maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kauneus on mielentila

Kopio omalta lainaussivultani:

Sateenvarjo
Aineistolaji: Esine
Lainapaikka: Tampereen pääkirjasto (1.4.2017)
19.7.2017
Uusintoja jäljellä 5

Eilisessä Taidesuunnistuksessa keskityin Suomen Trikoon tiloihin, joissa oli mahdollista vierailla taiteilijoiden työtiloissa. Kuvataiteilijat sanoivat "Olen siivonnut täällä monta viikkoa". Ettei kukaan vaan luule, että ateljeessa on aina yhtä siistiä. Silloinhan ei olisi kyse oikeasta taiteilijasta.

Suunnistuksen jälkeen käväisin kirpputorilla, jossa vanhempi mieshenkilö nimitti minua kaunottareksi. Olin kaunis melkein tunnin ajan. Kauneus on mielentila.

Lähden hetkeksi pois tältä kanavalta. En päivitä blogiani ennen launataita. Voikaa hyvin.



sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Elämänjulkaisija

Eilisessä Love Records juhlakonsertissa elämä kulki pikakelauksella silmieni ohitse. Välillä artistin ilmaantuessa lavalle ihmettelimme "Onko tuokin vielä elossa?" Esiintyjissä näkyi ajan kuluminen, vain Sami Hurmerinta näyttää ikuisesti kolmekymmenvuotiaalta.

Mikko Alatalo sai viileän vastaanoton, onhan hän jonkinlainen petturi. Ensin hän oli varteenotettava laulaja, joka ryhtyi esittämään kaikenlaista Syksynsävel-viihdettä ja lopulta hyppäsi kepulaiseksi poliitikoksi. Mies lauloi "Hän on toisen, mutta miksi syyllisyyttä tuntisin" ja kertoi Tapparan voittaneen illan matsin. Yleisö antoi anteeksi.

Tapasin muutamia vanhoja ystäviä väliajalla ja joimme kuohuviiniä. Kun katsoin kelloa (väliajalla pitää ehtiä vessaan) A kysyi "Oletko autolla?" Vastasin katsovani kelloa, jotta näen olenko kävelykunnossa puolentoista tunnin kuluttua. 

Haastattelin Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa esikoiskirjailija Riina Paasosta, joka oli vielä edellisenä päivänä kuumeessa. Ammattini puolesta olisi tuntunut luontevalta kysyä häneltä "Montako päivää sinulla on ollut kuumetta?", "Onko sinulla ripulia?" "Virtsavaivoja?". En kuitenkaan kysynyt. Ihan mukavasti haastattelu meni ja oli siellä kuulijoitakin.

Tämän aamun Hesarissa kirjoitettiin facebookista ja sen erilaisista käyttäjistä. Olen elämänjulkaisija. Olen elämänjulkaisija blogissanikin vaikka jätänkin paljon kertomatta. Epäilen blogin ja facebookin muokkaavan elämääni siihen suuntaan millaisena sen niissä esitän. Tänäänkin minun on osallistuttava taidesuunnistukseen säilyttääkseni itsestäni kuvani kulttuuri-ihmisenä.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Henkilökunnan lukuvinkki

Huomenna pitäisi haastatella Riina Paasosta (Kaikki minkä menetimme, Minerva) Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa Kirjan ja Ruusun päivän tapahtumassa. Kirjailija on kuumeessa, joten saa nähdä miten käy. Toivottavasti hän kykenee nousemaan sairasvuoteeltaan. En ole koskaan haastatellut ketään missään, joten oloni on petollisen luottavainen.

Kävin vakoilemassa esiintymispaikkaa ja huomasin romaanini olevan hienosti esillä.  Kirjasta roikkui lappu, jossa luki Henkilökunnan lukuvinkki.

"Toivoin, että kirja olisi kestänyt loputtomiin" kirjoittaa Ritva. Lämmin kiitos Ritvalle!

Lehdissä on kirjoitettu todella paljon Heli Heinon kirjasta Venuksen vuosi. Kirjan takakannessa mainitaan kirjan olevan tosipohjainen kertomus keski-ikäisen naisen seksuaalisesta heräämisestä ja uudesta rakkaudesta. Lehtijutuista käy ilmi, että "kertomus" on omakohtainen.

Toisten ihmisten seksielämästä lukeminen on yllättäen todella puuduttavaa. Varsinkin kun sukupuolielimistä käytetäään jotenkin lapsenomaisia ilmaisuja, joita en viitsi tässä toistaa.

Kahdenkymmenen sivun jälkeen alkaa kaivata tietoa siitä, mitä kirjan kirjoittaja oikeasti ajattelee, miten hänellä menee töissä, millainen ilma on, miten asunto on kalustettu, lukeeko nainen kirjoja, kuunteleeko musiikkia, millainen suhde hänellä on lapseensa ja onko hänellä ystäviä. Mitä vaan kunhan ei tarvitse lukea yksitoikkoisia ja kökköjä kuvauksia sukupuoliaktin vaiheista.





keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Luovaa toimintaa

Kadotin päivystäessäni VRK-korttini. Kortin häviäminen saa aikaan lähes samanlaisen paniikin kuin Visa-kortin hukkaaminen Pariisissa. Ilman korttia ei voi tehdä lääkärin työtä. VRK-kortti oli jäänyt tietokoneeseen, josta joku oli sen irrottanut. Se löytyi lopulta pöydältä ruttuisten muistilappujen alta.

Käytäviä pitkin hädissäni liikkuessani huomasin opastaulun, jonka joku oli veikeästi muuttanut muodosta KANTATALOON romanttisempaan RANTATALOON. Miten joku jaksaa kulkea tussi taskussaan kylttejä korjailemassa? Voitaneen puhua jopa harrastuksesta, joka ilmeisesti tuottaa tekijälleen mielihyvää ja ohikulkijoille hupia (ainakin toisinaan). Tarkoituksena ei ole sutata, sillä K oli kauniisti ja huomaamattomin vedoin muutettu R:ksi.

Samat tyypit eivät todennäköisesti kirjoita vessojen seinille yksinkertaisia lauseita kuten  "LATE ON HOMO" tai "MIA ON HORO".

