sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Madridissa 2

Elämäni on täynnä kauheita onnettomuuksia, joista useimmat eivät ole koskaan tapahtuneet (Montaigne on kuulemma kirjoittanut tämän). Siispä lentokone ei pudonnutkaan vaikka olin varautunut päinvastaiseen tai miten siihen nyt sitten varaudutaan. En edes lukenut istuimen taskusta löytyvää turvaohjetta. Join lentopelkokuoharia vain menomatkalla, takaisin tullessani päätin kokea lentämisen kauhut selvin päin.

Vielä kongressihuomioita. Kongressissa tarjoiltiin lounasta, jonne periaatteessa ryntäsi 14 000 ihmistä samaan aikaan (no muutama luultavasti katseli lounasaikaan taidetta Pradossa tai Reina Sofiassa tai haahuili kaupungilla). Muona,  jonka ehkä onnistuit saalistamaan, kerättiin pahvikippoon. Suurin osa tarjoiluvadeista oli tyhjiä, kun pääsit niiden äärelle. Yhtenä päivänä onnistuin saamaan liha- ja kalapalan, en muuta, toisena päivänä pääsin ensimmäisenä tortelliinilaarin eteen vaikka italialaiset tuuppivat. Minulla kuitenkin sattui olemaan kauha kädessäni. Ateria oli syötävä seisaallaan muiden tönittävänä.

Madridilaisen kulttuurikeskuksen elokuvateatterissa olisi esitetty Aki Kaurismäen elokuva Juha. Espanjassa elokuvat jälkiäänitetään espanjaksi, mutta onneksi Juha on mykkäelokuva. Espanjalaiset puhuvat englantia suomalaisia huonommin, mutta heillä ei ole yhtä suurta painetta kielitaidon kartuttamiseen, onhan maailmassa 470 miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat espanjaa äidinkielenään.

Luennoista minulle jäi mieleen, erään saksalaisen luennoitsijan esitys, jossa hän kertoi asuvansa kaupungissa, josta Scorpions -bändi on kotoisin ja erään luennoitsijan potilassitaatti ”We had plans, then I got sick. Now we try to make new plans”

Kuva on napattu kongressikeskuksesta.



lauantai 15. kesäkuuta 2019

Madridissa

Tänään rynkytin sisuskalujani nelisen tuntia pilvien yläpuolella. Turbulenssia, kuoppia ilmassa, kovin oli epätasaista meno. Aina kun "kiinnittäkää turvavyöt" -valo hetkeksi sammui, puolet lentokonematkustajista hyppäsi pystyyn ja asettui vessajonoon.

Madrid oli hieno kongressikaupunki, hieno kaupunki se oli muutenkin. Hotelliaamiaisen sämpylätkin olivat kovin pieniä ja sieviä. Hotellihuoneiden seiniin oli maalattu runoja, nukuin samassa huoneessa Pablo Nerudan espanjankielisen runon kanssa, mutta ei se häirinnyt untani.

Jos käveli Tribunal metroasemalle, tarvitsi junaa vaihtaa vain kerran ja sitten olikin jo perillä kongressikeskuksessa. Kyseinen rakennuskompelksi oli niin suuri, että liikkumista helpottamaan oli rakennettu samanlaisia hihnoja, joita näkee valtavilla lentoasemilla. Jokaisen osallistujan kaulassa roikkui muovikotelo, jossa saattoi lukea kongressivieraan nimen ja kotimaan sekä kongressiaikataulu niin pienellä präntillä painettuna, ettei aikuisnäöstä kärsivä sitä erottanut.

Nyt se sitten tapahtui: Nuori nainen tarjosi metrossa minulle paikkaansa. En huolinut vaan mökötin koko illan. Päädyin siihen, että espanjalaisen on niin vaikea arvioida suomalaisen ikää ja kuntoa, ja että nyt meni pieleen.

Käväisin taidemuseossakin, päädyin pikkumuseoon (niin luulin). Thyssen-Bornemisza museossa oli liiaksikin nähtävää. Yksityiseen kokoelmaan kuuluu maalauksia mm. sellaisilta taiteilijoilta kuin Dürer, Rafael, Titian, Rubens, Rembrandt, Caravaggio, Manet, Renoir, Cézanne, Van Gogh, Gauguin, Kandinsky, Picasso, Hopper, Rothko ja monilta muilta.

En ostanut kaupungista mitään vaikka paineet olivat suuret kun näin muiden raahaavan ostoskassejaan. Kävin kyllä muutamassa vaatekaupassa turistialueella ja huomasin, että vaatteet näyttivät maksavan jostain syystä tavallisimmin 25 euroa. Joudun ehkä katumaan ostamattomuuttani.

Alla kuva hotellin edestä kadulta tuloiltana. Yllä kuva kävelymatkalta Tribunalille.


tiistai 11. kesäkuuta 2019

Vihaan kokouksia

HBO:n Chernobyl -minisarja oli hyvä ja hyytävän totta. Toinen lapseni syntyi 28. huhtikuuta 1986. Sain tiedon onnettomuudesta sairaalaan. Vasta nyt ymmärrän, että se olisi voinut tapahtua yhtä hyvin Pietarin alueella, jolloin seuraukset Suomen kannalta olisivat olleet ihan toista luokkaa. Samalla tavalla viallisia voimaloita rakennettiin Neuvostoliittoon useita. Vaikenemisen, pelon ja valehtelemisen tapa oli laajalle levinnyttä.

Sekä Netflixillä että HBO:lla on paljon hyviä sarjoja (huonoja myös), itselle sopivan materiaalin löytäminen on vaikeaa. Siskoni lähetti minulle suosituksensa, joiden katsominen veisi kaiken aikani. Siskoni tietää makuni paremmin kuin algoritmit.

En muistanutkaan, miten rasittavaa on lähteä matkalle, pakata laukku, arpoa, mitä ottaa ja mitä jättää. Lukea säätiedotuksia, tsekata itsensä koneeseen, stressata ehtiikö ajoissa ja luopua kaikesta kotoisasta muutamaksi päiväksi. Pilata maapallo (maksoin lentomaksun ja ilmoitan sen teille, sillä ettehän te muuten tietäsi miten hyvä ihminen olen). Tämä ei ole huvimatka.

Osallistuin eilen skype-kokoukseen, eikä sekään ollut hääviä. Kaksi osanottajaa ei saanut skypeä toimimaan ja kaikki oli sekavaa. Vihaan kokouksia.

Tapaamme pian jos kaikki menee hyvin. Jos kone pysyy taivaalla riittävän pitkään ja liukuu pehmeästi sinne minne pitääkin.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Raparperipiirakka

Leivon pari kertaa vuodessa. Eilen ryhdistäydyin ja valmistin raparperipiirakan. Vieraat tykkäsivät. Leivonnan ikävä seuraus on se, että koska piirakkaan laitettiin vain 2 desiä piimää, minulle jäi 8 desiä piimää, enkä tiedä mitä sillä tekisin (ruokaa ei saa heittää menemään, enkä juo piimää). Jos joku piimän ystävä näkee tämän, niin tervetuloa hakemaan, Tampereelle on hyvät liikenneyhteydet. Leivonnan positiivinen seuraus on se, että leipomisen jäljiltä jäi 2 tl vähemmän leivinjauhetta (parasta ennen 2012) ja soodaa (parasta ennen 2010) kuin ennen marttamaista herätystäni.

Googlaten sain tietää, että piimästä voi tehdä sämpylöitä, leipää (vaatisi taas leipomista), lettuja ja smoothieita. Smoothie on niin hankala sana, että toivoisin sille suomalaista vastinetta. Nettisanakirjassa se käännetään pirtelöksi, mutta smoothien miellän terveystuotteeksi ja pirtelön jäätelöjuomaksi. Löysin piimäsmoothie-ohjeen, johon käskettiin laittaa mm. herneen versoja ja mehiläisen siitepölyä. Eikös kukista saa siitepölyä eikä mehiläisistä? En viitsisi pysäyttää siitepölyä kantavaa mehiläistä ja varastaa häneen tarttunutta siitepölyä.

Minulla on nyt puoli pellillistä raparperipiirakkaa, mutta se ei ole ongelma lainkaan.

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Bluesia saaressa

Saariblues järjestetään viehättävässä Viikinsaaressa, jonne pääsee laivalla Laukontorilta. Osallistuin tapahtumaan ensimmäistä kertaa. Yleisö koostui pääasiassa ei ihan nuoresta väestä, tarjolla oli syötävää, juotavaa, musiikkia ja tapahtumaan olisi saanut VIP-lippuja, joilla olisi päässyt aidoilla eristettyyn karsinaan. Musiikkia kuultiin kahdella lavalla, joten roudaukset eivät vieneet aikaa ja kaikki sujui joustavasti, joka on tällaisissa tapahtumissa harvinaista. Vessa- ja kaljajonot olivat kohtuullisia.

En osaa sanoa esiintyjistä paljon mitään, sanon silti.

Pauli Hanhiniemi esitti vanhoja hittejään akustisesti Ville Rauhalan kanssa. Pauli on ihana.

Seuraavasta esiintyjästä en osaa sanoa paljonkaan, sillä olen kuullut heitä vuosia sitten naapurin kellarissa. Tyly kohtalo on hieno bluesbändin nimi. Sen keksi aikoinaan naapurimme Jari. Bändi esittää bluesia suomeksi.

Iron Country Sisters oli kiva bändi, mutta oliko tämä bluesia? Ei haittaa, he olivat raikas tuulahdus helteisessä illassa. Nuoret naiset olivat ihan oikeastikin siskoksia ja osasivat laulaa. Heistä kuullaan vielä, pidin paljon.

Honey B Familyn karisma ulottui saaren joka nurkkaan, eikä se johtunut ainoastaan musiikin volyymista. Perhetrio toimi hyvin, tosin epäilen pojan ylipitkän rumpusoolon olleen pientä kapinaa vanhempia kohtaan.

Pepe Ahlqvist Harp osoitti, että sedät jaksavat heilua. Viimeinen esiintyjä Lady Sings the Blues jäi minulta kuulematta.

Hienointa oli lipua laivalla pitkin tyyntä Pyhäjärven pintaa takaisin kohti Laukontoria. Seisoin täyden laivan keulassa. Pelkässä kesämekossakaan ei tullut vilu.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Loma josta uneksin öisin

Keskustelin eilen kahden tutun toimittajan kanssa klikkiotsikoista, joiden päätarkoitus on saada mahdollisimman paljon klikkauksia. Niiden tavoittelemisesta voi tulla riippuvaiseksi. Blogipäivityksissäkin vetävä otsikko imee lukijoita.

Pitäisi keksi nimi romaanille. Nyt ovat muotia otsikot tyyliin "Naiset joita ajattelen öisin" tai "Nimi jolla kutsutaan öisin", tätä ennen suosittuja olivat kaikki -alkuiset kirjan nimet "Kaikki se valo jota emme näe",  "Kaikki minkä menetimme" tai "Kaikki mitä rakastin". Nämä nimet viittaavat johonkin herkkään, hauraaseen ja naiselle sopivaan ketään uhkaamattomaan piiloälykkyyteen. Yö vihjaa mahdollisesti romantiikkaan, jopa erotiikkaan, mutta ei tietenkään mihinkään rahvaanomaiseen (tiedän, ettei "Naiset joita ajattelen öisin" ole eroottinen kirja lainkaan).

Otsikolla on suuri merkitys niin kuin kirjan nimelläkin, varsinkin kun kirjailija ei ole tunnettu. Keksin äsken nimet "Loma jota ajattelen öisin",  "Lottovoitto josta uneksin öisin" ja "Kissa joka herättää öisin".

Lisään tähän erinomaisen ehdotuksen, jonka sain facessa: Pissahätä johon herään öisin". Sopii naisille ja prostatavaivaisille miehille. Ehdottomasti menestysteos.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Hyviä unia

Näin hiljattain unta, jossa työtietokone jumitti, olin myöhässä aikataulusta, eikä printterissä ollut paperia. Kaikki oli tahmaista ja vaikeaa. Viime yönä seilasin merellä ja tiesin, etten ehdi ajoissa Tampereen junaan ehtiäkseni töihin.

V on hankkinut painopeiton. Googlasin tuotetta, joka lupasi hyvän yöunen ja paljon muuta. Peiton painona toimivat pikkuisen puolalaiset lasipalllot. Veisiköhän peitto painajaisunet mennessään?

Lapsena mummolan täkit olivat turvallisen raskaita, eikä niiden alle päässyt yksikään mörkö. Peiton alle pedattiin päällyslakana, jonka yläosa käännettiin peiton päälle. Ei se lakana pysynyt paikoillaan vaan ryttäytyi yön aikana sängyn jalkopäähän.

Katson HBO:lta hienoa Tsernobyl-sarjaa. Meillä on töissä sairaanhoitaja, joka on kotoisin Ukrainasta. K ei lähtisi mistään hinnasta Tsernobyliin.

Kun eräs kirjoittajakaverini matkusti Tsernobyliin, kiellettiin häntä syömästä ja juomasta paikan päällä mitään. Pikkuinen ukrainalaismummo laittoi matkaseurueelle pöydän koreaksi, eikä herkuista olisi ollut kohteliasta kieltäytyä. Kaikki oli tietysti paikkakunnalta kerättyä ja itse säilöttyä.

Periaatteessa alueella ei saisi edes asua, mutta sehän ei muutamaa sitkeää mummoa haitannut.



sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Yllätin mieheni poron katselusta

Inhoan "Lomalle lompsis" -ilmoitusta. En ole jäämässä lomalle, tuli vaan muuten mieleeni.

Innostuin googlaamaan kyseistä tekopirteää mökkisaunan, grillimakkaran ja oluen tuoksuista tokaisua ja päädyin kuuntelemaan Kalevauvan samannimistä kappaletta. Löysin vielä yhtyeen lukutaitokampanjaan liittyvän biisin, johon on kerätty nettipalstojen hassuja virheitä. Suosikkini on "Yllätin mieheni poron katselusta".

Istuimme eilen kahden luokkakaverin kanssa melkein kolme tuntia ruokapöydässä. Eteemme kannettiin pieniä jaettavia annoksia toisensa perään. Tällä kertaa emme saaneet perunankuorilientä, mutta erilaisia emulsioita ja kumkvattia. Kieltämättä välillä tuli mieleen satu keisarin uusista vaatteista.

Ilta oli mukava, nautimme ruokaviinit ja sovimme kaikenlaisista lomamatkoista ja muista aktiviteeteista. Saa nähdä riittääkö energia enää niiden toteuttamiseen.

Kotimatkalla tuntematon miesporukka jakoi meille oluttölkit. Olen viime aikoina käynyt niin vähän ilta-aikaan ulkona, etten tiedä onko tämä joku kaupungin tai olutpanimon uusi kampanja.




perjantai 31. toukokuuta 2019

Musikaali

Mietin vielä tuota eilistä päivitystä, sillä vanha ystävä, luokkakaverini Kuopiosta tuli kylään (ja lähti nyt tapaamaan tätiään, mutta palaa sen jälkeen takaisin, jos ei eksy matkalla). Kyse ei ole siitä mistä keskustellaan vaan vuorovaikutuksesta. Siitä, että kumpikin on kiinnostunut toisen elämästä, eikä ainoastaan omastaan.

