torstai 31. lokakuuta 2013

Kiertotie

Istuin tänään(kin) varsin myöhään työpöytäni ääressä. Meillä on nykyään käytössä kulunvalvonta, joten tehty työ kirjautuu ylös. Olen käyttänyt järjestelmää pian kaksi viikkoa ja ylityötunteja on kertynyt seitsemän. Tänään kävin kirjautumassa ulos ennenkuin sain työni tehdyksi. Minua hävettää, että johto saa tietää minun luuhaavan työpaikalla niin myöhään. Aletaan vielä moittia hitaaksi.

Huomenna lähden opettamaan lääkärinalkuja. Tilaisuuden juju on se, että mukana on oikea aito potilas, jonka sairauskertomuksen esittelen. Tämän jälkeen opiskelijat saavat katsoa ja kuunnella päävierasta. Hankin potilaan hyvissä ajoin ja tein esitykseni valmiiksi. Potilas lupasi auliisti saapua paikalle. Tällä viikolla hän oli ilmoittanut, että hänellä on jotain muuta menoa, eikä hän ehdi meille potilaan malliksi (sanoin muutaman kirosanan, mutta luonnollisesti siten, ettei kukaan kuullut). Sain viime hetkellä hankittua hänen tilalleen hyvän sijaisen ja valmistelin uuden esityksen.

Vanhan kirjastotalon musiikkisalissa järjestettiin konsertti, jossa nuori sukulaiseni soitti Gershwinin preludeja. Muistan hänet korkealla pianojakkaralla koskettimia paukuttamassa, jalat eivät ulottuneet lähellekään pedaaleja. Me sanoimme "Lopeta vähäksi aikaa se soittaminen, että saadaan rauhassa juoda kahvia". Nyt hän soitti niin hienosti, välillä kädet jännästi ristissä. Minulle ainakin meni täydestä. Taputin innokkaasti. Esiintyjiä oli neljä ja yleisöä muutama enemmän.

Kaikkea voi opiskella, lääketiedettä ja musiikkia. Nyt pitäisi tietää lastentarhassa, mitä joskus haluaa. Virheliikkeet ovat kiellettyjä. Jos jotain aloitat, niin siinä opiskelupaikassa olisi sitten kärvisteltävä, vaikka vihaisit koko alaa. Se on tehokasta, taloudellista ja täysin järjetöntä. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus kulkea oma kiertotiensä.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Valo



Yllä näkyvä muumivalo herättää samanlaista sääliä kuin yksin jäänyt muuttolintu tai orpo leskenlehti karulla tienpientareella. Muumi on ripustettu keskelle kävelykatua, tai oikeastaan ihan pikkuisen lähemmäksi kadun toista puolta, joka tekee asetelmasta jotenkin tasapainottoman, vähän kuin vinossa seinällä roikkuvan taulun. Näky herättää epätoivoa, sillä onhan mahdollista, että auringonvalo on lopullisesti jättänyt Tampereen. Tähän asti pimeys on ollut ohimenevä pitkällinen piina, jonka keskellä ihmiset yrittävät pitää hauskaa pikkujouluiksi kutsutuissa bakkanaaleissa ja aamulla kalpeina katuvat löyhäpuheisuuttaan.

Muumivalo on viritetty kävelykadun ylle.  Tampereella kävelykaduiksi muutetaan kadut, joita kukaan ei halua kävellä, sillä ne ovat kaikkein rumimmat eikä niiden varrella ole katukahviloita tai kivoja ravintoloita.

Työpaikalle hankittiin eilen parikymmentä tuoretta mehevää pullaa. Tänään töistä lähtiessäni kahvihuoneen pöydällä suljetussa Minigrip- pussissa lojui pullan puolikas. Perinteisesti sitä ei syö kukaan, ei ainakaan ennen kuin se on kova koppura, yleensä se pyörii aikansa pöydällä, kunnes sairaalahuoltaja heittää sen biojätteisiin.

Miksi sähköpostiviestiin on vastattava heti tai ainakin tulee kiireen tunne. Se tekee kirjeenvaihdon vaikeaksi, sillä siitä tulee liian nopeatempoista ja viestittelysuhde kulutetaan hetkessä loppuun, kun taas perinteiseen kirjeeseen voi vastata harkitusti ja viiveellä kirjesuhdetta kuihduttamatta. Ei kukaan enää kirjeitä lähetä. Pitäisi keksiä sähköpostiviesti, jonka kulku veisi ainakin pari päivää.

Minulla on pian kehityskeskustelu. Koskaan en ole tuonut niissä esille mitään erityisen kehittävää. Haaveilen paljastavani, etten jaksa työmäärääni, kun päivystysrasitukseenkaan ei helpotusta ole tulossa. Ihanneminäni on reipas, se jaksaa puurtaa loputtomiin (todellinen minäni on ihanneminäni  vastakohta). Silloin kun olen oikein uupunut, niin otan jonkun kivan lisähomman, jos joku sattuu sellaista tarjoamaan, ettei todellinen minäni vaan paljastuisi.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Päivystys

Laahustin työpäivän päätteeksi ensiapuun, jossa minun on puuhasteltava päivystysarkena vähintään kuuteen saakka. Hoitajat istuvat porukalla keskellä huonetta pyöreässä pömpelissä ja seinien vierillä makaavat potilaat jalkapohjat ojennettuna kohti huoneen keskipistettä. Yritän puhua hiljaisella äänellä, etteivät ihan kaikki kuulisi potilaan asioita. Kuulevathan he kuitenkin, sillä verhokangas on huono äänieriste. Yleensä on sitäpaitsi pakko karjua niin, että väliverhot lepattavat. Niitä  on muuten lähes toivotonta saada riittämään kunnolliseksi näköesteeksi.

Odotan hetkeä, jolloin minulle sanotaan, ettei minun enää tarvitse mennä sinne asioita sotkemaan. Joudun kuitenkin todennäköisesti tekemään hommaa niin kauan kun kykenen vielä naputtamaan tietokoneelle röntgenpyynnöt.

Kävin viemässä työtakin pukuhuoneeseemme, jossa oli pimeää ja äänetöntä. Olin lähes varma, että jäniskorvainen tyyppi ryntää huoneeseen ja iskee persaukseeni myrkkypiikin. Olen katsonut viikonloppuna liian monta osaa Silta- sarjaa

Ostin itselleni päivystyspalkaksi pussillisen lakuja ja söin ne sohvalla maaten, sillä istuminen on niin epäterveellistä.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Repaleinen lokakuu

Eiliseen Hesariin oli kerätty syksyn säkeitä. Yksi niistä oli usein kuultu Heikki Salon laulu:

" Ohi syyskuun läpi repaleisen lokakuun
kaipuun kaljakori kilisee
yli taivaan päivät niin kuin
varisparvi raahautuu"

En ole oikein vieläkään antanut anteeksi Heikki Salolle, että hän muutama vuosi sitten, ilmoitti viime hetkellä lähtevänsä Kanarian saarille, vaikka oli lupautunut puhumaan meille kirjoituskurssilaisille laulujen sanoittamisesta. Kanarian saarille, olisi ollut edes Sumbavan, Viti Levun tai prinssi Edvardin saari, mutta jotain niin tavanomaista kuin Kanarian saaret. Liekö ollut Teneriffa.

Teimme kuitenkin kaipuun kaljakorin innoittamia harjoituksia, jotensakin tähän tapaan: rakkauden marjapuuro, surun tehosekoitin, ilon jäähdytin tai yksinäisyyden kumisaappaat.

Heikki Salon riimistä on tullut klassikko. En tunne kovin hyvin lintuja: kulkevatko varikset parvissa ja liikkuvatko ne raahautuen. Aika vikkelästi ne lentävät autojen edestä, eivätkä koskaan jää rekan alle, vaikka viime tippaan herkuttelevat jollain ällöttävällä suolikasalla keskellä maantietä. Tai kai ne ovat variksia. Varikset eivät minusta raahaudu.

Eräs FB-kamu tekee opiskelun ohessa töitä kellokaupassa ja hän kertoi eilen vaihtaneensa 462 kelloa talviaikaan.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

20 litraa maitoa

Uusin puhelinliittymääni. Soneran liikkeessä nuori mies kauppasi pakettia, johon kuuluisi uusi puhelin ja maksaisin saman kuin nyt ilman puhelimen maksamista. Kieltäydyin, sillä minulla on toimiva puhelin. Sen jälkeen hän kauppasi iPadia, vaikka vakuutin ostaneeni sellaisen tänä vuonna. Seikka ei myyjän intoa lannistanut.

Puhelupakettiin kuuluu 1000 tekstiviestiä. En millään ehdi niitä sellaista määrää lähettää: töissä ei jouda ja nukkuakin pitäisi. Laskin, että jos nukun seitsemän tuntia arkisin ja kahdeksan viikonloppuisin ja käyn arkipäivinä töissä, niin minun pitäisi valveilla ollessani lähettää tekstiviesti 28 minuutin välein, jotta saisin kaiken maksamani käytettyä. Nuori mies yritti vakuuttaa minua "Jos menet ostamaan litran maitoa ja sinulle annetaan vielä ilmaiseksi 20, niin etkö ottaisi." Vertaus ei minusta ole oikein osuva. Ensinnäkään minulla ei ole autoa, jolla kuljettaa moista maitomäärää kotiin, toisekseen yksin asuvan ihmisen on työlästä kuluttaa 21 litraa maitoa säilyvyysajan puitteissa, vaikka söisi päivittäin riisipuuroa ja pannukakkua ja kittaisi päälle maitoa. Lopulta myyjä yritti myydä minulle jotain televisojuttua kysymällä "Katsotko tanssii tähtien kanssa?". Viimeiseksi hän totesi "Aina kannattaa yrittää".

Jotenkin lähdetään siitä, että uusi on parempi ja että laitteistoa on jatkuvasti päivitettävä, joka lie luonnon kannalta aika kestämätöntä ja toisaalta minusta laitteiden käyttäjän kannaltakin vaivalloista. Tällainen keski-ikäinen nainen ei ole näiden liikkeiden toiveasikas, vaikka rahaa olisikin. Parhaita asiakkaita ovat nuoret, joilla ei edes olisi niihin varaa.

Nousin kymmenisen kertaa kolme kerrosväliä vintille. Omistan näköjään välineet lähes kaikkeen mahdolliseen urheiluun, sillä varastosta löytyivät rullaluistimet, luistimet, monot, sukset, tennis- , kössi, ja sulkapallomailat, laskettelulasit ja ratsastussaappaat. Komeron perillä makasi hylätty matkakaukku, aitoa beigeä DDR- tekonahkaa, lisäksi siellä lojui matkalaukku, jonka vetoketju oli rikki, omistan vielä yhden kovaa materiaalia olevan laukun ja neljä muuta matkalaukkua. Vintille oli piilotettu kaksi tahraista vaahtomuovipatjaa, jotka kannoin roskalavalle ympärilleni vilkuillen. Siellä oli myös digiboksi, josta pääsin eroon FB:n kautta. Vein kirpparille paljon hyvää tavaraa.

