sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Juhlien jälkeen

Tänä aamuna iäkkäät naiset olivat kaivaneet kaapista poplarit ja harmaat kävelykengät ja lähteneet Pyynikille aamukävelylle. Sukkahousujuoksijoita ei näkynyt.

Juhlapyhien ja alkoholin jälkimaku on jo kadonnut. Toiseksi parasta juhlimisessa on juhlien loppuminen ja ryhdikkään normaalielämän paluu. 

Juhannusaattona menin perinteisesti nukkumaan ensimmäisenä. Nuoriso valvoi nuotion ääressä puoli kuuteen. Eräs juhannuksen vakioporukkaan kuuluva mies pukeutuu aina juhannusta juhliakseen pilkkihaalariin, jonka hän riisuu ainoastaan saunaan mennessään. Minä puin päälleni toppatakin. Istuimme nuotion ääressä ja siirtelimme penkkiä aina välillä taaksepäin kun polvet kuumenivat liikaa.

M ja A olivat ostaneet komean kaasugrillin, joka on ilmeisesti grillimaailman Jaguaari. Musta ja kiiltävä. Vanhempieni mökillä grillataan ruoka pallogrillissä. Kukaan ei ole laskenut monesko pallogrilli on menossa. Hiillos on parhaimmillaan siinä vaiheessa kun makkarat on grillattu. Vastaavaa palaneen  lihan ja savun makua ei millään kaasugrillillä saa aikaiseksi.




perjantai 23. kesäkuuta 2017

Huumorintaju on suhteellisuudentajun sukulainen

Roxane Gay sanoo olevansa bad feminist. Tunnen siinä mielessä sympatiaa, että olen taatusti huono feministi, mutta olen päättänyt silti ilmoittautua feministiksi.

Gayn kirja Bad Feminist oli minulle pettymys, sillä se on kovin amerikkalainen. Entä afrikkalaiset tytöt, joita edelleen silvotaan? Arabinaiset, jotka kulkevat hunnutettuina ja joilla ei ole mitään ihmisoikeuksia?

Kirja on keskittynyt populaarikulttuuriiin (osa siitä on minulle tyystin vierasta) ja sen naiskuvaan. Gay kirjoittaa myös keskeisistä asioista kuten raiskauksista, abortista ja naisten pienemmistä palkoista. Nämä hukkuvat kuitenkin räppi-sanoitusten vatvomisiin.

Kävin eilen kahteen otteeseen Alkossa. Ostin kolmen litran punaviinilaatikon. Sain viestin, että mökillä tarvittaisiin myös kuohuviiniä, joten tein vielä toisen viininhakumatkan. En selittänyt myyjälle mitään vaan tökkäsin kuohuviinin hihnalle ja maksoin (mieleni teki tietenkin selitellä).

 Luin lehdestä, että suomalaiset tarvitsevat rajoittavaa alkoholipolitiikkaa, sillä täällä ei samaan tapaan paheksuta humalahakuista juomista kuin muualla. Suomessa juopottelemiseen suhtaudutaan kuten Venäjällä ja Irlannissa.

Kuulin äsken radiosta, että huumorintaju on suhteellisuudentajun sukulainen. Olen humoristi ja huono feministi.

Hyvää juhannusta!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Loma-ahdistus

Kissa oksensi yöllä sänkyni päätypuoleen, siihen missä se normaalisti itse makaa. Tyhmä kissa!

Luin aamun Hesarista miten loma koettelee parisuhdetta. Muistan sen vielä. Varsinkin lomamatkoilla tuli riitaa.

Ei loma ole yksinasuvallekaan helppoa aikaa. Lomalla ehtii tarkkailemaan itseään kriitisesti. Sehän makaa sohvalla ja katsoo Ylen Areenasta ohjelmaa Au pairit Lontoossa, eikö se keksi mitään parempaa. Ajattelee samoja typeriä juttuja vaikka on loma, jolloin mielensä voisi kohottaa jonnekin romanttisiin sfääreihin. Hommaisi seuraa vaikka netistä, niinkuin muutkin kunnon kansalaiset. Tekisi gourmet-aterian eikä söisi voileipiä. Kampaisi hiuksensa ja laittaisi huulipunaa. Lähtisi ihmisten ilmoille.

Luin loma-ahdistukseeni Pirkko Saision kirjan Spuuki spaidermän ja raju nonna. Auttoi. Kirjan luki parissa tunnissa ja siitä tuli hyvä ja kotoinen olo. En ole koskaan välittänyt kirjoista, joihin on kerätty lasten hassuja tokaisiuja, mutta tästä pidin.

Huomenna lähden kavereiden mökille. Olen tehnyt saman monena perättäisenä juhannuksena. Saunotaan, syödään, juodaan, pestään megalomaanisia tiskikasoja (ilmoittaudun yleensä vapaaehtoiseksi tiskaajaksi) ja palellaan toppatakeissa rantaan kasatulla nuotiolla ja kuunnellaan musiikkia Spotifysta.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kakkapää!


Olen lomallani tavannut kirjoittajaystäviäni kahvilassa ja eilen kävin Telakalla syömässä parin muun kaverin kanssa. Tänään kännykkä herätti minut kampaajalle. Kampaamossa ei ollut muita kuin me ja analysoimme laajasti parisuhteita. Ehdin katsoa uusimman "Kauneus ja terveys"-lehden kahden ensimmäisen sivun kuvat.

Tapasin nuoren työterveyslääkärin ja näytin hänelle sääressäni olevaa luomea. Luomi leikataan maanantaina ja potilasaikoja joudutaan siirtämään. Lääkäri ei saa sairastaa vaan hänen kuuluu tuupertua hengettömänä maahan ensimmäisenä eläkepäivänään. Työterveyslääkäri näytti innokkaalta lukiolaiselta.

Istun Metson alakerrassa. Lapsi huutaa "Kakkapää, kakkapää!" Hain automaatista vihreät korvatulpat, jotka hieman laimentavat meteliä. Nyt tuo pikkuinen huutaa "Kakkapylly!" ja koko perhe menee pissalle.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Keskiyön auringon elokuvia


Filmifestivaalit muistuttavat lääketieteellistä kongressia. Olet jatkuvasti väärässä paikassa, sillä jossain toisessa tilassa on mielenkiitoisempi esitys. Jonotat vessaan ja syöt roskaruokaa. Suosituimmat elokuvaesitykset järjestetään isoimmissa tiloissa klo 20 vähäisemmät näytetään koulun jumppasalissa klo 5.30.

Suuressa teltassa Avanti! säesti elokuvan "Suuren oopperan kummitus". Esityksessä oli taikaa, jota on vaikea selittää. Hienointa olivat sopraano Reetta Haaviston osuudet.

Festivaalien erikoisuuksia ovat elokuvalle läpsytetyt ablodit. Välillä lavalle kävelee liikuttunut ohjaaja. Näin vasta nyt Selma Vilhusen elokuvan "Tyttö nimeltä Varpu". Elokuva kertoo pienperheestä, johon kuuluu vain äiti ja tytär (ihan tavallinen perhe siis). Äidin ja tyttären roolit ovat menneet sekaisin ja äiti kipuaa lapsensa sänkyyn kun ei saa unta. Pieni, mutta tärkeä elokuva.

Toinen suomalainen elokuva, joka on vain jäänyt näkemättä oli "Tom of Finland". Antti Holma kirjoitti Imagessa, että Touko Laaksosen kuvat ovat tavoittaneet jo muumien aseman. Painetaanhan miehen homoeroottisia piirroksia lakanoihin ja pyyheliinoihin, joita annetaan lapsenlapsille lahjoiksi. Elokuva on paljon parempi kuin luulin. Jonkinlainen kaupallisen menestyksen kerjääminen häiritsi.

Muitakin elokuvia näin, mutta minulla ei ole niistä paljonkaan sanottavaa, joten jätän sanomatta.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mitä v----a?

Sodankylän elokuvajuhlilla on suhtauduttu tapahtumassa juotavaan alkoholiin niin, että siniselle kartongille oli tekstattu "No alcohol". Sen jälkeen on suljettu silmät festivaalivieraiden viinipulloille ja oluttölkeille.

Elokuvatelttaan ei saanut viedä omia alkoholijuomia, eikä siellä niitä myöskään myyty, silti aina kun valot sammuivat kuului kollektiivinen suhaus kun katsojat avasivat oluttölkkinsä. Suhauksessa oli jotain anarkistista.

Esko Valtaoja sai valita kaksi festivaalielokuvaa. Hänen mielestään hyvän elokuvan tunnistaa siitä, että elokuvateatterista poistuessa miettii "Mitä vittua?". Godardin Kiinatar totisesti täytti tämän kriteerin. Minua elokuva yksinkertaisesti nauratti. Ei ole vaikea arvata mistä Aki Kaurismäki on saanut innoituksensa elokuviensa repliikkeihin. 

Festivaalien ehdoton tähti oli 85-vuotias Carlos Saura, joka on kuulemma ohjannut 40-50 elokuvaa. Hän ei ole itsekään varma elokuvien määrästä. Mies on myös valokuvaaja ja hän oli joka kerran yleisön eteen kävellessään pukenut ylleen kameran (niitä hänellä on kuulemma 700, kuulin äsken radiosta, ei kai kenelläkään voi olla niin monta kameraa). Juontaja nimesi vaatimattoman Sauran festivaalien viralliseksi playboyksi.

Korppi sylissä on Sauran kuuluisin elokuva. Kaikki muistavat ainakin elokuvassa soivan melodian, joka jäi tavallista sitkeämmäksi korvamadoksi. Elokuvan nimi tulee sanonnasta "Ruoki korppeja ja ne nokkivat sinulta silmät päästä". Espanjalaisilla äideillä on ollut tapana sanoa näin tottelemattomille lapsilleen. En katsonut elokuvaa.

Näin Sauran elokuvat Elisa- elämäni, Iberia ja Ay, Carmela (siihenkin liittyy tarttuva sävel). Ensimmäisessä elokuvassa ikääntyvä taiteilija on erakoitunut maalle kyisten peltojen keskelle, jonne tytär saapuu isänsä seuraksi. Isä kirjoittaa elämänkerrallista tarinaa, eikä aina tiedä mikä versio tarinasta on totta. Geraldine Chaplin näyttelee katsojaa sekoittavasti sekä äitiä että tytärtä. Hetken luulin, että isällä ja tyttärellä oli seksisuhde. Kerrankin olisi ollut mahdollista kysyä ohjaajalta "Mitä vittua?", mutta jätin tilaisuuden käyttämättä.

Ay, Carmela on kuvaus Espanjan sisällissodasta ja helppo elokuva varieteeryhmästä joka yrittää taiteilla kahden rintaman keskellä.

Iberiassa tanssitaan. Ei muuta. Ilokseenhan tuota tanssimista katsoo ja kuuntelee. Saura vertaa flamencoa jazziin, koskaan ei tiedä miten kappale päättyy.

Animaation avangarde -näytöksessä yhdysvaltalainen Jennifer Barker näytti meille vanhoja itäblogin animaatioita. Nainen on elokuvatutkija ja yliopisto-opettaja. Hän sanoi että söpöys miellyttää luonnostaan meitä kaikia. "Akateemiset" ihmiset kuitenkin halveksivat söpöyttä. Näimme siis vanhoja söpöjä animaatioita ja nautimme naisen luvalla pupuista, kissanpennuista, hiiristä ja lumiukoista.

Vuokraemäntäni kertoi, että edellisenä vuonna hänen luonaan yöpynyt korealainen nainen katsoi 30 elokuvaa, minä katsoin sentään vain 13. Jatkan matkakertomustani huomenna.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Keskiyön auringon elokuvajuhlat

Makuuvaunujen käytävissä leijuu aina hento kusenhaju. Sitä ei pidä olla huomaavinaan kun on kalliilla itselleen makuupaikan hankkinut. Konduktööri ei ole vielä pistäytynyt lippua tarkastamassa, joten olen välitilassa, jossa en voi tehdä juuri mitään.

Sodankylässä ei blogipäivitys onnistunut. Majoituspaikassa ei ollut langatonta nettiä. Talossa oli hiljaista ja siistiä. Yhden miehen majapaikassa huoneessa ei ollut valoa (eipä sitä tarvittukaan, sillä valo virtasi sisään ikkunasta, vessassa ei ollut ovea (sitä olisi tarvittu) ja isäntä ystävineen juhli toistuvasti aamuviiteen.

Jonotin elokuvalippuja kaksi tuntia auringon porottaessa myrkyllisesti (lippuja ei voi ostaa netistä). Jonotin naistenvessaan yhteensä viisi tuntia (hieman liioittelen), jonotin elokuvanäytöksiin.

Söin ruokani kertakäyttölautasilta (no pari kertaa posliinisiltakin) ja join viiniä muovikiposta. Ranskalaiset perunat ja punaviini ovat ihan kiva yhdistelmä.

Katsoin 13 elokuvaa, joista kirjoitan myöhemmin tarkemmin sillä tästä heiluvalla sängyllä kirjoittamisesta tulee huono olo.

Näin eilen kuusi elokuvaa. Carlos Sauran Iberiaa katsoessa pääni retkahti pari kertaa pahasti. Kyse saattoi olla sekunnin kestävästä mikrounesta.

Elokuvia esitettiin isossa ja pienessä teltassa, koulun jumppasalissa ja elokuvateatteri Lapinsuussa. Penkeissä oli hankala istua, minkä huomasi vasta silloin kun elokuva oli tylsä. 

Aurinko paistoi yöllä nuorekkaan pirteästi ja päivällä raskassoutuisemmin. Ihmiset olivat mahdottoman kivoja. Suomalaisista kehkeytyy pohjoisessa small talkin mestareita.

Huomenna tarkemmin. 

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Earl Grey krapula

Empaattinen naistoimittaja haastatteli minua radio-ohjelmaan, joka esitetään luultavasti sitten joskus. Alkuun puheen äänittäminen jännitti, mutta pian mikrofoni unohtui ja huomasin lavertelevani nauhoittavaan laitteeseen mitä sattuu. Puhuin innostuneena kun kerrankin joku kuunteli. Toimin kuin nousuhumalassa, sanoin sellaisiakin asioita, joita en ollut aikonut kertoa. Täytyin energialla jota tahdoin säteillä näkymättömille kuuntelijoille.