Editoin kässäriäni (kässäri on vieläkin minulle nolo sana). Luen tekstiä ääneen yksikseni. Aamun tein hommia kirjastossa, jossa en voinut pälättää ääneen vaan muodostin äänettömiä sanoja, joka ei ole ihan sama kuitenkaan. Näytin typerältä.

Näin eilen Elton Johnista kertovan musikaalin. Mies on säveltänyt montakin hienoa pop-kappaletta. Elokuvassa väännettiin rautalangasta, miten kurja lapsuus Reginal Kenneth Dwightillä oli. Hahmojen mustavalkoisuus häiritsi: mummo-hyvä, äiti ja isä-pahikset, Bernie Taupin (sanoittaja ja yhteistyökumppani)-hyvä ja miesystävä-paha. 

Näyttelijät olivat ihan ok vaikka nykyään kaikki näyttelijät näyttävät liian lihaksikkailta, ei sellaista 70-luvulla ollut. Taron Egerton oli hyvä Elton Johnin roolissa ja Jamie Bell oli supersöpö Bernie Taupin.

Minusta tuntui, että musiikkia olisi voinut olla enemmän, mutta elokuvassa kuultiin kuulemma 22 laulua. Ehkä niitä ei sitten ollut vähän. Kappaleita ei kuultu kronologisessa järjestyksessä, ilmeisesti dramaturgisista syistä. Olisi ollut mielenkiintoista tietää minkälaisessa elämäntilanteessa mikin kappale syntyi. 

Huume- ja alkoholihörhöily alkoi välillä kyllästyttää. Asiaan kuuluvat itkut tirautin lopussa. Lopputeksteissä näytettiin autenttisia kuvia artistista ja kyllä hän oikeasti käytti esiintyessään mm. barokki-tyylistä naistenleninkiä, punaista haalaria, siipiä, mitä kummallismpia silmälaseja ja kanapukua. 



torstai 30. toukokuuta 2019

Eihän se pahalta tunnu

Olen saanut viime aikoina blogiosoitteeseeni parikin fanisähköpostia. Eihän se pahalta tunnu.

Joskus tulee mieleen, että milloin jonkun ihmisen elämä on niin mielenkiintoista, että sitä viitsii seurata. En tarkoita nyt knausgårdilaista kirjallisuutta vaan tavallisia kohtaamisia. Olen miettinyt asiaa monta päivää, joten listaan ajatuksiani tähän alle:

1. Elämän jakamisen pitää olla vastavuoroista. Keskustelukumppanin monologi on melko harvoin erityisen kiinnostava.

2. Mitä läheisempää sen parempi. Ystävien juttuja kuuntelee yleensä mielellään vaikka tarinoiden käänteet eivät olisi järin dramaattisia. Omien lasten tekemiset kiinnostavat enemmän kuin työkavereiden (anteeksi työkaverit!).

3. Lapsista ja varsinkin lapsenlapsista puhutaan ymmärrettävästi paljon, silloin kun niitä on sattunut siunaantumaan. Jos kyseisen jälkeläisen elämää on seurannut ihan livenä niin onhan se kiinnostavaa, mutta kun kuuntelen juttuja tuiki tuntemattomien muksujen koulumenestyksestä tai harrastuksista, niin mietin seuraavan viikon kalenteria, lasken montako viikkoa on lomaan tai suunnittelen seuraavaa blogipäivitystä.

4. Itseironia miellyttää, silloin kuuntelee mielellään juttua vaikka autonpesussa käynnistä. Itsensä kehuminen on rasittavaa (varsinkin kun sitä menestystä on). Kyse saattaa olla huonosti torjutusta kateudesta.

5. Toisten ulkomaanmatkat ovat tylsiä. Unohdan tämän aina kun kerron sadatta kertaa siitä miten kahdeksankymmenluvulla matkustin Neuvostoliiton halki junalla Istanbuliin, mutta se olikin mielenkiintoinen matka.

6. Ilman jäätelöä, kuohuviiniä, huumeita, mörkömukia, parisuhdetta tai autoa voi elää, mutta ilman huumoria ihminen riutuu pois kuin huonosti hoidettu huonekasvi.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Urheilu

Sunnuntai-iltana tungin korvatulpat korviini, voitelin nahkaani voiteilla ja kallistuin vuoteelleni. En kuullut minkäänlaista yöllistä mölinää vaikka ikkuna oli auki.

Luin seuraavan aamun lehdestä, että olemme jääkiekon maailmanmestareita. Nyt tiedän kuka on Mörkö, sillä olen lukenut hänen sukulaistensa, opettajiensa sekä kummien ja kaimojen haastattelut. Katsoin Areenasta kun joukkue istui lentokoneessa, käveli lentoasemilla ja ajoi bussilla. Jonkun pelaajan vaimo itki. Pelaajien onnistuminen ja ilo liikutti minuakin vaikka en oikeastaan halua katsoa jääkiekkoa.

Kuntosaliharrastukseni etenee. Treenausmetodini on yksinkertainen: Katson mikä laite sattuu olemaan vapaana. Astelen rohkeasti kohti vempelettä, tarkastan kyljen kaavakuvasta miten sitä käytetään, säädän painot randomilla ja sitten vähennän niitä. Teen kolme kymmenen toiston jaksoa, joiden välissä huilaan hetken. Tulosta on ihan pakko tulla.



sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Tallinna sumussa

Kävimme neljän hengen naisporukalla Tallinnassa. En tehnyt mitään matkajärjestelyjen hyväksi, eikä minulle taideta antaa sen tyyppisiä tehtäviä sen jälkeen kun järjestin kerran Dublinin matkalle Airbnb-kämpän. Asumus sijaitsi kellarissa, vessa toimi milloin toimi ja kämpän nurkassa lattialla lojui joulukoristeita keskellä kesää.  Nyt yövyimme kivassa hotellissa melko lähellä rautatieasemaa, tuo Dublin-kaveri varasi majoituksen.

Tallinna näytti kovin viehättävältä ja oli Helsinkiin verrattuna edullinen. Saavuimme kaupunkiin perjantai-iltana ja ehdimme käydä illallisella, ei muuta. Ruokailun aikana mereltä nousi kuvauksellinen sumu.

Lauantaina kävimme Mikkeli museossa (joka ei siis sijaitse Mikkelissä) gruusialaisen itseoppineen avantgardistin Pirosmanin maalausten näyttelyssä. Jotain vilpitöntä niissä taideteoksissa oli.

Kumussa kiersimme myös, mutta Gustav Klucis ja Itä-Euroopan konseptuaaliset (poimin hienon termin netistä) vaatteet eivät nyt minua lämmittäneet.

Tärkeintä oli katsella kaupunkia ja olla toisten seurassa.  Viime hetkellä muistimme, että matkoilta kuuluu ostaa jotain ja nyt omistan paperikuidusta valmistetun repun ja punaiset kävelykengät. Kumpiakaan en oikeasti välttämättä tarvitse.

Paluumatkalla laivan Tax Free -myymälässä nuori työntekijä kysyi minulta, mitä etsin. Sanoin, että saattaisin ostaa ripsivärin, jolloin nainen ohjasi minut tunnetun kosmetiikkabrändin tuotteiden ääreen. "Käytän tätä ripsiväriä", hän pyöritti edessäni koreaa hopeanväristä pakkausta. Sitten hän vilkaisi minuun ja lisäsi "Äitinikin käyttää tätä... ja mummoni. " Ostin kyseisen kosmetiikkatuotteen.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Matkanen

Lähden tänään käväisemään Tallinnassa. Menemme neljän naisen porukalla pienelle kulttuurimatkalle ja palaamme jo huomenna.

Vagifem vagitorioita saa kuulemma Virosta merkittävästi halvemmalla kuin Suomesta. Suunnittelimme erään kollegan ja kaverin kanssa Viroon vagitoriomatkoja. Kyseisiä estrogeenivalmisteita voisi kuljettaa kaljakärryillä Suomeen. Ovat kevyempiäkin kuin kaljatölkit. Voisin ryhtyä yhteistyöhön vaikka Ikaalisten matkatoimiston kanssa ja kirjoittaa vaadittavat reseptit.

Ikävä kyllä suomalaisetkin reseptit käyvät, joten tästä ei liene bisnekseksi. 

Matkalukemiseksi otan virolaisen Kai Aareleidin romaanin Korttitalo. Minulla on taipumusta yliarvioida käytettävissä oleva lukuaika.

torstai 23. toukokuuta 2019

Tuntematon kirjailija

Ei ole mitään sanottavaa. Moni pitäisi asiantilaa merkkinä siitä, että kannattaa olla hiljaa, mutta minä otan pään tyhjyyden haasteena.

Matkustin eilen ratikalla Arabianrantaan. En ollut tiennyt sellaista paikkaa olevankaan. Kuin olisin ollut ulkomailla. Jännitin koko matkan olinko ottanut mobiililipun oikealle vyöhykkeelle, joka sai kaiken tuntumaan vielä enemmän rentouttavalta kaupunkilomalta.

Kävin kustantamon tilaisuudessa, jossa oli monta täysin tuntematonta kirjailijaa. Jännitän aina osaanko kättelytilanteessa sanoa nimeni oikein, joten muiden nimet eivät jääneet päähäni. Eräs mies sanoi olleensa Finlandia-ehdokkaana. En ollut kuullutkaan.

Söimme ruokaa notkuvilta kertakäyttölautasilta epäekologisilla muovihaarukoilla ja joimme tölkkiviiniä. En ollut kuullut kenestäkään, eivätkä he olleet kuulleet minusta. Pikkuisen liioittelen, oikaisen, koska se kuulostaa paremmalta kuin parin poikkeuksen mainitseminen.

Junamatkalla istuimme ravintolavaunuissa ja vertailimme osallemme koituneita pettymyksiä.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Se on suoritettu

Esitys on pidetty, encore järjestetään syyskuussa ihotautiklinikassa. Kenraaliharjoituksen pidin Kertulle, joka nukkui ihan ensimmäisestä diasta viimeiseen saakka. Kertussa ei ole tippaakaan lääkäriainesta.

Kun valmistelen esitelmää, yritän imeä itseni täyteen itsevarmuutta. Uskon lopulta valheeseen, jonka mukaan hallitsen asiat vaikka todellisuudessa olen epävarma kaikesta. Jälkeenpäin tulee tyhjä olo ja hävettää vähän.

Suositut luennoitsijat erittävät karismaa, joka lämmittää luentosalin jokaisen nurkan. Ei heidän sanomansa ole välttämättä sen tärkeämpi kuin ankean supattajankaan. Luennoinnoitsijan kuuluu näytellä alansa asiantuntijaa. Mitä parempi näyttelijä sen pidemmät aplodit.

Esitykseen valmistautuessani huomasin taas kerran miten vähän loppujen lopuksi tiedämme vaikka ollaan olevinamme parempia kuin ne jotka parantavat yrteillä ja kuppaussarvilla. Paljon on vielä nuorisolla tutkittavaa. 
 


lauantai 18. toukokuuta 2019

Haku nro 2

Katsoin Areenasta sen pätkän Helsinki Lit -tapahtumaa, jossa virolainen Kai Aarelaid ja suomalainen Joel Haahtela keskustelevat kirjoittamisesta.

Kirjailijoiden kemia toimi niin hyvin, että heidän ajatuksenvaihtoaan oli nautinto kuunnella. Haastattelun päätteeksi Aarelaid luki Korttitalo -romaaninsa lopun, joka oli niin kaunis, että minua itketti. Huomautan vielä, että Kai on nainen.

Tilasin Aarelaidin romaanin kirjastosta ja tällä hetkellä edelläni kököttää vain kolme lukijaa, joten melkein jo saatan nähdä Korttitalon, Haahtelan Adelen kysymys ei vielä edes siinnä, sillä kirjaa odottaa vielä 83 lukuhaluista ennen kuin pääsen kyseisen pienoisromaanin kimppuun.

Käväisin torstaina Telakan terassilla ja näin sattumalta yhden kirjoitusystäväni, joka esitteli minut kaverilleen tähän tapaan "Tämä nainen on kirjoittanut sen Ei saa mennä ulos saunaiholla -romaanin".  Kaveri hämmästeli "Oletko ihan oikeasti kirjoittanut sen? Ihanko totta? Ihana kirja." Minulla on fani.

Olen istunut (liian) suuren osan päivää sisällä ja yrittänyt tehdä vajaan puolen tunnin esitelmää. Poistanut dioja ja lisännyt niitä. Yrittänyt ymmärtää kaavakuvaa verisuonesta ja valkosoluista, jotka näyttävät pannulle levinneiltä kananmunilta. Sen tyyppinen kuva nostaa esityksen tasoa. Esitelmässä pitää aina olla jotain, jota kukaan ei ymmärrä, ei edes esityksen pitäjä. Saattaa kylläkin olla, että joudun poistamaan laatudian, sillä aika ei taida riittää.

Blogissani on käyty tähän mennessä 1 002 405 kertaa. Suosituin teksti on vuodelta 2013 ja nimeltään Haku. Tekstin suosio liittynee siihen, että siinä käsitellään hakusanoja, joilla blogiini on päädytty ja niihin kuuluvat jostain käsittämättömästä syystä  "päiväpano" ja "Ullan serkun nainti saunassa". Viimeisen kuukauden sisällä blogistani on etsitty tietoa Katri Helenan miehestä, serveteistä, joihin on painettu firman nimi ja tänä vuonna palkituista äideistä.


perjantai 17. toukokuuta 2019

Myöhäisaikuisuus

Ihmisen elämä on periaatteessa jatkuvaa ikäkriisiä, jossa harvoin onnistuu olemaan oikean ikäinen. Tämä koskee erityisesti naisia. Työnantajan kannalta ei saisi olla lastentekoiässä, muuten kyllä.

Jos vanhempainvapaat jaettaisiin tasaisesti molemmille vanhemmille ja edellytettäisiin miehen osallistuvan lasten hoitoon samassa määrin kuin naisen, niin miehen riski jäädä lasta hoitamaan olisi jatkuvasti läsnä.

Mies voi venyttää nuoruuttaan hankkimalla nuoremman kumppanin ja mahdollisesti tekemällä lapsia hänen kanssaan. Tämän päivän Hesarissa tosin kerrottiin, että iäkkäiden (yli 45-vuotiaiden) miesten lapsilla on enemmän ongelmia kuin nuorten. Tämä heijastui jo jälkeläisten sikiöaikaan.

Kun ketään ei saa sanoa vanhaksi, pitää ikää kierrellä ja kaarrella. Ikänäöstäkin on tullut aikuisnäkö. Luin aamun lehdestä itseeni sopivan määritelmän: vielä työssä käyvä myöhäisaikuinen.