Luovaa toimintaa kuitenkin molemmat.


tiistai 18. huhtikuuta 2017

Valitse sopiva tekosyy

Naispotilas kaivoi vastaanotolta lähtiessään kirjani kassistaan ja pyysi signeerausta. Oli kuulemma lukenut 150 sivua. Kysyin mitä hän haluaa kirjan nimilehdelle kirjoitettavan ja hän vastasi, että saan kirjoittaa mitä tahdon. Kirjoitin päivämäärän, naisen nimen ja oman allekirjoitukseni, josta ei saa mitään selvää.

Olen viettänyt muutaman kauhunhetken arvaillessani signeerauksen pyytäjän nimeä. Tämä nimi löytyi onneksi hoitajan tulostamalta potilaslistalta.

Seuraava tekstini ei ole edistynyt lainkaan. Yksi syy on tieto siitä, että tekeleen parissa on vietettävä ainakin pari vuotta. Jospa tarina ei johda mihinkään.

"Sen ensimmäinen romaani oli sentään ihan hauska", kaikki lopulta sanovat.

Järjestelemme luokkakaverini M:n kanssa luokkatapaamista. Muutama on jo ilmoittautunut, mutta moni ei ole reagoinut viestiin mitenkään. Se tarkoittaa, että olemme heistä niin paskoja, etteivät he jaksa edes keksiä sopivaa tekosyytä. Maailma suorastaan pursuaa tekosyitä: häitä, hautajaisia, mökkiremontteja, työmatkoja, herpes-tulehduksia, ristiäisiä, pikkuserkun syntymäpäiviä,  akvaariokaloja ja kirjovehkoja.

Olen joskus itsekin jättänyt jonkun tuttavan sähköpostin huomioimatta ja soimaan siitä alati itseäni.


maanantai 17. huhtikuuta 2017

Elämä on brunssi

Perjantaina taloni porraskäytävän seinälle oli ilmaantunut lappu "Vietämme lauantaina syntymäpäiviä. Pahoittelemme meteliä. Lähdemme kaupungille klo 23". Lauantaina klo 20 kylästä tullessani kaikui porraskäytävään laulu "Paljon onnea vaan", eikä sen jälkeen alakerran naapurista  kuulunut pihaustakaan. Mihin voin valittaa?

Kävin sunnuntaina vanhan tuttavan kanssa brunssilla turkkilaisessa ravintolassa. En ymmärrä mikä teki kattauksesta brunssin. Brunssi jatkui sitäpaitsi klo 17 saakka. "Brunssi on aamupäivällä syötävästä runsaan aamiaisen ja lounaan yhdistelmästä tai välimuodosta käytetty nimitys (engl. brunch = breakfast + lunch). Brunssi nautitaan myöhemmin kuin aamiainen, mutta aikaisemmin kuin lounas" sanoo Wikipedia. Ravintolan henkilökunta ei ollut tarkastanut mitä Wikipedia asiasta määrää.  Seisovasta pöydästä ei löytynyt mitään perinteisesti aamiaiseen liittyvää. Kun maailma on jo valmiiksi näin sekaisin, toivoisi jotain pysyvää. Ennakoitavaa. Tässäkin saattaa olla joku salaliitto taustalla.

Lauantain kyläreissulla isäntä sanoi "Älä sitten kirjoita tästä blogissasi". En kirjoita, kuin että ruoka ja seura oli hyvää ja vitsit huonoja.

Elämä on brunssi: aamiaisen ja lounaan yhdistelmä. Kaikki sekaisin: munakkaat, lasagnet ja täytekakut.

Typerä lopetus tällä(kin) kirjoituksella. Ryhdyn keksimään lisää huonoja "elämä on" - vertauksia.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Sekalaista taas

Pääsiäisenä riittää aikaa uskonpohdiskeluille. Missä raamatunkohdassa kielletään naisen otsatukka? Uskonnonopettajani S antoi otsatukkatyttöjen todistuksiin kuutoset.  Uskonnonnumeroni putosi kolmella kun lyhensin otsahiukseni.

Muistan S:n harmaanbeiget terveyskengät, samanväriset sukkahousut ja nutturan. S:n tyyliset naiset ovat hävinneet maan pinnalta.

Pojat levittelivät luokan lattialle nastoja ja seurasimme jännityksellä kun ne upposivat S:n terveyskenkien pohjiin.

Katsoin eilen kyllästysannoksen sarjaa Inside Amy Shumer. Yhdessä sketsissä nainen jättää kapakassa tapaamansa miehen nukkumaan ja lähtee kotiin. Nainen haaveilee heti häistä ja käy katsomassa sopivaa vihkikirkkoa ja yhteistä hautapaikkaa. Mies juo olutta, katsoo televisiosta jalkapalloa kavereidensa kanssa, syö pastaa ja masturboi katsoessaan tomaattikastikepurkin kylkeen liimattua etikettiä, jossa on tanakan italialaismatamin kuva. Kun nainen soittaa niin ei oikein edes muista tätä.

Alkoholihaitat ovat pahoja enkä kannata vahvojen oluiden myymistä kaupoissa ja kioskeissa (kukaan ei tosin ole kysynyt minulta neuvoa). Kuitenkin alkoholi saa paljon hyvää aikaan. Moni rakkaus jäisi löytymättä, tekstiviesti lähettämättä (ai niin niitä ei saanut lähettää humalassa), lapsi syntymättä ja ystävyyssuhde solmimatta ilman alkoholia.

Tästä tuli taas tällainen sekasotku. Lähden tänään Kangasalle syömään, sillä pitäähän pääsiäispöydässä yksi pääsiäisorpo olla.

Pudotin eilen kerjäläisen kippoon euron, jonka löysin taskunpohjalta. Raha oli olematon, mutta kuka alkaa kaivella kukkaroaan Lidlin edessä. Sieltäkin löytyy vain kuitteja ja kortteja. Kerjääminen loppuu kohta ihan itsestään, sillä kerjäliset tuskin hankkivat automaattia, jossa voi vinguttaa pankkikorttia. Se euro symboloin kiitollisuutta, jota sillä hetkellä koin.


perjantai 14. huhtikuuta 2017

Levolle laske Luojani

Kaadoin työpaikan kahvihuoneen pöydällä seisovan suolasirottimen. Sen kaataminen tuottaa kuulemma todella huonoa onnea. Hyvästi omaisuus, terveys, työpaikka ja onni rakkaudessa (mikä onni?). Vaikutuksen voi kumota viskaamalla suolaa vasemman olkapään yli, joten tein sen ja säästyn luultavammin teon kamalilta seurauksilta.  Pyydän anteeksi Mairelta, joka joutuu sen suolan siistimään pöydältä ja lattialta  selkäni takaa.

