torstai 27. heinäkuuta 2017

Good hair day

Asuimme Tukholmassa Östermalmilla, jonka asukkaat näyttävät suoraan purjehdusreissulta kadulle hypänneiltä,  kauniisti päivettyneiltä ja rennoilta. Heidät olisi voinut nostaa suoraan Allsång på Skansen- ohjelman lavalle laulamaan ja hymyilemään.

En ollut aiemmin käynyt Moderna museetissa. Näytteillä olivat omat hienot kokoelmat, Marie-Louise Ekmanin retrospektiivi ja näyttely arkkitehti Joseph Frankin töistä.

Ekmanin kuvat ovat sarjakuvamaisia, leikkisiä ja rohkeita. Taiteilijaa googlatessani huomasin, että nainen on ollut Kuninkaallisen draamateatterin johtaja! Aikaansaapa nainen. Teoksia oli paljon, saattaisi sanoa jopa liikaa ja kuvissa lukuisia yksityiskohtia, joita olisi pitänyt katsoa tarkemmin, mutta ei vaan jaksanut.

Fotografiska museet on hieno laaja valokuvamuseo ihan lähellä Viking Linen terminaalia. Tarjolla oli vanhempaa valokuvataidetta (Irving Pennin taiteilijakuvia, muotikuvia ja monia muita), hyvin uutta (Akseli Valmusen menestynyt kuvasarja koiranpennun kloonaamisesta) ja paljon hevosaiheisia kuvia.

Magnus Wennmanin ja Erik Wimanin kuvat itäisestä Afrikasta saivat minut huonovointiseksi. Filmi lapsista, jotka tappavat rotan ateriakseen muistutti siitä, ettei kehno lomasää ole kuitenkaan kovin merkittävä murhe ihmisen elämässä.

Hotellihuoneemme seinälle oli nikkaroitu puinen teline, jossa roikkui puntteja, joten ei ollut pelkoa lihaskunnon äkillisestä romahtamisesta.


maanantai 24. heinäkuuta 2017

Hej på dig!

Istun sohvalla lähes lähtökuopissa. Olen käynyt lenkillä, pakannut repun ja puunannut itseni matkakuntoon. Häilyin pitkään sellaisen lentokoneeseen mahtuvan laukun ja repun välillä. Päädyin reppuun, joka on kuitenkin kätevämpi. Olen kuin mummoni, jonka kanssa rautatieasemalle piti lähteä ajoissa ja odottaa sitten junaa vähintään tunnin verran.

En ole risteilylaivatyyppiä. Eivätkös ne Vikinglinet ole risteilyaluksia? En välitä uivasta verovapaamyymälästä, yökerhosta, karaokesta, buffet- pöydästä enkä laivan pubista. En kanna kotiini olutpakkauksia enkä konjakkipulloa. Laivan kannelta on kiva katsoa kun valtava laiva ohittaa pikkuruisia kesämökkejä niin läheltä, että näkee mitä pihalla grillataan.

Lomalla kuuluu matkusta johonkin, joten miksei sitten Tukholmaan, joka on hieno kaupunki. Hej på dig!

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Puutarha

Kun kävelen Hatanpäälle käydäkseni ihailemassa kukkia ja istuskellakseni kahvilassa, kuljen aina Ratinan sillalle Tiiliruukinkatua ja takaisin Satamakatua. En tiedä miksi.

Hatanpään arboretumissa pääsee kerrostaloasukaskin ihailemaan puutarhaa. Ei tarvitse juosta Plantagenissa, ostaa multaa, istuttaa perennoja, peitellä ruusuja, leikata pensaita eikä taistella rikkaruohoja vastaan.

Kahvilan terassi oli täynnä, joten istuin vanhan pariskunnan pöytään. He olivat tavanneet toisensa 50 vuotta sitten. Vaikuttivat varsin sopuisilta, mutta ilahtuneelta juttuseurasta.  Oli hankala lukea Aamulehteä vaikuttamatta töykeältä. Lehdessä langanlaiha treenattu ravitsemusterapeutti kehotti suhtautumaan vartalon puutteisiin rakastavasti ja olemaan kehopositiivinen.