Eilisessä lehdessä kerrottiin Tampereella aktiivisesti toimivasta ja laajenevasta yhdistyksestä Tampereen entisistä nuorista.  Entiset nuoret näköjään keskustelevat, bilettävät, käyvät elokuvissa ja paljon muuta.

Päätän aamun ikäkriisiraporttini ja lähden suihkuun.  Siellä ei saa viihtyä pitkään, jollei halua maailman tuhoutuvan. Siinä mielessä olen oikean ikäinen, etten tule sitä romahdusta kokemaan. Näin optimistisin toivotuksin siirryn viikonloppuun.




torstai 16. toukokuuta 2019

Elä!

Vedin aamulla jalkaani keltaiset sukkahousut, pian varmaan täräytän päähäni hassun huovutetun hatun. Seuraavassa vaiheessa sanon "En minä enää mitään tarvitse". Nyt onneksi kuljen kohtalaisen huolettomasti keltaiset koivet vilkkuen. Elämä on jatkuvaa ikäkriisiä.

Lapsena Savossa sanoin poikaserkulleni "Elä!" (tämä tarkoitti älä, hän kiusasi minua) ja serkku vastasi "Elänhän minä jos et sinä tapa." Mistäköhän tämäkin tuli mieleeni.

Louis Therouxin dokumentissa "Theroux ja oikeus kuolla" toimittaja matkustaa Yhdysvaltojen länsirannikolle haastattelemaan ihmisiä, jotka haluavat valita miten ja milloin kuolla. Valinnanvapaus on tässäkin valttia.

Ohjelmassa seurataan miestä ja naista, jotka opastava erästä naisihmistä ottamaan hengen itseltään. Hommaan liittyy kumiletkuja, tarkemmin asiaa ei onneksi avata. Kuolemaa toivova nainen liikkuu sähköpyörätuolilla, mutta muuten hän vaikuttaa virkeältä ja hyvävointiselta. Naista kuunnellessa tulee mieleen, että suurimmat motiivit kuolla ovat ehkä kuitenkin yksinäisyys ja taloudelliset vaikeudet.

Theroux tapaa myös kahta perheellistä ihmistä, jotka sairastavat parantumatonta syöpää. He ovat tilanneet tarvittavat myrkyt postitse, näin ainakin ymmärsin. Vanhemman miehen kuolema omaisten ympäröimänä onkin kaunis, mutta hän olisi näin lääkäri silmin kuollut aika pian ilman apuakin. Syöpää sairastava naisen poika säälittää, sillä äiti kertoo pojan kuullen avoimesti kuolemantoiveestaan ja hankkimastaan myrkkykombinaatiosta.

Nämä asiat eivät ole helppoja taloudellisten intressien vuoksi, puhumattakaan monista inhimillisistä tekijöistä. Onhan vanhuksen, vammaisen tai parantumattomasti sairaan varhainen kuolema se kaikkein halvin vaihtoehto.

Theroux kysyy haastateltavilta kovin suoria kysymyksiä, mutta tekee sen ihailtavan kunnioittavasti.

tiistai 14. toukokuuta 2019

Kuntosalitreeni

Olen merkinnyt kalenteriini tälle viikolle kaksi kuntosalitreeniä. Toivon (mutta en usko), että merkinnät pakottavat minut raahautumaan noiden raudanhajuisten kidutuslaitteiden ääreen.

Keskustelin eilen itseni kanssa:

Olet merkinnyt tälle päivälle kuntosalikäynnin.
Aion maata sohvalla lueskelemassa. Ehkä torkahdan lyhyesti. Liian pitkät päiväunet heikentävät yöunta.
Kuntoilu virkistää.
(Näytin tässä kohtaa itselleni keskaria)
Olet tehnyt sopimuksen. Allekirjoittanut paperit. Olet avioliitossa Fitness-helvetti oy:n kanssa. Vain kuolema teidät erottaa.
Siellä soitetaan paskaa musiikkia. Minulla saattaa olla kuumetta.
Ei sinulla ole koskaan kuumetta. Muista venytellä.

Mieshenkilö pesi naisten pukuhuoneen lattiaa. Veteli huolellisesti lastalla koko lattiapinta-alan. En oikein tiennyt riisuutuisinko vai odottelisinko. Järjestelin huolellisesti treenivaatteitani niin kauan kun mies viipyi huoneessa.  Hän ei ollut tippaakaan kiinnostunut minusta vaatetettuna, joten tuskin hän olisi innostunut minusta yhtään sen enempää vaikka olisin kirmaillut hänen edessään ilkosillani. Olin hänestä yhtä kiehtova kuin koliseva metallikaappi, johon ripustin vaatteeni.

Kun olin saanut vaatteet päälleni, loikin pälyillen pitkin salin nurkkia, etsimässä tutun näköisiä vimpaimia. Teeskentelin näkymätöntä. Epäilen, että reitti timmiin vartaloon tulee olemaan pitkä ja mutkikas. Kalteva reitti, jota on kuljettava ylämäkeen.

No virkistyinkö? En.



sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Näin hyttysen

Sain kustannustoimittajalta kommentit käsikirjoituksestani: "Sinun ainutlaatuinen kirjoitustyylisi sopii erinomaisesti tällaiseen hieman kolkkoon tarinaan, jossa on huvittavatkin puolensa". Tuo ainutlaatuinen ei välttämättä ole mikään kehu.

Haluaisin heti ryhtyä muokkaamaan tekstiäni, mutta on pakko tehdä esitelmää. Jostain syystä kumpikaan työ ei nyt sitten etene.

Moni kokee saamansa palautteen hankalana. En koe minkäänlaista ristiriitaa käsikirjoituksen kehittämisehdotusten suhteen. Yksikään sana tai tarina ei ole minulle niin pyhä, ettenkö voisi pohtia, olisiko sitä mahdollisuus parantaa (usein on). Ihmiset jotka viitsivät lukea (ilmaiseksi tai työkseen) toisen keskeneräistä tekstiä ja antaa palautetta, ojentavat kirjoittajalle arvokkaan lahjan.

Oi miten paatoksellista.

Kävimme jälkeläiseni P:n ja kahden koiran kanssa retkeilemässä Kintulammilla. Emme olleet siellä yksin. P sanoi, että metsässä hengailu on muotia. P keitti kahvit, paistoimme makkarat ja söimme pullat. Näin hyttysen.

Koen syyllisyyttä siitä, etten ole ollut hyvä äiti. Eräs ihminen sanoi minulle "Ehkä voisit jo luopua tuosta".

Hyvää äitienpäivää hyville äideille, huonoille äideille, keskinkertaisille äideille, lapsettomille (niille, jotka olisivat halunneet lapsia ja niille, jotka eivät koe äitiyttä omaksi jutukseen), tädeille, sedille, kummeille ja kaikille, joilla on ollut äiti!


perjantai 10. toukokuuta 2019

Kalasandaalit

Kävin eilen potilaana erään erikoisalan poliklinikalla. Siellä oltiin kovasti ystävällisiä ja lääkäri tuli ovelle käsi ojossa vastaan. Vastaanotolla työskennellyt sairaanhoitaja sanoi minulle "Ajatella, veljeni on syntynyt neljä päivää ennen sinua". Todella hämmästyttävä yhteensattuma.

Istuimme R:n kanssa tänään kirjaston kahvilassa. R oli tuohtunut Tokmannilla myytävistä muovisista naisten kalasandaaleista siinä määrin, että oli laatinut asiasta reklamaation liikkeen asiakaspalveluun. Vastauksen mukaan kyseiset muovihärpäkkeet ovat olleet niin suosittuja, että niitä on pitänyt tilata lisää. Turhakkeita myydään liikkeen verkkokaupassa hintaan 7.99. Sandaalit ovat nettikaupan mainoksen mukaan "huikean hauskat". Kalan pyrstö kaartuu ylöspäin kantapään kohdalta ja varpaat kurkistavat räikeän vihreän kalan suusta. Kalan suomupinta näyttää "aidolta".

Lyön jokaista kalasandaalin ostajaa aidolla hauella päähän.

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Ystävä

Hesarin kolumnissa ystävä määriteltiin ihmiseksi, jonka seuraan voi hakeutua aiheuttamatta hämmennystä.

Ystävä on henkilö, jolle voi soittaa vaikka ei olisi mitään asiaa. Jos ystävä ei vastaa niin hän soittaa kyllä myöhemmin ja silloin sanotaan "Ei minulla mitään asiaa ollut, soittelin ihan huvikseni".

Jollain jurakaudella puhelut olivat niin kalliita, varsinkin kaukopuhelut, että isä huuteli ja komensi lopettamaan vaikka kuinka tärkeitä asioita olisi ollut pohdinnassa.

Kouluaikaan annettiin ystäväkirja kavereiden täytettäväksi. Kirjassa kysyttiin hiusten ja silmien väriä, ikää, lempinimeä, toiveammattia, harrastuksia ja kaikenlaista muuta. Minulla ei ollut lapsena lempinimeä ja paha mieli siitä, että jouduin jättämään kyseisen kohdan tyhjäksi. Enpä tuotakaan traumaa olisi muistanut ilman tätä päivitystä.

Nyt kaikkein kalleinta on ihmisen oma aika. On kuulemma mahdollista suoriutua sadastaviidestäkymmenestä ystävästä. Epäilen. Minulla on 282 "ystävää" ja lisäksi ne, jotka eivät ole facessa, joten kaikkien kanssa ei mitenkään ehdi kahville.

On lapsuuden ystäviä, kirjoitusystäviä, salaisia ystäviä (no ei oikeasti, ei ainakaan enää), työystäviä, homo- ja heteroystäviä, pariskuntaystäviä, sukulaisystäviä, rasittavia ystäviä (joita pidetään ihan vaan nostalgiasyistä), kadehdittavia ystäviä, ystäviä, joille tulee uskouduttua, kevytystäviä. 

Ystävä on ennen kaikkea ihminen, jonka seurassa voi olla ihan oma typerä itsensä.


maanantai 6. toukokuuta 2019

Sormenjäljet

Menin tänään ensimmäistä kertaa eräälle edulliselle kuntosalille. Virka-ajan ulkopuolella salille kulkemista varten  tarvitaan kortti ja sormenjälki, jota yritettiin saada meikäläiseltä kolmesta sormesta onnistumatta. Kun ihmettelin, mistä tämä johtui, räpäytti nuori kuntosalityttö ripsienpidennyksiään ja sanoi "Ne saattaa olla niin kuluneet".

Ryhdyn rikolliseksi! En jätä jälkeeni edes sormenjälkiä. Näytän muutenkin vaarattomalta.

Kuntosalilla soi ärsyttävä jumputtava musiikki, joka ei kunnolla edes kuulunut. Kaikkien korvilla keikkuivat omat kuulokkeet. Mitä järkeä on musiikissa, kun jokainen nauttii mielimusiikistaan treenatessaan?

Tämä kuntosali oli jonkinlainen askeettisuuden temppeli: ei sohvaryhmiä, ei saunaa, ei naistenlehtiä, ei hyväntuoksuisia suihkuvaahtoja. Raakaa rautaa ja lihasta vaan.

lauantai 4. toukokuuta 2019

Puolikas Otavaa

Onko muilla samoja ongelmia? Luultavasti on. Jo lapsena pelkäsin kaikenlaisia katastrofeja. Jos äidin vatsa oli kipeä, hän oli kuolemassa vatsasyöpään. Jos vanhemmat myöhästyivät, he olivat joutuneet auto-onnettomuuteen ja kuolleet ja me lapset joutuisimme lastenkotiin.  Omien lasteni varalle oli tarjolla pedofiilejä, rattijuoppoja, eksymisiä ja sarjamurhaajia. Muutaman minuutin myöhässä oleva ex-aviomies makasi hukkuneena ojassa, nukkui humalaansa putkassa tai ilakoi toisen naisen sängyssä.

Mielikuvitukseni on taantunut, sillä viiden minuutin myöhästyminen ei enää automaattisesti merkitse läheisen murhatuksi tulemista.

Yritän nyt edetä tästä Tolkieniin. Mies oli orpo ja joutui veljineen elämään toisten armopalojen varassa.

Katsoin eilen Dome Karukosken elokuvan Tolkien. Tolkienilla oli mielikuvitusta kerrakseen. Täytyy myöntää, että olen pariin otteeseen yrittänyt lukea hänen romaaniaan "Taru sormusten herrasta" onnistumatta pyrkimyksessäni. Pokkari odottaa edelleen kirjahyllyssäni.

Elokuva oli ihan kelvollista epookkia , onhan samantapaisilla tullut aiemminkin itseään viihdytettyä. Elämänkertaelokuvan aiheeksi on valittu kirjailijan nuoruus ja rakastuminen Edith Brattiin, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa.

Ihmetytti miksi kuumeinen päähenkilö jätettiin taistelun tuiskeessa makaamaan jalat verenpunaisessa lammikossa, kun ei olisi tarvinnut kuin hiukan kiskaista miestä ylemmäs, jolloin saappaat olisivat olleet kuivalla maalla. Viltti kuitenkin heitettiin John Ronald Reuelin peitoksi.

Edith Brattista oli tehty ihan oikea ihminen ja lähes feministi, josta pisteet elokuvalle. Elokuva, jossa pohditaan sanoja ansaitsee myös puolikkaan lisätähden. Ihana oli myös nuorten miesten seura T.B.C.S., jossa juotiin teetä ja keskusteltiin sivistyneesti.

Minusta on tullut vaativa katsoja, niin käy kun näkee liikaa elokuvia. Tällainen huolella tehty ja siististi näytelty elokuva ei saa korkeaa pistesaalista.

Kolme ja puoli tähteä. Onhan se kuitenkin puolikas Otavaa.

torstai 2. toukokuuta 2019

Melkein unohdettua

Ihmisen päässä risteilee ajatuksia kuin asiakkaita parhaaseen toriaikaan Tammelantorilla.  Ideat luulee muistavansa, eikä niitä viitsi kirjoittaa ylös. Kattia kanssa, ei niitä saa palautettua mieleensä enää tunnin kuluttua.

Pieni jälkikäteishuomio Pietarista: Paikallisissa ruokakaupoissa Pauligin neljänneskilon(!) kahvipaketteihin oli viritelty varashälyttimet.

Palaan vielä vappuun. Lapsuuden vappuihin kuuluivat komeat punaiset säähavaintopallot, jotka isä puhalsi täydellisen pyöreiksi ja pinkeiksi. Isä laittoi vappuna päähänsä kellastuneen ylioppilaslakin, joka oli mielestäni ruma. Jos ylioppilaslakkia sovitti, ei koskaan päässyt ylioppilaaksi. Lakkia säilytettiin vaatekaapissa, ylähyllyltä löytyi myös isän maisterin laakeriseppele ja diplomi. Seppele oli hauras ja pölyinen ja sitä piti käsitellä varovasti.

Muistan äitini ylioppilasjuhlat lähinnä sen aikaisesta aviokriisistäni. Äitini kirjoitti ylioppilaaksi viisikymppisenä.

