keskiviikko 23. lokakuuta 2019

Miesselitys

Kävin allekirjoittamassa sopimuksen yksityisvastaanotosta, jota aion jatkossa tehdä vähäisessä määrin, sillä sille on kysyntää, eikä toisaalta lisäraha ole haitaksi, kun sattuu olemaan tuota asuntolainaa ja olen ottanut jo osan eläkkeestäni etukäteen siinä vaiheessa kun vähensin työaikaani.

Lääkäriaseman tapaamisessa ehdotettiin kevääksi luentoa, jolloin aloin mumista jotain epäselvää, jonka voisi tulkita kielteiseksi vastaukseksi, jolloin minua lohdutettiin  "Täällä voi sanoa ei".  Minä siis sanoin lopulta ei, kun kerran sain siihen luvan.

Luin Rebecca Solnitin feministisen esseekokoelman Miehet selittävät minulle asioita. Ensimmäisessä esseessä kerrotaan siitä kun eräs mies alkaa suorastaan luennoida Solnitille kirjasta, johon tämä kannattaisi perehtyä ja jota tämä ei ole varmaankaan lukenut, kunnes selviää, että tämä teos on Solnitin itsensä kirjoittama. Tätä on siis mansplaining!

Yhdessä esseessä mainitaan, että naisen mielipide netissä on nykyajan liian lyhyt hame, jolla nainen kerjää miehiltä raiskaus- ja tappouhkauksia.

Minulla ei ole onneksi mielipiteitä.

Miessukupuoli altistaa jostain syystä väkivallalle ja rikollisuudelle (huomattavasti merkittävämmin kuin maahanmuutto!). Suomen vankiloissa oli 2018 päivittäin keskimäärin 2910 vankia, joista naisia oli keskimäärin 218. Myös joukkoampumiset ja puukotukset ovat miesten alaa. Keksiikö joku selitystä tälle. Mietin tätä asiaa ihan vilpittömästi. Johtuuko se testosteronista? Agressio voi olla oikein suunnattuna ihan positiivinenkin voima.

Aurinko nousee ja sain kässäriini lisäaikaa eikä erityisen agressiivisia ajatuksia ole, joten mikä tässä on ollessa.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Kodu

Aamuisella kävelyllä majapaikasta Tarton linja-autoasemalle  ilmaantui sumun seasta humalainen suomalaismies, joka pyrki ottamaan kontaktia. Osalle matkailijoista loma ja vieraaseen kaupunkiin matkustaminen tarkoittaa kokopäiväistä mahdollisuutta juopotella ja ne matkailijat ovat äänekkäimpiä ja näkyvimpiä.

Viikossa siirtyy turististin roolista jonkinlaiseen välitilaan, se liittyy kävelyyn, joka ei ole enää yhtä viipyilevää vaan määrätietoisempaa etenemistä.

Viron matkailussa laivamatka on, varsinkin yksin matkustaessa, rasittavin, sillä et voi omia tavaroillasi paikkaa kahvilasta tai voit, mutta joudut jättämään laukun vartioimatta. Tavallinen strategia on, että istumapaikat varataan koko porukalle ja vielä varalle pari ylimääräistäkin tuolia, sillä ainahan voi samalta kylältä ilmaantua lisää paikkaa tarvitsevia. Yksi matkalainen jätetään matkatavaroiden vahdiksi ja muut ryntäävät myymälöihin.

Ihmisen tehtävä on kuluttaa. Jos et osta, niin et ole olemassakaan. Laivalla toimii henkilö, jonka ammattinimike on shoppinghostes. Hänen puoleensa voi kääntyä jos on ostosongelmia näin tämä henkilö meille kuulutti.

Kotimatkalla mietin kurssikaveriani, joka oli alkuperäiseltä ammatiltaan sairaanhoitaja ja varsin ronski ihminen. Kun palasimme Kuopioon kurssimatkalta Budabestistä, hän iloitsi "Kohta suap kunnon ruisleipee!" Häneltä muistan myös legendaarisen lauseen "Sormi suklaaosastolle, ompa iso rostata". Ei hänellä ollut tapana tätä kuitenkaan potilaille sanoa. Kaikenlaista sitä joutessaan muistelee. Anteeksi.

Kerttu vaikutti ilahtuneelta paluustani ja istuu nyt matkalaukussa.

lauantai 19. lokakuuta 2019

Karlova

Latasin kännykkääni Voice Recorder -ohjelman ja kuuntelin PDF-muodossa olevaa käsikirjoitustani. Koneääni on sinänsä hämmästyttävän aidon kuuloinen, mutta käsikirjoitukseni kuulostaa sen lukemana pesukoneen käyttöohjeelta.

Hakeuduin Karlova -nimiseen Tarton puutalokaupunginosaan ja siellä pisteeseen, jossa hotellista saamassani kartassa luki "Vibrant bohemian neighbourhood of Karlova". Löysin hipsterikahvilan, jossa kahvinpavutkin paahdetaan itse. Siitä jatkoin ihanaan lounaspaikkaan. Talo näytti suomalaisittain ajateltuna purkukuntoiselta, mutta sisältä se oli viihtyisä ja ruoka erinomaista. Nuorten miesten (asiakkaiden) kasvoissa roikkuivat hipsteriviikset.

Illallinen on yksin matkustaessa hankalin, sillä en halua ruokapaikkoihin, joissa rakastavaiset tuijottavat toisiaan silmiin kynttilän liekin ylitse, siispä valitsin nepalilaisen vaatimattoman ravintolan, jossa söivät lapsiperheet ja tällaiset yksinäiset reppanat. Tunsin oloni kotoisaksi.

Ostin kasvonaamion, joita olen Instassa nähnyt ja harjan, jolla saan lakaistua kissankarvat vaatteistani. Täällä on monta ostoskeskusta täynnä tavaroita, joita en erityisemmin kaipaa, ehkä käyn vielä kauppahallissa jos se sattuu olemaan tänään auki. 

Olen tehnyt töitäkin vaikka en ole asiasta joka käänteessä erikseen maininnut.

perjantai 18. lokakuuta 2019

Museossa

Tampere Majassa asumisesta alkaa tulla rutiinia. Herätys puoli kahdeksalta, aamiaiselle kahdeksan maissa (kahvia, puuroa, tuoremehua, paahtoleipää, juustoa, tomaattia, kurkkua ja keitetty kananmuna). Blogin päivitys, käsikirjoituksen editointia (olen lukenut sen niin monta kertaa, että teksti kyllästyttää, mutta koska sitä pitää mainostaa, en sano sen olevan paskaa, en yksinkertaisesti pysty enää arvioimaan sitä), ulkoilua, lounas ja leivoskahvit kahvila Wernerissä. Koko paakkelsivalikoimaa en ehdi maistaa läpi, mutta herkullisia ja edullisia ne ovat. Muu ohjelma vaihtelee päivittäin.

Tällaiselle yksinäiselle matkalle kannattaa varata mukaan käsityö, sillä ilman sitä olisin tullut hulluksi. Kaipaan jotain näpräämistä, konkreettista puuhaa, joka täällä puuttuu ja jota kotioloissa välttämättä on. Kotona laitan astioita koneeseen, siivoilen, pilkon vihanneksia, annan kissalle syötävää ja huollan vaatteitani.

Kävelin komeaan Viron kansallismuseoon (Eesti Rahva Muuseum), joka avattiin 2016. Museo on hyvin moderni, esittelytekstit vaihtuvat virosta suomeksi kun vilautat lippua tekstin alle merkityn symbolin päällä.

Viron historia on mielenkiintoinen ja museo esittelee myös historian arkista puolta kuten keittiökoneita, iskelmämusiikkia, kirjallisuutta, käsitöitä jne. Söin museon tyylikkäässä kahvilassa lounaan.

Alla voit nähdä museossa käytettävät vessasymbolit, jotka eivät olleet ainakaan minulle järin selkeitä.


torstai 17. lokakuuta 2019

Ystävyys



Tampere Majan kellarissa järjestettiin Tarton suomalaisten hernekeittoilta, johon oli kutsuttu myös nälkäisiä lääketieteen opiskelijoita. Tapahtumaan osallistui lisäksi Tampere-Tartto seuran aktiiveja Tampereelta. Istuin kahden tamperelaisen Tarton ystävän kanssa samassa pöydässä, nainen oli entinen kirjastonhoitaja, joka kirjoittaa vuosikirjaa aikuisten kirjasarjoista ja mies eläkkeellä oleva kontrabasisti.

Googlasin Tampereen ystävyyskaupunkeja, joita ovat Tarton lisäksi Chemnitz ja Essen (Saksa), Kanton (Kiina), Kaunas (Liettua), Kiova (Ukraina), Linz (Itävalta), Miskolc (Unkari), Nizhni Novgorod (Venäjä), Norrköping (Ruotsi), Odense (Tanska), Olomouc (Tsekin tasavalta), Syracuse (Yhdysvallat), Trondheim (Norja), lisäksi Tampereella on ystävyyskaupungit Puolassa, Islannissa ja Fär-saarilla (kaupunkien nimistä löytyi eksoottisia kirjaimia, joten jätän ne laiskuuttani mainitsematta).

Kuusikymmenluku on ollut kaupunkien ystävystymisen huippuvuosikymmen, viime vuosina on ollut hiljaista. Missä ovat Ranska, Italia ja Espanja ja monet muut? Kun edellä mainitut kaupungit ovat ystäviä, ovatko muut Tampereelle pelkkää ilmaa? Vai peräti inhokkeja.

Hernekeittotilaisuudessa esiteltiin Tampere Majaa, joka on toiminut 22 vuoden ajan. Talosta löytyy 24 vuodepaikkaa, sauna, taidegalleria ja kellari, jossa järjestetään kulttuuritapahtumia. Rakennus on yli kahdensadan vuoden takaa (tai ainakin osia siitä). Galleria ei peri taiteilijoilta vuokraa vaan ottaa palkaksi taiteilijan työn, ilmankos seinillä roikkuu niin paljon tauluja.

Ulkona sataa siinä määrin, ettei edes kaltaiseni ulkoiluhullu viitsi lähteä kadulle reippailemaan kun ei ole ihan pakko. Eilen käväisin pittoreskissa kaupunginosassa nimeltään Supilinn (muistuttaa Pispalaa, mutta on rosoisempi) ja kasvitieteellisessä puutarhassa. Istuin kolmessa kahvilassa kahvia ryystämässä.



keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Aparaaditehtaassa


Tarton Aparaaditehas sijaitsee vanhassa tehdasrakennuksessa, jossa neuvostoaikaan rakennettiin sukellusveneiden osia ja peitteeksi tälle toiminnalle toimimattomia vetoketjuja ja sateenvarjoja. Miksei samalla toimivia?

Nykyään tehdas on trendikäs ravintoloiden, kahviloiden, gallerioiden ja designkauppojen keskittymä. Aparaaditehtaassa järjestetään myös erilaisia tapahtumia. Erittäin suositeltava kohde. Söin siellä lounaaksi borssikeittoa ja ihanaa leipää kolmella eurolla. Paikka on kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista, epäilisin sinne ehtivän noin viidessätoista minuutissa.


Aamiaiselle osallistui tänään samaan aikaan kolme muutakin ihmistä, kaikki virolaisia.

Sain kutsun Tarton suomalaisten hernekeittoiltaan. Vaikka pelkään suurempina joukkoina parveilevia vieraita ihmisiä, en keksinyt siihen hätään mitään sopivaa tekosyytä kuten "olen juuri silloin Viron kansallismuseossa". Tilaisuus on varmasti kiva ja olenhan täällä yksin, joten ihmisten seura saattaisi tehdä hyvää.



tiistai 15. lokakuuta 2019

Tartto, Tarton, Tartossa, Tarttoon

Tallinnan laiva oli lastattu sokerilla ruokituilla lapsilla, leikillä, kalliilla kosmetiikalla, kiukuttelulla, oluttuopeilla, hajuvesillä, pubivisalla, stressaantuneilla vanhemmilla ja lasten bingolla.

Tallinnan linja-autoaseman vessamaksu on noussut kolmeenkymmeneen senttiin.

Matkalla Tarttoon (kaupungin nimen taivutus piti tarkastaa netistä) virolaiset tienvarsipusikot vilahtelivat ohitse. Maisema poikkesi suomalaisesta siinä, ettei maisema sijainnut Suomessa. Oli melkein läpitunkemattoman harmaata. Katsoin kännykältäni HBO:n dokumenttia sadomasokismiin ja nahkavaatteisiin hurahtaneesta toimittajasta ja kirjailijasta, joka kirjoitti kirjaa entisestä tähtiurheilijasta, joka on nykyään transnainen.

Vietän Pirkkalaiskirjailijoiden residenssiviikkoa Tartossa ja majoitun Tampere Majassa, joka on kodikas majatalo Tarton historiallisessa keskustassa (kopioin tämän esitteestä). Talossa on seitsemän huonetta, joista ainakin osassa näyttää olevan sängyt useammallekin, huoneestani löytyy leveä teinisänky ja kapea munkin sänky. Tampere Majassa näyttää olevan esillä suomalaisen taiteilijan näyttely.

Majapaikan vastaanotto on avoinna vain kuuteen, joten sisään mennään omalla avaimella, illalla mietin, onko täällä edes muita, mutta sitten joku kolisteli huoneeseensa. Respan nainen sanoi, että meitä on kolme. Aamiaisella join kahvin muumimukista ja ikkunalla tökötti pari Aarikan kynttilänjalkaa. Seinillä roikkuu runsaasti taidetta.

