sunnuntai 18. elokuuta 2019

Hankalat nimet

Osallistuin eilen rapujuhliin. Osaan jo kaivella ravunlihan saksista, mutta en kykene juomaan snapseja tai oikeastaan en uskalla. Kävelin puolilta öin kaupungin keskustan läpi kotiin ja ajattelin, että tällaista täällä on, ei koske enää minua.

Olen miettinyt (enkä ainoastaan minä) mieskirjailijoita tai oikeammin heidän nimiään. Jotkut niistä menevät helposti sekaisin. Tarkoitan Juha-Pekka Koskista (käyttää usein etunimensä alkukirjaimia JP Koskinen), Jukka-Pekka Palviaista, J. Pekka Mäkelää ja J.P. Pulkkista.  Löysin vielä J P Delaneyn. Jos haluat pojastasi kirjailijan, älä anna hänelle nimeä Juha-Pekka tai Jukka-Pekka.

Heräsin viime yönä ja yritin muistaa erään tunnetun miesrunoilijan nimen, en kuitenkaan viitsinyt googlata tai käydä hakemassa kirjaa kirjahyllystäni. Arto Melleri! Miksi en muistanut hänen nimeään? Vaimon nimen pystyin kyllä kaivamaan hatarasta muististani.

Jotkut kirjailjat (varsinkin nuorille kirjoittavat) haluavat käyttää etunimiensä alkukirjaimia (pisteillä tai ilman) häivyttääkseen sukupuolensa, sillä väärä sukupuoli saattaisi karkoittaa joitakin lukijoita. Varmaan muitakin syitä on. Mistäpä noita tietää. Terkkuja vaan kaikille Juha-Pekoille ja Jukka-Pekoille (väliviivalla tai ilman).

lauantai 17. elokuuta 2019

Pieni romaani

Eilen kaupungilla kävellessäni arvailin mikä festivaali on meneillään, sillä beigeen pukeutunutta nuorisoa parveili kaduilla. Ei varmaankaan Saarihelvetti tai Sauna Open Air. No sehän on Blockfest! Tänään esiintyvät ainakin G-Eazy, Ghostemane, Pouya, Ski Mask the Slump God... Varmaankin tunnette nämä artistit.

Sain kässärini eilen lähes siihen kuntoon, että sen voisi laittaa kustannustomittajalle. Liuskoja on vain 165, josta ei saa sitä kolmeasataa sivua, jonka Junger ilmoitti kaikkien nykyromaanien standardipituudeksi. Romaanillani ei ole nimeä vaikka olen miettinyt sitä yötä myöten. 

Pääsin vihdoin Joel Haahtela -neitsyydestäni lukemalla hänen viimeisen romaaninsa Adelen kysymys. 

Romaanissa on ihanan vähän sivuja (puhutaankin pienoisromaanista). Kuuntelin Areenasta Haahtelan haastattelun, jossa hän kertoi, että yleensä hän saa kässärinsä venytettyä noin sataan liuskaan. Vaimo on epäillyt, että kohta sivuja ei ole yhtään.

Adelen kysymyksen aihe kuulosti minusta ärsyttävän coelhomaiselta (mies menee Ranskaan luostariin tutkimaan ihmettä), mutta yllätyin iloisesti. Pidin kirjasta ja mietin jopa, että saattaisin lukea sen uudelleenkin. 

Adelen kysymyksessä minua kiehtoi luostarielämän kuvaus. Minäkertoja työskentelee luostarin scriptoriumissa (sekin on kiehtova sana) kolmen viikon ajan. Pohdinnat ihmeen mahdollisuudesta ja ajasta kiinnostivat. 

Luostari ja tarina ammoin kanonisoidusta naisesta olisivat oikeastaan riittäneet kirjan aiheeksi, kaikki muu tuntui vähän ylimääräiseltä. Suorastaan rikkoi tunnelman. Ymmärrän kyllä, että luostarin ulkopuolelta tuotu aines oli tarpeen draaman kaaren kannalta. Oliko se vähän orastava rakkaustarina sitten kuitenkaan välttämätön?

Haastattelussa Haahtela luki seuraavan pätkän romaanistaan:

"Lapsi syntyy tähän maailmaan, ja sillä hetkellä alamme ladata häntä uskomuksilla, odotuksilla, toiveilla ja peloilla. Hän alkaa hitaasti muistuttaa meitä jostain, hänen eleensä, silmänsä, hänen tapansa puhua ja liikkua. Vaikka me yritämme parhaamme emmekä tarkoita pahaa, me kapaloimme hänen todellisen minänsä, yritämme kätkeä hänen avuttomuutensa, varustamme hänet aseilla maailmaa varten, vahvistamme, kovetamme ja hallitsemme. Mutta nuo aseet eivät toimi, koska ne ovat pelkkiä haihtuvia kuvitelmia ja lipsuvat päivä toisensa jälkeen omiin sormiin. Ja haavaisin käsin me jatkamme matkaa, veripisarat lumessa meidät paljastavat."  (Joel Haahtela, Adelen kysymys) 

Myöhäisheränneenä haahtelalaisena minun pitänee seuraavaksi lainata hänen romaaninsa Elena.

torstai 15. elokuuta 2019

Nekrologi

Vietän vapaapäivää pyörittäen astian- ja pyykinpesukonetta tai sähköllähän ne toimivat. Autan välillä kynnykseen juuttunutta robotti-imuria. Värjään pesukoneessa rumansinistä farkkutakkiani. Odotan jännityksellä lopputulosta. Pesukoneesta poistuva vesi näyttää musteelta. 

Areenasta löytyy sympaattinen dokumentti New York Timesin toimittajista, jotka laativat nekrologeja. Arvostetussa sanomalehdessä on oikein oma toimitus muistokirjoituksia varten. Nekrologeja joutuu kuulemma kirjoittamaan perinteisesti juuri ennen eläköitymistä tai sinne päätymistä käytetään lehdessä jonkinlaisena rangaistustoimena.

Toimituksessa on ihana arkisto, jossa työskentelee enää yksi työstään hyvin innostunut mies.

Muistokirjoitusten kirjoittaminen vaikutti yllättäen hektiseltä tehtävältä vaikka vainaja ei kai karkaa mihinkään. Kun joku tärkeä/mielenkiintoinen henkilö kuolee, pitää nekrologin olla valmiina samana päivänä kuuteen mennessä. Osa teksteistä on laadittu jo valmiiksi, mm. Jane Fondan elämästä kertova teksti on kirjoitettu jo pari vuotta sitten.

Kerran nekrologi julkaistiin vahingossa jo ennen henkilön kuolemaa, joten nykyään tieto kuolemasta pyritään varmistamaan huolellisesti. Jotkut lapset jopa tarjoavat vanhempiaan nekrologin aiheeksi, sillä New York Timesiin pääsy on kunnia vaikkakin sitten vainajana.

Hesarissa muistokirjoituksen on usein kirjoittanut ystävä ja ne ovat monesti jotenkin kaavamaisia.

Luin hiljattain Matti Mäkelän nekrologin ja mieleeni tuli, että on hyvä muistaa, että saatat mennä lääkäriin flunssan takia ja maksasi onkin täynnä kasvaimia. Niin pelottavan arvaamatonta tämä elämä on.

Sovittiin yhden ystävän kanssa aikoinaan, että kirjoitetaan toisistamme nekrologit Lääkärilehteen, mutta huomattiin sitten ettei se kuitenkaan onnistu ihan puolin ja toisin.

Tämä nyt vaan ihan vaan päivän piristykseksi.

tiistai 13. elokuuta 2019

Paluu

Palasin eilen lomalta töihin ja unohdin tietysti sen läpyskän, jolla työaikaani seurataan. Jotain kuuluukin ensimmäisenä työpäivänä unohtaa.

Työmatkalla polkupyörän vaihteet ikäänkuin naksahtelivat paikoiltaan ja se ärsytti minua suuresti. Harkitsen uuden kulkuneuvon hankkimista, sillä tämä nykyinen on vanha, moneen kertaan korjattu ja huollettu.

Töissä on näköjään taas kerran meneillään lähes kollektiivinen salaattikuuri. Olen seurannut näitä kevennysvaiheita tässä työpaikassa yli kymmenen vuoden ajan. Jääkaappi täyttyy salaatinkeristä, laihoista keitoista ja rahkapurkeista kunnes sinne taas palaavat juustoleivät ja rasvaiset jugurtit ja kaikki ovat iloisia.

Tänään töiden jälkeen kävimme S:n kanssa Kaupissa lenkillä ja pysähdyimme Rauhaniemeen syömään jäätelöt. Ilma oli lempeän lämmin ja kesä alkaa muistuttaa ylikypsää omenaa.

Totesimme S:n kanssa, ettemme ole potilaidemme kavereita. Tunnen lääkäreitä, jotka käyvät potilaiden kanssa pullakahvilla ja puolukassa.

Lenkin jälkeen nukuin sohvalla ja pesin pyykin mukana 60 asteessa kaksi euron kolikkoa, jotka ovat nyt ihanan kiiltäviä.

Eipä muuta tänään, hengissä ollaan.  Siitäkin on hyvä itseään ja muita päivittäin muistuttaa.


sunnuntai 11. elokuuta 2019

Marat/Sade, Tampereen teatterikesä


Ryntäsin mökkireissulta katsomaan kolmen suomenruotsalaisen teatterin yhteisesitystä Peter Weissin näytelmästä Marat/Sade. Näytelmän on ohjannut Juha Hurme ja se estitettiin Pakkahuoneella. Esityksessä puhuttiin ruotsia, mutta ylhäällä näyttämön yläpuolella roikkui suomen- ja englanninkielinen tekstitys, jota luin niska kenossa. Marat/Sade on saanut Thalia-palkinnon.

Marat/Sade sai ensi-iltansa 1964, mutta ei tuntunut vieläkään pölyiseltä. Näytelmässä mielisairaalan potilaat tekevät terapiakseen esitystä Jean-Paul Maratin (poliitikko, tomittaja lääkäri, vallankumouksellinen) väkivaltaisesta kuolemasta 1793, sitä ohjaa markiisi de Sade (filosofi, kirjailija, tämän miehen nimestä on johdettu sana sadismi, vietti 30 vuotta elämästään vankilassa).

En juuttunut niinkään tekstiin vaan mahtavaan energiaan ja hallittuun sekarortoon, joka näyttämöllä vallitsi. En tiedä, oliko alkuperäisessä näytelmässä musiikkia, mutta tässä oli ja se tuki hienosti esitystä.

Näytelmän visuaalinen toteutus oli upea. Marat kylpyammeessa näytti samalta kuin maalauksessa Marat'n kuolema, maalattuun kuvaan oli lisäksi puhallettu ilkikurinen, syyhyinen henki.

Olin valmis ostamaan näytelmän maailman (tosin vähän laiskasti), yrittämättä ymmärtää kaikkea, ihan vaan menemällä vauhtiin mukaan.

Vieressäni istui nainen, joka oli nähnyt tänä vuonna neljätoista Tampereen teatterikesän esitystä  ja oli vielä tänään menossa viidenteentoista. Siinä voi puhua rakkaudesta teatteriin. Minä näin vain neljä näytöstä, mutta olisin halunnut kokea enemmänkin. Ehkä ensi vuonna sitten.

Edessäni istuva mies otti esityksestä kuvia kännykällä, jota syvästi paheksun.

Kuva Raisa Kilpeläinen, Tampereen teatterikesä

torstai 8. elokuuta 2019

Man on the moon, Tampereen teatterikesä

TTT:n Kellariteatterin lavalla esitettiin Keisha Thompsonin kirjoittama ja esittämä monologi Man on the moon. Minulla oli nälkä ja pienoisia kielivaikeuksia. Tarina tuli ymmärretyksi, mutta todennäköisesti jotkut vivahteet jäivät hämäriksi.

Man on the moon on esittäjälleen hyvin henkilökohtainen teos, sillä se kertoo hänen suhteestaan isäänsä. Heti alussa käy ilmi, ettei ole kyse mistään ihan tavallisesta isukista, sillä mies on vaihtanut nimeään kolme kertaa, ensimmäinen länsimainen nimi ei tuntunut omalta ja seuravaa olikin jo islamilainen nimi.

Isä ei ole tyttärensä elämässä varsinaisesti läsnä muuten kuin kirjojen ja kirjeiden kautta, joita hän pudottaa postiluukusta. Kun kirjeitä en viiteen kuukauteen tule, menee Keisha markettiin ostamaan isälleen kanakeittoa ja teetä (jotain muutakin, josta en ole varma) ja lähtee tapaamaan isäänsä. Nyt tulee esille se, että kyse on myös rodullisesta epätasa-arvosta, sillä myymälävartija kulkee hänen perässään.

Monologi on runollinen ja Thompson myös laulaa tarinaansa ja kauniisti laulaakin. Isästä sanotaan, että "he smells like old paper and unread story".

Näyttämö on kalustettu vain sohvalla ja kirjakasoilla.

Esitys kesti puolitoista tuntia ja nälkäni vain kiihtyi, suorastaan villiintyi.