Löysin mainion kirjailijan (Ali Smith). Kirjoitusystäväni suositti hänen kirjojaan, joita on suomennettu kaksi: "Satunnainen" ja "Oli kerran kello nolla". Romaanit on näköjään suomentanut Kristiina Drews. Kääntäminen ei ole varmaankaan ollut ihan helppoa, sillä kirjailija pitää sanaleikeistä. Molemmissa romaaneissa sinänsä pieni nyrjähdys saa ihmisten elämän sekaisin. Pidän kirjailijan huumorista.

Mainostan tässä tamperelaista divaria, Lukulaaria, josta toinen Smithin romaani löytyi, toisen lainasin kirjastosta.

Tämä postaus oli melkoisen sekava, mutta omapahan on blogini. Lähiviikkoina tulee täyteen peräti miljoona käyntiä. Lienevätkö kaikki pistäytyjät ihmisiä vai ovatko robotit vallanneet blogini. Tulevan juhlan kunniaksi laitoin Kertun kuvan tuohon ylle.

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Tahtoisin lopuksi oksentaa nurmikolle

Sain uuden kauniin muistikirjan, jonka kannet voi solmia kiinni punaisilla nauhoilla. En keksi muistikirjani arvoisia ajatuksia. Ehkä kykenen vielä jonain päivänä ylittämään tämän tyylikäs muistikirja -kynnyksen. Niina Hakalahti opetti, ettei muistikirja saa olla liian hieno, sillä sellaisen kirjan sivut tuijottavat kirjoittajaa turhan vaativina.

Olen katsellut Kandit-ohjelmaa, joka kertoo eläinlääketieteen kandidaateista ensimmäisissä työpaikoissaan. Itkenyt koiran lopetukset ja lehmän synnytykset. Eläinlääkärin työ poikkeaa ihmislääkärin työstä ainakin siinä, että ensin mainittu tunkee kätensä kainaloaan myöten potilaan persaukseen, ihmislääkäri pistää kyseiseen paikkaan vain etusormensa.

Lapsuudenkotiini hankittiin koira, jolle annettiin nimeksi Nana. Nana söi ylioppilaslakkini, joten en keekoile tänään kaupungilla lakki päässä vaikka ylioppilas olenkin.

Vietän vappua kotona kissani Kertun seurassa. Vakuuttelen itselleni, että kävinhän minä sentään vapun etkoilla viime lauantaina ja tänä aamuna Pyynikin näkötornin kahvilassa munkkikahveilla. Eikö se riitä?

Haluaisin ehkä kuitenkin heiluttaa vappuhuiskaa, palella, syödä nakkeja ja perunasalaattia ulkona, juosta viltiltä karkailevien paperilautasliinojen perässä, kastua sateessa ja päivän lopuksi tahtoisin vielä oksentaa nurmikolle.

tiistai 30. huhtikuuta 2019

Sima

Vappu ei ole koskaan kuulunut mielijuhliini, sillä en ole kovin pirskahtelevaa tyyppiä. Serpentiinit ja ilmapallot muuttuvat yhdessä yössä roskiksi.

Koska olen syntynyt vain pari päivää ennen vappua, tarjottiin synttäreilläni simaa vaikka olisin halunnut limsaa.  Olen tästä ikuisesti katkera vanhemmilleni. Simapullojen etiketeissä luki Spiritus Fortis. Tyhjiin pirtupulloihin, joita saatiin äidin työpaikalta patologian laboratoriosta, säilöttiin viinimarjamehut ja simat.

Munkit ovat hyviä, nakit ja einesperunasalaatti ovat ankeaa juhlaruokaa. Sinappia roiskuu tänään ja huomenna monen rinnuksille, sillä Suomessa syödään vappuna 25 miljoonaa nakkia (googlasin).

Töissä järjestettiin vapun kunniaksi nyyttärit. Terveelliset eväät kuten salaatti ja hedelmät katettiin pöytään, sipsit ja karkit lipaston päälle vähän syrjään. A toi korillisen munkkeja, jotka hän oli leiponut samana aamuna ja R kertoi kuinka oli tyttösenä polttanut asunnon jättämällä munkinpaistorasvakattilan hellalle.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Suomen kansallistango

Isä lauloi syntymäpäiväni kunniaksi luuriin "Paljon onnea vaan..." ja äidin laulu kuului heikompana taustalta. Isä ja äiti olivat menossa ABC:lle syömään ja sen jälkeen vielä konserttiin.

Kävin lasten ja heidän puolisoidensa kanssa pitsalla. Tarjoilija puhui englantia. Tampereella!

Sain useita onnentoivotuksia facessa. Olen itsekin huitaissut monet onnittelut tutuille ja puolitutuille, jopa sellaisille, joista en edes erityisemmin pidä, mutta jotenkin kaikki toivotukset tuntuvat hyvältä. Maailmassa ei voi koskaan olla liikaa onnentoivotuksia. Kevyempia tai painavampia, kaikkia tarvitaan.

Kävin eilen perinteisillä vapun etkoilla. Tarjolla oli munkkeja, teekkarisimaa ja kuoharia. Paljon vieraita ihmisiä. Minulta kysyttiin olenko toimittaja, sillä melkein kaikki vieraat olivat. Talon isäntä soitti pianoa, haitaria ja ukulelea ja joku mies, jota epäilen näyttelijäksi, esitti vanhoja iskelmiä paatoksella. Reijo Taipaleen muistoksi lauloimme Unto Monosen tangon Satumaa.

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Pietari


Pietari oli mainio matkakohde lyhyelle pistäytymiselle. Kulttuuria, komeita pytinkejä ja riittävästi rosoa. Junamatka Tikkurilasta Pietariin vie kolme tuntia ja vartin. Junan ikkunasta saa ihailla ensin suomalaista ja sen jälkeen venäläistä pusikkoa.

Kaikki kaupungin ravintolat on netissä arvioitu melkein viiden tähden arvoisiksi eikä ansioista. Parasta ruokaa sai huomaamattomasta pelmeniravintolasta (Fontanka 25) ja Erarta -museon ravintolasta, jossa asiakkaiden ranteisiin kiinnitettiin rannekkeet.

Kuljimme kävellen, raitiovaunuilla, metrolla ja taksilla (olimme aina varmoja, että meitä pyritään huijaamaan). Ratikkapysäkit sijaitsivat jalkakäytävillä, mutta kulkuneuvo liikkui keskellä katua, joten ei auttanut kuin sukeltaa liikenteen sekaan. Pietarilainen autoilija ajaa lujaa, mutta ei tappotarkoituksessa vaikka siltä ensin vaikutti, sillä kyllä ne pysähtyivät kuitenkin. Julkisiin kulkuneuvoihin saa ostaa kortteja metroasemilta. Ratikassa tuota korttia vilautetaan automaatille, jonka jälkeen rahastaja sen vielä jostain syystä koneellaan lukee.


Kävimme kanavaristeilyllä (suosittelen), upea verikirkko ja monet muut kirkot ovat kiinni keskiviikkoisin, Faberge -museossa oli esillä paljon koreita munia sekä Frida Kahlon ja Diego Riveran maalauksia. Nykytaiteen museo Erarta oli kiinnostava ja sieltä löytyi se hyvä ravintola.


Hautausmaalla kannattaa aina käydä, sillä se virkistää. Huomaa olevansa elossa. Smolenskin hautausmaa on ehdottomasti suositeltava käyntikohde, hautakiviä koristavat vainajien kuvat ja siellä sijaitsee Ksenia Pietarilaisen tsasouna. Saat kirjoittaa murheesi lapulle, joka pudotetaan lootaan. Rahaa on hyvä antaa, että rukous menee perille. Ortodoksisissa kirkoissa tuoksuu ihanallle. Muutenkin kaupungissa tuoksuu hyvälle sekä pakokaasuille.

Mariinski -teatteri oli kohottava kokemus (kaikki ottivat oopperaselfien, joten niin tein minäkin), jota himmensi vain edessä istuvan rouvan korkea kampaus. Verdin Macbeth oli komea, paljon ruumiita, mutta onneksi vain näyttämöllä.

Pietarilaiset olivat mainettaan ystävällisempiä, mutta harva osaa englantia. Lähtisin uudestaankin, sillä jäihän paljon näkemättä.

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Lähden matkaselle

Lähden muutaman päivän lomalle, reppu on pakattu ja ovi on tarkoitus laittaa moneen säppiin, joten ei kannata yrittää mitään, eikä se rikollinen elämä kannata muutenkaan vaikka siltä näyttäisi. Eikä näillä kissan raapimilla huonekaluilla saa avoautoa ostetuksi, eivätkä rahat riitä Los Angelesiin saakka vaikka matkustaisi economy-luokassa.

Eläinsuojelijoille tiedoksi, että Kertulle tulee hoitaja, joka samalla vahtii, ettei Kerttu järjestä äänekkäitä bileitä.

Stressaan onko hotelli varattu, menenkö oikeaan junaan, onko lähtöpäivä varmasti tänään vai ensi vuonna ja olenko minä lopulta ollenkaan minä vai naapurin setä, sillä netissä mikään ei ole sitä miltä näyttää.

Kohta lähden, kunhan ensin otan repusta pari tavaraa pois ja sitten pakkaan muutaman jutun niiden tilalle. Palaan asiaan myöhemmin.

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Reppujen Jaguaari

Naisten tyylikkäästi sotkuiset hiukset valuvat silmille ja miesten kauloissa roikkuvat rennot kaulaliinat. Kukaan ei lenkkeile, kitataan viiniä ja tupakoidaan. Ei puhuta säästä tai jääkiekosta vaan keskustellaan aamuvarhaisesta iltamyöhään kirjallisuuden tilasta. Kaikki pitävät tietysti puolison rinnalla rakastajaa, eikä siitä tule kenellekään paha mieli kun itselläkin sellainen on.

Kyse on tietenkin ranskalaisesta komediasta Rivien välissä, jonka on ohjannut Olivier Assays. Elokuva kertoo piikikkäästi kirjamaailman älyköistä.

Ranskalaisia komedioita katsoo vähän kuin lukisi sisustuslehtiä, kun lehden on selannut, ei rustiikkisia huonekaluja enää himoitse. Sisustuslehtien ja ranskalaisten komedioiden parissa viihtyy hetken, mutta jälkeenpäin miettii mitä järkeä tässä lopulta oli, varsinkin kun ei edes naurattanut.

Ostin uuden repun, jonne pakkailen Pietarin matkatavaroita. Myyjä sanoi, että kyseinen valmistaja tekee reppujen Jaguaareja. Reppua ei tarvitse laittaa lentokoneen ruumaan vaan sen saa tunkea hyllylle jos ehtii ennen muita. Selkärepun saa vetoketjulla auki kuin matkalaukun ja sen tilavuus on 40 litraa. Käyn lisäilemässä sinne kaikkea turhaa. Edellinen matkareppuni oli piraatti-Samsonite, joka roikkui selässäni ryhdikkäänä kuin perunasäkki.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Lankalauantai

Kaikki sanovat, ettei terveyskeskuslääkärin vastaanotolle pääse, eikä sieltä lähetetä mihinkään tutkimuksiin.

Isäni (täyttää kesällä 89 v) on aina menossa johonkin kuvaukseen. Nyt hän odottelee nilkan magneettia. Kun ihmettelin asiaa (isä käy kahdeksan kilometrin lenkillä joka toinen päivä) niin kuulemma Jaroma (ortopedi vuonna yksi ja kaksi) oli aikoinaan suositellut nilkan leikkaamista. Nilkaan sattuu toisinaan. Tätä ennen isälleni tehtiin sydämen UÄ, kaikki tähystykset on tietty vedetty läpi ja olisi tehty kuulemma koronaariangiokin, mutta kun munuaiset eivät enää kestä varjoainetta.

Kävin eilen kylässä Kangasalla. Valmistimme ruokaa ja minä sain kuoria kananmunat. Yksi vieraista, japanilainen saksofonisti, soitti pari biisiä. Nainen kertoi tulleensa Suomeen, sillä tuolloin ulkomaalaiset saivat opiskella Sibelius akatemiassa ilmaiseksi. Nainen löysi täältä puolison ja heillä on yhdeksän kuukauden ikäinen lapsi. Naisen isä kysyi I:ltä niin monta kertaa, halusiko hän tosiaan mennä naimisiin N:n kanssa, että I alkoi jo melkein epäröidä. Isä kummasteli miksi I tahtoisi naida itseään peräti neljä vuotta vanhemman naisen.

Pohdimme eilen minkälainen ihminen on introvertti ja kuka taas on ekstrovertti. Kuulin määritelmän, jonka mukaan ekstrovertti kerää energiaa muiden tapaamisesta kun introvertti taas uupuu. Ehkä ekstrovertti imee voiman introverteistä, sillä eihän energia synny tyhjästä.

Lankalauantaina on kuulemma jostain syystä ollut tapana värjätä lankoja. Samana päivänä noidat kävivät loitsimassa navetoissa huonoa karjaonnea ja noitien karkottamiseksi poltettiin jossain päin Suomea kokkoja, ei Savossa kuitenkaan. Ilmankos onni karttoi siellä asuvia.

perjantai 19. huhtikuuta 2019

Mökillä

Mökillä nukkuminen on erilaista kuin kotona. Ikkunaverhot on suljettava tiiviisti, sillä luonnossa liikkuu kaikenlaisia pelottavia tyyppejä, varkaita, metsäkauriita ja murhaajia. Yöllä ei voi käydä pissalla.

Nukun yleensä erillisessä piharakennuksessa taskulamppu käden ulottuvilla. Sitä voi käyttää myös aseena.

Vanhemmillani on omat tapansa. Aamulla keitetään kaurapuuroa, teetä ja kahvia. Syödään juustosämpylöitä. Puuron kanssa tarjotaan niin makeita hilloja, että ajatuskin vihloo hampaita.

Kymmenen maissa juodaan toiset kahvit (kakkua ja pullaa). Kahvi tarjoillaan ulkona ja arvaillaan missä mökissä on asukkaita, onko siellä perheen jälkikasvu, vanhempi väki vai molemmat. Mikä lintu laulaa (kukaan ei oikeasti tiedä).

Päivän pääateria nautitaan neljän maissa ja jälkiruoaksi saadaan kahvia, kakkua ja pullaa. Illalla tyrkytetään taas jotakin, teetä, viiniä ja syötävää. Mitään ei kannata juoda, ettei tarvitse yöllä käydä pissalla.

Mökillä luetaan Avotakka -lehden joulunumeroa vuodelta 2002. Isä levittää kymmenen pussia multaa pihamaalle ja istuttaa kasvihuoneeseen perunoita. Äiti kiertää saunan jälkeen hiuksiinsa papiljotit ja katsotaan iltauutiset.

Mökki on aikakone, joka vie menneisyyteen.

torstai 18. huhtikuuta 2019

Väärässä junassa

Hyppäsin aamulla Helsinkiin menevään junaan vaikka pitäisi matkustaa Turkuun tai oikeastaan Saloon. Jäin neuvokkaasti pois junasta Toijalassa ja ehdin oikeaan kulkuneuvoon.