Sairaalahuoltajan sijainen sanoi, että hän kyllä näkee kuka sotkee ja kuka ei. Minulla on neuroottinen tapa korjata lattialta kaikki mikä sinne putoaa: paperipyyhkeet, puhdistuslaput, laastarien kuoret ja tyhjät neulapakkaukset.

En muuten koskaan kättele potilaita kynnyksen yli, sillä se tietää eripuraa eli tässä tapauksessa oletettavasti valituksia potilasasiamiehelle ja mahdollisesti ylempiinkin valitusasteisiin.

Uskonnollisen pääsiäisen tapahtumien kulku on minulle hieman hämärä. Mitä tapahtuu minäkin päivänä ja miksi pääsiäisen ajankohta vaihtelee. Pääsiäinen merkitsee lähinnä lammaspaistia ja punaviiniä sekä aikaa, jolloin ehtii viedä talvisaappaat vintille.

Eilen sain kylässä nauttia erinomaista parsarisottoa, lammasmakkaraa ja valkoviiniä. Keskustelimme uskonnosta ja uskonnon uhreista. Minä en virallisesti usko, enkä kuulu kirkkoon, mutta saatan hätätilanteessa rukoilla ihan varmuuden vuoksi.  Kotini oli tavallisen uskovainen: tavallaan uskottiin, mutta uskosta ei puhuttu mitään, eikä sitä toteutettu mitenkään.

Molemmat mummoni (toinen heistä oli papin tytär) kuuntelivat radiosta jumalanpalvelukset ja opettivat meidät lapset rukoilemaan "Levolle laske Luojani". Jätin rukouksesta pois kohdan "Sijaltani jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi.",  sillä en halunnut taivaaseen vaan tahdoin jatkaa elämääni maan päällä ja saavuttaa iän, jolloin saisin syödä karkkia niin paljon kuin haluan ja valvoa myöhään.

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Yhteinen huumorimme

Kun olin maanantaina lähdössä töistä pyörän lukkoa näprätessä tuntui, että joku oli pielessä. Minulla oli jaloissani kuluneet sisäkengät, joilla tepastelen töissä eivätkä ne saappaat, joilla aamulla lähdin töihin.

Olen tänään katsonut Areenasta viisi jaksoa härskiä naishuumoria (Comedy Central: Inside Amy Schumer). Yhdessä sketsissä nainen saa kaikilta ystävättäriltään lahjaksi vibraattorin. Köyhin ystävätär on askarrellut itse lahjansa.  Muiden vempaimissa on mitä hienompia ominaisuuksia.

Miehet eivät haaveile humoristisista naisista vaan haluavat, että naiset nauravat heidän jutuilleen.

Ihmisten välisessä kemiassa on lopulta paljolti kyse huumorista. Minulla on (omasta mielestäni) hyvä huumorintaju. Jos en ymmärrä jonkun toisen huumoria, sen täytyy olla huonoa.  Samanlaisen huumorin omaavat ihmiset tunnistaa muutamassa minuutissa. Yhteisen huumorin löytäminen on kuin rakastumista ja siihen liittyy kokemus ymmärretyksi tulemisesta. Huumorintajuttomien ihmisten seurassa viettää aikaa vain hätätilassa.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kirjallisuustapahtuma

Vesilahden kahvila-pizzeria on viehättävä paikka. Sen hyllyillä on esillä kaikenlaista pientä ja sievää, jota ihminen ei ihan välttämättä tarvitse. Pikkuruisia pahvisia kananmunarasioita, joissa on kuusi suklaamunaa, ruusutikkareita, mangosalmiakkikaramelleja (ai niin niitä kylläkin tarvitaan) ja kaikenlaista muuta.

Anne Mölsä oli kutsunut minut kahvilaan esittelemään romaaniani "Ei saa mennä ulos saunaiholla". Anne varoitti, että suurta yleisörynnäkköä ei kannata odottaa. Kun Sinikka ja Tiina Nopola esiintyivät kyseisessä viehättävässä miljöössä yleisöä oli paljon, mutta Helsingistä asti matkustanut runoilija ei vesilahtelaisia suuremmin kiinnostanut.

Istuimme Annen kanssa ajoissa kahvilan pöydän ääressä juomassa teetä ja syömässä kääretorttua. Pyörittelin käsissäni suttuista lappua, johon olin kirjoittanut muutamia sekalaisia aiheita, joista aioin puhua.

Puoli seitsemältä katsoimme innoissamme autoa, joka ajoi kahvilan pihaan. Se kaartoi pihalle kääntyäkseen takaisin sinnepäin mistä oli tullut. Meitä alkoi naurattaa melko hysteerisesti.

Lopulta kaksi naista saapui paikalle. He yrittivät tilata pizzaa, mutta pizza-uuni ei ollut lämpimänä. He kertoivat olevansa äiti ja tytär, eikä kumpikaan heistä ollut lukenut kirjaani. Ihan mukavasti kaikki lopulta meni, mutta suurempikin yleisö olisi kelvannut. Anne nosti keskustelun tasoa, kun juttuni luisuivat juoruilun puolelle.

Jotenkin tästä kirjoituksesta olisi saanut hauskemman jos paikalle ei olisi tullut ketään. Nuo kaksi vesilahtelaista, joihin näin pääsin tutustumaan, olivat oikein mukavia. Kahvilassakin kannatti käydä. En voisi asua paikkakunnalla, jossa ei ole kahvilaa, mutta Vesilahdella siis on, joten sinne saattaisin asettua ainakin kesän ajaksi asumaan.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kirjallinen Vesilahti

Menen huomenna puhumaan kirjastani Vesilahdelle (kts linkki). Minua varoitettiin, ettei ole odotettavissa erityistä väentungosta. Olen huolissani, miten saan puolitoista tuntia kulumaan.

Ruusun ja kirjan päivänä haastattelen Riina Paasosta Tampereen akateemisessa kirjakaupassa. Vaikka eihän se enää ole kirjakauppa vaan uutuuskirjoja myydään kodinkoneiden ja astioiden seassa.

Lukupiirimme kokoontui tänään. Tarjolla oli monenlaista piirakkaa, juttelua kirjasta ja vähän sen ulkopuoleltakin. Päätimme, että Suomen satavuotisjuhlien kunniaksi keskitymme tänä vuonna suomalaiseen kirjallisuuteen.