En halunnut tuottaa pettymystä toimittajalle, joka oli pyytänyt minut ohjelmaan.  Hän osti sian säkissä. Yritin olla erinomainen, puhelias sika. Puhevirrastani leikataan teaseri, jota sitten soitetaan radiossa ennen ohjelmaa.

Tänä aamuna heräsin moraaliseen krapulaan vaikka oli juonut vain Earl Grey -teetä. Muistelin mitä kaikkea tuli sanottua ja häpesin. Onneksi monikaan tuttu ei kuuntele kyseistä ohjelmaa ja se esitetään jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa.

Lähden tänään Sodankylään. Elokuvafestivaalien ohjelmaa lukiessani sydämeni lyö tiuhaan. Saan katsoa elokuvia kokonaista kolme päivää ja vaikka yöllä! Mitään muuta ei tarvitse tehdä. Elokuvalippuja voi varata etukäteen (kolmasosa lipuista), mutta niitä ei voi ostaa netistä. Lippuja kuuluu jonottaa, sillä Peter von Bagh on joskus suuressa viisaudessaan niin päättänyt. Ohjelma ei ollut eilen ihan valmis, mutta festivaalit alkavatkin vasta huomenna.


sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Hyvä paha ihminen

Joistakin ihmisistä sanotaan "Se on kuitenkin hyvä ihminen". Sanoo välillä mitä sattuu, mutta jostain syystä typeryyksien laukojasta ajattelee, että pohjimmiltaan hän on puhtoinen. Perimmäiset tarkoitukset ovat positiivisia vaikka ihan aina ei mene putkeen. Trump ei ole hyvä ihminen edes tällä kriteerillä eikä myöskään Putin, tuskin sitä on Halla-Ahokaan. Soini todennäköisimmin kuuluu hyviin ihmisiin. Hyvällä ihmisellä saattaa olla veitsenterävä äly tai hän saattaa olla toivoton tomppeli. Sen hyvyyden vain jotenkin tietää vaikka sanat eivät aina sen puolesta puhuisikaan.

Minulta kysyttiin, mikä on parasta lääkärin työssä. Ensin en keksinyt oikein mitään muuta kuin että työ on mielenkiintoista ja siitä saa hyvää palkkaa (tämä on siis ironiaa). Olen miettinyt asiaa melko aktiivisesti viikon ajan ja päätynyt siihen, että työni parhaat puolet ovat potilaat ja kollegat (sen pahimmat puolet saattavat joskus olla niitä samoja). Työtä tekee niin hyvin kuin pystyy ja yrittää auttaa, mutta ainahan se ei onnistu. Silloin  miettii työnsä tarkoitusta. Ja saa kai sitä lääkärikin sitä pohtia kun muutkin saavat (lisäsin tämän ensimmäisen kommentin jälkeen samaten tein tuon ironialisäyksen, sillä ironiaa se oli ja ironia on vaikea laji).

Kohta saattekin lukea feminismistä, sillä ostin kirjan Bad Feminist. Suomalaisen kirjakaupan myyjä etsi vaatimattoman näköistä pehmeäkantista kirjaa pitkään, sillä se oli piilotettu tehokkaasti kuten kuuluukin.

Kirjan kääntäjät pohtivat ihmisen värin korrektia ilmaisemista, joka onkin todella vaikeaa, sillä nahkamme värisävyt ulottuvat mustasta maidonvalkoiseen ja kaikki mitä siitä sanoo vaikuttaa rasistiselta. Kääntäjät päätyvät negaatioon ei-valkoinen, joka sekin kuulosta ikävältä eikä kovin täsmälliseltä. Nykyään rasistileiman pelkääminen saa aikaan melkoisen sanallisen kaartelun.

Osoitin eilen, etten ole ihan kaavoihini kangistunut. Ystävä soitti klo 12.30 (olin kaupungilla ja raahasin ruokakasseja) ja pyysi Kangasalle peltojen keskelle syömään. Kävelin kotiin, takaisin Stockmannin eteen ja hyppäsin bussiin ja bussista taksiin. Olin perillä joskus kahden jälkeen. Kannatti ehdottomasti. Palatessa nuori taksikuski katsoi netistä, missä bussi oli menossa ja heitti minut sopivalle pysäkille, jossa jouduin odottamaan alle viisi minuuttia. Kiitokset taksikuskille!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Violetti

Kävin töiden jälkeen S:n kanssa Paapan kapakan terassilla. Aurinko paistoi silmiin ja oli muutenkin oikein mukavaa.

S:n tytär kävi katsomassa Kerttua, jota hän hoitaa ensi viikolla muutaman päivän ajan kun minä olen Sodankylässä. Kerttuun tutustuminen on melko turhaa, sillä kissa pitää kaikista ihmisistä melko tasapuolisesti ja heittäytyy luottavaisesti heidän paijattavakseen. Nuori sukulaismies pääsi Sibeliusakatemiaan, joten on pakko etsiä uusia kissanhoitajia.

En tiedä mitä teen Sodankylässä, jonne lähden ihan yksikseni. Katson tietysti elokuvia, mutta kenen kanssa voin niistä puhua ja kenen seurassa käyn viinilasillisella?

En osaa keskustella elokuvista vakavien elokuvaihmisten kanssa, sillä minulta puuttuvat oikeat termit.

Nuorena kutsuimme kulttuuri-ihmisiä violeteiksi. He tiesivät aina mitä mieltä mistäkin kuului olla. En ymmärrä miksi he olivat juuri violetteja. Ehkä se liittyi heidän käyttämiinsä vaatteisiin.



keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Haave

Haavemaailmassani suuri joukko ystäviä ja lapseni kumppaneineen istuvat pitkän pöydän ääressä ja minä tarjoilen ruokalajin toisensa perään. Todellisuudessa stressaannun jo parista vieraasta ja vien lapseni nepalilaiseen ravintolaan syömään tai ostan muonaa kiinalaisesta ruokakioskista Pyynikintorilta. Periaatteessa rakastan ruoanlaittoa. 

Ruokapöytäni ympärille mahtuu neljä kapeaharteista ruokailijaa. Pöytään saa katettua lautaset, veitset, haarukat ja lasit. Muuta siihen ei mahdu.

Minulta kysyttiin eilen mikä on paras palaute, jonka olen potilaalta saanut. Jos puhun ihan totta niin mieluisin oli tyyppi joka sanoi "Jos voitan Eurojackpotin päävoiton niin ostan sinulle uuden ultraäänilaitteen".

Päätin lapsena, etten koskaan sano "Lapsuus oli niin huoletonta ja onnellista aikaa", enkä ole sanonut. Vietin lapsuuden kesät Pohjois-Savossa ja olen vasta nyt tajunnut, että ihmiset, joita silloin tapasin olivat melko erikoisia. Aikuiset käyttäytyivät kummallisesti, mutta enhän minä pitänyt sitä mitenkään outona, sillä vertailukohtia ei vielä ollut. He puhuivat minulle asioita, joita ei yleensä lapsille puhuta. Ajateltiin, että lapselle voi puhua ihan kuin aikuiselle.

En pitänyt mitenkään kovin outona, että isänäiti haukkui minulle miniäänsä (siis äitiäni). Kerroin tietysti äidilleni joka sanan. Ehkä se oli viestinnän tarkoituskin.

Lapsuuden kieleni on Savon murre. Jos tamperelaiselle murreihmiselle sanoo jotain savoksi, hänen kasvoillaan käväisee ilme, jonka tulkitsen ehkä vastenmielisyydeksi. Voiko murteita asettaa paremmuusjärjestykseen? Tamperelainen puheenparsi on kovin sympaattinen ja savolainen nolo (paitsi tietysti savolaisen korvissa). Minäkään en ymmärrä läntisiä murteita, joissa sanoja lyhennetään oudosti.

Nyt en saa tätä jorinaa loppumaan. Löysin kännykästäni yövalaistuksen, jolla saa sinisen valon keltaiseksi, tässä sellaista toimintoa ei ole, joten on lopetettava ajoissa. 


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kuninkaallinen vieras

Käväisin vanhempieni mökillä.  Kun istuin saunan lauteilla, äiti kiikutti minulle saunaoluen ja jätti tökkin saunan pukuhuoneeseen. Hän oli aukaissut oluttölkin valmiiksi, mutta ei sentään kaatanut lasiin, jonka minulle myös toi.  Tunsin olevani jonkinlainen kuninkaallinen, joka ei osaa itse tehdä mitään.

Yleensä mökkiolosuhteissa vanhempani remontoivat, kääntävät maata, lenkkeilevät, maalaavat, vaihtavat istutusten paikkoja, kuokkivat, kitkevät ja puunaavat. Kun minä tulen kylään, he palvelevat minua.  Isän kanssa kyllä siirrettiin ruokapöytää kolmeen eri lokaatioon ennen kuin ruokailulle ihanteelliset aurinko- ja tuuliolosuhteet löytyivät.

Yritin muutenkin auttaa kaikessa, missä sallittiin. En saanut petata lakanoitani tai laittaa ruokaa, mutta kannoin ruokapöytää ja astioita.

Eilisessä lukupiirissä huusimme taas toistemme päälle. Meteli oli kova ja kirja Marja-Liisa Vartion "Hänen olivat linnut".


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Elämä on suorakulmio


Katson joka aamu kalenteria, johon on painettu kuvia Rothkon maalauksista. Se ei voi olla vaikuttamatta minuun. Elämästäni on tullut suorakulmio. Tässä kuussa siinä on heleät värit, heinäkuussa se on maalattu synkein vedoin.

Anna-Leena Härkönen puhuu Hesarissa masennusjaksoistaan. Hän liittää masennuksen kirjailijantyöhön ja sen yksinäisyyteen. Elämässäni on ollut alakuloisia vaiheita ja väsymystä. Nyt kun kirjan julkaisemisen tuoma noste on ohi, tuntuu jotenkin lattealta. Väsyttää. Olen kertonut tämän jo aiemmin: Kun taas kerran valitin väsymystä, lapseni sanoi kyllästyneesti "Ilmoita sitten kun ei väsytä".

Olin eilen juhlissa, joissa oli vain naiskirjailijoita. Juotiin viiniä ja syötiin vegaanisia makupaloja, tahnoja ja leivonnaisia. Osa vieraista istui lattialla. Jokaisen kirjailijan kirjoja en ole lukenut, eikä sitä kukaan onneksi edes odota. Keskusteltiin ajasta (aika on ihan loputon keskustelunaihe, voittaa sään), Syksy Räsäsestä, kotieläimistä, deja-vusta ja televisiosarjan käsikirjoittamisesta.

Sarjaa kirjoittaa ryhmä ihmisiä. Jotkut suunnittelevat mitä tapahtuu ja toiset naputtelevat dialogin. Sarjassa ei voi olla paljonkaan hiljaisuutta, joten oikeastaanhan kaikki on dialogia ja siksi sitä on oltava paljon. Kirjoittajat allekirjoittavat sopimuksen, etteivät kerro tulevista tapahtumista eivätkä heitä käsikirjoitusta paperinkeräykseen vaan silppuriin.

Minulla ei ole mitään syytä alakuloon, sillä olen löytänyt kirjoittamisen myötä uusia mielenkiintoisia ystäviä ja tuttavia. Emme puhuneet sanaakaan sotesta. Nyt on pakko sanoa, että terveydenhuollon alalla työskentelevät ihmiset ovat myös kiinnostavia ja erinomaista seuraa vaikka sotesta puhuttaisiinkin. On ihanaa, että on kaksi erilaista elämänpiiriä.

Istun taas kerran junassa matkalla vanhempieni mökille. Haen lapsuudenkuvia, sillä tarvitsen niitä radio-ohjelmaa varten.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Virheet tekevät ihmisen

Pesin keittiön ja olohuoneen ikkunat. Suunnittelin puunaavani ikkunan kerrallaan, jolloin voisin kirjoittaa aiheesta neliosaisen sarjan. Innostuin liikaa ja pesin kaksi ikkunaa (toinen on kaksiosainen, joten pesinkö kuitenkin kolme ikkunaa, joka tekee minusta jo sankarin). Nyt tästä tulee ikkunanpesutrilogia.

Olen vuoden verran katsellut olohuoneen ikkunalasia pitkin valunutta pulun/lokin p-kaa (voiko linnut erottaa ulosteiden perusteella?), eikä sitä enää ole. Melkein haikea olo.

Tein hiljattain vastineen valitukseen. Se ei ole mielipuuhaani. Pääasia on ettei provosoidu. Pitää muistaa, että potilas haluaa jonkinlaisen anteeksipyynnön tai ainakin pahoittelun, että voi jättää asian taakseen. Meitä syytettyjä oli monta. Yritin kuvitella miten ikänsä sairastanut ihminen asian kokee, mutta tuskin kykenin siihen.

Olen ollut lääkärinä yli kolmekymmentä vuotta ja tehnyt virheitä. Harvoin ne valitukset koskevat näitä tapahtumia vaan ne tulevat tilanteista, joissa ei itse näe mitään moitittavaa. Varsinaisista virheistä syyttää itseään vielä vuosienkin kuluttua.

Lääkäri saa enemmän palautetta onnistumisista kuin epäonnistumisista, jolloin voi erehtyä kuvittelemaan olevansa yli-ihminen. Minulle tämä ammatti ei ole koskaan ollut suuri missio, joten ehkä suuruusharhoja ei ole. Toisaalta hoidon teho perustuu osittain siihen, että lääkäri luulee itsestään liikoja.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Pessimismi kunniaan

Olen tainnut jo kehua, että teen syyskuun alusta alkaen kolmipäiväistä työviikkoa. Ensin ajattelin, että olen sen ansainnut. Sitten päädyin siihen että saatan oikeasti olla laiska.