En ehtinyt ilmoittaa virheestäni vanhemmilleni, jotka tulevat minua vastaa Salon rautatieasemalle. Taas tuli osoitettua, ettei isälle ja äidille kannata kertoa asioista kuin korkeintaan viime hädässä, eikä välttämättä silloinkaan. Hämmästelen niitä, jotka avautuvaat vanhemmilleen kaikesta. Meillä ei ole ollut tapana puhua turhia.

Tämä on ihan pikareissu, joten kävi tuuri, ettei junahaaveri mutkistanut matkaa. Vaunun katossa roikkuvassa näytössä lukee onneksi Humppila ja Loimaa eikä Hämeenlinna ja Riihimäki.

En ole kirjoittanut vaalituloksesta, sillä minulla ei ole siitä mitään omaperäistä sanottavaa. Populismi puhuttelee ihmisiä, jotka vihaavat Helsingin herroja ja haluavat yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Tämän aamun Hesarin Halla-Aho -sitaatit olivat ahdistavaa luettavaa. 


tiistai 16. huhtikuuta 2019

Koputusongelma

Jotkut hoitajat ryntäävät toistuvasti työhuoneeseeni koputtamatta. Olen kertaalleen huomauttanut asiasta, jonka jälkeen palasimme melko pian alkutilanteeseen. En tiedä mitä tehdä. Järkevää olisi muistuttaa uudelleen asiasta, mutta se on jotenkin niin vaivalloista ja vaikeaa.  Välillä olen epävarma siitä, koputtiko hän vai ei. Itse koputan välillä vahingossa omaan oveenikin. Ehkä työnnän seuraavaksi jonkun huonekalun oven eteen.

Etsin ruokatauolla salaattiani. Kaivelin jääkaapista samanlaisia pakasterasioita (niitä on paljon) ja tutkin niiden sisältöä, mutta turhaan, sillä salaattini oli jäänyt kotiin. Uusi salaatintäyteinen elämäni katkesi tähän unohdukseen.

Olen hiljalleen vähentänyt töitäni. Ensin jätin päivystämisen. Sitä ei olisi saanut kertoa kenellekään, etteivät muutkin ala vaatia tuosta velvollisuudesta laistamista. Jokainen kyllä huomasi, että nimeni puuttui listasta.Tiedän kyllä sellaisiakin lääkäreitä, jotka nauttivat päivystystyöstä. Seuraavaksi lyhensin työviikkoani ja sitten lyhensin sitä taas. Väsymisasteeni on pysynyt kaikesta vähentelystä ja lyhentelystä huolimatta aika vakaana.




sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Häpeä!

Häpeä!- Nolo komedia kulttuuriravintola Kivessä kertoo, kuten nokkela saattaa nimestäkin päätellä, häpeästä . Mikä muu kuin häpeän tunne meitä ihmisiä yhdistäisi. Vain psykopaatit eivät tunne lainkaan häpeää.

Esityksessä kaksi ihan mainiota näyttelijää (Mari Turunen ja Kaisa Hela) käyvät läpi häpeän aiheita nopeasti vaihtuvissa sketsimäisissä jaksoissa. Puhutaan seksistä, riisutaan vaatteet ja istuuhan näyttämöllä myös valtava kakkakeko.

Odotin näytelmältä liikaa. On piinaavaa istua katsomossa kun kaikki muut nauravat pissat housuissa, samalla kun itseä korkeintaan hieman huvitti. Vaatiihan se rohkeutta esiintyä alasti yleisön edessä, mutta en silti ollut lähelläkään nauruun tukehtumista. Naurattamisen lisäksi pitäisi liikuttaa yleisöä. Pitää taukoja. Keksiä jotain järisyttävän yllättävää.

Kallion seurakunta järjestää kuulemma kapakoissa tilaisuuksia, joissa ihmiset voivat avautua häpeästään myötämielisessä ilmapiirissä. Joku hullu voi paljastaa häpeänsä somessa, mutta kuka sellaista tekisi, sillä olemme sarjaonnistujia.

Kuten jo sanoin, kaikki muut nauroivat, joten olen väärässä. Olen mahdollisesti  nähnyt liikaa teatteria ja on aika pitää teatteriton toukokuu. Tai kärsin tietämättäni masennuksesta. Ehkä esitys nauratti niitä, joita ei ole enää kasvatettu häpeällä. Tai olen sen tason häpeäspesialisti, että tämä oli minulle liian mietoa kamaa. En ollut todennäköisesti myöskään nauttinut riittävästi alkoholia.

lauantai 13. huhtikuuta 2019

Juhlimisraja

Osallistuin eilen kahden lahjakkaan kirjailijan kirjojen julkkareihin. Toinen tammikuussa julkaistu teos on nuortenromaani ja toinen maaliskuun lopussa markkinoille putkahtanut kirja on suunnattu lapsille.

Tarjolla oli viiniä ja kaikenlaista pientä, kuten sipsejä, joita EN saa ostaa.  Vaikka olen kieltänyt niiden hankkimisen itseltäni, niin tottahan syön kun tarjotaan. Pyyhkäisin kädelläni pöydältä paperilautasen, jolle olin koonnut sipsit, dipin, suklaan, suolapähkinät ja juustot. Yliminäni huitaisi nimenomaan ne sipsit ja dipin matolle ja samalla menivät myös porkkana- ja kurkkutikut, joita koin velvollisuudekseni syödä.

Tilaisuudessa vilisi kirjailijoita. Pääasiassa istuin nurkassa parin vanhan tutun kanssa. Jaan toisen kanssa Alzheimerin taudin pelon ja keskustelemme aina tavatessamme oireista, jotka saattaisivat viitata alkavaan dementoitumiseen.

Julkkareille osallistuivat myös kirjailijoiden kustannustoimittajat. Heidän kylkeensä liimautuu usein joku, joka toivoo julkaisua tai jonka kirjan julkaisu ei ole edennyt toiveiden mukaisesti.

Lopetimme juhlinnan kymmeneltä, joka tuntuu nykyään olevan jonkinlainen juhlimisraja, joskus niitä rajoja ei ollut lainkaan. Tuhkimokin jätti sadussa juhlatalon vasta puolilta öin, mutta tällaista tämä nykyään on.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Milloin olet onnellinen?

Istun Metso-kirjastolla "tekemässä esitelmää". Pyöreän pöydän keskellä sojottavaan lamppuun ei tule valoa vaikka kuinka katkaisijaa napsuttelisi, eikä pöydän päällä olevista pistorasioista saa virtaa. Joissakin pöydissä lamput toimivat, toisissa taas eivät.

Ulkomaalainen mies (oletin hänen olevan ulkomaalainen, sillä hän puhui minulle englantia) kävi valittamassa asiasta kirjastovirkailijalle, joka tuli pöydän viereen, nyökytteli ja sanoi välittävänsä viestin eteenpäin. Mitään ei tule tapahtumaan. Suhtaudun asiaan kuin säähän: ei sille voi mitään. Mies keräsi kirjansa ja poistui. Miehen kirja näytti raamatulta.

Pidän blogissani jonkinlaista päiväkirjaa. Lapsena kirjoitin kovakantiseen kirjaan, jonka saattoi lukita. Sain sen joululahjaksi. Lukosta huolimatta kirjoitin ainoastaan juttuja, joita pidin sopivina. Valehtelinkin. Esitin mielipiteitä, joita kuului esittää. Töhersin sivun laidasta laitaan kaunolla. Kirjaan ei ollut painettu rivejä vaan sivun alle asetettiin viivasto, joka näkyi paperin läpi. Oikeanlaiset ajatukset etenivät säntillisessä ojennuksessa ilman turhia marginaaleja.

Olen miettinyt, mikä tekee minut tyytyväiseksi. Huomasin, että perjantaisin vesijumpasta kotiin palatessani olen aina onnellinen. Onnentunne kestää tunnin verran. Vesiumppa loppuu toukokuun puolivälissä.

torstai 11. huhtikuuta 2019

Imurini

Hain eilen uuden robotti-imurini Matkahuollosta. Talutin pyörää ja samalla tuin matalaa ja leveää kuljetuslaatikkoa, jotta se ei liukuisi pyörän tarakalta.

Imuri asettui ihanasti latauspisteeseen, pyöritti telakoituessaan vinkeästi itseään. Seurasimme imurin etenemistä lattioilla jännityksellä. Kerttua pelotti vähän enemmän kuin minua. Kannustin imuria kynnysten kohdalla, mutta silti hän ei päässyt kaikista yli. Jos osaisin tehdä asialle jotain niin tekisin. Imurissa on melko hiljainen ääni ja imuroinnin jälkeen hänen vatsansa oli täynnä pölyä ja kissankarvoja. Imuri ryömi helposti sohvan ja sängyn alle.

Uusi ystäväni lepäsi äänetönnä latauspisteensä vieressä koko yön ja on milloin vain valmis aloittamaan aherruksen.  

Imuri syntyi Kiinassa, maassa, jossa teloitettiin viime vuonna eniten ihmisiä koko maailmassa, mutta sehän taas ei minulle kuulu. 

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Väsymätön siivooja

Näin lauantaina kahvilassa, kun miesasiakas painoi paskaisen peukalonsa kolmeen pullaan, ilmeisesti kokeillakseen leivonnaisten tuoreutta. Painoi oikein pitkään ja hartaasti. Pyysi pussin ja osti korvapuustin ja pikkupullan. Monesti ihmettelee miten joku voi olla niin piittaamaton muista ihmisistä.

Kaksi erikoistuvaa lääkäriä on tuomittu oikeudessa, sillä he määräsivät lapselle väärän annoksen sytostaattia kohtalokkain seurauksin (lapselle kehittyi ainakin epilepsia). Tällaista ei tietenkään saisi tapahtua, mutta yhtä hyvin se olisi voinut tapahtua minulle (tosin minulle ei ole koskaan tullut  mieleen hoitaa vaikeasti sairaita lapsipotilaita, sillä se olisi liian pelottavaa). Olen epätäydellinen, saatan tehdä virheitä ja olen niitä tehnytkin. Muistan jokaisen virheen, mutta onnistumiset ovat jo unohtuneet.

Lääkärinä minulle herää monenlaisia kysymyksiä kuten miksi kokeneet hoitajat eivät huomanneet kummallista annostelua. Myötätunoni kohdistuu ensisijaisesti lapsipotilaan omaisiin, mutta myös noihin aloitteleviin lääkäreihin, jotka ovat nyt kokeneet syyllisyyden ja monen vuoden prosessin piinan.

Sitten iloisempiin asioihin. Tilaamani robotti-imuri on jo matkalla luokseni. Kohta se taapertaa pitkin lattioitani ja tutustuu asuntoni jokaiseen nurkkaan samalla kun makaan sohvalla. Hän ei väsy eikä epäonnistu koskaan.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Kampaajan hätätilanteet

Kun potilas kysyi eräänä päivänä kollegalta "Milloin jäät eläkkeelle", tämä soitti kampaajalleen ja käski saman tien sotkea valmiiksi punaista hiusväriä, sillä hän tulee heti. Nämä ovat kampaajan ammatin hätätilanteita.

Kampaajani S näytti kuvia uudella hiusvärillä värjätyistä hiuksista ja mietin, että mikäpä siinä, levitetään persikan värinen mönjä kuontalooni. S oli innoissaan kun pääsi kokeilemaan äskettäin saapunutta tököttiä.

Ehkä näytän nuoremmalta tai sitten en. Ihminen, joka tuntee itsensä nuoreksi, elää kuulemma pidempään. Huijaa kuolemaa.

Kuuntelin radiosta kirjailija, psykiatri Joel Haahtelan haastattelua. Haahtela vaikuttaa viisaalta mieheltä. Hän esitti ajatuksen, että kaikki virtaa meihin ja olisi hyvä, että tuossa läpivirtauksessa asiat muokkautuisivat paremmiksi huonomman sijaan. Haahtela puhui paljon hengellisyydestä ja siitä, että jumalan sijaan nykyään on tapana keskittyä omaan itseen.

Olen koko ikäni miettinyt uskoa. Teini-iässä pelkäsin uskoon tulemista, sillä uskovaiset eivät saaneet juoda ja tanssia ja elivät muutenkin umpitylsää elämää. Punaisiksi värjätyt hiukset olivat syntiä.

Nyt olen ryhtynyt miettimään, että onko sillä väliä, onko jumalaa olemassa, jos se tuo lohtua, saa ihmiset tekemään toisilleen hyvää ja helpottaa kuolemanpelkoa.

En ole lukenut ainuttakaan Joel Haahtelan kirjaa, mutta aion kyllä lukea.

Luen tällä hetkellä K:lta saamaani nykyvenäläistä romaania (Roman Sentsin: Jeltysevit, erään perheen rappio), joka antaa Venäjästä todella lohduttoman kuvan. Kirjailija ei edes pehmennä todellisuutta huumorilla vaan toteaa ryyppäämiset, tappelut ja ihmisten saamattomuuden. Jostain syystä haluan kahlata kirjan viimeiselle sivulle asti vaikka jo nimestä voi päätellä, ettei tässä mitenkään hyvin käy.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Asuntokateus

Kävin kolmatta kertaa viikon sisällä Helsingissä. Nyt vierailin ystäväni A:n luona, joka on hankkinut lisätilaa ostamalla viereisen asunnon. Kahden olohuoneen väliseen seinään on puhkaistu ovi.  Huoneilla on korkeutta yli kolme metriä, keittiössä ja eteisessä osa hirsiseinistä on kaivettu pinkopahvien alta näkyviin, huoneissa on kakluunit ja katoissa roikkuu design-lamppuja. Heillä on robotti-imuri, joka kulkee pitkin lattioita pienillä jaloillaan. Olen kateellinen.

A:n puoliso oli käymässä kotonaan Turkissa. Siellä heitä sanotaan kämppäkavereiksi. Ensimmäisellä tapaamisella he keskustelivat Orhan Pamukista.

Joskus puolenyön maissa A halusi näyttää trumpettia, jota nuorena poikana soitti. Hän puhalsi soittimeen ja sai aikaan ääniä, jotka varmasti viehättivät naapureita.

Laitoimme erinomaista ruokaa, aamulla A tarjosi croissantteja, tuoreista appelsiineista puristettua mehua, paistettua kananmunaa, jugurttia ja lautaselle oli pilkottu mangoa.


torstai 4. huhtikuuta 2019

Leaving Neverland

Katsoin Areenasta kaksiosaisen dokumentin Leaving Neverland.  Elokuvassa ovat äänessä James Safechuck, Wade Robson ja heidän äitinsä. Molempia miehiä Michael Jackson käytti lapsena seksuaalisesti hyväkseen. Minusta asia on dokumentin jälkeen täysin kiistaton.

Elokuva on taitavasti rakennettu ja sitä seuraa kuin jännitysnäytelmää: Miten luottamus lapsen ja aikuisen välille rakennetaan, miten hyväksikäyttö etenee ja toisaalta kuinka miehet lopulta omia lapsia saatuaan ymmärtävät mitä on tapahtunut ja tajuavat, etteivät selviä, elleivät paljasta tapahtunutta läheisilleen.