Hävitin sateenvarjoni.

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Läksiäiset

Läksiäiset ovat takana ja lähtöhalaukset moneen kertaan halattu. H halusi välttämättä jatkoille Paapan kapakkaan, enkä raaskinut kieltäytyä vaikka olisi tehnyt mieli kotiin. H kantoi pöytään mielijuomaansa vodkaa jaffalla vaikka kuinka koitimme kieltää. H:lla on erilaisia teorioita lantratun vodkan ylivertaisista ominaisuuksista. Lopulta H kävi sanomassa bändin laulajalle, että Heidi on jäämässä eläkkeelle ja Heidille pitää laulaa, joten nainen julisti mikrofoniin eläkkeelle jäämiseni. Käytän tässä kohtaa taas S:n viisasta opetusta: häpeällähän siitä selviää.

V piti läksiäisissä hauskan tampereenkielisen puheensa, josta lainaan luvatta pienen pätkän:

"Että kiitos nyh Heiri. Kyä mää oon kiitollinen että mää oon saanu suhun tutustua. Säät oot vähän ninkul luannovvoima. Ei ehkä mikääm myrsky, mutta semmonen sitkee omallaisensa home. Että ihan sama mitä te siä yritätte, mää kyä teen tätä mun omaa juttua. Kerta tää om muj juttu, ja tää oh hyvä. Semmonen pehmeen äkkiväärä, nerokkaan oivaltava, joka naurattaa silloj ja naurattaa viä jälkeenki päin. Lisäjuttuja tosiaankin orotellessa. Että onnee, ja kiitos, ja anteeks."

perjantai 11. lokakuuta 2019

Sekundaihminen

Minulle järjestetään tänään läksiäiset ja sehän stressaa. Toisaalta nautin huomiosta ja toisaalta kaihdan sitä. En voi perua osallistumistani, sehän olisi kuin jättäytyisi pois omista häistään.

Telakalla esitetään poliittista näytelmää Homo Secundus-sekundaihminen. Aioin kirjoittaa, että se oli liian pitkä ja varsinkin tanssiosuuksia olisi voinut lyhentää ja nyt vasta huomasin, että näytelmä oli Teatteri telakan, tanssiteatteri Tsuumin ja Minimin yhteistuotanto. Ilmankos ne sitten tanssivat niin paljon ja jotkut jopa osasivat tanssia.

Homo Secundusta ei voisi kuvitella suureen laitosteatteriin, sen verran räävitön ja kantaaottava se oli. Käsiteltiin maahanmuuttoa, ilmastonmuutosta, muoviroskaa ja työttömyyttä. Ihmisyyttä ja rakkautta.

Näytelmä oli hauska ja siinä oli ripaus amatöörimäisyyttä, en tiedä oikein mistä se tuli, ehkä lavasteista, tanssista (kaikki eivät olleet tanssijoita kuitenkaan), lauluista,  hypyistä intiimeihin pieniin kohtauksiin ja taas TE-keskuksen joukkokohtauksiin. Vai innosta, jota oli näyttämöllä havaitsevinani. Vai siitä kuuluisasta rosoisuudesta.



keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Hyvä Kerttu!

Kertun nimi on oikeasti Hobbit-Dolls Showtime ja hän täyttää 16.10 yksitoista vuotta ja on väriviallinen lemmikkitason kissa. Hänen äitinsä on/oli Hobbit-Dolls Purrball ja isänsä Purrecious Migi (nimien edessä oli vielä jotain kirjainlyhenteitä). Papereiden etsimiseen meni pari tuntia ja samalla tuli tehtyä pientä konmaritusta. Kerttu saapui huonekalujani raapimaan 18.4.2010.

Käytin Kerttulia eläinlääkärissä. Nainen ottaa yksinään vastaan pieneläinpotilaita vaatimattomassa tilassa, kerrostalon alakerrassa.

Eläinlääkäri kehui Kertun silmien kaunetta ja kissan rauhallisuutta, mutta väitti lemmikilläni olevan ylipainoa. Puhui asiasta hyvin varovaisesti ja hienotunteisesti toisin kuin kaverin kissan eläinlääkäri, joka oli sanonut "Kissanne on huomattavan lihava!"

Ylipaino kuulemma lisää sydänsairauksien ja diabeteksen riskiä. Onneksi Kerttu ei tupakoi.

Kerttu hoitaa itse kyntensä pureskelemalla, koska ei osaa käyttää kynsisaksia. Yksi kynsi oli kuitenkin painunut tassuun, eikä se saanut itse sitä pois. Eläinlääkäri nappasi kynnen, suihkutti kuoppaan jotain pihka-ainetta ja hoiti jälkeä vielä laserilla. Laserlaite oli kuulemma maksanut 25 000 euroa, eikä näyttänyt kummoiselta.

Meinasin kysyä Kertun elinajanennustetta, jotta tietäisin milloin voin ostaa uuden sohvan, mutta en kehdannut.

Kertun unikoulu on edennyt, se herättää minut vasta vähän vaille kuusi. Hyvä Kerttu!


tiistai 8. lokakuuta 2019

Vieläkö kirjoitat?

Minulta kysytään usein "Vieläkö kirjoitat?" Samaa kysytään myös niiltä, jotka ovat julkaisseet useita teoksia ja joiden elanto kertyy kirjoittamalla.

Kirjailijalta kysytään (ainakin naiskirjailijalta) "Vieläkö kirjoitat?"
Runoilijalta udellaan "Vieläkö kirjoittelet niitä runoja?"
Lasten- ja nuortenkirjailijoilta kysytään "Milloin kirjoitat oikean (aikuisten) romaanin?"

Lääkärinä minulta ei ole koskaan kysytty "Vieläkö hoidat niitä potilaita?" eikä lastenlääkäriltä kysytä "Milloin ryhdyt hoitamaan aikuispotilaita?"

Luin kaksi nuortenkirjaa, Johannan Hulkon Suojaava kerros ilmaa ja Kirsi Kurosen säeromaanin Merikki, molemmat Kariston kirjoja. Nuortenkirjoja voi suositella myös aikuisille. Vaikka ne ovat usein sujuvasti kirjoitettuja ja nopealukuisia, eivät kuitenkaan tyhjiä ja pinnallisia. 

Säeromaani on kivan ilmavaa luettavaa. Proosaa, joka näyttää painettuna runolta. Kurosen kirjassa käsitellään ystävyyttä ja siihen liittyviä pettymyksiä. Kirsi Kuronen sanoi kirjan julkkareissa, että säeromaanissa on helppo kuvata nimenomaan tunteita.

Johanna Hulkon romaanin pääosassa on ylipainoinen tyttö, joka ei tarinan myötä laihdu ja ryhdy koulun suosituimmaksi tytöksi vaan onneksi jotain ihan muuta. Ylimääräiset kilot voi tässä kirjassa suorastaan tuntea kantavansa. 

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Luonnonilmiöitä

Kesken sunnuntailenkin kännykästä meni akku. En saa enää koskaan niitä askeleita takaisin. Mistä tiedän, että olen edes liikkunut, kun askelmittarissa on vain pieni osa  reippaista harppauksista, jotka otin?

Sukelsin villiin ja koskemattomaan Kaupin metsään, eikä siitä löydy edes kuvamateriaalia todisteeksi.

Kahviloiden ovet imevät helposti kahvilan tiskille. Sanon myyjälle ilman epäröintiä haluavani kahvia, jonka jälkeen jahkailen hetken ja otan pullan. Kuntosalien ovella kohtaan pelkkää vastatuulta. Nämä ovat luonnonilmiöitä, joille en voi mitään.

Sain kollegalta eläkelahjaksi suklaata, vein toisen rasian eilen kylään ja toista olen tyhjentänyt ihan itsekseni. Elämäni maistuu minttusuklaalta.  Samalla tunnustelen, onko sunnuntai paskapäivä vai onko se syytön sunnuntaiahdistukseeni. En ole vielä varma, annanko sunnuntaille vapautuksen.  Saattaahan olla, että iltaa myöten alan stressaantua jostakin. 

lauantai 5. lokakuuta 2019

Solistin kengät

Eilisessä Filharmonian konsertissa esitettiin teos, jonka solistina heilui lyömäsoittaja. Hän paukutti erilaisia rumpuja, marimbaa ja soitinta, jonka nimeä en tiedä. Teos oli James Macmillanin Veni, veni, Emmanuel. Ette ole kuulleetkaan, en ollut minäkään.

Solistin soittimet oli sijoitettu lavan molemmille reunoille ja hän kipitti (yleisöön nähden) Rouvalin takaa soittimelta soittimelle metallinhohtoisissa korkokengissään. Välillä tuli kiire.

Tämä nainen kävellä tikutti polvet aavistuksen koukussa, pienessä etunojassa ja pelkäsin hänen kaatuvan, mutta pystyssä pysyi. Moderni haastava teos, ainakin jos pukee korkokengät. Laskin esityksen aikana montako viinitonkkaa tarvitaan läksiäisiin.

Väliajan jälkeen orkesteri soitti Rimski Korsakovin kauniin teoksen, jonka nimen kirjoitusasua en muista.

Tapasin konsertissa kollegan, joka sanoi olevansa vihreä kateudesta eläköitymisestäni. Facessa sain eläkeuutisella enemmän tykkäyksiä kuin koskaan. Tuntui kuin olisin voittanut lotossa, enkä vanhentunut ja väsähtänyt ja väistynyt työelämästä.

perjantai 4. lokakuuta 2019

Muutoksia

Tarkkasilmäinen lukija on mahdollisesti huomannut, että poistin blogin lukijalistan, sillä kukaan ei enää näytä rekisteröityvän lukijaksi. Se ei taida olla muotia tai sitten uusia lukijoita ei ole.

Olen lisännyt blogiini koko nimeni, sillä anonymiteetti on muutenkin lähinnä kuvitteellista. Nyt mennään tällä harvinaisella, aatelisella Mäkisellä. Äskettäin tuli mieleen, että olisin voinut julkaista kirjan nimellä H.M. Mäkinen. Jostain kumman syytä pelkkien nimikirjainten käyttö viittaa siihen, että kirjoittaja saattaisi olla mies.

Olen taas editoinut käsikirjoitustani pari päivää. Tunnin työrupeaman jälkeen alan katsella ulos, minulle tulee nälkä ja silmäluomeni pyrkivät valumaan alas. Havaitsen ikkunan takana tuulessa holtittomasti heiluvat pihlajan oksat ja huomaankin päivittäväni blogia, josta saan nopeamman hyvän mielen piikin kuin käsikirjoituksen viilaamisesta.  Joskus blogin kirjoittaminen oli kuin opiaattikoukku, nyt sitä tarvitsee lähinnä vieroitusoireiden poissa pitämiseen. Kirjan viimeistely saattaa palkita korkeintaan kaukaisessa tulevaisuudessa.

Olen kateellinen kaikille, jotka menevät Turkuun kirjamessuille. Päädyn tässä rypiessäni siihen, että käsikirjoitukseni on paska ja siitä vedän johtopäätöksen, etten itsekään ole kummoinen ihminen. En ole lukenut Olli Jalosen kirjaa Taivaanpallo, mutta siinä Angus tajuaa jotain olennaista: "Elämä on sellaista, että haluaa olla enemmän kuin on" (lähteenä viimeisin Suomen kuvalehti, josta joskus käytimme nimeä Suomen kuivalehti).

torstai 3. lokakuuta 2019

Viimeinen työpäivä

Norjalainen professori luennoi klinikassamme eilen aamulla, eikä herättänyt naisvaltaisen, korkeasti koulutetun yleisön sympatioita vitsaillessaan morsiammensa ryppypelosta ja kertoessaan laihduttaneensa kymmenen kiloa.  Päättelimme, että a. mies oli jättänyt vanhan vaimonsa b. kehissä oli uusi vetreä tapaus c. mies yritti nuortua (mikä ei ole mahdollista vaan korkeintaan säälittävää)  d. professori suolsi seksististä juttuaan viimeisessä hormonihumalassaan.

Luennon jälkeen ohjasin erikoistuvaa lääkäriä, toimin yhden erikoislääkärin tukena, kun hän piti itselleen uutta poliklinikkaa ensimmäistä kertaa, sanelin viimeiset saneluni, allekirjoitin tekstejä, heitin rikkinäiset työkengät roskikseen, tyhjensin sähköpostin (ihanaa!) ja pukukaappini (löysin särkylääkkeitä vuodelta 2013, tyhjän 2010 kalenterin, pipon, jota en osannut edes kaivata), siivoilin työhuonetta ja tietokonetta henkilökohtaisesta roinasta ja join kahvia. Sain yhdeltä kollegalta suklaata ja halasin monta työkaveria. Viikon päästä on vielä läksiäiset.

Kävin eilen illalla kävelyllä! Taidan tehdä siitä uuden harrastuksen itselleni.

Nyt on ryhdyttävä editoimaan tekstiä.

tiistai 1. lokakuuta 2019

Toiseksi viimeinen

Verbaalisesti lahjakas työkaverini kuvasi erään entisen poliitikon päällystakkia itsensäpaljastajan takiksi. Poliitikko liikkuu kaupungilla vähän liian ison beigen poplarin helmat tuulessa lepattaen. Pertti Jarlakin piirtää vilauttajalle juuri sellaisen palttoon.