Miksi nuoret naiset eivät Suomessa tee tämäntapaisia esityksiä tai ehkä tekevätkin, mutta minä en vain ole niitä nähnyt. Olisi hienoa kuulla jotain vastaavaa omalla äidinkielellä.

Kuva Benji Reid, Tampereen teatterikesä


keskiviikko 7. elokuuta 2019

Nykytanssia, I'm Liquid, Tampereen teatterikesä

Joskus on hyvä haastaa itseään nykytanssilla, kuten tein tänään katsoessani Tampereen teatterikesään kuuluvan tanssiesityksen I'm Liquid. Tanssiteoksen esitti minulle tuntemattoman Kinetic Orchestran neljä tanssijaa, kaksi naista ja kaksi miestä. Koreografian olivat tehneet Jarkko Mandelin ja työryhmä.

Esitteessä koreografi ehdottaa katsojan ennemminkin myötäelävän teosta ja sen tapahtumia, kuin luovan hierarkioita tai logiikkaa teoksen sisään tai sen esittäjien välille (hienosti sanottu!) Tämä tarjoaa mahdollisuuden olla yrittämättä väkisin selittää teoksen sisältöä, siihen en missään nimessä edes uskaltaisi ryhtyä.

Tanssijat olivat pukeutuneet mustiin kamppailulajiin viittaaviin asuihin, joihin kuului vahva vyö, josta he toisiaan välillä retuuttivat. Sellaista en ollut aiemmin nähnyt nykytanssissa tehtävän. Vaikka tanssi muistutti välillä jossain määrin kamppailu-urheilua, ei mitään väkivaltaista nähty. Olin löytävinäni esityksestä myös break dancea. Sekä mies-että naistanssijat saivat yhtälailla ihanasti tilaa teoksessa.

Tanssijoiden liikekieli näytti rennolta ja samalla hyvin vahvalta. Minulle tuli mieleen liikkuminen osittain painottomassa tilassa, ikäänkuin liike ei missään vaiheessa pysähtyisi.

Odotan aina esityksessä jonkinlaista kohokohtaa, mutta sellaista en havainnut. Ehkä liike olisi voinut jatkua loputtomiin.

Kuten voitte tekstistä päätellä, en ymmärrä nykytanssista mitään vaan kirjoittelen tähän ihan ylimieliseltä amatööripohjalta. Nautin esityksestä kuin abstraktista taiteesta, en edes yrittänyt suuremmin ymmärtää.

Vieressäni istui tänään sama mies kuin eilenkin ja hänkin kertoi kirjoittavansa blogiin, mutta hän oli sentään entinen toimittaja.

Kuva Jussi Ulkuniemi, Tampereen teatterikesä

tiistai 6. elokuuta 2019

Lion, Tampereen teatterikesä


Juha Hurme sanoi Tampereen teatterikesän avajaispuheessa, että näyttelijän ammatti on enää niitä harvoja fyysisesti raskaita ammatteja. Siltä se tässä esityksessä (Lion) näytti. No oliko tämä ollenkaan teatteria vai kuitenkin sirkusta. Tampereen työväenteatterissa sitä kuitenkin esitettiin. Sovitaan, että sirkustyökin on rankkaa.

Marc Gassot hikoili esityksen ajan kuin juoksisi 400 metrin aitoja. Hän oli jatkuvasti yksin näyttämöllä tai olihan siellä myös Kari Sinkkosen yhden miehen sirkusorkesteri ja käväisi estradilla pari yleisön edustajaakin.

Esityksellä oli pitkä nimi  "Lion -The Weird and Magical Abracadabra Show" ja se sisälsi klovneriaa, jogleerausta, pantomiimia sekä anarkistista, mustaa huumoria. Jännää miten ihminen voi muuttua leijonaksi ja seuraavaksi kulkea uskottavasti leijonan suoliston läpi.

Siteeraan Tampereen teatterikesän sivuja "Vahingossa opintojensa kautta miimikoksi päätynyt Marc Gassot sai inspiraation Lion-esitykseen myyräkuumeen kourissa. Taiteilija kertoo alkaneensa saada mieleensä kuvia esityksestä houreunissaan." Näin sympaattisen taideteoksen voi saada aikaan myyräkuumeessa! (Tämä on nyt blogistin ja lääkärin kommentti).

Viidyttävä, esitys, jossa ei ollut tyhjiä hetkiä ja joka jaksoi toistuvasti yllättää ja naurattaa. Hyvä alku henkilökohtaiselle teatterikesälleni.

Kuva Tampereen teatterikesä.

maanantai 5. elokuuta 2019

Pelkään lapsia

Tajusin eilen, että vaikka minulla on kaksi lasta (onneksi aikuisia), niin pelkään lapsia.

Pyynikin munkkikahvilan jonossa arviolta parivuotias pienokainen tuijotti minua isänsä sylistä. Yritin hymyillä, mutta lapsukainen vain katsoi minua vakavana kuin epäilisi minun piilottelevan jotain rikollista tekoa. Ei räpytellyt silmiään, eikä kääntänyt katsettaan kuten aikuiset tekevät.

Vauvat ovat suloisia, mutta en uskalla ottaa heitä syliini, sillä pelkään pudottavani hauraan ihmisenalun lattialle. Välillä heitä tarjotaan minulle, mutta kavahdan ajatusta moisesta vastuusta ja kieltäydyn tarjouksesta.

Pelkäsin, että tuo parivuotias näkee sisimpääni ja minut köykäiseksi tuomitsee tai huomauttaa jotain negatiivista ulkoisesta olemuksestani. Lapset ovat niin arvaamattomia.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Dokumentti

Olen ottanut taas kodin haltuuni: makoillut sohvalla, imuroinut, kastellut kukat (myös porraskäytävän kiinanruusun) ja vienyt roskat.

Katsoin HBO:lta dokumentin Jane Fondasta. Dokumentti on jaettu osiin Fondan elämän miesten mukaan: Henry (Fonda), (Roger) Vadim, Tom (Hayden) ja Ted (Turner). Viimeisen osan nimi on Jane.

Henry viittaa Fondan isään, kuuluisaan näyttelijään, Vadim ensimmäiseen aviomieheen, ranskalaiseen elokuvaohjaajaan, josta Fonda toteaa "En olisi todennäköisesti mennyt hänen kanssaan naimisiin, jos hän olisi puhunut paremmin englantia", Tom toiseen aviomieheen, poliitikkoon ja kirjailijaan ja Ted viimeiseen (ex) aviomieheen, joka on miljonääri ja Jane lopulta tähän päivään, tähden itsenäisyyteen.

Dokumentissa Jane Fonda kertoo avoimesti lapsuudestaan, äidin itsemurhasta, omasta äitiydestään ja syömishäiriöstään. Tähti sai tietää äidin itsemurhasta vasta aikuisena, 12-vuotiaalle Janelle kerrottiin äidin kuolleen sydänkohtaukseen. Isä meni heti naimisiin uuden rakkautensa kanssa ja tyttö lähetettiin sisäoppilaitokseen.

En muistanut, että Fonda on näytellyt (myös) hyvissä elokuvissa kuten Ammutaanhan hevosiakin tai Klute -rikosetsivä.

Fonda on ollut 70-luvulta poliittisesti aktiivinen ja on sitä edelleen. Filmitähden aerobic-videoilla kerättiin rahoitusta Vietnamin sodan vastaiseen toimintaan.

Dokumentti oli erittäin mielenkiintoinen ja koskettava. On hienoa, että on ihmisiä, jotka jaksavat toimia, eikä heidän aikansa mene sohvalla maaten. Jotkut ihmiset toisaalta tekisivät kaikille palveluksen hukkumalla pysyvästi sohvan uumeniin.


perjantai 2. elokuuta 2019

Lomamatkalla Savossa

Hölkytämme kohti Pieksämäkeä ja jätän Kuopion taakseni. Konduktööri tarkasti liput savon murteella. Odottelen innolla myyntikärryä saadakseni kahvia, sillä eväänäni on kolme Hanna Partasen riisipiirakkaa.

Kyläilin Kuopiossa ensin ystäväpariskunnan luona, joka on hiljattain muuttanut omakotitalosta kerrostaloon. Muutto sujui kuulemma muuten hyvin, mutta jääkaappimagneetit hukkuivat.


Kuuntelimme keskiviikkona Alahovin viinitilalla Beatles (tai nyt pitänee kirjoittaa Piitles) cover bändiä nimeltään Cellophane flowers. Loppuillasta yleisö melkein villiintyi, joku jopa kysyi saisiko heittää vaatteensa ja heittäytyä nurmelle makaamaan, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan toteuttanut uhkaustaan. Oli h-vetin kylmä.

Torstaina kävimme lounaalla loistavassa ravintolassa (Urban) ja näin toista poikaani ja hänen vaimoaan, jotka ovat juuri muuttaneet Kuopioon.

Seuraavasta kyläpaikasta kipusimme Puijolle ja ajoimme hissillä Puijon torniin. Uskalsin hädin tuskin kurkistaa avoimelta näköalatasolta repaleisia järviä ja metsiä.

Koska museokorttia on hyvä käyttää, kävimme tänään Kuopion taidemuseossa näyttelyissä "Liikkuvat muodot" ja "Taiteilijan katse". Useimmat teokset kuuluivat museon omaan kokoelmaan.

Juna pysähtyi, eikä ikkunasta näy kuin mäntymetsää.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kertun oksennukset

En ole viime aikoina kirjoittanut Kertun oksennuksista. Oksennuksia on kahdenlaisia: Ahmin liikaa raksuja oksennus ja suolistooni on kertynyt karvoja oksennus. Jälkimmäinen on vähäisempi ja lievemmin sotkeva ja sisältää vain siistin viiden sentin pituisen tasaisen karvapötkyn sekä mahanestettä. Bulimiaoksennus on silkkaa sulamatonta kuivamuonaa, joka tarttuu mattojen pintaan tiukasti. Eihän sitä viitsi paljaalle lattialle oksentaa.

Kuuntelin eilen lenkillä Ylen Areenasta Maarit Feldt-Rannan puhetta otsikolla Kiitokset ja jäähyväiset. Poliitikko sairastui vatsasyöpään kymmenen vuotta sitten ja myöhemmin tauti uusi. Nyt on menossa sairauden palliatiivinen hoito eli Feldt-Ranta saa ainoastaan oireenmukaista hoitoa. Kävelin Pyynikillä, itkin ja ihailin parantumatonta syöpää sairastavan naisen tyyneyttä, viisautta ja kiitollisuutta. Mietin millainen itse olisin. Katkera? Inhottava? Masentunut? Sitähän ei voi tietää.

Olen matkalla Kuopioon, joka aina herättä voimakkaita tunteita, sillä siellä on tapahtunut paljon asioita: Olen aikuistunut, avioitunut, eronnut (ensimmäisen kerran, sillä olen eronnut kahdesti samasta miehestä) saanut toisen lapseni, käynyt kouluni ja opiskellut kaupungissa.

Muistutan vielä, että ensi viikolla alkaa Tampereen teatterikesä, joten tästä blogista tulee teatteriblogi, enkä kirjoita kissanoksennuksista vaikka kuinka toivoisitte.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Juhlat

Olin lauantaina vanhan ystäväni synttäreillä. Hän täytti kuusikymmentä vuotta ja juhliin oli kutsuttu kuusikymmentä vierasta. Lääkäreitä ja diplominsinöörejä, saattoi olla muitakin.

Alkuun osallistuimme kolmen joukkueina kisaan, johon kuului erilaisia tehtäviä mm. talon ympärysmitan laskeminen. Joukkueiden jäsenten piti olla toisilleen mahdollisimman vieraita.

Ryhmäni DI-mies kiersi talon noin viisi kertaa, piirsi paperille pohjapiirroksen, jokaisen sivun pituudet ja pullistelut ja lopulta laski mitat yhteen. Pääsimme riitävän lähelle oikeaa tulosta saadaksemme pisteen. Minä olisin heittänyt arvion ihan perstuntumalta. Yksi ryhmä arvioi tiilen pituuden ja laski tiilet.

Vieraista vähintään yhdeksänkymmentä prosenttia oli golf-ihmisiä, mutta minäpä sain putattua (kaksi muuta ryhmäläistäni ei onnistunut) vaikka en pelaa golfia, enkä edes aio koskaan pelata. Toisaalta tikanheitossa tikkani lensivät hujan hajan kaikkialle muualle paitsi tauluun, en onneksi kuitenkaan osunut yhteenkään vieraaseen.

Meille tarjottiin ruokaa ja joku kaatoi kurkustani alas liikaa viiniä, josta minulle koituu nykyään useamman päivän apeus. Huomenna jakselen luultavammin jo paremmin. Hienoa, että joku viitsii järjestää juhlia!



lauantai 27. heinäkuuta 2019

Hyvästit Claes Anderssonille

Nyt kun kaikki muistelevat Claes Anderssonia, jonka lahjakkuudesta vallitsee laaja konsensus, niin otan vielä esille yhden (pinnallisen) puolen miehestä. Kollegani, joka menehtyi jo ennen kuin netistä tiedettiin mitään, kertoi, että Andersson oli nuorena komein mies, jonka hän oli koskaan tavannut. Naispuolinen kollega oli Anderssonin kurssikaveri ja sittemmin kokoomuksen kaupunginvaltuutettu. Nainen arvosti kurssikaveriaan muutenkin.