Kävimme illalla katsomassa Tampereen teatterin Frenckell- näyttämöllä Tsehovin Lokin, esitys oli raikas.  Esitykset loppuvat kuulemma pian, sillä katsojia on ollut vähän. Raikkaaksi sen tekivät varmasti ohjaus ja nuoret lahjakkaat vielä teatterikoulua käyvät vierailijat. Esitystä katsomassa oli ilahduttavan paljon nuoria.

Näytelmän Konstantin oli nuori aloitteleva kirjailija ja Trigorin saavuttanut kirjailijana jo paljonkin menestystä . Trigorinin puhe kirjailijan elämästä Ninalle on hersyvää kuunneltavaa. Näytelmässä kaikki rakastivat ja kaipasivat jotakuta, jota he eivät tietenkään saaneet. Näytelmän dramaattinen loppu oli toteutettu hienosti. Tsehov kirjoitti Lokin 1895-96, hämmästyttää miten hyvin se on kestänyt aikaa.

Kävimme Kivessä viinilasillisilla (tuli niitä nautittua kolme) ja seuranamme oli myös näytelmässä esiintynyt mies, joka jää eläkkeelle keväällä. Aamulla päätäni särki, punaviini ei siis sovi minulle. Katsoimme vielä kun meikatut puetut zombiet (olikohan oikein) tanssivat Michael Jacksonin Thrillerin Keskustorilla pehmeässä hämärässä, tasan puolilta öin.  Katulamppujen valossa toria kehystävien rakennusten ääriviivat liukenivat pimeyteen. Tanssi alkoi maasta, josta nuo elävät kuolleet makasivat. Raukoilla oli aika vähäisesti päällä, ei liene ollut mukavaa maata kylmällä, märällä kiveytyksellä. Musiikki oli liian hiljaisella, tunnelma olisi ollut dramaattisempi kovemmalla volyymilla.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Kauhea, kaamea ja rokotus

Verkossa velloo taas rokotuskeskustelu, kyse on HPV (papilloomavirusrokotteesta), jota suositellaan nuorille tytöille kohdunkaulansyövän ehkäisyksi. Näihin keskusteluihin liittyy aina jotenkin paranoidinen piirre: kun viranomaiset ensin kieltävät voin, läskin, kerman ja kaiken kivan niin päälle yritetään vielä iskeä kipeä piikki, jolla viedään loppukin terveys.

Ehdotan seuraavaa strategiaa: rokotetta tarjotaan vain suomenruotsalaisille ja tietysti ilmaiseksi. Siitähän nousee kamala meteli, nehän ovat muutenkin rikkaita ja terveitä. Sen jälkeen annetaankin koko kansan vaatimuksesta rokote kaikille ja kansalaiset ovat tyytyväisiä.

Rokotteiden vastustajat etsivät aina esille potilastapauksia, joissa jotain vakavaa on tapahtunut rokotteen antamisen jälkeen, todetaan ajallinen yhteys, mutta muun yhteyden todistaminen on vaikeaa. HPV- rokotetta on testattu lumekontrolloidusti, eikä rokoteryhmässä ole ollut SAE (serious adverse event) tapahtumia enempää kuin lumeryhmässä. SAE ei vielä tarkoita, että tapahtuma liittyisi tutkittavaan lääkkeeseen/rokotteeseen, se voi olla vaikka liikenneonnettomuus.

Nykyisin lääketieteellisiä julkaisuja on valtavasti, osa niistä ei ilmesty paperisena versiona ollenkaan, joten perustaminen ei vaadi suuria taloudellisia ponnistuksia. Lehtiä arvotetaan impact factorilla, joka on korkea sellaisissa lehdissä kuin Lancet tai NEJM. Impact factor nousee kun lehteä referoidaan muissa julkaisuisssa. Ennenkuin johonkin lehteen uskoo, kannatta ottaa selvää ovatko sen jutut vertaisarvioituja (peer review) ja mikä on lehden impact factor.

Se siitä sitten. Olen kytännyt roskalavaa, johon talon asukkaat voivat heittää tavaraa vinttikomeroista, jotka on pakko tyhjentää. Sisutuslehdissä on aina juttuja, joissa joku on löytänyt roskalavalta Arne Jacobsenin tuolit, meidän lavallamme on vain rikkinäiset lastenrattaat, pahvilaatikoita ja lastulevyhyllyjä.

Kävin eilen pitkästä aikaa Tampereen filharmonian konsertissa, nautin kovin ja mietin miksi käyn niin harvoin (siksi, että perjantai-iltaisin aina väsyttää). Chopinin pianokonsertto Jorma Mertasen soittamana oli hieno, viimeisenä esitettiin Fallan (en ollut koskaan kuullutkaan) reipas tanssillinen teos, jonka soittamisesta muusikot vaikuttivat nauttivan. Voihan se olla, että muusikoista on kiva soittaa sellaista, jota me emme edes välitä kuulla (tämän kyllä kuuli mielellään). Jokaiseen konserttiin on otettava joku yleisötärppi, jotta on mahdollista soittaa samalla jotain uutta ja kummallista. Kuten huomaatte en ymmärrä musiikista mitään, minä vain kuuntelen.

Tampereen filharmonian konserteissa on kiva käydä, tuntee itsensä niin nuoreksi. Vallitseva hiusväri on harmaa. Nyt paikalla oli konserttikäyttäytymisen amatöörejä, jotla taputtivat väärissä kohdissa. Ohjelma otetaan käteen siksi, että tiedetään, milloin on lupa osoittaa suosiotaan.

Juttelin konsertin jälkeen miehen kanssa, joka oli vuosia sitten lyhytaikaisesti työkaverini. Hän oli muuttanut Tampereelle ja kertoi työpaikkansa nimen. En millään muista miehen nimeä, yritin googlailla sitä, mutta turhaan. Joku ihan tavallinen nimi se oli. Mies lainasi aikoinaan minulle levyjä ja harrastaa siis musiikkia. Vielä sen muistan tai jotenkin selvitän.

Jos alussa olevasta sekavasta höpötyksestä ei selviä, niin sanonpa vielä: minä suositan rokottamista. Minulla ei ole minkään lääkefirman osakkeita, enkä ole niiden palkkalistoilla.

perjantai 25. lokakuuta 2013

Hyvin suunniteltu ei ole puoliksi tehty

Teen mielikuvaharjoitusta: nousen portaita neljänteen kerrokseen ja siitä vintille. Avaan paksun metallioven ja napsautan valot päälle. Työnnän avaimen pieneen roikkuvaan lukkoon ja väännän. Tarkastelen vinttikomeron sisältöä, revin ulos vaahtomuovipatjat, matot, vanhat matkalaukut, villapipot, peitot, sukset ja luistimet. Tätä kirjoittaessa iskee paniikki, mihin laitan sukset. Olohuoneen nurkkaan? Näyttäisiväthän ne siellä veikeiltä ja tulisi helpommin lähdettyä hiihtämään. 

Siskon mies veistelee säköbalalaikkaa tai banjoa, en muista kumpaa. Hän ei ole aiemmin tehnyt soittimia. Jos minun pitäisi rakentaa joku soitin, niin en tajuaisi edes mistä aloittaa. Myydäänköhän niihin kaavoja kuten hameisiin. Aika harva osaa enää ommellakaan. Isäni on aina rakennellut kaikenlaista, olenkin ollut hämmästynyt huomatessani, etteivät kaikki miehet osaa käyttää sahaa, vasaraa ja talttaa.

Naureskelin eilen yksikseni Paskat kirppislöydöt  blogille. Yksin naureskelu on patologista, alkaa epäillä mielenterveyttään, yksin itkeskely on täysin normaalia käytöstä. Olen itsekin hämmästellyt kirppareilla myytäviä puoliksi käytettyjä shampoopulloja ja ruostuneita peltirasioita ja niiden huimia hintoja. Muistelen, että vinttikomerossani olisi IKEAn matto, jonka olen hankkinut viidelläkympillä. Mattoa koristaa punaviinitahra. Vuokraan kirppispöydän ja pyydän matosta satasen tai laitetaan kaksisataa, mattohan on harvinaisuus (poistunut tuotannosta).


torstai 24. lokakuuta 2013

Paviaanien kostea lounas

Minun oli käytävä elokuvissa, jotta olisi jotain kirjoitettavaa. Elokuvateatteri Niagaran baarissa sai maistella reilun kaupan suklaata, joten otin palasen jokaista laatua ja hyviä olivat. Siellä järjestettiin myös viinimaistajaiset, mutta viiniä piti erikseen pyytää. Seisoin ensin pitkään viinipullojen edessä ja tuijotin niitä, mitään ei tapahtunut. Lopulta sanoin "Saanko maistaa tuota viiniä?" ja tökkäsin etusormeni keskimmäisen pullon kylkeen. Nuori nainen kaatoi valkoviiniä muovimukin pohjalle ja minä join.

Elokuvan nimi oli Frances Ha. Filmin mustavalkoisuus ja puuttuvat erikoistehosteet toivat mieleen ne Truffautin ja Godardin elokuvat, joita aikoinaan elokuvakerhossa katsoimme, tämä elokuva oli kuitenkin amerikkalainen. Siinä kerrottin Francesista, joka haaveili tanssijan urasta ja asusti erilaisissa kimppakämpissä New Yorkissa. Hän oli 27-vuotias, elämänvaiheessa, jolloin voi vielä haahuilla, mutta jolloin ystävät alkavatkin kummallisesti vakiintua. Frances lähtee hetken päähänpistosta Pariisiin ja siellä on sellaista kuin yksin Pariisissa saattaa olla, mitään ei tapahdu. Frances ei onnistu tapaamaan Pariisissa asuvaa ystäväänsä. Hän on saanut käyttöönsä asunnon, jonne nousee pienellä hissillä, johon ei muita mahtuisikaan. Frances hississä portin pystyjen "kaltereiden" takana näyttää jotensakin surkealta. Elokuva ei kuitenkaan ole lohduton ja lopussa saattaa aavistaa asioiden järjestyvän.