Lähden huomenna Tukholmaan. Kissanhoitaja on hommattu. Pakata pitäisi kun vaan tietäisi mitä ottaa mukaan. On tarkoitus yöpyä kaupungissa (ja kaksi yötä laivalla). Lähden matkalle vanhan ystäväni kanssa. Laivan hytit ovat niin pieniä, että halusimme omat. Hyteistä oli pulaa, joten menomatkalla ystävä nukkuu allergiahytissä ja paluumatkalla hänen käytössään on invalidihytti. Toivottavasti tuo ei ole jonkinlainen enne.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Päivän sosiaaliset kontaktit

Päivän sosiaaliset kontaktit:

Soitto pojalle, joka oli Muuramessa Naamat festivaaleilla. Taustalta kuului kamala meteli. Soitan huomenillalla uudestaan. Aamulla ei varmaan vielä kannata soittaa.

Keskustelu teekaupan omistajan kanssa. Ostin mustaa teetä, joka näyttää jonkun eläimen papanoilta.

Siskonpoika tulee kohta lainaamaan tyynyä.

Pyynikin kesäteatterissa esitetään musikaalia "Niskavuoren nuori emäntä". K näyttelee kyseisessä näytelmässä ja sain henkilökuntalipun. Varustauduin teatterielämykseen pakkaamalla mukaani toppatakin, jota en kuitenkaan tarvinnut.

En muistanut, että näytelmän juoni vetää vertojan kaiken maailman Kauniille ja rohkeille. Näytelmän ihmissuhdekuvio ahdisti minua. Mikko Nousiainen on ihanan poikamainen, joka kuitenkin vie hänen uskottavuuttaan Juhanina, joka oli sentään valtiomies. Tauno Palo oli karismaattisempi, olen nähnyt hänet lapsena elokuvassa, jossa Emma Väänänen esitti Loviisaa.

Muuten kyllä pidin näytelmästä, josta oli siis tehty musikaali. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta toimi hyvin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

i


Luin Hanna Weseliuksen romaanin Alma! Kirjassa väitettiin, että kuollessa ihmisen kasvot pysähtyvät ikäänkuin kuoleva olisi sanomassa i-kirjainta. Ryhdyin lausumaan ääneen aakkosia ja huomasi, että monissa vokaaleissa ilma virtaa avonaisten huulten läpi, mutta useissa konsonateissa huulet läpsäytetään yhteen (B, F, M, P)  tai kieltä liikutetaan suussa (D, L, N, R, T), kun sanotaan S virtaa ilma hampaiden välistä. Vokaaleissa huulet asetetaan törölleen tai pidetään rentona kuten kuolinkirjaimessa, joka oli siis kirjailijan mukaan i.

Minullapa on uusi pesukone. Pesin lakanoita, mekkoja, sukkia, alusvaatteita, suihkuverhon. Kohta heitän koneeseen kissan, kengät, laukut, matot, patjat, nojatuolit, sohvan ja ryömin vielä viimeksi ihan itse koneen rumpuun.

Tällaisia ryhtyy ihminen ajattelemaan kun on liikaa kaksin kissan kanssa. Lukee ja kirjoittaa.

(Kävin minä elokuvissakin, mutta siitä ehkä tuonnempana.)

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Reipas sisäilmaihminen

Kylpyhuoneessani seisoo uusi tukeva pesukone. Kone juurtui heti lattiaan eikä sitä tarvitse työnnellä kohti pienen tilan nurkkaa. Tulemme varmasti toimeen keskenämme.

Kaksi hiljaista nuorta miestä kantoivat pesukoneen kotiini. Jos en olisi ollut paikalla välillä 12-18 olisin joutunut maksamaan 100 euroa turhasta käynnistä. Mitä minä saan kun he tulivat vasta 18.30?

Onneksi aurinko ei paista. Aurinkoisena päivänä sisällä istuminen ja kirjoittaminen tuntuu syntiseltä. Väärältä. Ulkoilun ideaali on pienenä taottu päähäni. Mark Levengood sanoi televisiossa olevansa sisäilmaihminen.

