengittelen, sanon itselleni, että nyt nukut prkl. Jos tämä ei auta, sytytän lampun ja luen.

Tiedän, että asiat pitäisi tehdä rennosti ja leikkisästi, silloin niistä nauttii ja ne onnistuvat, mutta en saa millään sovellettua tätä nukkumiseen. Tästä syystä on nykyään vaikea nukkua kylässä tai toisen ihmisen kanssa. Odotan lihakset jäykkinä, että saan herätä.

Luen amerikkalaisen Julia Cameronin kirjaa Tyhjän paperin nautinto - Tie luovaan kirjoittamiseen (Like 1998, suomentanut Juha Ahokas). Olen aiemmin vierastanut kirjoittajan tyyliä, josta tulee mieleen self help -kirjallisuus, johon suhtaudun coolin kyynisesti. Nyt löysin muutaman itselleni sopivan ohjeen (olen vasta sivulla 112, mutta eiköhän asian ydin ole jo tullut selväksi).

Pitää uskaltaa kirjoittaa huonosti (no sehän sinulta jo sujuu, saattaa moni ajatella), sillä rentous tekee kirjoittamisesta hauskaa ja täydellisyyteen pyrkiminen tappaa siitä kaiken ilon (tätä voisi soveltaa nukkumiseen, pitää uskaltaa nukkua huonosti niin sitten nukkuukin paremmin tai sitten nukkuu huonosti kuitenkin, saat sen mistä luovut ja muuta roskaa). Kun sekundaa pukkaa kuitenkin, niin kannattaa tehdä täysillä. Näinkin voisi Cameronia soveltaa (naisen kirjoja on myyty miljoonia).

Cameron suosittelee järjestämään itsensä kanssa taiteilijatreffit (treffeille pitää mennä yksin!). Treffit voivat olla elokuvanäytös, taidenäyttely tai haahuilu rauta- tai lankakaupassa. Ei voi suoltaa loputtomasti tekstiä täyttämättä varastoja. Tämä on kyllä minulla melko hyvin hallussa, mutta korona-aika lopetti taiteilijatreffit.

Cameron suosittelee aamusivuja. Ne kuuluisi kirjoittaa käsin ja heti herättyä. Itsekritiikki pitäisi unohtaa. Tämä teksti korvatkoon tänään aamusivut.

Siteeraan loppuun vielä Cameronia "Suosittelen koston takia kirjoittamista. Suosittelen näyttämisen takia kirjoittamista. Silloin luot pettymyksen kuonasta kultaa. Lopulta henkilö, jolle näytät, olet sinä itse."

torstai 9. heinäkuuta 2020

Punkki

Aloitan aamuni tarkastamalla huonekasvini, onko nuppuja, kasvua tai uusia lehtien alkuja. Löytyykö tuhoeläimiä. Tungen sormeni multaan. Suihkutan lehdille lempeän huoneenlämpöistä vettä. Juttelen, ihailen, säälin ja lannoitan. Kukaan ei vastaa. Välillä olen ylpeä kuin kyse olisi jälkeläisistäni eikä Tokmannilta hankituista kolme kahden hinnalla kasveista (tämä ei ole kaupallinen yhteistyö).

Kävin eilen UFF:lla ja poimin vaaterekeistä pari mekkoa ja hameen sovitettavakseni. Kun  riisuin oman mekkoni sovituskopissa, näin peilistä selkäpuoleni ja oikeassa kyljestäni pullottavan punkin, jonka ympäristö punoitti. Ilmankos iho tuolla alueella oli tuntunut kutiavalta ja epämiellyttävältä. Kiskaisin punkin iholtani ja liiskasi pukukopin lattiaan puukengälläni. Ei ollut punkkipinsettejä ulottuvilla, eivätkä ne edes tulleet mieleeni. Punkki oli luultavammin liittynyt minuun viikonlopun telttamajoituksessa lupaa kyselemättä. Nyt seurailen tilannetta ja syön antibiootin, jos iho vielä viikon kuluttua punoittaa  laajemmalta alueelta.  Viisi cm on kuulemma raja.

Vaatteiden riisumisesta tulee mieleen työaika. Jotta potilaan voi tutkia pitää hänet riisututtaa. Muutaman kerran on käynyt niin, ettei alusvaatteita ole ollutkaan ja tyyppi on yllättäen seisonut edessäni ilkosillaan. Onko niin, ettei henkilö (usein mies) käytä kalsareita vai onko hän innostunut alastomuuden herättämästä vaivaantumisesta? Vai onko henkilö läpikotaisin kehopositiivinen?

Kesä on lääkärin kannalta hyvää aikaa, sillä ei tarvitse odottaa toppa- ja raappahousujen riisumista. Riisuutumisen aikana tutkittavalta ei saa kysyä mitään, sillä usein vastaaminen keskeyttää ja sekoittaa pahasti toimen. Tämä korreloi ikään. Monet napit olen aukonut ja sukat riisunut urani aikana ja sitten myös sulkenut ja pukenut. Muutaman kerran olen seurannut kun nuori ihminen on yrittänyt vetää tiukkoja stretch-housuja jalastaan, mutta homma on tyssännyt nilkan kohdalla.

Eipä muuta tänään. Laittakaa lääkärin vastaanotolle helposti riisuttavat vermeet. Syynätkää punkkeja.



tiistai 7. heinäkuuta 2020

Missä minä olen syntynyt?

Menin tänään kahdelta podcastin äänitykseen. Piti nukkua hyvät yöunet, että pysyisin nokkelassa podcast-vireessä, joten tungin korviini silikonikorvatulpat, jotka eristävät äänet niin, etten herää naapureiden tai kissan ääntelyyn, enkä edes palovarottimen ulinaan. Onneksi viime yönä ei syttynyt tulipaloa.

Suunnittelin mitä äänityksessä sanoisin ja kertasin sitä eilisillan ja koko aamupäivän mielessäni. Lähdin äänitysstudiolle erittäin ajoissa, lorvin kaupoissa ja sitten lopulta etsin studiota. Kun pääsin perille, istuivat muut jo odottamassa.

Lopulta oli tosi kivaa ja rentoa. En viitsi kertoa keitä muita oli paikalla, sillä en kysynyt siihen lupaa, todennäköisesti se ei ole salaisuus, sillä nimet mainittiin Facessa.

Tulipahan kerrottua, että kun kysyin pari vuotta sitten isältä missä olen syntynyt (siis tarkemmin kuin passissa lukee), hän vastasi "En minä muista." Kun ihmettelin, miten isäni ei muista lapsensa syntymäpaikkaa, alkoi hänen muistinsa hitaasti palata. Tuo muistamattomuus ei ollut minusta loukkaavaa vaan jotenkin vastustamattoman koomista.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Lentävä teltta

Vietin viikonlopun Luvialla ystäväpariskunnan hoivissa, vieraana oli myös pariskunta, jonka miespuolisen henkilön kanssa joudun (ihan omasta syystäni) toistuvasti tyhjänpäiväiseen jankkaustilanteeseen muun muassa sellaisista kysymyksistä, kuten kannattaako Venäjälle matkustaa, miksi joistakin ihmisryhmistä ei saa käyttää tiettyjä nimityksiä ja edistääkö tekonivel kihtikohtauksen puhkeamista.

Jälkeenpäin tekisi mieli hakata otsaansa matushkanukella. Mies puhuu aivan rauhallisesti ja minä intän naama punaisena. Tästä huolimatta kaikki viihtyivät.

Nukuin teltassa, jonka seinät paukkuivat ja lepattivat puuskaisessa tuulessa ja jonka pelkäsin kohoavan ilmaan kuin lentävä matto.

Meren katsomiseen ei väsy koskaan, sen väri vaihtelee harmaasta vihreään ja sinisestä turkoosiin.Välillä se on rauhallinen kunnes taas näkyy vaahtopäisiä aaltoja. Toisinaan merestä kasvavat tuulimyllyt näkyvät tarkasti ja sitten ne katoavat. Aurinko näyttää nousevan vedestä ja myöhemmin uppoavan siihen. Joutsenet ja sorsat perheineen lipuvat veden pintaa, lokit tekevät yllättäviä kalastusiskuja ja pääskyset pyrähtelevät silmien editse kuin se olisi heille silkkaa hupia.

Pääsin taas nauttimaan luvialaisista lauteista, savukalasta, kesäkeitosta ja grilliherkuista.
Kertaalleen kastuimme perusteellisesti.

Näin miten helposti vajan takana seisova vanha traktori lähtee käyntiin.

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Varasto

Palaan vielä kerran (puuttuviin tai vääränlaisiin) kritiikkeihin vaikka olin jo luvannut itselleni, että jätän aiheen taakseni, eksytän Lapin erämaihin ötököiden syötäväksi ja näännytän nälkään. 

Kuuntelin Kari Hotakaisen haastattelun, jossa hän totesi, että kirjailijat, jotka eivät muka välitä kritiikeistä tai sanovat, etteivät edes lue niitä, valehtelevat tai eivät ole tehneet hommaansa tosissaan. Kun on monta vuotta istunut hartiat lysyssä läppärin ääressä niin toivoohan sitä, että joku aviisi reagoisi tulokseen jotenkin ja mieluiten tietysti positiivisesti.

Ohjelmassa Hotakainen kertoo, ettei hän puhunut vuosiin muuta kuin ihan pakolliset. Olen tavannut hänet kerran kun hän oli nuori aloitteleva runoilija, eikä hän tosiaankaan avannut suutaan. Hän rikkoi hiljaisuuden vasta kun Klassikko julkaistiin.

Haastattelussa Hotakainen suhtautuu epäillen kirjailijoihin joita mainitaan hyviksi keskustelijoiksi. Jos on hyvä puhumaan, ei voi olla kovin suuri kirjailija.

Kaikenlainen kommunikointi on ongelmallista, sillä siihen sisältyy väärinymmärryksen riski, joten Hotakaisen puhumattomuutta voi pitää ymmärrettävänä. Sanoilla voi saada paljon pahaa aikaan. Minäkin olen kerännyt varastoon vuosien ikävät nirhaisut. Niitä on niin paljon, että voisin vuokrata varaston. Oman kopin niille, jotka olen kuullut ja isomman tilan niille, jotka olen suustani päästänyt.

Siteeraan tähän loppuun vielä Jani Saxellin kirjoitusopasta Tanssii kirjainten kanssa (Art House 2020):  
Silti nykyajan aleksiskivet, Kelan ja työ-ja elinkeinotoimiston ahdistamat elämäntaiteilijat, ottaisivat mieluummin August Ahlqvistin vainoajakseen kuin täyden hiljaisuuden ja nimettömyyden osakseen.
Kirjallinen huomiotalous on nykyisin entistä polarisoituneempaa ja julmempaa. Toiset saavat kaiken ja vielä vähän päälle. Heitä juhlitaan naistenlehtien kansijutuissa ja Helsingin ja Turun kirjamessujen seinälakanoissa. Kustantamot nostavat yksiä sesongin "ilmiöiksi" ja "kärkikirjailijoiksi", sietävät toisia jotenkuten listoillaan...

Nyt unohdan taas hetkeksi ruikutuksen, jonka olen yrittänyt naamioida jonkinlaiseksi yleiseksi kirjallisuuden tilasta huolestuneisuudeksi.  Lähden käymään sallitun meren rannassa ja mahdollisesti merelläkin!

Lupauduin mukaan yhteen pieneen juttuun, jossa pitäisi olla nokkela ja hauska. Hieman stressaa vaikka tämä on kuulemma joku pilotti.  Eikös pilotti tarkoita lentäjää? Pelkään lentämistäkin.

P.S. Erikoiset asiantuntijat -blogi on kirjoittanut esikoiskirjastani Ei saa mennä ulos saunaiholla, (linkki) kiitokset erikoisille!

keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Uusi postaus

Aiemmin bloggerissa luki "uusi teksti", mutta nyt tuo kaikin puolin asiallinen ilmaus on korvattu sanoilla "uusi postaus". Miksi? Kysyn vaan. Postaus on tympeä ja tunkkainen sana. Vihertävä peruna, johon on kasvanut pari valkoista itua. Tekstistä taas tulee mieleen valkoinen tahraton paperi.

Ostin K-kaupasta mansikoita. Nainen, joka niitä myy, poimii marjat isosta laatikosta kätösillään, joihin on vetänyt mustat muovikäsineet, tarkastaa jokaisen marjan, eikä kauho umpimähkään. Hän asettelee mansikat muoviseen kippoon, käy punnitsemassa marjat hedelmävaa'alla, pakkaa pieneen muovipussiin ja huolehtii marjojen säilyvyydestä sanomalla "ota mansikat kotona pussista, pysyvät parempina". Tämä toistuu kaikkien asiakkaiden kohdalla ja joka kerran.

Seikkailimme V:n kanssa Lielahden kirppareilla, tarkastimme Kierrätyskeskuksen, Pelastusarmeijan kirpputorin ja SPR:n Kontin. SPR voitti. Ostin kolme mekkoa, yksi niistä oli hennon vaaleansininen ja mekon kankaaseen oli painettu kukkia. Kotona se alkoi näyttää väsähtäneen väriseltä, joten värjäsin mekon. Jostain kumman syystä kuvittelin kukkasten säilyvän trikookankaassa, pitävän puolensa väriä vastaan, mutta mekosta tuli yksivärinen, tummansininen ja oudon ryhdikäs. 

Totesimme V:n kanssa, ettei kirppariostoksista tule samalla tavalla huono omatunto kuin ihan uusien vermeiden hankkimisesta. Rahaakaan ei saa juuri kulumaan. Tuotto menee usein hyvään tarkoitukseen. Tunnet itsesi tiedostavaksi kuluttajaksi ja esittelet leninkejäsi rinta rottingilla.


maanantai 29. kesäkuuta 2020

Pesin akkunat

Kuuntelin radiosta, kun joku kertoi mökistä, jossa oli viettänyt kaikki kesät syntymästään asti. Hän puhui mökistä kuin suuresta rakkaudesta.

Vanhemmillani on menossa jo neljäs mökki tai oikeastaan viides, sillä yksi purettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Suurin osa mökeistä on sijainnut järven rannalla. Kallaveden rantamökin he vaihtoivat aikoinaan Kemiönsaaren mökkiin, jossa tuntui siltä kuin olisi lomaillut ulkomailla. Uimaan mennessä jalkojen alla pyörivät tasaiseksi hioutuneet kivet, eikä hiekka tai muta. Mökki keikkui jyrkässä rinteessä,  johon rakennettiin portaat. Sauna oli ihan meren rannassa.