Kävimme eilen V:n kanssa lounaalla ravintolassa ja istuimme pöytään, joka oli ikäänkuin näyteikkunassa. Melkein odotin, että joku asettuisi lasin toiselle puolelle tarkkailemaan meitä kuin paviaaneja lasikuutiossa. V sanoi "Vedetään päiväkännit!". Päiväkännit olivat 12 cl punaviiniä lounaan kostukkeeksi. Nuori mies, erikoistuva lääkäri kulki ikkunan ohitse ja selvästi huomasi meidät. Jonkin ajan kuluttua hän palasi ja pyöritteli silmiään nähdessään viinilasimme. Nuorella miehellä olisi edessä vielä suppean spesialiteetin hankinta, jos aikoo siis siihen ryhtyä. V ehdotti, että huutaisimme hänen peräänsä "Erikoistu xxxxxksi!" (xxxxx on meidän suppea erikoisalamme, joka ei ole mikään suosikkiala).

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kirjastokissa

Olen vapaalla, joko vuosilomalla tai palkattomalla tutkimusvapaalla, en ole varma kummalla. Kaksi päivää olen valmistellut ensi viikon esitelmiä ja vastaillut erilaisiin sähköposteihin, joten tänään päätin lepäillä.

Aloitin lepäilyn vinttikomeron tyhjentämisellä. En kuitenkaan viitsinyt nousta neljänteen kerrokseen, vaan loogisesti päättelin, että jos vaikeapääsyisessä tilassa on jotain säilyttämisen arvoista, niin sille on tehtävä tilaa residenssissäni. Avasin vierashuoneen kaapin oven: maalipurkit, kenkälankit, joulukyntteliköt ja maalitelat valuivat lattialle. Vein roskalavalle hyllyn, jonka toisesta päästä puuttui jotain oleellista, sellaista, jolla se saataisiin pysymään seinällä. Hylly oli entisen omistajan jäämistöä. Vein roskikseen kaksi toimimatonta kaiutinta (en tiedä olisivatko olleet ongelmajätettä, minun ongelmani se ei enää ole, tosin tunnen huonoa omatuntoa). Löysin kassillisen kirpparille viemistä odottelevia vaatteita, kävin kassin sisällön läpi ja tulin kateelliseksi sille, joka nämä vermeet halvalla saisi. Ripustin kaksi mekkoa takaisin kaappiini. Loput vein kirpputorille. Makuuhuoneen ikkunasta seurasin, miten tukevahko keski-ikäinen nainen kiipesi korkean laidan ylitse  roskalavalle ja valitsi kuormasta pari lastulevystä valmistettua hyllyä. 

Tampereella on taas keskusteltu tärkeästä asiasta: saako koiria ja kissoja tuoda kirjastoon. Ensin luvattiin ja sitten allergisten painostuksesta kiellettiin. Lukukoirat ovat Metsossa edelleen sallittuja. Lapset voivat lukea ääneen näille koirille. Kissoista ei enää mainittu mitään, ne joutunevat pysyttelemään poissa sivistävän kirjallisuuden parista. Olisi pitänyt tuoda  Kerttu kirjastoon heti kun lupa annettiin ja ennenkuin se taas peruttiin.

Luin vanhoja blogitekstejäni. Vuonna 2008 olen ollut selvästi lyhytsanaisempi kuin nykyään. Olen ollut myös hauskempi. Iän myötä minusta tulee vakava, kuten asiaan kuuluukin silloin kun kuolema alkaa kolkutella. Toisaalta minulla voi hyvinkin olla aikaa vielä yli 30 vuotta, sen näkee sitten. Paras varustautua lyhyempään tulevaisuuteen, niin ei pety. Ryhdyn varmuudeksi jo nyt vakavaksi.  2009 tein tekstien mukaan uudenvuodenlupauksen, jossa päätin kehittyä veistokselliseksi ja syvälliseksi ihmiseksi. Syvällisyyden suuntaan en ikävä kyllä saata nähdä polkuni viettävän. Veistoksellisuudesta puheenollen vaatteni eivät ole edelleenkään erityisen veistoksellisia, nytkin paidan kaula-aukkoa kiertää pitsi, joka ei missään tapaukseessa ole veistoksellisen henkilön koriste. Veistoksellisella naisella on yllään mustia tai korkeintaan harmaita laajoja mekkoja, joissa on kekseliäs leikkaus ja viisto helma.

Hesarissa on valittu ehdokkaita vuoden blogiksi. Luen paria ehdokasblogia. Mietin, millaiset paineet joutuu kohtaamaan kun lukijoita on ensin muutamia tai pari sataa ja sitten yhtäkkiä satatuhatta. Sitten näkee silmissään ne kaikki lukijat ja heidän valtavat odotuksensa. Voiko enää kirjoittaa vinttikomeron tyhjennyksestä: ei. Pitää kirjoittaa arktisten alueiden haavoittuvaisuudesta, venäjän politiikasta ja broilerien oikeuksista.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Roskalava ja resepti

Taloni pihaan on ilmaantunut roskalava. Tiirailimme lavan sisältöä yhdessä nuoren opiskelijatytön kanssa. Lavalle oli viskattu pari lastulevystä kyhättyä hyllyä,  nuhruisia patjoja ja sinapinkeltainen muovinen kaukalo, jota epäilen jonkinlaiseksi kukkapöydäksi. Viimeksi mainittu oli retroa, muttei sellaista retroa, jota kaipaisin. Kaukalon alla oli pyörät, joten huonekasveja voisi siirrellä vaivattomasti eri sijainteihin. Kotona minulle selvisi, että vinttikomero pitäisi tyhjentää kattoremontin takia. Vinttikomerooni on kasattu roinaa lattiasta kattoon saakka. En ole oikein varma mitä siellä on, sillä parissa viimeisessä muutossa olen siirtänyt komeron sisällön suoraan seuraavaan vinttikomeroon. Talossa ei ole hissiä, joten mukavaa kuntoilua on tiedossa.  Ehkä näin oli tarkoitettu.

Hesarissa luki, että on siirryttävä kokonaan sähköisiin resepteihin viimeistään keväällä. Meille on korostettu, että potilaalta on pyydettävä lupa e-reseptin kirjoittamiseen. Miksi ihmeessä, jos se kohta tulee pakolliseksi? Jotkut potilaat vastustavat periaatteessa reseptin sähköistä muotoa ja kanta-arkistoa, johon tietoa kerätään. Eräät vaan haluavat pitää paperilappusensa, jollakin saattaa olla syynä se, että reseptejä haetaan monelta lääkäriltä. Sähköinen resepti on sinänsä kätevä.

Lääkäreillä on ollut onni ja riesa hoitaa, ainakin jossain määrin, sukulaisia ja ystäviä. Jos paperireseptit häviävät, niin se ei enää onnistu. Meidän ammattimme etuihin on kuulunut myös mahdollisuus hoitaa itseään, joka ei tietysti aina ole hyvä asia, mutta monesti se on ollut kätevää. Mitä sitä ketään mennä jonkun pikkuvaivan vuoksi häritsemään.  Onko minun jatkossa tilattava aika omalle lääkärille jos tarvitsen tulehduskipulääkettä tai antibioottikuurin? Minulla ei ole mitään sisäpiirin tietoa näistä uudistuksista, vaan kaikki tämä on sanomalehdestä luettua. Sieltähän ne asiat yleensä saadaan tietää.


maanantai 21. lokakuuta 2013

Käytettynä ostettu

Omistan kesäpyörän ja talvipyörän, autoa minulla ei ole. Tänään otin esille talvipyörän tai esillä se on ollut kokoajan, sillä talossa, jossa asun, ei ole pyörävarastoa. Olen viime viikolla viekkaudella varannut kesäpyörälle katetun paikan pihan perältä. Tungin sen sinne heti kun joku oli lähtenyt ajelulle ja jättänyt riviin tyhjän kolon. Talvipyörässä ei ole vaihteita, ajoasento on arvokkaan pysty, renkaat imeytyvät leveinä asfalttiin ja polkea saa tomerasti. Tunnen oloni talvipyörän kyyditsemänä valheellisen turvalliseksi.

Minulla ei ole autoa, eikä talossa ole parkkipaikkojakaan tarjolla. Vanhemmillani oli aikoinaan Anglia, jonka takaikkuna oli hassuun suuntaan viisto. Anglia hajosi kerran tienpientareelle, pakkasta sattui olemaan 20 astetta. Seuraavaksi ostettiin käytetty Volvo Amazon, sillä isän suvussa oli Volvo-kauppias. Volvo toimi aina, muut elämäni autot eivät ole sitä tehneet.

T hankki erilaisia epämääräisiä autonromuja, joten suhtaudun autoiluun hieman epäillen: autolla joko pääsee perille tai sitten jää matkan varrelle. Olen kokenut kaksi Wartburgia, toinen oli punainen ja oikein farmarimallia. Vain etupenkillä matkustaville oli turvavyöt. Matka oli aina seikkailu, lähdit sitten käymään Anttilassa ostoksilla tai naapurikaupungissa konsertissa. Jos matkaa oli yli 50 kilometriä, niin ainakin kertaalleen piti konepelti nostaa ja tulppia kuivailla. Bensatankkiin sotkettiin öljyä ja bensaa tasapainoiseksi seokseksi. Lopulta autosta alkoi kuulua pelottavia pamauksia. Välillä konepellin alta nousi höyryä, jolloin johonkin kaadettin vettä. Sitten alkoivat vaihteet reistata, ajaminen oli hankalaa, kun vaihdekepin vääntämiseen tarvittiin kaksi kättä, eikä rattia voinut siitä syystä kääntää samaan aikaan. Lopulta vain pakki toimi, sitä ennen taas pakki ei toiminut. Pakin puuttuminen teki parkkeraamisesta hankalaa. Myin autonraadon taksikuskille, olisiko myyntihinta ollut peräti sata markkaa. T oli sitä mieltä, että enemmän olisi pitänyt saada, mutta suostui kuitenkin kauppaan. Ei sellaisia autoja enää kenelläkään muilla ollut.

Kirjoittajakaverien kanssa istuimme tänään kahvilassa kaksi tuntia. Emme juurikaan puhuneet kirjoittamisesta. Keskustelimme mm. kirpputoreista. M oli nähnyt itsepalvelukirpparin pöydässä myynnissa Saabin oven ja hieromasauvan, viimeksi mainitussa ei lukenut, oliko väline vain vähän käytetty, ilmeisesti se oli kuitenkin toimiva.

FB:ssa toimii erilaisten tarpeettomaksi käyneiden tavaroiden vaihto, usein kyse on vaatteista. Hiljattain tarjolla olisi ollut viidet kulahtaneet nilkkasukat, väri oli sellainen monet kirjopesut kokenut ja resorit ehkä hieman löystyneet. Ne olisi voinut vaihtaa tuoremehutölkkiin tai kahvipakettiin. Joku toinen ilmoittaja oli lähtenyt rakkauden perään, myynyt kaiken ja nyt kun parisuhteen solmiminen oli osoittautunut virheliikkeeksi, hän pyyteli tarpeettomia huonekaluja aloittaakseen uuden elämän sinkkuna.  Vielä en ole löytänyt mitään, jota ehdottomasti tarvitsisin, mutta hupia tuo kaupankäynti ehdottomasti tuottaa.