Laitoin tällaisen päivityksen faceen ja keski-ikäiset naiset, kirjailija-facekaverit olivat sitä mieltä, että Andersson oli kahdeksankymppisenäkin hottis. Kuka naiskirjailija on sitä kenenkään mielestä edes kuusikymppisenä, naisten seksuaalinen viehätysvoima ei veny sinne asti ja se on minusta epäreilua. Voisko tämän jotenkin korjata?

Näin koululaisena Kuopion kaupunginteatterissa Anderssonin näytelmän Pyhä perhe, joka teki aikoinaan minuun suuren vaikutuksen. Miehen kirjoittaman runot ovat tällaiselle ruonouden suhteen sivistymättömille riittävän helppoja ymmärtää.

Yritin etsiä netistä nuoruudenkuvia, mutta niitä löytyi niukasti. Olen saanut nauttia Anderssoin soitosta, tarinoinnoinnista (hän esiintyi usein julkisesti) ja runoista. Minusta tuntuu, että hän eli juuri sopivan pituisen ja omanlaisensa elämän.

Löysin eilen kirjahyllystäni yllä olevan signeerauksen. Andersson oli hieno kokonaispakkaus. 

torstai 25. heinäkuuta 2019

Kotimatka

Vilnasta Riikaan lähtevä bussi saapui Berliinistä. Kuvitelkaa, että yöhikiset ihmiset, banaaninkuoret ja vauvanvaipat umpioidaan yön yli, niin sellaiselta kaksikerrosbussissa lemusi. Hajua ei hetken kuluttua edes huomannut, siihen tottui kuin oman kotinsa ominaishajuun.

Vilna-Riika välillä bussissa toimi englannin kielen taitoinen nainen, joka keräsi kaikkien matkaliput ja kertoi palauttavansa ne viisitoista minuuttia ennen kuin saavumme Riikaan. En ymmärtänyt miksi ja mitä se sitäpaitsi minulle kuului.

Edessä olevan istuimen taskussa oli menu, olisi voinut tilata erilaisia makkaraperunoita ja täytettyjä lättyjä.

Riikassa vaihdoin bussia ja ehdin ostaa vessamummolta kolmellakymmenellä sentillä vessaoikeuden ja käyttää sen. Matkatavarat merkittiin tarralla ja ne sai vain matkalipulla, joka myös leimattiin.

Kuljettajat puhuivat yleensä latviaa (?). Heidän muu kielitaitonsa rajoittui äkäisiin "Five minutes stop" tai "Drei minuten". Kun eräs pariskunta myöhästyi minuutin, he saivat kuskilta sapiskaa. Lähtöpysäkillä kielitaitoinen nainen tarkasti liput ja neuvoi missä paikka sijaitsee vaikka olihan paikka merkitty selkeästi myös numeroilla.

Minun piti kirjoittaa yksin matkustamisesta. Yksin olet täysin riippumaton toisista ja saat valita mitä teet, milloin heräät, missä syöt ja milloin. Toisaalta et voi jakaa kokemuksiasi kenenkään kanssa. Matkatavarat on otettava mukaan yleisiin vessoihin. Hotellihuone maksaa enemmän. Ihmiset ottavat helpommin kontaktia, mutta sekin riippuu maasta. Molemmissa on puolensa.

Olen ollut myös ryhmämatkoilla, jos ryhmä on pieni ja rento, niin se on kivaa, mutta jo yksi valittaja voi pilata kaiken. Inhoan suurissa porukoissa liikkumista. Siinä tuntee itsensä jotenkin naurettavaksi.



tiistai 23. heinäkuuta 2019

Vilna

Viimeinen Vilna-päivä on illassa. Olen kävellyt Liettuan pääkaupungin katuja yhteensä viisikymmentäviisi kilometriä.

Tänään koekävelin linja-autoasemalle, sillä ajattelin kulkea sinne huomenna jalkaisin. Saanhan sitten istua yhdeksän tuntia linja-autossa. Havaitsin matkalla pari kännykkäkauppaa, joissa myytiin kännykkäkoteloita ja ajattelin hankkia uuden hajonneen tilalle. Heillä ei kuulemma ollut mitään näin vanhalle puhelinmallille. Juurihan minä tämän luurin hankin. Pitää varmaan askarrella itse se kotelo.

Samalla matkalla törmäsin kauppahalliin. Moniin kivoihin paikkoihin joutuu vahingossa. Hallissa aidot mummot myivät hilloja, leivonnaisia, karamelleja, vihanneksia, kukkia ja hedelmiä. Miehet myivät sikaa, nautaa ja broileria. Kahvilassa tapasin suomalaisen naisen, joka oli matkalla teini-ikäisen tyttärensä kanssa. Olin niin puhekaverin puutteessa, että otin kaikki heidän juttunsa vastaan kuin suuren lahjan.

Koska matkalla on kivuttava arjen yläpuolelle, raahauduin Geminasin torniin. Torni töröttää korkealla mäellä, ja jonne johtaa kivinen tie. Mäellä huomasin, että sinne olisi päässyt funiculaarilla yhden euron hintaan. Tornista avautuivat hienot näköalat yli kaupungin ja sieltä ylhäältä saattoi laskea kirkkoja, sillä niitä Vilnassa riittää.

Tornissa esitettiin filminpätkää vuodelta 1989, jolloin ihmiset muodostivat neuvostovaltaa vastustaakseen koko Baltian läpi kulkevan ihmisketjun. Ketjulla oli pituutta 600 kilometriä. Sellaisen porukan kokoaminen ennen internettiä on ollut käsittämätön saavutus. Liikutuin filmistä niin, että jouduin pyyhkimään kyyneleitä.

Kipaisin vielä Zverynasin viehättävään kaupunginosaan, joka oli vähän kuin Pispala, mutta suurempi, alkuperäisempi, kivempi ja tasaisempaa maastoa. Söin viehkeässä terassiravintolassa pastaa.

"Kotimatkalla" näin vielä Vilnan suuren pääkirjaston, jossa oli kahvila, elokuvateatteri ja kirjojakin näytti olevan hyllyissä.

Lopetan raporttini tähän. Lähiaikoina aion kirjoittaa yksin matkustamisesta, kunhan hieman toivun. Tähän loppuun vielä kirkkokuva.

Huono turisti

Kolmas ja viimeinen kokonainen Vilna-päivä. Eilen valtasi väsymys, enkä toteuttanut tehtävääni turistina riittävällä intensiteetillä. Illalla söin sipsipussin huoneessani ja kuuntelin sateen ropinaa (asustan hotellin ylimmässä kerroksessa huoneessa, jossa on vino kattoikkuna). Söin myös ravintolassa (kanaa, ranskalaisia, salaattia ja olut) neljällä ja puolella eurolla. Melkein menin kirkkokonserttiin, mutta koska saatavilla oli vain seisomapaikkoja, en viitsinytkään.

Löysin postitoimiston, joka oli valtava halli. Neliskanttisen huoneen reunoilla, lasien takana, istuivat tuikeat virkailijat. Otin numerolapun ja pian minut jo kutsuttiin tiskille. Virkailija liimasi kortteihini huolellisesti postimerkit ja rahasti. Täällä ei päästetä asiakkaita merkkejä liimailemaan, sillä nehän saattavat mennä vinoon. Postissa oli enemmän työntekijöitä kuin meitä asiakkaita.

Kävin jalkahoidossa parin korttelin päässä ja nyt varpaankynsissäni on geelilakkaus. Jalkojani kylveteltiin, rasvattiin ja raspattiin, eikä se maksanut kuin kolmasosan suomalaisesta hinnasta (googlasin). Tuskin niitä geelikynsiä olisin muuten viitsinyt hankkia. Harmittaa pukea sukat ja lenkkarit.

Kansanmurhan uhrien museo ja MO -taidemuseo ovat yllättäen tänään kiinni (tai eihän se yllätys ole, sillä sen voi katsoa googlesta), mutta useinmiten museot ovat kiinni maanantaisin). Matka on nyt sitten pilalla, sillä en pääse museoon. Yritän toipua tästä vastoinkäymisestä. Ehkä kierrän kirkkoja ja on täällä muitakin museoita, jos oikein tekee mieli.

Kuvassa yllä näkyy pieni kirjaston etäpiste puistossa.

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Turistina

Kävelin eilen kaupunginosaan nimeltään Uzupis, joka julistautui "itsenäiseksi" 1997 ja jolla on perustuslaki, joka on käännetty suomeksikin. Perustuslaissa mainitaan mm. että ihmisillä on oikeus olla onnellisia ja toisaalta, että ihmisille kuuluu oikeus olla onnettomia. Luin Wikipediasta, että Suomen Uzupis -suurlähettiläät toimivat Pispalan Hirvitalossa!

Uzupis on ollut aiemmin taiteilijakaupunginosa, mutta nyt monet taiteilijat ovat kaikonneet ja tilalle ovat ryömineet turistilaumat.

Käväisin samalla reissulla kauniilla hautausmaalla. Hautausmaat ovat aina matkan kohokohta.

Illalla katsoin hotellin viereisessä elokuvateatterissa (Kino Pasaka) dokumentin "Why are we creative?", tämä kysymys estitettiin luoville ihmisille elokuvaohjaajista muotisuunnittelijoihin (Aki Kaurismäki vilahti). Ei siitä konsensusta saatu. Elokuvassa tuottivat vaikeuksia japanilaisten ja ranskalaisten taiteilijoiden haastattelujen ymmärtäminen, sillä elokuva oli tekstitetty liettuaksi. Olen muuten oppinut yhden liettualaisen sanan kauppojen ikkunoista NUOLAIDOS, joka tarkoittanee jotain alennukseen viittaavaa.

Mietin, minkä ohjeen antaisin tällaiselle matkalle lähtijälle. Pakkaa vain välttämätön ja vähennä sen jälkeen matkatavarat puoleen. Pidä aina kukkarossa 30 senttiä varalla vessamummoa tai automaattia varten. Varaa hyvät kengät (lenkkarit), kävelin eilenkin yli 15 kilometriä.

Lähden etsimään postitoimistoa ostaakseni postimerkkejä. Jostain syystä monessa maassa on työläämpää hankkia postimerkkejä kuin huumausaineita.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Kirkkoja, kirkkoja, kirkkoja

Matkustin Tallinnasta Vilnaan bussilla. Matka kesti noin yhdeksän tuntia, bussissa oli riittävästi jalkatilaa, ilmastointi toimi ja kuljettaja kuulutti kielellä, jota en ymmärtänyt. Bussissa matkusti siistiä väkeä, nuoria naisia ja miehiä ja keski-ikäisiä pariskuntia. Vieressäni istui ranskalainen vanhempi rouvasihminen ja hänen miehensä istui käytävän toisella puolella.  Linja-autossa näytti olevan matkustajia useista eri maista.

Aika kului ihmisiä tarkkaillen, äänikirjaa kuunnellen, eväitä syöden ja torkahdelleen. Kahviautomaatti sijaitsi lähellä ja siitä kuului korahtavia ääniä aina kun joku haki kahvia.

Ensin näin ikkunasta virolaista tienvarsipusikkoa, sitten latvialaista ja lopulta liettualaista.

Riikassa kysyin kuljettajalta kauanko pysähdymme ja hän osoitti sormella kellotaulun kolmosta ja päättelin, että jäämme tunniksi. Ostin vessamummolta 30 sentillä vessavuoron, kioskista sämpylän ja tarkastin valotaululta bussin lähtöajan, joka oli varttia yli kaksi, joten pysähdys kestikin vain viisitoista minuuttia. Ehdin bussiin.


Hotelli on siisti, oikeastaan aika hieno, mutta silti halpa. Tämä on ihan vanhan kaupungin kyljessä, joka muuten kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin. Ehdin tutustua siihen hieman jo eilen illalla: kirkkoja, kirkkoja, ravintoloita ja kirkkoja.

perjantai 19. heinäkuuta 2019

FOMO

Luen lomapäivityksiä facessa ja minut valtaa joku niin hieno kuin Fear Of Missing Out, FOMO. Mistä jotkut sen kaiken lomatoiminnan edes keksivät? Luin kirjastossa hädissäni Aamulehteä vinkkejä hakien, enkä löytänyt muuta kuin Tammerfestin ja ne ikuiset Eput ja Popedat. Onhan niitä nähty ja kivaa oli, mutta paljonko tykkäyksiä niillä heruu?

Porraskäytävässäni on vuosia kukoistanut kiinanruusu. Pari viikkoa sitten huomasin sen menettäneen elämänhalunsa. En kestänyt seurata kasvin hiljaista hiipumista vaan otin huonekasvin elvyttämisen elämäntehtäväkseni, kaadoin ruukkuun vettä ja Substralia. Nyt masentuneina roikkuneet lehdet ovat terhakoituneet ja elämälläni on tarkoitus. Epäilen kasvia hoitaneen naisen joko muuttaneen pois tai matkustaneen johonkin ja kasvin jääneen heitteille. Mihin tästä voi ilmoittaa?