Uusi kirjoitusprojekti vaatii nyt paljon huomiota. Koko tarina on vielä perusideaa lukuunottamatta hämärä. Tutustun varovaisesti mahdollisen kirjan henkilöihin. Saattaa olla, että alan pitää heistä.

Aikuinen kapseni kävi kylässä. Keskustelimme elokuvista, kirjoista, tv-sarjoista ja kaikenlaisesta, mistä ihmiset keskustelevat. Kertokaa minulle muistatteko elokuvia, joissa kaksi merkittävässä osassa olevaa naista keskustelee keskenään eikä keskustelu käsittele miehiä. Tätä mietin eilen ja tänä aamuna.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Osta turvaa!

Olen suorittanut kolme lomapäivää. Lauantaina pistäydyin Kirjurinluodolla: levitetään rinteeseen viltti ja avataan kokoontaitettavat tuolit, kaivetaan piknikeväät esille, ostetaan viinipullo ja istutaan syömään, juomaan ja juttelemaan. Välillä noustaan seisomaan ja heilutellaan käsiä, että vessasta palaavat ystävät löytävät takaisin viltille. Viikonloppuna ei kirjurinluodolla soiteta jazzia.

Ajoimme eilen R:n kanssa bussilla Kämmenniemeen kesäteatteriin. Matkaan meni tunti, odotimme esitystä tunnin ajan ja bussia saman verran, joten koko päivä siihen kesäteatterireissuun kului. Katsomoon oli hieman hankala nousta. "Älä mukkaa" vaimo huusi ylöspäin kipuavalle miehelleen.

No se oli sellainen kesäteatterinäytelmä, ei se ollut huono. Olimme ostaneet L:lle ruusun. Hyvin se meni, naurettiinkin.

Tänään poljin sateessa kodinkoneliikkeeseen ja ostin pesukoneen joka tuodaan huomenna. Myyjä kauppasi koneelle turvaa, sillä siihenhän saattaa iskeä salama eikä takuu sellaista korvaa. Kyseisellä turvalla takuuaika venyisi kahdesta vuodesta viiteen vuoteen. Kohta aletaan myydä vakuutusta vedenkeittimelle ja vohveliraudalle.  Elämään kuuluu turvattomuus (kodinkoneenkin elämään), joten en halunnut vakuutusta ja olisihan se maksanut 150 euroa. "Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi" sanoo Tuutikki Tove Janssonin kirjassa Taikatalvi.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kesäloma

Kokeilen rajojani, jätän blogini päivittämättä, sillä minulla ei ole mitään sanottavaa ja vähän aikaa sanoa sitäkään.

Aina kun olen alani ainoa lääkäri, ilmaantuu kinkkisiä ongelmia ratkaistavaksi ja työkavereiksi saapuu innokkaita kandidaattityttösiä. Olen yrittänyt opettaa heille mitä epikriisiin sanellaan. He ovat nopeita oppimaan. Nyt alkaa loma ja lähden piipahtamaan Porissa.

Luin Geir Gulliksenin erinomaisen pienen romaanin "Kertomus eräästä avioliitosta". Kirjan liepeessä kirjailijan mainitaan olevan Karl Ove Knausgårdin editori (Karl Oven nimi on muuten kirjoitettu virheellisesti väliviivalla). Karl Oven entinen vaimo Linda Boström on myös kirjailija. Seuraavaksi miehen talonmies ja kissa julkaisevat romaanit. On selvää, että kirjailija tuntee kirjailijoita ja ehkä inhimillistä, että näiden teoksia puffataan hänellä. Silti se vähän kummastuttaa.

Geir Gulliksen osaa kuitenkin kirjoittaa ja koukuttaa lukijansa melko yksinkertaisella avioliittotarinalla. Luin sen kaiken työmäärän keskellä kahdessa illassa. Lukija tietää jo intensiivisen tarinan alussa, että huonosti tässä käy "Someone's gonna hurt you like you hurt me". Hieno pieni psykologinen tarina.

Metso-kirjasto on avattu remontin jäljiltä. Kuin kotiin palaisi.