Minusta kyse oli enemmän näistä kahdesta miehestä, heidän äideistään ja hyväksikäytöstä yleensä kuin ikonisesta tähdestä.  Toisaalta dokumentin nähtyään ymmärtää miten vaarallista on kun jostain henkilöstä tehdään jumala.

Työkaveri kertoi, että päiväkodissa lasten käskettiin hiljattain värittää punaisella ne ihmiskehon osat, joihin toinen ei saa koskea. Niille osille ei omassa lapsuudessani ollut edes nimiä. Kun olin pikkutyttö, puhuttiin namusedistä, eikä vieraiden mukaan saanut lähteä (kukaan ei kertonut miksi) vaikka kuinka karkkipussia nenän edessä heiluteltaisiin. Ikävä kyllä se setä ei välttämättä ole vieras.

Tämän nähtyään on vaikea katsoa kuinka Michael Jackson kävelee pikkupojan kanssa käsi kädessä ja kumpikin heistä näyttää niin onnelliselta. Se näytti oudolta jo silloin ja nyt sitä katsoo pöyristyneenä.


tiistai 2. huhtikuuta 2019

Kirjoittamisesta

Istun junassa matkalla Hesaan kokoukseen. En olekaan aikoihin kokoustellut.  Kokouksissa vatvotaan asioita, eikä päädytä mihinkään, vaan lopulta laaditaan pöytäkirja ja unohdetaan koko juttu. Myöhemmin joku ahkera laatii paperin, jota varten nyt kokoonnumme. Toivottavasti kokouksessa tarjotaan kahvia ja juustosämpylöitä, sillä kahvi ja juustosämpylät ovat kokoukseen kuuluva etu. 

En ole pitkään aikaan kirjoittanut kirjoittamisesta. Johtuisiko siitä, etten ole juurikaan kirjoitellut.

-Aloitin uuden käsikirjoituksen, joka on paska.
-Toinen käsikirjoitus on kustannustoimittajalla, joka ei ole ehtinyt vielä lukea sitä riittävän perusteellisesti tehdäkseen muutosehdotuksia. Käsikirjoituksesta on tehty kustannussopimus vaikka teksti on paska.
- Käsikirjoitus muuttuu kirjaksi ja se julkaistaan ensi keväänä, jolloin se ei enää olekaan paska.

Kuulemma tärkeät kirjat julkaistaan syksyllä, jolloin järjestetään kirjamessut ja kirjat ehtivät joulumyyntiin. Uudet Mielensäpahoittajat ja rallikuskien elämänkerrat paketoidaan ja annetaan sukulaisille, joille on vaikea keksiä lahjoja.

Keväällä julkaistaan vähemmän kirjoja kuin syksykaudella. Keväällä yksittäinen kirja saattaa saada enemmän huomiota. Seuraavana jouluna se on jo vanha kirja, eivätkä kirjakaupat pidä sitä esillä.

Toisaalta esim. Laura Lindstetin uutuus julkaistiin juuri ja mikä voikaan olla tärkeämpi kuin Finlandia-voittajan uusin teos.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Kuvataidenälkä

Tein päivän kestoisen kulttuurimatkan Helsinkiin.

Ensin tarkastin Amos Rexin ovelle johtavan parijonon ja sen jälkeen kävelin Kiasmaan.

Aikoinaan me naiset testasimme onnistummeko läpäisemään kynätestin, jossa kokeiltiin pysyykö kynä suorana seistessä tissin alla. Iiu Susiraja pistää paremmaksi ja seisoo luuta rintojen alle pujotettuna ja katsoo suoraan kameraan. Taiteilija on jonkinlainen valokuvauksen Niksi-Pirkka, valitsee jonkun arkisen asian tai ruokatarvikkeen, jonka yhdistää vartaloonsa.

Alkuun Susiraja kuvasi vanhempiensa kotona, nykyisin työhuoneellaan, mutta myös hotellihuoneissa. Yhdessä kuvassa hän seisoo vihreä vessanpytyn kansi päässään ja kerbera hampaissaan.

Nautin kuvien anarkistisuudesta ja Susirajan rohkeudesta. Miten hän kehtaa? Taitelija sanoo olevansa arka ihminen, joka ei pidä kuvattavana olemisesta ja haluaa työskennellä yksin.

Yritin ottaa selfien Kiasman yläkerran näyttelyssä, jonka katosta roikkuu ikäänkuin värikkäitä keinohiuksia. Vaikeaa oli, en nauti kuvattavana olemisesta, en edes selfieistä. Jos Susiraja kehtaa kääriä nakkimakkarat nilkkoihinsa tai tunkea pullaletit myssyynsä kuvausta varten, niin kai minun pitäisi pystyä katsomaan kameraan ihan omana itsenäni. Islantilaisen Hrafnhildur Arnardottirin tarkoituksena on kuulemma herättää onnellisuuden tunteita, mutta Susiraja onnellistutti minua enemmän.

Ateneum esitteli tsekkiläisen Frantisek Kupkan (1871-1957) maalauksia. Mies aloitti perinteisillä maalauksilla ja eteni tiukan abstraktiin ilmaisuun. Näin abstraktit kuvat musiikkina (varmaan siksi, että näyttelyn teksteissä siihen viitattiin ja taustallakin soi musiikki). Ensin oli idyllinen puutarha, kirjaa lukeva mies sekä häntä kurkkivat naiset ja lopussa kankaalle oli piirtynyt pari suoraa viivaa. Harvoin näkee taiteilijan kehitysvaiheet noin selvästi.

Piipahdin Oodissa, joka oli täynnä väkeä, eikä oikein muistuttanut perinteistä kirjastoa. Etsin omaa kirjaani, mutta en löytänyt. Nyt katsoin nettisivuilta, että sen pitäisi olla (jostain kumman syystä) Bestseller-hyllyssä. Kallion kirjastosta se on näköjään kadonnut.

Helsinkiläisillä (tai kenties muutkin olivat saapuneet paikalle Tampereelta, Sonkajärveltä tai Kokkolasta) on suuri kuvataidenälkä, sillä kaikki museot olivat täynnä ihmisiä ja yhteen siis suorastaan jonotettiin. Minua olisi kiinnostanut Didrichsenin taidemuseon näyttely (Karoliina Helberg), mutta kun museoon pitää mennä bussilla (pelkään Helsingissä julkisia kulkuneuvoja käyttäessäni nolaavani itseni), eikä aikakaan olisi oikeastaan riittänyt.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Bluesmies

Työpaikan vapaa-ajanjaostosta saa ostaa alennuslippuja joihinkin teatterinäytöksiin ja konsertteihin. Ostin sattumanvaraisesti lipun Tamperetalolla esiintyneen Bobby Rushin keikalle.  Artistin voi googlata sanoilla "bluesman Bobby Rush".

Bluesissa mustat miehet kertovat muutamalla soinnulla epäonnistuneista rakkaussuhteistaan. Blues on kulttuurin viimeinen miehinen linnake vaikka esittäväthän naisetkin bluesia.

Rush on 86-vuotias isohampainen Luisianassa syntynyt mies, joka on saanut Grammy-palkinnon 83-vuotiaana (sen hän kertoi useampaan otteeseen, kertoisin minäkin). Laulu-ja soittotaito oli miehellä tallella, tosin välillä bändi ei oikein tiennyt mitä siellä taustalla tekisi.

Bluesmiehen kanssa lavalle horjui korkeissa koroissaan kurvikas nainen heiluttelemaan käsiään. Odotin koko konsertin ajan, milloin hän alkaa laulaa, mutta sitä hän ei tehnyt. Nainen esiintyi kolmessa eri asukokonaisuudessa.  Rush kehotti miehiä katsomaan naisen kaaria, näytti vielä ilmaa naisen ympärillä hivellen mistä kaikesta piti ja nainen vain keikutti itseään. Sen jälkeen Bobby vinkkasi meitä naisia katsomaan itseään samanlaisella katseella ja kosketti lyhyesti haarojaan.  Ehkä eleessä oli ironiaa, ainakin toivon niin.

Ennen väliaikaa ja konsertin loppumista nainen kävi sanomassa tähdelle, että nyt on aika lopettaa, joten hänen tehtäväkuvansa oli laajempi kuin pelkkä sulojen esittely.

Tampere -talo on vähän liian steriili estradi tämäntyyppiseen tilaisuuteen.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Kiusallinen kukkakimppu

Osallistuin vanhan ystävän kanssa taidehistorian kurssille. M ehdotti, että hankkisimme opettajalle kiitokseksi kukkakimpun. Aloin kiemurrella vaivautuneesti vaikka olin kovin tyytyväinen kurssin antiin ja opettajaan.

Ennen viimeistä luentoa M lähetti viestin kukka-asiasta ja minä vastasin. "Tulppaaneja" (tulppaanit ovat vaatimattomimpia kukkia joita tiedän, mutta silti kauniita). M osti kauniin suuren kukkakimpun ja minä kirjoitin nimeni kortin alalaitaan pikkuruisin kirjaimin. Luennon loputtua tuuppasin M:n kukkineen naisen luo, joka oli ikionnellinen kukkapuskasta ja halasi ystävääni.

Jälkeenpäin mietin miksi kukkien antaminen aiheutti vaivaantuneen olon, sillä sehän oli todella ystävällistä. Kukapa kukista pahastuisi. Siinä oli jotain sellaista, ettei saa erottua muista. Herättää huomiota. Korkeintaan tulppaaneja.

Onneksi M osti kukat. 

Olen saanut kirjoittamisen myötä paljon eri ikäisiä kavereita. Eivät kaikki tietenkään ole mitenkään erityisen läheisiä.  Heidän taustansa ja elämänsä ovat kovin erilaisia kuin minun ja se virkistää.

Usein samalla porukalla tavatessa puhutaan vuodesta toiseen samoista asioista. Jos olette joskus olleet vaikka äitiyslomalla tai virkavapaalla niin tiedätte, etteivät puheenaiheet työpaikallakaan miksikään muutu. Siksi on hyvä kuulua riittävän moneen pieneen erilaiseen heimoon. Silloin huomaa myös etteivät kaikki ihmiset suinkaan kärsi kiusallisesta kukkakimppuneuroosista.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Kirjailija

Kävelin lenkilläni erään kahvilan avoimesta ovesta sisälle. Kahvilan pitäjä (mies) kysyi, enkö pelännyt astua sisään kahvilaan. En pelännyt. Ostin kahvin, jonka mies haki keittiöstä ja söin palan kääretorttua (ei hääviä), sillä muuta ei ollut tarjolla. Mies uskoutui minulle, kertoi alkoholismistaan, konkurssistaan ja inhostaan AY-liikettä kohtaan. Sain 70 senttiä alennusta.

Maria Veitola luettelee Yökylässä-ohjelman alussa saavutuksensa ja kertoo olevansa kirjailija. Veitolan kolumneista on kerätty kirja, jonka nimi on Veitola. Kirjasta moni on löytänyt paljon samaistuttavaa, kirjan on julkaissut arvostettu kustantamo ja Veitolaa on luultavammin myyty suuret määrät. Vaikka olen julkaissut yhden romaanin (siis fiktiota) ja kirjoittanut kustannussopimuksen toisesta, en kutsuisi vielä itseäni kirjailijaksi. Luulen, että kirjailijuuteen tarvitaan enemmän. Nimitykseen ehkä tottuu vasta toisen tai kolmannen romaanin jälkeen.

Kun valmistuin lääkäriksi koin valkoisen takin käyttämisen noloksi, sillä enhän ollut sen arvoinen. Takki ei enää ole minulle ongelma, toisaalta voisin tehdä töitä ilman sitäkin.

Kirjailijaliiton talvipäivillä kirjailija Johanna Hulkko puhui siitä, että kaikkien kirjailijoiden pitäisi nauttia yhtäläistä arvostusta ja olla toisilleen kollegiaalisia. Hän puhui lastenkirjailijoista, joita jotkut eivät pidä kirjailijoina ollenkaan. Hän mainitsi myös vähemmän arvostelut genret kuten viihdekirjallisuuden ja toisaalta ne kirjallisuuden muodot, joilla ei Finlandia-palkintoa voi nykyään saada kuten esseet ja runot.

Nyt minä sitten otin puheeksi Veitolan kirjan, mutta poitti oli enemmän siinä, miten minä tämän kirjailija-aseman koen, miten paljon kirjailijuutta arvostan ja miten vähäisenä itseäni pidän vaikka omasta tylsästä elämästäni täällä kirjoitankin. Eiköhän tämä ollut tänään tässä.



lauantai 23. maaliskuuta 2019

Sycorax

Näin eilen Työviksen suurella näyttämöllä Shakespearen näytelmän Myrsky. Tänään yritin googlata mitä näytelmällä tahdottiin sanoa (kysyttiinköhän sitä Shakespearelta, kirjailijoilta yleensä kysytään).

Myrsky kertoo veljensä pettämästä Milanon herttuasta Prosperosperosta, joka on häädetty autiolle saarelle tyttärensä Mirandan kanssa. Saarella asuu myös Ariel, tuulen henki, joka on näytelmän tässä versiossa puettu siivoojaksi. Prospero kostaa ja aiheuttaa veljensä laivan haaksirikon. Veli ja muutakin porukkaa pelastuu samalle saarelle Prosperon kanssa.

Miranda ei ole koskaan nähnyt yhtään nuorta miestä ja sattuu rakastumaan ihka ensimmäiseen näkemäänsä nuorukaiseen Ferdinandiin (joka onkin sitten sattumalta prinssi).  Nyt menitte sekaisin, ei haittaa.

Näytelmän ensimmäisellä puoliajalla kaikki vihaavat toisiaan (paitsi tietysti Miranda ja Ferdinand), toisella puoliajalla kaikki antavat toisilleen anteeksi ja rakastavat toisiaan. Käänne on melko äkkinäinen.

Näytelmän lavastus oli huikaisevan hieno, paljolti roskan näköisellä muovilla ja valoilla tehty. Näyttelijät ihan passeleita, ei valitettavaa. Ison näyttämön puolityhjä katsomo oli säälittävä.  Suurta tilaa ei saada täytettyä kuin musikaaleilla tai pikkujouluajan farsseilla.

Shakespearen näytelmät ovat osa länsimaista sivistystä. Huomasin ilokseni, että IT-alan ihmiset tuntevat shakespearen näytelmät, sillä potilastietojärjestelmämme nimi on Miranda ja ohjelmasta löytyy myös Ariel-palkki.

Henkilöiden nimillä voisi nimetä lääkkeitäkin, Trinculoa käytettäisiin tietysti johonkin alapään vaivaan ja Sycorax on selvä psykoosilääke.

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Aikuinen

Kävin aamulla vesijumpassa. Osallistujia oli neljä, jokainen polki vettä omassa nurkassaan. Tuntui ihanan turvalliselta ja suomalaiselta.