Luin Imagesta Zappfe nimisen filosofin ajatuksia. Tai mitä lehteen oli häneltä kaivettu. Katsoin myös Wikipediasta, joka on sivistykseni ehtymätön lähde.

Zappfen mukaan masennus ei ole patologinen tila vaan looginen seuraus eksistentiaalisesta kriisistä, jossa ihminen tajuaa olemassaolon mielettömyyden. Muut ihmiset näkevät maailman vääristyneesti, mutta masentunut katsoo asioita realistisesti. Filosofin mielestä selviytymiskeinot ovat etäisyyden ottaminen, huumori ja elämän kokeminen esteettisesti.

Itselleni pessimismi on jotenkin luontaista. Isällenikin palavat aina punaiset liikennevalot. Kaikki mainitsevat olevansa optimisteja ja jopa kehuskelevat moisella ominaisuudella. Kukaan ei röyhistä rintaansa ja huuda "Olen pessimisti!" Naistenlehdet eivät haastattele pessimistejä eikä pessimistisiä ajatuksia paineta vaaleanpunaisiin postikortteihin.

Zappfe eli muuten 90-vuotiaaksi eksistentiaalisesta kriisistään huolimatta.

Pessimismiin pitää liittää huumori, sillä se keventää pessimismiä siinä määrin, etteivät optimistit luikahda karkuun.


maanantai 29. toukokuuta 2017

Tiskiharjat

Voitelin aamulla naamani hammastahnalla (tahna oli kierosti pakattu samanlaiseen valkoiseen tuubiin kuin perusvoidekin ja se oli lisäksi täsmälleen samanväristä). Tahna levittyi iholle kehnosti, mutta piristi kivasti.

Unohdin silmälasit kotiin, joten hoitaja kantoi minulle pinon Tiimari- laseja. Ensimmäisistä R:n tarjoamista laseista puuttui toinen sanka. Moinen epäsymmetrisyys ei tee lääkäristä luotettavan näköistä. Lääkärin tulee olla symmetrinen.

Kaupungilla unohdin täyden ostoskassin pyörän tarakalle mennessäni toiseen liikkeeseen, eikä kukaan edes vaivautunut varastamaan kassia.

Kävin nuoren sukulaismiehen asunnossa. Hän oli lähtenyt kiirellä matkaan ja kaikenlaista oli jäänyt tekemättä, ainakin roskat viemättä. Nuori mies on niin tunnollinen, että pidän pientä huolimattomuutta ihan vaan positiivisena.

Noukin keittiön altaasta pari tyhjää rahkapurkkia ja heitin roskiin. En tietty tiedä jos hän vaikka kerää niitä purkkeja johonkin. Söin pöydältä tomaatin, ettei ruokaa mene hukkaan. Samalla silmäni osuivat tiskiharjaan, jonka harmaatuneet harjakset (ne mitä oli vielä jäljellä) sojottivat mikä mihinkin suuntaan. En ole koskaan nähnyt yhtä huonokuntoista tiskiharjaa. Sillä joutuu enemmänkin hakkaamaan astiat puhtaaksi. Ostin hänelle tänään uuden tiskiharjan. Harja oli siinä kassissa, jonka unohdin pyörän tarakalle (jota ei siis varastettu vaikka siellä oli kaksi kappaletta ihan uusia euron tiskiharjoja).

lauantai 27. toukokuuta 2017

Koskenkorvapullot matkustavat

Istun junassa, joka lähtee toivottavasti pian Tampereelle. Saan jostain syystä aina paikan, jonka takana on vaunun seinä, joten tuolia ei saa rennompaan asentoon. Tässä keikun etukenossa parin tunnin ajan.

Blogisähköpostini oli taas kerran täyttynyt viesteistä, joissa luvataan helppoa laihtumista. Jos joku asia on helppo saavuttaa, se ei ole totta.

Nyt juna lähti ja kuulutettiin kolmella kielellä, ettei saa juoda omia alkoholijuomia. Kenen juomia saa juoda?

Tallinnan satamassa näin kun bussikuskit latasivat tavaratilat täyteen olutta, lonkeroa ja muita alkoholijuomia. Osa juomista on ainakin nimen perusteella suomalaisia. Ne siis kuljetetaan Viroon, josta suomalaiset käyvät ne ostamassa ja kuljettavat takaisin Suomeen. Laivaan ajavien henkilöautojen perät viistivät maata alkoholin painosta. Olisi kiva tietää paljonko laivassa kuljetetun alkoholin tilavuus on ja mitä järkeä tuossa edestakaisessa rahtaamisessa on.

Vietin pari päivää Vihula-nimisessä paikassa jossain päin Viroa. Majoitustilat ja ravintola oli pykätty kartanoon ja sen piharakennuksiin. Kartanossa tarjoiltiin erinomaista ruokaa, eikä siellä ollut onneksi paljonkaan tekemistä. Kävelimme kauniin luontopolun, kävimme toisessa kartanossa, saunassa, kasvohoidossa eikä paljon muuta. Kosmetologilla ja minulla ei ollut hääviä yhteistä kieltä. Kun nainen painoi kasvoilleni märän froteepyyhkeen, luulin että hän yrittää murhata minut. Nainen jätti onneksi minulle pienen hengitysaukon.

Ostin Tallinnasta kahdet kengät. Jotkut villiintyivät lankakaupassa. Ostamisesta tuli vähän huono omatunto.

torstai 25. toukokuuta 2017

Karismaattinen aurinko

Vapaapäivän aamuna aikaisin ihmisistä näkee ovatko he vielä eilisillan reissulla vai kiirehtivätkö he junaan tai töihin. Tampere näyttää ennen aamun siivoustoimia likaiselta.

Olen lähdössä Viroon, jossa on tarkoitus piipahtaa pari päivää. En ole varma mihin olen tarkemmin ottaen menossa. Johonkin kartanoon, jossain keskellä Viroa. En yleensäkään tiedä mistään yhtään mitään.

Autokuskimme (synttärisankarimme) sairastui eilen, joten oli melkoista säätämistä, että löydettiin toinen kuski ja auto. Nyt kaiken pitäisi olla kunnossa. Yhden puuttuminen porukasta harmittaa.

Olemme vastaanottaneet valituksen, joka ei koske ainoastaan minua vaan useampaa työntekijää. Valituksen saapuminen ei ollut mikään yllätys vaan oikeastaan odotimme milloin se tulee valmiiksi. Selvitysten laatimisessa on kova työ. Sellainenkin työ kuuluu terveydenhuollon työntekijälle.  Valitukset eivät yleensä tule silloin kun on oikeasti tehnyt virheen (kukaan ei ole virheetön) vaan kyse on monesti muusta.

Kärsin blogiväsymyksestä. Sain huorittelevan kommentin. Lukijamäärät putosivat heti kun aurinko ilmaantui taas piilostaan. Kaikki tietävät, ettei se esiinny kuin hetken, joten kannattaa olla ulkona katsomassa sen karismaattista esiintymistä.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kirjan kolme elämää

Pistäydyin divarissa ja satuin vilkaisemaan uutuushyllyä. Käyn usein vilkaisemassa sitä, sillä se on minun karkkihyllyni. Siitä pitäisi pysyä erossa.

Ostin esikoiskirjaseminaaria varten Olavi Koistisen romaanin "Mies joka laski miljardiin" kahdellatoista eurolla. Elokuun alkuun mennessä pitäisi kahlata läpi yhdeksän esikoiskirjaa. Olen lukenut kirjalistalta Riina Paasosen ja Minna Rytisalon (Lempi oli lukupiirikirjamme) teokset.  V sanoi Rytisalon romaanista, ettei jaksa lukea vastenmielisistä ihmisistä, jotka tekevät vääriä valintoja. Romaani sai Hesarin esikoiskirjapalkinnon.

Myyjä kertoi, että 2016 julkaistut teokset on alennettu kellarikerrokseen. Sillä mitättömällä matkalla kirjojen  hinta putoaa alle puoleen. "Ei saa mennä ulos saunaiholla" maksoi viisi euroa. En ostanut.

Muovisiin laatikoihin kasatut kirjat maksoivat enää kaksi euroa. Uutuuskirja ei ole häävi sijoituskohde.

Kuuntelen usein kun asiakkaat tarjoavat mummon Laila Hietamiehiä divariin. Eivät ne kelpaa. Ei kelpaa minunkaan kirjani enää ensi vuonna, jollei joku ihme tapahdu.

Kirjakauppojen ja divarien jälkeen jatkuu kirjan kolmas elämä kirjastoissa kunnes painotuote haudataan varastokirjastoon tai myydään kirjaston poistomyynnissä.


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Vaatimatonta juopottelua

Luokkakokoukseen saapui yhdeksän luokkakaveria kahdestakymmenestä. Ajoimme nyssellä Pispalaan. Söimme munkkeja ja joimme proseccoa Lauri Viidan synnyinkodin liepeillä pikkuruisessa puistossa. Kävimme Pulterissa (joimme luonnollisesti olutta), ajoimme nyssellä keskustaan ja söimme Plevnassa (nautimme olutta ja viiniä). Siirryimme Paapan kapakan terassille (viiniä), laivaravintolaan (viiniä).

Kutsuin porukan luokseni ja seimailimme lahjaksi saamaani samppanjaa ja punaviiniä.

Päätimme lähteä ensi vuonna porukalla Chileen, jossa eräs luokkakaveri asuu. Olemme päättäneet saman asian aiemminkin, emmekä ole matkustaneet mihinkään. Matkasta päättäminen kuuluu luokkakokouksen vakituiseen ohjelmaan.

P:n mielestä nysseajelu oli jännittävintä. Mies ei ollut käyttänyt bussia saatuaan ajokortin joskus 70-luvulla. Moni luokkakaveri oli jäänyt luokalleen. Järjetön systeemi, jos et pärjännyt parissa aineessa jouduit tekemään kaikki muutkin kurssit uudestaan. Luokalle jääneet ovat pärjänneet elämässään erinomaisesti.

Onnistunut tilaisuus siis kaikin puolin. Hävikkinä kirjataan yksi vessanpönttöön pudonnut kännykkä.

Tänään olen makoillut sohvalla ja katsonut Areenalta stand up -komiikkaa. Koomikot kertovat ryyppyreissuistaan, joten oma juopottelu alkaa tuntua kovin vähäiseltä ja amatöörimäiseltä. Suorastaan vaatimatommalta. 

lauantai 20. toukokuuta 2017

Häät

Lapseni vihittiin maistraatissa. A:lla oli morsiuskimppuna parsakaali, jonka varteen oli sidottu vaaleanpunaisia nauhoja. P oli pukeutunut mustaaan kauluspaitaan. Vihkijä vaikutti jotenkin vaivautuneelta. Vihkikaava oli kovin lyhyt ja pari piirsi tussilla sormukset sormiinsa. P on hävittänyt kihlasormuksensa, joten "sormukset" tatuoidaan myöhemmin oikeille paikoilleen. Toimituksen jälkeen vihkijä sanoi "Saatte jäädä tähän tilaan" ja lisäsi perään  "Vähäksi aikaa". Minua tämä kaikki liikutti.

Entinen mieheni oli tuonut P:lle (joka oli aiemmin E) hänen syntymätodistuksensa. Todistukseen ei näköjään laiteta isän nimeä ollenkaan. Tahraiseen paperiin oli ammatikseni kirjattu opiskelija. Tunsin myötätuntoa silloista itseäni kohtaan.

A vaihtoi sukunimensä ennen vihkimistä. Nyt-lehdestä soitettiin ja pyydettiin haastattelua sillä uusi nimi on erikoinen. "Menen juuri naimisiin, voitteko soittaa kohta", A vastasi puhelimeen.

Vihkimisen jälkeen söimme ravintolassa. Tapasin lapseni puolison sukua. Ryhmityimme omien sukulaistemme turvalliseen seuraan. T piti puheen, joka oli alun kömmähdysten jälkeen oikein kiva. Päivitimme ex-mieheni kanssa vanhat tuttumme. Hänen vaimonsa lähetti illalla fb-kaveripyynnön, johon myönnyin. Sopu ja yhteisymmärrys vallitsee.

Juhlat olisivat jatkuneet tamperelaisessa irkkupubissa, jossa kävin vain yhden pienen oluen verran. Matkalla pubiin vasemman jalan stay up -sukka valui polven tienoille ja kiskoin sitä ylöspäin muka niin, ettei kukaan huomaa.

Illalla pyyhin naamaltani vieraat kasvot, jotka kampaajani oli minulle taiteillut. Huomasin, että näytän paljon nuoremmalta ilman meikkiä. Tänään on uusi päivä ja uudet juhlat.

torstai 18. toukokuuta 2017

Hyviä ja huonoja asioita

Olen niin tyytyväinen, etten voi kirjoittaa, sillä tekstin kuuluu olla sarkastista. En ole hymiötyyppi. Kangasalan kirjastossa kysyttiin, mistä oli vaikeinta kirjoittaa. Vastasin, että onnellisesta parisuhteesta.

Pääsen elokuussa esikoiskirjailijaseminaariin, josta olen varovaisesti haaveillut. Seminaari kestää neljä päivää ja siellä on niin kovia tyyppejä, että minua hirvittää. Olihan viime vuosi tasokas esikoiskirjailijavuosi.

Lapseni menee huomenna naimisiin. Näen entisen mieheni, jonka kanssa en ole edes puhunut yhdeksään vuoteen.

Lauantaina tapaan luokkakavereitani täällä Tampereella. Koska Suomi ikävä kyllä voitti tänään jääliekossa, ei M pääse paikalle vaan hän joutuu lähtemään Kölniin kisoja kuvaamaan.

Kerroin eräälle potilaalle todella ikävän uutisen. Kukaan ei ole opettanut miten sellainen yllättävä asia kerrotaan. Saattaa jopa olla niin, että se on kerrottava eri ihmisille eri tavoin.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Kangasalle

Oppaan italialaisesta naapurin miehestä sanottiin, että tämä oli pudonnut lapsena oliivipuusta. Mies ei läpäissyt ajokorttiin vaadittavaa kirjallista koetta. Koska ajokortti oli välimatkojen vuoksi välttämätön,  lääkäri kirjoitti todistuksen, jossa vakuutti, ettei miekkonen onnistu koskaan läpäisemään kyseistä koetta, mutta tarvitsee ajokortin. Todistus vietiin poliisiasemalle ja ajokortti myönnettiin.