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Nolot vanhemmat

Ensimmäistä kertaa Nobelin kirjallisuuspalkinto meni kirjailijalle, jonka teoksista olin jo aiemmin kovasti pitänyt. Tosin hän on kohtalaisen uusi tuttavuus: olen lukenut kirjailijan  tuotantoa takaperin aloittaen viimeisimmästä suomennoksesta Liian paljon onnea. Nyt luen novellikokoelmaa Viha, ystävyys, rakkaus ja olen jossain puolivälissä, eli perinteiseen malttamattomaan tapaani kommentoin kirjaa ennenkuin olen sen lukenut loppuun. Kirjan niminovelli on nimetty kahden nuoren tytön leikin mukaan. Leikissä omasta ja ihastuksen kohteen nimestä poistetaan yhteiset kirjaimet ja jäljelle jäävistä lasketaan: viha, ystävyys rakkaus. Samanlaisia leikkejä leikimme joskus varhaisessa teini-iässä. Novellissa tytöt lähettävät kirjeitä erään miehen nimissä taloudenhoitajalle, vantteralle ikäneidolle. Se johtaa tapahtumiin, joita tytöt eivät osaa odottaa. Novellien ihmiset heikkouksineen on kuvattu hyvin tarkkaan ja välillä melko säälimättömästikin. Juonen käänteet ovat yllättäviä, mutta kaikin puolin hyvinkin mahdollisia. Vertailu Tsehoviin ei ole mielestäni liioiteltu.

Kirjan myötä aloin miettiä, mistä meillä kotona puhuttiin. Emme pohtineet filosofisia kysymyksiä (kenen kotona niitä oikeasti pohditaan). Isä oli kitkerä omasta palkastaan, hän sai akateemisella koulutuksellaan pienempää palkkaa kuin toinen työntekijäryhmä lyhyemmällä koulutuksella. Minua ärsytti tuo ruikutus, Biafrassahan lapset nääntyivät samaan aikaan nälkään. Televisiosta pienten linnunjalkaisten suurisilmäisten lasten silmät katsoivat meihin vedoten. Veroista puhuttiin ja politiikasta. Päätin silloin, etten veroista valita ja lupaukseni olen melkolailla pitänyt. Kommunisteista saarnattiin, he olivat kaiken pahan alku ja juuri, kokoomusta taas kehuttiin, se oli oikea puolue. Puhuttiin naapureista ja mopopojista, jotka pärisyttivät talomme ohitse. Kun tuli vieraita niin jauhettiin taas politiikkaa ja reporadiota (kaikki olivat asioista yhtä mieltä). Kun aikuiset tulivat hiprakkaan, he alkoivat puhua kaksimielisesti ja minua tympäisi suunnattomasti.

Viikonloppuisin isä soitti levyjä, pääasiassa Bachia. Hän makasi lattialla silmät suljettuina ja kuunteli. Hänelle oli olemassa kolme kirjailijaa ja on kai edelleen: Huovinen, Haanpää ja Solzenitsyn. Äiti luki myös paljon, mutta ehkä enemmän itseään viihdyttääkseen ja dekkareita englanniksi, kieltä oppiakseen. En muista, että äiti olisi koskaan valinnut levyä, jota soitettaisiin. Mistä tuli kokemus, että meillä oli jotenkin noloa. Oli noloa, että isä makasi lattialla, isän pyörän satulaa pehmusti vanha villamyssy, retkellä juotiin kahvit posliinikupeista, eikä muovisista kuten kuului.

Kuuntelin eilen radiosta lukupiiriä, kirjana oli Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Romaani kuuluu niihin harvoihin, jotka olen lukenut englanniksi. Lukiessa Darcy saa pakosti Colin Firthin hahmon. Kirjasta tulee uusi suomennos marraskuun alussa, se pitää lukea nähdäkseen onko kirja oikeasti hyvä. Sekin kertoo perheestä, salaisuuksista ja noloista vanhemmista, epäoikeudenmukaisesta perimyksestä, aviomiesten etsinnästä ja rakkaudestakin.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kotiin

Yksin matkustaessa ei voi kenellekään ihastella kadun laidassa esiintyviä nuoria naisia, joista toinen soittaa haitaria ja toinen laulaa chansoneita, voi miten hyviä he ovatkaan. Ei saata tulla päivähiprakkaan ja paljastaa noloja asioita elämästään ja kuunnella toisen vastaavia paljastuksia. Pelottaa kävellä yksin pimeällä kadulla. Toisaalta ei tarvitse sopeutua toisen erilaiseen vuorokausirytmiin, tapaan ryystää kahvia tai johonkin typerään mielipiteeseeen. Saa tehdä mitä tahtoo. Mutta mitä iloa siitä on, kun ei voi tönäistä toista ja sanoa ääneen sitä, jonka näkee ihan ilman tönäisyäkin.

Kulttuurinähtävyydeksi valitsin Magritte-museon, kun sitä matkaoppaassa kehuttiin. Hissimies vei minut modernin taiteen museon kolmanteen kerrokseen, josta näyttely alkoi. Olin ainoa matkustaja valtavassa hississä, johon olisi mahtunut lisäksemme vielä 46 henkilöä, joten melkoista tuhlausta minun kuljettamiseni oli. Näyttely oli jaettu kolmeen aikakauteen taiteilijan elämässä, ylin oli loogisesti se varhaisin, ja sieltä oli aloitettava. Luulin, että Magritte on minulle tuntematon, mutta hyvin pian huomasin taiteilijan teosten olevan erilaisista julisteista tuttuja. Museossa oli toisenkin surrealistin Paul Delvauxin,  työ, joka näytti jotenkin tutulta. Saman miehen maalaus on Sara Hildenin kokoelmassa ja olen lukenut, että se oli kaiken lisäksi Hildenin mieliteos. Matkaoppaan mukaan Magritte eli tunnollista elämää ja hänen mieliohjelmansa oli Bonanza. Taulujen perusteella miehestä saa toisenlaisen mielikuvan.

Hotellissa yöpyi suuri ryhmä japananilaisia turisteja. He näyttivät ekaluokkalaisilta, jotka äidit olivat ensimmäistä kertaa päästäneet yksin koulun retkelle. Aamulla he asettuivat hotellin respaan sieviin jonoihin. Illalla osa heittäytyi villeiksi ja tilasi hotellin baarista olutta viskiä ja valkoviiniä, näitä kaikkia peräkkäin ja melkoisella vauhdilla. Baarimikko pyöritteli silmiään.

Matkustin junalla lentoasemalle, junaa ei kuulunut vaikka olisi pitänyt.  Kuulutukset tapahtuivat ranskaksi ja flaamiksi, joista molempia osaan kovin heikosti. Onnekseni junaa odotti nainen, joka oli tutkija, meribiologi ja menossa Brasiliaan. Hän osasi neuvoa minua. Nainen kehui miten kaunis ja puhdas kaupunki Helsinki on ja valitti miten rumalta, kuluneelta ja likaiselta Brysseli puolestaan näyttää. Juna tuli aikanaan ja lentokonekin teki laskunsa Helsinkiin, vaikka olikin monta kertaa putoamaisillaan matkan varrelle. Lentoemännät jakoivat kalkkunaleipiä naama peruslukemilla vaikka tilanne oli koko matkan ajan  kriittinen. Sellaisiksi heidät on koulutettu, ei heihin voi luottaa.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Harmaata

Kävelimme hotellilta EU:n rakennuksille. Oli harmaata ja sateista. Olimme etukäteen lähettäneet passin numerot tilaisuuden järjestäjille tuota vierailua varten. Sillä kai yritetään pitää EU:n vihaajat loitolla (eikös niitä ole EU:n sisälläkin?). Menimme rakennukseen laumana, johon olisi kylläkin helposti voinut liittyä joku ulkopuolinen, sillä emme tunteneet toisiamme. Kävimme läpi turvatarkastuksen ja kävelimme pitkiä käytäviä oikeaan saliin. Tarjoilijat toivat eteemme kahvia, ei tarvinnut nousta penkistä. Pullaa ei tarjottu.

Joku liettualainen EU-tyyppi piti puheenvuoron: hän luki suoraan paperista ja takelteli melkoisesti. Vaikutti siltä, että hän näki tekstin ensimmäistä kertaa. Puheen kestoa saattoi seurata digitaaliselta näytöltä. Kun mies lopetti, me taputimme. Kuuntelimme erilaisia esityksiä tärkeistä asioista. Esiintyjissä oli myös potilaiden edustajia, joista monia olin nähnyt jo aiemmin, heillä krooninen sairaus on melkein työ. Tilaisuus loppui säntillisesti silloin kun oli luvattu.

Illalla kävelin Brysselin keskustassa, löysin Grand Placen ja ostin kioskista ranskalaisia perunoita (jotka ovatkin siis belgialaisia perunoita)  ja nautin ne majoneesin kera. Suklaapuoteja täällä on enemmän kuin Tammelantorilla varpusia.

Söin äyriäissalaatin hotellin lähellä sijaitsevassa ravintolassa, salaatti ei ollut kaksista. Ravintolassa oli paljon pieniä pöytiä, joista monessa istui yksi ihminen valtava grilliannos seuranaan. Ei ihmisen kuulu syödä yksin, se näyttää masentavalta. Viereiseen päytään istui kukkamekkoinen keski-ikäinen nainen, joka tilasi mittavan kasan grillattaua lihaa ja perunoita. Naisen läheisyyteen istui punakka mies äitinsä kanssa (tarjoilija luuli aviopariksi). Mies kysyi kukkamekkonaiselta mitä tämä söi ja tilasi heti samaa.

Tällaista on Brysselissä, harmaata, mutta onneksi voi lohduksi ostaa suklaata ja juoda belgialaisen oluen.

torstai 17. lokakuuta 2013

Rysselissä

Lentokone pysyi taas vaivoin ilmassa ja tulikin hyppien alas, mutta onneksi kuitenkin oikeassa kohteessa,  Brysselissä. Suuntasin lentoasemalta junaan ja kohti pohjoista asemaa, josta olisi matkaa hotellille vain 400 metriä, mutta mihin suuntaan? Informaatiotiskillä neuvoivat menemään metrolla, jolla siirryin sen 400 m ja heti edessäni pimeässä ja vesisateessa siinsi hotellin kyltti. Metroasema ei ollut kovin miellyttävä paikka, siellä oli vähän väkeä ja nekin pelottavan näköisiä murhaajakandidaatteja kaikki.