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Pesukone

Pistäydyin pikkuisen päivystämässä. Lääkärit istuivat ja tuijottivat koneitaan kun saavuin paikalle. Minuun kohdistui ainoastaan lääketieteen opiskelijan innokas kirkas katse.

Katsoin kotiin tultuani peiliin eivätkä silmäni välkkyneet kirkkaina vaan näyttivät kyynisen sameilta lätäköiltä.

Ehdin vuoden tauon jälkeen lääkärien kahvihuoneeseen Costa Ricasta ja kekseistä nauttimaan. Vanhempi mieskollega päivitteli nuoren erikoistuvan hoikkaa olemusta ja kysyi hänen painoaan (48 kiloa). Seuraavaksi hän pohti minkä painoiselta naiselta loppuvat kuukautiset. Ihmisessä pitää olla jotain vikaa jos hän painaa liikaa tai liian vähän ja varsinkin alipainoiselle asiasta kehdataan huomauttaa (minäkin olen joskus tehnyt niin, anteeksi).

Pesukoneeni hajosi. Ennakoivia oireita oli esiintynyt jo jonkin aikaa, mutta en halunnut niitä huomata. Nyt digitaalisessa näytössä vilkkui F-12, eikä mitään tapahtunut. Kone ei ottanut vettä, ei pyörinyt, ei metelöinyt, ei tärissyt. Jouduin siirtämään likaiset vaatteet takaisin likavaatekoriin.

Inhoan rikkoutuvia kodinkoneita. Koskaan et tiedä kannattaako kone korjata vaikka toisaalta tuntuu, että jo ekologisestikin se olisi järkevää. Sitä paitsi koneiden rassaaminen työllistää korjaajat. Kuitenkin tulee paranoidinen olo, että minua huijataan ja rahastetaan liikaa.

Ensi viikolla lupasivat tulla. Tässä tilanteessa kuulemma priorisoidaan kylmäkoneet vaikka mielestäni minun pesukoneeni on se kaikkein tärkein.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Mitäpä muuta

Näin töistä palatessani lokinpoikasen. Lintu seisoi jalkakäytävällä huterine jalkoineen ja hentoine asfaltinvärisine höyhenineen. Se oli pikkuisen ruma, hölmön näköinen ja ihana ja minä otin siitä kuvan. Mietin jo montako tykkäystä siitä facessa ja instagramissa saan.

Lokin vanhemmat kirkuivat lähistöllä. Punaisen auton ikkunasta mies huusi "Hyvin antoi kuvata!"

Koskaan ihmiskunnan historiassa ei asioita ole kuvattu yhtä ahkerasti kuin nykyään. Omaa naamaa, ruoka-annosta, oluttölkkiä, kissaa, koiraa, keittiötä, olohuonetta, ruokalistaa, bändiä, pionipenkkiä, taulua ja lokinpoikasta.

Sain viimein luettua Heikki Kännön romaanin Mehiläistie. Siinä oli paljon henkilöitä ja liikuttiin vallattomasti ajassa edestakaisin. Aikamatkailtiinkin (siinä oli jonkinlainen aikakone). Menin ihan sekaisin, enkä muistanut kenestä on kyse. Missä ja milloin? Oikeasti eläneitä henkilöitä ja kirjailijan mielikuvitustuotteita. Joseph Beuys. Natseja, mehiläisiä ja mies, jolla oli päässään kahdet aivot. Pitäisi lukea koko romaani uudestaan. Jotenkin kirja oli kiehtova vaikka inhoan kaikenlaista okkultismia ja epäselvyyttä.

Mitäpä muuta. Vielä neljä aamua. 

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Hävinnyt kortti

Perjantaina pukeuduin työtakkiin asiaan sen suuremmin keskittymättä. Teen monet arkiset asiat samalla tavalla. Takin taskuissa pullistelevat nuhruiset paperit, joiden tarkoituksen olen jo unohtanut, mutta en uskalla heittää silppuriin. Kannan taskuissa kyniä, stetoskooppia, pientä taskulamppua, hammastikkuja, EKG-viivainta ja muistitikkua.

Huusin kaikille huomenet ja menin avaamaan työkonettani. Huomasin, ettei rintataskussa roikkunut muovista koteloa, johon on työnnetty kuvallinen kulkukorttini sekä VRK-kortti, jota ilman töitä ei voi tehdä.