Napolilaiset vastustavat kaikenlaisia pakkotoimia. Kun turvavyö tuli pakolliseksi, joku keksi painaa t-paitoja, joiden rinnan poikki kulki turvavyö. Kauempaa katsoen näytti siltä kuin kuski olisi turvallisesti kiinni penkissä.

Kukaan ei taida enää pyytää lääkärintodistusta siitä, ettei voi jostain syystä käyttää turvavyötä tai kypärää. Joskus aiemmin pyyntö oli tavallinen. Mopoa ajavat papat halusivat välttyä hiostavalta päähineeltä kun kerran kaularangassa oli kulumia. Eihän rikkonaisen varren päässä tököttävään nuppiin voi kypärää painaa. Senhän tietävät kaikki.

Italia on vanhaan sivistyssukuun kuuluva tyyppi. Hyvällä itsetunnolla varustettu. Suomi on huutolaispoika, joka on sattumalta päässyt koulutielle. Jos meillä olisi Rooma, Venetsia, Välimeri, Dolomiitit, Parman kinkku, Verdi, Prosecco-viini ja täällä kasvaisi appelsiineja,  olisimme maailman valtiaita. Lähtökohdat huomioiden pärjäämme hyvin.

Esiinnyn huomenna Riina Paasosen kanssa Kangasalan kirjastolla, joten jos sattuu olemaan asiaa sinne päin, niin tulkaa ihmeessä tervehtimään.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ryhmämatkailua

Ostin Veronasta neljän euron huivin. Bussissa huomasin, että kukikkaassa kangaspalassa roikkui varashälytin. Leikkasin hälyttimen irti ja kuljetin laitteen Tiroloon, jossa viskasin sen paikalliseen roskikseen. Ei sitä reikää välttämättä edes huomaa.

Matkustaessa tulee tarve ostaa osa Italiaa mukaan. Jotain pientä kivaa. Vaikka laukku. Laukkuja löytyy lukuisista kaupoista, myyjät ovat kiinalaisia ja käsilaukuissa lukee "Made in Italy". Lopulta turistiryhmän kaikkien naisten toisella olkapäällä roikkuu lähes samanlainen laukku. Halvimmillaan sen on saanut 13 eurolla, joka on vähän sama kuin viiden euron pizza täällä kotipuolessa.

Varashälyttimen voisi matkalle lähtiessään kiinnittää ranteeseen nippusiteillä, ettei vaan tulisi astuttua kauppojen ovista sisälle.

Kun matkustetaan vieraiden ihmisten seurassa, puhutaan matkoista. Ketään ei oikeasti kiinnosta matkakaverin Toscanan reissut. Ne höpinät kuunnellaan vain jotta voidaan puolestaan kertoa viimeisimmästä Dubain matkasta.

Illallispöydässä haravoidaan samasta kaupungista kotoisin olevia tyyppejä, joiden kanssa käydään läpi luokkakaverit, Valion baarit, koulut ja diskot. Ammattia ei kerrota kenellekään. Työstä puhutaan kierrellen ja kaarrellen kuin se olisi joku häpeällinen alapään vaiva.

Kouvolalainen mies oli käynyt vaimonsa kanssa ryhmämatkalla, jossa tutustuttiin Agatha Christien teoksiin ja Emmerdale televisio-ohjelman kuvauspaikoille suuntautuvalla reissulla. Molemmilla matkoilla hän oli ainoa miespuolinen osallistuja.

Bussissa kuulee edessä ja takana istuvien jutut. Yllättäen hieman pysähtyneen näköinen iäkäs nainen onkin pariskunnan aivot eikä toisinpäin. Toinen pariskunta vaihtaa aina olutlaseja kesken illallisen. Nainen saa täydemmän tilalle hieman tyhjemmän. 





sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Eikö olisi jo seuraavan reissun aika?

Eikö olisi jo seuraavan reissun aika, kysyy Booking com. Ei olisi!

Vietin viikon San Zeno du Montagnan (kotoisammin San Zeno vaan) tienoilla valmismatkalla. Näinkin voi matkustaa jos sopeutuu neljänkymmenen hengen porukkaan, eikä ole taipumusta laskea oppaan puheesta elikkä-sanan esiintymistä.

Hotelli sijaitsi pienessä kylässä Garda-järven yläpuolella. San Zenon komeimmalla paikalla ylpisteli hulppea kirkko. Kylästä löytyi kaksi pankkiautomaattia, rautakauppa, huonekalukauppa, herkkukauppa, posti, ruokakauppa ja kahvila nimeltään Dolce Vita. San Zenoa voisi kutsua kirkonkyläksi. Dolce vita -kahvila oli koristeltu joulua, pääsiäistä ja kesäaikaa varten, kaikkea yhtäaikaa. Vaatimattoman, mutta siistin hotellin läheisyydessä laidunsivat lehmät. Yksi pariskunta vaihtoi huonetta sillä ei saanut nukuttua lehmänkellojen kalkkeelta. Matkatoimisto oli varmasti saanut hotellihuoneet melko halvalla.

Huone oli asiallinen kuin munkin kammio, parvekkeelta näkyi parkkipaikka ja sinisenä siintävät vuoret. Huoneesta poistuessa täytyi kävellä käytävää pari metriä ja palata lukitsemaan huone, sillä pimeän käytävän valot eivät syttyneet ilman tuota ylimääräistä liikehdintää.

Aamiaskananmunat piti keittää itse (silloinhan saa juuri sopivat). Opin munan keittämisen rikottuani yhden kananmunan ja valutettuani sen sisällön munakuppiin.

Lähdimme joka aamu töihin bussilla, sillä sivistäviin paikkoihin tutustuminen on turistin päätyö.

Kävimme kauniissa Malcesinen kaupungissa, jonka kirkossa oli vitriiniin aseteltu kaksi pääkalloa ja parin ihmisen reisiluut, en tiedä kenen.

Venetsia ei ollut muuttunut lainkaan siitä kun kävin siellä 17-vuotiaana. Minä taas olen. Turisteja oli tullut lisää, mutta pulut olivat vähentyneet.

Veronassakin olin käynyt aiemmin, kiva kaupunki. Nyt ostin Veronasta mekon.

Matkustimme myös Tiroloon, joka oli kovin sievä. Tirolon ilmaa oli helppo hengittää. Teräspohkeiset pariskunnat kävelivät kylän kaduilla teleskooppisauvoja heilutellen. Tirolosta laskeuduimme hissillä Meranoon. Näin Tirolossa aikuisen miehen, joka oli pukenut päälleen nahkashortsit.

Milano oli Milano, en osaa sanoa muuta.


Viimeisenä kokonaisena matkapäivänä yritin patikoida ihan yksikseni Creroon, mutta menin kai jossain vaiheessa vikaan, sillä päädyin Pai-nimiseen viehättävään tuppukylään. Kävelin vahingossa kaksinkertaisen matkan. Ei satanut, mutta puut olivat aamusateesta märkiä ja polku petollisen liukas. En nähnyt ihmisiä, lehmiä, ankkoja ja hanhia vain. Kylässä oli sähkökatkos, joten sieltä ei saanut kahvia, pizzaa kuitenkin, sillä pizza-uuni lämmitetään koivuhaloilla. Vessanpöntön etsiminen pilkkopimeästä vieraasta vessasta oli kovin vaikeaa. 

Matkaan kuului illallinen hotellissa. Illallinen valittiin edellisenä iltana, valittavana oli kaksi alkuruokaa (tai ei kai se ole alkuruoka, sillä se oli yleensä pastaa) ja kaksi pääruokaa. Jälkiruoka oli kaikille sama. Viinin sai arpoa suppeasta viinilistasta ja sen hinta lisättiin huoneen laskuun. Illallisen jälkeen tarjoilija vei viininlopun keittiöön, josta se kannettiin taas pöytään seuraavana päivänä.

Ruoka oli tuhtia italialaista kotiruokaa. Hotellin omistaja ja yksi tarjoilija olivat kovilla juostessaan ja heitellessään eteemme ruokaa ja viiniä. Tutustuin illallispöydässä siskoksiin, joista toinen oli osallistunut edellisen paavin ja toinen Imelda Marcosin vastaanotolle.

Lensimme Milanosta Helsinkiin uudella koneella, joka pysyi siitäkin huolimatta ilmassa. Kotona olin kolmelta. Kerttu on hyvävoimainen, vaikka sitä ovat hoitaneet vaihtuvat hoitajat. Kiitokset heille. Kaivan matkalaukusta elintarvikkeet ja lähden ulos. Jotain jäi vielä kertomatta, mutta kerron huomenna jos jaksan.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Blogiloma

Serranon kinkku maistuu miellyttävästi kengänpohjalliselta. Jokaisen ohuen siivun välissä on pala muovia, pitää varoa ettei laita leivälle muovinpalaa. Söin kinkkua aamiaiseksi.

Mietteitä eiliseltä illalta: Miksi ihminen ei voi tehdä niitä valmisteluja, joita nukkumaanmeno kunnolliselta ihmiseltä vaatii (hampaiden pesu, naaman puhdistus ja rasvaus, kissankarvojen puhdistus sieraimista yms) ennen kuin on kuolemanväsynyt? Uupuneessa tilassa ne tuntuvat vastenmielisiltä. Miksi joka ilta on suoritettava sama koreografia? Saan ajoittain anarkistisen ajatuksen "En käy pesulla, enkä riisu vaatteitani!" Anarkia jää ajatuksen tasolle. Nyt ymmärrän ihmisiä, jotka sanovat eläneensä riittävän kauan ja tahtovansa jo pois. He eivät jaksa enää ilta- ja aamurutiineja.

Suotta vaan virkistyy iltapuuhissa. Valvoessa voi toisaalta suunnitella huomisen toimia kuten "taidan paistaa aamulla kananmunan" tai "otan kuitenkin matkalle sen isomman matkalaukun".

Viimeiseksi varoitus: Tällainen ihmisestä tulee kun viettää perjantai-illan kissansa kanssa ja lukee Don DeLillon romaania Cosmopolis.

Sängyn päällä lojuu mekkoja, alusvaatteita, kenkiä, kirjoja, muistilehtiöitä, takkeja ja kosmetiikkaa, joka odottaa lopullista triagea: otan mukaan/ en ota. Pakkaan  aina jotain tarpeetonta. Ja jotain ääritärkeää puuttuu ihan varmasti. En löydä ehjää sateenvarjoa, joten siellä ei sada.

Pidän siis pienen tauon (ansaitun loman) blogin päivittämisessä. Palaan viikon päästä naputtelemaan jos selviän hengissä.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Humallu keväästä

Työkaveri tuli eilen töihin mustissa eriparikengissä, toisessa oli korkeampi korko kuin toisessa. Hän huomasi virheen kotipihalla, mutta ei päässyt vaihtamaan jalkineita, sillä ovi oli lukossa, eikä avain ollut sattunut mukaan.

Tamperelaiset humaltuvat tänään keväästä ja vähän muustakin. Ravintoloiden terassit olivat täynnä kun poljin töistä kotiin. Minä humallun puhtaan pyykin esanssisesta tuoksusta. Pesuaine oli tarjouksessa Tokmannilla.

Olen pessyt Kertun hiekkalaatikon, tarjottimen, jolla tarjoilen sille ruokaa, imuroinut, jynssännyt tiskipöydän ja luutunnut keskilattiat. Kunhan olen asetellut avonaisen taidekirjan olohuoneen pöydälle kulttuurikotini on valmis Kertun hoitajia varten. Lähden huomenna lomalle. Eläimen huolto on jaettu kolmelle eläinrakkaalle naiselle. Onhan se Kertullekin vaihtelua.

Hupaisaa tuo tarve näyttää vähän paremmalta kuin on. Ihan läheisille ihmisten edessä ei viitsi enää teeskennellä. 

Minun pitäisi kertoa elämästäni valokuvien kautta. Olen yrittänyt etsiä sopivia kuvia, mutta kaikissa nuoruudenkuvissa kuvattavien toiseen käteen on kasvanut kaljapullo ja toisessa roikkuu savuke. Ei näytä hyvältä, olisi edes jalallinen viinilasi ja edessä lautasellinen äyriäisiä tai muuta hienompien ihmisten ruokaa.

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Tyttönimi

Nyt puuhataan uutta nimilakia. Lapselle voidaan jatkossa antaa neljä etunimeä. Isälleni annettiin täysin sama nimi kuin hänen isälleen ja vain yksi etunimi.  Savossa oli niin köyhää, ettei ollut aikaa keksiä lapsille uusia nimiä eikä useampaa etunimeä kuin se yksi. Kaikki aika meni kivisten peltojen kyntämiseen ja lehmien lypsämiseen. Olisi outoa olla samanniminen kuin oma äiti.

Isän siskoilla oli kylläkin kaksi etunimeä (tai on, toinen heistä on elossa), eivätkä he saaneet äitinsä nimeä. Se olisikin ollut turhaa, sillä naisten sukunimet muuttuivat joka tapauksessa, eivätkä he olisi säilyneet äitinsä nimikopioina.

Jos joku tarvitsee suojakseen uuden identiteetin kannattaa vaihtaa sukunimeksi Mäkinen tai Virtanen. Kun Mäkinen ja Virtanen saavat lapsia voidaan heidän sukunimekseen ottaa runollinen yhdistelmä Mäkinen-Virtanen.

En jaksanut erottuani vaihtaa takaisin tyttönimeäni. Hassu sana, poikanimeä ei ole olemassakaan. Nimen vaihtaminen olisi vaatinut kaikenlaista paperityötä ja erilaisissa toimistoissa lamppaamista. Ajattelin, että samapa tuo, millä nimellä liikun. Myöhemmin olisin halunnut vaihtaa sukunimeni, mutta olin tehnyt monenlaista tällä nimellä, joten en taaskaan viitsinyt tehdä asialle mitään. Pysyn Mäkisenä silkkaa laiskuuttani.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Reilu kahvi

Sokoksen edessä nainen osoitti minua etusormellaan ja sihisi "huora". Kohta nainen käännähti ja osoitti seuraavaa uhria ja sanoi "huora". Tampereella liikkuu paljon huoria.