Illallisella verkostouduin: vastapäätäni istui mies Genovasta, joka oli käynyt 80-luvulla Suomessa. Toisella puolellani söi nainen Englannista ja toisella Portugalista. Vain Suomi ja Norja olivat käyttäneet julkisia kulkuneuvoja, muut olivat ajaneet taksilla lentokentältä hotellille tuhlaten kansainvälisen yhdistyksemme varoja. Norjalainen ei ollut lukenut Knausgårdia, mutta kuullut kirjojen herättämän kohun.

Seuraavaksi vuorossa on kokouspaikalle suunnistaminen. Pitänee päivittää silmälasit, sillä en näe lukea kanupungin karttaa.

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Pusikoiden maa

Istun junassa ja haluan kertoa sen kaikille. VR-verkko tekee sen upeasti mahdolliseksi. Otin paikan työskentelyhytistä, sillä tämä jos mikä käy työstä, varsinkin kun jo raportoin facebookissa saman. Juna on mallia IC2 ja lipussa lukee Tampere-Tikkurila. Aikataulussa ollaan.

Kerttu istui viimeiseen asti matkalaukkuni päällä ja sanoi silmillään ja ruumiinkielellään "Et lähde".  Lähdin kuitenkin. Laukku on kissankarvainen.

Logistisista syistä köröttelin  bussilla töihin. Pimeässä bussipysäkille raahautuminen ankeuttaa päivän. Polkupyöräily verryttää jäsenet, viileä ilma huuhtoo unet silmistä ja häätää ainakin osan päänsisäisestä roinasta, että uutta mahtuu tilalle.

Katseeni lipuu radanvarsipusikoissa ja juna keinuttaa läppäriä polvillani. Näin äsken järven, jonka pinnalla kellui soutuvene, veneessä istui mies. Nyt näkyy taas pusikkoa. Suomi on pusikoiden maa.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Matkanen

Olen lähdössä huomenna pienelle reissulle Brysseliin. En ole kaupungissa koskaan käynyt, mieleen tulevat virastotalot, simpukat, ranskanperunat, olut, suklaa ja se pissaava patsas. Tarkoitus on osallistua kokoukseen, joka järjestetään osaksi jossain EU:n (sivu)rakennuksessa. Eikös siellä kulje niitä head huntereita sopivia korkeita virkamiehiä etsimässä? Ei sen puoleen aion kieltäytyä tarjotuista viroista suoraselkäisesti, Suomessa on niin lystiä ja leppoisa ilmasto.

Olen ennenkin lentänyt, mutta on aina yhtä vaikea arvioida kauanko aikaa lentoasemalla tarvitaan. Olen joka tapauksessa paikalla liian aikaisin, mutta ehdinpähän juoda lasillisen viiniä, että uskallan astua lentokoneeseen. Tarvittavien vaatekertojen arviointi on taas kerran vaikeaa, tässä vaiheessa alkaa muutenkin koko lähteminen kaduttaa. Tajusin, etten joka tapauksessa ehdi perjantaiksi töihin, joten otin päivän vuosilomaa ja aion viettää vapaata aikaa Belgiassa suklaata ja ranskanperunoita kiskoen. Hain tänään kirjastosta matkaoppaan tuota yhtä päivää varten. Tässä vaiheessa haluaisin jäädä kotiin.

Olen lukenut sellaisesta itsepetoksesta, että huonolla itsetunnolla varustettu ihminen alkaa miettiä "Mitä minä tässä tilanteessa tekisin/ajattelisin, jos minulla olisi hyvä itsetunto?" Yritän soveltaa keinoa tähän tapaan "Jos olisin Timo Soini, niin mitä minä tästä Brysseliin joutumisesta piittaisin?" Vetäisin kaulaani sen jalkapallojoukkueen huivin ja pistäisin töpinäksi. Brysselin kokouksessa saattaa joutua puhumaan jollekin ulkomaalaiselle, sillä siellä ei ole muita suomalaisia. Toisaalta voi olla hiljaakin, se ei tule luultavammin kenellekään yllätyksenä. Toistaiseksi on helppoa, sillä Itä-Euroopan maista tulevat puhuvat kuitenkin vielä kehnompaa englantia kuin minä.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Muistan jotain

Farkkuja ei pidä pestä vaan ne kannattaa laittaa yöksi muovipussiin ja pakastimeen puolukoiden viereen hautumaan. Ei häviä farkuista jousto. Olen kuullut neuvon yleensä luotettavalta taholta.

Huomasin tänään pyykkiä kuivumasta ottaessani alushousuissa reiän. Otan ne mukaani Brysseliin, heitän siellä roskiin, etteivät vie tilaa paluumatkalla matkatavaroissa. Ostan tilalle tuliaisia. Vinkin olen lukenut mahdollisesti Pirkasta. Alushousut on tehty jossain Itä-Euroopan maassa, nuoruutensa ne ovat saaneet viettää Suomessa ja viime henkosensa ne vetävät Belgialaisella kaatopaikalla, tai vetäsivät, jos alushousut hengittäisivät. Sellainen on globaalin alusasun retki halki Euroopan.

Lapsuudessani kaikkea paikattiin, koulussa opetettiin miten villasukan reikään tehdään ristikkoa peitoksi. Äitini kävi töissä ja oli laiska ompelemaan. Inhottavaa kun varpaat kuluttivat sukkiin reiät ja varpaat pulpahtivat ulkoilmaan, vaikka sukkahousuja kuinka kiskoi niiden peitoksi.

Muistan monia lapsuuteni vaatteita: juhlamekon, joka oli kaunis mutta raapi ihoa, sinapin värisen talvitakin, jossa oli ruskeat napit, ompelijan tekemän takin, jonka hupun reunaan ommeltiin turkis äidin vanhasta talvitakista, ihanan vaaleansinisen balettipuvun, jonka lantiota kiersi röyhelö ja vaaleanpunaiset balettitossut. Muistan mummon virkkaaman baskerin, joka oli ruma, muistan kurttuun valuvat ruskeat sukkahousut. Kurtut pysyivät nilkoissa vaikka vyötärön kiskoi kainaloihin saakka.

Kaikessa oli kasvunvaraa. Vaatteet olivat joko uusia ja liian suuria tai vanhoja, kuluneita ja sopivan kokoisia. On jäänyt halu kaikkeen kauniiseen. Surkeaa vanheta, sillä sitten alan sanoa "En enää taritse mitään uutta. Selviän näillä hautaan." Joku kertoi, että hänen äitinsä alkoi tuota toitottaa alle viisikymmenvuotiaana. 

Katsoin tänään iäkkään naisen ihoa, se oli kuin hienointa silkkipaperia, haalistunutta, haurasta ja helposti rikkoutuvaa.



sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Haku

Koska minun olisi tehtävä eräs työ, niin ihan siitä lusmuillakseni, kirjoitan tänne joutavia. Saan onnekseni tehdä niin. Kukaan ei sensuroi ja olen toistaiseksi säästynyt vihapostilta.

Säännöllisin välein blogistit julkaisevat hupsuja listoja siitä, millä hakusanoilla blogeihin on eksytty. Oman listani mukaan blogiini ei niinkään eksytä, vaan jostain käsittämättömästä syystä, määrätietoisesti pyritään. Pyrkijöitä ei ole toistaiseksi ollut ihan tungokseksi asti. Kun Kerttu (kissani, jos joku ei tunne) kirjoittaa, niin lukijamäärissä nähdään toiveikasta nousua, viime aikoina siis turhautunutta laskua. Toistuvasti tekstieni pariin hakeudutaan hieman virheellisesti kirjoitetulla blogin nimellä "Ei saa mennä ulos saunaihola", iholla tänne pyritään jopa harvemmin kuin ihola. Heidi Ihola olisi hyvä nimi.

Viime viikkolla tänne on jouduttu kirjoittamalla hakusanaksi "styroxkuutio r-laatu", olen kuullut a- ja b-laadusta, mutta r-laatu. Ilmeisesti styroxissa on sellaistakin onnetonta tavaraa kaupan. Onhan hakusanoissa tietty myös päiväpano ja Ulla serkun kanssa nainti saunassa, mutta epäilen blogini muodostuneen näille etsijöille pienoiseksi pettymykseksi. Usein tänne tuo Kekkonen, olihan hän suurmies. Selailin kirjastolla sisustuslehteä, erään persoonallisen kodin seinälle oli ripustettu Urho Kekkosen mustavalkoinen kuva mustin ryhdikkäin kehyksin. Samanlainen kuva vartioi aikoinaan meitä pieniä kansakoululaisia. Minäkin haluaisin sellaisen kuvan seinälleni. Se loisi turvan ja vakauden illuusion.

Lopetan raportointini tähän ja jatkan sitä oikeaa työtä vielä tuokion kunnes nuupahdan.

Toksinen taide

Sunnuntaiaamun pyöräily työpaikalle oli taas kummallinen kokemus, ei yhtään ihmistä tai ajoneuvoa, vain kajastavaa auringonvaloa ja keltaisia lehtiä, jotka kahisivat pyörien alla.

Kotiin tullessa Kerttu oli muistanut minua oksentamalla olohuoneen maton hapsuihin. Kokkareiden siivoaminen oli hankalaa, käytin muovihanskoja, astianpesuainetta ja juuresharjaa, jonka olen pyhittänyt Kertun karvojen ja oksennusten puhdistukseen. Montakohan kissanoksennusta matossa on. Kerttu valitsee olohuoneen maton vatsan sisällön kohteeksi ihan minun kiusakseni.

Gorilla Karila (nuori mies on julkaissut kirjan nimeltä Gorilla, jota en ole vielä lukenut), oli kirjoittanut eiliseen Hesariin jutun, jossa epäili tekeekö taide oikeasti ihmiselle hyvää, niinkuin usein väitetään. En voi siteerata artikkelia tarkemmin, sillä pakkasin kulttuurisivuihin tänä aamuna Kertun jätökset.

Ne kaikkein tasapainoisimmat ihmiset, jotka tunnen, käyvät teatterissa kerran vuodessa (työpaikan pikkujoulunäytös), eivät käy taidenäyttelyissä ja lukevat ainoastaan lehtiä (ei kuitenkaan Parnassoa tai Imagea). He eivät kirjoita, maalaa, sävellä tai valokuvaa, tai valokuvaavat lapsiaan ja kotieläimiään. He eivät myöskään halveksi ihmisiä jotka tekevät taidetta, vaan usein kunnoittavat heitä. Taiteen tekijät taas monesti  pilkkaavat "tavallisten ihmisten" huonoa makua.