Tänään lähden minäkin pienelle matkalle Vilnaan ja jätän kiinanruusun.  Ensin seilaan Tallinnaan, yö laivalla ja sitten reittibussilla Vilnaan (bussimatka kestää vain yhdeksän tuntia). En ole ehkä ihan järjissäni. Minulla on jatkuvasti sellainen olo, että joku tässä menee pieleen. Liput tai hotelli ovat väärille päiville varattuja tai sitten jotain muuta. Matkustan yksin, joten on vaan pärjättävä. Otan läppärin seurakseni ja kerron matkastani lähes reaaliaikaisesti jos siltä tuntuu.

Ovet on monessa lukossa ja kissalla hoitaja, joten ei kannata tulla hakemaan näitä kissan raapimia huonekaluja, eikä valittaa mihinkään virastoon Kertun heitteillejätöstä.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Korvamato

Tampereen taidemuseossa esittäytyy vuoden nuori taiteilija Nastja Säde Rönkkö. Näyttelyn teoksessa 6 Months Without nainen luopuu netistä puoleksi vuodeksi.

Netinkäyttäjänä olen pääasiassa puhditon somekärkkyilijä. Käytän lisäksi nettiä laskujen maksamiseen, sähköpostien lähettämiseen ja vastaanottamiseen, televisio-ohjelmien katsomiseen, radion ja äänikirjojen kuunteluun, kirjojen ja lippujen varaamiseen, ostamiseen ja erilaisten pikaviestien lähettämiseen. Paikkaan nettihauilla muistiani ja yleissivistystäni. Elämä ilman nettiä olisi työlästä, ehkä jopa mahdotonta.

Näyttelyssä oli esillä Rönkön nettipaaston aikana saamia kirjeitä. Ne näyttivät sympaattisen vanhanaikaisilta.

Sain tänään postikortin. Joku oli nähnyt vaivaa, ostanut kortin, postimerkin, etsinyt kynän, miettinyt mitä kirjoittaa, täyttänyt pienen tilan tekstillä, etsinyt osoitteen ja kirjoittanut sen korttiin, liimannut postimerkin ja kiikuttanut kortin postilaatikkoon. Sitä on pakko arvostaa.

Seurasin facesta keskustelua korvamadoista, joista pahimmaksi osoittautui "Pikkukakkosen posti, postilokero kolme neljä seitsemän, kolme kolme sata yksi Tampere kymmenen". Edellä mainittu liittyi nyt sitten sekä nettiin että postikorttiin ja ikäänkuin yhdisti nämä asiat tähän loppuun.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Laiskottelua

Vietin reilun vuorokauden lähes yhdeksänkymppisten vanhempieni mökillä heidän passattavanaan. Autoin sen verran kuin sallivat.

Isä siirtää mökin terassin lasitusta lisätäkseen terassin pinta-alaa, tarkoitus on myös vaihtaa terassin lattiamateriaali. Aiemmin vanhempani rakensivat terasseja, nyt terassikiintiö on ilmeisesti täysi.

Isä on kotoisin pientilalta, jossa ei ollut sähköjä eikä vesijohtoa vaan pesuvesi kannettiin järvestä ja juomavesi haettiin lähteestä. Kun talosta löydettiin luteita, koti jätettiin talvipakkasella kylmilleen ja mentiin sukukuloimaan.

Mummo oli siisti ihminen, jonka pihaa koristivat joriinipenkit (joriinit ovat hienommalta nimeltään daalioita). Lapsuuden kesiltä muistan Raidin hajun, sillä mummola myrkytettiin ainakin kerran kesässä. Kaasutuksen jälkeen kärpäsvainajat lakaistiin lattioilta.

Syötin aamulla äidille puolipakolla kananmunan tai itse hän sen kuori ja söi vaikka valitti ettei jaksa. Toinen tarvitsisi proteiinia ja toisen pitäisi sitä rajoittaa. Kyttään myös heidän vedenjuontiaan, eikä nestemäärä ole mielestäni riittävä. 

Mökillä olisi kiva käydä useamminkin, mutta matka kotioveltani mökkiolosuhteisiin vie neljä tuntia. 

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Itsekeskeisellä linjalla jatketaan

Kuulun työni puolesta ryhmään, jossa suunnitellaan eräitä valtakunnallisia ohjeita. En tunne suurta intohimoa aihetta kohtaan. Eräs kollega on järjestänyt kaikki kokoukset ja tahtoi järjestää seuraavankin, mikä sopi minulle erinomaisesti. Kollega toivoo, että toimin kokouksissa puheenjohtajana (en haluaisi tehdä sitä). Jokaisessa kokouksessa hän kuitenkin ottaa sen puheenjohtajuuden ilman virallista asemaa. Ehdotin taas puheenjohtajan vaihtoa, mutta hän ei halunnut sitä. En ymmärrä miksi, sillä hänellä on luontaiset puheenjohtajan lahjat.

Istun Turun junassa, tarkastin junan kyljestä monta kertaa, että määränpää on todellakin Turku, sillä viimeksi hyppäsin vahingossa Hesan junaan.

Luen kirjaa, josta pidän paljon (Rachel Cusk, Siirtymä), nautin tästä jopa enemmän kuin kirjasarjan ensimmäisestä osasta (Ääriviivat). Kirjailijalla on loistava taito upottaa tekstiin lukuisia tarinoita ja niin paljon kiinnostavia ajatuksia, että niihin tekee mieli palata. Jos kaipaat monimutkaista ja yllättävää juonta niin nämä eivät ole kirjojasi.

Molempien romaanien päähenkilö on kirjailija, joka muistuttaa Cuskia. Miten monessa kirjassa näkökulma on nimenomaan kirjailijan? Cuskin molemmissa suomennetuissa romaaneissa kirjailija opettaa kirjoittamista. Kirjoituskursseja käyneenä aiheesta on hauska lukea. Sarjan kolmas kirja julkaistaan suomeksi muistaakseni 2020.

Tästä päivityksestä puuttuu yhteinen nimittäjä. Olen siitä pikkuisen pahoillani, mutta ei se päivääni pilaa. Itsekeskeisellä linjalla kuitenkin jatketaan.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Kerrostalotäti

Olen tarkkaillut itseäni ja huomannut huolestuttavia piirteitä. Siirtelen roskapusseja roskasäiliöstä toiseen. Joillakin taloni asukkailla on tapana heittää roskansa täyteen roskasäiliöön vaikka vieressä odottaisi tyhjänä ammottava roskis ja sitten roskat tursuavat rumasti yli.

Roskien lajittelussakin on havaittavissa huolimattomuutta, mutta siihen en ole jaksanut puuttua. Varis ruokaili eilen roskasäiliössä kun tulin paikalle. Lintu ei tuntunut piittaavan saapumisestani vaan jouduin huitomaan ja huutamaan ennen kuin luontokappale leväytti laiskasti siipensä ja siirtyi naapuripihalle kyttäämään.

Kastelin rappukäytävän ikkunalla kituvan kiinanruusun ja annoin sille Substralia. Olen kuulemma henkilö, jota kutsutaan kerrostalotädiksi. Jäin lomalle, joten voin täysipäiväisesti siirellä roskapusseja.

Loma-ahdistus iski jo eilen. Käytänkö lomani oikein? Luen facesta kuinka tutut kehittävät itseään kursseilla, käyvät festivaaleilla ja siirtyvät kiinnostavista kohteista toisiin. Googlailin Mäntän busseja (tarvittava kuvataidekokemus), olen hankkinut Vilna-oppaan kirjastosta (lomamatka) ja laitellut kavereille viestejä (lomaan kuuluvat ystävien tapaamiset ja yhteisselfiet). Eiköhän tästä lomasta saada kasaan riittävät some-päivitykset.

Lapsena vietin kesälomat mummolassa uiden, kasvimaata kitkien ja vanhoja Yhteishyvä-lehtiä lukien. Totean tämän ihan ilman nostalgista haikailua.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Laiska töitään jne.

Olen tällä viikolla poliklinikan ainoa lääkäri ja teen viisipäiväisen viikon kolmen sijaan. Vaikuttaa siltä, että selviän. Tänään sain outoa tyydytystä siitä, että lista oli piiiitkä, minua häirittiin koko ajan ja puhelin soi yhtenään.  Tämä viikko on poliklinikkatyön ultrajuoksu. Olen tarpeellinen!

Huomenna olen luultavammin tyytyväinen, mutta voi tuntua myös tyhjältä. Toisaalta saatan vaipua hengettömänä kulunseurantalaitteen eteen. Tällä viikolla ylityötunteja kertyy lähes yhden työpäivän verran.

Tiistaina päätin, että teen joka päivä töiden jälkeen jotain kivaa. Tiistaina kävin elokuvissa, keskiviikkona söin Tallipihalla jäätelön ja tänään ostin tuosta lähikaupasta valkosuklaakeksijäätelötikun. Sellaisenminäostinjasöinjanytkirjoitansiitä.

Kävin hakemassa kirjastosta tilaamani kirjan ja lainasin samalla Vilna-oppaan.

Laskin askelet ulko-oveltani kirjastoon (273 askelta), sillä eräs ystäväpariskunta pyysi minua tekemään niin, ei aavistustakaan miksi. Laskut meinasivat pariin otteeseen mennä sekaisin, mutta luulen tuon luvun olevan melko lähellä totuutta.




tiistai 9. heinäkuuta 2019

Hey dude

Valitin eilen työkavereille työn paljoutta. Sitä ruikutusta oli inhottava kuunnella. Helvetin valittaja! Mene muualle kiukuttelemaan ja ilmapiiriä pilaamaan. Kyllä ne lomalla olevien kollegojen kirjeet ja soitot tekee siinä täyden listan ohessa. Valittamatta, hymy huulillaan.

Ihan oikeasti inhoan kaikkein eniten omaa ruikutustani, inhoan sitä jopa enemmän kuin heinäkuista poliklinikan ainoana lääkärinä työskentelemistä.

Tänään mietin, että tätähän kestää vain viisi päivää, joka on lopulta lyhyt tuokio ihmisen elämässä.

Neljältä jätin hommat kesken ja päätin, että ehtiihän sitä huomennakin ja polkaisin katsomaan hupsua elokuvaa (Danny Boylen Yesterday). En mennyt elokuviin suurin odotuksin, eikä elokuva ollut mikään mestariteos, mutta sellaisella hömpällä tavalla söpö.

Yesterdayssa joku kummallinen sähkökatko poistaa kaiken Beatles-musiikkiin viittaavan maailmasta. Kähmäisen pubin nurkassa soittanut Jack on ainoa (tai melkein ainoa) ihminen, joka muistaa yhtyeen kappaleet ja alkaa esittää niitä ominaan. Siitähän seuraa sitten mainetta ja sitä maineen nurjaa puoltakin Jack pääsee maistamaan.

Ellie Jackin "mangeri" ja ystävä, haluaisi olla muuta kuin ystävä, mutta koska tämä on romanttinen komedia niin yhteen päädytään vasta loppuviivoilla.

Paljastinko liikaa? Sen verran ilmeinen tämä lopputulos oli, etten varmaankaan sitä tehnyt.  Hyvä mieli tuli. Työstressi hävisi ja palasin kotiin Hey Judea laulellen.

Elokuvassa levy-yhtiö haluaa muuten tehdä Judesta duden.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Nuoruus!

Runopiha on ollut tapahtuma, jossa aloittelevat ruonoilijat lukevat ääni väristen ensimmäistä kertaa omia tuotoksiaan julkisesti. Paperit, joille runot on kirjoitettu irtoilevat vapisevista sormista ja laskeutuvat keoksi runoilijanalun jalkoihin. Lavan vieressä seisoskelee pari heppaa aitauksessa, sillä tilaisuus järjestetään Tallipihalla.

Loppuillasta joku pönäkkkä runoilija lukee viimeisen runokokoelmansa alusta loppuun. Kiva tilaisuus, voi ostaa jäätelöä, olutta ja runoja. Runot ovat halvimpia (niitä saa runokioskista kahdella eurolla kappale).

Täytyy myöntää, että viimeisimmästä runopihakäynnistä on jo aikaa. Nytkin hipsin paikalle myöhässä ja menetin monta esitystä. En kommentoi kaikkea kuulemaani, laiskottaa. Viimeisenä esiintyi Nihkee Akka, jonka räppipoljentoinen räyheä, humoristinen, femisnistinen spokenword -esitys kolahti. Ennen sitä esiintyi kahden nuoren miehen mainio Nykypost. Nihkee Akka (Jonna Nummela) myi kangaskasseja, julkaistakseen runoistaan omakustanteen. Jostain syystä halutaan edelleen nähdä runot paperille painettuna.