Mökin viereen syttyi kerran pienen pieni metsäpalo, jota tuli sammuttamaan Kemiön vapaapalokunta. Se oli kesän ehdoton kohokohta.

Asuntoakin vanhempani ovat vaihtaneet tiheästi. Kun muuttolaatikot on saatu purettua, on äiti alkanut katsella asuntoilmoituksia. Hän on myös sisustanut jatkuvasti, lukenut Avotakkaa, ostanut huonekaluja ja verhoja. Vaihdellut huoneita ja huonekalujen paikkoja. Rymsteerannut (tuota termiä ei meillä käytetty).  Inhosin rymsteeraamista, enkä viitsi siirrellä huonekalujani.

Pesin olohuoneen ja keittiön ikkunat vaikka taloon on tulossa kohta ikkunaremontti. Tämä on kevään toinen ikkunanpesu, mutta kun lasit olivat paksun siitepölykerroksen sumentamat. Mummo puhui akkunoista eikä ikkunoista, kesäksi akkunoista revittiin liimapaperit, joilla ne oli tiivistetty ja sisempi lasi poistettiin. Nyt akkunoistani lankeaa puhdasta valoa.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Helle

Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäinen osa Herran armo viilensi kuin tunturipuro, jäätikkö tai ilmalämpöpumppu, huomattavasti paremmin kuin Tokmannilta viidellätoista eurolla hankittu tuuletin. Kirjassa pohjoistuuli puhaltaa, sataa pakkaslunta tai räntää ja hameenhelmoihin kertyy vettä ja jäätä painaviksi paakuiksi. Erinomainen romaani muussakin kuin viilennysmielessä, mutta sopii erityisesti aikaan, jolloin lämpömittarin lukema kohoaa yli 27 asteen.

Näin unta, jossa piti mennä päivystämään, mutta se osoittautui vaikeaksi, sillä tie oli jäässä, liukas ja tasainen kuin luistinrata. Työmatka ei edennyt.

Iltakävelyllä havaitsin Tampereen täydet puistot, vilkkaat terassit, ruuhkaiset rannat ja varatut puistonpenkit. Tuleeko tästä parveilusta joku uusi normaali?

Istuin päivällä tuntemattoman savolaismiehen vieressä (turvavälin päässä) kahvilan terassilla. Mies oli polttanut aurigossa pohkeensa, sillä  miehet eivät (kuulemma) käytä aurinkovoidetta. Minusta aurinkovoide tuoksuu etelänlomilta, joita joskus tuli vielä tehtyä ja sille ominaisen hajun avulla voi simuloida hiekkarannat, retsinat, dirlandaat ja kreikkalaiset salaatit. Olen joskus nukkunut yöni makuupussissa jonkun kreikkalaisen saaren hiekkarannalla. Pelotti, että mopopojat ajavat jalkojen ylitse, sillä lähellä oli disko, jonne johti vilkas mopoliikenne.

Keskusta-asujan avoimesta makuuhuoneen ikkunasta kuuluu humalaisten örinää, musiikkia, autojen hurinaa, tupakkapaikalla seisovien tilityksiä, pariskuntien riitelyä ja lokkien kirkunaa vaikka ikkuna aukeaa sisäpihalle päin. Pian niitä ääniä ei enää kuule vaan niihin tottuu. Ne ovat kuin makuuhuoneen seinä, ei sitäkään kuuntele. 


perjantai 26. kesäkuuta 2020

Tyynyn möyhentäjä

Sängyssäni makaa minun lisäkseni kolme tyynyä, yksi pitkä perustyyny, joka tarvitsee suojakseen tavallista suuremman tyynyliinan ja kaksi normaalin kokoista pielusta. Perustyyny pysyy yön ajan paikoillaan, pienempiä ruttaan ja leivon ja säätelen näin nukkumistani. Lukiessani kasaan kaiken irtonaisen pääni alle.

Face-ystäväni kertoo miehensä nukkuvan tyyny tiukasti vaaterissa, tyynyn keskelle painuu miehen pään aiheuttama siisti painauma, kun hän taas möyhentää tyynynsä epäsiistiin tilaan.

Minäkin kuulun noihin tyynyn ruttaajiin. 

Taitava kirjoitusystäväni sai tällä viikolla hylsyn eräästä kustantamosta. Pettymyksen jälkeen hän toivoi ääneen saavansa jonkun merkin siitä kannattaako työtä enää jatkaa. Heti kun hän oli sanonut tämän, menivät sähköt (en pyytänyt lupaa tämän kertomiseen, mutta kun juttu oli vaan niin herkullinen).

Pääsen esiintymään sekä Tampereen että Helsingin kirjamessuille, esiintymiset eivät ole mitenkään messujen kiihkeimpänä ajankohtana, mutta hyvä kuitenkin.

Esikoiskirjastani tehdään äänikirja, joka kertonee kiihtyvistä äänikirjamarkkinoista. Mainittavia tuloja äänikirjoista ei kerry ainakaan kirjoittajalle.

torstai 25. kesäkuuta 2020

Ei saa elvyttää äänikirjana

Ei saa elvyttää on julkaistu äänikirjana (lukijana Jaana Pesonen). Ei sitä kukaan minulle kertonut (ilmoitettiin vain, että kesällä), mutta huomasin asian ihan vahingossa (sillä enhän suinkaan googlaile romaaniani, en ainakaan enää kerran tunnissa).

En yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan kirjaa. Ensinnäkin teksti kyllästyttää, sillä olenhan jo muutaman vuoden sen parissa viettänyt ja toisekseen pelkään sen puutteiden paljastuvan räikeinä näin ääneen luettuina. Ehkä voin kuunnella sen joskus parin vuoden kuluttua jos se on vielä saatavilla.

V sanoo, että äänikirjat pitää kuunnella 1.5 kertaisella nopeudella (en kykene siihen, mutta 1.2 nopeus on minusta paras). Normivauhdilla nautittuina kirjat kuulostavat masentuneen ja uskonsa menettäneen henkilön ripittäytymiseltä. 

Leena Lumi on blogissaan (linkki) suositellut suvikirjoja ja tuosta joukosta löytyy myös  Ei saa elvyttää. Olen hyvin iloinen, sillä elvyttämisen pohtiminen sopii kesään. On siinä muutakin, eikä kirja masenna, jos sitä pelkäätte.

Tein eilen päätöksen, etten edes pyri vakavasti otettavaksi kirjailijaksi, vaan haluan viihdyttää lukijoita ja heti tuntui taas kivalta kirjoittaa. Huumori on ominaista kirjoittamiselleni, eikä sen käyttäminen sulje pois vaikeitakaan aiheita. Arvostuksen sillä menettää, mutta mitä siitä.

Anneli Kanto on kertonut, että häntä ärsyttää termi "eturivin kirjailijat". Pysyn takarivissä. Toisaalta  olen heti valmis paljastamaan vaatekaappini ja elämäni jollekin naistenlehdelle. Ketään ei näytä kiinnostavan ja ehkä niin on hyvä, sillä avautuisin kuitenkin jostain alapäävaivoista.

Olen nyt maininnut romaanini (Ei saa elvyttää) riittävän monta kertaa. Tein sen taas. Kyllä tämä ohi menee, vähän kuin rakastuminen tai vatsatauti.

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Pääsin elokuviin

Kävin pitkän tauon jälkeen elokuvissa, edellinen kerta oli filkkareiden aikaan maaliskuun alussa.

Katsoin Jane Austen filmatisoinnin Emma. Elokuva on näennäisen pinnallinen tarina hyväosaisesta Emmasta, joka manipuloi muiden ihmisten elämää järjestelemällä avioliittoja. Tarina sisältää runsaasti sarkastista huumoria. Autumn de Wilden ohjaus on nätti kuin joulukuusen karamelli. Ja loppu on tietysti onnellinen. Rakastan onnellisia loppuja vaikka niitä ei pidetä taiteellisina ja älyköt halveksivat mokomaa touhua.

Niagaran päivänäytöksessä kuusi katsojaa istui väljästi, oli viileää ja miellyttävää. Iäkkään katsojan kännykkä soi elokuvan aikana useita kertoja, mutta hän ei onneksi kuitenkaan vastannut soittoihin ja vaikutti siltä, ettei hän edes kuullut kännykkänsä vaativaa ääntelyä, ei ehkä osannut vaientaa puhelintaan tai sitten ei vaan välittänyt.

Pesin pesukoneessa kahdet lenkkarit ja yhdet "urheilusandaalit", enkä laittanut pesukoneen rumpuun mitään muuta, joten koneesta kuului lähes tauoton pelottava kolina. Jalkineet ovat taas hetken ajan kuin uudet.

Ei saa elvyttää julkaistaan äänikirjana 13.7 ja sen lukee Jaana Pesonen. En kuuntele äänikirjoja, joten en tiedä minkälainen lukija hän on, hyvä varmaan, osaa lukea. Ystävä sanoi, että kuunnellessa tekstin puutteet huomaa selvemmin kuin lukiessa, joten vähän hirvittää.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Osaatko nylkeä hirven?

Tapasin eilisessä kyläpaikassa japanilaisen saksofonistin ja virolaisen räppärin (he molemmat asuvat pysyvästi Suomessa), ruokapöydän ääressä istui yhteensä kymmenen henkeä. Illalla kotona mietin, että porukasta voisi kirjoittaa mainion vanhanajan dekkarin.

Japanilainen saksofonisti kertoi, että hänen kotimaassaan voi konsultoida kirjasommelieria sopivia kirjoja valitessaan. Hänen äitinsä oli käyttänyt tällaista asiantuntemusta ostaessaan lapsenlapselleen kirjoja. Sommelieri hyödynsi lastenkirjojen valinnassa lapsen persoonallisuuden piirteitä, eikä siis maistellut kirjoja.

T:ltä kysyttiin ruokapöydässä osaako hän tehdä origameja (sellaistahan japanilaisilta kysytään). T osaa taitella kurjen. Jos ihminen sairastuu ja halutaan auttaa häntä parantumaan, pitää taitella tuhat kurkea. Kuulostaa vaivalloiselta.

Mitä taitoja suomalaisella oletetaan olevan? Osaatko lämmittää saunan? Osaatko hiihtää? Neuloa villasukan? Suomustaa ahvenen? Nylkeä hirven? Soittaa hevimusiikkia?

Söin ensimmäistä kertaa sillröraa (suomeksi sillipöperöä), johon oli sotkettu sillinpaloja, kananmunaa, kapriksia ja hapankorpun muruja. Hyvää oli kuten kaikki muukin, mitä tarjottiin.

Tänään vanha ystävä poikkeaa ohikulkumatkallaan ja juhannus alkaa olla lopulta lusittu. 


lauantai 20. kesäkuuta 2020

Kaupunkijuhannus

Näin torstaina kirjaston edessä R:n, jonka esikoiskirja julkaistiin samoihin aikoihin kuin omani. Siinä jutellessamme sanoin, että voisimme lähteä joku päivä kahville kun olen välillä yksinäinen. Melkein kun olisin sanonut, että sairastan aina välillä tuberkuloosia, mutta ei se tartu kuitenkaan.

Teki mieli selittää, että on minulla ystäviä, mutta juttuseuran tarve vaivaa välillä ainakin päiväaikaan, kun muut ovat oikeissa töissä.

Yksinäinen kaupunkijuhannusaatto kului Näisjärven ja Pyhäjärven rantoja kulkien. Sain suru-uutisen ystävän koiran kuolemasta ja kuvankin, jossa koiravainajan rakkaudella vilttiin käärittyä  ruumista kärrätään pois.

Luen rinnakkain kahta romaania: Clarice Lispector, Lähellä villiä sydäntä ja Saara Cantell, Kesken jääneet hetket. Ensin mainittu on hämmästyttävän moderni romaani vuodelta 1943 (se julkaistiin Rio de Janeirossa), silkkaa tajunnanvirtaa, runollista sisäistä puhetta, jota voi lukea vain lyhyen pätkän kerrallaan, eikä juonesta ole väliä ja jälkimmäinen viihteellinen lukuromaani, ns. pageturner. Sopivat hyvin yhteen. Lispectorin romaanin takakannessa mainitaan sen merkityksen olleen 1900-luvun feministisille kirjallisille liikkeille mittaamaton.

Tänään lähden Kangasalle, jonne näyttää kulkevan muutama bussivuoro ja joku sitten toivottavasti hakee minut Kangasalan keskustasta.

Tässä pätkä Lispectoria olkaa hyvä:

...Kumpi on lopulta tärkeämpää, elää vai tietää elävänsä? -Puhtaista puhtaimmat sanat, kristallinkirkkaat pisarat. Tunnen niiden kimalluksen ja kostean muodon kamppailevan sisälläni. Mutta missä on se minkä haluan sanoa, missä se mikä minun pitää sanoa? Innoittakaa minua, minulla on melkein kaikkea, minulla on muoto odottamassa sisältöä; sekö se on? - Mitä sellaisen pitää tehdä, joka ei tiedä mitä tekisi itsestään? Käyttää itseään ruumiina ja sieluna oman ruumiinsa ja sielunsa eduksi? Vai muuttaa vomansa vieraaksi voimaksi? Vai odottaa että ratkaisu syntyy, ikäänkuin seurauksena, hänestä itsestään?...

perjantai 19. kesäkuuta 2020

Yhteishyvä -juhannus

Olen monta vuotta viettänyt Yhteishyvä-juhannusta ystävän mökillä. Nimesin juhlan Yhteishyvä-juhannukseksi, sillä menu on usein napattu kyseisestä lehdestä. Veikattiin montako ihmistä taas tänä juhannuksena hukkuu.

Nyt ystävä lähti jonnekin saareen juhannusta viettämään. Minä olen kotona.

On ihmeen hiljaista, ei autojen hurinaa, ei veden kohinaa, ei yläkerran naapurin askelten töminää vain sormet läppärin näppäimillä. Kerttu myllää tarmokkaasti hiekkalaatikkoaan.

Suunnittelen käveleväni Uittotunnelin kahvilaan.

Huomenna lähden Kangasalle, jonne tulee ystäväpariskunnan sukua ja muitakin juhannusorpoja kuin minä. Syödään ulkopöydässä ja lepuutellaan silmiä viljapelloissa.