Nostin dramaattisen metelin, kiroilin, huusin "mistään ei tule mitään!", revin hiuksiani, kaivelin taskuni moneen kertaan, konttasin pukuhuoneen lattialla, muutkin konttailivat lattioilla (kaappien alla oli pölyä), laitoshuoltaja kävi perkaamassa roskat, mutta koteloa kortteineen ei löytynyt. Kotelossa on metallinen nipsu, jolla sen saa kiinnitettyä työvaateisiin, joten se ei ole mikään ihan huomaamaton.

Soittelin erinäisiä puheluita ja korttitoimistossa työskentelevä nainen lupasi tehdä minulle väliaikaisen kortin. Kävelin toimistoon, joka sijaitsee toisessa rakennuksessa. Tarvittiin ajokortti. Kävelin takaisin työpisteeseen ja palasin toimistoon. Sain väliaikaisen kortin ja uuden PIN-koodin. Nainen sanoi, että hän on kuullut monta tarinaa miten kortti saattaa hävitä tai tuhoutua. Eräs lääkäri oli tuonut näytille koiran syömän kortin riekaleet.

Lähdin iloisin mielin töihin. Hississä huomasin, että joku hiersi lapaluideni välissä. Työnsin käteni mekon kaula-aukosta ja vedin esille korttikotelon, joka oli liimautunut yläselän ihoon.

Unohdin vielä ajokorttini korttipisteeseen, mutta mitä siitä.



torstai 6. heinäkuuta 2017

Vieläkö on villihevosia

Olen väsynyt, uupunut, poikki, puhki ja halki. En jaksanut raahautua Runopihalle.

Muut värjöttelevät mökeillä, Vaasalandiassa, Mäntän taideviikoilla, Provinssissa. Istuvat autossa, junassa tai lentokoneessa. Minä teen töitä.

Katsoin netistä Skamia ja itkin kun William ja Noora lopultakin päätyivät yhteen. Klassisissa rakkaustarinoissa rakkauden täyttymisen eteen kasautuu valheita ja väärinkäsityksiä, mutta lopussa rakastavaiset juoksevat toistensa syliin.

Skamissa on jotain hyvin tuoretta ja raikasta. Välillä ei tapahdu mitään. Rakastavaiset tuijottavat toisiaan, nuoret näpyttelevät viestejä kännyköillään, puhutaan juhlimisesta ja seksistä. Norjalaiset ovat ymmärtäneet taukojen tärkeyden.

Kuuntelin eilen Satahäme soi -tapahtumassa Maria Ylipäätä ja Marzi Nymania. Oli siellä kaksi muutakin muusikkoa, mutta heidän nimensä olen unohtanut. Konsertti järjestettin vanhalla tallinvintillä. Ensimmäinen setti oli liian älykästä minulle: Sävelletään runoilijoiden teksteihin mahdollisimman huonosti tarttuvia melodioita. Vessajonon jälkeen olikin ihanaa musiikkia. Breliä, Astor Piazzollaa ja muuta. Viimeiseksi (ennen niitä oikeita viimeisiä) Ylipää lauloi "Vieläkö on villihevosia", josta kehittyi rasittava korvamato.

Edessäni istuva mies kuvasi vähintään joka toisen kappaleen kännykälleen. Sisäinen mielensäpahoittajani inhosi näkökentässä heiluvaa kännykkää. Katsooko mies kotona noita surkeita tekeleitä vai kiusaako hän niillä lähiympäristöään? Kännykkämiehen vaimo istui ymmärrettävästi toisaalla, kävi vain väliajalla hakemassa miehen repusta huivin.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Suunnistusta

Kävin S:n kanssa osallistumassa maanantairasteille. Metsänreunaan ajettiin autolla, joita oli niin paljon, että tarvittiin mies ohjaamaan liikennettä. Reittikartta maksoi 7 euroa. Lähdön liepeillä myytiin suunnistamiseen sopivia vaatteita ja kenkiä.

S on kokenut suunnistaja. Hän on etsinyt rasteja kuusivuotiaasta.

