tiistai 29. marraskuuta 2016

Irma

Potilasta tutkiessani joku mies soitti dectiini ja kysyi "Onko Irma?". Selitin olevani lääkäri, enkä ollenkaan Irma ja sitäpaitsi työn touhussa, kuuntelemassa potilaan sydäntä stetoskoopilla. Mies sulki puhelimen. Pian dect soi uudelleen "Irma?"Selitin samat vähemmän romanttiset litaniat. Kohta mies soitti uudelleen. En viitsinyt enää vastata. Miesparka jäi ilman Irmaansa.

Miksi aina sanotaan, että parisuhteen eteen pitää tehdä työtä? Eikö parisuhde ole niitä harvoja suhteita, joka on enemmän lepoa kuin työtä? Työtä on muutenkin tarpeeksi.  Ravintoloissa näkee illallisella pariskuntia, jotka hoitavat kituvaa suhdettaan tuijottamalla hiljaisina toisiaan viinilasiensa yli. He tekevät arkerasti työtä suhteensa eteen. Kummankin tekisi mieli kaivaa esille kännykkä, käydä facebookissa tai lukea urheilutulokset.

Muistin yhtäkkiä Irwinin takavuosien kappaleen, joka kuului jotensakin näin "Oi Irma, oi Irma kaipaan lemmenlääkintää, mä tositarkoituksin etsin syömmein ystävää" Mies puhelimessa etsi siis sydämensä ystävää, muttei löytänyt.

On pakko jättää parisuhdehöpinät tähän, muuten läppäristä hohkava myrkyllinen valo vie yöunet.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Personal trainer

Toimin tammikuun Roosalupilla Finlandia-ehdokas Riku Korhosen lämppärinä. Roosalupista tulee  mieleen Kuopion puhelinluettelo: K-kirjaimesta löytyi "Kyne", jonka perässä luki "katso Gyne" (lääkäriasema).

Roosalupilla joku paikallinen kirjailija esittelee lyhyesti itsensä ja teoksensa ennen illan varsinaista tähteä. Tapahtuma järjestetään Tammerissa 18.1. Jos olet kiinnostunut Riku Korhosesta ja hänen uudesta romaanistaan (Emme enää usko pahaan) niin kannattaa ehdottomasti tulla paikalle.

Tänään oli jumppa (viimeistä kertaa ennen joulutaukoa). Voisihan sitä kotonakin maata kapean pilatesrullan päällä jos viitsisi. Ei muuten ole ihan helppoa sillä rulla ei ole kantikas vaan kovin epästabiili. Jos ei pidä varaansa on vaara luiskahtaa lattialle.

Eläimiä voi kouluttaa erilaisiin tehtäviin. Jospa siis koulutan Kertusta täysin epäinhimillisen personal trainerin. Ohjaajan, jonka otsaan tatuoin  Urho Kekkosen julman aforismin "kaikki syyt jotka estävät sinua liikkumasta ovat tekosyitä". Personal trainerin, joka repii sohvalla makaajalta varpaankynnet irti ja paiskaa aamu-unisen ulos pakkaseen aamuviideltä, piilottaa pullat ja sallii vain rahkan ja puolukoiden lusikoinnin.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Rauha Fidelille

Kaverini kuubalainen mies sanoi vessasta tullessaan "Lähetin terveisiä Fidelille"

Olen käynyt kahdesti Kuubassa, enkä ole nähnyt missään niin paljon poliiseja. Poliisit kysyivät jatkuvasti papereita kuubalaisilta tutuiltamme.

Virallisista kaupoista löytyi niin niukasti elintarvikkeita, että meille loihditut ateriat hämmästyttivät. Täytyi olla rinnakkainen systeemi, josta kaikki ainekset hankittiin.

Olen käynyt parissa havannalaisessa kodissa, jotka oli tuettu kaikenlaisilla systeemeillä, jotta ne pysyivät jotenkin kasassa. Autotkin oli kasattu kokoon erilaisilla kotoisilla materiaaleilla. Mopoista on kyhätty hassuja kulkuneuvoja, joilla voi kuljettaa vaikka turisteja. Lentokoneita en uskalla edes kuvitella.

Olen asunut Havannassa kotimajoituksessa. Suurehko perhe nukkui toisessa makuuhuoneessa, kun minulla taas oli käytössäni kokonainen huone. En ole ihan varma kuinka monta ihmistä siellä lopulta yöpyi. Talon isäntä halusi soittaa meille viulua. Kiittelimme häntä, jonka jälkeen tuli hyvin kiusallinen hiljaisuus. Mies alkoi puhua vähäisellä englannillaan ja ymmärsimme lopulta, että hän halusi rahaa. Hain huoneestani kukkaron ja ojensin hänelle turistipesoja.

Toisella kerralla asuin toisessa perheessä, mutta samassa talossa. Talon hissi oli todella pelottava, mutta siinä helteessä oli pakko uhmata kohtaloaan. Huoneessani lepäillessäni kuulin kirkunaa, kuin sikaa tapettaisiin. Vastapäisen kerrostalon parvekkeella todellakin tapettiin sikaa.

Eräs kuubalainen mies olisi halunnut muuttaa luokseni vaikka hänellä oli vaimo ja liuta lapsia. En ottanunut häntä mukaani.

Köyhässä Kuubassa kaikki saavat koulutuksen ja terveydenhuollon. Ihmiset eivät totisesti vaikuttaneet diktaattorin piiskaamilta vaan jotenkin ylväiltä mutta kuitenkin sydämellisiltä.

Kävin Helsigissä vierailemassa kollegojeni lukupiirissä, L:n kauniissa kodissa. Sain samppanjaa, kynttilälyhdyn, uusia ajatuksia ja Ludmila Ulitskajan romaanin. Ostin Helsingistä taidekalenterin, jossa on Rothkon töiden kuvia, mustasta sähköjohdosta tuunatun korun ja jouluvaloja, jotka olisin voinut ostaa Tampereeltakin.