Illalla kävelin Pyynikin uimarannalle, jossa toimii kioskimainen kahvila. Ostin jäätelötötterön ja mies tiskin takaa kysyi "Syötkö täällä vai otatko mukaan?" Hetken mietin, että mitä sillä on väliä, missä tötteröni syön. Meitä alkoi naurattaa, sillä mies oli alkanut myydä kaikkea jollain automaattimoodilla.

Lapsena mummolan rantaan koottiin kaikki mahdolliset risut kokoksi, eikä märkiä puita meinattu millään saada syttymään. Tänään ei taida voida polttaa kokkoa. Hyvää juhannusta kaikesta huolimatta!


torstai 18. kesäkuuta 2020

Sekalaista kesähöpinää

Ostin Laukontorilta vihanneksia kovaan hintaan. Myyjä kysyi ottaisinko kolme porkkananippua vitosella ja koska pidän porkkanoista niin ostin. Porkkanat olisi voinut kiertää juhannusseppeleiksi tai käyttää kumin korvikkeena.

Jatkoin ostoksiani Lidlissä, jossa hintataso on halvempi. Ulko-oven vasemmalla puolella varjossa vartioivat nuhruisiin vaatteisiin pukeutuneet nuorehkot miehet. Suhtaudun heihin kuin arvaamattomiin luonnonilmiöhin ja pidän mielelläni hieman etäisyyttä, joka ei liity mitenkään koronaepidemiaan.

Kassalle jonottaessani jätin turvavälin seuraaviin asiakkaisiin, jolloin koloon tunki pieni kapoinen mummo laihoine ostoksineen. Ajattelin, että menkööt kun on noin kiire.

Kun söin uusia perunoitani, muistin oman mummoni, joka sirotteli voin päälle suolaa. Kastikkeet olivat niin suolaisia, että hiki kohosi otsalle. Kun ex-mieheni lähti kanssani mummolaan, varoitin suolaisista aterioista. T hytkyi pidätetystä naurusta koko ruokailun ajan.

Mummoni sairastui vanhoilla päivillään diabetekseen, eikä voinut kuulemma syödä mandariineja, leivonnaisten syömistä tauti ei rajoittanut.

Lähelleni on avautunut pieni kahvila, jossa M:n kanssa kävimme. Sellaiseen on mentävä nopeasti ennen kuin se suljetaan.

Koin itseni hylätyksi, sillä parin kaverini myöhemmin julkaistuja kirjoja mainostettiin mainioiksi kesäkirjoiksi. Kyllä minunkin romaaniniani voi lukea kesällä!

Jotkut sanovat, etteivät voi lukea kaunokirjallisuutta kun kirjoittavat, sillä se vaikuttaa heidän tekstiinsä. Minusta tuntuu, ettei kirjoittaminen onnistu ilman lukemista. Saatan lukea kunnes tulee vastustamaton halu kirjoittaa, enkä kuitenkaan kirjoita samoin kuin se kirjailija jota luen.

Tällaisen kevyemmänkin romaanin eteneminen on itselle täysi yllätys. Yhtään en tiedä miten se käyttäytyy, se on kuin ne Lidlin edessä seisovat miehet, vähän arvaamaton. Aloittaessani mielessäni oli yksi ainoa juonen käänne.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Odotan leivän paistuvan

Olenko maininnut, ettei romaaniani Ei saa elvyttää ole arvioitu sanomalehdissä? Ai olen?

Googlasin Eila Mollbergin romaanin Vakuuslapset kritiikin Hesarista ja tulin siihen tulokseen, että ehkä on vain hyvä, että kriitikot ovat säästelleet tunteitani.

Saara Turunen kirjoitti romaanissaan Sivuhenkilö, miten Hesarin kritiikki loukkasi häntä (tai kirjan päähenkilöä). "Päätän, etten koskaan antaisi hänelle anteeksi tätä", ajattelee romaanin esikoiskirjailija kriitikko Antti Majanderista. Antti Majander kirjoittaa sitten myöhemmin oman näkemyksensä Hesariin.

Märta Tikkanen taas vihaa kriitikko Suvi Aholaa (tai en tiedä vihaako enää) ja kertoo asiasta kirjeissään, jotka on julkaistu nimellä Pakko yrittää kir - Elämä kirjeissä. Tikkanen loukkaantui aikoinaan Aholan Hesarissa julkaistusta Punahilkka -kritiikistä. Suvi Ahola pohtii uudestaan arviotaan Tikkasen kirjeiden julkaisun jälkeen, mutta ei muuta mielipidettään romaanista.

Joku kirjailija kertoi, että joku toinen kirjailija oli kuullut, että joku kolmas henkilö oli ollut paikalla kun Suvi Ahola oli sanonut, ettei arvioi yhtään Kariston kirjaa. 

Lämmitän valurautapataa uunissa ja laitan sinne kohta pataleivän paistumaan. Jos asuisin jossain Etelä-Euroopassa, hakisin leipomosta tuoreen, rapeakuorisen leivän.


tiistai 16. kesäkuuta 2020

Ei se vielä ohi ole

En ole juurikaan jaksanut ajatella meneillään olevaa pandemiaa, mutta eivät ole muutkaan, sillä turvavälejä ei enää näköjään pidetä. Olen nauttinut siitä, että minullekin tehdään tilaa, eikä kävellä päältä, mutta nyt ne ajat vaikuttavat olevan ohi.

Eilen jäätelöä ostaessa seuraavat asiakkaat eivät millään malttaneet odottaa, vaan ryntäsivät ihailemaan jäätelövalikoimaa ja tulivat siihen kylkeen höösäämään, että ottaako pistaasia vai valkosuklaamansikkaa.

Monet myyjät käyttävät hanskoja, joka on minusta epäilyttävää, sillä tuskin kertakäyttöhanskoja käytetään oikein saati muita hanskoja. Näin kun myyjä pyyhkäisi nenäänsä hanskakädellä. Kassahenkilö otti laatikosta kertakäyttöhanskat, eikä käyttänyt sitä ennen käsidesiä, joka tarkoittaa sitä, että laatikoon jääneet käsineet saattoivat periaatteessa kontaminoitua viruksella.

Kädet on helpompi pestä kuin käsineet! 

Juttelin lääkärikollegan kanssa, joka joutuu työssään käyttämään muovista visiiriä. Visiiri hiostaa, höyrystyy ja painaa nenää. "Kertakäyttöiset" visiirit on helppo puhdistaa, joten niitä käytetään moneen kertaan. Työntekijät vaihtavat tuunausvinkkejä, joilla yritetään tehdä suojasta mukavampi, moni kovertaa nenälle lisätilaa ja nenän aluetta pehmustetaan erilaisilla materiaaleilla.

Tänä aamuna lehteä lukiessa havaitsin taas, ettei tämä ole ohi vaikka tapaukset vähenevät, eikä Suomi ole saari vaikka välillä luulemme niin. Kiinassa on taas todettu tartuntoja Ruotsista ja Venäjästä puhumattakaan. Satakunnassa ei havaittu tautia neljään viikkoon ja nyt on löytynyt kolme positiivista koronanäytettä (no se on pieni määrä sekin).

Kannattaa edelleen pitää turvaväli, pestä käsiään, yskiä nenäliinaan, pysyä kotona jos on sairas ja käydä testeissä matalalla kynnyksellä. Käsien peseminen suojelee onneksi monilta muiltakin tarttuvilta taudeilta. Turvaväli jopa sukupuolitaudeilta (piti nyt tuokin lisätä kevennykseksi).

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Katolla

Kävin terassilla, sovin elokuulle Ahvenanmaan reissun ja melkein ostin väriä vaihtavan bluetooth -kaiuttimen. Ahvenanmaa tuntuu näin aamullakin hyvältä ajatukselta, kaiutin ei (onneksi sovimme, että mietin yön yli). 

Tapasin perjantaina paria kaveriani, kävelimme Tahmelassa ja kävimme Kujakollin terassilla. Minut valtaa välillä vastustamaton halu puhua ja kirjoittaa tamperetta vaikka en sitä osaa. Kadehdin niitä, jotka sanovat rennosti "Mää kävin vihroin Kujakollissa". Meniköhän oikein? Tätä saattaa lukea joku tamperelainen puhdasoppinen kielipoliisi.

Olen käynyt neljä euroa maksavalla roof walkilla Finlaysonin katolla, jossa liikuttiin tasakaton poikki kulkevia "pitkospuita". Tarjolla on myös vaativampi (ja kalliimpi) kattokävelyversio, jossa käytetään turvavaljaita, mutta joka sekään ei oikeasti ole mitenkään vaativa. Näin minulle on kerrottu. Katolta avautuvat maisemat ovat somat.

Eipä muuta tänään. Lukijamäärät ovat pudonneet, joten pitäisi keksiä jotain repäisevää, mutta tänään en jaksa. Antaa ihmisten vielä kitkeä kukkapenkkejään, polttaa ihonsa ja juoda roseviiniä. Kyllä se ohi menee.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Solitude

Ostin kirpparilta trikoomekon ja mietin ostinko sen vain siksi, etten koskaan löydä kirppareilta mitään ja nyt löysin vai tarvitsenko mekkoa ja onko se edes kiva vaate. Ehkä haluan tuntea itseni paremmaksi ihmiseksi. Ei kai sekään huono motiivi ole?

Olen pitkään ollut ostamatta mitään ja huomaan patoutuneen ostotarpeen odottavan purkautumista. Kävin jo hipelöimässä parin vaatekaupan tarjontaa ja ostin tuon käytetyn mekon.

Lehdissä on kirjoitettu paljon yksinäisyydestä, johon moni ihminen on pandemian vuoksi pakotettu. Ehkä sen kollektiivisuus on vähentänyt osattomuuden tunnetta.

Lääkärilehdessä Jari Turunen kirjoittaa yksinäisyydestä otsikolla Yksinäisyys -modernin ajan epidemia. Yksinäisyyden terveysvaikutukset ovat jonkun arvion mukaan yhtä suuret kuin tupakoinnin ja kolme kertaa suuremmat kuin ylipainon.

Englannin kielessä yksinäisyydelle on kaksi sanaa solitude ja loneliness. Solitude voi olla positiivista yksinäisyyttä ja loneless on sitä tupakkayksinäisyyttä. Ihmisten keskelläkin voi kokea olevansa yksin. Yksinäisyyden vastakohdalle ei ole omaa sanaa.

Riskiä pienentääkseni menen tänään kylään ja huomenna kaverin kanssa terassille. Joskus yksin olemisesta jopa haaveili. Kun saisi mennä edes ruokakauppaan yksin.


keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Masentava 1980-luku

Kävelin eilen metsässä, jonka jälkeen kaivelin hiusten seasta viisikymmentä hyttysenraatoa. Yöllä raavin päätäni kaksin käsin.

R oli ostanut patterilla toimivan kynämäisen laitteen, jonka kärki asetetaan tiukasti pureman päälle, painetaan nappia, jolloin laite kuumentaa ihon ja paukamat eivät kuulemma enää kutise. Hän esitteli vimpainta innoissaan.

Koko päänahkani olisi pitänyt kuumentaa. No eipä kutina enää tunnu jos ihoa polttelee.

Kävin lukemassa mikrofilmiltä Savon sanomia vuodelta 1982. En muistanutkaan miten ankeaa aikaa 80-luvun alku oli. Lehteen oli painettu mustareunaiset kuvat Sorsan hallituksen ministereistä (naisia oli vain kaksi, Kaarina Suonio ja Marjatta Väänänen). Lehdestä löytyi Paavo Väyrysen kolumni (en jaksanut lukea).

Ruokakaupat mainostivat porsaan luita, joiden kalliimpi ja hienostuneempi versio olivat savustetut porsaan luut.

Elokuvateatteri Alfaromeossa esitettiin elokuvaa "Koulutyttöjen kiima-aika" ja televisiosta tuli neuvostoelokuvaa.

Joku päivitteli yleisönosastossa miksi imettämistä tarvitsee opettaa, sillä hänkin oli imettänyt viisi lasta ilman opetusta. Valitti verorahojen tuhlaamista moiseen turhuuteen.

Luulin virkistyväni lehden lukemisesta, mutta en jaksanut enempää ja sanoin kirjastovirkailijalle, että filmit saa lähettää takaisin Savoon, sillä minua masentaa (en oikeasti maininnut miten ne vaikuttivat mielialaani).

Kävin gynekologilla ja minua melkein harmitti, sillä mitään vikoja ei löytynyt. Olisin voinut käyttää rahan johonkin kivempään. Noin ei saisi kirjoittaa. Olen kiitollinen, ettei syöpää tms. havaittu.  Lääkäriasema oli niin sokkeloinen, että kesti aikansa, ennen kuin törmäsin minua etsivään lääkäriin. Hävetti liikkua firmassa, sillä lopetin siellä yksityisvastaanoton pitämisen parin kerran jälkeen.

tiistai 9. kesäkuuta 2020

Kirjailija

Kun näin kirjailijaliiton laihan kirjekuoren (ohut kuori tarkoittaa monessa muussa yhteydessä hylkäystä) eteisen lattialla, ajattelin, etteivät ne ole minua jäsenekseen ottaneet (päätöksen tekee kirjailijaliiton johtokunta), mutta kyllä olivat kuitenkin: Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua alkuperäistä suomenkielistä kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana. Näin  sanotaan kirjailijaliiton sivuilla. Lähetin kirjat ja anomuksen helmikuussa. Toisinaan odotetaan vielä lisänäyttöä.

Sain tavallaan uuden ammatin, joten olen hyvin onnekas. Huomenna jo valitan.

Luen Märta Tikkasen kirjeitä naisystävilleen (Pakko yrittää kir- Elämä kirjeissä, suomentanut Outi Menna, kustantamo S&S). Kirjeitä ei ole tehty julkaistavaksi, joten kaikenlainen poseeraus puuttuu, arkielämä tuntuu ja monesti myös häiritsee kirjailijaa. Näinkin kokenut ja arvostettu kirjailija potee sivuutetuksi tulemista, särkyy kritiikeistä ja kadehtii kollegoja.