Sain käteeni kompassin, jota pyörittelin S:n ohjeiden mukaisesti. S löysi suoraan rasteille ja yritti selittää, että ne kärpäsen kakan näköiset pisteet kartalla olivat kiviä. Hän kysyi välillä mihin suuntaan meidän pitäisi mennä (ikäänkuin ei olisi tiennyt) ja minä asetin kompassin napani korkeudelle ja huidoin kädelläni mihin mahdollisesti kuuluisi suunnata. Polkuja ei ole nimetty kuten kaupungin katuja ja siksi metsässä liikkuminen on epävarmempaa.

Rastit löytyivät sieltä mihin oli kokoontunut eniten ihmisiä.

Astuin suonsilmäkkeeseen ja suovesi imeytyi lenkkitossuihini ja sukkiini. Alipainoiset suunnistajat ohittelivat poluilla. Heidän jälkeensä jäi vain hien, hyttyskarkotteen ja märän metsän tuoksu.  Melkein maalissa kaaduin selälleni.


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Pääkkö Suomi

Matkustin eilen bussilla Sastamalaan (vai onko se Vammala) Vanhan kirjan päiville. Bussi oli niin täynnä naisia, ettei kaikille löytynyt istumapaikkaa. Joku arveli, että tungos johtui Tellervo Koivistosta, joka esiintyi tapahtumassa. Salakuuntelin kahden naisen keskustelua. Toinen käytti sanaa "pääkkö", joka tarkoittaa kuulemma itsepäistä. Vanhan kirjallisuuden päivien teema oli sopivasti "Itsepäinen Suomi".

Kävin kuuntelemassa Markus Leikolaa ja Kaarina Hazardia, jotka olivat valinneet suomalaisesta kirjallisuudesta "itsepäisiä" tekstejä. Kaksi ammattilukijaa (Jarmo ja Mirjami Heikkinen) tulkitsivat ne ja erinomaisesti sen tekivätkin. Kyseessä on näköjään isä ja tytär. Heillä on tutut ja turvalliset äänet.

Markus Leikola oli valinnut tekstit Tove Janssonilta, Leena Lehtolaiselta (?), Juha Hurmeelta ja Pentti Saarikoskelta. Kaarina Hazard taas piti itsepäisinä Minna Canthin, Henriikka Tavin ja Riikka Alaharjun tekstipätkiä. Heillä oli kykyä analysoida tekstejä, joten tunti on viihdyttävä.

Kiertelin kirjapaljouden keskellä osaamatta ostaa mitään. Liiallinen tarjonta alkoi ahdistaa, luin kirjojen selkämyksiä yhtä päättämättömänä kuin etnisen ravintolan paksua ruokalistaa.

Kävin kuuntelemassa kahta runoilijaa, Susinukke Kosolaa ja Tuija Välipakkaa. Susinukke istui hallitun rennosti jakkaralla, oikeasta korvasta valui näyttävä korvakoru ja käsivarsiin oli tatuoitu kaikenlaista.  Hän oli kirjoittanut pitkän runon ihan tätä tapahtumaa varten ja luettuaan liuskan heitti sen huolettomasti lattialle.

Ostin miehen runokirjan "Avaruuskissojen leikkikalu". Susinukke perusti ensimmäisen runokirjansa julkaisemiseksi Kolera-kustantamon, joka oli kuulemma alkuun pelkkä logo kirjan kannessa.  Näin hän välttyi omakustanteelta, joka on ammattikirjailijoiden piirissä jonkinlainen kirosana.

Tuija Välipakka on jo kokenut kirjailija, hieno runoilija, Pirkkalaiskirjailijoiden puheenjohtaja ja aikaansaava nainen. Välipakka on perustanut satavuotiaan Suomen kunniaksi runoblogin Suomi on runo, josta voi lukea joka maanantai uuden aiemmin julkaisemattoman runon.

Runot saavat tällaisessa tyhmässä päässäkin aina jotain vinksahtamaan paikoiltaan.  

Kävin runoilijan ja hänen tyttärensä kanssa viinilasillisilla ja sain vielä autokyydin kotiin. En enää pelkää runoilijoita.