Seuraava lukupiirikirja on Marja-Liisa Vartion "Hänen olivat linnut". Kirja pitäisi lukea sopivaan aikaan, jos sen lukee liian aikaisin, ei kirjasta muista mitään. Monesti olen kylläkin lukenut romaanin viimeisiä sivuja puoli tuntia ennen tapaamista.

Vietimme eilen kahden naisen syntymäpäiviä, toinen täytti 50 ja toinen 60 vuotta. Tänään on väsyttänyt. Vanheneminen on monin tavoin rankkaa.

Menen pääsiäisenä Kangasalle kylään. Ensin minut kutsuttiin syömään perjantaina. Seuraavana päivänä soitettiin, että voisinko kuitenkin tulla sunnuntaina ja sen jälkeen vaihdettiin vielä lauantaihin. Ehkä päivää ei kannata lukita, sillä saattahan se vielä siirtyä maanantaihin.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

Yksi totuus

Tukholmassa kuorma-auto ajoi Åhlensin tavarataloon ja fb profiilikuviin lisättiin tällä kertaa Ruotsin lippu. Kun ihan naapurissa Pietarissa terrori-iskussa kuoli 13 ihmistä ei Venäjän lippuja näkynyt. Ihmiset eivät siis olekaan tasa-arvoisia. No senhän tietää lapsikin.

Ruotsin politiikka on rauhallista eikä uhoavaa kuten itäisen naapurin. Ruotsi on mallioppilas ja Venäjä tarkkailuluokan häirikkö. Silti Pietarissakin tavalliset ihmiset matkustivat metrolla kouluun, töihin, ostoksille ja balettitunnille.

Kun Berliinin muuri purettiin, kaikki tuntui mahdolliselta, jopa ihmisten rauhaisa yhteiselämä. Vaikka eihän se tietenkään niin ole. Maailma kulkee kohti sekasortoa kuin kylpyhuoneen purnukat, jotka joku on joskus järjestänyt ojennukseen.

Vaikka maailma tuhoutuukin niin elämästä on yritettävä nauttia. Kävin eilen työkaverin kanssa Beatles happeningissa Tampere talolla. Pepe Wilbergin kaulukselle valui sama turvallinen takatukka kuin "Rööperiin mä kaipaan niin"-aikoina. Miksi muuttaa hyvää tyyliä. Mies on hieno Beatles-balladien tulkki.

Myös Sloveniassa tehdään erinomaista Beatles-musiikkia. Lavalla keski-ikäisten naisten tunikat hulmusivat kun tanssimme slovenialaisen bändin tahtiin.

Kaksi Beatles-fania oli matkustanut Edinburgiin, tärkeät Beatles-ystäväni S ja E. Eihän koko tilaisuus ole oikein mitään ilman heitä.

Tänään pidettäisiin seminaari otsikolla "Myytit the Beatlesin ympärillä. Esimerkkejä The Beatlesin stemmalaulujen koukuista." En pääse seminaariin, jossa esiintyisi vanha tuttuni Juha Salo. Sunnuntain seminaarissa puhutaan aiheesta "The Beatlesin kappaleet huonoimmasta parhaaseen -yksi totuus." Otsikot herättävät minussa hilpeyttä, mutta en olekaan tosiuskovainen.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Sopivasti lihava selkä

Parikin ihmistä on sanonut, että olen laihtunut. Sen kuulemma näkee selästäni.  En uskalla enää lihoa. En halua, että selässäni hyllyy monta kiloa laardia. Selkäpuolella sitä on kylläkin helpompi kantaa. Ero on sama kuin selkärepulla ja ostoskassilla.

Olen kerran onnitellut potilasta raskaudesta vaikka hän oli vain hieman lihonut. Ehkä raskaus olisi kaiken lisäksi ollut toiveissa. Tilanne oli äärimmäisen nolo, eikä sitä saanut millään kevyellä kommentilla käännettyä positiiviseksi. Opin, ettei kannata onnitella ellei ole nähnyt raskaustestin tulosta tai äitiyspoliklinikan tekstiä. Selkäpuolelta lihova säästyy tällaisilta väärinkäsityksiltä.

Nyt viimeistään ymmärrän, että romaanin elämä on lyhyt. En ole enää sen erään Suomalaisen kirjakaupan myyjien suosikki vaan lappu on pujotettu uuden kirjan väliin. En tunne raastavaa mustasukkaisuutta vaan jotain laimeampaa. Tämä olikin siis vain hetken ihastus, emmekä vietäkään kultahääpäivää yhdessä. Hillitsin itseni myyjien silmien alla enkä repinyt uuden mielitietyn kansia riekaleiksi.

Odotan ihmettä, jolla kirjani saisi lisää lukijoita ennen sen lopullista menehtymistä. Sivujen hapertumista ja kansien haalistumista.  Nyt tajuan, että ne arvostetuimmatkin kirjailijat kelluvat menestyksessä korkeintaan ajan joka asettuu kirjamessujen väliin. Muulloin se tyydytys on saatava ihan vaan kirjoittamisesta.


keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Ruokamuistoja

Valmistin eilen keittoa, johon laitoin säilöttyjä katkarapuja. Tänään lämmitin keittoa, jonka kiinteästä materiaalista olin suurimman osan syönyt, joten lisäsin kookosmaitoiseen liemeen katkarapuja. Koska katkarapuja on melko suuri purkillinen tein töihin evääksi salaattia, johon ripottelin katkarapuja. Huomenna töistä tullessani saatan tehdä katkarapuvoileivän.

Keitosta jäi parsakaalia, jota voin vielä hetken säilyttää jääkaapissa, mutta viikonlopuksi on keksittävä ruoka, johon saan upotettua kyseisen terveellisen vihanneksen. Ruoanvalmistuksestani voisi tehdä kiintoisia kaavioita.

Keittoa valmistaessani muistelin pakasteseitä, joka oli lapsuudessani yleinen proteiinin lähde vaikka proteiinista ei silloin puhuttukaan vaan kalasta. Tuote oli puristettu harmaaksi suorakaiteeksi, joka ei näyttänyt missään määrin kalalta. Koulun keittäjä keitti siitä perunoiden, veden ja maidon kanssa sinertävää keittoa. Kotona suorakaiteesta veistettiin palasia, kasteltiin palat kananmunassa, kieriteltiin vehnäjauhoissa ja paistettiin voissa. Se maistui paremmalta kuin koulun kalakeitto.