Kävin Metsossa tunnin verran lukemassa 80-luvun alun Savon sanomia. Kuopion korkeakouluun oli otettu somalialainen opiskelija opiskelemaan ympäristöhygieniaa ja hän valitti, ettei ymmärtänyt suomenkielisistä luennoista mitään. Televisiokanavia oli kaksi ja ohjelmat loppuivat yhdentoista aikoihin mm. sellaisiin ohjelmiin kuin Kiitos ajatuksesta -mietelause illan päätteeksi. Kauppoihin oli saatu katalysaattorikiharrin, jota tyrkytettiin joululahjaksi. Lehdestä löytyi presidentinvaalien valitsijamiehiksi pyrkivien mainoksia. Elizabeth Taylor erosi kuudennesta miehestään John Warnerista. Puolan tilanteesta kirjoitettiin.

Oli kiva käydä Metson kahvilassa pitkästä aikaa. Enää ei saanut ronkkia pullia itse vaan nainen tiskin takana asetti leivonaisen lautaselle ja kaatoi kahvin mukiin.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Ei saa näkyä

Aamun Hesarissa julkaistiin pyöräilyturmassa menehtyneen kääntäjän, Tarja Roinilan essee, jossa pohditaan hänen suhdettaan kieliin. Roinila oli alunperin kaksikielinen, sillä hänen äitinsä oli saksalainen ja isä suomalainen. Hän asui elämänsä aikana monessa kaupungissa, myös Madridissa ja nautti siellä ollessaan siitä, että ihminen saa näkyä ja kuulua.  Kääntäjän nekrologissa mainitaan hänen olleen avoin ja äänekäs, mutta samalla herkkä ja sydämellinen.

Suomessa toisen ihmisen puheen päälle puhumista pidetään sopimattomana, Espanjassa ja monessa muussa maassa puheenvuorosta joutuu tappelemaan ja jos odottaa, että muut lopettavat, ei suunvuoroa saa koskaan. Suomessa se kaikkein hiljaisinkin tulee kuulluksi vaikka puhuisi hitaasti ja vähäisellä volyymilla.

Näkyminen on täälläkin hyvä asia, mutta liikaa ei saa näkyä, eikä eikä korostaa itseään tai kehua saavutuksillaan.

Kouluaikana kuljin usein kouluun äidin kyydissä. Olin varmaan 15 -vuotias kun äiti ajoi ojaan kilometrin päässä koulusta. Minua ei huolestuttanut lainkaan miten minulle, äidille tai autolle kävi (ei käynyt mitenkään) vaan se, että joku saattaisi nähdä. Aloin kiivaasti pyrkiä ulos ojan pohjalle päätyneestä Volvo Amazonista, jätin äidin ojaan ja juoksin kouluun koululaukku olalla vispaten. Äiti ja autokin pääsivät kyllä takaisin tielle, eikä ajoneuvolle käynyt mitenkään ja mikä tärkeintä, kukaan tuttu ei nähnyt ja säästyin siltä huomiolta ja häpeältä, jonka moinen ojan pohjalle joutuminen väistämättä tuottaa. 

Tarja Roinilan esseekokoelma jäi kesken. Samassa lehdessä julkaistun nekrologin perusteella arvostetusta kääntäjästä saa elävän kuvan: Syntymäpäivät järjestettiin aina, jos ei tammikuussa niin vaikka joulukuussa, "ennen kuin ehdin täyttää lisää". Roinila syntyi 27.tammikuuta 1964. 

lauantai 6. kesäkuuta 2020

Luvialaiset lauteet

Vierailin ystävien luona Luvialla, jossa pääsin tutustumaan Luvialaisiin lauteisiin. Luvialla saunan lauteet rakennetaan ikkunan eteen ja kiuas pystytetään jonnekin saunojien selän taakse. Ainakin ystävien saunassa löylyä lyötiin vääntämällä seinään kiinnitettyä vipua. Saunoessa katsottiin merta. Merta katsotaan muutenkin koko ajan.

Ajoimme Busterilla Säppi -nimiseen majakkasaareen ja kiipesimme majakkaan. Axel Hampus Dahlströmin suunnittelemalla majakalla on korkeutta 30.7 metriä, ja nyt reidet ovat kipeät.

Kävelimme luontopolulla, josta mukaamme tarttui noin sata hyttystä. Joimme kahvit.

Busterissaa oli kaksi nopeutta, matelu- tai rallivauhti (rynkytys, jossa sisäelimet vaihtavat paikkaa).

Heräsin tänä aamuna saunamökistä ihan meren äärestä. Istuin puutarhatuolille rantaan, pääsky lauloi etelän ikäväänsä, minä luin kirjaa ja lokki vain seistä toljotti.


torstai 4. kesäkuuta 2020

Aamu on paras

Pidän nykyisistä aamuistani, niiden hiljaisuudesta ja kiireettömyydestä.

Eräs runoilija kärsii siitä, että aamu on parasta aikaa erilaisille liikuntasuorituksille, runojen lukemiselle ja kirjoittamiselle. Aamua on vaan liian vähän. Tunnistan ongelman. Yöllä aivot jotenkin puhdistuvat ja heti herättyä ne ovat hetken ajan vastaanottavaiset, mutta myös tuottavat uusia ajatuksia.

Tänä aamuna jumppasin ja mietin, että entä jos tästä tehtäisiin elokuva. Makuuhuoneen matto, yöpaita, puntit ja kuminauha. Epätäydelliset suoritukset ja vartalo. Kun elokuvan päähenkilö ui uimahallissa (usein ui), hän korjailee ensin uimalasien asentoa, ojentaa virheettömän vartensa täyteen mittaan, heittää kätensä ylös ja hyppää altaaseen kauniissa kaaressa. Hän vetää pitkiä sujuvia vetoja, joita kuvataan yläkantista. Uimahallissa ei ole meteliä, roiskimista, törmäilyä, vesijuoksijoita, vesijumppaajia, uimavalvojia eikä yleensäkään ketään muuta kuin tuo olympiauimarin tasoinen hyväkroppainen mies tai nainen. Milloin olette nähneet elokuvassa keski-ikäisen ylipainoisen naisen, joka laskeutuu varovasti veteen ja räpiköi siellä energiaepätaloudelliseen tahtiinsa?

Katsoin Areenasta brittisarjan Normaaleja ihmisiä, jonka viimeisessä osassa Marianne ui tyhjässä altaassa, näkee sitten altaan reunalla keski-ikäisen naisen ja katsoo tätä hetken. Sarja perustuu Sally Rooneyn samannimiseen romaaniin, jota en ole lukenut. Normaaleja ihmisiä on jonkinlainen rakkaussuhteen (ja kahden nuoren ihmisen) kehityskertomus ja pidin siitä kovin vaikka suhteen takaiskut ottivat koville. Päähenkilöille toivoi kaikkea hyvää. Kai se kirjakin on luettava.

tiistai 2. kesäkuuta 2020

En pidä kesästä

 Ystävän mökillä havaitsimme käärmeen, joka luikerteli alas hiekkaista mökkitietä ja näytti valuvalta koneöljyltä. Jotenkin kiehtovalta ja melkein söpöltä. Tai se taisi olla vaskitsa. Onko vaskitsa käärme ollenkaan?

Tikka ryösti talitintin pesäpöntöstä poikasen ja lensi lapsi nokassaan yli pihan. Ei tarvitse katsoa Nuorta Morsea, sillä Luonto on täynnä lapsenmurhia ja muita tragedioita. On siellä onnellisia loppujakin luulisin.  Pidän onnellisista lopuista vaikka eihän niitä oikeasti ole, sillä elämä on ajautumista kriisitä kriisiin, kriisien välillä on joko tylsää tai ihanaa. Riippuu ihmisestä itsestään näkeekö ne kriisit vai onnen hetket. Lopussa koittaa kuitenkin aina kuolema. Kuulostaako liian rankalta? Totta se kuitenkin on.

Varaamani kirjat tupsahtavat kirjaston varaushyllyyn sellaisella tahdilla, etten ehdi niitä lukea. Sain tänään Rachel Cuskin romaanin Kunnia ja Antti Arnkilin esseekokoelman Sunnuntaiesseet. Eilen hain Märta Tikkasen kirjeitä sisältävän kirjan, Max Porterin romaanin Lanny ja Johanna Sinisalon kauhuromaanin Vieraat. Nyt kannattaa taktikoida ja lukea ensin ne, joihin on muita varauksia (niitä taitaa olla kyllä kaikkiin näihin teoksiin).

Riitaudun nykyään helposti, kerään kiukkua, joka ei pysykään sisälläni vaikka olen sulkenut kaikki ovet ja ikkunat karkaamisten varalta. Omat sanomiset tuntuvat etukäteen niin oikeutetuilta, mutta kun ne on päästänyt ilmoille, eivät ne tuota mitään hyvää.

Huomasin juuri, että pihalehmukseen on kasvanut täysikokoiset lehdet. En erityisemmin edes pidä kesästä, sillä se on jotenkin liiallinen, liian vihreä, lämmin ja kaunis. Aina pitää olla menossa johonkin ja pelätä menettävänsä jotakin.

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Help!

Olen pitänyt self help -kirjallisuutta ja -kursseja hömppänä. Rahat juoksevat jonkun fiksumman kukkaroon, eikä kenestäkään tule onnellisempi, korkeintaan köyhempi. Todennäköisesti olen väärässä, sillä ihmiset, jotka niihin uskovat vaikuttavat onnellisemmilta kuin minä.

Eilisessä Hesarissa toimittaja Venla Rossi kirjoitti kurssista nimeltään Science of Wellbeing, joka on kuulunut Yalen opetusohjelmaan vuodesta 2018 ja jonka kuka tahansa voi suorittaa ilmaiseksi netissä. En ole vielä osallistunut, joten en osaa sanoa, olisiko kurssista hyötyä, mutta ehkä jotain samantapaista pitäisi opettaa myös suomalaisille opiskelijoille.

Rossi oli meitä laiskimuksia varten kerännyt kymmenen niksiä, joilla voi tehdä elämästään onnellisemman. Keinot ovat mielestäni järkeviä, mutta jostain syystä ne aina unohtuvat. Kerään ne tähän alle lyhennettyinä:

1. Ole kiltti ihmisille.
2. Tavara ei tee onnelliseksi vaan elämykset.
3. Porukassa on hyvä olla.
4. Rahan sijaan vapaa-aikaa.
5. Rajoita ruutuaikaa.
6. Tunnista vahvuutesi ja toteuta niitä työssäsi.
7. Meditoi. (Ei kannata pelästyä, voi vaikka katsoa ulos ikkunasta kymmenen minuuttia ja keskittyä hengittämiseen)
8. Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa.
9. Tunnista mistä pidät ja harrasta sitä.
10. Nuku vähintään seitsemän tuntia yössä ja liiku kolme kertaa viikossa (kävelykin riittää).

Keskustelimme ohjeista kun kävin kylässä. Tapanani on kuulemma kaivaa puhelin esiin kymmenen minuutin välein. Saattaa pitää paikkansa.

Olen huomannut, että itsensä vertaaminen muihin ei tee hyvää. Toivoin ylittäväni julkaisukynnyksen ja kadehdin niitä, jotka olivat sen tehneet. Nyt kun olen julkaissut kaksi romaania, kahdehdin niitä, joiden kirjat parempia, menestyvät ja saavat mediahuomiota. Pitäisi muistaa, että jokainen tekee sitä omaa juttuaan, eikä se ole keneltäkään muulta pois.

Taidan kirjoa nämä ristipistoilla kankaaseen ja tehdä seinätaulun, sillä käsityötkin ovat meditaatiota.


lauantai 30. toukokuuta 2020

Matkalla kotimaassa

Juna jyskyttää kohti Tamperetta. Extra-luokassa ei ole kahvitarjoilua ja tunnen itseni petetyksi. Tässäkin vaunussa istuu yksi pakollinen yskijä. Nyt kun olen perehtynyt tähän extra-luokkailuun, voin kertoa, että Pendolinossa vaunut ovat ankeat, mutta IC-junassa kaikki on tyylikästä.

Kotimaan matkailu olisi ollut suositeltavaa vasta perjantaina, joten lähdin matkaan päivän etuajassa.  Toivottavasti tästä ei koidu minulle sanktioita.

Kävin Kuopion satamassa, ajoin bussilla Saaristokaupungin läpi Petoselle, ostin Hanna Partaselta riisipiirakoita, hallista leivoksia ja kävelin Puijolla.  Näin talon, jossa 60-luvulla tehtiin nailonsukkamurha.

Kuopion torilla eläkeläiset parveilivat kuten aina ennenkin.

Tapasin kolme ystävää, poikani, hänen puolisonsa ja kaksi koiraa. Joimme ylioppilasjuhlien kunniaksi kuoharia, söimme take away -ruokaa ja leivoksia. Tarkastin todistuksen ja hyvä oli.

Poikani katsoi farkkutakkiin kiinnitettyä koruani ja arveli, että siinä roikkuu rivi korvatulppia (ne ovat oikeasti maatuskoja).

Aamulla itkeä tirautin kuullessani televisiosta Suvivirren.

torstai 28. toukokuuta 2020

Tupakkanuha

Istun junavaunussa suuntana Pieksämäki ja Kuopio. Vaihdan junaa Pieksämäellä.

Junavaunussa istuu neljä matkustajaa, joista yksi yskii. Me muut olemme paenneet mahdollisimman kauas hänestä. Mies huomasi, että otimme etäisyyttä ja sanoi "Ei minulla ole koronaa. Tämä on tupakkayskää". Miehellä vaikuttaa olevan myös tupakkanuha. Meinasin kysyä, onko tutkittu, mutta en kysynyt. Yskijä puhui puhelimeen ja sanoi "Meni vähän pitkäksi eilen". Sellainen mies.

Kuopiossa ei ole todettu pariin viikkoon yhtään koronatartuntaa, silti olo on epävarma. En ole kolmeen kuukauteen käynyt missään minne ei kävellen tai pyörällä pääse. On kuin opettelisi uudestaan kävelemään.

Tämän aamun Hesarissa kirjoitetaan uusista kokemuksista otsikolla "Maiseman vaihto ajoittain tekee meistä tyytyväisempiä". Monenlaista ulkomaista professoria siteerataan ja päädytään siihen, että ympäristön vaihtelevuus on kytköksissä myönteisiin tunteisiin. Kaipaan vaihtelua, jota saa vaikka valitsemalla uuden reitin ruokakauppaan. Tämä Kuopioon matkustaminen vastaa näinä aikoina vähintään Intiaa tai San Fransiscoa.