Vedestä noustessaan tajuaa miten raskasta painoa päivittäin kantaa. Iho tuoksuu vesijumpan jälkeen koko päivän ihan vienosti uimahallilta vaikka kuinka peseytyy.

En taida kuulua kohderyhmään, mutta televisiosarjasta Aikuiset tulee hyvälle mielelle. "Aikuisilla on ihan samoja tunteita kuin vauvoilla, mutta aikuiset osaavat peittää ne".

Anna Dahlman (yksi sarjan tekijä) sanoo Nyt-liiteen haastattelussa "Naiseksi syntymistä pahempi epäonnistuminen on vain vanheneminen".

Odotin puoli yhdeksään ennen kuin uskalsin laittaa pesukoneen hyrräämään. Pyyhin tiskipöytää. Olen ostanut astianpesuainetta, joka näyttää tulehtuneista poskionteloista valuneelta limalta.

Häiriköin naapureita tekemällä kodin askareita liian aikaisin ja naukumalla (tai Kerttuhan se naukuu). Opiskeluaikana sain varotuksen biletyksen äänistä. En osaa sanoa onko kyse edistyksestä vai taantumisesta. 


torstai 21. maaliskuuta 2019

Metateksti

Aloitin Pirkko Saision proosakokoelman Epäröintiä. Teoksessa käytetään metatekstiä (kirjan kirjoittaja viittaa tekstissä omaan kirjoittamiseensa, toivottavasti tämä meni oikein). Pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni käyttämään näin fiiniä termiä! Kirja kuuluu niihin siunattuihin opuksiin, joita voi lukea yhtä aikaa vaikka jonkun romaanin kanssa.

Teen lääkärintöitä maanantaista keskiviikkoon. Työpäivien jälkeen puhun ihmisten kanssa vain äärimmäisissä pakkotilanteissa. Iltaisin makaan sohvalla silmäluomet suljettuina.

Perjantaisin käyn vesijumpassa ja torstaisin olen istunut kuuntelemassa luentoja barokin taiteesta. Nämä ovat olleet tänä syksynä elämäni raamit. Maanantain jumppa on tauossa ylioppilaskirjoitusten takia.

Vesijumpassa asetun altaan ikkunanpuoleiseen reunaan, kohtaan, jossa kaakelirivien välissä kulkee leveämpi sauma. Vaatteeni ripustan kaappiin nro 117. En ole vieläkään toipunut siitä kauhusta, jonka koin, kun en saanut kaapinovea auki. 117 on osoittautunut takuuvarmaksi valinnaksi. Suosittelen. Jostain syystä tuntuu, että vesijumppaa on nykyään joka toinen päivä.

Taidehistorian kurssilla olemme M:n kanssa asettuneet kolmanteen riviin. Vieressämme on istunut mies, jolla on pyöreä pää (pyöreässä päässä ei ole mitään vikaa!). Tänään tervehdin miestä. Luentojen jälkeen olemme juoneet teetä.  Nyt on sitten renessanssi ja barokki hallussa.

Huomenna alkavat Kirjailijaliiton talvipäivät täällä Tampereella. 



keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Runoraati

Teoksen kirjakaupassa järjestettiin viimeinen runoraati (tapahtuma jatkuu kuulemma Työviksen lämpiössä). Kolmihenkinen ryhmä ruoti kuusi runoa, joista yksi oli mielestäni liian hilpeä ja toinen taas turhan romanttinen. Kirsi Kunnaksen värssy voitti kisan.

Kai Niemisen runo oli suosikkini, sillä siitä löytyi riittävästi ironiaa. Eräs kirjoitusystäväni kirjoitti aikoinaan blogissaan, että Kai Nieminen on jumala vaikka kaikkihan tietävät, ettei se voi pitää paikkaansa, sillä Antti Holma on jumala.

Katsoin tänään vahingossa peiliin enkä ehtinyt järjestellä kasvojani. Naamani roikkuu. Odotan aikaa, jolloin poskeni lepattavat jossain vyötärön korkeudella. 

Yritän tottua siihen, että päivästä tulee yötä pitempi sekä siihen, että me suomalaiset olemme edelleen maailman onnellisin kansa.

Säädin eilen työtuoliani. Tarkoituksenani oli nostaa istuinosaa ylöspäin, mutta se keikahti alaviistoon niin, että olisin liukunut lattialle, ellen olisi tukenut jalkojaan tiukasti permantoon. Sen jälkeen painoin selkänojakampea ja sain sen tiukkaan etunojaan. Nauroin ääneen yksikseni. Kuvasin tietenkin ruolin ja jaoin kuvan kaikkialle ja sain 25 tykkäystä. 

Patric Melrosen tarinoissa väitettiin, että heroiinistakin on helpompi päästä eroon kuin ironiasta.

(Tässä päivityksestä ei kannata etsiä logiikkaa, sillä sitä siitä ei löydy.)


maanantai 18. maaliskuuta 2019

Tavanomaista keväistä melankoliaa

Ihmisillä on tapana rakastua keväällä, liittyy ilmeisesti jotenkin valon määrään.

L on niin rakastunut, että olen kateellinen. Rakkauden kohde on uudestaan löytynyt vanha heila parin vuosikymmenen takaa.  Ryhdyin oitis miettimään menneltä vuosilta sopivaa seuralaista, johon voisin ottaa yhteyttä ihan vaan rakastumistarkoituksessa. Huomasin, että minähän olen jo jonain keväänä tehnyt sen. Ne kortit on pelattu.

Kateuteen liittyy kauhu kaikesta siitä sotkusta, joka tällaiseen liittyy. Mietin kahden ihmisen aikatauluja ja uusia ihmisiä, jotka rakastumisen myötä elämään tunkevat.

Itkin tänään katsoessani Bonusperhettä Areenasta, joka todistaa, että itku on pikkuisen liian herkässä. Töistä lähtiessäni sanoin "Minusta tuntuu, ettei minua oikeastaan enää tarvita". Kuulemma tarvitaan. Itsesääli on aidoin ja suloisin säälin muoto. Varsinkin kun siihen ei ole varsinaista syytä. Kaipaan johonkin, vähän kuin Tsehovin näytelmissä kaivataan. 

Olen lähdössä ystävän kanssa huhtikuussa Pietariin ja ostimme liput Mariinski -teatteriin. Nyt sähköpostiini putoilee kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettuja viestejä, joiden sisällöstä minulla ei ole aavistustakaan.



lauantai 16. maaliskuuta 2019

Käsilaukku

Tampere Filharmonian konsertissa vieressäni istuva mies rapisutti ohjelmalehtistä ja tuoksahti pesemättömälle neulepaidalle. Kun musiikki ja omat ajatukset veivät mennessään, ei noita pieniä riesoja enää huomannut.

Minusta on aina ollut kiva olla nainen. En kuitenkaan hallitse käsilaukkuja, en osaa ostaa niitä ja tunnen itseni jotenkin hölmöksi epäkäytännöllinen rosvomagneetti kädessäni. En edes tiedä miten pientä söpöä laukkua roikotetaan. On kaikkein mukavinta liikkua ilman tuota lisäkettä, joka helposti unohtuu johonkin.

Olen taistellut roiston kanssa käsilaukustani Barcelonassa (laukussani oli huulipuna ja paperinenäliinoja, pankkikortin ja rahat olin piilottanut farkkutakin taskuun). Kun tuo mies yritti viedä omaisuuttani, valtasi minut alkukantainen taistelutahto. Me kiskoimme yhdessä laukkuni hihnaa ja minä lopulta voitin. Oikeastaan rosvo lähti karkuun kun paikalle alkoi ilmaantua porukkaa. Sain pitää nenäliinani ja huulipunani.

Eräs tuttavani kuljettaa mukanaan ravintolapöytään kiinnitettävää käsilaukun pidikettä, johon laukun voi ruokailun ajaksi ripustaa.

Käsilaukkuun kertyy kaikenlaista turhaa, eikä sieltä löydä mitään. Tätä ongelmaa voi korjata käsilaukun organisoijalla, josta löytyy lokero kaikelle. Kun käsilaukkua penkoo, lentää sieltä vieläkin lattialle pari tamponia. 

Konsertin väliajalla katselin pikkuisen jo kuivahtaneita kausikorttinaisia, joiden käsistä roikkui kalliin näköinen laukku ja mietin, että mitä he niissä kuljettavat. Laukkua roikotetaan käsi suorana, laukun hihna asetetaan kyynärtaipeeseen tai laukkua puristetaan kainalossa. Aina se on tiellä.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Kaikki kirjailijat ovat amatöörejä

Sara Ehnholm Hielmin esseekokoelmassa "Ja sydän oli minun" pohditaan kirjoittamisen vaikeutta (kirjoittamisen ongelmista voi aina kirjoittaa jos ei muuta kirjoittamista keksi). Kaunokirjallisuuteen laajasti perehtynyt esseisti kertoo myös kustannustoimittajan työstä, kirjojen kustantamisesta ja kirjallisuudesta muutenkin.

Löysin kirjasta tällaisen Knausgård-sitaatin "Tätä nykyä tiedän, että kaikki kirjailijat ovat amatöörejä ja heitä yhdistänee vain se, etteivät he tiedä, miten romaani, novelli tai runo kuluu kirjoittaa... Ja samasta syystä vain ihmiset, jotka eivät osaa kirjoittaa, voivat kirjoittaa. Sillä jos tottumus pääsee kaunokirjallisuuteen, ei voi enää puhua kaunokirjallisuudesta, vaan yhdestä elämän tukirangasta muiden joukosta." Kovin lohdullista.

Sara Enholm Hielm, joka työskentelee kustannustoimittajana, tuntuu kovin inspiroituneen Knausgårdista ja päätyy kirjassaan avautumaan välillä vähän kiusaannuttavasti intiimeistä asioista, jotka tuntuvat jotenkin irrallisilta ja vähemmän kiinnostavilta kuin kirjan muu sisältö. "Ja sydän oli minun" on joka tapauksessa mielenkiintoista luettavaa kaikille niille, jotka kirjoittavat tai haluavat tietää miten kirjat syntyvät.

Kirjan kirjoittaja asui perheineen Roomassa vuoden verran. Kaupungissa luulisi tekstiä pulppuavan, mutta ei se kirjoittaminen ollut siellä sen helpompaa kuin kylmässä ja töykeässä Suomessakaan.

Allekirjoitin kustannussopimuksen ja nyt lähinnä hirvittää. Vaikka käsikirjoitus on olemassa, niin eihän sitä tiedä tuleeko siitä minkäänlaista romaania. Häpeämään sitä joutuu joka tapauksessa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Nero

Olen seurannut passiivisesti ragdoll-kissan omistajien face-ryhmää. Miksi naiset käyttävät siellä itsestään nimitystä mamma? Päivityksissä korostetaan kissan ylivertaisuutta ja omaa asemaa lemmikin palvelijana. Ei kai sitä kukaan ihan tosissaan ota vaikka kyllä niitä katteja siellä kovin palvotaan.

Olen tämänkin kertonut, mutta kerron sen uudestaan. Lääkärin urani alkuvaiheessa ihmettelin miehiä, jotka  sanoivat  "Tulin kun äiti käski". Lääkäriin turvautuminen ei siis ollut oma ajatus, eikä osoittanut heikkoutta. Meni hetki ennen kuin ymmärsin, että äiti tarkoitti vaimoa.  Mammakaan ei siis tarkoita kissan äitiä.

Kun jonkun sanotaan olevan nero, oletatko heti että kyseessä on nainen? Todennäköisesti et.

Isäni äiti piti isääni melkein jumalasta seuraavana. Hänen mielestään isästä olisi pitänyt tulla pappi. Pappi oli todennäköisesti suurinta mitä mummo pystyi kuvittelemaan. Mummoni väitti, että opettaja kähvelsi itselleen isäni piirrustukset. Niin hyviä ne kuulemma olivat.  Eihän se tietenkään ollut totta.

Isästä tuli sitten lopulta meteorologi. Lapsena piirtelimme yhdessä papereille, joiden kääntöpuolille oli painettu sääkarttoja.  


tiistai 12. maaliskuuta 2019

Elämänhallinta

Eräs asiakas ihmetteli kirjastonhoitajalle, että miksi koirien koossa on niin paljon suurempi variaatio kuin kissojen. Miksi? Kuvittelen nyt mielessäni tanskandoggin kokoista Kerttua sohvan repimispuuhissa.

Eräs kaverini on asentanut puhelimeensa sellaisen terveyssovelluksen ja pitihän minunkin tehdä samoin.  Jouduin tänään ohittamaan kotioveni, sillä en ollut vielä päässyt päivän askeltavoitteeseen.

Ravinnetase on huomattavasti helpompi saavuttaa. Ruokamäärissä on helppo huijata, unohtaa vain merkitä aamupalaleivälle laittamansa juustoviipaleen. Juustossa on käsittämätön määrä kaloreita, samaten karjalanpiirakassa, jota olen pitänyt vaarattomana eineenä.

Olen tänään syönyt aamiaisen (Lidlin karjalanpiirakka), aamupalan (Lidlin karjalanpiirakka), lounaan (linssikeitto), iltapäivän välipalan, päivällisen (linssikeitto) ja iltapalan (Lidlin karjalanpiirakka). Näin ne pylpyrät on sovelluksessa nimetty.

Ohjelma onnitteli minua tehokkaasta pyöräilystä ja ilmoitti pyöräilynopeudekseni 243.9 km tunnissa ja kannusti edelleen parantamaan vauhtia.

Ohjelmaa käyttäessä tulee valheellinen kuvitelma siitä, että elämäänsä voi hallita.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Kiitos Tampere film festival

E ehdotti, että lyhytelokuvafestivaalien lisäksi voitaisiin järjestää festivaalit, joilla näytettäisiin mahdollisimman pitkiä taide-elokuvia. Miten olisi filmi, jossa kärpänen kävelisi lahonneella puunoksalla kolme tuntia? Taustaääniksi ehdotan piinaavaa ininää. Siinä punnitaan kuka on todellinen elokuvaihminen.

Bulgarialaistaustaisen, kanadalaisen,Theodore Ushevin (1968) lyhytanimaatioista tuli mieleen taidegrafiikka. Yksi esitetyistä animaatioista oli puhtaasti abstrakti, muista löytyi tarina. Ushev sanoi piirtävänsä kaiken ihan itse.

Sympaattinen Ushev kertoi tehneensä yhden animaation omalla verellään (kyseinen animaatio esitettiin toisessa näytöksessä, jota en nähnyt). Veren valutti ohjaajan sisko Bulgariassa, jossa kuulemma voi tehdä mitä vaan. Ushev kuljetti veriputket salaa Kanadaan lentokoneessa ja pelkäsi jäävänsä kiinni. Verta on vieläkin tallessa pakastimessa.