Mitä syvemmälle omaan taiteenalaan menee, sitä kauemmaksi ns. kansan mausta erkanee oli kyse runoudesta (muut arvostavat Eino Leinoa, runoilijat kokeellista tyyliä), arkkitehtuurista (Kiasma versus uusvanhat romanttiset puutalot), musiikki (Albinonin Adagio versus Kaija Saariahon teokset), kuvataiteet (Taistelevat metsot versus installaatiot). Kun radiossa soi Carmenin alkusoitto, totesi säveltämistä opiskeleva nuori sukulaismies "En voisi kuvitella, että kukaan ammattimuusikko haluaisi kuunnella tätä.". Hän ei sanonut tätä mitenkään ilkeästi, totesi vaan.

Jos taiteen harrastaminen tekisi ihmisestä jotenkin paremman, niin minun pitäisi olla ylevyydessäni ainakin kakkoslevelillä. En kuitenkaan ole.  Olisiko ihmisen hyödyllisempää sauvakävellä kuin lukea Volter Kilpeä? Voiko taidetta yliannostella? Kohtuullinen määrä saattaisi olla siis hyödyksi, jossain vaiheessa mennään kuitenkin toksisiin annoksiin ja seuraukset ovat kohtalokkaat.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Ruikutusta (jätä väliin)

Väillä tuntuu turhauttavalta, ettei voi vaikuttaa asioihin, jotka oikeasti ihmisiä piinaavat. En voi hankkia heille riittävää toimeentuloa. En voi juurikaan vaikuttaa Kelan päätöksiin. Puolison ryyppääminen ei minun tekemisistäni riipu, enkä mahda mitään sille, että aviopuoliso jättää sairastavan ihmisen. Potilaat valvovat öitä, ovat köyhiä, kärsivät kivuista ja ikävistä sukulaisista vielä minut tavattuaankin.

Joku terveydenhuollossa on pielessä, jos potilaita uskoo ja kaipa se on uskottava. Erikoissairaanhoito toimii varsin hyvin, tosin elämme edelleen kuin  menossa olisi nousukausi.  Tehdään suuria ja kalliita toimenpiteitä, joiden jälkeen potilaat usein jäävät heitteille. Jatkohoito siirtyy omalle lääkärille, jota ei ole, jolle ei saa aikaa, jolla ei ole aikaa, joka ei osaa suomea. Minusta tuntuu, että yksi ratkaisu voisi olla erilaisten erikoistuneiden sairaanhoitajien kouluttaminen, onhan nytkin diabeteshoitajia. Hoitaja perehdytettäisiin vaikkapa ohitusleikatun tai pallolaajennetun potilaan jatkohoitoon ja hän olisi potilaan tukena. Hoitajalla olisi mahdollisuus konsultoida lääkäriä. Tällaisella hoitajalla olisi vastaanotto kuten lääkärillä, mutta siellä keskityttäisiin ainoastaan koronaaritaudin riskitekijöihin.

Perusterveydenhuoltoon pitäisi saada lisää resursseja. Niin mitä hyötyä näitä on täällä valittaa. Minun pitäisi olla hauska. Piristää lukijoita. Onhan tänään se viikon ainokainen vapaapäivä. Nyt vaatteet päälle ja kylille. Hullujen päivien keltainen esite on luettu ja ilokseni en mitään tarvitse, joten vältyn piinalta. Minulla ei ole epilaattoria, divaania tai espressokonetta, enkä niitä aio nytkään hankkia vaikka kuinka tyrkytetään.  Minulla on espressopannu, on ollut vuosia ja hyvin toimii.  Tiedän mitä tehdä ruusukaaleille, joita eilen ostin: niitä hörytetään ja paistetaan ja päälle heitetään parmesania.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Runorohkeus

Nykyaika on vihdoin saapunut työpaikalleni. Potilaat eivät enää ilmoittaudu iloiselle punahiuksiselle M:lle, jolla oli aina jotain ystävällistä sanottavaa jokaiselle. Potilaista on vihdoin tullut vähän enemmän asiakkaita. Tämä on ollut jo pitkään monen hallintoihmisen visio. Seinälle on ripustettu loota, jonka kitaan työnnetään kutsukirje tai kelakortti, jolloin kone suoltaa samantapaisen lipun, joka on  tavaratalon tiskille päästäkseen napattava. Lapussa on numero, joka kourassa asiakas, joka on siis entinen potilas, istuu odottamaan vuoroaan. Ei auta vaikka kuinka aikaisin lipun koneesta nyhtää, aika on silloin kun se on, tässä on ero lihatiskille jonottamiseen. Lääkäri näkee koneeltaan (jollei ohjelma ole kaatunut), että nyt siellä  joku odottaa parantajaansa. Lääkäri näpäyttää asiakkaan nimen alla olevaa laatikkoa, jossa lukee "kutsu potilas" ja samalla odotusaulan taulutelevisioon piirtyy numero ja siitä  kuuluu kilaus. Numero on sama, jonka potilas, anteeksi asiakas, on koneesta saanut. Hän työntää arasti ovea,  jota lääkäri riuskasti kiskoo auki. Sitten homma sujuukin normaalisti: asiakas katsoo lääkäriä ja kertoo asiansa ja lääkäri tuijottaa tietokoneen ruutua. Kaikki tapahtuu valtavan anonyymisti.

Olen etsinyt tänään erinäisiä asioita, jotka olen melkein kadottanut. Löysin sähköpostin, joka sisälsi keskiviikon lentolipun. Huomenna on vapaata ja olen jo nyt huolissani osaanko käyttää sen oikein. Sunnuntaina on töitä. Ostin kaupasta fenkolia ja ruusukaalia (olivat tarjouksessa) enkä tiedä mitä niistä valmistaisin. Ostin kehutun Wire- sarjan ja ehdin mahdollisesti joskus katsomaan sen. Huomenna menen katsomaan erään Rakkautta ja anarkiaa festivaalin filmin. Sellaista tuodaan näytille Tampereelle asti. Täällä vietetään runoviikkoa, johon tänään lähes osallistuin, mutta en kutenkaan rohjennut. Runorohkeuteni on romahtanut.

torstai 10. lokakuuta 2013

Stressi

Otin taas käyttöön lohtufantasian, jossa kävelen ulos työpaikaltani sanaakaan sanomatta.  Menen viinerikahville Tammelantorille, makaan pari viikkoa peiton alla, en vastaa puheiluihin ja tilaan noutopitsoja. Käyn Pyynikillä munkkikahveilla.

Päivän Hesarissa Suomessa asuva etelä-afrikkalainen kouluttaja hymyilee niin, että koko hammasrivi näkyy ja kehottaa kysymään itseltään "Pitäisikö minun olla stressaantunut?". Mies istuu rennosti kotonaan antiikkikaapin edessä. Seinälle takaraivon yläpuolelle on ripustettu nykytaidetta.  En todellakaan tiedä pitäisikö minun olla stressaantunut, mutta tiedän sitä olevani. Olen raivoissani huomisesta listasta. Varmaankin joku on sitten kysynyt minulta luvan kaikkeen tuohon ylimääräiseen, en enää muista. Tässä ammatissa pitäisi olla tavallaan pehmeä ja herkkä ja toisaalta itseään suojellakseen kova, sillä totisesti osataan syyllistää. Aina löytyy inhimillinen syy, hätä, johon ei muualta apua saa ja joiden vuoksi on huono omatunto. 

Työpaikan ikkunasta näkyy keltainen puu, jonka lehdet liikkuvat tuulessa kuin parvi säikähtäneitä trooppisia pikkukaloja. Lämpimästi pukeutunut nainen kertoo nukkuvansa kolme yöpaitaa yllään, siitä jotenkin päättelen, että hän asuu yksin. Naistenlehtien muotikuvien kerrospukeutuminen on vaisu versio aidosta kerrospukeutumisesta, johon kuuluu monesti paritkin pitkät kalsarit, hihaton ja hihallinen aluspaita, tämän päälle on puettu ne varsinaiset vaatteet.

Lontoon Les Miserables- musikaalissa kuulee ihmisten puheesta (tai oikeastaan laulusta), ovatko he yläluokkaa vai rahvasta, suomen kieli ei erottele ihmisiä samaan tapaan vaan kaikki laulajat tamperelaisessa versiossa käyttävät samaa kieltä. Ehkä tulevaisuudessa Suomessakin, kun kaikki rikkaat ostavat terveyspalvelunsa yksityisiltä tahoilta ja laittavat lapsensa yksityiskouluihin, alkaa eron kuulla jo aksentista.

Vielä lopuksi päivän ilonaihe: hieno kirjailija Alice Munro sai kirjallisuuden Nobelin. Löysin hyllystäni kolme hänen novellikokoelmaansa ja kuvasin kirjat, mutta en onnistunut tällä vehkeellä lisäämäään kuvaa tänne.




keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Loistava Les Miserables!

Tänään en ehdi muuta tilittää kuin tämän: Tampereen teatterin Les Miserables (anteeksi, mutta en osaa piirtää sitä roskaa e:n päälle) oli loistava! Jos jotain huonoa haluaa kaivella ja haluaahan sitä, niin naiset eivät olleet yhtä hyviä laulajia kuin Lontoossa, mutta miehet sen sijaan olivat ja karismaattisia kaiken päälle. Miksei tässä esityksessä ollut punalippua (toinen miinus verrattuna Lontooseen)? Muuten tämä oli niin hyvä, että laitoin tekstiin poikkeuksellisesti huutomerkin. Älkää kuitenkaan peljästykö, huomenna olen taas oma huutomerkitön itseni.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Päiväkirjan sivu

Ihmiselo on täynnä vaativia päätöksiä: en pese hiuksiani aamulla, vaikka ehkä pitäisi. Perusteluna käytän päivän kuntosaliharjoittelua ja siihen mahdollisesti liittyvää hikoilua. Todellinen syy on laiskuus. Kyllästyttää jatkuva hiusten kohottaminen irti päänahasta, kun ne luonnostaan mielellään nimenomaan siellä lepäisivät. Istun hetken tarrapapiljotit päässä ja suihkin hiuksiin erilaisia aineita ja täten pakotan hiukset toimimaan vasten todellista luontoaan.

Teen töitä, ei siitä sen enempää, pinnaan meetingistä, ei kukaan huomaa, luulen.

Tilaamme yksikköömme keittiöltä keittolounaan ja kun minä avaan lihasoppakaukalon, on jäljellä lientä, porkkanaa ja perunaa, joten vietän lihatonta lokakuuta. Lisukkeena tarjotaan porkkanaraastetta, jota on mehevöitetty appelsiiniviipaleilla. Ryntään kuntosalille viideksi, unohdan leimata itseni ulos.