Ostin kevään ensimmäisen jäätelötötterön. "Kyllä saa ostaa itselleen jäätelöä kun kerran kioski on avattu" sanoin itselleni, mutta en ääneen.

Sain synttärilahjapaketin: kaksi Fingerpori-mukia: Fingepori istuu kahvikuppi edessään. Hänen yläpuolellaan lukee REILU kahvi. "Minä voin mennä puolestasi töihin" kahvi sanoo. Muki on juuri sen kokoinen, että siihen mahtuu aamukahviannokseni.

Olen ollut tänään alakuloinen. Olen kuin Karl Ove Knausgård, joka ei malta olla tuomatta esille omaa "erinomaisuuttaan".  Vaikka mies tekee sen vaivihkaa, ripottelee puheeseensa kuuluisuuksia, lehtijuttuja ja tapaamisia, hän katuu puhumisiaan viikkotolkulla.

Minulla on taikauskoinen varmuus siitä, että kaikki hyvä menee pieleen ihan siitä syystä, etten malta vaieta. Puhun kuitenkin.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Vappu

Humalassa ei saa kirjoittaa, sillä siitä ei mitään hyvää seuraa. Paitsi jos sattuu olemaan Pentti Saarikoski. Eikä silloinkaan ennuste ole hääppöinen.

En minä suoranaisesti humalassa ole, mutta en ihan täysin selvinpäinkään. Käväisin Teatterinkulmalla kuuntelemassa Miskanttia (kuoro) ja laulamassa työväenlauluja ja sen jälkeen kylässä syömässä myöhäistä brunssia. Kyläpaikassa parveili psykiatreja ja siellä sai hyvää ruokaa.

Kyläpaikan katto siinsi kadehdittavan korkealla. Kapeat kierreportaat kiersivät yläkerran makuuhuoneeseen. Kaikki tarvittavat isot remontit oli tehty. Kaunis koti kerrassaan.

Mitään muuta ei tule mieleen. Arki alkaa.

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Verkosto

Eilisiin juhliin oli kutsuttu paljon (jonkun mielestä ehkä liikaa) savolaisia (isäntä on kotoisin Iisalmesta ja emäntä Pielavedeltä).

Juttelin pariskunnan kanssa, joka oli etäisesti tuttu Kuopion ajalta. Mies asusti vuosia sitten jonkin aikaa ex-mieheni veljen kämppäkaverina. Kyse oli siis kovin läheisestä tuttavuudesta. Hädissään ihminen yrittää löytää yhteyden edes johonkin tuttuun.

Keskustelimme siitä miten he olivat tavanneet. Naisen version mukaan mies oli istunut pöydässä häntä vastapäätä ja kysynyt "Oletko lukenut Tuntemattoman sotilaan?". Nainen ei ollut sitä vielä silloin lukenut. Seuraavaksi mies kysyi "Oletko lukenut Sadan vuoden yksinäisyyden?" Sitäkään nainen ei ollut edes avannut. "En minäkään!", mies hihkaisi. Heidän välilleen oli löytynyt selvä kohtalonyhteys. Jos tässäkään ei olisi tärpännyt niin olisiko mies kysynyt seuraavaksi "Oletko lukenut Rikoksen ja rangaistuksen?"

Kun johonkin ihmiseen on ihastunut, etsii kaikenlaisia yhtäläisyyksiä. Ai sinäkin pidät pistaasipähkinöistä, kutiat jalkapohjista, puhut kissallesi, olet horoskoopissa härkä, olet syntynyt Kätilöopistolla ja sinulta on leikattu umpisuoli! Tämä on kohtalo! Näin oli tarkoitettu!

Olen huomannut, että minulle on muodostunut jonkinlainen löyhä verkosto Tampereelle. Verkostot ovat tärkeitä, sillä ne tekevät elämästä helpomman. Sodankylästä kotoisin oleva kampaajani hommasi minulle kämpän elokuvajuhlien ajaksi. Kaupungin majoituskapasiteetti on melko vähäinen ja kauhtuneesta hotellihuoneesta olisi joutunut maksamaan 145 euroa. Siis jos huoneita olisi löytynyt. Luosto-hotellikin oli loppuunvarattu.


lauantai 29. huhtikuuta 2017

Loassa melo

Birminghamissa nuori miestarjoilija kertoi rakastuneensa naiseen, joka asui Helsingissä. Jostain syystä rakkauden kohteet ovat yleensä Tampereelta, mutta tämä oli poikkeuksellisesti pääkaupungista. Suomalaisten naisten perään haikailevat miehet ovat tarjoilijoita, mattokauppiaita tai kioskinmyyjiä. Tai heitä turisti matkallaan kohtaa.

En ole koskaan tavannut ulkomaalaista naista, joka kaipaisi suomalaista miestä. Toki heitäkin varmaan on. Täytyy olla.

Nuori miestarjoilija sanoi minulle "Darling". On kiva olla darling, sweetie (toinen tarjoilija toisessa ravintolassa) tai lady. En koe nimityksiä mitenkään alentavina.

Olen kenties lopultakin aikuinen, sillä lähdin tämän illan juhlista kotiin ajoissa. En tuntenut pippaloista ihanan isännän ja emännän lisäksi kuin pari ihmistä. Seisoin keittiössä ikäänkuin valmiina tiskaamaan tai tekemään pari voileipää.  Keittiössä pyöri paljon toimittajia ja sain tarjouksen, jonka arvoinen en tunne olevani. Saa nähdä toteutuuko se. Ei varmaankaan.

Alivaltiosihteeri- ohjelma esitettiin viimeistä kertaa. Aamulehti kirjoitti asiasta näyttävästi. Jutussa kysyttiin miesten suosikkipalindromeja. Minun suosikkini valituista oli ehdottomasti seuraava:

Olemassaolo: loassa melo.

Tampereella on sotatila tai sitten Tapparan voittoa juhlitaan ilotulituksin. Se on todella turhaa tässä säässä.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Hyvää syntymäpäivää

Juuri kun ehdin oppia, että hotellihuoneen vessanpytty on vedettävä kammen nopealla terävällä alaskiskaisulla (oikeastaan niitä kääntämisiä tarvittiin aina kolme), piti palata kotiin Birminghamista, jossa kävin kouluttautumassa.

Birmingham on Englannin toiseksi suurin kaupunki ja kolmasosa sen asukkaista on tullut muualta. Aidon britin tunnistaa siitä, ettei hän vedä sukkia jalkaan vaan kulkee paljaat varpaat sandaaleista vilkkuen vaikka sataa ihan pikkuisen lunta. Ja suomalaiset ovat muka sisukkaita.

Koulutuksesta en viitsi teille sen enempää kertoa kuin, että britit pitävät erinomaisia luentoja ja nauravat sisäpiirin jutuille, jotka liittyvät valtion haluttomuuteen korvata erilaisia hoitoja. Monella professorilla oli kovin epäbrittiläiseltä kuulostava nimi, mutta suusta soljuu täydellinen brittiaksentti.

Birmingham on vanha teollisuuskaupunki, jota on kovasti siistitty ja joka sopisi hyvin lomakohteeksi. Birminghamissa risteävät kanavat ja kanavien yli on rakennettu kivoja siltoja. Kaupungissa kuuluu olla vettä, muutenhan se ei ole kaupunki.

Eilen illalla järjestettiin joku tikanheittokisa, jonka kunniaksi miesjoukot olivat pukeutuneet merimiehiksi tai kanoiksi yms. Muut juhlistivat iltaa juomalla olutta ja huutamalla.

Vietin syntymäpäiväni KML:n lennolla. Birmingham-Amsterdam välillä komea purseri kantoi eteeni pullollisen cavaa. Pulloon oli kiinnitetty kortti, jossa koneen miehistö onnitteli minua. Amsterdam -Helsinki välillä lentoemäntä ehdotti siirtymistä paikalle, jossa oli enemmän jalkatilaa ja toi taas pullon kuohuviiniä. Voisin melkein ryhtyä nauttimaan lentämisestä.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kauneus on mielentila

Kopio omalta lainaussivultani:

Sateenvarjo
Aineistolaji: Esine
Lainapaikka: Tampereen pääkirjasto (1.4.2017)
19.7.2017
Uusintoja jäljellä 5

Eilisessä Taidesuunnistuksessa keskityin Suomen Trikoon tiloihin, joissa oli mahdollista vierailla taiteilijoiden työtiloissa. Kuvataiteilijat sanoivat "Olen siivonnut täällä monta viikkoa". Ettei kukaan vaan luule, että ateljeessa on aina yhtä siistiä. Silloinhan ei olisi kyse oikeasta taiteilijasta.

Suunnistuksen jälkeen käväisin kirpputorilla, jossa vanhempi mieshenkilö nimitti minua kaunottareksi. Olin kaunis melkein tunnin ajan. Kauneus on mielentila.

Lähden hetkeksi pois tältä kanavalta. En päivitä blogiani ennen launataita. Voikaa hyvin.



sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Elämänjulkaisija

Eilisessä Love Records juhlakonsertissa elämä kulki pikakelauksella silmieni ohitse. Välillä artistin ilmaantuessa lavalle ihmettelimme "Onko tuokin vielä elossa?" Esiintyjissä näkyi ajan kuluminen, vain Sami Hurmerinta näyttää ikuisesti kolmekymmenvuotiaalta.

Mikko Alatalo sai viileän vastaanoton, onhan hän jonkinlainen petturi. Ensin hän oli varteenotettava laulaja, joka ryhtyi esittämään kaikenlaista Syksynsävel-viihdettä ja lopulta hyppäsi kepulaiseksi poliitikoksi. Mies lauloi "Hän on toisen, mutta miksi syyllisyyttä tuntisin" ja kertoi Tapparan voittaneen illan matsin. Yleisö antoi anteeksi.

Tapasin muutamia vanhoja ystäviä väliajalla ja joimme kuohuviiniä. Kun katsoin kelloa (väliajalla pitää ehtiä vessaan) A kysyi "Oletko autolla?" Vastasin katsovani kelloa, jotta näen olenko kävelykunnossa puolentoista tunnin kuluttua. 

Haastattelin Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa esikoiskirjailija Riina Paasosta, joka oli vielä edellisenä päivänä kuumeessa. Ammattini puolesta olisi tuntunut luontevalta kysyä häneltä "Montako päivää sinulla on ollut kuumetta?", "Onko sinulla ripulia?" "Virtsavaivoja?". En kuitenkaan kysynyt. Ihan mukavasti haastattelu meni ja oli siellä kuulijoitakin.

Tämän aamun Hesarissa kirjoitettiin facebookista ja sen erilaisista käyttäjistä. Olen elämänjulkaisija. Olen elämänjulkaisija blogissanikin vaikka jätänkin paljon kertomatta. Epäilen blogin ja facebookin muokkaavan elämääni siihen suuntaan millaisena sen niissä esitän. Tänäänkin minun on osallistuttava taidesuunnistukseen säilyttääkseni itsestäni kuvani kulttuuri-ihmisenä.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Henkilökunnan lukuvinkki

Huomenna pitäisi haastatella Riina Paasosta (Kaikki minkä menetimme, Minerva) Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa Kirjan ja Ruusun päivän tapahtumassa. Kirjailija on kuumeessa, joten saa nähdä miten käy. Toivottavasti hän kykenee nousemaan sairasvuoteeltaan. En ole koskaan haastatellut ketään missään, joten oloni on petollisen luottavainen.

Kävin vakoilemassa esiintymispaikkaa ja huomasin romaanini olevan hienosti esillä.  Kirjasta roikkui lappu, jossa luki Henkilökunnan lukuvinkki.

"Toivoin, että kirja olisi kestänyt loputtomiin" kirjoittaa Ritva. Lämmin kiitos Ritvalle!

Lehdissä on kirjoitettu todella paljon Heli Heinon kirjasta Venuksen vuosi. Kirjan takakannessa mainitaan kirjan olevan tosipohjainen kertomus keski-ikäisen naisen seksuaalisesta heräämisestä ja uudesta rakkaudesta. Lehtijutuista käy ilmi, että "kertomus" on omakohtainen.

Toisten ihmisten seksielämästä lukeminen on yllättäen todella puuduttavaa. Varsinkin kun sukupuolielimistä käytetäään jotenkin lapsenomaisia ilmaisuja, joita en viitsi tässä toistaa.

Kahdenkymmenen sivun jälkeen alkaa kaivata tietoa siitä, mitä kirjan kirjoittaja oikeasti ajattelee, miten hänellä menee töissä, millainen ilma on, miten asunto on kalustettu, lukeeko nainen kirjoja, kuunteleeko musiikkia, millainen suhde hänellä on lapseensa ja onko hänellä ystäviä. Mitä vaan kunhan ei tarvitse lukea yksitoikkoisia ja kökköjä kuvauksia sukupuoliaktin vaiheista.





keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Luovaa toimintaa

Kadotin päivystäessäni VRK-korttini. Kortin häviäminen saa aikaan lähes samanlaisen paniikin kuin Visa-kortin hukkaaminen Pariisissa. Ilman korttia ei voi tehdä lääkärin työtä. VRK-kortti oli jäänyt tietokoneeseen, josta joku oli sen irrottanut. Se löytyi lopulta pöydältä ruttuisten muistilappujen alta.

Käytäviä pitkin hädissäni liikkuessani huomasin opastaulun, jonka joku oli veikeästi muuttanut muodosta KANTATALOON romanttisempaan RANTATALOON. Miten joku jaksaa kulkea tussi taskussaan kylttejä korjailemassa? Voitaneen puhua jopa harrastuksesta, joka ilmeisesti tuottaa tekijälleen mielihyvää ja ohikulkijoille hupia (ainakin toisinaan). Tarkoituksena ei ole sutata, sillä K oli kauniisti ja huomaamattomin vedoin muutettu R:ksi.