Yskijä jäi Jyväskylään!

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Korvayökkö

Tapasin sattumalta kaupungilla sairaanhoitajan, joka työskenteli aikoinaan Jyväskylässä. Hänen ystävättärensä kaivoi laukustaan romaanini, jonka kantta suojeli läpinäkyvä muovi. Nainen antoi kynän, jolla kirjoitin nimilehdelle "Saa lukea!", omistin lauseen ja kirjan hänelle ja allekirjoitin. En ehkä riittävän siististi, enkä kauniisti. Nainen halusi antaa minulle kynän, jota käytin. Se on hyvä kynä. Hän kertoi, ettei pidä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta, sillä se on liian hauska. Otin tämän jonkinlaisena savolaistyyppisenä kehuna.

Näsinpuistossa on kiva käyskennellä, Näsinlinna näyttää jonkun hallitsijan rakastajattarelle numero kolme rakennetulta pytingiltä, puistosta näkyy Näsijärvi, Särkänniemi ja Hämeenpuisto. Näsinpuistossa solisee suihkulähde, johon kuuluvat Emil Wikströmin patsaat. Puistosta voi pongata Olli Larjon pienoispatsaita, joita on kahdeksan kappaletta. Patsaat liittyvät Kirsi Kunnaksen lastenrunoihin. Mäellä sijaitsee myös lasten leikkipuisto.

Näsinpuiston opastauluissa kerrotaan sen eläimistä. Näsinkallion puistoalue tunnetaan pohjanlepakon suosimana ruokailualueena. Tammerkosken yläjuoksulla saalistavat ajoittain vesisiipat, viiksisiipat ja isoviiksisiipat. Hyvää asuinaluetta myös korvayökölle! Mitään näistä en nähnyt. Korkeintaan pari olutta nauttivaa isoviiksisiippaa. Korvayököstä mieleeni tulee korvatautien osaston vakituinen yöhoitaja, jonka vuorokausirytmi on mennyt pysyvästi sekaisin ja joka ei ole vuosiin nähnyt päivänvaloa.

maanantai 25. toukokuuta 2020

Eväsretki ja uusi normaali

Matkustan Kuopioon juhlimaan poikani lakkiaisia. Ostin junaliput extraluokkaan sillä ajatuksella, etteivät virukset niin tylsissä vaunuissa viihdy. Liput eivät lopulta olleet paljonkaan kalliimmat kuin kakkosluokan piletit. Aiemmin ei ole tullut mieleen matkustaa extraluokassa, mutta saahan siellä kahvit. Junan ravintolavaunu ei ole auki.

Nyt käytetään sanaa uusi normaali. Kaikki kriisit johtavat uuteen normaaliin, pandemia, avioero, sairastuminen, vanheneminen, ripsienpidennysten epäonnistuminen, lasten itsenäistyminen, työttömyys ja eläkkeelle jääminen. Elämästä nypitään jotain tärkeää pois, mutta jos hyvin käy tulee muuta tilalle.  Kun erosin, joku lohdutti, että kun ovi sulkeutuu niin ikkuna aukeaa tai jotain sellaista. Ei se lohduttanut silloin.

Tein eväsretken ja kävelin Iidesjärven ympäri, matkaa kotoa kertyi yhteensä 13 kilometriä. Järven rannalla seisoo lintutorni, jossa kävin lintuja tiirailemassa ja näin kaksi joutsenta. Ne olivat riittävän suuria, en omista kiikareita.

Join kahvit järven rannalla, enkä meinannut saada termaria auki ja tuli melkein itku, mutta onnistuin kuitenkin. Holvasin käsidesiä, söin riisipiirakan ja pullan ja sivelin puhelintani.

Kaksi lentoon lähtevää joutsenta on muuten komea näky.

sunnuntai 24. toukokuuta 2020

Tappaa talossa ja puutarhassa

Istun "työhuoneessani" ja katselen kiinanruusuani, joka puskee uusia lehtiä päivittäin. Orava juoksentelee pihalehmuksissa niin että niiden hennommat oksat tutajavat.

Poljin perjantaina Ikuriin, jossa tarjottiin parsarisottoa, lohta ja roseviiniä. Ystävieni talosta ja puutarhasta löytyy aina jotain uutta, seiniä on maalattu, ikkunat uusittu, pihaan on hommattu muhkea lepotuoli ja istutettu kasveja. Tuli sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain kodilleen.

Varhain illalla Hämeenpuistossa iloiset seurueet istuivat pöydissä juomassa olutta ja bändi soitti. Pöytiä sai lainata läheisestä Gastropub Tuulensuusta, joka tarjosi myös Take away -oluet. Näytti niin kivalta, että oli pakko pysähtyä katselemaan.

En ole kesäihminen vaan herään eloon vasta syksyllä. Kesään liittyy jonkinlainen pakkonauttiminen, tahmainen laiskottelu tai kesämökin työleiri.

Lapsena minut lähetettiin mummolaan heti toukokuussa ja olin siellä syksyyn saakka. Serkut kiusasivat, piti tiskata, kitkeä ja oli ikävä äitiä. Toisaalta ongittiin, uitiin, luin vanhoja Yhteishyvä-lehtiä ja käytiin myymäläautolla. Minua säälittiin, sillä asuin betoniviidakossa vaikka kotini sijaitsi kerrostalossa metsän laidassa. Syksyn tullen koti näytti vieraalta. Isä merkkasi lyijykynällä viivan päälakeni korkeudelle ovenkarmiin. Olin taas kasvanut.

Luin tämän tekstin  uudestaan ja minulle tuli jostain syystä mieleen takavuosien hyönteismyrkkymainos "Raid tappaa talossa ja puutarhassa". Mummo myrkytti kärpäset Raidilla siinä vaiheessa kun kärpäslätkällä läiskiminen ei enää riittänyt. Jos en osaa riittävästi nauttia kesästä niin se on minun ongelmani. Tarvitseeko sitä täällä julistaa. Toisaalta muut samasta ongelmasta kärsivät voivat saada tästä tukea (näinhän aina puolustellaan kun kirjoitetaan jostain henkilökohtaisesta ja epämiellyttävästä).

perjantai 22. toukokuuta 2020

Retki


Tein kävelyretken Iidesjärvelle. Kun jostakin käyttää nimeä retki, se tuntuu heti seikkailulta vähän kuin Viisikoissa. Iidesjärven ryteikköistä rantapolkua oli kiva kävellä. Näin retkelläni miehiä pitkien putkien kanssa järvelle tähyilemässä, sillä Iidesjärvi on lintujärvi. Seuraavalla kerralla otan eväät mukaan.

Kun lapset olivat pieniä, teimme retkiä omakotitontin rajalle, jossa kulki pieni kitulias puro, joka melkein näivettyi kesän mittaan ja virkistyi taas keväisin. Puron rannalla törötti puoliksi lahonnut sauna, jonka terassilla oli kiva istua kahvilla ja juoda viinimarjamehua. Nuorempi lapsemme pyydysti lasten leikkihaavilla hoitamattomalta pihaltamme suurimman siilin, jonka olen koskaan nähnyt ja toi sen sisälle nähtäväkseni. Siili vapautettiin viivyttelemättä takaisin luontoon. Ystävämme J sanoi, että meillä oli slaavilaista, en selitä tätä sen tarkemmin.

Isä järjesti aikoinaan koko perheen kuutamohiihtoretken, jolle pakattiin mukaan ruusukupit, kahvit ja pullat. Muut kupit eivät hänelle kelvanneet. Samoista kupeista juotiin kahvia pysähdyspaikoilla kun köröteltiin autolla Pohjois-Norjaan. Huotoasemakahveihin ei meillä tuhlattu.


keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Filosofi viljelee

Tarkastan aamuisin viherkasvini, katson niitä kuin puutarhuri tomaatintaimiaan tai maanviljelijä viljapeltojaan. Ylpeyteeni liittyy ripaus huolta. Suihkutan kasvien lehdille vettä muovisesta suihkepullosta. Olen kuullut väitettävän, että jos ihmisellä on lemmikkeinään enemmän kuin kuusi kissaa niin se on patologista, viherkasvien suhteen raja lienee korkeampi.

Vihannespunkkien piinaama kiinanruusuni vaikuttaa toipuvan. Leikkaus ja muut hoitotoimenpiteet tuottavat tuloksia ja se kasvattaa uusia lehtiä kuin ihminen ihoa vaurioituneen tilalle.

Olen vuosia sitten osallistunut kahdelle lääkäreille suunnatulle viikonloppukurssille, jotka piti ihana, viisas Torsti Lehtinen. Toinen kursseista käsitteli filosofiaa ja toisella opettelimme kirjoittamista. Ilman Torstia ei olisi tätä blogia eikä kahta romaania. Joku siellä saattaa ajatella, ettei se olisi suurikaan puute, mutta jos tätä nyt lukee niin todennäköisemmin ajattelee toisin.

Ylen Areenasta on nyt mahdollista kuunnella ohjelma Kuusi kuvaa kirjailija Torsti Lehtisen elämästä (linkki). Suosittelen sen kuuntelemista.

Kalliossa syntynyt ja siellä edelleen asuva Lehtinen kokeili aikoinaan perheineen maalaiselämää. Torsti luki kirjan perunoiden viljelystä. Oppaassa neuvottiin, että perunat tuli istuttaa 30 cm välein. Torsti mittasi viivottimella oikean istutusvälin ja lapset asettivat siemenperunat täsmälleen oikean välimatkan päähän toisistaan.  Perheen maalaiselämäkokeilu jäi lyhyeksi.

Asuimme aikoinaan omakotitalossa, jonka kukkapenkit sulautuivat hoidossamme luontoon. Ex-mieheni innostui parsan viljelystä, mutta en muista, että olisimme saaneet koskaan nauttia sadosta. Hankimme vielä viljelypalstankin, joka erottui muista runsaan juolavehnäkasvustonsa ansiosta.

Minuakin on haastateltu Kuusi kuvaa ohjelmaan, mutta en pysty häpeän vuoksi ohjelmaa enää kuuntelemaan. Jos kiinnostaa niin areenasta se varmaan löytyy.

tiistai 19. toukokuuta 2020

Kerrostalokyttä täällä taas, päivää


En ole pitkään aikaan raportoinut asukkaasta, joka jättää roskapussinsa roskasäiliön viereen niin, että varikset pääsevät herkuttelemaan jätteillä. Vaikka olen vaiennut tästä huolimattomuudesta niin se  jatkuu edelleen.

Olen päätynyt siihen, että roskapussi-gaten takana on henkilö, joka ei fyysisten rajoitteiden vuoksi saa jätteitä niille osoitettuun paikkaan. En tiedä onko näin, mutta ajatus helpottaa minua.

Narisija täällä taas, päivää.

Lehdet eivät ole kirjoittaneet romaanistani ja se vähentää kirjoitusmotivaatiotani. Miksi edes vaivautuisin. Mökötän. Julkaisun jälkeinen melankolia pahentaa tilaani.

Siteeraan tähän Anneli Kantoa (Kirjoittamassa, Reuna kustantamo 2020) "Jos taas julkisuutta ei tule, arvioita ei näy lehdissä tai edes blogeissa ja messuesiintymistä on kuuntelemassa seitsemän ihmistä, kirjailija ei pääse luulemaan itseään tärkeäksi. Vaaratonta ei ole sekään. Silloin vaanivat kademieli, itsesääli ja katkeroituminen".

Menestyskirjailijat Kjell Westö ja Juha Itkonen käsittelevät kritiikkejä  ja kateutta kirjeissään (7+7 Levottoman ajan kirjeitä, Otava 2019). Itkonen kirjoittaa "Kateus on syvästi inhimillinen tunne, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu käymään oman kamppailunsa. En tiedä onko yksinäisellä ja arvaamattomalla alalla edes mahdollista selättää sitä kokonaan, mutta uskon oppineeni näiden 15 vuoden aikana ainakin paremmin käsittelemään omaani. Oivallus, johon turvaudun, on lopulta yksinkertainen: ketään ei kannata kadehtia. Ohje pätee myös kirjallisen maailman ulkopuolella."

On tietysti ylivertaisia ihmisiä, joilla ei ole edes syytä kateuteen tai sitten he eivät vaan koe sitä. Uskon, että jos kateuden kieltää itseltään, se saattaa ilmetä ilkeytenä. Kateus hyökkää monesti yllättäen, silloin kun et ole vahvimmillasi. On helpompi sanoa itselleen "Nyt olen kateellinen" ja olla täysillä kateellinen, oikein piehtaroida kateudessa, sillä silloin tunne muuttuu naurettavaksi ja siitä vapautuu. Minulla tämä toimii hyvin.



maanantai 18. toukokuuta 2020

Reipas orpotyttö

Halusin selvittää miksi Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on niin suosittu. Sarjassa on kahdeksan osaa, joita ostetaan ja lainataan kirjastoista valtavasti. Luin sarjan ensimmäisen osan Paimentyttö.

Kirja oli nopealukuinen ja olihan se mielenkiintoista luettavaa, suomalaista kulttuurihistoriaa 1890-luvulta. Romaanin kieli ei tökkinyt, ei tosin ihastuttanutkaan. Tutustuin Topeliuksen sukuun, piikojen työtehtäviin, ruokaan ja sen laittamiseen, joulunviettoon, pyykinpesuun, kirkkomatkoihin, juhliin ja pääsin laivalla Gotlantiin. Matka Tukholmaan kesti kolme vuorokautta ja siellä vaihdettiin vielä Visbyn laivaan.

Kirjan päähenkilö, Ida Eriksson jää orvoksi heti kirjan alussa.  Miksi orpotytöt ovat aina niin reippaita, vähään tyytyväisiä, oikeamielisiä ja rehellisiä? Sellaisia he olivat jo Anni Swanin tyttökirjoissa. Monesti ilkeät sukulaiset piinaavat orpotyttöjä. Silti nämä pysyvät hyveellisinä, hymyilevät ja kääntävät toisenkin poskensa, leipovat kiusaajilleen kakut, kiillottavat kengät ja tyhjentävät alusastiat. Lopussa heidät palkitaan: He perivät jostain suuren omaisuuden ja naivat komean miehen, eikä heidän tarvitse enää koskaan olla yksinäisiä ja köyhiä.

Minusta olisi tullut surkea orpotyttö. Olen kateellinen, laiska ja ahne paska, enkä olisi sopinut orpotytöksi ollenkaan.