Huomenna on taas mentävä töihin, mutta viikon kuluttua alkaa kahden viikon loma. Lähden viikoksi Teneriffalle. Kun ihmiset kysyvät oletko lähdössä johonkin ja vastaan Teneriffalle niin matkani ei herätä suurempaa innostusta. En ole vuosiin käynyt varsinaisella seuramatkalla, joten minulle oli uutta, että kaikesta piti maksaa erikseen: lentokenttäkuljetuksesta, aterioista lennolla ja parvekkeesta. Ostin itselleni parvekkeen.


perjantai 25. marraskuuta 2016

Bussilla pääkaupunkiin

Istun liikkuvassa työtilassa, penkkini huojuu sivusuunnassa ja ikkunastani näkyy nelikaistainen maantie. Musta jää saattaa vaania meitä.

Nykyään osa Onnibussin Helsingin vuoroista lähtee Pyynikintorilta. Kalevan Prisman pysäkki sijaitseekin kaupungin laitamilla, mutta tämä on lähempänä residenssiäni.

Bussissa istuu mummo, joka puhuu taukoamatta. Hän on muuttanut Helsingistä Tampereelle ja tyytymätön uuteen kotikaupunkiinsa jossa huijataan. Nainen haluaa välttämättä ottaa mummokärrynsä sisälle autoon vaikka kuljettaja sen kieltää. Voitte arvata kumpi voittaa tämän kiistelyn.

"Kuljettajan kanssa ei saa keskustella", sanoo kuski. Ei vaikutusta jatkuvaan, kovaääniseen sanatulvaan.

Tervemenoa Helsinkiläisten vaivoiksi. Tampereella on tapana viisaasti vaieta.

torstai 24. marraskuuta 2016

Joulukalenteri

Kirjoittajaryhmämme oli määrä tavata aamuyhdeksältä kahvilassa: kaksi ilmoittautui sairaaksi, yhtä väsytti ja yksi nukkui pommiin.  Istuin kahvilassa yksin, söin korvapuustia ja tuijotin ikkunan läpi pimeää.

Ennen kampaajalle ryntäämistä ehdin pikaisesti tavata pommiin nukkuneen kirjoittajan, Solina Riekkolan, joka oli saanut runokokoelmansa tekijänkappaleet ja oli onnesta sekaisin. Lehteilin Solinan esikoista varovasti. Odotan kovasti sen lukemista. Huomenna järjestetään kirjan julkkarit Tulenkantajien kirjakaupassa. En pääse paikalle, sillä olen lupautunut Helsinkiin kollegojen lukupiiriin vierailemaan.

Kampaajalla hiuksiini vedeltiin seitsemää eri tököttiä, leikattiin, värjättiin raitoja, kuivattiin ja piipattiin. Tunnin päästä hiukset olivat jo lätässä toki hienommassa lätässä kuin ennen käsittelyä. Join kahvia, söin keksin, luin lokakuisen Me Naiset -lehden numeron ja kuulin monta mielenkiintoista juttua, joista ei ole korrektia kirjoittaa.  Loppurituaali on aina sama: kampaajani S antaa käteeni pyöreän peilin, jonka kautta katson takaraivoani, jota en normaalioloissa näe lainkaan.

"Hyvältä näyttää", sanon S:lle. Vaikka oikeasti on kummallista nähdä itsensä takaapäin.

Eilen tapahtui jotain harvinaista ja merkittävää; ovikello soi. Oven takana seisoi kaksi pikkupoikaa joulukalenteria kauppaamassa. Ostin Ilveksen kalenterin. Olenko tällä teolla lopultakin valinnut puoleni (Ilves/ Tappara)? Kalenterin kuva vaikuttaa melko seksistiseltä. Ei se mitään, voin voittaa kalenterista polkupyörätelineen, kaasupolttimen, kiukaan, trimmerin, iskuporakoneen, kulmahiomakoneen tai jiirisahan. 


keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Itsensä tasalta

Olen ollut niin pyörryksissä arvosteluista, etten ole saanut kunnolla nukutuksi. Viime yönä jo pystyin. Marraskuu ei haittaa minua lainkaan, sillä olen lomalla. Marraskuu tuntuu siltä, kuin viettäisi koko päivän torkkupeiton alla.

Kirjoittelimme facebookissa kritiikeistä, jolloin joku totesi, ettei makuasioista kannata kiistellä. Jos makuasioista ei voi kiistellä niin mistä sitten? Siitä onko maapallo pyöreä vai ohut lätty tai onko Hillary Clinton murhannut ihmisiä?

Aamulehdessä haastatellaan 50 vuotta täyttävää Petri Tammista, joka toteaa viisaasti "On outo ajatus, että kirjoittaisi itseään lyyrisemmin, viisaammin tai hienommin. Pitää kirjoittaa itsensä tasalta" Otan tämän motokseni ja kirjoitan aina itseni tasalta. Joillekin se taso on liian matala, mutta mitä siitä. Onnea Petri Tamminen!

Kävimme R:n kanssa jo perinteiseksi muodostuneella Helsingin matkalla: lähdimme Tampereelta aamulla 8.07 junalla ja palasimme seitsemän maissa. Meinasimme ensin hypätä Oulun junaan, mutta onneksi havaitsin virheemme ajoissa.

Pistäydyimme Ateneumissa katselemassa Modiglianin maalaamia kapeita, alaspäin viettäviä hartialinjoja, venähtäneitä naamoja ja kauloja. Kauniita olivat. Seinätekstien mukaan mukaan mies sairasti lavantautia ja tuberkuloosia ja menehtyi 35-vuotiaana. Tämän jälkeen hänen nuori vaimonsa ja ainoan lapsensa äiti hyppäsi ikkunasta ja kuoli. Olisi kannattanut jättää hyppäämättä.

maanantai 21. marraskuuta 2016

Hellä kuvaus rakkauden kumman vaikeasta saavutettavuudesta

Koska en ehdi huomenna päivittämään blogiani laitan linkin Aamulehden ihanaan arvioon :

http://www.aamulehti.fi/kulttuuri/kirja-arvio-heidi-makisen-romaani-on-hella-kuvaus-rakkauden-kumman-vaikeasta-saavutettavuudesta-24082425/

Sanomalehtikritiikki

Olen lopulta saanut kaipaamani sanomalehtikritiikin. Romaanini arvio julkaistiin Keskisuomalaisessa: http://www.ksml.fi/kulttuuri/Kirja-arvio-Hulvaton-esikoinen-el%C3%A4m%C3%A4n-k%C3%A4%C3%A4nteist%C3%A4/877735 Minua verrataan kirjoittajana Anna-Leena Härköseen. Ei haittaa. 