Sairaala tarjosi tänään kahvit, lohipiirakat ja kinuskitäytekakun poliklinikan väelle tulevan eläköitymiseni kunniaksi.  Aloitin työt Tampereella 2.10.2006 ja viimeinen työpäiväni on 2.10.2019. Pidän tällaisista sattumista, ikään kuin olisin suunnitellut kaiken vaikka suuri osa elämästä on sattumaa. Huomisen jälkeen alkaa loma ja sitten koittavat eläkepäivät, joista nykyinen nuoriso voi vain haaveilla.

Voiko olla mitään vähemmän seksikästä kuin eläkkeelle jääminen?

Sain sairaalalta sievän kultaisen kaulakorun. Naisille annetaan kaulakoru, miesraukat joutuvat tyytymään solmioneulaan.

Minulle ehdotettiin, että tekisin viimeisenä työpäivänä jotain, jota olen aina halunnut tehdä.  Ehkä heitän tietokoneen keskusyksikön ikkunasta ja katso miten se murskautuu asfalttiin.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Tampereen synttärit


Tampere täyttää 240 vuotta, joten toivotan onnea viriilille kaupungille. Jos Tamperetta vertaa vaikka Roomaan, on kyse nuorukaisesta. Miksi miellän Tampereen maskuliiniseksi? Johtuuko se jääkiekosta vai Pate Mustajärvestä? Pariisi on feminiininen kaupunki. Helsinki muunsukupuolinen.

Synttärien kunniaksi pääsin ilmaiseksi Pyynikin näkötornin näköalatasanteelle (olisin muuten joutunut maksanmaan kaksi euroa, tiedän tosin että moni jättää lipun ostamatta, mutta minä olen rehellinen). Otin tuon sumuisen kuvan sieltä yläilmoista.

Kaupunki juhlii monin tavoin, Tammerkoskessa esitetään iltaisin näyttävä vesispektaakkeli, jossa vesipatsaat nousevat peräti 30 metriin ja taustalla soi mahtipontinen italialainen laulu (tai soi ainakin silloin kun minä sen näin ja kuulin, musiikki ilmeisesti vaihtelee esityksestä toiseen). Komeaa oli ja liikkeellä oli paljon lapsiperheitä, eikä tavallista lauantain bileväkeä.

Koskipuistoa kohti kävellessäni joku tyystin vieras nainen sanoi minulle "Taidetaan olla menossa samaan paikkaan." Moni tamperelainen oli menossa kosken rantaan, joten olisihan se ollut mahdollista. Kysyin mihin hän sitten oli menossa ja hän vastasi menevänsä Puutarhakatu kahdeksaan, jossa on Zarillo -niminen ruokapaikka. Kotiin palatessani kurkistin uteliaana ravintolan ikkunasta ja siellä se nainen istui iloisena pitkässä pöydässä, jonka ääressä oli ehkä noin viisitoista minulle täysin tuntematonta tyyppiä.

Tänään kävin ensimmäistä kertaa Faunien iltapäivä -kamarimusiikkisarjaa kuuntelemassa. Ensin soitettiin Felix Mendelssohnin kipale kahdelle klarinetille ja pianolle. Mendelssohn sävelsi sen ruokapalkalla, joten sellaista on ollut taiteen teko jo 1800-luvulla.

Seuraavaksi esitettiin Frantisek Cernyn teos pianolle ja kontrabassolle. Tampereen filharmonian kontrabasisti Juha Kleemola oli suunnitellut soittavansa nelikielisellä soittimellaan, joka ei kuitenkaan tullut ajoissa korjauksesta, joten hän käytti viisikielistä soitinta, mutta vain kolmea kieltä. Kontrabasson soittaminen vaikuttaa ergonomisesti viheliäiseltä työltä.

Viimeisenä kuulimme Astor Piazzollan neliosaisen vuodenaikoja kuvaavan teoksen, jossa viulu oli korvattu klarinetilla. Muutoksia teokseen tarvittiin, jotain kaksoisääniä ei saa klarinetista (viulusta saa). Klarinetistin lisäksi teoksessa soitti pianisti ja sellisti.

Tampereen kaupunki voisi jotenkin huomioida miten tunnollisesti muistan aina tätä kaupunkia kehua vaikka savolainen olenkin. Onnea Tampere, tykkään sinusta!




lauantai 28. syyskuuta 2019

Kommunikaatiohypomania

Luin Jonathan Franzenin esseekokoelmaa Maailman äärillä (suom. Raimo Salminen, Siltala 2019). Kirjassa kerrottiin ainakin sadan sivun verran lintujen suojelusta. Vaikka vastustan laululintujen ja kaikenlaisten sukupuuttoon kuolevien lajien metsästystä, en ainakaan vielä ole suuri lintuharrastaja, joten hypin tekstissä eteenpäin kuin varpunen. Jos olet kiinnostunut lintujen suojelusta ja siivekkäiden tilanteesta Yhdysvalloissa, Etelä-Amerikassa ja Etelä-Euroopassa, suosittelen tätä kirjaa sinulle.

Kun esseestä löytää mietteitä asioista, joita on itsekin pohtinut niin niistä innostuu. En ole koskaan ajatellut etelä-amerikkalaisia lintuja vaikka olisi pitänyt. Minulle on sanottu "Ei erota harakkaa linja-autosta."

Franzen kirjoittaa myös ihmissuhteista digitaalisella aikakaudella ja viittaa Sherry Turklen kirjaan Alone together. Aluksi tekstiviestejä pidetään tyhjää parempana kommunikaatiomuotona (tähän tilalle voi ajatella kaikenlaiset digitaaliset viestinnän muodot) ja lopulta niistä tulee kaikkea muuta parempia.

Nykyään tuntuu melkein töykeältä (ja pelottavalta) soittaa jollekin, on helpompi laittaa viesti. Minä ainakin mietin, että puhelu saattaa keskeyttää ostosten tekemisen, lukemisen, uutisten katselun tai peräti jotain intiimimpää. Viesti ei siinä määrin häiritse vaikka häiritseekin, sillä nyt pidetään töykeänä sitä että vastaamista viivytellään.

Viestit ovat lyhyitä sävyttömiä (vaikka perään laitetaan hymiöitä) ja ne ymmärretään helposti väärin, helpommin kuin toisen kanssa suoraan kommunikoidessa. Keskustelu on kaiken lähtökohta, ja kun korvaamme sen sähköisellä viestinnällä, köyhdymme ihmisinä. Franzen siteeraan Turklea: ellemme pysty olemaan erossa älypuhelimestamme, "kulutamme muita ihmisiä pieninä palasina; on kuin käyttäisimme heitä varaosina, jotka pitävät pystyssä omaa haurasta minäämme".

Siteeraan vielä Franzenia "Digitaaliset teknologiamme eivät ole poliittisesti neutraaleja. Nuori ihminen, joka ei pysty olemaan tai ei halua olla yksin, keskustella perheensä kanssa, käydä ulkona kaverien kanssa, istua luennolla tai tehdä työtehtäväänsä vilkuilematta älypuhelintaan, symboloi poliittisen talousjärjestelmämme loismaista kiinnittymistä ruumiisiimme. Digitaalinen teknologia on kapitalismia ylikierroksilla; se tunkee kulutuksen ja mainostuksen logiikkansa, rahastuksen ja kuluttamisen logiikkansa jokaiseen hetkeemme."

Minusta digitaalinen viestintä kuten facebook on myös kommunikaatiota ylikierroksilla kuin kaikki olisimme jonkinlaisen kommunikaatiohypomanian kourissa.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Arvostan tylsyyttä

Huoltomies kävi ja Kerttu heittäytyi heti rapsutettavaksi. Mies sanoi "Se tykkää minusta", johon minä lakonisesti "Se tykkää kaikista".

Kissan unikoulussa on havaittavissa pientä takapakkia, viime yönä Kerttu piti taas meteliä ja raapi tassut maitohapoilla makuuhuoneen ovea.

Siskoni suositteli HBO:n sarjaa Togetherness, joten katsoin sitä eilen tuntikausia (vaikka minähän en televisiota katso, enkä katsokaan, padilta katsoin). Sarja on viihdyttävä, ystävyys ja perhe-elämä on lämminhenkistä ja ongelmat sopivan kokoisia. Sarjan henkilöt ovat sympaattisella tavalla vähän reppanoita.  Kaikkien elämästä on leikattu tylsät osuudet pois. Arvostan tylsyyttä, silloin kun sellainen jakso sattuu kohdalle niin siitä kannattaa nauttia täysillä.

Aamun vesijumpassa toiset jumppaajat toivottivat minulle hyvää huomenta, sillä nyt on ylitetty se vaadittava puolen vuoden varoaika, jonka jälkeen voi vierasta ihmistä tervehtiä. Tämän tasoinen tuttavuus on vähän kuin viini, jonka käymistä pitää odottaa.  Kerttu ei näistä säännöistä piittaa vaan on heti kaikkien kanssa ylintä ystävää.

torstai 26. syyskuuta 2019

Shokkivaihe

Padini on jatkuvasti puuro- ja jugurttiroiskeissa, sillä lueskelen Hesaria digitaalisena versiona aamiaispöydässä. Heiluttelen äkäisesti puurolusikkaani lukiessani Donald Trumpista ja ilmaston lämpenemisestä.

Siivosin vessan ja saatoin itseni kaupunkikuntoon. Robotti-imurini imuroi tarmokkaasti makuuhuonettani.

Ensi viikolla on vielä kolme työpäivää ja sitten se loppuu. Kaikki kyselevät miltä tuntuu. Ei miltään, minä vaan raadan kuin en ymmärtäisi kaiken rajallisuutta. Taidan olla vielä shokkivaiheessa. Tätä ei pitäisi sanoa, mutta marraskuun alusta lähtien saan joka kuukausi rahaa, eikä tarvitse tehdä mitään sen eteen. Toki tulot putoavat melkoisesti, mutta kuitenkin. Tämän toteamuksen jälkeen odotan nettiraivon puhkeamista.

Varasin itselleni ajan oppilaitokseen, jossa voi teettää itselleen harjoitusohjelman. Käskettiin miettiä tavoitteita ja pohdin naisten veteraanien kehonrakennuksen Euroopan mestaruutta. Näen jo uuden uljaan lihaksikkaan itseni.

Kertun unikoulu edistyy, sillä tänä aamuna se raapi pulleilla tassuillaan makuuhuoneeni ovea vasta puoli kuudelta. En avannut. Olen jonkinlainen kissan kasvatuksen Arvo Ylppö.

tiistai 24. syyskuuta 2019

Valta nuorille!

Greta Thunberg on puhunut. Pieni vakava tyttö, vähän etukenossa, melkein itkuisella äänellä, tunteikkaasti. Tämä puhe muistetaan, ei tiedemiesten tilastoja, jotka  Greta epäilemättä osaa ulkoa.

Moni pilkkaa Gretaa, puhuu aivopesusta, hyväksikäytösä, jopa mielisairaudesta. Miten noin pieni ihminen voi olla jollekin noin suuri uhka? Miksi hän uhkaa erityisesti keski-ikäisten ja sitä vanhempien miesten mielenrauhaa?

Gretaa kuunnellessä mietin, että pitäisikö äänioikeus antaa noille Gretoille. Mikä tekee minusta fiksumman äänestäjän kuin heistä? Nuoremmat osaavat epäonnistua  ja onnistua siinä missä vanhemmatkin. Valta nuorisolle!

Olen huono kirjoittamaan päivän politiikasta ja muista tärkeistä aiheista. Pitäisi löytää joku omintakeinen näkökulma, jota en tänäänkään keksi. Ehkä pysyttäydyn jatkossakin tutuissa aiheissa kuten yöllä riehuvassa kissassa ja omassa väsymyksessäni.

Otin kuvan omenoista, jotka kaimani oli tuonut töihin ja julkaisin kuvan Instassa, sillä eihän kukaan muuten tietäisi niistä mitään. Kaimani oli kerännyt omenat pihallaan kasvavasta puusta ja kasannut koriin, josta niitä sai syödä.

Kirjoitin kuvan alle: "Omenat työpaikan kahvipöydällä", korjasin "hahvihuoneen päydällä", "siis PÖYDÄLLÄ" ja vielä "Kahvihuoneen!"

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Kissan unikoulu


Sara Hildenin taidemuseossa on esillä Juhani Harrin töiden (miehen sukunimi oli alunperin Wirtanen) näyttely. Taitelija teki puulaatikoihin asetelmia vanhoista loppuun käytetyistä, usein rikkinäisistä esineistä, joita Juhani Harri ei kuulemma etsinyt vaan ne putkahtivat jostain hänen elämäänsä. Puulaatikot peitettiin lasilla ja teokset ripustettiin seinille.

Minulle tulivat mieleen haaksirikot (johtuisiko siitä, että asetelmissa oli paljon laivoja), hylätyt talot, ajan kuluminen ja kuolema. Asetelmat olivat kauniita.

Istuin näyttelyn jälkeen kahvilassa, johon ilmaantui ryhmä matkalaisia, jotka ottivat kahvia ja ainakin pari vanhempaa miestä nautiskeli kuohuviiniä. Hyvä kun ehtivät istua pöytään, kun piiskuri matkanjohtaja tuli kahvilan ovelle huutamaan, että opastus alkaa. Kahdella vanhemmalla mieshenkilöllä ei ollut kiire, mutta lopulta hekin lähtivät, tosin vastahakoisen oloisesti. Melko pian miehet kuitenkin palasivat, ottivat punaviiniä ja valittivat, ettei oppaan puheesta saanut selvää.