Samat tyypit eivät todennäköisesti kirjoita vessojen seinille yksinkertaisia lauseita kuten  "LATE ON HOMO" tai "MIA ON HORO".

Luovaa toimintaa kuitenkin molemmat.


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Valitse sopiva tekosyy

Naispotilas kaivoi vastaanotolta lähtiessään kirjani kassistaan ja pyysi signeerausta. Oli kuulemma lukenut 150 sivua. Kysyin mitä hän haluaa kirjan nimilehdelle kirjoitettavan ja hän vastasi, että saan kirjoittaa mitä tahdon. Kirjoitin päivämäärän, naisen nimen ja oman allekirjoitukseni, josta ei saa mitään selvää.

Olen viettänyt muutaman kauhunhetken arvaillessani signeerauksen pyytäjän nimeä. Tämä nimi löytyi onneksi hoitajan tulostamalta potilaslistalta.

Seuraava tekstini ei ole edistynyt lainkaan. Yksi syy on tieto siitä, että tekeleen parissa on vietettävä ainakin pari vuotta. Jospa tarina ei johda mihinkään.

"Sen ensimmäinen romaani oli sentään ihan hauska", kaikki lopulta sanovat.

Järjestelemme luokkakaverini M:n kanssa luokkatapaamista. Muutama on jo ilmoittautunut, mutta moni ei ole reagoinut viestiin mitenkään. Se tarkoittaa, että olemme heistä niin paskoja, etteivät he jaksa edes keksiä sopivaa tekosyytä. Maailma suorastaan pursuaa tekosyitä: häitä, hautajaisia, mökkiremontteja, työmatkoja, herpes-tulehduksia, ristiäisiä, pikkuserkun syntymäpäiviä,  akvaariokaloja ja kirjovehkoja.

Olen joskus itsekin jättänyt jonkun tuttavan sähköpostin huomioimatta ja soimaan siitä alati itseäni.


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Elämä on brunssi

Perjantaina taloni porraskäytävän seinälle oli ilmaantunut lappu "Vietämme lauantaina syntymäpäiviä. Pahoittelemme meteliä. Lähdemme kaupungille klo 23". Lauantaina klo 20 kylästä tullessani kaikui porraskäytävään laulu "Paljon onnea vaan", eikä sen jälkeen alakerran naapurista  kuulunut pihaustakaan. Mihin voin valittaa?

Kävin sunnuntaina vanhan tuttavan kanssa brunssilla turkkilaisessa ravintolassa. En ymmärrä mikä teki kattauksesta brunssin. Brunssi jatkui sitäpaitsi klo 17 saakka. "Brunssi on aamupäivällä syötävästä runsaan aamiaisen ja lounaan yhdistelmästä tai välimuodosta käytetty nimitys (engl. brunch = breakfast + lunch). Brunssi nautitaan myöhemmin kuin aamiainen, mutta aikaisemmin kuin lounas" sanoo Wikipedia. Ravintolan henkilökunta ei ollut tarkastanut mitä Wikipedia asiasta määrää.  Seisovasta pöydästä ei löytynyt mitään perinteisesti aamiaiseen liittyvää. Kun maailma on jo valmiiksi näin sekaisin, toivoisi jotain pysyvää. Ennakoitavaa. Tässäkin saattaa olla joku salaliitto taustalla.

Lauantain kyläreissulla isäntä sanoi "Älä sitten kirjoita tästä blogissasi". En kirjoita, kuin että ruoka ja seura oli hyvää ja vitsit huonoja.

Elämä on brunssi: aamiaisen ja lounaan yhdistelmä. Kaikki sekaisin: munakkaat, lasagnet ja täytekakut.

Typerä lopetus tällä(kin) kirjoituksella. Ryhdyn keksimään lisää huonoja "elämä on" - vertauksia.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Sekalaista taas

Pääsiäisenä riittää aikaa uskonpohdiskeluille. Missä raamatunkohdassa kielletään naisen otsatukka? Uskonnonopettajani S antoi otsatukkatyttöjen todistuksiin kuutoset.  Uskonnonnumeroni putosi kolmella kun lyhensin otsahiukseni.

Muistan S:n harmaanbeiget terveyskengät, samanväriset sukkahousut ja nutturan. S:n tyyliset naiset ovat hävinneet maan pinnalta.

Pojat levittelivät luokan lattialle nastoja ja seurasimme jännityksellä kun ne upposivat S:n terveyskenkien pohjiin.

Katsoin eilen kyllästysannoksen sarjaa Inside Amy Shumer. Yhdessä sketsissä nainen jättää kapakassa tapaamansa miehen nukkumaan ja lähtee kotiin. Nainen haaveilee heti häistä ja käy katsomassa sopivaa vihkikirkkoa ja yhteistä hautapaikkaa. Mies juo olutta, katsoo televisiosta jalkapalloa kavereidensa kanssa, syö pastaa ja masturboi katsoessaan tomaattikastikepurkin kylkeen liimattua etikettiä, jossa on tanakan italialaismatamin kuva. Kun nainen soittaa niin ei oikein edes muista tätä.

Alkoholihaitat ovat pahoja enkä kannata vahvojen oluiden myymistä kaupoissa ja kioskeissa (kukaan ei tosin ole kysynyt minulta neuvoa). Kuitenkin alkoholi saa paljon hyvää aikaan. Moni rakkaus jäisi löytymättä, tekstiviesti lähettämättä (ai niin niitä ei saanut lähettää humalassa), lapsi syntymättä ja ystävyyssuhde solmimatta ilman alkoholia.

Tästä tuli taas tällainen sekasotku. Lähden tänään Kangasalle syömään, sillä pitäähän pääsiäispöydässä yksi pääsiäisorpo olla.

Pudotin eilen kerjäläisen kippoon euron, jonka löysin taskunpohjalta. Raha oli olematon, mutta kuka alkaa kaivella kukkaroaan Lidlin edessä. Sieltäkin löytyy vain kuitteja ja kortteja. Kerjääminen loppuu kohta ihan itsestään, sillä kerjäliset tuskin hankkivat automaattia, jossa voi vinguttaa pankkikorttia. Se euro symboloin kiitollisuutta, jota sillä hetkellä koin.


perjantai 14. huhtikuuta 2017

Levolle laske Luojani

Kaadoin työpaikan kahvihuoneen pöydällä seisovan suolasirottimen. Sen kaataminen tuottaa kuulemma todella huonoa onnea. Hyvästi omaisuus, terveys, työpaikka ja onni rakkaudessa (mikä onni?). Vaikutuksen voi kumota viskaamalla suolaa vasemman olkapään yli, joten tein sen ja säästyn luultavammin teon kamalilta seurauksilta.  Pyydän anteeksi Mairelta, joka joutuu sen suolan siistimään pöydältä ja lattialta  selkäni takaa.

Sairaalahuoltajan sijainen sanoi, että hän kyllä näkee kuka sotkee ja kuka ei. Minulla on neuroottinen tapa korjata lattialta kaikki mikä sinne putoaa: paperipyyhkeet, puhdistuslaput, laastarien kuoret ja tyhjät neulapakkaukset.

En muuten koskaan kättele potilaita kynnyksen yli, sillä se tietää eripuraa eli tässä tapauksessa oletettavasti valituksia potilasasiamiehelle ja mahdollisesti ylempiinkin valitusasteisiin.

Uskonnollisen pääsiäisen tapahtumien kulku on minulle hieman hämärä. Mitä tapahtuu minäkin päivänä ja miksi pääsiäisen ajankohta vaihtelee. Pääsiäinen merkitsee lähinnä lammaspaistia ja punaviiniä sekä aikaa, jolloin ehtii viedä talvisaappaat vintille.

Eilen sain kylässä nauttia erinomaista parsarisottoa, lammasmakkaraa ja valkoviiniä. Keskustelimme uskonnosta ja uskonnon uhreista. Minä en virallisesti usko, enkä kuulu kirkkoon, mutta saatan hätätilanteessa rukoilla ihan varmuuden vuoksi.  Kotini oli tavallisen uskovainen: tavallaan uskottiin, mutta uskosta ei puhuttu mitään, eikä sitä toteutettu mitenkään.

Molemmat mummoni (toinen heistä oli papin tytär) kuuntelivat radiosta jumalanpalvelukset ja opettivat meidät lapset rukoilemaan "Levolle laske Luojani". Jätin rukouksesta pois kohdan "Sijaltani jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi.",  sillä en halunnut taivaaseen vaan tahdoin jatkaa elämääni maan päällä ja saavuttaa iän, jolloin saisin syödä karkkia niin paljon kuin haluan ja valvoa myöhään.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Yhteinen huumorimme

Kun olin maanantaina lähdössä töistä pyörän lukkoa näprätessä tuntui, että joku oli pielessä. Minulla oli jaloissani kuluneet sisäkengät, joilla tepastelen töissä eivätkä ne saappaat, joilla aamulla lähdin töihin.

Olen tänään katsonut Areenasta viisi jaksoa härskiä naishuumoria (Comedy Central: Inside Amy Schumer). Yhdessä sketsissä nainen saa kaikilta ystävättäriltään lahjaksi vibraattorin. Köyhin ystävätär on askarrellut itse lahjansa.  Muiden vempaimissa on mitä hienompia ominaisuuksia.

Miehet eivät haaveile humoristisista naisista vaan haluavat, että naiset nauravat heidän jutuilleen.

Ihmisten välisessä kemiassa on lopulta paljolti kyse huumorista. Minulla on (omasta mielestäni) hyvä huumorintaju. Jos en ymmärrä jonkun toisen huumoria, sen täytyy olla huonoa.  Samanlaisen huumorin omaavat ihmiset tunnistaa muutamassa minuutissa. Yhteisen huumorin löytäminen on kuin rakastumista ja siihen liittyy kokemus ymmärretyksi tulemisesta. Huumorintajuttomien ihmisten seurassa viettää aikaa vain hätätilassa.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kirjallisuustapahtuma

Vesilahden kahvila-pizzeria on viehättävä paikka. Sen hyllyillä on esillä kaikenlaista pientä ja sievää, jota ihminen ei ihan välttämättä tarvitse. Pikkuruisia pahvisia kananmunarasioita, joissa on kuusi suklaamunaa, ruusutikkareita, mangosalmiakkikaramelleja (ai niin niitä kylläkin tarvitaan) ja kaikenlaista muuta.

Anne Mölsä oli kutsunut minut kahvilaan esittelemään romaaniani "Ei saa mennä ulos saunaiholla". Anne varoitti, että suurta yleisörynnäkköä ei kannata odottaa. Kun Sinikka ja Tiina Nopola esiintyivät kyseisessä viehättävässä miljöössä yleisöä oli paljon, mutta Helsingistä asti matkustanut runoilija ei vesilahtelaisia suuremmin kiinnostanut.

Istuimme Annen kanssa ajoissa kahvilan pöydän ääressä juomassa teetä ja syömässä kääretorttua. Pyörittelin käsissäni suttuista lappua, johon olin kirjoittanut muutamia sekalaisia aiheita, joista aioin puhua.

Puoli seitsemältä katsoimme innoissamme autoa, joka ajoi kahvilan pihaan. Se kaartoi pihalle kääntyäkseen takaisin sinnepäin mistä oli tullut. Meitä alkoi naurattaa melko hysteerisesti.

Lopulta kaksi naista saapui paikalle. He yrittivät tilata pizzaa, mutta pizza-uuni ei ollut lämpimänä. He kertoivat olevansa äiti ja tytär, eikä kumpikaan heistä ollut lukenut kirjaani. Ihan mukavasti kaikki lopulta meni, mutta suurempikin yleisö olisi kelvannut. Anne nosti keskustelun tasoa, kun juttuni luisuivat juoruilun puolelle.

Jotenkin tästä kirjoituksesta olisi saanut hauskemman jos paikalle ei olisi tullut ketään. Nuo kaksi vesilahtelaista, joihin näin pääsin tutustumaan, olivat oikein mukavia. Kahvilassakin kannatti käydä. En voisi asua paikkakunnalla, jossa ei ole kahvilaa, mutta Vesilahdella siis on, joten sinne saattaisin asettua ainakin kesän ajaksi asumaan.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kirjallinen Vesilahti

Menen huomenna puhumaan kirjastani Vesilahdelle (kts linkki). Minua varoitettiin, ettei ole odotettavissa erityistä väentungosta. Olen huolissani, miten saan puolitoista tuntia kulumaan.

Ruusun ja kirjan päivänä haastattelen Riina Paasosta Tampereen akateemisessa kirjakaupassa. Vaikka eihän se enää ole kirjakauppa vaan uutuuskirjoja myydään kodinkoneiden ja astioiden seassa.

Lukupiirimme kokoontui tänään. Tarjolla oli monenlaista piirakkaa, juttelua kirjasta ja vähän sen ulkopuoleltakin. Päätimme, että Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi keskitymme tänä vuonna suomalaiseen kirjallisuuteen.

Seuraava lukupiirikirja on Marja-Liisa Vartion "Hänen olivat linnut". Kirja pitäisi lukea sopivaan aikaan, jos sen lukee liian aikaisin, ei kirjasta muista mitään. Monesti olen kylläkin lukenut romaanin viimeisiä sivuja puoli tuntia ennen tapaamista.

Vietimme eilen kahden naisen syntymäpäiviä, toinen täytti 50 ja toinen 60 vuotta. Tänään on väsyttänyt. Vanheneminen on monin tavoin rankkaa.

Menen pääsiäisenä Kangasalle kylään. Ensin minut kutsuttiin syömään perjantaina. Seuraavana päivänä soitettiin, että voisinko kuitenkin tulla sunnuntaina ja sen jälkeen vaihdettiin vielä lauantaihin. Ehkä päivää ei kannata lukita, sillä saattahan se vielä siirtyä maanantaihin.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Yksi totuus

Tukholmassa kuorma-auto ajoi Åhlensin tavarataloon ja fb profiilikuviin lisättiin tällä kertaa Ruotsin lippu. Kun ihan naapurissa Pietarissa terrori-iskussa kuoli 13 ihmistä ei Venäjän lippuja näkynyt. Ihmiset eivät siis olekaan tasa-arvoisia. No senhän tietää lapsikin.