Arvostelun viimeinen kappale huvittaa "Kustannustoimittaja on lukenut käsikirjoituksen hivenen huolimattomasti, siksi paljon punakynää vielä olisi kaivattu. Mutta mitäpä panovirheistä, kun tarina on ehyt ja hyväntuulinen." Onko kyseessä toimittajan paha panovirhe tarkoituksellinen virhe?

Asuin pitkään Jyväskylässä enkä tilannut Keskisuomalaista, sillä en pitänyt lehdestä. Nyt se saa kaiken anteeksi vaikka tuskin se anteeksiantoani kaipaa.

Lisään perään toisen vähemmän positiivisen. Tästä voisi irrottaa vaikka pokkarin takakanteen lauseen "KIRJA ON IHAN LUKUKELPOINEN".


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Päivän arvosana

Näin vaihdetaan lakanat:

Poista sängystä puhelin, iPad, kolme puoliksi luettua romaania ja kahdet Tiimari-lasit. Huiski syrjään iltojen katteettomat haaveet ja aamuöiden turhat ahdistukset. Revi sängystä lakanat ja löyhyttele kissankarvat. Aivasta. Hae nenäliina ja niistä nenä. Vie lakanat likapyykkiin.

Ota porrasjakkara ja kurota kaapista puhtaat lakanat ja tyynyliinat. Pujota täkki pussilakanaan. Kiroile. Etsi kolme tyynyliinaa ja tunge niihin tyynyt. Tyynyt voi kasata päällekkäin kirjan lukemista varten. Yöksi ne levitellään vierekkäin, jolloin niitä voi halata.

Päiväpeitettä ei saa millään suoraksi, sillä painava Futon-sänky on kiinni seinässä. Heitellään lopuksi tyynyt taiteelliseen epäjärjestykseen kaiken päälle ja taitellaan torkkupeitto nätisti sängyn jalkopäähän. Ihan kuin Kodin Gloriassa.

Luen (löytyi aamulla lakanoiden välistä) Joyce Carol Oatesin fiktiivistä Marilynista kertovaa romaania nimeltään Blondi. Romaani on kiinnostava ja hyvin kirjoitettu tarina ikonisen filmitähden elämästä. Yllätyin googlatessani kirjailijan: hän on siis noin vanha (syntynyt 1938).  Jostain syystä ilahdun aina kun tajuan kirjailijan olevan ikäloppu, mutta silti elävä ja terävä. Mikä vimma yhdysvaltalaisilla kirjailijoilla on kirjoittaa järkälemäisiä romaaneja (Blondissa on lähes 1000 sivua).

Töppäsin eilen pahasti. Lepäilin sohvalla kuuteen asti ja aloin valmistautua lähteäkseni katsomaan Pähkinänsärkijää Tampere-talolle. Etsin lipun ja vilkaisin sitä: baletti olisi alkanut kuudelta.

Rankaisin itseäni imuroimalla. Löysin itserankaisun seurauksena kissanoksennuksen. Päivä, joka alkaa lakanoiden vaihtamisesta ja päättyy kissanoksennuksen siivoamiseen ei voi olla huono. Antaisin arvosanaksi seitsemän puoli.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Ahneus

Google vetoaa ahneuteeni "Voisit hankkia blogillasi jopa 10.18 euroa kuussa". Menisikö siitä veroa? Hankkisin siis viisi euroa kuukaudessa jos siis lukijoita riittäisi. Saisin blogiini rumia mainoksia.

Olen vahingossa poistanut paljon kommentteja tekstien perästä. Anteeksi. En tiedä mitä olen ajatellut.

Taivaalta tippuu jotain veden ja lumen olomuodon sekoitusta. Olohuoneen sälekaihdinten välistä näkyvät harmaan eri sävyt sekä läheisen talon kattotyömaan pressu, joka erottuu ympäristöstään säädyttömän keltaisena muistuttaen siitä, että harmaan lisäksi on muitakin värejä. Värit viettävät talviunta, mutta saattavat vielä joskus palata.

Lähden ulos kunhan keksin mitä on puettava päälle. Sadeasu? Tyttäreni puoliso oli ostanut E:lle sievät oranssit kumisaappaat Nekalan löytöliiteristä. E esitteli jalkineita minulle, jolloin huomasin toisessa kumisaappaassa reiän. Ehdotin halkeaman korjaamista jeesusteipillä.

E kertoi, että entinen mieheni on ostanut metallinpaljastimen ja etsii sillä Lapista jotain saamelaisaarretta. Olen iloinen miehen puolesta. Hän saa tehdä mitä haluaa. En ole rajoittamassa.

Potilas oli tehnyt valituksen, sillä häntä ei ollut informoitu B-lausunnon maksullisuudesta. En ole juuri lausunnoista laskuttanut, sillä se on vaivalloista ja aikaa vievää. En myöskään raaski vaatia tuota pientä palkkiota työttömiltä, eläkeläisiltä tai muuten vain vähissä varoissa olevilta.

Sukellan harmauteen kunhan saan päätettyä millä vaatteilla siltä on suojauduttava. Illalla menen balettiin. Ostin liput työpaikan vapaa-aikajärjestön kautta ja luulin ostavani ooppperalipun. Muistin vasta hiljattain, että Pähkinänsärkijä on baletti eikä ooppera. Menen siis joulubalettia katsomaan.

perjantai 18. marraskuuta 2016

Tamperetta ristiin rastiin

Keskiviikkona Roosalupilla esiintyivät Niina Hakalahti ja Pirjo Hassinen. Roosalupi on todella typerä nimi kirjallisuustapahtumalle: teennäisen kansanomainen. Yritetään vakuuttaa, että me ollaan vaan tällaisia vaatimattomia tamperelaisia. Tänne voi tulla vaikka verkkareissa! Yleisössä istuivat aina ne samat kulttuuri-ihmiset, joilla ei ole muutakaan tekemistä kuin tulla Roosalupille.