Ähkijämies ei ole salilla. Inhoan juoksumatolla juoksemista (inhoan juoksemista noin ylipäätään). Olen päättänyt lämmittelyksi juosta 700 m, lisään nopeuden mahdollisimman korkeaksi, jotta harjoitteluun kuluu vähemmän aikaa. Joku päivä lennän takaseinään. Siivooja joutuu kaapimaan jäännöksiäni betonista ja ajautuu psyykkisistä syistä ennenaikaiselle eläkkeelle.

Kotiin lähtiessä sataa vettä. Vedän takin ja repun päälle sadetakin ja näytän Notredamin kellonsoittajalta. Käyn Lidlissä ja ostan kaikkea kummallista. Laitan ruokakassin pöydälle, jossa sen balanssi häiriintyy ja luomumunat putoavat lattialle. Kolme niistä säilyy ehjänä. Pesen hiukset ja laitan niihin erilaisia kohotusaineita. Teen esitelmää. Menen maate.

Päivän arvosanaksi annan viisi miinus.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Halla vei kukkaset

Teemalta tulee "Bergmanin videot" - sarja, jossa yksi elokuvaohjaaja kerrallaan matkustaa Fårö:n saarelle Ingmar Bergmanin kotiin ja alkaa ihmetellä ohjaajamestarin videovalikoimaa. Videoita on lähemmäs 1800 ja valikoima ulottuu viihde-elokuvista taidefilmeihin. Videohuoneessa on katselua varten pieni televisio ja kaksi haalistunutta nojatuolia, molemmissa katsojan ristiselkää tukee harmaa tyyny. Ohjaaja toisensa perään todistaa Bergmanin suuruutta ja sivelee hartaana miehen jäämistöä.

Kaikesta huolimatta ohjelma on hyvin sympaattinen. Jokaisella jaksolla on teema, viimeisimmässä osassa teemana oli kuolema. Ohjelmassa haastateltiin mm. Woody Allenia, joka kertoi pohtineensa kuolemaa kuusivuotiaasta.

Serkkuni kuoli eilen. En ollut tavannut häntä lähes kymmeneen vuoteen, mutta serkkuni oli facebook- kaverini. Olin vähän miettinyt hänen viimeaikaista fb- hiljaisuuttaan, kunnes kuulin äidiltäni hänen kuolemastaan. Kaivoin hänen sivunsa esille: elokuun lopussa sukulaiseni oli menossa vatsantähystykseen, eilen hänen siskonsa oli kirjoittanut sivulle kauniisti naisen menehtymisestä. Olin suunnitellut ottavani yhteyttä serkkuuni, mutta nyt se on sitten liian myöhäistä. Tästä voi tehdä laajempiakin päätelmiä elämästä, mutta jätän latteudet väliin.

Bergmanin videoissa näytettiin pätkä Woody Allenin elokuvasta "Sota ja rakkaus", jossa pieni poika tapaa kuoleman. Kuolema seisoo ylväänä pellolla viittoineen ja miekkoineen. Poika haastattelee tätä asiantuntijaa kuoleman jälkeisestä elämästä: "onko siellä tyttöjä?". Kuoleman vastaa "Olet mielenkiintoinen nuori mies, tapaamme vielä!".

Löysin kirjan, johon serkkuni kirjoitti minulle muiston Helsingissä 4.2.1966. Teksti on tunnollisen tytön kaunokirjoitusta. Sivun alla on selvästi käytetty viivastoa, niin tarkasti teksti pysyy näkymättömällä janalla. Sivulle on piirretty kaksi kukkaa:

Ruusun sulle antaisin
mutt' mistäs sen nyt saan
kun halla vei jo kukkaset
ja lumi peitti maan.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Piilossa

Kuorin äsken perunoita, sillä nuoret miehet syövät mielellään perunamuusia ja minulle on tulossa nuori sukulaismies syömään. Löytökissa Harri (rauha hänen sielulleen) oli villinä perunankuorten perään, eikä perunoiden kuorimisesta meinannut tulla mitään, sillä Harri riipi  ja söi kuoret heti kun ne perunasta irtosivat. Ilalla Harri piiloutui sängyn alle, eikä sitä saanut pois sieltä kuin kinkkuviipaleella lahjomalla. Kerttu ei välitä perunankuorista eikä kinkusta, mutta Kerttu on hulluna vartalovoiteeseen. Voitelun jälkeen on pukeuduttava vilkkaasti, muuten rasvaaminen menee hukkaan.

Kävin aamulenkillä, josta muodostui enemmänkin päivälenkki, sillä menin nukkumaan melko myöhään. Lenkin jälkeen oli edes hiukkasen raikastunut olo ja hyvä omatunto. Huono omatunto tulee siitä, että viettää koko päivän sisällä. Niin ei saa tehdä. Loppupäivän saan elää kuin pellossa. Miten pellossa eletään ja miksei eletä pellolla. Kai pellossa viittaa tässä viljelymaahan eikä pohjoiseen paikkakuntaan.

Söimme eilen Telakalla ja sieltä suunnistimme Huurupiilo- nimiseen pieneen pubiin. Kuppilassa esiintyi bändi, josta en sano nyt sen enempää , ettei kenellekään tule paha mieli. Arvailimme miesten ammatteja ja päädyimme insinööreihin ja luokanopettajiin. Laulaja oli kuitenkin psykiatri. Oli ne ihan kivoja, lauloivat Tuomari Nurmiota ja tunnelma oli kotoisa. Ehkä ne omat sävellykset olisi voinut jättää väliin, mutta tämä on vain tällaisen musiikkia ymmärtämättömän maallikon kommentti, joten tämän perusteella ei kannata kenenkään lannistua. Väki oli pääasiassa tälläistä keski-ikäistä ja omistaja kävi juttelemassa.


lauantai 5. lokakuuta 2013

Blue

Woody Allenin Blue Jasmine on elokuvana nimensä veroinen. Allen on yleensä suonut onnellisen tai ainakin jotensakin toiveikkaan olon elokuvan jälkeen. Nyt ei niin tapahtunut. Pohjautuuko onnellinen vauras elämä lopulta aina jonkinasteiseen itsensä pettämiseen. Siskokset, jotka eivät ole biologisesti sukua, ovat päätyneet kovin erilaisiin elinympäristöihin. Se köyhempi on kenties rehellisempi, mutta onko sittenkään. Elokuvan päähenkilö on jotensakin epämiellyttävä ja epärehellinen tyyppi, joka saa ansionsa mukaan elintason romahdettua hienostorouvasta hammaslääkärin apulaiseksi. Jasminen tokkuraisuus, jatkuva lääkkeiden nappailu ja vodkan kittaaminen alkaa vähän ärsyttää ja samalla hämmästyttää, miten hyvin hän pystyy välillä itsensä kokoamaan. Onhan Allen aina taitava, mutta jään kaipaamaan Annie Hallin ajan terävää huumoria.

Kävin taidemessuillakin, jonne olin saanut vapaalipun. Taidetta myytiin parivuoteiden ja sohvakalusteiden kyljessä. Messuilla oli lava, jossa olisi haastateltu suunnittelija Jukka Rintalaa ja tateilija Johanna Orasta. Oraksen osasto oli suuri ja seinällä roikkui komean kokoisia maalauksia. Taiteilija istui taulujen keskellä ja hiveli kännykkäänsä. Naiselle saattaa olla etua naistenlehtijulkisuudesta, minut se kuitenkin karkottaa. Tuntuu tirkistelyltä katsoa hänen taulujaan.

Kyselin taiteilija Päivi Hintsaselta, hänen töidensä tekotavasta, eikä se ihan selvinnyt. Kauniita ne olivat. En tiedä rikonko joitain tekijänikeuksia laittamalla hänen teoksensa kuvan blogiin. Vapaalipun lähetti taitelija Marianne Laiti, jonka teoksista pidän myös. On järkevää esitellä taidetta huonekalujen joukossa, jolloin  mahdollisesti saadaan taiteelle uusia ostajia. Taidenäyttelyillä on rauhoittava vaikutus, taidemessuilta lähtiessäni olin yhtä rentoutunut kuin viimehetken jouluostosten jälkeen.

Kävin taidemessuilla ja ostin lopulta kaksi metrin mittaista lakupötköä. Joku kone jossain suoltaa lakupätkiä raveja, festivaaleja, markkinoita ja messuja varten.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Taidenäyttely

Kirjoitan tätä kahvilassa! Oikealla puolellani nuori poninhäntämies näpyttelee samanlaista läppäriä.

Sara Hildenille on ripustettu afrikkalaisamerikkalaisen (määritelmä on poimittu museon sivulta) Ellen Gallagherin näyttely AxME. AxME viittaa kuulemma afroamerikkalaisten puhekieleen (Ask me). Taiteilija on syntynyt 1965 ja asustaa New Yorkissa ja Rotterdamissa. Suurin osa taideteoksista on lainattu Tate modernista ja taiteilija on saanut jonkun merkittävän taidepalkinnon en muista minkä.

Laitoin Facebookiin käyneeni museossa, jolloin eräs FB-ystäväni sanoi pettyneensä näyttelyyn. Minä olin hölmistynyt, senhän täytyy olla hyvä edellä mainitsemistani syisyä. Minulle ei tullut mieleenkään kyseenalaistaa näyttelyn hienoutta. Onhan museon pääaulassa kulmikas metallihäkkyrä, joka näyttää puoliksi puretulta rakennustelineeltä, mutta sen pinnassa on kohokuvioita (huulia, hiuksia...). Taiteilija on skannannut vanhoja mainoksia ja tehnyt mainosten malleille hiukset keltaisesta muovailuvahasta. Jotain hienoa siinä on, en vaan tiedä mitä. Mukana on myös varsin taidokkaita töitä merestä, merirosvosta ja merenelävistä. Taiteilijaa inspiroivat Herman Melvillen kirjat ja nainen on työkennellyt joskus meribiologisella aluksella. Joissain töissä suikaloitua sanomalehteä on liimattu moneen kerrokseen ja maalattu siniseksi, osa suikaleista on revitty irti, jolloin alta paljastuu punaista. Näytti minusta ihan hienolta.

Kuvataidesivistykseni on niin pinnallinen, että mihinkään alaan liittyvään en uskalla sanoa mitään kovin vahvaa. Cafe Sarassa oli myynnissä hyvää kakkua, siitä olen ihan varma. Sarassa eräs naisasiakas ihmetteli Artekin huonekalujen mukavuutta. Hän sanoi, ettei voisi kalustaa kotiaan niillä, sillä kokee ne julkisten tilojen huonekaluiksi. Nainen arveli, että  Artek- sivistyksen on tultava lapsuudenkodista, jotta huonekaluihin tottuu. Meillä oli Aallon kolmijalkaisia petollisen epävakaita jakkaroita. Aallon huonekalut ovat minusta liian karsittuja. Niistä puuttuu joku joka on vaikkapa tanskalaisen Jakobsenin mööpeleissä. Ehkä ne tanskalaiset tuolitkin sopivat parhaiten hotelleihin.