Olisin rakastanut Enni Mustosen Paimentyttöä, kun olin kaksitoistavuotias. Ehkä luikahdan vielä  Sibeliuksen kotiin lukemalla sarjan seuraavan osan Lapsenpiika.







sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Tunnustan, olen tsundoku

Näin Covid-19 -epidemian aikaan on vaikea löytää hyviä asioita, mutta olen silti pakottanut itseni miettimään iltaisin kolme positiivista juttua jokaiselle päivälle, vaikka se on välillä tuntunut teennäiseltä vääntämiseltä. Kynnet verillä olen niitä kaivanut.

Nyt kun sukulaiset erotetaan toisistaan vähintäänkin metrin etäisyydelle, olen tavannut toista poikaani enemmän kuin tavallisesti. Hänen puolisonsa on opiskelijavaihdossa ulkomailla ja kavereiden tapaaminen tavallista vähäisempää, joten hän on käynyt viikottain syömässä luonani. On ollut kiva laittaa hänelle ruokaa. Olemme keskustelleet paljon kirjoista ja elokuvista. Toinen poikani asuu Kuopiossa, jonne matka tuntuu pidentyneen, mutta suunnittelen silti Savoon matkustamista.

Katsoin Areenasta Jim Jarmuschin elokuvan Paterson (olen nähnyt sen aikoinaan elokuvateatterissakin). Paterson kertoo runoja kirjoittavasta bussikuskista, hänen vaimostaan ja mustasukkaisesta englanninbulldogista. Siitä miten runot kehittyvät bussikuskin päässä ja siirtyvät muistikirjaan. Kyseessä ei ole varsinainen toimintaelokuva. Patersonin pääosaa näyttelee ihana Adam Driver.

Bussikuski pitää runoilijasta nimeltään William Carlos Williams (eräs tuttuni luuli, että kyseessä on fiktiivinen henkilö). Löysin kirjahyllystäni kokoelman imaginistien runoutta (imaginismi viittaa kuvaan eli imageen keskeisenä runokeinona, selitetään kirjan takakannessa), josta löytyi yksitoista hänen runoaan. Elokuva vei minut runoihin, toivottavasti tämä tie ei johda laittomuuksiin.

Olen ennenkin kertonut pitäväni elokuvista, joissa juodaan kahvia, poltetaan tupakkaa ja keskustellaan. Jim Jarmusch ohjasi elokuvan Kahvia ja tupakkaa (Coffee and Cigarettes 2003). Ensimmäinen Jarmuschin elokuva, jonka olen nähnyt oli Muukalaisten paratiisi, joka näytettiin aikoinaan Jyväskylässä Kampuskinossa. T ja minä olimme ainoat katsojat, elokuvaa pyörittävä tyyppi oli myöhässä ja meille sanottiin, että se on varmaan Vakiopaineessa (baari). Ei ollut Vakiopaineessa vaan juna oli myöhässä, eikä kännyköitä vielä ollut. Känykkää ei ole myöskään Patersonin runoilevalla bussikuskilla.

Simopekka Virkkula kirjoittaa Aamulehden kolumnissa, että Marttojen kotivaralistaan pitäisi lisätä kirjahylly, onneksi sellainen löytyy kotoani tai oikeastaan useampikin. Silti kirjastoon pääseminen on ollut iso juttu vaikka varsinaiset hyllyt ovat vielä oranssien nauhojen eristämät.

Luin Facesta termin tsundoku ja ajattelin, että nyt olen lopulta täydellisesti pudonnut kehityksestä, sillä sana on minulle vieras. Edellä mainitusta kolumnista kävi ilmi että tsundoku on ihminen, jonka kotiin kertyy niin paljon kirjoja, ettei hän ehdi edes lukea niitä.

perjantai 15. toukokuuta 2020

Oliko villapuseroissa olkatoppaukset?

Ilmojen haltija ei osaa päättää onko nyt marraskuu vai toukokuu. Ilahduin kun havaitsin hänen peruuttaneen hetkeksi toukokuun. Ei tarvitse olla aktiivinen, vaan saa toteuttaa todellista sisintään, joka mielellään kääriytyy huopaan ja keskittyy olohuoneen katon tuijottamiseen. Jonain päivänä katosta alkaa putoilla irtokarkkeja, eikä silloin tarvitse kuin avata suunsa.

Kun taivaalta alkoi valua räntää, täyttyi some lumisten pihojen ja puistojen kuvista ja räntäsadevideoista.  Aah, Espoossakin sataa räntää ja Tesomalla.

Yritän kirjoittaa ajasta, jolloin olin nuori aikuinen, mutta en oikein muista, oliko villapuseroissa olkatoppaukset, mitä levyjä kuunneltiin, mitä ohjelmia katsottiin ja syötiinkö paprikaa. En siis kirjoita itsestäni, joten kenenkään ei tarvitse säikähtää. En ole erityisen nostalginen ihminen, vaan kuten olen täällä jo avautunut, olen nyt vähemmän ahdistunut kuin nuorena, enkä myöskään kaipaa olkatoppauksia, Elysee kuohuviiniä tai Ahti Lammen debyyttialbumia Elämän valttikortit.

Luin John Steibeckin varhaistuotantoon kuuluvan romaanin Taivaan laitumet, nappasin kirjan kirjaston vaihtohyllystä ja nyt se tuntui sopivalta luettavalta. Romaania on moitittu aikoinaan sentimentaaliseksi, mutta minusta se oli ihanan sentimentaalinen, tosin kirjailija ylsi myöhemmin korkeammalle ja sai jopa Nobelin palkinnon.  Taivaan laitumet julkaistiin 1932. Tuli mieleen, että Elizabeth Strout on saattanut lukea romaanin ja kehittää tyylistä oman vielä paremman versionsa.

torstai 14. toukokuuta 2020

Epäreilua

Koska käsiä tulee pestyä tiheästi, ne vaativat rasvausta. Olen käyttänyt kaksi tuubillista Virosta hankkimaani miellyttävän tuoksuista voidetta. Nyt ostin nuukuuksissani edullista Pirkka-tuotetta, joka haisee pahalta ja tekee käsistä kummallisen liukkaat.  Tartuin vielä hieman rasvaisin käsin romaaniin, jota olen lukemassa ja kirja liukui näpeistäni lattialle. Kun yritin nostaa sitä ylös se luiskahti uudestaan käsistäni kuin märkä saippuapala.

Aamun Hesarissa kirjoitetaan Caroline Criado Perezin kirjasta Näkymättömät naiset, jossa todistetaan, että maailma on suunniteltu miehiä varten. Tämän tietää jokainen teatteriesityksen väliajalla vessaan jonottanut nainen. Sekä miehille että naisille on suotu tasa-arvoinen vessapinta-ala vaikka naisia käy teatterissa huomattavasti enemmän, miesten vessoissa on pisuaarit, heillä ei ole kuukautisia, miesten ei tarvitse käydä vessassa yhtä usein kuin naisten ja pissaaminen on anatomisista syistä jouhevampaa. Ei ehdi viinilasilliselle monikaan naisrukka.

Kolmannen maailman naisilta saattavat puuttua kokonaan ne mukavuudet, joihin olemme tottuneet. He käyttävät kollektiivisesti 97 miljardia vuosituntia etsien turvallista paikkaa, jossa käydä tarpeillaan (kyseinen luku löytyy Hesarin jutusta). Pusikossa kyykkiessään he ovat alttiita seksuaaliselle väkivallalle.

Olen käynyt Etelä-Afrikassa ja vieraillut sikäläisessä townshipissä, jonne oli kärrätty bajamajoja, joihin meikäläiseen elintasoon tottunut ei astuisi, mutta nekin ovat edistystä. 

Autot on tehty miesten mitoilla. Äitini käytti aina tyynyä takapuolen alla ajaessaan. Yltääkseen polkimiin hänen oli pakko siirtää penkkiä eteenpäin, niin että nenä melkein osui tuulilasiin. Nykyään penkeissä on onneksi enemmän säätömahdollisuuksia.

Keittiössä tällainen pygmi käyttää porrasjakkaraa yltääkseen ylähyllyille. Keikalla joudun maksamaan saman verran kuin miehet vaikka näen vain heidän selkänsä. Elämä on epäreilua.

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Ylpeä äiti

Poikani osallistui ylioppilaskirjoituksiin, joiden tulokset julkaistiin eilen. Hänen nimeään ei löytynyt Ylen julkaisemasta kevään ylioppilaiden listasta, joten aloin panikoida.

Sulatin pakastimen, pesin jääkaapin, eliminoin vanhoiksi menneitä tuotteita, hinkkasin ja kiillotin ja lähdin kävelylle. Lopulta minun on pakko soittaa hänelle. P oli kieltänyt nimensä julkaisun ja on nyt sitten kuitenkin ylioppilas. Olen niin ylpeä hänestä, sillä tie ei ole ollut ihan helppo ja poikani kirjoittikin nettilukiosta. Kehuskelen aikuisen lapseni saavutuksella kuin hän olisi voittanut vähintään fysiikan Nobelin.

Ehkä reaktioni nimen puuttumiseen ei ollut järkevä, mutta sainpahan kuitenkin pestyä jääkaapin, sulatettua pakastimen ja vielä reipasta liikuntaa. Pakastimessa säilytän lähinnä villavaatteita ja nyt päätin, että jos niissä jotakin kuoriaisia olisi joskus elänyt ja ruokaillut, niin kyllä ne ovat jo melkoisella varmuudella kuolleet ja voin elokuussa pakastaa marjoja. Pelkään vihannespunkkeja, turkiskuoriaisia ja covid-19 virusta.

Aloitan mahdollisesti syyskuussa erään potilasjärjestön lehden kolumnistina. Se tuntuu mukavalta haasteelta ja saahan siitä vähän rahaakin.

maanantai 11. toukokuuta 2020

Epävarmuusleima

Räntää mättää, tiedän sillä pesin "työhuoneeni" ikkunan. Huoneessani on sänky (vieraita varten), kirjahylly, pöytä, porrastikkaat, likavaatekori, imuri, silityslauta ja -rauta, printteri, vihannespunkkeja vastaan taisteleva kiinanruusu ja Kertun vessa. Näen ikkunastani kerrostalon sisäpihalle. Tässä tilassa luodaan suurta kirjallisuutta. Tuo oli sitten ironiaa.

Vuoden loppuun mennessä julkaistaan vähintään 176 suomalaisen kirjailijan kirjoittamaa uutta kaunokirjaa (nappasin luvun Kulttuuritoimituksen sivuilta). Se on hurja määrä, ilmankos kaikista ei kirjoiteta kritiikkejä. Saa nähdä saanko mahdollisuuden esiintyä kirjamessuilla ja pidetäänkö niitä. Kaikessa on nykyään epävarmuusleima. 

Vierastan somen äitienpäiväpäivityksiä vaikka kaipa ne pulppuavat rakkaudesta. Miltä kuulostaisi omani: soitin äidilleni ja molemmat poikani soittivat minulle. Montako sydäntä irtoaisi? Eikä järjestelyillä ollut mitään tekemistä koronan kanssa. Toimimme samoin jo viime vuonna.  Tarjoan tätä vertaistueksi niille, jotka eivät saa kukkia, kortteja, aamukahveja sänkyyn, lauluja, kuoharia, brunsseja ja lahjoja tai jotka eivät jaksa, halua tai voi tavata omaa äitiään äitienpäivänä. Kyllä mekin olemme ihan arvokkaita ihmisiä.

lauantai 9. toukokuuta 2020

Taksilappu

Lapseni kävi elektiivisessa leikkauksessa, joka aiemmin peruuntui koronahässäkän vuoksi. Leikkaus meni hyvin, mutta sen verran jännitin, että leivoin sämpylöitä, imuroin ja kävin Tokmannilla.

Lapseni on jo aikuinen ja naimisissakin, joten hän ei todellakaan ole yksin. Kun kysyin, millä hän menee leikkaukseen, hän kertoi käyttävänsä bussia. Autoa heillä ei ole. Lapseni kutistui mielessäni pieneksi isoa koulureppuaan raahaavaksi ekaluokkalaiseksi, joka ei millään pärjäisi yksin vaan jäisi bussin oven väliin, auton alle tai savolaisen suden raatelemaksi.

Kotiin hän palaa taksilla. Kun aikoinaan työskentelin sairaalan vuodeosastolla, potilaat kysyivät lääkärin kierrolla aina ensimmäiseksi "Saako taksilapun?" Sen jälkeen kysymys toistettiin varmuuden vuoksi joka päivä.

Pienen paikkakunnan terveyskeskukseen tuotiin välillä rintakivuista kärsivää mummoa  syrjäkyliltä taksilla koko perhekunnan voimin. Kun mummo jäi odottamaan tutkimista (siinä vaiheessa rintakivut olivat yleensä jo hellittäneet) hajaantui muu perhe Alkoon, pankkiin ja K-kauppaan.


perjantai 8. toukokuuta 2020

Perhesuhteita

Ihastuin anonyymin kommenttiin, joka kuului: Astrid Lindgren kirjoitti jossain vanhassa tyttökirjassaan naisesta, joka hoiteli agressioitaan pitämällä työpöytänsä laatikossa luetteloa otsikolla "Ihmisiä, joita minun on muistettava käydä puremassa, mikäli saan vesikauhun".

Jörn Donner on mittavan taiteilija- ja mammuttiuransa lisäksi siittänyt lapsia, joita hän ei ole joutanut, eikä halunnut hoivata, kahden nuorimman kanssa hän on viettänyt aikaa, joka taas on herättänyt katkeruutta muissa jälkeläisissä. Donnerin poika Otto Gabrielsson on julkaissut kirjan siitä mitä on olla Jörn Donnerin hyljeksimä poika. Kirja on nimetty suomeksi Rikkaruoho -viimeinen kirje isälle. Gabrielsson taitaa olla jo toinen Donnerin poika, joka on kirjoittanut kirjan. Donner ei ole turhaan levittänyt geenejään maailmalle.

Rafael Donnerin ja Otto Gabrielssonin suhteet isäänsä ovat ymmärrettävästi hyvin erilaiset. Tavallisimmissakin perheissä suhteet vanhempiin poikkeavat, koska lapset syntyvät perheen eri kehitysvaiheisiin.