Tilaisuuden alussa altistuin yllättäen sliipatun silmälääkärin laserleikkaushymistelylle. Ei tarvitse enää silmälaseja kun antaa silmänsä miehen laseroitavaksi.  "Olen leikannut tyttäreni silmät", silmätohtori yritti vakuuttaa.  Miksei kukaan varoittanut mainonnasta? Pitkäaikainen altistumiseni lääkemainonnalle on herkistänyt minut. Saan ihottumaa ja lievää hengenahdistusta. Toipuminen kestää monta päivää. Kuka korvaa?

Kirjailijat puhuivat hyvin, ei siinä mitään. Pirjo Hassinen kertoi, että hän antoi kirjansa henkilölle nimeksi Pirjo, jotta ymmärtäisi tämän olevan ihminen.

Kävin tyttären seurassa Frenckell-näyttämöllä katsomassa Sirkku Peltolan uusimman näytelmän "Tyttö ja varis". Pidin näytelmästä kunnes luin Imagen ilkeänhauskan Tampere-jutun, jossa sanottiin Sirkku Peltolan näytelmistä: "Sirkku Peltolan loputtomat näytelmät siitä kuinka osattomalla on hyvä sydän. Itkekää tamperelaiset"

Näytelmässä Ritva Jalonen esitti hienosti hyvää ja salasyvällistä pitkäaikaistyötöntä, joka saa puolipäiväistä siivoustyötä, lopettaa kaljan kittaamisen ja tupakanpolton. Näytelmässä oli hienot hetkensä ja sopiva annos Sirkku Peltola -huumoria. Toisen pääosan esittäjä, vanhempi nainen, vai saako sanoa peräti vanhus Armi (Tuija Vuolle), katsoo televisiosta ohjelmaa "Norjaa ristiin rastiin". Olenkin miettinyt, kuka sarjaa seuraa.

Sataa vettä, eikä ikkunasta näy kuin vastapäisen kerrostalon valot. Eikä oikein niitäkään, pelkät epätarkkarajaiset keltaiset aukot mustassa seinässä. Siellä joku katsoo yksinään ohjelmaa "Norjaa ristiin rastiin".

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Pieniä lupauksia

Jenni Haukio on käynnistänyt projektin, jossa kirjailijat kirjoittavat pieniä tarinoita aiheesta "Mitä toivon jokaiselle lapselle".  Tarinoiden lapsuus kuulostaa huolettomalta ajalta, mitä se ei suinkaan ole. Prinsessoita, sammakoita, sileitä kiviä, tonttuja ja vaaleanpunaisia karamelleja.

Toivon, että kaikista lapsista kasvaa lopulta aikuisia.

Työpaikan kahvipöydässä arvosteltiin erään kehonrakentajan ja personal trainerin ulkonäköä. Onko oikein arvostella hänenkään naamavärkkiään? Voitaisiinko lopettaa ulkonäön ruotiminen. Ihmisissähän on huomattavan paljon muita naurun aiheita kuin höllyvä vatsa,  punanenä tai suurella vaivalla kasvatetut lihakset. Ihmisten heikkoudet (varsinkin omani) ovat loputon aarreaitta.

Teen uudenvuoden lupauksen, että saan sanoa ihmisten ulkonäöstä vain positiivisia asioita. Tämä koskee myös julkisuuden henkilöitä. Muuta en taida uskaltaa luvatakaan.



tiistai 15. marraskuuta 2016

Titteli: kirjailija

Tekisi mieli kirjoittaa jo jotain muutakin kuin blogia. Romaanihenkilöt ovat mielessäni, mutta en ihan tarkasti tiedä mitä niillä henkilöillä tekisin. En laita heitä ainakaan deittailemaan ja haaveilemaan häistä, sillä toivon, että minut otettaisiin tosissaan vaikka tarinalleni naurettaisiinkin.

Ensi viikko on vapaata, joten olen hädissäni kerännyt arkipäiville kaikenlaista menoa, etten vain pystyisi kirjoittamaan. Tämä on monimutkaista. Haluan kirjoittaa, mutta yritän tehdä kaikkeni, ettei se kuitenkaan onnistuisi.

Ilmoittauduin facebookissa pienen kirjoittajaryhmän jäseneksi. Tänään olisi ollut tapaaminen, jonka lopulta jänistin. Perustelin itselleni, etten millään ehdi. Sen sijaan, että olisi keskustellut toisten kirjoittajien kanssa, hinkkasin tiskipöytää.

En ole kirjailija ennen kuin kirjani arvostellaan lehdessä.  Saattaa siis olla, ettei minusta tule koskaan kirjailijaa.

Mummoni oli erityisen tittelinkipeä. Jos hän eläisi vielä niin hän sanoisi "lapsenlapseni, lääketieteen tohtori ja kirjailija". Serkkujeni tyttöystävät hän esitteli joka kerran tohtori Pissatulehduksen ja eläinlääkäri Suu-ja Sorkkataudin tyttäriksi. Nimet on tässä häveliäisyyssyistä muutettu ja vaikka heistä tuli vaimoja niin he ovat jo entisiä vaimoja. Mummo oli varma, että hänestä olisi tullut sisustusarkkitehti, jollei hän olisi päätynyt pientilan emännäksi. Ja miksei olisi saattanut tullakin.  Miksei minulla ole samanlaista katteetonta uskoa itseeni?

maanantai 14. marraskuuta 2016

Mikä on totta?