Ruotsin politiikka on rauhallista eikä uhoavaa kuten itäisen naapurin. Ruotsi on mallioppilas ja Venäjä tarkkailuluokan häirikkö. Silti Pietarissakin tavalliset ihmiset matkustivat metrolla kouluun, töihin, ostoksille ja balettitunnille.

Kun Berliinin muuri purettiin, kaikki tuntui mahdolliselta, jopa ihmisten rauhaisa yhteiselämä. Vaikka eihän se tietenkään niin ole. Maailma kulkee kohti sekasortoa kuin kylpyhuoneen purnukat, jotka joku on joskus järjestänyt ojennukseen.

Vaikka maailma tuhoutuukin niin elämästä on yritettävä nauttia. Kävin eilen työkaverin kanssa Beatles happeningissa Tampere talolla. Pepe Wilbergin kaulukselle valui sama turvallinen takatukka kuin "Rööperiin mä kaipaan niin"-aikoina. Miksi muuttaa hyvää tyyliä. Mies on hieno Beatles-balladien tulkki.

Myös Sloveniassa tehdään erinomaista Beatles-musiikkia. Lavalla keski-ikäisten naisten tunikat hulmusivat kun tanssimme slovenialaisen bändin tahtiin.

Kaksi Beatles-fania oli matkustanut Edinburgiin, tärkeät Beatles-ystäväni S ja E. Eihän koko tilaisuus ole oikein mitään ilman heitä.

Tänään pidettäisiin seminaari otsikolla "Myytit the Beatlesin ympärillä. Esimerkkejä The Beatlesin stemmalaulujen koukuista." En pääse seminaariin, jossa esiintyisi vanha tuttuni Juha Salo. Sunnuntain seminaarissa puhutaan aiheesta "The Beatlesin kappaleet huonoimmasta parhaaseen -yksi totuus." Otsikot herättävät minussa hilpeyttä, mutta en olekaan tosiuskovainen.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Sopivasti lihava selkä

Parikin ihmistä on sanonut, että olen laihtunut. Sen kuulemma näkee selästäni.  En uskalla enää lihoa. En halua, että selässäni hyllyy monta kiloa laardia. Selkäpuolella sitä on kylläkin helpompi kantaa. Ero on sama kuin selkärepulla ja ostoskassilla.

Olen kerran onnitellut potilasta raskaudesta vaikka hän oli vain hieman lihonut. Ehkä raskaus olisi kaiken lisäksi ollut toiveissa. Tilanne oli äärimmäisen nolo, eikä sitä saanut millään kevyellä kommentilla käännettyä positiiviseksi. Opin, ettei kannata onnitella ellei ole nähnyt raskaustestin tulosta tai äitiyspoliklinikan tekstiä. Selkäpuolelta lihova säästyy tällaisilta väärinkäsityksiltä.

Nyt viimeistään ymmärrän, että romaanin elämä on lyhyt. En ole enää sen erään Suomalaisen kirjakaupan myyjien suosikki vaan lappu on pujotettu uuden kirjan väliin. En tunne raastavaa mustasukkaisuutta vaan jotain laimeampaa. Tämä olikin siis vain hetken ihastus, emmekä vietäkään kultahääpäivää yhdessä. Hillitsin itseni myyjien silmien alla enkä repinyt uuden mielitietyn kansia riekaleiksi.

Odotan ihmettä, jolla kirjani saisi lisää lukijoita ennen sen lopullista menehtymistä. Sivujen hapertumista ja kansien haalistumista.  Nyt tajuan, että ne arvostetuimmatkin kirjailijat kelluvat menestyksessä korkeintaan ajan joka asettuu kirjamessujen väliin. Muulloin se tyydytys on saatava ihan vaan kirjoittamisesta.


keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Ruokamuistoja

Valmistin eilen keittoa, johon laitoin säilöttyjä katkarapuja. Tänään lämmitin keittoa, jonka kiinteästä materiaalista olin suurimman osan syönyt, joten lisäsin kookosmaitoiseen liemeen katkarapuja. Koska katkarapuja on melko suuri purkillinen tein töihin evääksi salaattia, johon ripottelin katkarapuja. Huomenna töistä tullessani saatan tehdä katkarapuvoileivän.

Keitosta jäi parsakaalia, jota voin vielä hetken säilyttää jääkaapissa, mutta viikonlopuksi on keksittävä ruoka, johon saan upotettua kyseisen terveellisen vihanneksen. Ruoanvalmistuksestani voisi tehdä kiintoisia kaavioita.

Keittoa valmistaessani muistelin pakasteseitä, joka oli lapsuudessani yleinen proteiinin lähde vaikka proteiinista ei silloin puhuttukaan vaan kalasta. Tuote oli puristettu harmaaksi suorakaiteeksi, joka ei näyttänyt missään määrin kalalta. Koulun keittäjä keitti siitä perunoiden, veden ja maidon kanssa sinertävää keittoa. Kotona suorakaiteesta veistettiin palasia, kasteltiin palat kananmunassa, kieriteltiin vehnäjauhoissa ja paistettiin voissa. Se maistui paremmalta kuin koulun kalakeitto.

Kotona syötiin usein lihakeittoa. Kattila nostettiin monena perättäisenä päivänä hellalle lämpenemään. Kylmänä keiton pintaa peitti kova rasvainen kuori, joka suli lämmitettäessä mukavan makuiseksi liemeksi. Mausteena keitossa käytettiin inhottavia pippureita ja suolaa.

Sunnuntaiksi äiti paistoi uunissa kokonaisen broilerin tai pyöritteli pannulle lihapullia. Vieraille tehtiin sardiiinipitsaa, jonka kanssa aikuiset joivat punaviiniä ja nauroivat typerille jutuille.

Meillä syötiin usein uunipuuroa,  mustikkasoppaa ja vispipuuroa. Lauantai-iltaisin tehtiin pannaria.

Vaikka kukaan ei ollut kuullutkaan Härkiksestä, niin isän serkku oli vegaani. Sitä pidettiin kovin kummallisena. Isän serkun luona leivälle levitettiin tuubista kivan makuista tahnaa. Tuubissa luki Tartex. Sitä ostettiin kotiinkin silloin kuin isän serkku perheineen tuli kylään. Minä en saanut sitä syödä, sillä se oli tarkoitettu vieraille. Ostin myöhemmin tuota tahnaa itselleni ja sen maku oli lievä pettymys.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Elämän tarkoitus

Käy lattialle selällesi ja levitä kätesi suorina sivuille kämmenet kohti kattoa. Vedä lapaluita yhteen ja nosta takaraivosi puoli senttiä lattiasta. Pidä nuppisi vaakasuorassa niin huomaat, miten painava pääsi onkaan. Liikkeessä kuulemma nostetaan päätä kaulan syvillä lihaksilla. Minulla ne ovat niin heikot, että on hämmästyttävää, että pääni pysyy pystyssä eikä heilahtele holtittomasti puolelta toiselle.

Ostin Merete Mazzarellan kirjan "Elämän tarkoitus". Olen tosissani pohtinut mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa on. Jos ihan rehellisesti miettii niin ei juuri mitään.

Pohdin lapsena avaruutta. Minua ahdisti kovasti oma pienuuteni jossain käsittämättömän suuressa. En hyväksynyt sellaisesta käsittettä kuin äärettömyys. Pitäähän jossain tulla seinä vastaan.

Mietin elämäni rajallisuutta ja sitä, että kaikki vain jatkuu jälkeeni kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.  Se ei tuntunut reilulta.

Joulun aikaan televisiossa näytetään Frank Capran elokuvaa "It's a Wonderful Life",  jossa enkeli näyttää epätoivoiselle George Baileylle (James Stewart), minkälainen maailma olisi jos miesparka ei olisi koskaan syntynyt. Georgelle selviää, että koko kaupunki olisi ihan heitteillä ilman häntä. Hyvin siinä lopulta käy. Onnistun aina tiristämään pari joulukyyneltä loppuratkaisun kohdalla.

Meistä monesta ei jää maailmaan kuin elektroniikkaromua, jalkasieni, hyvällä onnella pari lasta ja joku hassu sukutarina.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Erkin pikakivääri

Moni kyselee voisiko Kerttu taas kirjoitta blogiin. Ilmoitan näin yhteisesti, että Kerttu kirjoittaa nykyisin vain rahasta. Ilmaiseksi se ei paina tassullaan ainuttakaan näppäintä.  On vilkutettava vähintään satasen seteliä, että se viitsii nousta kauneusuniltaan.

Blogin pitäminen on talkootyötä, sillä erotuksella, että tätä tehdään yksin, eikä kirjoittamisen jälkeen saa olutta.

Istuin eilen kirjastolla, kun taivaalta alkoi valua vettä. Ei pientä tihkusadetta vaan kaatosade, joka imeytyy hyvin kevytuntuvatakkiin. Ei hätää, lainasin kirjastosta sateenvarjon. Olisin saanut kahvakuulankin jos olisin halunnut. Sateenvarjo piti lainata virkailijalta, eikä lainausautomaattia voinut käyttää.

Tampereella esiintyi eilen Kaseva. M tarjosi ensin 70-luvun tyyliin lihapiirakkaa ja porkkanaraastetta. Laseihin kaadettiin tölkkipunaviiniä, joka oli pieni tyylirikko, sillä pullotettua Egri Bikaveria sen olisi pitänyt olla.

Keikalla oli yllättäen nuoriakin. Olin kuulevinani jonkinlaista väsähtäneisyyttä yhtyeen esiintymisessä. He olivat juuttuneet jonnekin menneisyyteen, mutta kukapa ei olisi.  Me kaikki laulettiin "Hei hei hei Mari". M ja L ostivat baarista Carilloa appelsiinimehulla.  Minulle Carillosta tulee mieleen oksentaminen.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Ennakkoäänestys

Äänestin ennakkoon. Ennakkoon äänestämisessä ei ole samaa juhlavuutta kuin varsinaisena äänestyspäivänä suoritetussa äänestystoimessa.

Tein kansalaisvelvollisuuteni Metso-kirjaston alakerrassa. Heti sisään mennessäni sain äänestyslipun ja piilouduin verhon taakse kirjoittamaan mahdollisimman selkeitä numeroita. Äänestysvirkailija pyysi allekirjoituksen, antoi kuoren, johon äänestyslippuni pujotin ja puikon, jolla äänestyskuoren liimapinnan kostutin. Lopulta suljin kuoren. Mies allekirjoitti paperin, laittoi koko roskan isompaan kuoreen ja pudotti pöydän alla olevaan lootaan. Joka vaiheessa hän selosti, mitä on tekemässä. Alkoi melkein epäilyttää mihin ääneni meni, kun sitä piti niin selitellä.

Äänestysvirkailijani istui rivissä äärimmäisenä vasemmalla. Valitsin miehen, sillä hänen luokseen oli lyhyin kävelymatka. Hyvä valinta, sillä kyllä mies osasi asiansa.

Tämän aamun Hesarissa kirjoitettiin kuntavaaliehdokkaiden tekemistä rikoksista. Jos ehdokkaani sattuisi olemaan rikollinen, en enää voisi asialle mitään.

Oikeana äänestyspäivänä astutaan äänettömän raadin eteen, joka katsoo oletko kelvollinen kansalainen. Kenkien  narina koulun lattiaa vasten melkein särkee korvat ja äänestyslipulla kulkevan kynän ääni on säädyttömän kova. Pelottaa osaako toimia oikein. Kammoan äänestysvirkailijoita. Varsinaiseen äänestyspäivään säästetään ne pelottavimmat yksilöt.

Äänestysurakan jälkeen keitetään äänestyskahvit. Hyvin ansaitut pullakahvit.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Epätäydellistä

Ihminen pyrkii antamaan itsestään vähän paremman kuvan kuin oikeasti on. Kukaan ei kehtaa kuuluttaa miten pikkumainen, kateellinen, mustasukkainen ja sotkuinen oikeasti on.

Olen aikoinani tonkinut entisen mieheni laukkua (kuka ei kaivelisi toisen tavaroita joskus ihan vahingossa) ja löytänyt valkoiset trikoiset bokserit, joihin kaikki työpaikan naiset olivat kirjoittaneet tussilla nimensä ja piirtäneet vielä sydämen kuvia.  Nyt ajatelen, että naiset ovat olleet hauskoja ja silloinen mieheni riittävän huumorintajuinen tuollaiseen lahjaan. En innostunut kalsareista silloin.

Siirrän asioita saamattomuuttani eteenpäin. Keittiössäni retkottaa sähköjohto, joka pitäisi piilottaa siististi listan alle. Lakanani roikkuvat vintillä monta viikkoa vaikka seinällä heristellään sormea, että pyykit on haettava heti kun ne ovat kuivuneet. Lopulta en ole enää varma, onko siellä minun lakanoitani vai ei. Sehän selviää kun kipuaa ripustamaan narulle seuraavaa pussilakanasettiä.

Pidän välillä fb-taukoja, sillä kadehdin muiden elämiä (en eläimiä kuitenkaan). Olen saanut huomattavasti epätäydellisemmän elämän kuin eräät.

Sanotaan, että nyt on paras ikä, oli ikä sitten mikä hyvänsä. Ei pidä paikkaansa. Neljäkymmentä vuotta oli erinomainen ikä. Ikävä kyllä se on jo takana. Pitäisi rakastaa itseään ja miksei siihen kykenekin, kunhan ei tarvitse nähdä omia valokuviaan.

Noita valokuvia katsoo hyväksyvästi jo viiden vuoden kuluttua. Näytinpä silloin hyvältä! Epätäydelliseltä, mutta silti kovasti itseltäni.



torstai 30. maaliskuuta 2017

Lättähiuksinen elämä

Hiukseni tuoksuvat kampaajalta ja tuntuvat vierailta. Niistä tulee omat vasta kun ne näyttävät väsähtäneeltä lankakerältä.