Tuli mieleen Arto Mellerin runo, joka alkaa: Nuoruus! Kaiken pitää olla sille siivekästä, siivekästä ja veristä! Tämä täti tykkäsi.

lauantai 6. heinäkuuta 2019

Hääyön suunnittelu 30 e/ tunti

Sukuni on huonounista. Lapsena saatoin mennä keskellä yötä sanomaan jotain äidilleni, joka ei koskaan vaikutanut nukkuvalta vaan siltä, että makasi peiton alla valveilla, mutta silmät suljettuina

Isän äidin hiukset letitettiin iltaisin pitkälle harmaalle ohuelle letille. Illalla juotiin teetä ja syötiin korppuja ja sitten käytiin nukkumaan. Mummo ja vaari nukkuivat eri huoneissa (mummo kunnon sängyssä ja vaari hetekalla) ja vaari heräsi aamuyöstä lypsämään lehmät. Aamulla mummo valitti "En ole nukkunut silmän täyttä".  Mummon makuukammarista kuului tauoton kuorsaus. Ehkä hän kärsi uniapneasta.

Minäkin nukun välillä (=melkein aina) huonosti. Ostin kiinalaisen painopeiton (7 kg, peitossa on painona lasihelmiä) ja olen maannut sen alla jo kaksi yötä. No jaa, ehkä paremmin, toisaalta niin teen aina vapaapäivinä. Kaikille peitto ei varmaan sovi, joku saattaa ahdistua, sillä kääntyminen käykään yhtä kevyesti kuin tavallisella täkillä.

Kävin eilen kukkakaupassa ja luin kassan viereen kiinnitetystä lappusesta "Hääyön suunnittelu 30 e/tunti". (Häätyön suunnittelu 30 e/tunti)

torstai 4. heinäkuuta 2019

Vaarallisia liikennevälineitä

Vietän vapaapäivää. Kaikkein eniten haluaisin kirjoittaa tai editoida käsikirjoitustani, silti välttelen työn aloittamista kaikin keinoin. Kävin suihkussa, pesin vessan, luin sanomalehden, luin romaania, ihmettelin maailmanmenoa, siivosin Kertun hiekkalaarin. Kohta lähden Metsoon. Rakastan tuota kirjastoa.

Yläkerran uudet asukkaat remontoivat kotiaan iltamyöhään. Jostain syystä remontin äänet eivät ärsytä minua vaan tuntuvat jotenkin kotoisilta. Pidän kerrostalon kopinoista, suhinoista, huonosti erottuvista lauseista, jopa roska- ja aura-autoista. En siis ole erityisherkkä. Kaikki taiteilijat ovat erityisherkkiä ja koulukiusattuja, joten en ole taiteilija. Ajatus koulukiusatuista taitelijoista perustuu taiteilijahaastatteluihin, joita olen lukenut.

Kaupungilla liikkuu nykyään suoraselkäisiä tyyppejä kuin jotain uutuustuotteita liukuhihnalla. Kun tarkemmin katsoo niin he seisovat sähköpotkulaudoilla. Aamulla seitsemältä, kun poljen töihin, kippaa pakettiauto ladatut kulkuvälineet riviin jalkakäytäville. En vastusta uusia kulkuvälineitä, mutta toivoisin, että niitä käyttävät kaupunkilaiset noudattaisivat liikennesääntöjä.

Kaikkein vaarallisin kapine on auto ja ihminen sen ratissa.


keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Milloin jäät lomalle?

Töissä on oudolla tavalla intiimimpää kuin tavallisesti. Johtunee siitä, että niin moni lomailee. Hommia on kuitenkin vähintään yhtä paljon kuin muulloinkin ja väsyttää ihan normaaliin tapaan. Ilmoitan sitten kun ei väsytä. Hoitajat kysyvät kysymyksiä, joita kysyisivät muilta lääkäreiltä jos nämä eivät olisi mökeillä, mummoloissa, kesätapahtumissa tai kaiken maailman turistirysissä.

Pukeudun usein mekkoihin, sillä ne ovat maailman helpoin vaate. Kun joskus vedän farkut jalkaani, tunnen itseni jotenkin reippaammaksi. Ostin farkkujen seuraksi kirkkaan punaisen t-paidan ja viimeistelin asun punaisilla kengillä. Persoonallisuuteni vääntyi energisempään suuntaan, joten jaksoin kävellä jäätelökioskille ja ostaa jäätelön.  Kaduin heti ostostani, sillä jäätelö ei maistunutkaan niin hyvältä kuin odotin. Söin kuitenkin.

Näytin tänään sivarille kuvia Kertusta ja nuori mies esitteli vanhempiensa kissaa. Kateista saa paljon juttua aikaiseksi. Olen kysynyt sivarilta noin viisikymmentä kertaa milloin hän lopettaa, mutta en muista sitä vieläkään. Ehkä elokuussa, luulisin.

Heinäkuussa on helppoa jutella vieraampienkin ihmisten kanssa, sillä aina voi kysyä "Milloin jäät lomalle?" tai "Joko on lomat pidetty?"  Sitä potilaatkin kysyvät.  Toivotamme hyvää kesää, pitäsikö jo siirtyä toivottamaan hyvää loppukesää, että vaikuttaisi paremmin aikaan orientoituneelta.

Tuntuuko teistä, että vieraat ihmiset hymyilevät teille? Minusta tuntuu. Katson välillä peilistä onko joku vaate jäänyt pukematta tai mekko nurin. Ehkä he hymyilevät punaiselle paidalle. 

Hain kirjastosta tilaamani kirjan (Maggie Nelson, Sinelmiä) ja havaitsin ilokseni, että se onkin oikeastaan vain pieni kirjanen, eikä uuvuttava tiiliskiviromaani.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Älykäs patja

Sain tilaamani petauspatjan. Sen mainostettiin olevan älyvaahtopatja,  paksuutta patjalla on peräti 8 senttiä ja se on 160 senttiä leveä.  Muistin sänkyni mitat väärin, sen leveys ei olekaan 160 vaan minulla on teinisänky (140 cm leveä). Patja siis roikkuu hieman yli sängyn laitojen, mutta eihän kaiken tarvitse olla niin viimeisen päälle.  Sisustuksessa on hyvä olla pientä rosoa. Jälkikäteen tuli mieleen, että järkevä ihminen mittaisi sängyn ennen kuin ostaa patjan.

Patja ei sitä paitsi vaikuta erityisen älykkäältä, eihän se muuten tyytyisi olemaan pelkkä patja vaan pyrkisi yliopistoon.

Heinäkuu on vuoden hankalin kuukausi, sillä heinäkuulle kasautuu kohtuuttomia odotuksia.  Suomalaiset piileskelevät mökeillä hyttysten syötävinä. Kunnollisia elokuvaensi-iltoja säästellään syksyyn. Pitää viettää aikaa ulkona, eikä ole soveliasta maata sohvalla. On pakko nauttia. Heinäkuu on kesän sateisin kuukausi vaikka tästä tosiasiasta pyritään vaikenemaan.

Elokuussa jo vähän helpottaa. Lehdissä ryhdytään mainostamaan koulureppuja. Kulttuuritapahtumat palaavat sinne mihin ne kuuluvat, kaupunkien keskustoihin. Työväenopiston ohjelma julkaistaan.  Ihmiset kyllästyvät perheenjäsentensä seuraan ja haluavat tavata muitakin ihmisiä. Aloitetaan kaikki ne harrastukset, jotka viimeistään marraskuussa lopetetaan. 



sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Matkoilla

Ostin Raumalta hulavanteen. Kokeilin eilen vannetta kotona, kaadoin jakkaran, lattialle levisi pari kirjaa ja Beatles-muki vieri pitkin lattiaa. Onnistuin veivaamaan rinkulaa noin kolmekymmentä sekuntia. Tämä ei taida olla lajini.

Kävin viikonloppuna Rauman lisäksi Eurassa, Kauttuan kauniissa ruukinpuistossa, jossa on joskus valmistettu rautaa. Nykyään siellä tehdään pakkausmateriaaleja. Alueella on Alvar Aallon suunnittelemia pytinkejä, kuten virkanaisten asuintalo ja ylemmille toimihenkilöille rakennettu terassitalo. Ensin mainittu toimii majoitustiloina ja jälkimmäisen yhteen asuntoon pääsevät turistit tutustumaan.

Söimme Jokisaunan terassilla lounasta. Kauniissa jokirannassa sijaitseva terassi on kalustettu Aallon puutarhapöydillä ja tuoleilla, muualtakin rakennuksesta löytyy arkkitehdin suunnittelemia pöytiä, tuoleja ja valaisimia.
Luistarin alueella kuusikymmenluvun lopulla kaivuuhommissa, kaivinkoneen kauhaan sattui miekka, jota koristi hopeakahva. Paikalta löytyi myöhemmin vanha kalmisto, josta kaivettiin esiin koruja ja sen verran kangasta, että näiden perusteella pystyttiin rekonstruoimaan Euran emännän puku, joka nähtiin Tarja Halosen päällä itsenäisyyspäivän vastaanotolla 2001.

Joukko lampaita söi kalmistoalueella heinää. Lampaat olivat niin innostuneita minusta tai villatakistani, että pyrkivät aidanraoista luokseni.

Yön vietimme kaverin mökillä, kävimme savusaunassa ja uimme. Lauantaina tutustuimme viihtyisään Rauman kaupunkiin. Raumalaiset puhuvat kummallisesti, jättävät sanojen loput sanomatta. Heillä on kai olevinaan niin kiire.

Kävimme taidemuseossa, kirkossa, lounaalla ja söimme vaniljamunkit.

torstai 27. kesäkuuta 2019

Eläkeikää odotellessa

Kuuntelen nykyään herkällä korvalla juttuja siitä, mitä eläkeläisryhmät tekevät (etuilevat buffet-pöydässä, juovat lonkeroa ja hamstraavat ilmaisia ämpäreitä), sillä lähenen huimaa vauhtia ikää, jolloin minun on mahdollista jäädä eläkkeelle.

Tähän asti olen liikkunut useimmiten yksin tai kaksin, mutta eläkeiässä ryhdyn parveilemaan vähintään kymmenen hengen ryhmissä ja häiriköimään työssäkäyviä kansalaisia.

Alan pitää laivaristeilyistä ja iskelmämusiikista. Neulon villasukkia sotaveteraaneille ja pipoja syntyviä vauvoja varten. Tilaan ET- ja Apu -lehdet, enkä osaa enää käyttää tietokonetta vaan maksan laskut suoraan pankkiin.

Tähän asti olisin halutessani saanut työterveyshuollosta lääkärinajan vaikka samaksi päiväksi jos olisin sitä tarvinnut, sitten kun ryhdyn sairastamaan joudun jonottamaan kohtalotovereitteni kanssa aikaa terveyskeskukseen.

Muutun yhdessä päivässä arvostetun ammatin edustajasta eläkeläiseksi.  Siitäkin huolimatta haluan lopettaa työt heti kun vain on mahdollista ja ryhtyä kirjoittamaan. Luultavammin sitten kun aikaa on, ei mitään synnykään. Siinä on riskinsä.


keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Kirkossa

Pääsin jostain syystä ajoissa töistä, niinpä en rientänytkään kotiin, vaan pyöräilin ystävän tyttären perheen uuteen rivitalokotiin, jota ystäväni lomapuhteinaan maalasi. Ostin tuliaiseksi viinerit ja kehuimme yhdessä asuntoa.

Poljin Kalevan poikki kohti keskustaa ja näin uuden maauimalan, joka näytti pienemmältä kuin kuvissa.

Yhtäkkiä huomasin olevani niin lähellä Kalevan kirkkoa, että oli pakko mennä tutustumaan rakennukseen. Luin kirkon ilmoitustaululta, että me syntiset pääsemme sisälle vain 11-15, joka tuntui byrokraattiselta kiusaamiselta. Kokeilin huvikseni ovea, joka yllättäen aukesi. Korkea harmaa kirkkosali kohosi kohti taivaita, tuskin erotin kattoa. Sen komean näyn eteen pysähdyin ja otin kännykkäkuvan.

Kävin vielä ruokakaupassa ja silti olin kotona normaaliin aikaan. Jaoin kirkkokuvan luonnollisesti Instagramiin.

tiistai 25. kesäkuuta 2019

Piste

Nyt sitten vietetään Pride-viikkoa Helsingissä. Netissä joku oli jo pahoittanut mielensä, sillä hänestä homojen sijaan pitäisi juhlia sotaveteraaneja.  Toiset osaavat aina sopivassa välissä vetäistä esille sotaveteraanikortin.

Olen käyttänyt paljon rahaa nukkumismukavuuteni hyväksi, mutta mitään en ole vielä saanut.

Tilasin lasihelmillä täytetyn painopeiton, peittoja täytetään kuulemma myös jyvillä, makaroneilla ja jonkun facebook-kaverin sisko oli ommellut täkin, jossa painona on käytetty soraa.

Ostin hulluuksissani huonekalukaupan alennusmyynnistä tonnin sijauspatjan josta sain puolet alennusta. Vieläkin hinta kuulostaa ihan järjettömältä. Seuraavaksi hankin todennäköisesti pylvässängyn.

Lapsena halusin nukkua yöni kylpyammeessa ja sain lopulta siihen luvan. Ammeessa ei nukuttanut vaikka laitoin peiton pehmustukseksi ja tyynyn pääni alle.