Kehonhuoltojumpassa on pari kertaa pyöritty punamustan lieriön päällä. Faskiat tykkäävät ja kohta venyn mihin vain. Pituutta tulee kymmenen senttiä lisää, sillä  faskiat eivät enää vedä kasaan. Yletyn vaivattomasti hattuhyllylle ja loikin pitkin askelin, joista kiristämättömillä faskioilla varustetut tyypit tunnetaan. Jumppaan osallistuu nainen, jonka nimi on Viljakukka ja toinen nimeltään Villiruusu. Ja kolme Mäkistä.

Olen koko illan ostellut junalippuja ja varaillut hotelleja ja maksanut kaikenlaisista lisäpalveluista kuten ateriasta kuuden tunnin lennolle. Ennen astelin matkatoimistoon ja matkatoimiston täti teki tämän kaiken puolestani. Suomalaiselle tämä uusi systeemi sopii. Ei tarvitse pyytää kenenkään apua.

En koskaan jaksa kirjoittaa ylös erilaisten palvelujen salasanoja, joten paljon aikaa kuluu uusien kirjain- ja numeroyhdistelmien tilaamiseen.

Donald Trump kiistää ilmastonmuutoksen ikäänkuin se olisi presidentin kiistettävissä oleva asia. Minä lennän vaikka ei pitäisi. Tieteellä ei ole mitään merkitystä vain valta ratkaisee mikä on milloinkin totta.

Eiköhän se ollut tässä. Pitää mennä suihkuun ja sulkea yöunet tuhoavat vimpaimet.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kela-elokuva

Soitin aamulla isälle Espanjaan. Keskustelu sujui perinteiseen tapaan:

Onnea.
Kiitos. Siellä taitaa olla talvi.
Juu lumista on. Oikein kiva ilma.
Viikon piästä lumi sulaa.

Puhelun lopettamiseen pyrkivää ääntelyä. Kallista tuo Espanjaan puhuminen.

Sitten viikonlopun kulttuurikatsaus:

Ken Loach on ohjannut kiinnostavan elokuvan Kela-käynneistä. Ohjaaja on 79-vuotias, mutta tarina on ajankohtainen. "I, Daniel Blake" on elokuva, jonka jokaisen olisi hyvä nähdä. Varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten.

Dave Johns on uskottava sydänvaivoista kärsivänä Danielina, joka putoaa absurdisti korvausten piiristä. Mies tapaa työvoimatoimistossa Katien, nuoren yksinhuoltajan, joka myöhästyy virkailijan tapaamisesta ja jota siitä rangaistaan. Danielin ja Katien välille muodostuu hieno ystävyys.

Jos tämä olisi toisenlainen elokuva se loppuisi voimaannuttavaan kohtaan, jossa Daniel spreijaa nimensä työvoimatoimiston seinään, mutta tämä elokuva jatkuu.

Tulen muistamaan pitkään, miten Katie yrittää tehdä kotia vieraaseen kaupunkiin ja hinkkaa rujon asunnon pinttyneitä kaakeleita yömyöhällä. Yksi kaakeli irtoaa seinästä ja hajoaa palasiksi. Muistan leipäjonon ja epätoivoisen myymälävarkauden. Lapsen, jota kiusataan rikkinäisten kenkien vuoksi. Sen, ettei leipäjonosta löydy terveyssiteitä. Työvoimatoimiston CV:n tekokurssin. Ja monta muuta hetkeä.

Työvoimatoimistossa työskentelee yksi inhimillinen virkailija, mutta hänkään ei voi määräyksille mitään. Kansalaiset, jotka eivät osaa käyttää tietokoneita ovat kaiken ulkopuolella. Voihan joka paikkaan soittaa, mutta mistään ei vastata. 

Lopussa itketti, tietysti. 


lauantai 12. marraskuuta 2016

Sitku

Kävin  aamulenkillä. Reitin varrelta löytyy ulkokuntosali, jossa voi tehdä muutamia yläraajoja vahvistavia voimisteluliikkeitä, joita en osaa tässä sen tarkemmin kuvata. Ne perustuvat omasta painosta kertyvään vastukseen. Näiden liikkeiden jälkeen roikun sinisessä rautatelineessä ja odotan, että jonain päivänä riittävästi roikuttuani pystyn kevyesti vetämään parikymmentä leukaa.

Leonard Cohen aloitti kuulemma 80-vuotiaana tupakanpolton uudestaan. Hesarin mukaan hän kuitenkin kuoli tapaturmaisesti. Minäkin taidan ryhtyä polttamaan tupakkaa jos saavutan 80 vuoden korkean iän. Saatan kokeilla huumeitakin. Vaikka aina sanotaan ettei pidä elää sitku elämää niin sitku-elämä on kivaa. On jotain mitä odottaa.

Kun täytän 80 vuotta tai jos saavutan sen iän niin minun voi olla vaikeahkoa löytää huumediileriä itselleni, sillä minulla ei ole yhteyksiä alamaailmaan, mutta pelkkä ajatuskin paheellisesta elämästä tekee vanhenemisesta jännittävämpää.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Mistä tänään kirjoittaisin?

Tänään ei ole mitään kirjoitettavaa, joten kirjoitan siitä, ettei mitään kirjoitettavaa ole.

Pohdin suuntaisinko viikonloppuna elokuviin vai keskittyisinkö aistimaan sohvani mielialoja, kuuntelemaan seiniäni ja keskustelemaan kissani kanssa.

Jos menisin elokuviin niin sopisiko tälle viikonlopulle Beatles-dokumentti, johon Beatles-visa voittoni velvoittaa vai kuuntelisinko sydäntäni ja katsoisin kehutun elokuvan "I, Daniel Blake"? Jos kuuntelisin laiskuuteen taipuvaista kehoani, makaisin sohvalla koko viikonlopun, mutta mistä minä sitten kirjoittaisin. Olohuoneen katosta?

Voitin Beatles-visan joukkueessa, johon oli kasautunut maamme paras Beatles-tietämys. En osannut vastata ainoaankaan kysymykseen, jotka olivat tämän tyyppisiä:  "Minkä merkkisiä muroja Ringo Star söi aamiaiseksi 11.11.1953?" tai "Milloin, missä ja keneltä George Harrison sai ensisuudelmansa?"