Kotona syötiin usein lihakeittoa. Kattila nostettiin monena perättäisenä päivänä hellalle lämpenemään. Kylmänä keiton pintaa peitti kova rasvainen kuori, joka suli lämmitettäessä mukavan makuiseksi liemeksi. Mausteena keitossa käytettiin inhottavia pippureita ja suolaa.

Sunnuntaiksi äiti paistoi uunissa kokonaisen broilerin tai pyöritteli pannulle lihapullia. Vieraille tehtiin sardiiinipitsaa, jonka kanssa aikuiset joivat punaviiniä ja nauroivat typerille jutuille.

Meillä syötiin usein uunipuuroa,  mustikkasoppaa ja vispipuuroa. Lauantai-iltaisin tehtiin pannaria.

Vaikka kukaan ei ollut kuullutkaan Härkiksestä, niin isän serkku oli vegaani. Sitä pidettiin kovin kummallisena. Isän serkun luona leivälle levitettiin tuubista kivan makuista tahnaa. Tuubissa luki Tartex. Sitä ostettiin kotiinkin silloin kuin isän serkku perheineen tuli kylään. Minä en saanut sitä syödä, sillä se oli tarkoitettu vieraille. Ostin myöhemmin tuota tahnaa itselleni ja sen maku oli lievä pettymys.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Elämän tarkoitus

Käy lattialle selällesi ja levitä kätesi suorina sivuille kämmenet kohti kattoa. Vedä lapaluita yhteen ja nosta takaraivosi puoli senttiä lattiasta. Pidä nuppisi vaakasuorassa niin huomaat, miten painava pääsi onkaan. Liikkeessä kuulemma nostetaan päätä kaulan syvillä lihaksilla. Minulla ne ovat niin heikot, että on hämmästyttävää, että pääni pysyy pystyssä eikä heilahtele holtittomasti puolelta toiselle.

Ostin Merete Mazzarellan kirjan "Elämän tarkoitus". Olen tosissani pohtinut mitä ihmeen järkeä tässä kaikessa on. Jos ihan rehellisesti miettii niin ei juuri mitään.

Pohdin lapsena avaruutta. Minua ahdisti kovasti oma pienuuteni jossain käsittämättömän suuressa. En hyväksynyt sellaisesta käsittettä kuin äärettömyys. Pitäähän jossain tulla seinä vastaan.

Mietin elämäni rajallisuutta ja sitä, että kaikki vain jatkuu jälkeeni kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.  Se ei tuntunut reilulta.

Joulun aikaan televisiossa näytetään Frank Capran elokuvaa "It's a Wonderful Life",  jossa enkeli näyttää epätoivoiselle George Baileylle (James Stewart), minkälainen maailma olisi jos miesparka ei olisi koskaan syntynyt. Georgelle selviää, että koko kaupunki olisi ihan heitteillä ilman häntä. Hyvin siinä lopulta käy. Onnistun aina tiristämään pari joulukyyneltä loppuratkaisun kohdalla.

Meistä monesta ei jää maailmaan kuin elektroniikkaromua, jalkasieni, hyvällä onnella pari lasta ja joku hassu sukutarina.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Erkin pikakivääri

Moni kyselee voisiko Kerttu taas kirjoitta blogiin. Ilmoitan näin yhteisesti, että Kerttu kirjoittaa nykyisin vain rahasta. Ilmaiseksi se ei paina tassullaan ainuttakaan näppäintä.  On vilkutettava vähintään satasen seteliä, että se viitsii nousta kauneusuniltaan.

Blogin pitäminen on talkootyötä, sillä erotuksella, että tätä tehdään yksin, eikä kirjoittamisen jälkeen saa olutta.

Istuin eilen kirjastolla, kun taivaalta alkoi valua vettä. Ei pientä tihkusadetta vaan kaatosade, joka imeytyy hyvin kevytuntuvatakkiin. Ei hätää, lainasin kirjastosta sateenvarjon. Olisin saanut kahvakuulankin jos olisin halunnut. Sateenvarjo piti lainata virkailijalta, eikä lainausautomaattia voinut käyttää.

Tampereella esiintyi eilen Kaseva. M tarjosi ensin 70-luvun tyyliin lihapiirakkaa ja porkkanaraastetta. Laseihin kaadettiin tölkkipunaviiniä, joka oli pieni tyylirikko, sillä pullotettua Egri Bikaveria sen olisi pitänyt olla.

Keikalla oli yllättäen nuoriakin. Olin kuulevinani jonkinlaista väsähtäneisyyttä yhtyeen esiintymisessä. He olivat juuttuneet jonnekin menneisyyteen, mutta kukapa ei olisi.  Me kaikki laulettiin "Hei hei hei Mari". M ja L ostivat baarista Carilloa appelsiinimehulla.  Minulle Carillosta tulee mieleen oksentaminen.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Ennakkoäänestys

Äänestin ennakkoon. Ennakkoon äänestämisessä ei ole samaa juhlavuutta kuin varsinaisena äänestyspäivänä suoritetussa äänestystoimessa.

Tein kansalaisvelvollisuuteni Metso-kirjaston alakerrassa. Heti sisään mennessäni sain äänestyslipun ja piilouduin verhon taakse kirjoittamaan mahdollisimman selkeitä numeroita. Äänestysvirkailija pyysi allekirjoituksen, antoi kuoren, johon äänestyslippuni pujotin ja puikon, jolla äänestyskuoren liimapinnan kostutin. Lopulta suljin kuoren. Mies allekirjoitti paperin, laittoi koko roskan isompaan kuoreen ja pudotti pöydän alla olevaan lootaan. Joka vaiheessa hän selosti, mitä on tekemässä. Alkoi melkein epäilyttää mihin ääneni meni, kun sitä piti niin selitellä.

Äänestysvirkailijani istui rivissä äärimmäisenä vasemmalla. Valitsin miehen, sillä hänen luokseen oli lyhyin kävelymatka. Hyvä valinta, sillä kyllä mies osasi asiansa.

Tämän aamun Hesarissa kirjoitettiin kuntavaaliehdokkaiden tekemistä rikoksista. Jos ehdokkaani sattuisi olemaan rikollinen, en enää voisi asialle mitään.

Oikeana äänestyspäivänä astutaan äänettömän raadin eteen, joka katsoo oletko kelvollinen kansalainen. Kenkien  narina koulun lattiaa vasten melkein särkee korvat ja äänestyslipulla kulkevan kynän ääni on säädyttömän kova. Pelottaa osaako toimia oikein. Kammoan äänestysvirkailijoita. Varsinaiseen äänestyspäivään säästetään ne pelottavimmat yksilöt.