Olen varaillut kirjastosta kirjoja aina kun olen kuullut vinkin mielestäni kiinnostavalta kuulostavasta romaanista tai lukenut sellaisesta kritiikin. Tänään sain sitten kolme varaamaani kaunokirjallista teosta. Kaikki samana päivänä. Millä ajalla minä ne luen? Auta Antti!

Tänään(kään) minulla ei ollut mitään asiaa. Silti tiristin tähän Pridet, sotaveteraanit, painopeitot ja kirjaston kirjat, nyt ponnistan vielä loppuun pisteen.



sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Signaali

Kaivoin kirjahyllystäni Pirkko Saision romaanin Signaali. Olen ostanut sen pari vuotta sitten divarista.

Kirjailija kirjoittaa nykyään usein itsestään, eikä niitä paksuja synkeitä romaaneja, joiden nimiä oli vaikea erottaa toisistaan kuten Voimattomuus ja Kohtuuttomuus. Uusimmat lukemani kirjat ovat olleet humoristisia ja itseironisia. Voidaan kai puhua autofiktiosta.

Siteeraan kirjailijaa "Hyviä tarinoita ei ole olemassakaan, on vain hyviä kertojia...Hyvä kertoja on niin hyvä, että hän voi irtautua tarinastaan kuin sudenkorento kitiinikuorestaan, lentää itse pois, elävänä, vangistemattomana, monimutkaisena ja jättää kitiinikuoren lukijoiden, kuulijoiden ja katsojien analysoitavaksi."

Signaalissa Saisio kertoo osallistumisestaan Tampereen yliopiston promootioon (kirjailijasta tuli yliopiston kunniatohtori), eikä hänellä ole oikeanlaisia kolttuja ja käsineitä ja esitelmäkin on tekemättä.  Ylioppilaslakkiin pukeutuminen laivaristeilyä varten ei tunnu omalta jutulta "On ihmisiä, joista on vaivaannuttavaa panna ylioppilaslakki päähänsä... Ne ovat samoja ihmisiä, joista on vaivaannuttavaa mennä naimisiin, kastaa lapsiaan, paljastaa tulojaan..."

Edellä mainittu liittynee siihen, milloin olet viettänyt nuoruutesi ja minkälaisessa seurassa. Kuulun ylioppilaslakkivaivaantujiin, enkä ole käyttänyt sitä lakkiaisten jälkeen (tosin minulla ei ole lakkiakaan, sillä koira söi sen). En osallistunut myöskään promootioon, enkä hankkinut tohtorin hattua, vaikka sain siihen lahjarahat (anteeksi!).

Olen vasta Signaalin puolivälissä, joten kirjoitteluni on kovin amaröörimäistä. Signaalissa kuuluu eletty elämä. Tätä ennen luin Sally Rooneyn romaanin Keskusteluja ystävien kesken, jonka laittaisin samaan pinoon Sisko Savonlahden ja Saara Turusen teosten kanssa, joissa nuoret naiset pohtivat keskeneräisempää elämäänsä, naisen asemaa ja ihmissihteita. Hyviä kirjoja nekin.


lauantai 22. kesäkuuta 2019

Hulahulaa

Juhannus kului varsin hillitysti ja suuremmilta vaurioilta säästyttiin. Kallistin pääni pielukselle selkeästi ennen puoltayötä. Vietimme perinteistä Yhteishyvä-juhannusta (ruokalista perustui kyseisen julkaisun ehdotuksiin, ei tosin ihan orjallisesti). Hyvää oli kuitenkin.

Kuuntelimme musiikkia, jota viitsii kuunnella ainoastaan juhannuksena alkeellisissa mökkiolosuhteissa.

Tänään liiteristä löytyi hulahula-vanne, jota yritin pyrörittää. Se teki keskimäärin kolme pyörähdystä (yhden vyötäröllä, yhden reisien ja yhden polvien tasolla), jonka jälkeen rinkula putosi nilkkoihin ja pyörivä liike pysähtyi. Kaulalla se pyöri pidempään.

Jossain tiedotusvälineessä on kehuttu hulahula-vanteen kieputtamisen kaventavan vyötäröä ja nyt vanteet on myyty kaikkialta loppuun. Kohta niitä saa ostettua kirppiksiltä.  En tiedä olisiko urheiluliikkestä hankittua painavampaa vannetta helpompi pyörittää. Uskon tai ainakin toivon niin.

Nyt kuuntelen kotona yläkerran naapurin remonttia.

torstai 20. kesäkuuta 2019

Pimppisatu

Olen ollut aina feministi, nyt olen sitä väärällä tavalla. En osaa tätä uutta termistöä riittävän hyvin. Kun aikoinaan tilasin Naisasialiitto unionin lehteä, Akkaväkeä, ei vielä puhuttu binäärisestä sukupuolikäsityksestä tai intersektionaalisuudesta.

Feminismistä on tullut akateemisempaa ja jotenkin suvaitsemattomampaa. Tuskin minua enää edes huolittaisiin liikkeeseen. Voihan uskoa tasa-arvoon ihan yksinäänkin, ihan kuten usea kirkkoon kuulumaton haluaa uskoa jumalaan omalla tavallaan. Toisaalta on sääli, että moni meistä tuntee itsensä kelpaamattomaksi.

Luin Liv Strömquistin kehutun sarjakuvakirjan "Kielletty hedelmä" ja minusta se oli tylsä, eikä tarjonnut uusia ajatuksia naisen seksuaalisuudesta tai kuukautisiin liittyvästä häpeästä. Milloin muuten ryhdytään puhumaan häveliäisyydestä, joka liittyy menopaussiin?

Strömquist varaa huomattavan määrän sivuja naisen sukupuolielimille ja niihin liittyvälle sanastolle. Varsinkin se osuus haukotutti.

Eräs tuttuni, nuorehko kolmen lapsen äiti kertoi illallispöydässä lukeneensa lapsilleen satua niin, että sijoitti jokaiseen lauseeseen sanan pimppi ja se oli lapsista niin riemastuttavaa, että he pyysivät samaa joka ilta. En olisi voinut kuvitella niin tapahtuvan lapsuudessani (jolloin oikeasti isä luki sadut, ei äiti), enkä ole lukenut omille lapsillenikaan pimppisatuja. Eläköön pimppi- ja pippelisadut!

Näin lähestymme juhannusta, johon liittyy edelleen vähän taikaa ja uhkaakin. Moni hukkuu, eikä sille tunnu voivan mitään.  Kaikki kaupunkilainen pysähtyy pariksi päiväksi ja siirtyy ABC-asemille ja mökkirantoihin.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2019

Silikoninorsu

Lukijat ovat siirtyneet sekavien päivitysteni lukemisesta mökkeilyyn, viinan juontiin, kasvimaan perkuuseen tai kalastuksen pariin. Erittäin järkevää. Tiesinkin, että tällä blogilla on vain fiksuja lukijoita. En nuoleskele teitä, en.

Lomalla ei ole pakko matkustaa mihinkään, sillä kotikaupungissakin voi leikkiä turistia.

Söin eilen lounasta kulttuuritalo Laikun kahvilassa, tutustuin kesätaidenäyttelyyn (Finnlayson Art Area) ja kävelin puistossa.

Näyttelyssä on esillä mm. silikonista valmistettu norsun näköispatsas (Roland Persson). Mallina oli käytetty vanhaa sirkusnorsua, joka oli menettänyt hampaansa. Ne oli korvattu silikonilaudoilla. Teoksia vartioiva henkilö kertoi, että kaikki Perssoni patsaat on valmistettu silikonista, että lauta, muovi, eläinten luut ja kaikki muukin on tehty samasta materiaalista. Sitä on vaikea uskoa, eikö norsun kulmahampaiden tilalla töröttävät laudat olisi ollut helpompi tehdä puusta. Työnsin nenäni kiinni patsaisiin, jotta saisin selville totuuden.

Alueelta löytyy (etsimiseen tarvitaan karttaa) teoksia monilta kiinnostavilta taiteilijoilta, kirjailijoiden tekstejä ja katumaalauksia. Eikä maksa mitään.

Kävelin näyttelystä Näsinpuistoon, josta löysin pikkuruisia pronssipatsaita, joita en ole työsilmilläni havainnut. Tallipihalta ostin matkatuliaiseksi hamam-pyyhkeen.

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Tiiliskivi

Minulla on viikon loma, eikä muuta tekemistä kuin käsikirjoituksen korjaaminen, lukeminen, hiljaisuuden kuunteleminen ja kahviloissa istuminen.

Käväisin eilen Sokoksen alennusmyynnissä, ostin hammastahnaa ja saippuan ja kadotin villatakkini. Kun huomasin villatakin hävinneen, kuljin vaaterekiltä toiselle jälkiäni seuraten, mutta en löytänyt sitä. Kun puhun villatakista, niin mainitsen vielä, että vain sanassa on villaa, ei kyseisessä vaatteessa.

Tapasin eilen kahvilassa kirjoitusystäviäni, puhuimme kirjoista ja Patrick Melrose -sarjasta, joka löytyy Areenasta. Patrick Melrosea näyttelee loistava Benedict Cumberbatch. Sarja perustuu Edward St Aubynin omaelämänkerrallisiin romaaneihin, joista pidän myös.

Kun Patrick on lapsi, sadistinen isä käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen ja koko sarja kuvaa tuon trauman vaikutuksia miehen elämään, johon kuuluvat huumeet ja vaivalloinen vapautuminen niistä. Lapsuuden traumaan palataan toistuvasti. Kuulostaa rankalta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole, sillä katsojan taakkaa kevennetään mustalla huumorilla.

Minua kosketti, kun Patrick sanoi, että heroiinistakin on helpompi päästä eroon kuin ironiasta. Ironia on Patrickin ja häntä ympäröivän englantilaisen yläluokan ja yksityiskoulujen kasvattien yhteinen selviytymiskeino. Ironia on vitsaus, josta minäkin haluaisin joskus parantua, mutta en vielä, sillä vaivani on lievä ja saan siitä iloakin.

Kannattaa myös kuunnella Areenasta kun J.P. Pulkkinen ja Kaarina Hazard keskustelevat viisaasti sarjasta ohjelmassa Televison tiiliskivet.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Madridissa 2

Elämäni on täynnä kauheita onnettomuuksia, joista useimmat eivät ole koskaan tapahtuneet (Montaigne on kuulemma kirjoittanut tämän). Siispä lentokone ei pudonnutkaan vaikka olin varautunut päinvastaiseen tai miten siihen nyt sitten varaudutaan. En edes lukenut istuimen taskusta löytyvää turvaohjetta. Join lentopelkokuoharia vain menomatkalla, takaisin tullessani päätin kokea lentämisen kauhut selvin päin.

Vielä kongressihuomioita. Kongressissa tarjoiltiin lounasta, jonne periaatteessa ryntäsi 14 000 ihmistä samaan aikaan (no muutama luultavasti katseli lounasaikaan taidetta Pradossa tai Reina Sofiassa tai haahuili kaupungilla). Muona,  jonka ehkä onnistuit saalistamaan, kerättiin pahvikippoon. Suurin osa tarjoiluvadeista oli tyhjiä, kun pääsit niiden äärelle. Yhtenä päivänä onnistuin saamaan liha- ja kalapalan, en muuta, toisena päivänä pääsin ensimmäisenä tortelliinilaarin eteen vaikka italialaiset tuuppivat. Minulla kuitenkin sattui olemaan kauha kädessäni. Ateria oli syötävä seisaallaan muiden tönittävänä.

Madridilaisen kulttuurikeskuksen elokuvateatterissa olisi esitetty Aki Kaurismäen elokuva Juha. Espanjassa elokuvat jälkiäänitetään espanjaksi, mutta onneksi Juha on mykkäelokuva. Espanjalaiset puhuvat englantia suomalaisia huonommin, mutta heillä ei ole yhtä suurta painetta kielitaidon kartuttamiseen, onhan maailmassa 470 miljoonaa ihmistä, jotka puhuvat espanjaa äidinkielenään.

Luennoista minulle jäi mieleen, erään saksalaisen luennoitsijan esitys, jossa hän kertoi asuvansa kaupungissa, josta Scorpions -bändi on kotoisin ja erään luennoitsijan potilassitaatti ”We had plans, then I got sick. Now we try to make new plans”

Kuva on napattu kongressikeskuksesta.



lauantai 15. kesäkuuta 2019

Madridissa

Tänään rynkytin sisuskalujani nelisen tuntia pilvien yläpuolella. Turbulenssia, kuoppia ilmassa, kovin oli epätasaista meno. Aina kun "kiinnittäkää turvavyöt" -valo hetkeksi sammui, puolet lentokonematkustajista hyppäsi pystyyn ja asettui vessajonoon.

Madrid oli hieno kongressikaupunki, hieno kaupunki se oli muutenkin. Hotelliaamiaisen sämpylätkin olivat kovin pieniä ja sieviä. Hotellihuoneiden seiniin oli maalattu runoja, nukuin samassa huoneessa Pablo Nerudan espanjankielisen runon kanssa, mutta ei se häirinnyt untani.