Kampaajani ihmetteli minkä muutoksen olen tehnyt elämääni, sillä hiukseni tuntuvat niin reippailta. Olen nukkunut tavallistakin huonommin,  päällystänyt leipäni kurkulla rasvaisen juuston sijaan ja lukenut dekkarin. Pitää jatkaa samaan malliin.

Lääkäriliitto suosittaa, että lääkärien pitäisi kirjoittaa blogeissaan kriittisesti vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Humpuukista. Kampaajani sukulainen oli hoitanut hänen suonikohjujaan iilimadoilla. En kommentoi. En kritisoi.

Kampaamot ovat naisten aluetta. Siellä voi vaaratta uskoutua vaihdevuosioireistaan tai kuukautiskivuistaan. Hyllyt pursuavat värikkäitä pakkauksia, joilla voisit ehkä saada kauniit hiukset ja onnellisen elämän.  Eteesi kannetaan kuppi kahvia ja otat peltirasiasta keksin tai vaikka kaksi jos olet röyhkeä. Selailet naistenlehtiä, joissa hyvähiuksiset tikkuraajaiset naiset poseeraavat niin kalliissa vaatteissa, ettet raaskisi niitä ostaa.

Lopuksi kampaaja ojentaa pyöreän peilin, jotta näet niskasi ja sanot "Tosi hyvä". Varaat uuden ajan, vedät päähäsi villamyssyn ja pyöräilykypärän ja palaat lättähiuksiseen elämääsi.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

After work

Tampereen taidemuseossa on esillä suomalaisten naistaiteilijoiden töitä otsikolla "Naistaiteilijat modernin murroksessa". Museon seinillä roikkuu tunnettujen taiteilijoiden kuten Helene Schjerfbeckin, Ellen Thesleffin ja Ina Collianderin töitä, mutta löytyy sieltä myös paljon tuntelmattomien taiteilijoiden teoksia.

Tampereen taidemuseo sulkeutuu jo viideltä, joka tekee sinne ehtimisen arkena mahdottomaksi. Ryntäsin museoon tänään klo 16.15 ja sain tietää, että siellä järjestetään "after work"- tapahtuma, joten museo oli avoinna seitsemään. Kaksi naista (joiden nimiä ja asemaa en muista) vetivät museokierrosta, johon kuului oman "taideteoksen" tekeminen. Päätin, että minähän en mitään piirrä.

Heti alkuun annettiin paperia ja tussi, jotka otin kun kerran tarjottiin. Piti sutata muotokuva jonkun näyttelyssä roikkuvan muotokuvan pohjalta. Seuraavassa kohteessa tussilla vetäisty muotokuva väritettiin, leikattiin irti paperista ja liimattiin itse valitulle pohjalle. Lopuksi muotokuvaan lisättiin joku pieni yksityiskohta näyttelyssä esillä olevista tauluista. Sen saimme leikata ihanista kuvioiduista papereista. Paperin sai valita ihan itse.

Kun piirtämiseen otettiin etäisyyttä siten, ettei piirtämisen aikana saanut nostaa tussia irti paperista, piirrosjälkeen kykeni suhtautumaan vähemmän kriittisesti. Lopussa järjestettiin pieni pop up näyttely kaikkien osallistujien töistä.

Kollaasityöni on ollut esillä Tampereen taidemuseossa ainakin kahden minuutin ajan. Samassa huoneessa kuin Ateneumista lainassa oleva Helene Schjerfbeckin maalaus Toipilas.


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Päivän tapahtumat

Tuuli repii maalit talon seinistä ja viskaa kevyemmät kansalaiset katuun.

Muistelin satua, jossa aurinko ja tuuli kilpailivat kumpi saa riisuttua takin kulkijan päältä. Aurinko voitti.

Sanoin potilaalle "Istu tuohon lattialle", mutta osoitin sentään pritsiä. Pritsi on vaatimaton muovilla päällystetty metallijalkainen vuode, jolla potilasta voi tutkia. Sen alla on pyörät ja siinä on jarrutkin. Minun pritsilläni makaa tyyny ja pääpuolessa roikkuu paperirulla, josta saa kiskottua tukevaa paperia pritsin peitoksi. Siinä on oikein mukava loikoilla. Olen kokeillut. Pritsiä voi nostaa ylös ja laskea alas, voimaa ei tarvita, sillä se toimii sähköllä. Painan työkengälläni aina ensin väärää nappia. Mikseivät ne napit voisi olla erivärisiä?

Sana pritsi tulee ruotsin kielen sanasta brits (makuulava,-penkki). Hauskoja nuo ruotsista väännetyt sanat, mummoni käytti niitä ahkerasti: käsveska, hanttuuki, kahveli ja monet muut. Kihveli on myös hauska sana, en tiedä tuleeko sekin läntisestä naapurista ruotsiksi se on sopskyffel.

Lähetin ystävälleni kirjani. Kirjanlähetysprojekti on ollut tekeillä useamman kuukauden. Olin hankkinut kortin, osoitteen ja löytänyt käytetyn pahvisen pakettikuoren. Teippasin kuoren tiukasti kiinni ja kirjoitin päälle ystävän nimen ja osoitteen. Sen tehtyäni huomasin, että kortti jäi paketin ulkopuolelle. Teippasin kortin pakettiin päälle.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Mietteitä sairassohvalta

Sairastin perjantaina vatsataudin, joka ei kestänyt kuin muutaman tunnin. Pahimpien vatsavaivojen väistyttyä on väsyttänyt. Ruoka on maistunut pahvilta.

Mietin minkälaista olisi odottaa vanhana ja sairaana kodinhoitajia tai sukulaisia tulevaksi. Ensin mainitutut pistäytyisivät palkan vuoksi, vilkuilisivat kelloa, vaihtaisivat vaipat ja mättäisivät perunat ja kastikkeen lautaselle. Jälkimmäiset saapuisivat velvollisuudesta tai perinnön toivossa. Minulta ei kylläkään kummoista perintöä jää.

Makasin sohvalla. Luin yhden kirjan (Petri Tammisen Suomen historian) ja katsoin monta osaa Skamia. Säälin itseäni ja regressoiduin. Kukaan ei tarjoillut keltaista jaffaa.

Tänään jaksoin hädin tuskin käydä kävelyllä. Käyskentelin Hatanpäällä, sillä siellä ei tarvitse nousta mäkiä kuten Pyynikillä. Mustat trikoot vilahtelivat näkökenttäni laitamilla ja hävisivät nopeasti horisonttiin.

Olen kyllästyttänyt facebook-kaverini linkeillä, jotka johtavat blogeihin, joissa on kirjoitettu kirjastani. Minä en niihin kyllästy, haluaisin oikeastaan lukea ne moneen kertaan. Olen googlannut kirjaani niin ahkerasti, että Adlibris tarjoaa sitä minulle jokaisella mainoksia sisältävällä nettisivulla. Olen taas saanut pari uutta: Ketjukolaaja oli kriittisempi ja Sauvajyvänen kovin ystävällinen. Linkit saa auki nimiä klikkaamalla tai ainakin toivon niin.




lauantai 25. maaliskuuta 2017

Henkilökunnan suosikki


Hoo Moilanen lähetti minulle kuvan Suomalaisesta kirjakaupasta. Kiitos! Kiva nähdä, että blogisähköpostiin lähettävät postia muutkin kuin Hollie, Juanita, Lorenzo, Leyla, Gary, Ann Julian ja Moses.

Vietin eilisen päivän sairasvuoteella. Ei siis pidäkään paikkaansa, etteivät vatsataudit tartu varttuneisiin kiukkuisiin naisiin. Luin Petri Tammisen Suomen historian, katsoin monta osaa Skamia ja Au-pairit Kanadassa -sarjaa. Lopulta sain kyllikseni makaamisesta, imuroin ja pesin pyykkiä.

Tytär menee toukokuussa naimisiin kumppaninsa kanssa. Pyysin tuolle päivällä vapaata. Vaikka kannatatan täysillä tasa-arvoista avioliittoa, tuntui oudolta pyytää vapaapäivää. Ikäänkuin kahden samaa sukupuolta olevan hääjuhlat eivät olisi samanveroiset kuin miehen ja naisen liitto. On kuitenkin mukavampi sanoa, että lapseni menee naimisiin kuin että hänen parisuhteensa rekisteröidään.

Tänään on pakko tehdä esitelmää, sillä dead line lähestyy uhkaavasti.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kuunvaloa

Kävin hiljattain katsomassa elokuvan Moonlight, enkä innostunut siitä ihan yhtä paljon kuin Oscar-pystien jakajat ja Hesarin kriitikko, vaikka ei se missään nimessä huono ollut. Ihmettelin elokuvan nuoren ujon pojan turpoamista lihaksikkaaksi mieheksi. Elokuvassa Chironin elämän eri vaiheita esittävät eri näyttelijät, eivätkä he todellakaan muistuta toisiaan kovinkaan paljon.

Hollywood elokuvan miesten kuuluu olla lihaksikkaita vaikka he olisivat tiedemiehiä. Ikäänkuin tieteellisiä oivalluksia ei voisi syntyä ruipeloon kroppaan kiinnittyvästä päästä. Hollywood-matemaatikko näyttää kehonrakentajalta. Suomalaisilla matemaatikoilla on narukädet.

Nuoren miehen elämä ei ole näiden ulkonäköpaineiden alla helppoa. Antti Holma kirjoittaa Imagessa, että homomiehetkin etsivät miehekästä (lihaksikasta) kumppania.

Jos ette halua tietää mitään Moonlightin juonesta, niin älkää lukeko tästä eteenpäin.

Elokuvan lopussa Chiron matkustaa koulukaverinsa luo ja tuo vankilan ja huumebisneksen koulima kuntosalin kasvatti sanoo, ettei kukaan muu mies ole koskaan koskenut häneen. Siinä on jotain niin vanhanaikaisen romanttista. Heteroromanttisista tarinoista tuttua vaikka tuon koskemattomuuden syyt ovat ehkä toiset. Tai mistä minä tiedän.

Kun Chiron syö miehen rakkaudella valmistaman aterian, hän irroittelee suustaan kultaiset kuoret, joiden alle kätkeytyy onneksi täydellinen valkoinen hammasrivi.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Hanki kotieläin

Jos sinun ei tarvitse enää nousta keskellä yötä imettämään, odottaa miestä kapakasta, pelätä mitä alaikäisille lapsillesi voi tapahtua kaupungilla, ei hätää, hanki kotieläin. Saat valvoa ja tuntea itsesi tarpeelliseksi. Inhottavaksi mutta hyödylliseksi.

Kerttu ripuloi viime yönä. Kun se osaisikin käydä kissanhiekalla hiljaa, mutta kun on pakko naukua ja pöyhiä hiekkaa äänekkäästi.  Kissanhiekkaa voi totisesti pöyhiä niin, että se häiritsee viereisessä huoneessa nukkuvan yöunta.

Sen jälkeen se tuppautui viereeni nukkumaan ja haisemaan. Kannoin otuksen keskellä yötä kylpyhuoneeseen ja pesin takapuolen saippualla. Vaihdoin äsken lakanat ja toivon rauhallisempaa yötä.

Tämän viikkoisella hoitajallani on tapana tulla huoneeseeni koputtamatta. Hän räväyttää oven auki niin rivakasti, etten ehdi sulkea facebookia. Tosiasiassa otin ohjelman puhelimestani, joten kyttään päivisin vain sähköpostia ja Instagramia. Varsinaisen hoitajani hieman laahustavat askeleet tunnistan. Hän kuuntelee hienotunteisesti oven läpi sanelenko, ja jos en sanele, hän koputtaa varoivaisesti oveen.

Toinen hoitaja tulee silloinkin kun huoneessa on potilas ja vaikka ovenpielessä on pönkkänä punainen valo. En tiedä miten ilmiantaisin ärsyynnykseni. "Minusta tuntuu pahalta, että tulet huoneeseeni koputtamatta". Kuulostaisiko hyvältä? Miksi tällaiset yksinkertaiset asiat ovat niin vaikeita ja monimutkaiset helppoja? Hän ei nimittäin ole mikään paha ihminen.

Se suolistovaivainen makaa tuossa vieressäni ja on niin vaivattoman, viattoman ja lämpöisen oloinen. Voiko kissa sairastua Colitis Ulcerosaan tai Crohnin tautiin? Jos Kertulta pitää leikata paksusuoli ja laittaa avanne ja minä joudun loppuikäni vaihtamaan avannepusseja.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Työnhakijan kävelytesti

Kaimani sanoi, että valitsisi työntekijät kävelynäytteen perusteella. Siitä kuulemma näkee saako jotain aikaiseksi. En tiedä saisinko kävelykriteerin perusteella työpaikkaa. Luultavammin en.

Hesarissa kirjoitettiin, että monilta sairastavaisilta on evätty kalliisiin lääkkeisiin aiemmin annettu toimeentulotuki ja "He joutuvat hankkimaan lääkkeet omista varoistaan", eivät muuten hanki. Eivät osta lääkkeitä ollenkaan.

Lääkkeiden omavastuu on n. 600 euroa vuodessa, joka on kova summa monelle, sillä kalliiden lääkkeiden kohdalla se raha pitäisi löytyä heti, eikä maksu jakaudu usealle kuukaudelle. Ehkä apteekeissa pitäisi tuputtaa samantapaista rahoitusta kuten vaikkapa kodinkoneliikkeissä. Apteekin pitäminen on hyvä bisnes, joten ehkä luottoakin voisi tarjota. Toisaalta monessa Euroopan maissa lääkkeistä ei tarvitse maksaa mitään. Koska omavastuu kertyy kalenterivuosittain loppuvuosi kärvistellään, eikä aloiteta kalliita lääkkeitä kenellekään.  Homma on ihan persiistä.

Eipä muuta tänään. Sain tietoja kirjani myynnistä ja siitä paljonko minulle maksetaan, joka on kuitenkin enemmän kuin luulin. Ei kirjoittamisella kuitenkaan rikastumaan pääse, ei ainakaan ellei satu olemaan Ilkka Remes.