Näyttelytilan alakertaan oli rekennettu puinen neliskanttinen kammari, johon päästäkseen oli kumarruttava. Nöyryyttä vaativan huoneen seinälle heijastettiin juuri laivan ja taulun kuvaa, en jäänyt pidemmäksi aikaa seuraamaan . Rakennelmasta kuului viiden minuutin (?) välein pimputus, joka ottaisi ainakin minua hermoon. Toivottavasti museovahti saa pitää korvatulppia. Raukka altistuu tahtomattaan moiselle hälyäänelle, tilannetta voisi verrata myyjäparkojen marraskuussa käynnistyvään joululaulujen pakkokuunteluun.

torstai 3. lokakuuta 2013

Lahja

Vielä toissapäivänä vastakkainen talo oli paketissa, eilen oranssit miehet kaivoivat talon esille kuin joululahjan. En huomaa siinä radikaaleja muutoksia. Ennen paketin aukaisua minun oli mahdollista seurailla työmiehiä ja he saivat katsella tarrapiljotteja päässäni. Tarrapapiljotit todennäköisesti jouduttivat urakan valmistumista.

Jonotin eilen kirjastolle. Muutenhan sinne ei välttämättä mahdu. Viittä vailla kymmenen Metso-kirjaston edessä seisoi parikymmentä kirjojen ystävää odottelemassa ovien aukaisua. Ne avaa aina yhtä ystävällinen vahtimestari. Minun lisäkseni sisäänpääsyä vartoivat kotiäidit lastenvaunuineen, laitapuolenkulkijat ja vanhukset. Minua nolottaa käydä niin usein kirjastossa. Olen kuin Knausgård, joka ei Taisteluni kirjan mukaan halunnut käydä liian usein samassa kahvilassa, ettei tulisi siellä turhan tutuksi. No minä en ole Knausgård, joten ihmisille on ihan sama missä kahvia juon. Eräässä kahvilassa oltiin viimeksi liian tuttavallisia ja ilahtuneita saapumisestani, joten joudun säännöstelemään tuon kahvilan käyttöä, mikä on vahinko, sillä kahvila on kiva.

Sain eilen kirjoitettua tutkimussuunnitelman ja hieman omaa fiktiivistä yritelmääni. Yhden henkilön kuvittelen kuusikymppiseksi mieheksi, joka näyttää siltä kuin arkkitehdit ja graafikot aikoinaan: hän pukeutuu mustaan Jokapoika- paitaan, vakosamettihousuihin ja kantaa olallaan Marimekon laukkua, mustaa tietenkin. Tämä habitus tuo minulle heti mieleen koulutetun kulttuuria harrastavan miehen. Sellaisia oli aikoinaan paljon vasemmistolaispiireissä. Miten nuoret kulttuurihemmot nykyään itsensä vaatettavat? Ehkä he näyttävät Miki Liukkoselta.

Katsoin eilen Areenalta jakson Solsidaninia. Siinä Fredde analysoi parisuhteita. Jos olet ulkonäöltäsi kolmosta niin seurustelet kolmosen kanssa. Jos sinä saat vaatimattomasta ulkonäöstäsi huolimatta kuutosen, on takana joku kompensoiva tekijä. Sarjassa kaunis nainen alkaa seurustella rumemman ja vanhemman miehen kanssa, joka on kaiken lisäksi alkoholisti, jolloin taustalla täytyy olla jotain joka tätä eroa kompensoi. Se joku paljastuu lopulta miehen ystävyydeksi kuninkaan kanssa.

Televisiosta tuli hiljattain ensimmäinen osa BBC:n minisarjasta Rakastuneita naisia, se perustuu D.H. Lawrencen kahteen romaaniin  The Rainbow ja Women in love. En ole Lawrencea koskaan lukenut, mutta sarja vaikuttaa lupaavalta. Hesarin arvostelija suhtautui siihen nihkeästi ja kirjoitti, että sarjassa vain naidaan ja puhutaan. Minusta siinä kuvataan eri ikäisten naisten suhteita miehiin ajattomasti ja on siinä yksi homoutensa kanssa kipuileva mieskin. Uskon, että maailmaa pyörittävät lopulta nälkä ja intohimo. Ne pitävät meidät elossa.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Mäkihyppääjästä perhoseksi

Aloitin juuri Hotakaisen uutuuden "Luonnon laki". Jokainen, joka vähänkin seuraa tiedoitusvälineitä on kuullut kirjailijan joutumisesta nokkakolariin ja hitaasta toipumisesta. Jokainen tietää, että Hotakaisen uusin romaani kertoo miehestä, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Minun täytyy myöntää olevani kirjailijan fani. Nautin kirjojen hiljaisesta huumorista. Tätä ennen luin "Jumalan sanan", johon oli ympätty loppu, jollainen kai kirjassa on oltava, jotta sitä voi romaaniksi kutsua. Hotakainen ei oikeastaan juonta tarvitse, viehätys perustuu aivan muuhun. Kun uusimman kirjan päähenkilö Rautala on kursittu kokoon ja hän herää anestesiasta, alkaa suusta tulla pötkypuhetta, puheesta puuttuu siivilä, joka normaalisti pitää asiat siististi sisällä.

Minulle tehtiin kymmenisen vuotta sitten pienehkö leikkaus, jota varten minut nukutettiin. Samana päivänä minut jouduttiin leikkaamaan uudestaan erään ongelman takia. Koska lääkäreillä on sellainen perimätieto, että me keräämme kaikki mahdolliset komplikaatiot, olin varma, että nyt viimeistään minulle kävisi kehnosti. Kun sitten avasin silmäni heräämössä, olin suunnattoman iloinen siitä, että olin hengissä. Minultakin alkoi tulla pötkypuhetta ja jälkeenpäin kun siivilä oli taas paikoillaan, hävetti.

Miksi muuten Hotakainen ei merkitse dialogia välimerkeillä?

Ostan harvakseltaan kiinalaista take away ruokaa. Annos kotiin poljettuna maksaa alle 7 euroa ja syön siitä pari ateriaa. Eilen parkkeerasin pyöräni kiinalaisen syöttölän eteen ja tilasin riisit ja muut sörsselit. Istuin tiskin lähelle pöytään eineitäni odottamaan. Pöytään on huomaavaisesti jätetty viihdytkettä odottamiseen pitkästyvälle asiakkaalle. Lehdet oli painettu paperille, joka ei ole ylellisen paksua, kuten aikakausilehdissä usein. Värit olivat räikeät ja kuvat nuhruisia. Jutut kertovat usein samoista henkilöistä, yksi heistä on entinen mäkihyppääjä ja toinen turkulainen tekstiviestien lähettämisestä innostunut mies.

Kirjoitin eilen avioeroista ja siitä, että yleisen (naisten) käsityksen mukaan eron jälkeen pitäisi olla yksin kehittyäkseen ihmisenä ja saavuttaakseen sen korkeimman tavoitteen, onnistuneen parisuhteen. Mäkihyppääjä pitäisi laittaa eroseminaariin! Siellä hänestä Fischerin oppien mukaisesti kuoriutuisi perhonen ja hän lentäisi pidemmälle kuin suksilla konsaan. Sille tekstiviestimiehelle ei liene enää tehtävissä mitään. Tuhoisa tapa lähettää suorasukaisia viestejä naisille pysyy kuin rasvatahra paidan etumuksessa. Sitä eivät seminaarit poista, ne vain pahentaisivat tilannetta.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Naistenlehtikatsaus

Kävin eilen anomassa uuden passin, kaikki sujui vaivattomasti ajanvarauksella. Voisin noutaa dokumenttini jo viikon kuluttua R-kioskilta, jolloin saisin jännätä kenen passin saan. Haen sen kuitenkin vasta Brysselin reissun jälkeen, sillä käymme EU-parlamentin tiloissa ja passin numero piti antaa vierailua varten etukäteen. Uuteen passiin kuuluu biotunniste, toisinsanoen etusormista otetaan sormenjäljet, jotka säilötään sormenjälkiarkistoon, jota ei saa tällä hetkellä käyttää kuin tuohon passitarkoitukseen. Entäpäs, jos Suomen poliittinen tilanne ei olisi näin vakaa ja arkistoa alettaisiin hyödyntää muuhunkin? Minä näen asiassa ongelmiakin, vaikka minun jälkeni tuskin ketään kiinnostavat.

Jos joku ihmettelee, miten joudan kirjoittelemaan tähän aikaan, niin olen vapaalla. En ole ihan varma oliko nyt vuosiloma vai tutkimusvapaaviikko (palkaton), mutta ei sillä nyt niin väliä ole.

Käyn tiistaisin kuntosalilla ja minusta on alkanut tuntua, että joka toinen päivä on tiistai. Kohta aika rientää niin, että jokainen päivä on tiistai. Lihakseni kasvavat kuin kesäkurpitsat lämpiminä ja sateisina kesinä.

Naistenlehdissä pohditaan usein eroa ja kuullaan alan asiantuntijoita. Eron jälkeen käsketään olemaan yksin, sillä vain näin voi saavuttaa sen kaikkein suurimman tavoitteen: onnistuneen parisuhteen. Olen havainnut näissä jutuissa sellaisen paradoksin, että niissä vaaditaan, että ihmisen on tultava toimeen yksinään ennenkuin tähän päämärään voi edes teoreettisesti päästä. Täytyy suorastaan lakata kaipaamasta seuraa ja elettävä onnellisena ilman ristinsielua. Toisaalta ihminen, joka ei ketään tarvitse on kuulemma kaikkein tavoitelluin parisuhdemarkkinoilla. Jos ei siis etsi mitään, niin se tulee väistämättä. Tosielämässä ne, jotka kovasti etsivät, parhaiten löytävät. Se ei siis ole kuitenkaan oikea toimintatapa.

Yksinolo on nykyisin jonkinlainen häpeä, menestynyt ihminen ei elä yksin.

Olen pohtinut myös kateutta. Kateus ei välttämättä olekaan sitä, että kadehtisi toisen lahjakkuutta vaan sitä huomiota, jota toinen lahjakkuudellaan saa. Huomio on kuin ihaileva vanhempi ja hänen osoittamansa rakkaus, jota ilman se lahjattomampi jää.

Tämänkertaiset ajatukset oli kopioitu naistenlehdistä, mutta muokattu omassa päässä tähän muotoon. Yritän edetä henkilökohtaisesta yleiseen, mutta juutun aina itseeni. Minua ei voitane täten plagioinnista syyttää. Luin kirjastolla eilen ainakin Annan ja Kodin kuvalehden. Lopetan naistenlehtikatsaukseni tähän (on syytäkin).