Jos käveli Tribunal metroasemalle, tarvitsi junaa vaihtaa vain kerran ja sitten olikin jo perillä kongressikeskuksessa. Kyseinen rakennuskompelksi oli niin suuri, että liikkumista helpottamaan oli rakennettu samanlaisia hihnoja, joita näkee valtavilla lentoasemilla. Jokaisen osallistujan kaulassa roikkui muovikotelo, jossa saattoi lukea kongressivieraan nimen ja kotimaan sekä kongressiaikataulu niin pienellä präntillä painettuna, ettei aikuisnäöstä kärsivä sitä erottanut.

Nyt se sitten tapahtui: Nuori nainen tarjosi metrossa minulle paikkaansa. En huolinut vaan mökötin koko illan. Päädyin siihen, että espanjalaisen on niin vaikea arvioida suomalaisen ikää ja kuntoa, ja että nyt meni pieleen.

Käväisin taidemuseossakin, päädyin pikkumuseoon (niin luulin). Thyssen-Bornemisza museossa oli liiaksikin nähtävää. Yksityiseen kokoelmaan kuuluu maalauksia mm. sellaisilta taiteilijoilta kuin Dürer, Rafael, Titian, Rubens, Rembrandt, Caravaggio, Manet, Renoir, Cézanne, Van Gogh, Gauguin, Kandinsky, Picasso, Hopper, Rothko ja monilta muilta.

En ostanut kaupungista mitään vaikka paineet olivat suuret kun näin muiden raahaavan ostoskassejaan. Kävin kyllä muutamassa vaatekaupassa turistialueella ja huomasin, että vaatteet näyttivät maksavan jostain syystä tavallisimmin 25 euroa. Joudun ehkä katumaan ostamattomuuttani.

Alla kuva hotellin edestä kadulta tuloiltana. Yllä kuva kävelymatkalta Tribunalille.


tiistai 11. kesäkuuta 2019

Vihaan kokouksia

HBO:n Chernobyl -minisarja oli hyvä ja hyytävän totta. Toinen lapseni syntyi 28. huhtikuuta 1986. Sain tiedon onnettomuudesta sairaalaan. Vasta nyt ymmärrän, että se olisi voinut tapahtua yhtä hyvin Pietarin alueella, jolloin seuraukset Suomen kannalta olisivat olleet ihan toista luokkaa. Samalla tavalla viallisia voimaloita rakennettiin Neuvostoliittoon useita. Vaikenemisen, pelon ja valehtelemisen tapa oli laajalle levinnyttä.

Sekä Netflixillä että HBO:lla on paljon hyviä sarjoja (huonoja myös), itselle sopivan materiaalin löytäminen on vaikeaa. Siskoni lähetti minulle suosituksensa, joiden katsominen veisi kaiken aikani. Siskoni tietää makuni paremmin kuin algoritmit.

En muistanutkaan, miten rasittavaa on lähteä matkalle, pakata laukku, arpoa, mitä ottaa ja mitä jättää. Lukea säätiedotuksia, tsekata itsensä koneeseen, stressata ehtiikö ajoissa ja luopua kaikesta kotoisasta muutamaksi päiväksi. Pilata maapallo (maksoin lentomaksun ja ilmoitan sen teille, sillä ettehän te muuten tietäsi miten hyvä ihminen olen). Tämä ei ole huvimatka.

Osallistuin eilen skype-kokoukseen, eikä sekään ollut hääviä. Kaksi osanottajaa ei saanut skypeä toimimaan ja kaikki oli sekavaa. Vihaan kokouksia.

Tapaamme pian jos kaikki menee hyvin. Jos kone pysyy taivaalla riittävän pitkään ja liukuu pehmeästi sinne minne pitääkin.

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Raparperipiirakka

Leivon pari kertaa vuodessa. Eilen ryhdistäydyin ja valmistin raparperipiirakan. Vieraat tykkäsivät. Leivonnan ikävä seuraus on se, että koska piirakkaan laitettiin vain 2 desiä piimää, minulle jäi 8 desiä piimää, enkä tiedä mitä sillä tekisin (ruokaa ei saa heittää menemään, enkä juo piimää). Jos joku piimän ystävä näkee tämän, niin tervetuloa hakemaan, Tampereelle on hyvät liikenneyhteydet. Leivonnan positiivinen seuraus on se, että leipomisen jäljiltä jäi 2 tl vähemmän leivinjauhetta (parasta ennen 2012) ja soodaa (parasta ennen 2010) kuin ennen marttamaista herätystäni.

Googlaten sain tietää, että piimästä voi tehdä sämpylöitä, leipää (vaatisi taas leipomista), lettuja ja smoothieita. Smoothie on niin hankala sana, että toivoisin sille suomalaista vastinetta. Nettisanakirjassa se käännetään pirtelöksi, mutta smoothien miellän terveystuotteeksi ja pirtelön jäätelöjuomaksi. Löysin piimäsmoothie-ohjeen, johon käskettiin laittaa mm. herneen versoja ja mehiläisen siitepölyä. Eikös kukista saa siitepölyä eikä mehiläisistä? En viitsisi pysäyttää siitepölyä kantavaa mehiläistä ja varastaa häneen tarttunutta siitepölyä.

Minulla on nyt puoli pellillistä raparperipiirakkaa, mutta se ei ole ongelma lainkaan.

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Bluesia saaressa

Saariblues järjestetään viehättävässä Viikinsaaressa, jonne pääsee laivalla Laukontorilta. Osallistuin tapahtumaan ensimmäistä kertaa. Yleisö koostui pääasiassa ei ihan nuoresta väestä, tarjolla oli syötävää, juotavaa, musiikkia ja tapahtumaan olisi saanut VIP-lippuja, joilla olisi päässyt aidoilla eristettyyn karsinaan. Musiikkia kuultiin kahdella lavalla, joten roudaukset eivät vieneet aikaa ja kaikki sujui joustavasti, joka on tällaisissa tapahtumissa harvinaista. Vessa- ja kaljajonot olivat kohtuullisia.

En osaa sanoa esiintyjistä paljon mitään, sanon silti.

Pauli Hanhiniemi esitti vanhoja hittejään akustisesti Ville Rauhalan kanssa. Pauli on ihana.

Seuraavasta esiintyjästä en osaa sanoa paljonkaan, sillä olen kuullut heitä vuosia sitten naapurin kellarissa. Tyly kohtalo on hieno bluesbändin nimi. Sen keksi aikoinaan naapurimme Jari. Bändi esittää bluesia suomeksi.

Iron Country Sisters oli kiva bändi, mutta oliko tämä bluesia? Ei haittaa, he olivat raikas tuulahdus helteisessä illassa. Nuoret naiset olivat ihan oikeastikin siskoksia ja osasivat laulaa. Heistä kuullaan vielä, pidin paljon.

Honey B Familyn karisma ulottui saaren joka nurkkaan, eikä se johtunut ainoastaan musiikin volyymista. Perhetrio toimi hyvin, tosin epäilen pojan ylipitkän rumpusoolon olleen pientä kapinaa vanhempia kohtaan.

Pepe Ahlqvist Harp osoitti, että sedät jaksavat heilua. Viimeinen esiintyjä Lady Sings the Blues jäi minulta kuulematta.

Hienointa oli lipua laivalla pitkin tyyntä Pyhäjärven pintaa takaisin kohti Laukontoria. Seisoin täyden laivan keulassa. Pelkässä kesämekossakaan ei tullut vilu.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Loma josta uneksin öisin

Keskustelin eilen kahden tutun toimittajan kanssa klikkiotsikoista, joiden päätarkoitus on saada mahdollisimman paljon klikkauksia. Niiden tavoittelemisesta voi tulla riippuvaiseksi. Blogipäivityksissäkin vetävä otsikko imee lukijoita.

Pitäisi keksi nimi romaanille. Nyt ovat muotia otsikot tyyliin "Naiset joita ajattelen öisin" tai "Nimi jolla kutsutaan öisin", tätä ennen suosittuja olivat kaikki -alkuiset kirjan nimet "Kaikki se valo jota emme näe",  "Kaikki minkä menetimme" tai "Kaikki mitä rakastin". Nämä nimet viittaavat johonkin herkkään, hauraaseen ja naiselle sopivaan ketään uhkaamattomaan piiloälykkyyteen. Yö vihjaa mahdollisesti romantiikkaan, jopa erotiikkaan, mutta ei tietenkään mihinkään rahvaanomaiseen (tiedän, ettei "Naiset joita ajattelen öisin" ole eroottinen kirja lainkaan).

Otsikolla on suuri merkitys niin kuin kirjan nimelläkin, varsinkin kun kirjailija ei ole tunnettu. Keksin äsken nimet "Loma jota ajattelen öisin",  "Lottovoitto josta uneksin öisin" ja "Kissa joka herättää öisin".

Lisään tähän erinomaisen ehdotuksen, jonka sain facessa: Pissahätä johon herään öisin". Sopii naisille ja prostatavaivaisille miehille. Ehdottomasti menestysteos.

tiistai 4. kesäkuuta 2019

Hyviä unia

Näin hiljattain unta, jossa työtietokone jumitti, olin myöhässä aikataulusta, eikä printterissä ollut paperia. Kaikki oli tahmaista ja vaikeaa. Viime yönä seilasin merellä ja tiesin, etten ehdi ajoissa Tampereen junaan ehtiäkseni töihin.

V on hankkinut painopeiton. Googlasin tuotetta, joka lupasi hyvän yöunen ja paljon muuta. Peiton painona toimivat pikkuisen puolalaiset lasipalllot. Veisiköhän peitto painajaisunet mennessään?

Lapsena mummolan täkit olivat turvallisen raskaita, eikä niiden alle päässyt yksikään mörkö. Peiton alle pedattiin päällyslakana, jonka yläosa käännettiin peiton päälle. Ei se lakana pysynyt paikoillaan vaan ryttäytyi yön aikana sängyn jalkopäähän.

Katson HBO:lta hienoa Tsernobyl-sarjaa. Meillä on töissä sairaanhoitaja, joka on kotoisin Ukrainasta. K ei lähtisi mistään hinnasta Tsernobyliin.

Kun eräs kirjoittajakaverini matkusti Tsernobyliin, kiellettiin häntä syömästä ja juomasta paikan päällä mitään. Pikkuinen ukrainalaismummo laittoi matkaseurueelle pöydän koreaksi, eikä herkuista olisi ollut kohteliasta kieltäytyä. Kaikki oli tietysti paikkakunnalta kerättyä ja itse säilöttyä.

Periaatteessa alueella ei saisi edes asua, mutta sehän ei muutamaa sitkeää mummoa haitannut.



sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Yllätin mieheni poron katselusta

Inhoan "Lomalle lompsis" -ilmoitusta. En ole jäämässä lomalle, tuli vaan muuten mieleeni.

Innostuin googlaamaan kyseistä tekopirteää mökkisaunan, grillimakkaran ja oluen tuoksuista tokaisua ja päädyin kuuntelemaan Kalevauvan samannimistä kappaletta. Löysin vielä yhtyeen lukutaitokampanjaan liittyvän biisin, johon on kerätty nettipalstojen hassuja virheitä. Suosikkini on "Yllätin mieheni poron katselusta".

Istuimme eilen kahden luokkakaverin kanssa melkein kolme tuntia ruokapöydässä. Eteemme kannettiin pieniä jaettavia annoksia toisensa perään. Tällä kertaa emme saaneet perunankuorilientä, mutta erilaisia emulsioita ja kumkvattia. Kieltämättä välillä tuli mieleen satu keisarin uusista vaatteista.

Ilta oli mukava, nautimme ruokaviinit ja sovimme kaikenlaisista lomamatkoista ja muista aktiviteeteista. Saa nähdä riittääkö energia enää niiden toteuttamiseen.

Kotimatkalla tuntematon miesporukka jakoi meille oluttölkit. Olen viime aikoina käynyt niin vähän ilta-aikaan ulkona, etten tiedä onko tämä joku kaupungin tai olutpanimon uusi kampanja.




perjantai 31. toukokuuta 2019

Musikaali

Mietin vielä tuota eilistä päivitystä, sillä vanha ystävä, luokkakaverini Kuopiosta tuli kylään (ja lähti nyt tapaamaan tätiään, mutta palaa sen jälkeen takaisin, jos ei eksy matkalla). Kyse ei ole siitä mistä keskustellaan vaan vuorovaikutuksesta. Siitä, että kumpikin on kiinnostunut toisen elämästä, eikä ainoastaan omastaan.

Editoin kässäriäni (kässäri on vieläkin minulle nolo sana). Luen tekstiä ääneen yksikseni. Aamun tein hommia kirjastossa, jossa en voinut pälättää ääneen vaan muodostin äänettömiä sanoja, joka ei ole ihan sama kuitenkaan. Näytin typerältä.