Kokonaisuudessa nimeltään "Suku on pahin", esitettiin pari hulvatonta dokumenttia, toinen (intialainen Tungrus) kertoi perhettä terrorisoivasta kukosta ja toinen (kosovalainen Ne Mes) siitä kun perheenjäsenet joutuvat työskentelemään muualla ja kotipaikkakunnalle rakennetaan talot (jokaiselle veljekselle identtiset, tyttärille ei tietenkään taloja tehdä).

Born in Gambia toi mieleen, että samaan aikaan kun meillä länsimaissa tuohdutaan siitä, että joku mies katsoo naista väärällä tavalla, toisaalla naisilla ei ole minkäänlaista arvoa vaan nuoria tyttöjä silvotaan ja naitetaan pakolla vanhoille miehille.

Kritiikkinä voisin mainita, että elokuvien äänet oli säädetty niin kovalle, että kuulo oli vaarassa. Onko nykyään elokuviin tultava tulpat korvissa? 

Kiitos taas Tampere film festival aivoja myllertävistä kokemuksista. Jonkun verran nähtiin myös tekotaiteellista p-kaa hermoja raastavilla äänitehosteilla. Moni hieno elokuva jäi minulta nytkin mainitsematta.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Piitles-tyyny

Ystäväpariskunta tuli kylään ja sain S:ltä lahjaksi Piitles-tyynyn, jonka hän on omilla kätösillään kirjaillut.  Aloitin aamuni tyynyn kuvioita ihailemalla, kunhan olin ensin kiroillut Kertun, joka herätti minut viiden jälkeen ja nukkuu nyt makeasti. Tyynyn kuvat on kerätty eri Beatles-albumeista. Voin olla varma, ettei kenenkään muun sohvaa korista ihan vastavaa käsityö. 

S ja E osallistuivat ensimmäistä kertaa Filkkareille ja jännitin, ovatko elokuvat hyviä ja pitävätkö he niistä. Jos olisi ollut mahdollista olisin henkilökohtaisesti valinnut jokaisen filmin, mutta tämä oli nyt arpapeliä. Lyhärit olivat hyviä ja sitten vähän huonompia. Näimme elokuvia Ranskasta, Australiasta, Italiasta, Japanista, Puolasta, Englannista, Venäjältä, Nepalista, Azerbaidzanista ja Romaniasta.

Mieleeni jäivät varsinkin lyhytelokuva mieleltään järkkyneestä isästä (All these creatures), jäniksenkorvaisesta nuoresta miehestä (Bunny) ja romanialaisesta isästä, jonka poika kirjoittaa kirjeen joulupukille (The Chistmas gift).

Haluaisin unohtaa dokumentin tanskalaisesta eläintarhasta, jossa eläintarhan työntekijät pilkkovat hymyillen ja välillä naureskellen leijonaa, joka on tapettu, koska se on "ylimääräinen".  Tilaisuutta seuraavat lapsikatsojat ja heidän kameroiden kanssa heiluvat vanhempansa. Työntekijöiden toiminta tuntuu ruumiin häpäisemiseltä (In a lion). 

Tänään tulee K ja Filkkarit jatkuvat.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Häpeälaulu

Tästä näyttää kehkeytyvän pipojen kadottamisen vuosi. Ensimmäisen jätin kirjaston lehtienlukusaliin, eikä sitä enää löytynyt vaikka kävin seuraavana ja sitä seuraavana päivänä kysymässä Metson vahtimestarilta myssyni perään. Samalla katosivat rukkaset, jotka olin tunkenut hattuuni. Toisen pudotin eilen kiireessä bussin lattialle. Bussiin jäänyt päähine harmittaa, sillä olen saanut sen lahjaksi. Ehkä sitä voisi kysellä jostain. Pian pipojen unohtelu kuitenkin vaihtuu sateenvarjojen katoamisiin.

Päähine on aika hauska sana. Toivottavasti Metsoon kadottamani päähine ja hanskat lämmittävät nyt jonkun oikein viluisen ja köyhän kansalaisen päätä ja sormia.

Hesarin kuukausiliitteessä haastatellaan Pirkko Saisiota. Jos nyt muistan oikein, hän kertoo jostakin tutustaan, joka kehuu sillä, ettei hänen ole koskaan tarvinnut pyytää mitään hommaa vaan töitä on aina tarjottu hänelle. Pyytäminen sisältää aina pettymyksen riskin. Silti kannattaa pyytää.

Pettymys saattaa johtaa häpeään. Antti Holman "Auta Antti!"- nimisen podcastin yhdessä jaksossa puhutaan häpeästä. Holma puhuu häpeälaulusta, hoilauksesta jota käytetään silloin kun joku oma häpeällinen teko pyrkii mieleen. Aivot ovat siitä hupaisa elin, että jollain virikkeellä voi yrittää karkottaa toisen epätoivotun.

Huomasin, että olen käyttänyt häpeälaulua tai oikeastaan häpeähyräilyä. Akuuttitilanteessa se ei auta, mutta joskus jälkeenpäin se saattaa helpottaa hieman.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Olenko luonnonoikku?

Käyn edelleen kansalaisopiston jumpassa, jossa olisi tarkoitus kehittää vartalon syviä lihaksia.

Viimeksi makasimme rähmällämme jumppamatoilla ja puristimme pakaralihaksiamme yhteen. Joskus aikoinaan moinen olisi naurattanut, mutta nyt kaikki vaikuttivat olevan tosissaan. Huomasin, etten voinut mitään sille, että samalla kun aktivoin pakarani, puristin silmäluomeni tiukasti kiinni. Yritin tehdä saman liikkeen silmäluomet rentoina, mutta siitä puuttui tarvittava puhti. Olenko luonnonoikku?

Pakaraliikkeestä huolimatta jumpan mieskiintiöläiset ovat ihmeen sitkeästi pysyneet mukana, usein he jäävät pois parin ensimmäisen jumppakerran jälkeen.

Olin tänään yhdessä hammastoimenpiteessä. Huuleni pingoitettiin kummallisella valkoisella levittimellä auki. Näystä tuli mieleen kauhuelokuva. Puudutus oli niin tehokas, että samalla olisi voinut tehdä jonkun pienen nenäoperaation.

Ajoin bussilla kaverin vastaanotolle Nokialle ja jätin rakkaan piponi bussiin. Lähtiessäni sain hammaslääkäriltä kahvilipun paikalliseen kahvilaan vaikka puolet naamastani oli tunnoton.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Neuvottelu

Tampereelle on ilmestynyt lukuisia etnisiä ruokakauppoja. Niissä myytävät elintarvikkeet näyttävät eksoottisilta vieraissa pakkauksissaan. Olen ostanut myymälöistä kaikenlaista kummallista, tehnyt ulkomaanmatkan ekologisesti, kävellen.  Oudon mallista pastaa, lasipurkkiin pakattua fetaa, oliiveja, papuja, pähkinöitä, keksejä ja mausteita (viimeksi harissaa).

Hämeenpuistossa toimii Viron herkkukauppa, jossa pyörii lähinnä venäjää puhuvia asiakkaita. Kaupan ainoa myyjä on aina kovin tiiviisti keskittynyt puhelimeensa tai tablettiinsa, mutta malttaa laskea laitteen kädestään ottaessaan asiakkailta maksun ostoksista. Myynnissä on hapanmaitotuotteita kuten erilaisia rahkavalmisteita, piimää, kefiiriä ja jugurttia. Kylmäkaapista löytyy juustoja, makkaroita ja hapankaalia. Hyllyt notkuvat erilaisista lasipurkeista, jotka sisältävät säilykkeitä. Tarjolla on karkkia, mm. Kalevin suklaata.

Ostin purkillisen luomujugurttia (kirsikkaa), joka maistui ihanalta. Rasvat ja kalorit oli painettu purkin kylkeen niin pienellä fontilla, etten onneksi nähnyt niitä.

Tiirailen kännykän näyttöäkin sen verran kaukaa, että jälkeläiseni ehdotti selfiekepin hankkimista. On minulla silmälasit, mutta en viitsi kaivaa niitä laukustani kuin erityistilanteissa.

Kirjailijaliiton sivulla sanotaan, että kustannussopimuksesta pitää neuvotella. Suppean kirjailijagallupin perusteella sopimuksen ehdoista ei yleensä juuri keskustella. Pyysin toisen kirjani palkkioon kokonaisen prosentin korotusta ja sain sen. Eihän sillä ole rahallisesti juurikaan merkitystä, mutta henkisesti kuitenkin.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Tällainen minä olen

Elokuvalippu Finnkinon premiumsaliin maksaa 17 euroa, mutta saahan sillä rahalla istua tekonahkaistuimella, jonka selkänoja joustaa ja narisee pikkuisen. Käsinojasta löytyy pyöreä kolo kaloripitoisia syötäviä varten, penkkiin mahtuu isompikin ihminen ja jalkatilaa on riittävästi.

Mainostulva katkeaa ja Finnkinon työntekijä käy toivottamassa meidät tervetulleeksi, hän kertoo minkä elokuvan tulemme näkemään (voihan olla, ettei joku sitä vielä siinä vaiheessa tiedä), mistä ovesta olisi poistuttava ja mihin aikaan elokuva loppuu. Luulisi, että nyt se elokuva vihdoin alkaa, mutta ei, elokuvien trailerit seuraavat toisiaan.

Äänen volyymi on säädetty niin kovalle, että kuulo on uhattuna. Suurta kaarevaa valkokangasta on alkuun vaikea katsoa viidenneltä riviltä, mutta pian siihen tottuu.

Green book on söpö, itkettävä ja kovin ennalta-arvattava elokuva. Hyvin tehtyä viihdettä ja miksei sitäkin tarvita. Itkin, nautin ja voimauduin, kuten oli tarkoituskin. Hyvä tausta irtokarkkien imeskelylle.

Olen miettinyt kovasti somea selaillessani Jaron Lanierin kirjaa "10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt". Olen koukuttuvaa sorttia ja tykkäykset ovat huumeeni. Vierailut blogissani ruokkivat minussa halua sanoa asioita eri tavalla kuin ajattelen. Ihan vaan siksi, että lukisitte. Paljastan vaikka  jääkaappini, vatsamakkarani tai kaikkein noloimmat kömmähdykseni, jotta tätä luettaisiin. Liioittelen aina kun voin.

Heti kun olen tämänkin julkaissut, rikon kaiken tekemiseni kurkistelemalla, onko kukaan lukenut tai onko joku peräti kommentoinut tekstiäni. Faceen olen ottanut vähän etäisyyttä, sillä siellä piilee riski altistua asioille, joista tulee paha mieli.

Mietin sopivaa klikkiotsikkoa, mutta en keksi mitään, joka leviäisi facessa ja toisi lukijoita. Tällainen minä olen.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Voimaa

Päätin ostolakkoni ostamalla trikoomekon, jonka kankaaseen on painettu polkupyörän kuvia. Polkupyörät ovat vaan niin kivoja.

Katsoin eilen Areenasta dokumentin Jörn Donnerista, josta on tullut vanha kärttyinen mies. Donner on painunut paljon lukevan ihmisen kumaraan. Mies ei vaikuta tulevan toimeen dokumentintekijän kanssa vaan haukkuu ohjaajan ratkaisuja. Donner halveksii kaikkea ja kaikkia. Dokumentin arkistofilmeissä nähdään ylimielinen, mutta ah niin seksikäs nuori Donner.

Luen Naomi Aldermanin romaania Voima. Kirja alkaa koukuttavasti, mutta nyt lähinnä odotan, että se vihdoin loppuisi. Kirjassa nuoret naiset saavat kyvyn tuottaa sähkövirtaa, joka lähtee solisluun seudun käämistä. Sähkövirta voidaan johtaa ympäristöön käsien kautta. Sähköiskulla voidaan satuttaa, jopa tappaa.

Miltä tuntuisi olla voimakkaampi kuin muut? Tietää, ettei toinen pärjää sinulle fyysisesti ja olet turvassa.  Voima on valtaa ja nostaa itsetuntoa. Voimaa on kontrolloitava ja se vaatii itsehillintää. Maailmanjärjestys menee sekaisin, kun naisilla on lopulta se voima.

Toinen kirjani julkaistaan keväällä 2020.

torstai 28. helmikuuta 2019

Tampere

Jos Antti Holma antaa blogissaan New York -vinkkejä, niin miksen minä voi kirjoittaa Tampereesta, joka on ehdottomasti kokemisen arvoinen paikka varsinkin jos pitää ratikkatyömaista. Jos ei satu rakastamaan puhkottuja katuja, kannattaa matkaa siirtää parilla vuodella, ehkä tuolloin katujen varsilla kasvaa puita, eikä katua ylittääkseen tarvitse etsiä sopivaa aukkoa työmaa-aidasta. Kuulun silti ehdottomasti ratikkaliikenteen kannattajiin.

Tampereella parasta ovat tamperelaiset, nuo hassusti puhuvat, vaatimattomat ja ystävälliset alkuasukkaat. Missä muuallla bussi on nimeltään Nysse ja urheilutila Nääs halli? Sano joka välissä moro niin sillä pärjäät hyvin.

Näsijärvi ja Pyhäjärvi rajaavat kaupunkia. Järvien erottamiseen on helppo muistisääntö: Näsijärven rannalla sojottaa Näsinneula, mutta Pyhäjärven ei.  Pyynikilläkin seisoo näkötorni, jonka kahvilasta saa kaupungin parhaat munkit.

Keskustan kaupat lopettavat hiljalleen toimintansa, mutta ei hätää, sillä onhan meillä Ratinan ostoskeskus. Kesäaikaan toimii kaksi toria, joista Tammelan tori on (minusta) se oikea tori. Kauppahallissa voi keihästää huteralla muovihaarukalla lihapullan tai valita metalliset ateriaimet ja ranskalaistyyppisen ravintolan (Neljä vuodenaikaa), josta saa huippuruokaa melko edulliseen hintaan.

Kaupungissa toimii kaksi suurta laitosteatteria, joiden ohjelmistot ovat musikaaleihin painottuvia. Tampere filharmoniaa johtaa vikkelä Santtu-Matias Rouvali. Sara Hildenin taidemuseossa voi nauttia kansainvälisestä huipputaiteesta ja betoniarkkitehtuurista. Tampereella järjestetään hienoja kulttuuritapahtumia, kuten Tampereen teatterikesä, Tampere jazz happening, Pohjoismaiden suurin hip-hop festivaali Blockfest ja Tampere film festival.  Popeda esiintyy joka vuosi.

Tampereen yleisissä saunoissa on helppo sulautua alkuasukkaiden joukkoon, pistää vaan löylypipon (tamperelainen sanoo pipa, joka minusta muistuttaa jotain lapsille opetettavaa somaa sukupuolielimen nimeä) päähän ja istuu lauteille. Murre on melko helposti ymmärrettävää, joten kielivaikeuksia ei ole. Kuulet kaiken tarvittavan jääkiekosta.

Tampereen hienoin kirjakauppa (Teoksen kirjakauppa) lopettaa maaliskuun lopussa. Kaupungin paras divari on Lukulaari. 

Eiköhän tämä riitä, sillä vaikka Tampere on hieno kaupunki niin ei se mikään New York kuitenkaan ole.