Leonard Cohen meni kuolemaan. Luulin, että mies eläisi ikuisesti. Kuulin häntä livenä muutama vuosi sitten, jolloin mies oli vielä hyvässä vedossa. Cohenin viimeiseksi levyksi jäi tänä vuonna ilmestynyt "You want it darker".

"If the sun would lose its light
And we lived in an endless night
And there was nothing left that you could feel
If the sea were sand alone
And the flowers made of stone
And no one that you hurt could ever heal
Well that's how broken I would be
What my life would seem to me
If I didn't have your love to make it real"

Tämä on nyt kovin kyynistä, mutta tekisi mieli kokeilla montako tykkäystä tuolla sentimentaalisella laulun säkeistöllä facebookissa irtoaisi. En kuitenkaan ole vielä ihan sen tason kyynikko. Ja sitäpaitsi Leonard Cohen oli ihana mies. Ja vanhojen miesten kuuluu olla sentimentaalisia ja vanhojen naisten vähän kyynisiä.

torstai 10. marraskuuta 2016

Poistin tekstin, mutta ei hätää kirjoitin uuden

Poistin kirjoittamani tekstin vahingossa. Aamulla pyöräillessäni en muistanut Pekka Haaviston nimeä. Olen huolestunut.

Käytin hukkaamassani tekstissä vähemmän onnistuneita kielikuvia, joten jouti kadotakin.

Luin facebookista lyhyen pätkän Barac Obaman kirjoitusta, jossa puhuttiin siitä, että on tehtävä sitä mihin tuntee intohimoa, vaikka se ei tuottaisikaan menestystä. Sitten se menestys lopulta kuitenkin tulee, kun vaan jaksaa uskoa itseensä ja asiaansa. Pitää tehdä työtä ja lisää työtä. Minä kun haluaisin maata sohvalla.

Vastakkaisiakin esimerkkejä löytyy. Luulen, että Hilary Clintonkin halusi intohimoisesti presidentiksi, mutta jäi ilman presidentin paikkaa. Toinen paukapää sanoi mitä sattui ja menee tänään katsomaan uutta kotiaan, Valkoista taloa. Miten pärjännee siellä, sillä Aamulehden kuvassa mies istuu kammarissaan, jossa seinät  ja katot on päällystetty kullalla tai ainakin näyttävät siltä. Ehkä Valkoinen talo rempataan isännän maun mukaiseksi.

Sain tänään kirjavinkit sivulla positiivista palautetta: http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/ei-saa-menna-ulos-saunaiholla/ .

Minulle ei kuitenkaan riitä mikään. Haluan lisää! Tahdon kellua kehuissa!

Haluan sanomalehtikritiikin!

Talvipyöräilykausi käynnistyi. Vaihdoin talviseen kulkuvälineeseeni mustaan Cresent -polkupyörään, jossa on arvokkaan pysty ajoasento. Vaihteet eivät kevennä menoa vaan ylämäessä on noustava pystyyn, ettei joudu nöyrtymään pyörän taluttajaksi.

Viikon kuluttua ajan töihin kuohuviinipullot pyörän tarakalla kilisten, sillä lupasin jo aikoja sitten tarjota joskus kuoharia. Hoidamme potilaat ensin ja juomme itsemme humalaan vasta sen jälkeen, joten ei kannata kannella Valviralle.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Demokratia


Eräs kirjoitusystäväni ihmetteli miksi ihmiset ovat aina valmiita antamaan kaiken öykkärille. Öykkärit pärjäävät nykymaailmassa: ohittelevat kassajonossa, huutelevat humalassa ihmisille, joista tai joiden ulkomuodosta eivät jostain syystä pidä, valehtelevat vaikka ovat ilmeisen syyllisiä, roiskuttavat kuravettä jalankulkijoiden lahkeille ja ajavat lopulta yli.

Yhdestä öykkäristä tulee Yhdysvaltain presidentti. Populismi ja yökkäröinti sopivat ihanasti yhteen.  Öykkäri herättää ihastusta: miten se kehtaakin puhua noin epäkorrektisti. Vetoaa ihmisen pimeisiin puoliin. Näkee salaliittoja. Kourii naisia, sillä sitä ne kuitenkin haluavat. Populistiöykkärit ovat ainoalla oikealla tavalla isänmaallisia.

Ei minulla ole näistä vaaleista mitään sanottavaa. Demokratian voitto. Tuijottelemme miehen hentoa otsatukkaa vähintään seuraavat neljä vuotta.

Ja jos joku tässä voitti niin media, sillä kirjoitettavaa taatusti riittää.

Kuuntelin nuoren sukulaismiehen opintoihin liittyvää konserttia, joka oli todella hieno. Kaikki näytti niin rennolta ja helpolta ja iloiselta, joka kertoo siitä, että töitä on tehty paljon. Siinä tuppasivat Yhdysvaltojen vaalit vallan unohtumaan.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Palautetta

Saimme palautetta poliklinikkamme nauhoittavaan puhelinpalveluun. Kuuntelimme vuorotellen kun mies huusi luuriin monta kertaa "V-tun huorat!" ja päälle muutamia muita käyttökelpoisia kirosanoja. Ei sanonut nimeään, mutta tunnistimme hänet melko varmasti äänestä.

Joku tuo kukkia ja joku haukkuu huoraksi.

Hain talvikengät vintiltä, sillä talveltahan tämä vaikuttaa, turha teeskennellä muuta. Omistan kahdet kauniit nahkasaappaat, mutta päädyn lopulta talven mittaan harmaisiin talvikenkiin, jotka ovat yhtä pitkät ja leveät. Niihin lättänöihin mahtuisi leveämpikin räpylä. Kyseisillä kengillä kaatuminen ei onnistu, ei sitten millään.

Palaan ihan pieneksi tuokioksi kirjojen myyntiin. Mitä muuta tuotetta kaupataan ilman mainostusta? Alkoholia toki, mutta kirja ei ole samanlainen välttämättömyyshyödyke kuin Koskenkorva vodka. Luullaan, että lukijat löytävät kirjan kaupan hyllystä, jossa se on piilotettu muiden kirjojen väliin. Odotetaan, että lukija tutkii kaunokirjallisuushyllyn kirjojen selkämyksiä ja huomaa että  "Juuri tämän minä haluan!"