Olen elänyt vanhempieni kanssa samassa taloudessa vasta pari-kolmevuotiaasta. Ensimmäisenä vuotenani nuori äitini asui äitinsä kanssa, jonka jälkeen erosin hänestäkin ainakin vuodeksi, jonka jälkeen äidinäiti hävisi läheisyydestäni. Välimatkat olivat pitkiä, eikä autoa ollut. Nykyään sitä voisi verrata siihen, että toinen asuisi New Yorkissa ja toinen Tampereella.

En syytä vanhempiani, olosuhteet vaan olivat sellaiset. Kuitenkin mitä tiiviimmin ihmisten kanssa pyörii sitä tiukemmiksi siteet muodostuvat, joten jonkinlainen vaikutus näillä varhaisilla vuosilla minuun ja perhesuhteisiini on ollut. Nämä lapsuuden vaiheet selvisivät minulle melkein nelikymppisenä, sillä näistä ei puhuttu.

Luin irlantilaisen Emilie Pinen esseekokoelman Tästä on vaikea puhua (suomentanut Karoliina Timonen, Atena 2020), jossa kirjailija kirjoittaa nimenomaan asioista, joista ei puhuta edes suvun kesken saati julkisesti, kuten isänsä alkoholismista, päihteiden täyttämästä nuoruudestaan ja lapsettomuudestaan. Tekstejä voisi nimittää autofiktiivisiksi. Olen tottunut, että esseissä omat kokemukset yhdistetään kirjallisuuteen, mutta tässä niin ei tehdä, joten näinkin voi siis esseitä kirjoittaa. En muistanutkaan, miten vanhoillinen maa Irlanti on, avioero sallittiin vasta 1995 (laki hyväksyttiin hyvin niukalla enemmistöllä kansanäänestyksessä) ja aborttikielto kumottiin 2018.

Miksi julkaista tällaista? Eikö asioita voisi pitää omana tietonaan? Esseekokoelma on myös nuoren naisen selviytymistarina, jonka nuoruuden kuvauksen hilpeämpi sisko  fiktion puolella voisi olla Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö. Pine on kylläkin Morania vakavampi, teoreettisempi ja aikuisempi, eikä kovin hilpeä. Kirjailijan isäkin on kirjoittanut alkoholismistaan, joten kai tytär voi julkaista oman versioinsa, joka on erilainen, kaikesta huolimatta kunnioittava. Tästä kirjasta on varmasti hyötyä saman kokeneille lukijoille ja toisaalta vaikenemisen kulttuuri joutaisi jorpakkoon, joten ymmärrän miksi näin piti tehdä.




keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Muistilista

- Hauku hallitus.

- Kiroa THL.

- Osta vielä yksi kontti vessapaperia.

- Heitä käytetty maski ja kertakäyttöhanskat kadulle, kyllä ne joku sieltä noukkii.

- Viskaa räkäiset nenäliinat lenkkipolun varteen.

- Muista soittaa äidille skypepuhelu.

- Ompele äidille äitienpäivämaski.

- Leivo pataleipä. 

- Istuta orvokkeja.

- Käy raapimassa kirjaston ovea.



maanantai 4. toukokuuta 2020

Ruusuja äidille

Juuri kun kehuskelin huonekasveillani, löysin kiinanruususta vihannespunkkeja (jouduin konsultoimaan asiantuntijaa, joka piti diagnoosia melko varmana). Leikkasin, puhdistin, eristin ja soittelen kontakteille.

Leena Lumi (linkki) on kirjoittanut äitienpäivän lahjakirjoista. Romaanini Ei saa elvyttää mainitaan tässä yhteydessä (en kai minä tästä muuten kirjoittaisi). Romaanini nimi voi ehkä jonkun mielestä  antaa äidille vääränlaisen viestin. Jos olisin tämän tajunnut, kirjan nimeksi olisi kannattanut laittaa vaikkapa Ruusuja äidille.

Katsoin Areenasta lisää Ammatti kirjailija -ohjelmia. Jospa oppisin oikeaksi kirjailijaksi. Uusimmat jaksot olen katsonut jo aiemmin, nyt tutustuin Elina Karjalaiseen, Hannu Mäkelään, Eeva Joenpeltoon ja Veikko Huoviseen.  Tiedän kyllä, että kirjailijaksi tullaan kirjoittamalla ja lukemalla tai ryhtymällä julkkikseksi, ei televisiota katselemalla.



sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Kasvukausi

Koronan aikaan luulisi ihmisten kaipaavan laatuviihdettä ja taidetta. Jostain syystä minäkin juutun näiden sijaan katsomaan Ig-tarinoita, joissa Sofi Oksanen laittaa ruokaa ja höpisee jotakin tai Rosa Liksom näyttää miten ristipistotöitä tehdään. Ehkä näillä korvataan se umpitylsä iäkäs sukulainen, jonka tapaamiselta on nyt vältytty.

Järjestimme kolmen naisen elokuvakerhotapaamisen (uhka)rohkeasti erään kerholaisen viehättävässä kodissa (tähän asti olemme tavanneet Teamsissa). Elokuvaksi yksi meistä oli valinnut chileläisen Nona. If They Soak Me, I'll Burn Them MUBI-palvelusta. Vain elokuvan valinnut jäsen oli nähnyt koko elokuvan, minä ehdin nähdä siitä puolet ja kolmas jäsenemme ei ollut katsonut elokuvaa lainkaan (se hävisi MUBI:sta eilen). Ei haitannut tahtia. Elokuva oli outo yhdistelmä faktaa ja fiktiota, kauniisti kuvattua elokuvaa ja harrastajamaista videopätkää.

Kävelin tapaamisestamme kotiin sateisen ja aution Tampereen keskustan halki ja epäilin muiden tamperelaisten hävinneen jonnekin maan alle, jossa ilmeisemmin oli hauskaa ja jonne minua ei oltu kutsuttu. Tai sitten ihmiset keräsivät voimia aamun luontopolkukävelyihin, sillä metsässä on aina kuhinaa.

Pelkään karkottavani ihmiset ympäriltäni (ne joita korona ei ole karkottanut), sillä olen jatkuvasti kiukkuinen. Toisaalta pelkään yksinäisiä ihmisiä (outo pelon kohde). En aio selittää tätä sen tarkemmin.

Luen A.J. Jacobsin viihdyttävää kirjaa Raamatullinen vuosi, jossa kirjoittaja pyrkii elämään raamatun ohjeiden mukaisesti. Ihmisistä ei saa juoruta tai puhua pahaa, joka osoittautuu hankalaksi, jopa mahdottomaksi. En viitsisi moista edes yrittää. Puhun pahaa vähintäänkin Donald Trumpista joka päivä.

Mies ompelee vaatteisiinsa tupsuja (sellaiseenkin raamattu kehottaa), ei käytä sekakuituja (New Yorkista löytyy mies, joka pystyy selvittämään mm. mikroskooppia apunaan käyttäen onko kankaassa yhdistelty esim. puuvillaa ja villaa) ja monta muuta juttua. Jos nainen istahtaa kuukautisten aikana tuolille, niin siitä tulee epäpuhdas, eikä siihen saa istua. Kirjan kirjoittajan vaimo istuu kiusallaan kodin jokaiseen tuoliin. Jacobsin on hankittava henkilökohtainen istuin, jota hän raahaa mukanaan. Mies pukeutuu valkoiseen ja kasvattaa pitkän parran (raamattu käskee!)

Ihailen viherkasvejani, jotka elävät raivokasta kasvukautta. Samaan aikaan minä latistun, kitisen, kärsin harmaahomeesta, laikkutaudista ja härmästä. 

lauantai 2. toukokuuta 2020

Kulkutauti

Ilahduin kuullessani, että Suomalaisen kirjakaupan mainoslehtisessä mainostettiin romaaniani Ei saa elvyttää. Tällaisia taputuksia tarvitaan näinä päivinä.

Hain munkkeja Pyynikin näkötornin kahvilasta, jonne kiemurteli alakuloinen harva jono jo puoli tuntia kahvilan avaamisen jälkeen. Kahvilatilaan otettiin vain yksi asiakas kerralllaan. Nykyään tuntuisi säädyttömältä jonottaa entiseen malliin ja istua pikkuruisessa kahvilapöydässä köhimässä.

Illalla osallistuin Zoom-ohjelman kautta vappubileisiin. Näin monta vierasta tyyppiä ja kotia. Poistuin melko pian, enkä enää sen jälkeen onnistunut avaamaan bilepaikan ovea.

Aamun ainoa toive on, että kirjastot avattaisiin mahdollisimman pian. Enempää en uskalla toivoa.

Luen lukupiirikirjaa Huvila meren rannalla (Axel Munthe) ja hämmästelen, sillä luulin sen kertovan Caprin saaresta, auringosta ja suolaisesta merituulesta.

Olen edennyt kirjan puoliväliin ja vähän ylikin, eikä saarelle ole juurikaan päästy vaan kirjan tarinoiden päähenkilö, Munthea muistuttava lääkäri on hoitanut kolerapotilaita Napolissa, ikävystyneitä hienostorouvia Pariisissa ja Roomassa ja tarponut Lapissa.

1800-luvun lopun muotisairaus oli kirjan mukaan colitis, joten muotisairaudet eivät ole mikään uusi ilmiö. Kirjan kolerakuvaukset ovat sen verran puistattavia, että otan mielummin tämän nykyisen kulkutaudin.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Kesäksi bikinikuntoon

Näinä päivinä ilahtuisin sellaisista normaaleista lehtiotsikoista kuten "Kesäksi bikinikuntoon" tai "Mies puukotti naapuriaan Tesomalla".

Päätimme ystävän kanssa tavata Pyynikin näkötornilla, sillä saimme tietää, että sieltä saa ostaa kahvia ja munkkeja. Olimme taatusti yhtä innoissamme kuin jos 70-luvun Bukarestiin olisi saatu Niken lenkkareita.  Kahvila ei ollut toiminnassa ja terassikin suljettu ja kalusteet lukittu vaijereilla, joten menimme ulos kertakäyttömukiemme kanssa ja istahdimme penkille. Samalla tuuli yltyi ja alkoi sataa lunta. Siinä sitten kökötimme toinen penkin toisessa ja toinen toisessa laidassa, kommunikoimme huutamalla ja palelimme.

Olen viime päivinä kirjoittanut seuraavaa käsikirjoitustani, joka on vasta ihan alkutekijöissään (siinä vaiheessa, etten tiedä tuleeko siitä edes mitään). Motivaatio on kateissa, sillä edellinen kirjani on jotenkin lähes täysin sivuutettu. Kässärin avaaminen tuntuu vaivalloiselta, mutta kun sen tekee niin aina se kulkee turvavälin verran johonkin suuntaan, jota en ole edes sen kummemmin valinnut.

Elämässäänkin voi yrittää tehdä valintoja, mutta eivät ne välttämättä johda siihen suuntaan kun olet suunnitellut, vaan saatat päättyä selvittelemään kuvitteellisten nuorten ihmisten ihmissuhdesotkuja.

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Kävely on meditaatiota

Sattuneesta syystä on tullut käveltyä paljon. Kävely on meditaatiota, Sir Elwoodin hiljaisia värejä (tiedän, että monet inhoavat bändiä), ristipistotöitä, Kaurismäkeä, risoton hämmentämistä tai juuresten pilkkomista. Juoksu on rockia, räppiä, imurointia, Bond-elokuvia, kakkutaikinan vatkaamista ja kiire junaan.

Eilen sillan ali kävellessäni huomasin, että siellä ylhäällä kulkevat kätevät huoltokäytävät graffitimaalareita varten, ettei niiden tarvitse roikkua toisella kädellä sillankaiteessa ja toisella suihkuttaa spraymaalia. Tämä on graffitimaalareiden kannalta työturvallisuusjuttu. Ilmankos sillan tukirakenteet ovat kuvien peitossa. Silta on ruma, joten graffitit eivät minua haittaa. 

Joku kolisee porraskäytävässä. En viitsi katsoa, ettei vaan tarvitse sekaantua mihinkään. 

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Henkinen ruotsalaisuus

Vaikka viikonpäivillä ei ole nykyään niin paljon väliä, niin on kuitenkin. Tänään tuntuu maanantailta. Sunnuntaina kuljetaan verkkareissa, mutta maanantaina puetaan päälle jotain ryhdikkäämpää, mutta kuitenkin naisellista.  Ryhdistäydytään henkisesti ja fyysisesti, hartiat taakse ja vatsa sisään, haetaan tarpeellisen ihmisen ilme kasvoille. Laitetaan ripsiväriä ja piirretään kulmakarvat.

Kuuntelin Areenasta THL:n johtajan Mika Salmisen haastattelun ja ymmärsin taas, ettei tästä tilanteesta ole helppoa ulospääsyä. Olen löysännyt henkilökohtaisia rajoituksiani siten, etten enää pidätä hengitystä kun joku kävelee vastaan. Pyrin henkiseen ruotsalaisuuteen, sillä heitähän tämä epidemia ei huolestuta. Ruotsalaiset ovat Hannu Hanhia ja me olemme Aku Ankkoja, joten eivätköhän he lopulta onnistu tässäkin paremmin vaikka nyt ei näyttäisikään siltä.

Mietin vanhusten tilannetta. Jos sinulla itselläsi olisi jäljellä vaikkapa korkeintaan pari kohtuullista elinvuotta (näyttää siltä, että koronakriisi saattaa kestää jopa niin kauan), haluaisitko eristäytyä tärkeistä ihmisistä tuoksi ajaksi. Vaikka kommunikoidaan minkälaisilla vimpaimilla ja ruudulla vilahtaa ystävän, lapsen, rakastetun, vanhemman tai lapsenlapsen naama, niin ei se fyysistä kohtaamista korvaa. Ihminen, jota et oikeasti tapaa etääntyy väistämättä ainakin jossain määrin.

Elämä on täynnä riskejä ja vaikkapa rakastuminen on niin suuri riski, ettei sitä noin järkevästi ajatellen kannattaisi kenenkään ottaa.

P.S. Noudattakaa kuitenkin viranomaisten ohjeita!

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Työmoraali

En pidä siitä, että lääkäreitä haukutaan vaan loukkaannun arvostelusta. Itse saan tietenkin olla kriittinen. Saan moittia sukulaisianikin vaikka muilla ei ole siihen lupaa.

Kirjoitin Faceen, että lääkäreillä on korkea työmoraali ja niin onkin, jopa liian korkea. Töihin tullaan sairaana, sillä muuten homma kaatuu muiden niskaan.