Yhdessä miehet totesivat, että ennen sentään taiteilijat olivat taiteilijoita ja osasivat maalata. Viittasivat varmaan Juhani Harrin taideteoksiin, jotka eivät olleet maalauksia.

Juhani Harri muuten näytti suorastaan kliseisen taiteilijalta, mutta samalla keikarilta komeine viiksineen, partoineen ja hyvin istuvine pukuineen.

Kuulin ohi mennessäni oppaan äänen, joka oli mielestäni erittäin selkeä ja kuuluva. 

Pidän Kertulle unikoulua, aamuyöstä se raapii makuuhuoneeni ovea tassut maitohapoilla, mutta en aio antaa periksi.

lauantai 21. syyskuuta 2019

Aikuistuminen

Kerttu on tykästynyt yhden huonekasvin makuun. Kun komennan sitä jättämään viherkasvin lehdet rauhaan se asettuu ikkunalaudalle istumaan ja katselee viattoman näköisenä poispäin rukkaruukussa kituvasta kasvista. Sitä piti hoito-ohjeen mukaan leikata säännöllisesti, joten Kerttu ehkä vain noudattaa hoito-ohjeita.

Sanotaan, etteivät nuoret ihmiset nykyään aikuistu, osta omakotitaloa, hae vakivirkaa ja ota vastuuta asioistaan vaan istuvat kahviloissa ja kulkevat reppu selässä pitkin Aasiaa. Voisiko se johtua siitä, että vanhemmat eivät vanhene? Isäni ja äitini ovat aina rientäneet tarvittaessa apuun. Vielä siinä vaiheessa kun olin viisikymppinen, tuli isä työkaluineen ja alkoi purkaa lattiaa tai kiinnittää valaisimia kattoon.

Miten siinä sitten aikuistut? Isä teki pitkään veroilmoituksenikin, välillä oli sellainen kolmentoista vuoden jakso, jolloin sen teki ex-aviomieheni. Nythän sitä ei enää tarvitsekaan tehdä, joten siinä mielessä pärjään ihan omillani, joten voisiko jo puhua aikuistumisesta?

perjantai 20. syyskuuta 2019

Olen hautausmaa

Sain kirjaani ja kustantamon luetteloa varten otetun valokuvan, jota katsoessani päässäni alkoi soida lastenlaulu "On meillä hauska täti, tuo täti Monika, kun täti menee torille on näky komea." Kuvasta puuttuu vain pullea käsilaukku, jota puristaisin tiukasti itseäni vasten. No hyvä kuva se on, ei pönötystä, eikä sielukasta etäisyyteen kohdistunutta katsetta, jota omalla kohdallani vierastaisin.  Oikeille taiteilijoille sielukas katse sopii kuin tukka päähän.

Luen Petri Tammisen romaania Musta vyö ja samaistun täysillä päähenkilöön "En mahtunut enää teenjuonnin hetkeen niin kuin armeijassa ajatukseni ei mahtunut viikonloppulomaan, vaan ajattelin jo lomalle lähtiessäni sitä sunnuntai-illan junaa, joka toisi minut pimeyden halki takaisin varuskuntaan. Niin kuin se sitten toikin."

Olen läpi elämäni suhtautunut viikonloppuvapaaseen samalla tavalla kuin Tammisen luoma romaanihenkilö. 

Nyt kun pian jään pois työstäni (no aion vielä pitää yksityisvastaanottoa, johon kävin eilen tutustumassa ja kaikki vaikutti vielä monimutkaiselta), alan nähdä elämäni päätepisteen tuolla Kalevankankaan hautausmaalla. Kun aloitin aikoinaan lääkärintyöt Jyväskylässä, ihmettelin mistä potilaat puhuivat kun sanoivat seuraavaksi menevänsä Seppälänkankaalle. Myöhemmin se paljastui hautausmaaksi (googlaamalla selvisi, että nykyään siitä käytetään jostain syystä nimeä Mäntykankaan hautausmaa).

torstai 19. syyskuuta 2019

Yö on naukumista varten

Eräs osuvasanainen facebook-ystäväni kirjoitti siitä miten unigurut kehottavat menemään yöpuulle heti kun nukuttaa. Siinä on minuuteista kyse, ettei uni siirry taas puolella tunnilla tai enemmälläkin. Ikävä kyllä facebook-ystävää nukuttaa väärään aikaan. Kärsin samasta ongelmasta.

Jos menisin nukkumaan kuudelta, jolloin väsymys on tukevimmillaan ja nukkuisin sen tavoitellut kahdeksan tuntia niin heräisin kahdelta yöllä. Tuohon aikaan heräämistä eivät luultavammin ainakaan naapurit arvoistaisi. Lisäksi kertyisi liian monta johtajaguru Robin Sharman suosittamaa voimatuntia. Jos harrastaisi ensin tunnin verran hikiliikuntaa, tunnin meditointia ja tunnin itsensä kehittämistä jäisi vielä pari voimatuntia ennen kuin voisi lähteä töihin. Sharma ei antanut ohjetta näin pitkän aamurupeaman hyötykäytölle. Runokokoelma, pyykkilautavatsa vai villapaita?

Kerttu riehui viime yönä niin, että keittiön ruokapöytää peittänyt liina löytyi aamulla lattialta. Riehumisen ohessa se karjahteli äänellä, jollaista ei arvaisi noin pienestä ja söpöstä eläimestä lähtevän. Välillä se hyppäsi sänkyyn viereeni ja pyöri pakollisen rituaalisen kierroksen takapuolensa ympäri ja asettui hetkeksi kehräämään noustakseen taas pian karjumaan, penkomaan hiekkalaatikkoaan ja raapimaan sohvaa. Kun nousin ylös vaihdoimme vuoroja, se asettui nukkumaan ja minä aloin karjua.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Filosofiaa sattumalta

Metson syksyn filosofian illoissa pohditaan tekoälyä. Tänään puhumassa oli kongnitiotieteen yliopistolehtori Anna-Mari Rusanen, joka käytti itsestään ja tutkijakollegoistaan nimitystä konnarit.

Onko vaikeampaa pelata shakkia vai ojentaa kätensä kohti puussa roikkuvaa mehevää omenaa? Minusta shakki on vaikeampaa, mutta silti kone on helpompi opettaa pelaamaan shakkia kuin noukkimaan omena. On tuhansia eri tapoja siirtää kättä ja silti osaan tehdä sen lähes täydellisesti.

Ihmisellä on liikkuvan eläimen aivot.
Konnari saa omenan puusta ennen insinööriä.
(Edellä mainitut totuudet on kopioitu suoraan muistiinpanoista, jotka kirjoitin puhelimeeni)

Eilen järjestettiin Johanna Hulkon ja Niina Hakalahden Sattumapakan julkkarit. Molemmat naiset ovat kirjailijoita ja kirjoittamisen opettajia. Sattumapakka on kivaan mustaan laatikkoon pakattu nippu kortteja, joita voi käyttää luovuuden nostattamiseen. Nyt annan sattumalle mahdollisuuden:

niinkuin linnut
pistäydy menneisyydessä
kuuntele tai lue runo ja heittäydy sen logiikkaan
mille nauroit lapsena
laadi loitsu
lastenlaulu mukaan!

Kortteja voi käyttää kun juuttuu arkipäivään, työhön, pimeyteen, kahvipöytään tai jää potkukelkan alle.  Tai niin minä aion niitä käyttää.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Merikapteenin uniformu

Tänään ymmärsin, että saatan vielä kaivata työyhteisöäni.

Kahvipöydässä eräs hoitaja pohti seksiä tähän tapaan "Seksi on tarkoitettu ihmisille, joilla on mielikuvitusta". Arkitodellisuus ei oikein vahvista tätä sinänsä järkevää ajatusta.  Sama nainen jatkoi "Minä en osaa kuvitella jotain merikapteenia uniformussa". 

Pitkän pöydän toisessa päässä istuva uusi sivaripoika tuijotti tiiviisti einesruokaansa.

Hesarista luin, että ihmisten pitäisi kohdata työpaikalla vapaasti viihtyisässä ympäristössä. Meillä viihtyisyydestä vastaa kahvipöydän kaitaliina ja ikkunassa roikkuvat limalta näyttävät lasikoristeet. Olen monesti luullut, että lokki on kakkinut ikkunaan, kunnes olen huomannut siimat joissa nuo lasiesineet roikkuvat.

Kaikki istuvat turvallisesti omissa kopeissaan koko työpäivän ja vähän ylikin, mitä nyt huonorakkoiset käyvät vessassa. Töistä lähtiessä saattaa kohdata kollegan ja sanoa "Ai sinäkin olet tänään töissä".




sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kaksi perunaa

Malin Lindrothin kirja, Vanhapiika (Atena kustannus 2019) kertoo yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja torjutuksi tulemisesta. Lindrothin kirja on esseemäinen teos, jossa hän käsittelee näitä teemoja itsensä kautta.

Lindroth on ollut nuoruudessaan kihloissa ja asunut avoliitossakin, mutta elänyt sen jälkeen yksin. Hän on tukevasti keski-ikäinen, 54-vuotias. Yrittämisen puutteesta häntä ei voi syyttää, sillä hän on kihlauksen purkamisen jälkeen rakastunut viisitoista kertaa, miehet ovat pitäneet häntä ystävänä tai rakastajattarena, mutta pysyväksi kumppaniksi hän ei ole kelvannut.

Vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa hänelle sanottiin "Älä kultapieni välitä. Ei sinua kukaan huoli. Ikinä." Lindroth oli tuolloin 16-vuotias ja nämä sanat painuvat nöyryyttävinä hänen mieleensä.

Vanhapiika on kirja, joka olisi jokaisen hyvä lukea. Kaikki tässä yhteiskunnassa perustuu perheoletukseen vaikka oikeastihan yksin asuvia on paljon. Vähän kuin syöpä, yksin jääminen voi iskeä arvaamatta ihan keneen tahansa.

Minä elän yksin, tosin tilanteeni on kovin toisenlainen kuin Vanhapiika -kirjan kirjoittajan, sillä olen ollut naimisissa ja minulla on kaksi lasta. Sosiaalinen statukseni on siis korkeampi.

Kun nuorempi lapseni muutti omilleen, häpesin ostaa kaupasta itselleni ruokaa. Pyysin ruokakaupan palvelutiskiltä kolmesataa grammaa jauhelihaa vaikka olisin tarvinnut sataviisikymmentä.  Enää en välitä vaan ostan suoraselkäisesti yhden pullan, kaksi sämpylää tai kaksi perunaa.

Toivoisin, että Lindroth saisi avukseen huumorin, joka pehmentää kaiken, yksinäisyydenkin. Googlasin vanhapiikuuden ja löysin ohjeita siitä, miten välttyä tuolta kamalalta kohtalolta. Kaksikymmenkohtaisessa luettelossa käsketään mm. hymyilemään, teeskentelemään, kunnostamaan koti, siivoamaan, kehumaan itseään, valitsemaan seuransa, jättämään vaikeat ystävät ja tietysti madaltamaan vaatimuksia kumppanin suhteen.




lauantai 14. syyskuuta 2019

Ensimmäinen ja viimeinen

Valmistelen urani viimeistä esitelmää. Ensimmäinen oikea esitelmäni käsitteli veriripulia ja tein sitä varten kalvot, joita esittelin tärkeän näköisenä piirtoheittimellä. Seuraavan esityksen aihe oli amyloidoosi ja sitä varten rustasin oikein diat (tai joku sairaalan arkistossa teki ne puolestani). Olen heittänyt diat jossain muutossa roskiseen. Esitelmän teko lähti siitä, että piti ottaa selvää, mitä esitelmän nimi tarkoittaa.

Katsoin Areenasta ohjelmasarjan, jossa englantilaiset julkkikset kokeilevat eläkeläisyyttä Intiassa, USA:ssa ja Japanissa. Intiassa on kuumaa, ruuhkaista, sotkuista ja halpaa. Floridassa eläkeläisreservaatin naiset näyttävät kummallisen ilmeettömiltä, sillä heille on tehty lukuisia kasvojenkohotusleikkauksia ja naamat on tökitty täyteen botoxia. Kiotossa ikäihmiset heräävät aikaisin aamulla puistojumppaan ja tekevät edelleen töitä ravintoloissa ja matkamuistomyymälöissä.

Eräs vanha heilani on vaihtanut eläkkeelle jäätyään toimittajan työt taksikuskin hommiin.

Menen ensi viikolla kirjoittamaan sopimuksen yksityisen lääkäriaseman kanssa, jossa aion työskennellä ainakin alkuun yhtenä päivänä viikossa. Jos tavallista työtäni olisi voinut keventää, olisin mielelläni jatkanut sitä. Työpäivien vähentäminen ei lopulta riittänyt vaan työtahtia olisi pitänyt inhimillistää.

Työ on erilaista kuin aloittaessani. Elämäni painopiste on muuttunut. Minä olen muuttunut.

torstai 12. syyskuuta 2019

Downton Abbey

Kun valitin huonoja yöunia, kehotti kaimani kokeilemaan punaviiniä. Nyt olen juonut lasillisen. Odotan jännityksellä yötä.

S:n ystävä sairastui, eikä päässyt elokuviin, joten katsoin S;n seurana elokuvan Downton Abbey. Elokuva on ehkä väärä nimitys teokselle, tämä oli enemmänkin jonkinlainen naisten venenäyttely tai jalkapallomatsi. Yhteinen kokemus. Ennen elokuvaa tarjottiin skonsseja ja teetä. Niistä olisi päässyt nauttimaan, jos olisi varannut pöydän.  Muutama nainen oli pukeutunut Downton Abbeyn tyyliin kuten etukäteen oli toivottu. Elokuvan lopussa taputettiin.