Näin eilen Elton Johnista kertovan musikaalin. Mies on säveltänyt montakin hienoa pop-kappaletta. Elokuvassa väännettiin rautalangasta, miten kurja lapsuus Reginal Kenneth Dwightillä oli. Hahmojen mustavalkoisuus häiritsi: mummo-hyvä, äiti ja isä-pahikset, Bernie Taupin (sanoittaja ja yhteistyökumppani)-hyvä ja miesystävä-paha. 

Näyttelijät olivat ihan ok vaikka nykyään kaikki näyttelijät näyttävät liian lihaksikkailta, ei sellaista 70-luvulla ollut. Taron Egerton oli hyvä Elton Johnin roolissa ja Jamie Bell oli supersöpö Bernie Taupin.

Minusta tuntui, että musiikkia olisi voinut olla enemmän, mutta elokuvassa kuultiin kuulemma 22 laulua. Ehkä niitä ei sitten ollut vähän. Kappaleita ei kuultu kronologisessa järjestyksessä, ilmeisesti dramaturgisista syistä. Olisi ollut mielenkiintoista tietää minkälaisessa elämäntilanteessa mikin kappale syntyi. 

Huume- ja alkoholihörhöily alkoi välillä kyllästyttää. Asiaan kuuluvat itkut tirautin lopussa. Lopputeksteissä näytettiin autenttisia kuvia artistista ja kyllä hän oikeasti käytti esiintyessään mm. barokki-tyylistä naistenleninkiä, punaista haalaria, siipiä, mitä kummallismpia silmälaseja ja kanapukua. 



torstai 30. toukokuuta 2019

Eihän se pahalta tunnu

Olen saanut viime aikoina blogiosoitteeseeni parikin fanisähköpostia. Eihän se pahalta tunnu.

Joskus tulee mieleen, että milloin jonkun ihmisen elämä on niin mielenkiintoista, että sitä viitsii seurata. En tarkoita nyt knausgårdilaista kirjallisuutta vaan tavallisia kohtaamisia. Olen miettinyt asiaa monta päivää, joten listaan ajatuksiani tähän alle:

1. Elämän jakamisen pitää olla vastavuoroista. Keskustelukumppanin monologi on melko harvoin erityisen kiinnostava.

2. Mitä läheisempää sen parempi. Ystävien juttuja kuuntelee yleensä mielellään vaikka tarinoiden käänteet eivät olisi järin dramaattisia. Omien lasten tekemiset kiinnostavat enemmän kuin työkavereiden (anteeksi työkaverit!).

3. Lapsista ja varsinkin lapsenlapsista puhutaan ymmärrettävästi paljon, silloin kun niitä on sattunut siunaantumaan. Jos kyseisen jälkeläisen elämää on seurannut ihan livenä niin onhan se kiinnostavaa, mutta kun kuuntelen juttuja tuiki tuntemattomien muksujen koulumenestyksestä tai harrastuksista, niin mietin seuraavan viikon kalenteria, lasken montako viikkoa on lomaan tai suunnittelen seuraavaa blogipäivitystä.

4. Itseironia miellyttää, silloin kuuntelee mielellään juttua vaikka autonpesussa käynnistä. Itsensä kehuminen on rasittavaa (varsinkin kun sitä menestystä on). Kyse saattaa olla huonosti torjutusta kateudesta.

5. Toisten ulkomaanmatkat ovat tylsiä. Unohdan tämän aina kun kerron sadatta kertaa siitä miten kahdeksankymmenluvulla matkustin Neuvostoliiton halki junalla Istanbuliin, mutta se olikin mielenkiintoinen matka.

6. Ilman jäätelöä, kuohuviiniä, huumeita, mörkömukia, parisuhdetta tai autoa voi elää, mutta ilman huumoria ihminen riutuu pois kuin huonosti hoidettu huonekasvi.

tiistai 28. toukokuuta 2019

Urheilu

Sunnuntai-iltana tungin korvatulpat korviini, voitelin nahkaani voiteilla ja kallistuin vuoteelleni. En kuullut minkäänlaista yöllistä mölinää vaikka ikkuna oli auki.

Luin seuraavan aamun lehdestä, että olemme jääkiekon maailmanmestareita. Nyt tiedän kuka on Mörkö, sillä olen lukenut hänen sukulaistensa, opettajiensa sekä kummien ja kaimojen haastattelut. Katsoin Areenasta kun joukkue istui lentokoneessa, käveli lentoasemilla ja ajoi bussilla. Jonkun pelaajan vaimo itki. Pelaajien onnistuminen ja ilo liikutti minuakin vaikka en oikeastaan halua katsoa jääkiekkoa.

Kuntosaliharrastukseni etenee. Treenausmetodini on yksinkertainen: Katson mikä laite sattuu olemaan vapaana. Astelen rohkeasti kohti vempelettä, tarkastan kyljen kaavakuvasta miten sitä käytetään, säädän painot randomilla ja sitten vähennän niitä. Teen kolme kymmenen toiston jaksoa, joiden välissä huilaan hetken. Tulosta on ihan pakko tulla.



sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Tallinna sumussa

Kävimme neljän hengen naisporukalla Tallinnassa. En tehnyt mitään matkajärjestelyjen hyväksi, eikä minulle taideta antaa sen tyyppisiä tehtäviä sen jälkeen kun järjestin kerran Dublinin matkalle Airbnb-kämpän. Asumus sijaitsi kellarissa, vessa toimi milloin toimi ja kämpän nurkassa lattialla lojui joulukoristeita keskellä kesää.  Nyt yövyimme kivassa hotellissa melko lähellä rautatieasemaa, tuo Dublin-kaveri varasi majoituksen.

Tallinna näytti kovin viehättävältä ja oli Helsinkiin verrattuna edullinen. Saavuimme kaupunkiin perjantai-iltana ja ehdimme käydä illallisella, ei muuta. Ruokailun aikana mereltä nousi kuvauksellinen sumu.

Lauantaina kävimme Mikkeli museossa (joka ei siis sijaitse Mikkelissä) gruusialaisen itseoppineen avantgardistin Pirosmanin maalausten näyttelyssä. Jotain vilpitöntä niissä taideteoksissa oli.

Kumussa kiersimme myös, mutta Gustav Klucis ja Itä-Euroopan konseptuaaliset (poimin hienon termin netistä) vaatteet eivät nyt minua lämmittäneet.

Tärkeintä oli katsella kaupunkia ja olla toisten seurassa.  Viime hetkellä muistimme, että matkoilta kuuluu ostaa jotain ja nyt omistan paperikuidusta valmistetun repun ja punaiset kävelykengät. Kumpiakaan en oikeasti välttämättä tarvitse.

Paluumatkalla laivan Tax Free -myymälässä nuori työntekijä kysyi minulta, mitä etsin. Sanoin, että saattaisin ostaa ripsivärin, jolloin nainen ohjasi minut tunnetun kosmetiikkabrändin tuotteiden ääreen. "Käytän tätä ripsiväriä", hän pyöritti edessäni koreaa hopeanväristä pakkausta. Sitten hän vilkaisi minuun ja lisäsi "Äitinikin käyttää tätä... ja mummoni. " Ostin kyseisen kosmetiikkatuotteen.

perjantai 24. toukokuuta 2019

Matkanen

Lähden tänään käväisemään Tallinnassa. Menemme neljän naisen porukalla pienelle kulttuurimatkalle ja palaamme jo huomenna.

Vagifem vagitorioita saa kuulemma Virosta merkittävästi halvemmalla kuin Suomesta. Suunnittelimme erään kollegan ja kaverin kanssa Viroon vagitoriomatkoja. Kyseisiä estrogeenivalmisteita voisi kuljettaa kaljakärryillä Suomeen. Ovat kevyempiäkin kuin kaljatölkit. Voisin ryhtyä yhteistyöhön vaikka Ikaalisten matkatoimiston kanssa ja kirjoittaa vaadittavat reseptit.

Ikävä kyllä suomalaisetkin reseptit käyvät, joten tästä ei liene bisnekseksi. 

Matkalukemiseksi otan virolaisen Kai Aareleidin romaanin Korttitalo. Minulla on taipumusta yliarvioida käytettävissä oleva lukuaika.

torstai 23. toukokuuta 2019

Tuntematon kirjailija

Ei ole mitään sanottavaa. Moni pitäisi asiantilaa merkkinä siitä, että kannattaa olla hiljaa, mutta minä otan pään tyhjyyden haasteena.

Matkustin eilen ratikalla Arabianrantaan. En ollut tiennyt sellaista paikkaa olevankaan. Kuin olisin ollut ulkomailla. Jännitin koko matkan olinko ottanut mobiililipun oikealle vyöhykkeelle, joka sai kaiken tuntumaan vielä enemmän rentouttavalta kaupunkilomalta.

Kävin kustantamon tilaisuudessa, jossa oli monta täysin tuntematonta kirjailijaa. Jännitän aina osaanko kättelytilanteessa sanoa nimeni oikein, joten muiden nimet eivät jääneet päähäni. Eräs mies sanoi olleensa Finlandia-ehdokkaana. En ollut kuullutkaan.

Söimme ruokaa notkuvilta kertakäyttölautasilta epäekologisilla muovihaarukoilla ja joimme tölkkiviiniä. En ollut kuullut kenestäkään, eivätkä he olleet kuulleet minusta. Pikkuisen liioittelen, oikaisen, koska se kuulostaa paremmalta kuin parin poikkeuksen mainitseminen.

Junamatkalla istuimme ravintolavaunuissa ja vertailimme osallemme koituneita pettymyksiä.

tiistai 21. toukokuuta 2019

Se on suoritettu

Esitys on pidetty, encore järjestetään syyskuussa ihotautiklinikassa. Kenraaliharjoituksen pidin Kertulle, joka nukkui ihan ensimmäisestä diasta viimeiseen saakka. Kertussa ei ole tippaakaan lääkäriainesta.

Kun valmistelen esitelmää, yritän imeä itseni täyteen itsevarmuutta. Uskon lopulta valheeseen, jonka mukaan hallitsen asiat vaikka todellisuudessa olen epävarma kaikesta. Jälkeenpäin tulee tyhjä olo ja hävettää vähän.

Suositut luennoitsijat erittävät karismaa, joka lämmittää luentosalin jokaisen nurkan. Ei heidän sanomansa ole välttämättä sen tärkeämpi kuin ankean supattajankaan. Luennoinnoitsijan kuuluu näytellä alansa asiantuntijaa. Mitä parempi näyttelijä sen pidemmät aplodit.

Esitykseen valmistautuessani huomasin taas kerran miten vähän loppujen lopuksi tiedämme vaikka ollaan olevinamme parempia kuin ne jotka parantavat yrteillä ja kuppaussarvilla. Paljon on vielä nuorisolla tutkittavaa. 
 


lauantai 18. toukokuuta 2019

Haku nro 2

Katsoin Areenasta sen pätkän Helsinki Lit -tapahtumaa, jossa virolainen Kai Aarelaid ja suomalainen Joel Haahtela keskustelevat kirjoittamisesta.

Kirjailijoiden kemia toimi niin hyvin, että heidän ajatuksenvaihtoaan oli nautinto kuunnella. Haastattelun päätteeksi Aarelaid luki Korttitalo -romaaninsa lopun, joka oli niin kaunis, että minua itketti. Huomautan vielä, että Kai on nainen.

Tilasin Aarelaidin romaanin kirjastosta ja tällä hetkellä edelläni kököttää vain kolme lukijaa, joten melkein jo saatan nähdä Korttitalon, Haahtelan Adelen kysymys ei vielä edes siinnä, sillä kirjaa odottaa vielä 83 lukuhaluista ennen kuin pääsen kyseisen pienoisromaanin kimppuun.

Käväisin torstaina Telakan terassilla ja näin sattumalta yhden kirjoitusystäväni, joka esitteli minut kaverilleen tähän tapaan "Tämä nainen on kirjoittanut sen Ei saa mennä ulos saunaiholla -romaanin".  Kaveri hämmästeli "Oletko ihan oikeasti kirjoittanut sen? Ihanko totta? Ihana kirja." Minulla on fani.

Olen istunut (liian) suuren osan päivää sisällä ja yrittänyt tehdä vajaan puolen tunnin esitelmää. Poistanut dioja ja lisännyt niitä. Yrittänyt ymmärtää kaavakuvaa verisuonesta ja valkosoluista, jotka näyttävät pannulle levinneiltä kananmunilta. Sen tyyppinen kuva nostaa esityksen tasoa. Esitelmässä pitää aina olla jotain, jota kukaan ei ymmärrä, ei edes esityksen pitäjä. Saattaa kylläkin olla, että joudun poistamaan laatudian, sillä aika ei taida riittää.

Blogissani on käyty tähän mennessä 1 002 405 kertaa. Suosituin teksti on vuodelta 2013 ja nimeltään Haku. Tekstin suosio liittynee siihen, että siinä käsitellään hakusanoja, joilla blogiini on päädytty ja niihin kuuluvat jostain käsittämättömästä syystä  "päiväpano" ja "Ullan serkun nainti saunassa". Viimeisen kuukauden sisällä blogistani on etsitty tietoa Katri Helenan miehestä, serveteistä, joihin on painettu firman nimi ja tänä vuonna palkituista äideistä.