Äänestysurakan jälkeen keitetään äänestyskahvit. Hyvin ansaitut pullakahvit.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Epätäydellistä

Ihminen pyrkii antamaan itsestään vähän paremman kuvan kuin oikeasti on. Kukaan ei kehtaa kuuluttaa miten pikkumainen, kateellinen, mustasukkainen ja sotkuinen oikeasti on.

Olen aikoinani tonkinut entisen mieheni laukkua (kuka ei kaivelisi toisen tavaroita joskus ihan vahingossa) ja löytänyt valkoiset trikoiset bokserit, joihin kaikki työpaikan naiset olivat kirjoittaneet tussilla nimensä ja piirtäneet vielä sydämen kuvia.  Nyt ajatelen, että naiset ovat olleet hauskoja ja silloinen mieheni riittävän huumorintajuinen tuollaiseen lahjaan. En innostunut kalsareista silloin.

Siirrän asioita saamattomuuttani eteenpäin. Keittiössäni retkottaa sähköjohto, joka pitäisi piilottaa siististi listan alle. Lakanani roikkuvat vintillä monta viikkoa vaikka seinällä heristellään sormea, että pyykit on haettava heti kun ne ovat kuivuneet. Lopulta en ole enää varma, onko siellä minun lakanoitani vai ei. Sehän selviää kun kipuaa ripustamaan narulle seuraavaa pussilakanasettiä.

Pidän välillä fb-taukoja, sillä kadehdin muiden elämiä (en eläimiä kuitenkaan). Olen saanut huomattavasti epätäydellisemmän elämän kuin eräät.

Sanotaan, että nyt on paras ikä, oli ikä sitten mikä hyvänsä. Ei pidä paikkaansa. Neljäkymmentä vuotta oli erinomainen ikä. Ikävä kyllä se on jo takana. Pitäisi rakastaa itseään ja miksei siihen kykenekin, kunhan ei tarvitse nähdä omia valokuviaan.

Noita valokuvia katsoo hyväksyvästi jo viiden vuoden kuluttua. Näytinpä silloin hyvältä! Epätäydelliseltä, mutta silti kovasti itseltäni.



torstai 30. maaliskuuta 2017

Lättähiuksinen elämä

Hiukseni tuoksuvat kampaajalta ja tuntuvat vierailta. Niistä tulee omat vasta kun ne näyttävät väsähtäneeltä lankakerältä.

Kampaajani ihmetteli minkä muutoksen olen tehnyt elämääni, sillä hiukseni tuntuvat niin reippailta. Olen nukkunut tavallistakin huonommin,  päällystänyt leipäni kurkulla rasvaisen juuston sijaan ja lukenut dekkarin. Pitää jatkaa samaan malliin.

Lääkäriliitto suosittaa, että lääkärien pitäisi kirjoittaa blogeissaan kriittisesti vaihtoehtoisista hoitomuodoista. Humpuukista. Kampaajani sukulainen oli hoitanut hänen suonikohjujaan iilimadoilla. En kommentoi. En kritisoi.

Kampaamot ovat naisten aluetta. Siellä voi vaaratta uskoutua vaihdevuosioireistaan tai kuukautiskivuistaan. Hyllyt pursuavat värikkäitä pakkauksia, joilla voisit ehkä saada kauniit hiukset ja onnellisen elämän.  Eteesi kannetaan kuppi kahvia ja otat peltirasiasta keksin tai vaikka kaksi jos olet röyhkeä. Selailet naistenlehtiä, joissa hyvähiuksiset tikkuraajaiset naiset poseeraavat niin kalliissa vaatteissa, ettet raaskisi niitä ostaa.

Lopuksi kampaaja ojentaa pyöreän peilin, jotta näet niskasi ja sanot "Tosi hyvä". Varaat uuden ajan, vedät päähäsi villamyssyn ja pyöräilykypärän ja palaat lättähiuksiseen elämääsi.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

After work

Tampereen taidemuseossa on esillä suomalaisten naistaiteilijoiden töitä otsikolla "Naistaiteilijat modernin murroksessa". Museon seinillä roikkuu tunnettujen taiteilijoiden kuten Helene Schjerfbeckin, Ellen Thesleffin ja Ina Collianderin töitä, mutta löytyy sieltä myös paljon tuntelmattomien taiteilijoiden teoksia.

Tampereen taidemuseo sulkeutuu jo viideltä, joka tekee sinne ehtimisen arkena mahdottomaksi. Ryntäsin museoon tänään klo 16.15 ja sain tietää, että siellä järjestetään "after work"- tapahtuma, joten museo oli avoinna seitsemään. Kaksi naista (joiden nimiä ja asemaa en muista) vetivät museokierrosta, johon kuului oman "taideteoksen" tekeminen. Päätin, että minähän en mitään piirrä.

Heti alkuun annettiin paperia ja tussi, jotka otin kun kerran tarjottiin. Piti sutata muotokuva jonkun näyttelyssä roikkuvan muotokuvan pohjalta. Seuraavassa kohteessa tussilla vetäisty muotokuva väritettiin, leikattiin irti paperista ja liimattiin itse valitulle pohjalle. Lopuksi muotokuvaan lisättiin joku pieni yksityiskohta näyttelyssä esillä olevista tauluista. Sen saimme leikata ihanista kuvioiduista papereista. Paperin sai valita ihan itse.

Kun piirtämiseen otettiin etäisyyttä siten, ettei piirtämisen aikana saanut nostaa tussia irti paperista, piirrosjälkeen kykeni suhtautumaan vähemmän kriittisesti. Lopussa järjestettiin pieni pop up näyttely kaikkien osallistujien töistä.

Kollaasityöni on ollut esillä Tampereen taidemuseossa ainakin kahden minuutin ajan. Samassa huoneessa kuin Ateneumista lainassa oleva Helene Schjerfbeckin maalaus Toipilas.


maanantai 27. maaliskuuta 2017

Päivän tapahtumat

Tuuli repii maalit talon seinistä ja viskaa kevyemmät kansalaiset katuun.

Muistelin satua, jossa aurinko ja tuuli kilpailivat kumpi saa riisuttua takin kulkijan päältä. Aurinko voitti.