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Tampere jazz happening

Jazz on tarkoittanut minulle lähinnä Woody Allenin elokuvien soudtrack levyjä. Halusin haastaa aivoni kuuntelemaan nykyjazzia. Kävin Tampere jazz happeningin konsertissa, jossa soitti kolme yhtyettä: The Necs (Australia), Krakatau & Senegal drums (Suomi ja Senegal) ja Eve Risser white desert orchestra (Ranska).

Konsertti alkoi kahdelta ja se siis oikeasti alkoi klo 14. Yleisö koostui pääosin varttuneista miehistä, joista joillakin oli mukana vaimo tai tyttöystävä.  Miehet näyttivät älykkäiltä vai kuvittelenko vain jazzin harrastajien oleva fiksuja. Konsertti kesti yhteensä neljä tuntia ja roudaustauoilla ehti hyvin vessaan ja klubin baariin.

Australialaisbändissä soitti kolme jäyhää miestä soittiminaan piano, kivet, rummut ja basso. Ensimmäiset 20 minuuttia pianisti käytti paria valkoista kosketinta, rumpali löi kahta kiveä vastakkain ja basisti hankasi pystybassoaan. Ehdin ajatella työasioita, viikonlopun toimia, punaviinilasillista, jonka ehkä jossain vaiheessa nauttisin ja kovaa tuolia, jonka todella tunsin pakaroitani vasten. Hiljalleen kappale kasvoi mittasuhteisiin, joka vei huomion kovasta istuimesta ja omista ajatuksista. Pianisti ryhtyi soittamaan melodiaa ja sitten se loppui. Biisi kesti 50 minuuttia, joista 20 minuuttia oli puuduttavaa ja 30 minuttiia nautittavaa. Sen puuduttavan tarkoituksenkin luuli jälkeenpäin ymmärtävänsä.

Ohjelmalehtisestä poimittuna "Kolme aussia luovat ainutlaatuista musiikkia, jossa on elementtejä minimalismista, ambientista, trancesta, rockista ja jazzista, mutta sekoittavat niistä kokonaisuuden, jolla ei oikeasti ole nimeä. Necking?"

Senegal drums oli viedä shown Krakataulta, jota lopulta tuntui johtavan Yamar Thiamin puhuva rumpu. Mies näytti miten rummulla voi soittaa jäätelöauton melodian. Raul Bkörkenheim soitti komeasti sähkökitaraa ja miehen yllä oli hieno paita. Jone Takamäen saksofoni on ihana soitin.

Ranskalaiset olivat tämän konsertin modernein osuus. Eve Risser oli säveltänyt esitetyt kappaleet ja soitti flyygeliä välillä kämmenillään, kyynärpäillään ja hiveli soittimen sisusta pehmeäpäisellä rumpupalikalla (?). Basisti hinkkasi soittimen kieliä kahdella hiusharjalla, puhallinsoittajat puhalsivat torvistaan luovia ääniä, rumpali veti lautasen reunaa pitkin rumpukalvoa (yleensä lautasta hakataan rumpupalikalla tai vispilällä), kitaristi pahoinpiteli kitaraansa ja kohteli soitintaan muutenkin härskin näköisesti. Ranskalaisilla naisilla oli boheemisti sotkuiset hiukset. Mikä näyttää ranskalaisen päässä tyylikkäältä näyttää suomalaisella siltä, että hiukset ovat jääneet kampaamatta.

Kannattiko? Kyllä kannatti. Ensi vuonna uudelleen!

lauantai 5. marraskuuta 2016

Keuhkot




Frenckell -näyttämöllä esitettiin eilen Kansallisteatterin vierailuna Duncan Macmillanin näytelmä Keuhkot (suomentanut  ja ohjannut Juha Jokela). Sen mainitaan olevan ekologinen rakkaustarina. Nimitys liittynee siihen, että näytelmän pariskunta puhuu puiden istuttamisesta ja lentämisestä. Kärsii huonosta ekologisesta omatunnosta.

Sanon heti tähän alkuun, että pidin näytelmästä, joka oli samalla hauska ja surullinen. Se voisi olla tavallista parempi amerikkalainen romanttinen komedia. Paino sanoilla "tavallista parempi". "Keuhkot" onkin ollut erittäin suosittu.

Näytelmässä on vain kaksi näyttelijää, jotka ovat koko ajan näyttämöllä ja puhuvat taukoamatta. Mikko Nousiaista ja Ria Katajaa katselee mielellään, sillä he ovat kovin söpöjä ja jotenkin uskottavia pariskuntana. Parin ongelmat ovat niin tuttuja ja riittävän suuruisia, että niille saattaa nauraa ja niissä voi elää mukana. Ei ahdista. Näyttelijät jaksavat olla läsnä vaikka eivät pääse välillä näyttämön taakse huilaamaan.

Näyttämöllä seisoo koroke, eikä varsinaisesti mitään lavasteita käytetä. Nousiainen ja Kataja esiintyivät koko näytelmän ajan samoissa farkuissa. Lavasteettomuus on näytelmäkirjailijan ohje ja vaatimus näytelmän esittäjille.

Näytelmässä siirrytään kohtauksesta toiseen ilman pienintäkään taukoa. Vauhti tekee näytelmästä jotenkin elokuvamaisen vaikka elokuvan ympäristöä ei ole rakennettu näyttämölle.

Juha Jokela on vaan aina kerrassaan hyvä. Ria Kataja on tässä erityisen erinomainen ja Mikko Nousiainen kovin söpö.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Marraskuu

Marraskuu sopii minulle, sillä kuukausi on lähempänä melankolista luontoani kuin hilpeät grillimakkarantuoksuiset kesäkuukaudet.

Huudan marraskuulle "Perkele, minua et nujerra!" Heinäkuulle minulla ei ole mitään sanottavaa.