Muistan vuosien takaa erinomaisen terveyskeskuslääkärin, jonka flunssapoissaolot herättivät närkästystä. Tämä mies toimi poikkeuksellisesti ja jäi kotiin yskää ja nuhaa potemaan. Hoitajat epäilivät moisen käytöksen ja infektioherkkyyden liittyvän siihen, että lääkäri söi heidän mielestään liikaa pullaa.

Eräs erikoislääkäri (olin hänen osastollaan apulaislääkärinä) hävisi kesken työpäivän hakemaan puutavaraa rakennusyömaalleen, eikä häntä tavoitettu, sillä kännyköitä ei vielä ollut.

Entäs se muinainen takapäivystäjä, joka oli melkein aina humalassa kun hänelle soitti (hän takapäivysti kesäisin melko jatkuvasti). Kerran tämä mieslääkäri oli sammunut orapihlaja-aitaan. Sama tyyppi sanoi lääkärin kierrolla "Ai tippuri, minullakin on ollut se monta kertaa".  Mainittakoon vielä, että tippurimies oli empaattinen ja hyvä lääkäri ja työpaikalla korkeintaan krapulassa. Pidin hänestä. Miehen ura päättyi ennenaikaisesti vaikeaan sairauteen, joka ei liittynyt mitenkään alkoholin käyttöön. RIP, kuten nykyään on tapana lyhentää.

Kollegakunnasta on onneksi tullut niin haaleaa ja tunnollista, ettei näitä juttuja enää kuule.

Yleensä herään aamuun toiveikkaana, mutta nyt tunnen alakuloa. Vappujuhlatkin ovat muuttuneet virtuaalisiksi, tosin sinne on kutsuttu ennätysmäärä vieraita. Tekniikka rajoittaa osallistujien määrän sataan, eivät seinät. Tavallisesti juhlat on järjestetty kaksiossa, jonka keittiöön suurin osa vieraista on ahtautunut teekkarisimaa, munkkeja ja kuohuviiniä nauttimaan.

lauantai 25. huhtikuuta 2020

Ei enää nuori lääkäri

Sain vihdoin lopetettua Nuori Lääkäri -lehden tilauksen. Lehti kunnostautui ainakin jossain vaiheessa mauttomilla vitseillä, en ole vuosiin lukenut aviisia vaan kantanut  suoraan lehtikeräykseen.

Lääkäreille tulee paljon postia, kaksi suomenkielistä ammattilehteä (Lääkärilehti ja Duodecim), lisäksi erilaisia tautiryhmäkohtaisian lehtiä kuten Diabetes -lehti. Lääkefirmoilla on julkaisutoimintaa, joka pukeutuu tiedon jakamisen valeasuun, mutta jonka perimmäinen tarkoitus on kaupallinen.

Minulle tulee yksi kansainvälinen tieteellinen julkaisu, jota en saa luetuksi.

Tilasimme aikoinaan BMJ -lehteä (arvostettu yleislehti British Medical Journal), joita emme lapsiarjessa ehtineet edes ottaa pois muovipusseista, joissa ne lähetettiin. Lehdet toimivat erinomaisina istuinalusina sateen kastelemilla puutarhakalusteilla.

Lääkealaan liittyvää mainospostia tuli joskus postiluukun täydeltä, kielsin mainokset jo vuosia sitten.

Duodecim -seuran jäsenet saavat jäsenyyden kylkiäisenä Hyvä terveys -lehden, joka on kosmetiikka-, ruoka-, jumppa- ja ihmissuhdevinkkejä jakava julkaisu. Lehden kolumnistina toimii suosikkini Petri Tamminen.

Minulle riittäisivät digilehdet, mutta en ole ottanut selvää voisiko vaikkapa Lääkärilehdestä saada pelkän digiversion, lehti tuottaa paljon turhaa paperijätettä, sillä se ilmestyy tiuhaan ja kaiken lisäksi perjantaisin, jolloin useimmilla koittaa kaivattu vapaa. Jos päivystysvuoro ei iske kohdalle.

Minuahan nämä päivystykset eivät enää koske, mutta olen huomannut olevani edelleen lääkäri vaikka en sitä työtä teekään. Lääkäriys on juuttunut minuun kuin punaviinitahra valkoiseen paitapuserooni jos tällainen kulunut vertaus sallitaan. Tahra vaalenee, mutta pois sitä ei saa.

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Pieni kitarakauppa

Kyynelehdin katsottuani Areenasta dokumentin Carmine Street Guitars. Dokkari kertoo soitinrakentajasta, joka sorvailee kitaroita New Yorkin puretuista rakennuksista saamastaan puusta ja myy niitä sympaattisessa kaupassaan. Miehellä on opissa 25-vuotias taitava nuori nainen. Miehen äiti pyyhkii pölyjä ja laskee jotain laskukoneellaan. Muusikot poikkeavat kauppaan testaamaan ja juttelemaan kitaroista, jotka ovat kaunista käsityötä. Mihinkään ei ole kiire. Viereistä taloa kaupataan kuudella miljoonalla dollarilla.

Kävin ystävän kanssa oluella. Olut ostetiin normaaliin tapaan baaritiskiltä. Tarjoilija sanoi, ettei voi ikävä kyllä avata pulloa, mutta ravintolan ulkopuolella roikkuu narussa pullonavaaja tuota tarkoitusta varten. Saimme baarista lainaksi kokoontaitettavat tuolit, jotka kannoimme Hämeenpuistoon. Ravintolassa sanottiin kaiken olevan täysin laillista, silti oluessa saattoi havaita pikantin kielletyn hedelmän maun. Kylmä olutpullo kädessä tuli pian vilu, joten emme viipyneet pitkään. Jollain absurdilla tavalla tästä ravintoloiden, kirjastojen, museoiden ja kahviloiden sulkemisesta on tullut uusi normaali.

Sain sähköpostia naiselta, jonka tytär oli vastaanottanut minulle lähetetyn postikortin. Aiemmin tyttären postiluukusta oli jo tipahtanut joulukorttini ja hän oli saanut puhelun, jossa oli kysytty mistä kirjaani saa ostaa (linkki). Heidi Mäkisiä on niin paljon, että työpaikallanikin oli toinen Heidi Mäkinen, jonka junaliput kerran peruin. Välillä hän vastasi puhelimeen "Heidi Mäkinen" ja kun ilmeni, että hoitajan sijaan tarvittiinkin lääkäriä, toi minulle luurin ja minäkin esittäydyin "Heidi Mäkinen". Meistä se oli aina yhtä hauskaa.

torstai 23. huhtikuuta 2020

Etäkoti

Koska ravintoloista saa myydä rajoitusten vuoksi vain take away - annoksia ja juomia, oli eräs lähiyrittäjä keksinyt lainata asiakkaille tuolit ja pöydät, jotka he voivat sitten asettaa ulkotiloihin, siis mihin lystäävät, kunhan ei ravintolan sisälle.

Ravintolan asiakkaat olivat eilen muodostaneet Hämeenpuistoon tee se itse -terassin ja 17 asiakasta (laskin ihan itse) istui lainatuoleilla nauttimassa juomista, seurasta, auringon paisteesta ja muutama ruoastakin. Näytti kivalta, ei tosin ihan kiellon hengen mukaiselta.

Olen lukenut Jyrki Lehtolan kolumnikokoelmaa Tesla metsässä ja miettinyt minkälainen persoona tuon ironiakerroksen alla piilee (todennäköisesti kiltti isoisä).  Lehtola ei iske stilettiään niihin heikoimpiin vaan muun muassa kaltaisiini valkoisiin, itseään suvaitsevina pitäviin, tekopyhiin kulttuurikaapuihin. Kyytiä saavat myös Tampere (olen lukenut jutun jo aiemmin Imagesta), Espoo ja Puu-Vallilan asukkaat. En ole vielä lähelläkään kirjan loppua, joten odotan innolla keiden kaikkien persauksia mies vielä läimii. Ei voi kuin ihailla! (Kannattaa kuitenkin nauttia pieninä annoksina, ettei tule vatsavaivoja.)

Jospa tekisi taas kotijumpan ja pukisi päälleen ne virttyneet kotihousut. Kaikki koti- ja etäalkuinen alkaa jo maistua eltaantuneelta. 



keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Päivän kohokohdat

Ensin luonto koettelee meitä koronaviruksella ja nyt se vielä testaa, miten kaunis kevätilma vaikuttaa epidemiatilanteeseen. Eteläpuisto oli alkuillasta täynnä ryhmäytynyttä liiallisen valon herättämää pikaista pariutumista toivovaa nuorta väkeä.

Päivän kohokohdat noin henkilökohtaisesti olivat lautaselle kasvojen muotoon järjestellyt ruokatarvikkeet, asetelman kuvaaminen ja jakaminen somessa, kauppareissu ja kadulla takaani kuulunut limainen yskäisy ja räkäisy.

Luin Tommi Melenderin esseekokoelman Poika joka luki Paavo Haavikkoa. Esseet olivat helposti lähestyttäviä ja viihdyttäviä. Kirjailija saattaa parahtaa itkuun jos näkee tämän (muistan lukeneeni jostain, ettei Melender lue edes kirjojensa kritiikkejä saati tätä). Olen kuullut, ettei Melender itse lue lainkaan viihtyäkseen. Tosin hän tunnustaa kuluttavansa aikaansa Ilkka Remeksen trillereihin hammaslääkärille pääsyä odotellessaan. Sitä ei lasketa, sillä Remeksen tuotanto ei ole Melenderille kirjallisuutta.

Kirjassa käsitellään Melenderin lyhyttä vaihetta vapaakirkkolaisena, nuoruuden poliittiista kapinaa (hän käytti kepulaisten vanhempiensa kiusaksi hetkellisesti Lenin-pinssiä), miehuutta ja tietysti puhutaan kirjallisuudesta. Pitkässä Paavo Haavikko -esseessä Melender kertoo kokeneensa nuoruuden ylemmyyttä ymmärtäessään Haavikon lyriikkaa.

Kokeilen lukuaikapalvelun ilmaisjaksoa, josta tuo Melenderin uutuus löytyi. Lukuaikapalvelu on jonkinlainen kirjallisuuden harrastajan karkkikauppa, josta saa minkä vaan uutuuskirjan heti. Valikoima on rajoittunut lähinnä vanhemman kirjallisuuden osalta.

Olen lukenut kirjat puhelimen näytöltä, joku lukemiseen tarkoitettu laite olisi parempi. Äänikirjoista en erityisemmin välitä, mutta minun puolestani niitä saavat muut kuunnella, eikä minulla ole erityistä tarvetta kenenkään mieltymyksiä vähätellä. 



tiistai 21. huhtikuuta 2020

Rakastakaa minua

Hävettää kirjoittaa tästä. Romaaniani (Ei saa elvyttää) ei ole arvioitu yhdessäkään sanomalehdessä. Huudan kritiikin perään kuin uhmaikäinen. Heittäydyn rähmälleni sanomalehtihyllyn eteen. En saa huomiota siltä, jota kiihkeästi rakastan. Olen kateellinen niille, jotka ovat keränneet sanomalehtikehuja vatsat täyteen.

Olisinko tyytyväinen, jos kirjani olisi teilattu tyylikkäin, pirullisin sanakääntein? Tuskin.

Olen oppinut tuntemaan kirjailijoita, joita harva lukija tietää, sillä heidän kirjoistaan ei kirjoiteta. Heillä saattaa olla laaja ja monipuolinen tuotanto ja pieni uskollinen lukijakunta.

Nekin kirjailijat, jotka saavat huomiota, voivat mielestään kerätä vääränlaista huomiota tai kokevat, että heidän hengentuotteensa on ymmärretty väärin. Olen lukenut Jörn Donnerin olleen katkera, sillä hän koki saaneensa liian vähän arvostusta kirjailijana. Mies joka on sentään voittanut Finlandia-palkinnon (Tommi Melender nimittää Donnerin palkintokirjaa Isä ja poika kädenlämpöiseksi romaaniksi).

Kritiikkejä kirjoitetaan palkituttujen kirjailijoiden hengentuotteista (Finlandia-palkinto on melko varma tapa saada arvio seuraavista romaaneista) ja noin yleisesti ottaen kirjoitetaan hyvistä kirjoista, joka on ymmärrettävää. Kukapa haluaa paskaromaaneja lukea, tuskin kriitikkokaan, joka on joutunut kaikenlaista soopaa henkensä pitimeksi kahlaamaan.

Itsestään kirjoittaminen on aina hyvä juttu, autofiktio on muotia. Omasta seksielämästään kirjoittaminen on vielä parempi asia, varsinkin, jos rakkauselämään liittyy jotain epäsovinnaista.

Toimittajien kirjoittamat, kansien väliin painetut tekstit ovat erityisasemassa, niistä kirjoitetaan aina. Esikoiskirjat huomioidaan (hyvä!).

Jos nainen kirjoittaa humoristisesti, niin teos julistetaan chick litiksi, eikä se ansaitse kritiikkiä (tulihan se sieltä). Näitä kirjoja kuitenkin luetaan (jos ne löydetään). On kirjallisuuden genrejä, jotka saavat vähän huomiota kuten runous tai vaikka fantasiakirjat.

Luin Olli Jalosen romaanin Taivaanpallo (suomalaiset pitävät historiallisista romaaneista ja tämä oli erinomainen). 1600-luvulle sijoittuva romaani ei vanhene siinä määrin kuin nykyaikaan sijoittuva, joka olisi nyt jo vanha (romaani julkaistiin 2018).

Alkuvuodesta julkaistu kaunokirja on koko vuoden uutuuskirja vaikka syksyn kirjat painavat jo päälle. Ne ovat pahimmassa tapauksessa vanhoja (edellisvuoden kirjoja) jo parin kuukauden kuluttua. Tämän lohdutuksen sanan kuulin kokeneelta kirjailijalta.

Mietin onko hylätyksi tulemisen kokemuksen taustalla epäily omasta arvosta, sillä eihän romaanin huomioiminen tai sen huomiotta jättäminen muuta tekstiä miksikään. Jos uskoisi itseensä, ei tarvitsisi mokomaa edes miettiä, röyhistäisi vaan typerästi rintaansa ja kirjoittaisi lisää samaa soopaa.



P.S. Kiitos blogisteille, jotka ovat kirjoittaneet kirjastani.