Downton Abbey oli sarjana ihan viihdyttävää epookkia, elokuvana se oli huono. Tarina oli teennäinen ja jotenkin kiireinen. Viihdykkeeseen oli ympätty useita pieniä juonenpoikasia, jotka olivat erittäin ennalta arvattavia ja jotka hätäisesti solmittiin yhteen ennen lopputekstejä.

Nähtiin kauniita pukuja, sovinnaisia rakkaustarinoita, kaksi homoa, kuninkaallisia, keittiöväkeä, Maggie Smith ja komea kartano. Maggie Smith vaikutti siltä, että oli jotenkin hurmaantunut itsestään vanhana kipakkana naisena.

Koska emme saaneet teetä, joimme elokuvan jälkeen lasilliset itävaltalaista punaviiniä Arthouse Cafe Kehräsaaressa elokuvateatterin yhteydessä.

tiistai 10. syyskuuta 2019

Hyvä syljeneritys

Koska minun pitäisi tehdä esitelmää, päivitän blogia. Työn välttely on luovaa puuhaa.

Hammaslääkärini kehui eilen syljeneritystäni ja olin muutenkin tyytyväinen elämääni. Samaan aikaan, kun kellin tyytyväisyydessäni, huomasin kissan oksennuksen olohuoneen matolla. Se oli jonkinlainen luonnon merkki siitä, että mitä vaan voi tapahtua koska vaan. Merien pinta saattaa nousta (se nousee) kahdeksan metriä, populistipuolueet saavat vallan (niin ne tekevät), vesistöihin ilmaantuu limaisia tulokaslajeja (miksei mitään kivaa tai hyödyllistä?) ja kotieläimet oksentavat matolle. Mitä menit olemaan tyytyväinen, mitä yleensäkään elit ja hengitit, hankit lapsia ja ostit uuden villapaidan, joka osoittautui Kiinassa valmistetuksi.

Tarjosin pojalleni pari viikkoa sitten huonekasvia, sillä se paljastui myrkylliseksi ja Kerttu oli itsetuhoisen kiinnostunut siitä. Nyt huonearalia on kuollut. Ensin sen lehtivarret alkoivat nuokkua surullisina, sitten lehdet menettivät ryhtinsä. Siinä vaiheessa kun melkein koko kasvi roikkui tarmottomana ruukun ulkopuolella, päästin sen tuskistaan ja heitin biojäteastiaan. Kasvi on helpompi korvata kuin eläin tai ihminen, joten kävin kukkakaupassa ja ostin uuden ja hienomman. Ylpeänä ilman minkäänlaista surua katsoin tänä aamuna uutta terhakkaa ystävääni.

maanantai 9. syyskuuta 2019

Lukutunti

Pidän poikkeuksellisesti alkuviikon vapaata ja olen työssä keskiviikosta perjantaihin. Muut menevät loppuviikolla yhdistyksemme syyskokoukseen, eikä minua kannata enää kouluttaa.

Huomasin eilen, ettei sunnuntai ole varsinaisesti paha päivä vaan syytön ahdistukseeni. Vanhasta tottumuksesta stressasin kuitenkin pikkuisen, sillä sellainen paine kuuluu sunnuntaihin. Jo koululaisena itkin tekemättömiä läksyjäni sunnuntai-iltana. Jossain vaiheessa lääkitsin sunnuntaisin itseäni Strömsöllä.

Eilen vietettiin lukutaitopäivää, johon kuului reading hour klo 19-20. Meinasin mennä faceen ennen kahdeksaa kunnes onneksi muistin, että nyt minun oletetaan istuvan nenä kiinni jossain laaturomaanissa. Uskalsin avata koneen vasta kahdeksalta. Luin joka tapauksessa eilen Kim Thuyn pienen episodimaisen romaanin, ru ja julkaisin kirjan kannesta kuvan instassa, kunhan olin ensin mallaillut sopivan taustan kirjan kannelle. Olisin lukenut ilman lukutaitopäivääkin.

Jokaiseen päivään kuuluu sopiva määrä kärsimystä, joten menen tänään yhdeksäksi hammaslääkäriin.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Käsiin tuijottelijat

Olen aina pitänyt palkkatyön tekemistä tärkeänä, työ on tuntunut mielekkäältä (tosin välillä raskaalta ja liialliselta), hyödylliseltä ja siitä on saanut hyvän rahallisen korvauksen.

Suomessa ja muuallakin on pyrkimys täystyöllisyyteen. Työtä tekemätön kansalainen on monen mielestä muiden kustannuksella elävä lusmu.

Kuuntelin eilen Työväenkirjallisuuden päivillä Eetu Vireniä, joka on ollut mukana kirjoittamassa Työstäkieltäytyjän käsikirjaa (en ollut tilaisuudessa alusta lähtien, joten en kuullut esittelyä, mutta oletan, että kyseessä oli Viren). Haastattelijana toimi Voima lehden toimittajan Jari Tamminen.

Työstäkieltäytyjäliitto kyseenalaistaa palkkatyön ja täystyöllisyystavoitteen järkevyyden osittain huumorin ja parodian keinoin. Onhan totta, ettei palkkatyö ole ongelmatonta, sillä tuotteiden valmistaminen tuhoaa luontoa ja työ aiheuttaa monesti tekijälleen uupumusta ja masennusta (toki tyydytystäkin). Ihmiset valmistavat palkkatyönään jopa haitallisia hyödykkeitä kuten aseita tai vaikka tupakkaa. Toisaalta niistä kaikkein tärkeimmistä töistä kuten erilaisesta hoivatyöstä maksetaan kaikkein vähiten.

Tilaisuudessa otetiin esille myös se, että työelämä on muuttunut niin, että suuri osa tekee työtään yksinyrittäjänä (en tiedä onko termi oikea). Erilainen palkaton harjoittelutyö on lisääntynyt ja työtä saatetaan teettää ilmaiseksi "sillä se näyttää hyvältä CV:ssä".

Olen aiemminkin miettinyt, onko edes järkevää, että kaikki ihmiset koitetaan monenlaisin tukitoimin työllistää. Tuntuu järjettömältä, että pitkäaikaissairaita yritetään pitää työelämässä samaan aikaan kun osalle ihmisiä ei löydy töitä. Yllättäen moni kroonisesti sairas hoitaa kotona vielä huonompikuntoista omaistaan tai lapsiaan.

Seurasin kaikkea vain hetken, sillä olen tuhonnut keskittymiskykyni. Kuuntelin tuokion ajan Anna Elina Isoaroa, joka luki uutta hienoa runokokoelmaansa Tämänilmaiset ja lopuksi hivelin kirjamyynnin kirjoja. Osa myyjistä istui pöydän takana ja tuijotti sylissään lepääviä käsiään, osa taas kauppasi kirjojaan kuin lehtimyyjät. Käsiin tuijottelijat ovat kivempiä ja heiltä tulee joskus ostettua kirjoja ihan säälistä (ehkä sekin on siis jonkinlainen myyntistrategia).



perjantai 6. syyskuuta 2019

Nuori eläkeläinen

Vesijumppa alkoi! Nuori mies ohjasi meitä,  jo hieman ajan patinoimia naisia iskelmämusiikin tahtiin.

Kun nousee altaasta aistii hetken ajan oman painonsa, jota tavallisesti kantaa huomaamattaan. Jostain kumman syystä mistään muusta liikunnasta ei tule yhtä hyvä olo kuin altaassa jumppaamisesta.

Onhan tämä kerrottava täälläkin: aion jäädä marraskuun alussa eläkkeelle. Se on ensimmäinen mahdollinen eläköitymispäivä, varsinainen eläkeikä koittaa vasta vuoden päästä. Olen päättänyt jatkaa töitä yksityisellä lääkäriasemalla yhtenä päivänä viikossa. En ole koskaan toiminut privaatissa vaan ollut henkeen ja vereen julkisen terveydenhuollon lääkäri, joten tämä on minulle ihan uutta.

Muun ajan aion kirjoittaa jos siitä jotain tulee. Ehkä minun on ryhdyttävä jossain määrin uskomaan itseeni, sillä toinen kirjani julkaistaan keväällä.

Katson kaupungilla vanhoja haparoiden kulkevia naisia, rollaattoriin nojaavia vanhuksia, reippaita mummoja ja läpikuultavan laihoja naisia, jotka taistelevat hiusväreillä ja leopardikuoseilla vanhenemista vastaan.

Olen ryhtynyt loukkaantumaan eläkeläisten puolesta.

En ole kertonut potilaille eläköitymisestä, elleivät he ole kysyneet "Oletko seuraavalla kerralla?" (meillä ei ole "omia lääkäreitä"). Tuntuu käsittämättömältä miten nopeasti tämä työelämä on mennyt, juurihan olin aina se kaikkein nuorin.

Voin laulaa Mamban sävelin: Vielä on työaamuja jäljellä, joka ei onneksi kuitenkaan oikein rimmaa.

torstai 5. syyskuuta 2019

Dokumentti

Kustannustoimittaja lähetti romaanin esittelytekstin, joka on kirjoittajalle herkkä kohta. Tässä taiteillaan jossain myyvyyden ja kirjoittajan omien käsityksien välisellä sotkuisella alueella.

Kävin ensimmäistä kertaa Doc Lounge -näytöksessä. Tarkoituksena on katsoa dokumentteja baarissa (Klubilla). "Doc Lounge on klubi kaikille, jotka pitävät dokumenttielokuvasta, hyvästä tunnelmasta, baarihengailusta, musiikista ja jännittävistä keskusteluista." Elokuvia katsotaan baaripöydässä istuen, jolloin joudutaan tinkimään mukavuudesta, näkyvyydestä ja vähän kuvan laadustakin. Omalta osaltani tuo baarihengailu on niin nähty.

Tällä kertaa näytettiin Marianne and Leonard- Words of Love dokumentti, joka kertoo norjalaisen Mariannen ja Leonard Cohenin (olette varmasti kuulleet Cohenin laulun So long Marianne) rakkaustarinan, joka alkaa aurinkoisen onnellisesti kreikkalaiselta Hydran saarelta, jonne on asettunut taiteilijoita eri puolilta maailmaa.

Dokumentti ärsytti minua miehisellä näkökulmallaan (dokumentin oli ohjannut Nick Broomfield). Suhteesta, joka vaikutti lähinnä hyväksikäytöltä yritettiin väkipakolla tehdä suuri rakkaustarina.

Nuoresta Cohenista sai kusipään vaikutelman: taiteilijan elämä täyttyi päällekkäin menevistä naissuhteista, itsekeskeisyydestä, irtosuhteista, lääkkeistä ja huumeista. Tälle suurelle runoilijalle ja muusikolle Marianne kantoi voileipiä.

Vanhemmiten Cohen taisi muuttua, hän vietti vuosia buddhalaisessa luostarissakin. Hydrakin muuttui, eikä kenenkään ollut helppoa palata sieltä arkeen. Siinä vaiheessa Marianne oli löytänyt kiltin norjalaismiehen ja muuttanut Osloon hypättyään sitä ennen Cohenin perässä ympäri maailmaa.

Dokumentin lopussa nähdään kuolemansairas Marianne, jonka loppukommentti on mahtava. En paljasta sitä tässä.

Aion edelleen kuunnella Leonard Cohenia, joka oli kuulemma hauska veikko vaikka ei esiintyessään siltä kuulostanutkaan.

Kannattaa etsiä puolisokseen vaikka insinööri, eikä missään nimessä suurta taiteilijaa.




tiistai 3. syyskuuta 2019

Miksi?

Miksi maireat eronneet kommentoivat lehdissä ”Eroon ei liity kolmansia osapuolia. Olemme edelleen parhaat ystävät. Olen kiitollinen yhteisistä vuosista”?  Kuvassa joku entisestään kaunistunut julkkis hymyilee voittajan hymyä.

Miksi tosielämässä homma menee enemmänkin tähän tapaan ”Teen sen paskiaisen elämästä helvettiä!” Arkikokemukseni mukaan juuri eronnut näyttää pari viikkoa ojan pohjalla lojuneelta.

Miksi pitää olla #siunattu#kiitollinen#onnellinen? Miksei #romuna#paskana#vihainen#ruma?

Miksi joka paikassa pitää näyttää jotain korttia, saavuttaakseen olemattomia etuja? Kerää kymmenen leimaa niin saat yhdennestätoista ostoksesta kaksi prosenttia alennusta.

Miksi kissanhiekka on niin painavaa? Sormet venyvät viisi senttiä ja muovikahva repii kädet verille sitä raahatessa.

Miksi lääkärit kierrättää facebook-ryhmässä tarjotaan myytäväksi ainoastaan 36 kokoisia mekkoja? Mistä niitä värikkäitä leninkejä edes kaivetaan esille, kun naislääkärit pukeutuvat noin yleisesti ottaen niin ettei betoniseinästä erota?

Ja tähän perään perinteinen: Miksi kaikki kirjastosta tilatut kirjat tulevat aina samaan aikaan?


sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Vanhuus

Kuuntelin Eeva Kilven Sinisen muistikirjan äänikirjana ja se toimi yllättävän hyvin. Eija Ahvo on hyvä lukija. Kuuntelin kirjan nopeudella 1.3, jotkut lukupiirissäni käyttävät nopeutta 1.5, josta en saa mitään tolkkua.