Sanoin potilaalle "Istu tuohon lattialle", mutta osoitin sentään pritsiä. Pritsi on vaatimaton muovilla päällystetty metallijalkainen vuode, jolla potilasta voi tutkia. Sen alla on pyörät ja siinä on jarrutkin. Minun pritsilläni makaa tyyny ja pääpuolessa roikkuu paperirulla, josta saa kiskottua tukevaa paperia pritsin peitoksi. Siinä on oikein mukava loikoilla. Olen kokeillut. Pritsiä voi nostaa ylös ja laskea alas, voimaa ei tarvita, sillä se toimii sähköllä. Painan työkengälläni aina ensin väärää nappia. Mikseivät ne napit voisi olla erivärisiä?

Sana pritsi tulee ruotsin kielen sanasta brits (makuulava,-penkki). Hauskoja nuo ruotsista väännetyt sanat, mummoni käytti niitä ahkerasti: käsveska, hanttuuki, kahveli ja monet muut. Kihveli on myös hauska sana, en tiedä tuleeko sekin läntisestä naapurista ruotsiksi se on sopskyffel.

Lähetin ystävälleni kirjani. Kirjanlähetysprojekti on ollut tekeillä useamman kuukauden. Olin hankkinut kortin, osoitteen ja löytänyt käytetyn pahvisen pakettikuoren. Teippasin kuoren tiukasti kiinni ja kirjoitin päälle ystävän nimen ja osoitteen. Sen tehtyäni huomasin, että kortti jäi paketin ulkopuolelle. Teippasin kortin pakettiin päälle.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Mietteitä sairassohvalta

Sairastin perjantaina vatsataudin, joka ei kestänyt kuin muutaman tunnin. Pahimpien vatsavaivojen väistyttyä on väsyttänyt. Ruoka on maistunut pahvilta.

Mietin minkälaista olisi odottaa vanhana ja sairaana kodinhoitajia tai sukulaisia tulevaksi. Ensin mainitutut pistäytyisivät palkan vuoksi, vilkuilisivat kelloa, vaihtaisivat vaipat ja mättäisivät perunat ja kastikkeen lautaselle. Jälkimmäiset saapuisivat velvollisuudesta tai perinnön toivossa. Minulta ei kylläkään kummoista perintöä jää.

Makasin sohvalla. Luin yhden kirjan (Petri Tammisen Suomen historian) ja katsoin monta osaa Skamia. Säälin itseäni ja regressoiduin. Kukaan ei tarjoillut keltaista jaffaa.

Tänään jaksoin hädin tuskin käydä kävelyllä. Käyskentelin Hatanpäällä, sillä siellä ei tarvitse nousta mäkiä kuten Pyynikillä. Mustat trikoot vilahtelivat näkökenttäni laitamilla ja hävisivät nopeasti horisonttiin.

Olen kyllästyttänyt facebook-kaverini linkeillä, jotka johtavat blogeihin, joissa on kirjoitettu kirjastani. Minä en niihin kyllästy, haluaisin oikeastaan lukea ne moneen kertaan. Olen googlannut kirjaani niin ahkerasti, että Adlibris tarjoaa sitä minulle jokaisella mainoksia sisältävällä nettisivulla. Olen taas saanut pari uutta: Ketjukolaaja oli kriittisempi ja Sauvajyvänen kovin ystävällinen. Linkit saa auki nimiä klikkaamalla tai ainakin toivon niin.




lauantai 25. maaliskuuta 2017

Henkilökunnan suosikki


Hoo Moilanen lähetti minulle kuvan Suomalaisesta kirjakaupasta. Kiitos! Kiva nähdä, että blogisähköpostiin lähettävät postia muutkin kuin Hollie, Juanita, Lorenzo, Leyla, Gary, Ann Julian ja Moses.

Vietin eilisen päivän sairasvuoteella. Ei siis pidäkään paikkaansa, etteivät vatsataudit tartu varttuneisiin kiukkuisiin naisiin. Luin Petri Tammisen Suomen historian, katsoin monta osaa Skamia ja Au-pairit Kanadassa -sarjaa. Lopulta sain kyllikseni makaamisesta, imuroin ja pesin pyykkiä.

Tytär menee toukokuussa naimisiin kumppaninsa kanssa. Pyysin tuolle päivällä vapaata. Vaikka kannatatan täysillä tasa-arvoista avioliittoa, tuntui oudolta pyytää vapaapäivää. Ikäänkuin kahden samaa sukupuolta olevan hääjuhlat eivät olisi samanveroiset kuin miehen ja naisen liitto. On kuitenkin mukavampi sanoa, että lapseni menee naimisiin kuin että hänen parisuhteensa rekisteröidään.

Tänään on pakko tehdä esitelmää, sillä dead line lähestyy uhkaavasti.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kuunvaloa

Kävin hiljattain katsomassa elokuvan Moonlight, enkä innostunut siitä ihan yhtä paljon kuin Oscar-pystien jakajat ja Hesarin kriitikko, vaikka ei se missään nimessä huono ollut. Ihmettelin elokuvan nuoren ujon pojan turpoamista lihaksikkaaksi mieheksi. Elokuvassa Chironin elämän eri vaiheita esittävät eri näyttelijät, eivätkä he todellakaan muistuta toisiaan kovinkaan paljon.

Hollywood elokuvan miesten kuuluu olla lihaksikkaita vaikka he olisivat tiedemiehiä. Ikäänkuin tieteellisiä oivalluksia ei voisi syntyä ruipeloon kroppaan kiinnittyvästä päästä. Hollywood-matemaatikko näyttää kehonrakentajalta. Suomalaisilla matemaatikoilla on narukädet.

Nuoren miehen elämä ei ole näiden ulkonäköpaineiden alla helppoa. Antti Holma kirjoittaa Imagessa, että homomiehetkin etsivät miehekästä (lihaksikasta) kumppania.

Jos ette halua tietää mitään Moonlightin juonesta, niin älkää lukeko tästä eteenpäin.

Elokuvan lopussa Chiron matkustaa koulukaverinsa luo ja tuo vankilan ja huumebisneksen koulima kuntosalin kasvatti sanoo, ettei kukaan muu mies ole koskaan koskenut häneen. Siinä on jotain niin vanhanaikaisen romanttista. Heteroromanttisista tarinoista tuttua vaikka tuon koskemattomuuden syyt ovat ehkä toiset. Tai mistä minä tiedän.