Marraskuussa mökötetään. Marraskuussa maataan sohvalla ja syödään marraskuuruokia, joissa pitää olla riittävästi rasvaa ja sokeria. Marraskuussa kuunnellaan virsiä ja muutakin masentavaa musiikkia. Bach on marraskuun säveltäjä. Ei kukaan ole niin hullu, että kuuntelisi kesäkuussa sielunmessuja, jotka sopivat luontevasti marraskuuhun.

Kesäkuukaudet ovat kuukausien perhossarjaa, mutta marraskuu on raskaansarjan kuukausi.

Marraskuussa kukaan ei aloita mitään uutta: kevyttä ruokavaliota, liikuntaa, ihmissuhdetta, tupakkalakkoa tai akvarellimaalausta.

Marraskuu on ynseä ja luotettava kuin Kelan virkailija parhaimmillaan. Marraskuun jälkeen tulee aina joulukuu, joka onkin jo ihan eri juttu.

torstai 3. marraskuuta 2016

Viimeinen hymy

Kollega, vanha tuttuni on kuollut. Kiersin hänen kanssaan aikoinaan sisätautiosastoa. Olin meistä se kokeneempi, mutta potilaat pitivät pitkää komeaa miestä oikeana lääkärinä ja minua jonkinlaisena aputyttönä.

Joskus yöllä päivystäessämme puhuimme avioeroistamme. J meni uudestaan naimisiin. Vaimo kertoi, että kun mies sai tietää sairaudestaan, hän teki tiukat hoidonrajaukset. J kävi muutama viikko sitten viimeistä kertaa kotona. P lähetti kuvan miehestä, joka istui kotisohvalla. Viimeistä kertaa.

Kuolema on ainoa täysin varma asia elämässä. Joudumme tekemään monia asioita viimeistä kertaa. Viimeinen juoksulenkki, viimeinen tapaaminen, viimeinen rakastelu, viimeinen lokakuu, viimeinen kauppareissu. Sanotaan, että jokainen päivä pitäisi elää kuin se olisi viimeinen. Kuka sellaista menoa jaksaa?

En enää muista J:stä muuta ilmettä kuin hymyn. Saattaa johtua siitä, että hän hymyili aina. Ei hullumpi muisto.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Kadonnut serkku

Kävin päivysyksessä sotkemassa asioita. Onneksi kokonaisuus ei ole vastuullani vaan teen siitä vain kapean siivun. Homma poikkeaa muusta työstä: kaikki alani lääkärit saneleva tekstit samassa kopissa, mikä on varsin kodikasta.

Siirryin päivystyspaikalta työpisteelleni hämäriä kellarikäytäviä pitkin. En tavannut matkallani ketään, en edes hoitovirheisiin menehtyneiden potilaiden haamuja.

Työpisteelläni ei näkynyt enää muita. Sammuttelin huolimattomien työkavereiden jäljiltä valot viidestä huoneesta.

Elämästäni kadonnut serkku laittoi sähköpostia. Hän oli tunnistanut kirjastani mummon, jonka mielestä ulkoileminen saunan jälkeen oli yhtä vaarallista kuin pilvenpiirtäjän katon reunalla tasapainoilu.

Isäni matkusti nuorena opiskelijana laivalla Argentiinaan. Mummo kirjoitti isälleni kirjeen, jossa kehotti isää pysyttelemään koko matkan ajan hytissä, ettei aalto pyyhkäise mereen. Satamassakin oli mummon mielestä turvallisinta pysyä laivassa.

Yleensä mummot lukevat lapsenlapsille Tiitiäisen satupuuta, mutta mummoni luki meille Iisalmen sanomista uutisia tulipaloista, auto-onnettomuuksista, tapoista ja hukkuneista lapsista.  Edelleenkin näen vaaroja kaikkialla: jos joku sukulainen myöhästyy viisi minuuttia niin todennäköisimmin hän on jäänyt auton alle tai joku on murhannut hänet ja kaivanut ruumiin kukkapenkkiin.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Miksi?

Kirjamessujen loputtua sunnuntaina oli samanlainen olo kuin olisi syönyt säkillisen irtokarkkeja. Salmiakkia, suklaakonvehteja, noitapillejä, marmeladeja, liitulakuja, minttulakuja, kaikkea sekaisin, kaksin käsin.

Olimme nähneet liikaa kirjoja ja kirjaihmisiä yhdellä kertaa. Ponganneet tärkeitä kirjailijoita, palkittuja kirjailijoita, naistenlehtikirjailijoita, Uutisvuoto-kirjailijoita. Nähneet messukeskuksen rappusissa kuvan naisesta, jota epäiltiin miehensä murhasta ja joka on kirjoittanut siitä kirjan.

Kun tyttären kanssa saavuimme Pasilan asemalle, käänsimme nopeasti selkämme pikkuruiselle kaupalle, jossa myytiin pokkareita. Saimme lieviä yökkäysrefleksejä vaikka pidämme kirjoista jopa liikaa.

Luin junan ravintolavaunussa Bruno K. Öijerin runokokoelmaa, jonka ostin messuilta. Olen tutustunut Öijeriin kirjoitusystäväni R:n kautta. Öijer oli ainoa kirjailija, joka ei oksettanut minua silloin sunnuntai-iltana. Luin E:lle kokoelman ensimmäisen runon:

Koti

talo, jonka rakensin
ajatuksistani
palaa
raunioituu tulessa
loistaa yössä
opastaa minut kotiin

(Bruno K.Öijer "Ja yö kuiskasi Annabel Lee, suomentanut Seppo Lahtinen, kustantanut Sammakko)

E valitti, ettei pidä runoista. "Miksi pitää kierrellä, miksei voi sanoa suoraan?"

Ärsyttävää ja kivaa samalla kertaa ja kaunistakin. Sanoilla leikkimistä. En pidä runoista, jotka voi ymmärtää vain jos tuntee koko filosofian historian (koska en tunne filosofian historiaa). Pidän siitä, että samassa runossa on jotain arkista ja jotain ylevää.