Kirjaan on koottu Eeva Kilven lapsenlapseltaan saamaansa muistikirjaan kirjoitettuja ajatuksia. Moni niistä on kirjattu myöhään illalla tai varhain aamulla. Usein kyse on vanhenemisesta. Minulle jäi mieleen ajatus, joka kuului jotenkin näin: ihmiset, joita rakastat, ovat sinulle kaikkein suurin arvoitus.

Almodovarin uusi elokuva, Kärsimys ja kunnia on ihanan haikea ja surullinen elokuva vanhenemisesta, luovuuden kadottamisesta, kivusta, addiktiosta ja toisaalta lapsuudesta ja ensimmäisestä seksuaalisen halun kokemuksesta.

Se, joka tekee Almodovarin elokuvien visuaalisen ilmeen on nero. Kaikki tilat ja vaatteet ovat upean värisiä, juuri siinä hilkulla, että voisivat mennä yli, mutta ei kuitenkaan.

Antonio Banderas on väsyneenä, kipeänä ja masentuneenakin upea.

Pedro Almodovar on tavallaan elokuvallistanut sen, mistä Eeva Kilpi kirjoittaa, vanhenemisen vaikeuden. 

lauantai 31. elokuuta 2019

Uhka ja mahdollisuus

Kävin eilen valokuvassa kustantamon esitettä varten. Kuvaaminen on pelottavaa ja odotin toimenpidettä kuin viisaudenhampaan poistoa. Kuvaaja oli myöhässä ja ja plarasin hermostuneena odotushuoneessa kännykkääni. Kuvaustilanne oli onneksi yllättävän rento. Nainen antoi ohjeita jalkojen asettelusta. Teeskentelin kävelyä vartalo kummallisesti kiertyneenä. Kumma kyllä luonnoton asento näytti kuvassa melko luontevalta.

Ihailen monia tyylikkäitä kirjailijakuvia, mutta tästä tuli vähän hupsu. Minulla oli kaksi mekkoa mukanani, eikä toinen pukenut minua lainkaan. Kaikki vaatteet pitäisi oikeastaan kuvata päällään ennen ostoa.

Kirja julkaistaan tammikuussa, jolloin joululahjakirjat odottavat vielä lukemista. Toisaalta silloin tuskin kovin monta muuta romaania julkaistaan.

Istuin eilen kokouksessa. Kesän viimeinen viikonloppu on kiva aloittaa suunnittelemalla erilaisia ohjeita. Toinen mahdollisuus olisi ollut viettää aikaa kivassa seurassa saaressa tai kustantamon juhlissa. Molemmista jouduin nyt luopumaan. Edellinen kokous tapahtui skypen välityksellä, joka ei jostain syystä oikein toiminut.

Erään osallistujan äänen olin kuullut pari kertaa, mutta en ollut koskaan nähnyt naista, jonka kuvittelin kuusikymppiseksi ikiruskettuneeksi, mustatukkaiseksi naiseksi, jolle maalasin mielessäni hieman suttuiset pinkit huulet. Olin ällistynyt, sillä nainen olikin vaaleatukkainen ja huomattavasti kuvitelmaani nuorempi.

Koska en ole saaressa, en tiedä mitä tänään tekisin. Tämä on sekä uhka että mahdollisuus.

torstai 29. elokuuta 2019

Aamun veltto tunti

Heräsin jostain syystä viideltä. Hesarissa joku miesguru nimitti aamun ylimääräistä tuntia voimatunniksi, jonka voi käyttää hyödykseen: 20 minuuttia liikuntaa, 20 minuuttia meditaatiota ja 20 minuuttia ongelmanratkaisua. Siitä on kirjoitettu kokonainen kirja. Muistan mahdollisesti tämän jaon väärin, mutta en viitsi tarkastaa. 

Oma voimatuntini jakaantui somessa surffailuun, aamukahveihin ja sohvalla makaamiseen. Tällä reseptillä ei tavoita voimaantumista vaan sopivan velton olon.  Instagram ja Facebook 20 min, aamukahvi 20 min ja sohva 20 min.

Luen Imagessa Kaarina Hazardin juttua siitä kuinka hän kävelee koiran kanssa metrolinjan reitin. Minulle tuli vastustamaton halu päästä pitkälle kävelyreissulle. Ehkä katson Repa reittioppaasta sopivan bussireitin, kävelen niin pitkälle kuin jaksan ja palaan samaa reittiä takaisin bussilla. 

Joku kolmekymmentä kilometriä olisi kiva. Tarvitseeko matkustaa Lappiin patikoidakseen, kun voi lähteä matkaan omalta oveltaan?

Pohdin huomisen valokuvausta tai oikeammin miten siihen pukeudun. Onko yleensäkään väliä miltä kirjailija näyttää?



tiistai 27. elokuuta 2019

Kanat

Kävin töiden jälkeen Sorsapuistossa katsomassa kanoja. Kanat kuuluvat ehdottomasti mielieläimiini. Koska kanat eivät lennä, niitä ei tarvitse pelätä kuten muita lintuja.

Kansalaisopistossa järjestettiin joskus kurssi, jonka nimi oli "Löydä voimaeläimesi" (ei järjestetä enää, mikä on vahinko). Olisi ollut kiva nähdä keitä tuollaiselle kurssille osallistuu ja mitä he tuumaisivat kanasta voimaeläimenä.

Kanat ovat ihan yleisestikin ihania, mutta pidän erityisesti silkkikanoista. Ne ovat peräisin Tiibetistä ja niillä on viisi varvasta kun kanoilla on varpaita yleensä vain neljä. Silkkikanat muistuttavat siinä suhteessa ihmisiä.

Paduaanit (tukkakanat) näyttävät maailman tilasta huolestuneilta tiedemiehiltä. Oikein odottaa, että niiden höyhenistä pöllyäisi arkistopölyä.

Hämeen musta maatiaiskana on leppoisan näköinen otus. Sille voisi kertoa murheensa ja se kyllä ymmärtäisi, eikä pistäisi paremmaksi. Sen työkaverilla ei taatusti olisi samaa ongelmaa. Hämeen musta maatiaiskana ei missään tilanteessa tarjoaisi murheeseisiin banaaleja ratkaisuja.

Sain tänään kirjani ensimmäisen kansiversion nähtäväkseni. Vaikka kyse ei ole lopullisesta kansikuvasta, niin se jotenkin tekee kirjasta hämmentävän totta. Pelkäsin, että kansikuvaksi tarjotaan jotain tuhruista, mutta ei suinkaan. Kannen idea on tosi kiva.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Ihan kiva

Valitin eilen sitä, että paha peikko on tärvellyt käsikirjoitukseni. Tänä aamuna luin Torsti Lehtisen neuvon "Jos arvostat enemmän mielenrauhaa kuin itsesi piinaamista, älä ryhdy kirjailijaksi!"

Aloitin kuitenkin heti herättyäni käsikirjoitukseni viilaamisen. Dead line on kustannussopimuksen mukaan syyskuussa vaikka kirja julkaistaan vasta keväällä.

Varasin perjantaille kuvausajan (kevään esitettä ryhdytään tekemään jo syksyllä) ja nyt mietin millaisen mielikuvan haluan itsestäni antaa. En ainakaan "katson syvällisiä ajatellen horisonttiin" -kuvaa.

Olen kirjan nimeen tyytymätön ja olen miettinyt sitä paljon, enkä ole vielä keksinyt parempaa. Samalla suunnittelen seuraavan kirjan nimeä (jos nyt siis seuraavaa tulee, sitähän ei koskaan tiedä, töissä yleensä tietää, että seuraava potilas saapuu).

"Ihan kiva" olisi sopiva nimi seuraavalle romaanille.

lauantai 24. elokuuta 2019

Paha peikko iski jälleen

Olen niin kyllästynyt käsikirjoitukseeni, että tekisi mieli pistää sormet kurkkuun ja oksentaa. Kuin olisin syönyt kuukauden ajan kaikilla aterioilla pelkkää maksalaatikkoa. En näe tekstissäni mitään hyvää. Epäilen, että ne ovat käyttäneet siellä kustantamossa hengentuotteeni lukemiseen jotain kohteliaasti käyttäytyvää konetta.

Sillä aikaa kun kirjoittaja viettää ihan viatonta tavallista elämää, tapaa ihmisiä, hoitaa kuntoaan ja harrastaa kulttuuria, pilaa paha peikko ihan silkkaa ilkeyttään käsikirjoituksen. Kirjoittaja yrittää kauhuissaan muutella sanajärjestyksiä ja etsiä synonyymejä, mutta mitään ei ole tehtävissä.

Huomisessa lukupiiritapaamisessa käsitellään Mia Kankimäen kirjaa "Naiset, joita ajattelen öisin".  Minua kiinnostivat kirjassa eniten kirjailijaresidenssit, joissa Kankimäki työskentelee. Haluan residenssiin Rooman liepeille tai Saksaan vanhaan tuberkuloosiparantolaan.

Pääsen lokakuussa viikoksi Tartoon, Tampere Maja -nimiseen taloon (epäilen, ettei tuota viikon jaksoa hakenut kukaan muu kuin minä). Ostin jo bussiliput Tallinna - Tartto -Tallinna kuuden euron kohtuuhintaan. Sinne ei paha peikko ehkä löydä.

perjantai 23. elokuuta 2019

Pintxo-kierros

Vaikka pelkäänkin, että maailma tuhoutuu tuossa tuokiossa, niin kävin jo toista kertaa tällä viikolla syömässä pintxoja. Toinen varteenotettava vaihtoehto olisi ollut sohvan alle ryömiminen ja maailmanlopun odottaminen.

Koska kaikki eivät välttämättä tiedä mikä tuo hankalasti lausuttava ja kirjoitettava pintxo on, niin googlailin asiaa puolestanne. Pintxo-tarjoilun malli on otettu Baskimaalta San Sebastianin kaupungista, jossa herkkusuut kiertävät ravintolasta toiseen nauttimassa näitä pienehköjä suupaloja, joissa herkku on usein aseteltu leipäpalalle ja siihen on tökätty tikku.

Tamperelaisessa tapahtumassa on mukana kuusikymmentä ravintolaa, jotka kilpailevat siitä kuka tekee parhaan pintxon. Pintxon seuraksi voi ostaa pienen viinilasillisen (yleensä 6 cl) muutamalla eurolla.

Tänään kävimme Winebridge-nimisessä viiniravintolassa, Henrixissä ja Gastropub Tuulensuussa (juomana 2 dl olutta). Winebridge oli minusta paras, monissa sen pintxoissa oli aasialaisvaikutteita, sellaisia kivoja nyyttejä.

Olen käynyt Malagassa espanjalaisen pariskunnan kanssa tapaksilla, tämä muistutti nyt samaa, mihinkään paikkaan ei jäädä roikkumaan valomerkkiin saakka vaan syödään ja juodaan pikkuisen ja sen jälkeen siirrytään puolijuoksua seuraavaan kohteeseen.

Keskiviikon kierroksen ravintolat olivat Bertha (paahdettua kukkakaalia ja kinuskin makuista soosia), Dining 26 (tykkäsin chorizokroketista), Stefan's Steak House (onneton mauton lihakökkäre), Inez (melko laaja valikoima, juomana oli myös valkeaa sangriaa) ja Puisto (paljon valinnanvaraa, mutta yksikään pintxo ei ollut erityisen mieleenpainuva).

Nyt sitten ryömin sohvan alle sademetsien paloa ja ilmaston lämpenemistä murehtimaan, mutta teen sen täydellä vatsalla.




torstai 22. elokuuta 2019

Huonot meteorologit

Facessa marmatettiin taas kerran säätiedotusten paikkansapitämättömyyttä (isäni on meteorologi vaikka onkin eläkkeellä). Taidan olla pahalla päällä, sillä tuohduin tuosta valituksesta ja kirjoitin tällaisen vuodatuksen:

Sain lapsena niin tarpeekseni säätiedotuksista (niitä kuunneltiin tunneittain ja piti olla hiljaa), että päätin, että aikuisena en säästä valita, enkä lue säätiedotuksia. Lupaukseni olen pitänyt. Isäni seuraa edelleen säänvaihteluita ja ennustuksia tarkasti.

Isäni opiskeli mereorologiaa Helsingin yliopistossa laudatur -tasolle saakka, samaten matematiikkaa, lisäksi fysiikkaa ja tähtitiedettä. Epäilen, että jos maallikko katsoo tänä aamuna ikkunasta niin seuraavan päivän tunneittain muuttuva säätiedotus ei kuitenkaan mene paremmin kuin ammattilaiselta. Joskus tietysti saattaa osuakin. 

Meteorologien tärkein tehtävä on auttaa lentoliikennettä ja merenkulkua ja tuolloin ennustukset pitävät varmaan riittävän hyvin paikkansa lyhyellä aikavälillä kun mietitään vaikka saako kone nousta ilmaan nyt vai ei. 

Isäni kadehti Espanjan mereorologeja, joilla on helpompaa. Anteeksi tämä vuodatus, tämä on isälle 89 v.

tiistai 20. elokuuta 2019

Samankaltaiset kuuluvat yhteen

Luen Jonathan Franzenin esseitä (Maailman äärillä, Siltala 2019). Kirjaa ei löytynyt Metso-kirjastosta, joka on jonkin sortin skandaali. Tein seutuvarauksen ja teos kuljetettiin lähikirjastooni kaukaa Orivedeltä.

Olen lukenut vasta muutaman sivun. Minulla on kaksi muutakin kirjaa kesken, mutta en malttanut odottaa. Kuulun niihin, jotka eivät säästä herkkuja vaan haluavat syödä kaiken heti. Tunkea suuhunsa vuorotellen jäätelöä, sushia, salmiakkia, paistettuja muikkuja ja suklaata.

The New Yorkerin Henry Finder opetti nuorelle Jonathanille, että on vain kaksi tapaa järjestää materiaalia: "samankaltaiset kuuluvat yhteen" ja "tämä on seurausta tuosta".

En ole noudattanut ohjetta blogikirjoituksissani vaikka olisi pitänyt. Siksi ne ovat vain blogikirjoituksia.

Tämä tuli mieleen edellisestä päivityksestäni, jossa mainitsin rapujuhlat, kirjoitin haikeahkosta mutta helpottuneesta tunteesta, jonka koin öisessä kaupungissa tajutessani, että olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse jonottaa yökerhoon ja lopulta mieskirjailijoiden samankaltaisista nimistä.

Hävetti, sillä kirjailija JP Koskinen oli linkittänyt tekstini faceen kirjailijasivulleen, jossa yksi lukija oli siitä tykännyt.






sunnuntai 18. elokuuta 2019

Hankalat nimet

Osallistuin eilen rapujuhliin. Osaan jo kaivella ravunlihan saksista, mutta en kykene juomaan snapseja tai oikeastaan en uskalla.

Kävelin puolilta öin kaupungin keskustan läpi rapujuhlista kotiin ja ajattelin, että tällaista täällä on, ei koske enää minua.

Olen miettinyt (enkä ainoastaan minä) mieskirjailijoita tai oikeammin heidän nimiään. Jotkut niistä menevät helposti sekaisin. Tarkoitan Juha-Pekka Koskista (käyttää usein etunimensä alkukirjaimia JP Koskinen), Jukka-Pekka Palviaista, J. Pekka Mäkelää ja J.P. Pulkkista.  Löysin vielä J P Delaneyn. Jos haluat pojastasi kirjailijan, älä anna hänelle nimeä Juha-Pekka tai Jukka-Pekka.

Heräsin viime yönä ja yritin muistaa erään tunnetun miesrunoilijan nimen, en kuitenkaan viitsinyt googlata tai käydä hakemassa kirjaa kirjahyllystäni. Arto Melleri! Miksi en muistanut hänen nimeään? Vaimon nimen pystyin kyllä kaivamaan hatarasta muististani. Arto on sentään Arto eikä Juha-Pekka tai Jukka-Pekka.

Jotkut kirjailjat (varsinkin nuorille kirjoittavat) haluavat käyttää etunimiensä alkukirjaimia (pisteillä tai ilman) häivyttääkseen sukupuolensa, sillä väärä sukupuoli saattaisi karkoittaa joitakin lukijoita. Varmaan muitakin syitä on. Mistäpä noita tietää. Terkkuja vaan kaikille Juha-Pekoille ja Jukka-Pekoille (väliviivalla tai ilman).

lauantai 17. elokuuta 2019

Pieni romaani

Eilen kaupungilla kävellessäni arvailin mikä festivaali on meneillään, sillä beigeen pukeutunutta nuorisoa parveili kaduilla. Ei varmaankaan Saarihelvetti tai Sauna Open Air. No sehän on Blockfest! Tänään esiintyvät ainakin G-Eazy, Ghostemane, Pouya, Ski Mask the Slump God... Varmaankin tunnette nämä artistit.

Sain kässärini eilen lähes siihen kuntoon, että sen voisi laittaa kustannustomittajalle. Liuskoja on vain 165, josta ei saa sitä kolmeasataa sivua, jonka Junger ilmoitti kaikkien nykyromaanien standardipituudeksi. Romaanillani ei ole nimeä vaikka olen miettinyt sitä yötä myöten. 

Pääsin vihdoin Joel Haahtela -neitsyydestäni lukemalla hänen viimeisen romaaninsa Adelen kysymys. 

Romaanissa on ihanan vähän sivuja (puhutaankin pienoisromaanista). Kuuntelin Areenasta Haahtelan haastattelun, jossa hän kertoi, että yleensä hän saa kässärinsä venytettyä noin sataan liuskaan. Vaimo on epäillyt, että kohta sivuja ei ole yhtään.

Adelen kysymyksen aihe kuulosti minusta ärsyttävän coelhomaiselta (mies menee Ranskaan luostariin tutkimaan ihmettä), mutta yllätyin iloisesti. Pidin kirjasta ja mietin jopa, että saattaisin lukea sen uudelleenkin. 

Adelen kysymyksessä minua kiehtoi luostarielämän kuvaus. Minäkertoja työskentelee luostarin scriptoriumissa (sekin on kiehtova sana) kolmen viikon ajan. Pohdinnat ihmeen mahdollisuudesta ja ajasta kiinnostivat. 

Luostari ja tarina ammoin kanonisoidusta naisesta olisivat oikeastaan riittäneet kirjan aiheeksi, kaikki muu tuntui vähän ylimääräiseltä. Suorastaan rikkoi tunnelman. Ymmärrän kyllä, että luostarin ulkopuolelta tuotu aines oli tarpeen draaman kaaren kannalta. Oliko se vähän orastava rakkaustarina sitten kuitenkaan välttämätön?

Haastattelussa Haahtela luki seuraavan pätkän romaanistaan:

"Lapsi syntyy tähän maailmaan, ja sillä hetkellä alamme ladata häntä uskomuksilla, odotuksilla, toiveilla ja peloilla. Hän alkaa hitaasti muistuttaa meitä jostain, hänen eleensä, silmänsä, hänen tapansa puhua ja liikkua. Vaikka me yritämme parhaamme emmekä tarkoita pahaa, me kapaloimme hänen todellisen minänsä, yritämme kätkeä hänen avuttomuutensa, varustamme hänet aseilla maailmaa varten, vahvistamme, kovetamme ja hallitsemme. Mutta nuo aseet eivät toimi, koska ne ovat pelkkiä haihtuvia kuvitelmia ja lipsuvat päivä toisensa jälkeen omiin sormiin. Ja haavaisin käsin me jatkamme matkaa, veripisarat lumessa meidät paljastavat."  (Joel Haahtela, Adelen kysymys) 

Myöhäisheränneenä haahtelalaisena minun pitänee seuraavaksi lainata hänen romaaninsa Elena.

torstai 15. elokuuta 2019

Nekrologi

Vietän vapaapäivää pyörittäen astian- ja pyykinpesukonetta tai sähköllähän ne toimivat. Autan välillä kynnykseen juuttunutta robotti-imuria. Värjään pesukoneessa rumansinistä farkkutakkiani. Odotan jännityksellä lopputulosta. Pesukoneesta poistuva vesi näyttää musteelta. 

Areenasta löytyy sympaattinen dokumentti New York Timesin toimittajista, jotka laativat nekrologeja. Arvostetussa sanomalehdessä on oikein oma toimitus muistokirjoituksia varten. Nekrologeja joutuu kuulemma kirjoittamaan perinteisesti juuri ennen eläköitymistä tai sinne päätymistä käytetään lehdessä jonkinlaisena rangaistustoimena.

Toimituksessa on ihana arkisto, jossa työskentelee enää yksi työstään hyvin innostunut mies.

Muistokirjoitusten kirjoittaminen vaikutti yllättäen hektiseltä tehtävältä vaikka vainaja ei kai karkaa mihinkään. Kun joku tärkeä/mielenkiintoinen henkilö kuolee, pitää nekrologin olla valmiina samana päivänä kuuteen mennessä. Osa teksteistä on laadittu jo valmiiksi, mm. Jane Fondan elämästä kertova teksti on kirjoitettu jo pari vuotta sitten.

Kerran nekrologi julkaistiin vahingossa jo ennen henkilön kuolemaa, joten nykyään tieto kuolemasta pyritään varmistamaan huolellisesti. Jotkut lapset jopa tarjoavat vanhempiaan nekrologin aiheeksi, sillä New York Timesiin pääsy on kunnia vaikkakin sitten vainajana.

Hesarissa muistokirjoituksen on usein kirjoittanut ystävä ja ne ovat monesti jotenkin kaavamaisia.

Luin hiljattain Matti Mäkelän nekrologin ja mieleeni tuli, että on hyvä muistaa, että saatat mennä lääkäriin flunssan takia ja maksasi onkin täynnä kasvaimia. Niin pelottavan arvaamatonta tämä elämä on.

Sovittiin yhden ystävän kanssa aikoinaan, että kirjoitetaan toisistamme nekrologit Lääkärilehteen, mutta huomattiin sitten ettei se kuitenkaan onnistu ihan puolin ja toisin.

Tämä nyt vaan ihan vaan päivän piristykseksi.

tiistai 13. elokuuta 2019

Paluu

Palasin eilen lomalta töihin ja unohdin tietysti sen läpyskän, jolla työaikaani seurataan. Jotain kuuluukin ensimmäisenä työpäivänä unohtaa.

Työmatkalla polkupyörän vaihteet ikäänkuin naksahtelivat paikoiltaan ja se ärsytti minua suuresti. Harkitsen uuden kulkuneuvon hankkimista, sillä tämä nykyinen on vanha, moneen kertaan korjattu ja huollettu.

Töissä on näköjään taas kerran meneillään lähes kollektiivinen salaattikuuri. Olen seurannut näitä kevennysvaiheita tässä työpaikassa yli kymmenen vuoden ajan. Jääkaappi täyttyy salaatinkeristä, laihoista keitoista ja rahkapurkeista kunnes sinne taas palaavat juustoleivät ja rasvaiset jugurtit ja kaikki ovat iloisia.

Tänään töiden jälkeen kävimme S:n kanssa Kaupissa lenkillä ja pysähdyimme Rauhaniemeen syömään jäätelöt. Ilma oli lempeän lämmin ja kesä alkaa muistuttaa ylikypsää omenaa.

Totesimme S:n kanssa, ettemme ole potilaidemme kavereita. Tunnen lääkäreitä, jotka käyvät potilaiden kanssa pullakahvilla ja puolukassa.

Lenkin jälkeen nukuin sohvalla ja pesin pyykin mukana 60 asteessa kaksi euron kolikkoa, jotka ovat nyt ihanan kiiltäviä.

Eipä muuta tänään, hengissä ollaan.  Siitäkin on hyvä itseään ja muita päivittäin muistuttaa.


sunnuntai 11. elokuuta 2019

Marat/Sade, Tampereen teatterikesä


Ryntäsin mökkireissulta katsomaan kolmen suomenruotsalaisen teatterin yhteisesitystä Peter Weissin näytelmästä Marat/Sade. Näytelmän on ohjannut Juha Hurme ja se estitettiin Pakkahuoneella. Esityksessä puhuttiin ruotsia, mutta ylhäällä näyttämön yläpuolella roikkui suomen- ja englanninkielinen tekstitys, jota luin niska kenossa. Marat/Sade on saanut Thalia-palkinnon.

Marat/Sade sai ensi-iltansa 1964, mutta ei tuntunut vieläkään pölyiseltä. Näytelmässä mielisairaalan potilaat tekevät terapiakseen esitystä Jean-Paul Maratin (poliitikko, tomittaja lääkäri, vallankumouksellinen) väkivaltaisesta kuolemasta 1793, sitä ohjaa markiisi de Sade (filosofi, kirjailija, tämän miehen nimestä on johdettu sana sadismi, vietti 30 vuotta elämästään vankilassa).

En juuttunut niinkään tekstiin vaan mahtavaan energiaan ja hallittuun sekarortoon, joka näyttämöllä vallitsi. En tiedä, oliko alkuperäisessä näytelmässä musiikkia, mutta tässä oli ja se tuki hienosti esitystä.

Näytelmän visuaalinen toteutus oli upea. Marat kylpyammeessa näytti samalta kuin maalauksessa Marat'n kuolema, maalattuun kuvaan oli lisäksi puhallettu ilkikurinen, syyhyinen henki.

Olin valmis ostamaan näytelmän maailman (tosin vähän laiskasti), yrittämättä ymmärtää kaikkea, ihan vaan menemällä vauhtiin mukaan.

Vieressäni istui nainen, joka oli nähnyt tänä vuonna neljätoista Tampereen teatterikesän esitystä  ja oli vielä tänään menossa viidenteentoista. Siinä voi puhua rakkaudesta teatteriin. Minä näin vain neljä näytöstä, mutta olisin halunnut kokea enemmänkin. Ehkä ensi vuonna sitten.

Edessäni istuva mies otti esityksestä kuvia kännykällä, jota syvästi paheksun.

Kuva Raisa Kilpeläinen, Tampereen teatterikesä

torstai 8. elokuuta 2019

Man on the moon, Tampereen teatterikesä

TTT:n Kellariteatterin lavalla esitettiin Keisha Thompsonin kirjoittama ja esittämä monologi Man on the moon. Minulla oli nälkä ja pienoisia kielivaikeuksia. Tarina tuli ymmärretyksi, mutta todennäköisesti jotkut vivahteet jäivät hämäriksi.

Man on the moon on esittäjälleen hyvin henkilökohtainen teos, sillä se kertoo hänen suhteestaan isäänsä. Heti alussa käy ilmi, ettei ole kyse mistään ihan tavallisesta isukista, sillä mies on vaihtanut nimeään kolme kertaa, ensimmäinen länsimainen nimi ei tuntunut omalta ja seuravaa olikin jo islamilainen nimi.

Isä ei ole tyttärensä elämässä varsinaisesti läsnä muuten kuin kirjojen ja kirjeiden kautta, joita hän pudottaa postiluukusta. Kun kirjeitä en viiteen kuukauteen tule, menee Keisha markettiin ostamaan isälleen kanakeittoa ja teetä (jotain muutakin, josta en ole varma) ja lähtee tapaamaan isäänsä. Nyt tulee esille se, että kyse on myös rodullisesta epätasa-arvosta, sillä myymälävartija kulkee hänen perässään.

Monologi on runollinen ja Thompson myös laulaa tarinaansa ja kauniisti laulaakin. Isästä sanotaan, että "he smells like old paper and unread story".

Näyttämö on kalustettu vain sohvalla ja kirjakasoilla.

Esitys kesti puolitoista tuntia ja nälkäni vain kiihtyi, suorastaan villiintyi.

Miksi nuoret naiset eivät Suomessa tee tämäntapaisia esityksiä tai ehkä tekevätkin, mutta minä en vain ole niitä nähnyt. Olisi hienoa kuulla jotain vastaavaa omalla äidinkielellä.

Kuva Benji Reid, Tampereen teatterikesä


keskiviikko 7. elokuuta 2019

Nykytanssia, I'm Liquid, Tampereen teatterikesä

Joskus on hyvä haastaa itseään nykytanssilla, kuten tein tänään katsoessani Tampereen teatterikesään kuuluvan tanssiesityksen I'm Liquid. Tanssiteoksen esitti minulle tuntemattoman Kinetic Orchestran neljä tanssijaa, kaksi naista ja kaksi miestä. Koreografian olivat tehneet Jarkko Mandelin ja työryhmä.

Esitteessä koreografi ehdottaa katsojan ennemminkin myötäelävän teosta ja sen tapahtumia, kuin luovan hierarkioita tai logiikkaa teoksen sisään tai sen esittäjien välille (hienosti sanottu!) Tämä tarjoaa mahdollisuuden olla yrittämättä väkisin selittää teoksen sisältöä, siihen en missään nimessä edes uskaltaisi ryhtyä.

Tanssijat olivat pukeutuneet mustiin kamppailulajiin viittaaviin asuihin, joihin kuului vahva vyö, josta he toisiaan välillä retuuttivat. Sellaista en ollut aiemmin nähnyt nykytanssissa tehtävän. Vaikka tanssi muistutti välillä jossain määrin kamppailu-urheilua, ei mitään väkivaltaista nähty. Olin löytävinäni esityksestä myös break dancea. Sekä mies-että naistanssijat saivat yhtälailla ihanasti tilaa teoksessa.

Tanssijoiden liikekieli näytti rennolta ja samalla hyvin vahvalta. Minulle tuli mieleen liikkuminen osittain painottomassa tilassa, ikäänkuin liike ei missään vaiheessa pysähtyisi.

Odotan aina esityksessä jonkinlaista kohokohtaa, mutta sellaista en havainnut. Ehkä liike olisi voinut jatkua loputtomiin.

Kuten voitte tekstistä päätellä, en ymmärrä nykytanssista mitään vaan kirjoittelen tähän ihan ylimieliseltä amatööripohjalta. Nautin esityksestä kuin abstraktista taiteesta, en edes yrittänyt suuremmin ymmärtää.

Vieressäni istui tänään sama mies kuin eilenkin ja hänkin kertoi kirjoittavansa blogiin, mutta hän oli sentään entinen toimittaja.

Kuva Jussi Ulkuniemi, Tampereen teatterikesä

tiistai 6. elokuuta 2019

Lion, Tampereen teatterikesä


Juha Hurme sanoi Tampereen teatterikesän avajaispuheessa, että näyttelijän ammatti on enää niitä harvoja fyysisesti raskaita ammatteja. Siltä se tässä esityksessä (Lion) näytti. No oliko tämä ollenkaan teatteria vai kuitenkin sirkusta. Tampereen työväenteatterissa sitä kuitenkin esitettiin. Sovitaan, että sirkustyökin on rankkaa.

Marc Gassot hikoili esityksen ajan kuin juoksisi 400 metrin aitoja. Hän oli jatkuvasti yksin näyttämöllä tai olihan siellä myös Kari Sinkkosen yhden miehen sirkusorkesteri ja käväisi estradilla pari yleisön edustajaakin.

Esityksellä oli pitkä nimi  "Lion -The Weird and Magical Abracadabra Show" ja se sisälsi klovneriaa, jogleerausta, pantomiimia sekä anarkistista, mustaa huumoria. Jännää miten ihminen voi muuttua leijonaksi ja seuraavaksi kulkea uskottavasti leijonan suoliston läpi.

Siteeraan Tampereen teatterikesän sivuja "Vahingossa opintojensa kautta miimikoksi päätynyt Marc Gassot sai inspiraation Lion-esitykseen myyräkuumeen kourissa. Taiteilija kertoo alkaneensa saada mieleensä kuvia esityksestä houreunissaan." Näin sympaattisen taideteoksen voi saada aikaan myyräkuumeessa! (Tämä on nyt blogistin ja lääkärin kommentti).

Viidyttävä, esitys, jossa ei ollut tyhjiä hetkiä ja joka jaksoi toistuvasti yllättää ja naurattaa. Hyvä alku henkilökohtaiselle teatterikesälleni.

Kuva Tampereen teatterikesä.

maanantai 5. elokuuta 2019

Pelkään lapsia

Tajusin eilen, että vaikka minulla on kaksi lasta (onneksi aikuisia), niin pelkään lapsia.

Pyynikin munkkikahvilan jonossa arviolta parivuotias pienokainen tuijotti minua isänsä sylistä. Yritin hymyillä, mutta lapsukainen vain katsoi minua vakavana kuin epäilisi minun piilottelevan jotain rikollista tekoa. Ei räpytellyt silmiään, eikä kääntänyt katsettaan kuten aikuiset tekevät.

Vauvat ovat suloisia, mutta en uskalla ottaa heitä syliini, sillä pelkään pudottavani hauraan ihmisenalun lattialle. Välillä heitä tarjotaan minulle, mutta kavahdan ajatusta moisesta vastuusta ja kieltäydyn tarjouksesta.

Pelkäsin, että tuo parivuotias näkee sisimpääni ja minut köykäiseksi tuomitsee tai huomauttaa jotain negatiivista ulkoisesta olemuksestani. Lapset ovat niin arvaamattomia.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Dokumentti

Olen ottanut taas kodin haltuuni: makoillut sohvalla, imuroinut, kastellut kukat (myös porraskäytävän kiinanruusun) ja vienyt roskat.

Katsoin HBO:lta dokumentin Jane Fondasta. Dokumentti on jaettu osiin Fondan elämän miesten mukaan: Henry (Fonda), (Roger) Vadim, Tom (Hayden) ja Ted (Turner). Viimeisen osan nimi on Jane.

Henry viittaa Fondan isään, kuuluisaan näyttelijään, Vadim ensimmäiseen aviomieheen, ranskalaiseen elokuvaohjaajaan, josta Fonda toteaa "En olisi todennäköisesti mennyt hänen kanssaan naimisiin, jos hän olisi puhunut paremmin englantia", Tom toiseen aviomieheen, poliitikkoon ja kirjailijaan ja Ted viimeiseen (ex) aviomieheen, joka on miljonääri ja Jane lopulta tähän päivään, tähden itsenäisyyteen.

Dokumentissa Jane Fonda kertoo avoimesti lapsuudestaan, äidin itsemurhasta, omasta äitiydestään ja syömishäiriöstään. Tähti sai tietää äidin itsemurhasta vasta aikuisena, 12-vuotiaalle Janelle kerrottiin äidin kuolleen sydänkohtaukseen. Isä meni heti naimisiin uuden rakkautensa kanssa ja tyttö lähetettiin sisäoppilaitokseen.

En muistanut, että Fonda on näytellyt (myös) hyvissä elokuvissa kuten Ammutaanhan hevosiakin tai Klute -rikosetsivä.

Fonda on ollut 70-luvulta poliittisesti aktiivinen ja on sitä edelleen. Filmitähden aerobic-videoilla kerättiin rahoitusta Vietnamin sodan vastaiseen toimintaan.

Dokumentti oli erittäin mielenkiintoinen ja koskettava. On hienoa, että on ihmisiä, jotka jaksavat toimia, eikä heidän aikansa mene sohvalla maaten. Jotkut ihmiset toisaalta tekisivät kaikille palveluksen hukkumalla pysyvästi sohvan uumeniin.


perjantai 2. elokuuta 2019

Lomamatkalla Savossa

Hölkytämme kohti Pieksämäkeä ja jätän Kuopion taakseni. Konduktööri tarkasti liput savon murteella. Odottelen innolla myyntikärryä saadakseni kahvia, sillä eväänäni on kolme Hanna Partasen riisipiirakkaa.

Kyläilin Kuopiossa ensin ystäväpariskunnan luona, joka on hiljattain muuttanut omakotitalosta kerrostaloon. Muutto sujui kuulemma muuten hyvin, mutta jääkaappimagneetit hukkuivat.


Kuuntelimme keskiviikkona Alahovin viinitilalla Beatles (tai nyt pitänee kirjoittaa Piitles) cover bändiä nimeltään Cellophane flowers. Loppuillasta yleisö melkein villiintyi, joku jopa kysyi saisiko heittää vaatteensa ja heittäytyä nurmelle makaamaan, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan toteuttanut uhkaustaan. Oli h-vetin kylmä.

Torstaina kävimme lounaalla loistavassa ravintolassa (Urban) ja näin toista poikaani ja hänen vaimoaan, jotka ovat juuri muuttaneet Kuopioon.

Seuraavasta kyläpaikasta kipusimme Puijolle ja ajoimme hissillä Puijon torniin. Uskalsin hädin tuskin kurkistaa avoimelta näköalatasolta repaleisia järviä ja metsiä.

Koska museokorttia on hyvä käyttää, kävimme tänään Kuopion taidemuseossa näyttelyissä "Liikkuvat muodot" ja "Taiteilijan katse". Useimmat teokset kuuluivat museon omaan kokoelmaan.

Juna pysähtyi, eikä ikkunasta näy kuin mäntymetsää.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kertun oksennukset

En ole viime aikoina kirjoittanut Kertun oksennuksista. Oksennuksia on kahdenlaisia: Ahmin liikaa raksuja oksennus ja suolistooni on kertynyt karvoja oksennus. Jälkimmäinen on vähäisempi ja lievemmin sotkeva ja sisältää vain siistin viiden sentin pituisen tasaisen karvapötkyn sekä mahanestettä. Bulimiaoksennus on silkkaa sulamatonta kuivamuonaa, joka tarttuu mattojen pintaan tiukasti. Eihän sitä viitsi paljaalle lattialle oksentaa.

Kuuntelin eilen lenkillä Ylen Areenasta Maarit Feldt-Rannan puhetta otsikolla Kiitokset ja jäähyväiset. Poliitikko sairastui vatsasyöpään kymmenen vuotta sitten ja myöhemmin tauti uusi. Nyt on menossa sairauden palliatiivinen hoito eli Feldt-Ranta saa ainoastaan oireenmukaista hoitoa. Kävelin Pyynikillä, itkin ja ihailin parantumatonta syöpää sairastavan naisen tyyneyttä, viisautta ja kiitollisuutta. Mietin millainen itse olisin. Katkera? Inhottava? Masentunut? Sitähän ei voi tietää.

Olen matkalla Kuopioon, joka aina herättä voimakkaita tunteita, sillä siellä on tapahtunut paljon asioita: Olen aikuistunut, avioitunut, eronnut (ensimmäisen kerran, sillä olen eronnut kahdesti samasta miehestä) saanut toisen lapseni, käynyt kouluni ja opiskellut kaupungissa.

Muistutan vielä, että ensi viikolla alkaa Tampereen teatterikesä, joten tästä blogista tulee teatteriblogi, enkä kirjoita kissanoksennuksista vaikka kuinka toivoisitte.

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Juhlat

Olin lauantaina vanhan ystäväni synttäreillä. Hän täytti kuusikymmentä vuotta ja juhliin oli kutsuttu kuusikymmentä vierasta. Lääkäreitä ja diplominsinöörejä, saattoi olla muitakin.

Alkuun osallistuimme kolmen joukkueina kisaan, johon kuului erilaisia tehtäviä mm. talon ympärysmitan laskeminen. Joukkueiden jäsenten piti olla toisilleen mahdollisimman vieraita.

Ryhmäni DI-mies kiersi talon noin viisi kertaa, piirsi paperille pohjapiirroksen, jokaisen sivun pituudet ja pullistelut ja lopulta laski mitat yhteen. Pääsimme riitävän lähelle oikeaa tulosta saadaksemme pisteen. Minä olisin heittänyt arvion ihan perstuntumalta. Yksi ryhmä arvioi tiilen pituuden ja laski tiilet.

Vieraista vähintään yhdeksänkymmentä prosenttia oli golf-ihmisiä, mutta minäpä sain putattua (kaksi muuta ryhmäläistäni ei onnistunut) vaikka en pelaa golfia, enkä edes aio koskaan pelata. Toisaalta tikanheitossa tikkani lensivät hujan hajan kaikkialle muualle paitsi tauluun, en onneksi kuitenkaan osunut yhteenkään vieraaseen.

Meille tarjottiin ruokaa ja joku kaatoi kurkustani alas liikaa viiniä, josta minulle koituu nykyään useamman päivän apeus. Huomenna jakselen luultavammin jo paremmin. Hienoa, että joku viitsii järjestää juhlia!