Kun Chiron syö miehen rakkaudella valmistaman aterian, hän irroittelee suustaan kultaiset kuoret, joiden alle kätkeytyy onneksi täydellinen valkoinen hammasrivi.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Hanki kotieläin

Jos sinun ei tarvitse enää nousta keskellä yötä imettämään, odottaa miestä kapakasta, pelätä mitä alaikäisille lapsillesi voi tapahtua kaupungilla, ei hätää, hanki kotieläin. Saat valvoa ja tuntea itsesi tarpeelliseksi. Inhottavaksi mutta hyödylliseksi.

Kerttu ripuloi viime yönä. Kun se osaisikin käydä kissanhiekalla hiljaa, mutta kun on pakko naukua ja pöyhiä hiekkaa äänekkäästi.  Kissanhiekkaa voi totisesti pöyhiä niin, että se häiritsee viereisessä huoneessa nukkuvan yöunta.

Sen jälkeen se tuppautui viereeni nukkumaan ja haisemaan. Kannoin otuksen keskellä yötä kylpyhuoneeseen ja pesin takapuolen saippualla. Vaihdoin äsken lakanat ja toivon rauhallisempaa yötä.

Tämän viikkoisella hoitajallani on tapana tulla huoneeseeni koputtamatta. Hän räväyttää oven auki niin rivakasti, etten ehdi sulkea facebookia. Tosiasiassa otin ohjelman puhelimestani, joten kyttään päivisin vain sähköpostia ja Instagramia. Varsinaisen hoitajani hieman laahustavat askeleet tunnistan. Hän kuuntelee hienotunteisesti oven läpi sanelenko, ja jos en sanele, hän koputtaa varoivaisesti oveen.

Toinen hoitaja tulee silloinkin kun huoneessa on potilas ja vaikka ovenpielessä on pönkkänä punainen valo. En tiedä miten ilmiantaisin ärsyynnykseni. "Minusta tuntuu pahalta, että tulet huoneeseeni koputtamatta". Kuulostaisiko hyvältä? Miksi tällaiset yksinkertaiset asiat ovat niin vaikeita ja monimutkaiset helppoja? Hän ei nimittäin ole mikään paha ihminen.

Se suolistovaivainen makaa tuossa vieressäni ja on niin vaivattoman, viattoman ja lämpöisen oloinen. Voiko kissa sairastua Colitis Ulcerosaan tai Crohnin tautiin? Jos Kertulta pitää leikata paksusuoli ja laittaa avanne ja minä joudun loppuikäni vaihtamaan avannepusseja.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Työnhakijan kävelytesti

Kaimani sanoi, että valitsisi työntekijät kävelynäytteen perusteella. Siitä kuulemma näkee saako jotain aikaiseksi. En tiedä saisinko kävelykriteerin perusteella työpaikkaa. Luultavammin en.

Hesarissa kirjoitettiin, että monilta sairastavaisilta on evätty kalliisiin lääkkeisiin aiemmin annettu toimeentulotuki ja "He joutuvat hankkimaan lääkkeet omista varoistaan", eivät muuten hanki. Eivät osta lääkkeitä ollenkaan.

Lääkkeiden omavastuu on n. 600 euroa vuodessa, joka on kova summa monelle, sillä kalliiden lääkkeiden kohdalla se raha pitäisi löytyä heti, eikä maksu jakaudu usealle kuukaudelle. Ehkä apteekeissa pitäisi tuputtaa samantapaista rahoitusta kuten vaikkapa kodinkoneliikkeissä. Apteekin pitäminen on hyvä bisnes, joten ehkä luottoakin voisi tarjota. Toisaalta monessa Euroopan maissa lääkkeistä ei tarvitse maksaa mitään. Koska omavastuu kertyy kalenterivuosittain loppuvuosi kärvistellään, eikä aloiteta kalliita lääkkeitä kenellekään.  Homma on ihan persiistä.

Eipä muuta tänään. Sain tietoja kirjani myynnistä ja siitä paljonko minulle maksetaan, joka on kuitenkin enemmän kuin luulin. Ei kirjoittamisella kuitenkaan rikastumaan pääse, ei ainakaan ellei satu olemaan Ilkka Remes.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Tavoite saavutettu

Kahdeksankymppinen mies steppasi vastaanotollani näyttääkseen miten hyvin hän jakselee. Nousi seisomaan ja kopisutteli korkojaan kuin Fred Astaire. Jos olisimme olleet musikaalissa, miestä huoneeseeni seurannut vaimo olisi puhjennut laulamaan ja minä olisin noussut tuolistani paukuttamaan Birkenstockejani lattiaan, mutta minä vain istuin ja tuijotin. En edes taputtanut.

Asensin lopulta kotikoneelleni kortinlukijan, jolla voin kirjoittaa reseptejä itselleni ja sukulaisilleni. Kaksi tuntia hikoilin ennen kuin pojalleni tarkoitettu Histec-resepti lähti kohti apteekkeja.

Ensin en löytänyt oikeaa ohjelmaversiota. Löysin sen lopulta lueteltuani kaikki tietämäni kirosanat. Kortinlukijaohjelman asennus ei silti onnistunut. Tajusin lopulta, että minun pitää sulkea kaikki muut ohelmat ja sen jälkeen asennus sujui. Kelain- ohjelma, jossa reseptit kirjoitetaan ei toiminut Firefoxilla, mutta Safarillapa se pelasi hyvin. Sekin piti yritytysten, erehdysten, noitumisen ja kaikenlaisten kuulopuheiden kautta keksiä. Soitin hätäpuhelun kahdelle henkilölle, jotka eivät osanneet auttaa. Osasin itse auttaa itseäni. Taputan itselleni. Tap tap.

Olen päättänyt asettaa jokaiselle illalle pienen tavoitteen. Tämän illan tavoite oli reseptin kirjoitus.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Haluatko kirjailijaksi?

WSOY:n kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlson puhui Metsossa kirjailijoiksi haluaville. Meitä oli paljon, enemmän naisia kuin miehiä. Miehet eivät tällaisia tilaisuuksia tarvitse.  Carlson sanoikin, että kirjallisuus voi hyvin vaikka kirja-ala kärsii kroonisesta väsymysoireyhtymästä. Hän ei ehkä kuvannut asiaa ihan samoin sanoin kuin minä.

Calrson löysi kustantamojen ahdinkoon monta syytä. Aiemmin joka kodin kirjahyllyä komisti tietokirjasarja ja kirjakerhot kukoistivat. Kuukauden kirjaa myytiin jopa 80 000 kappaletta. Sellaisista myyntiluvuista saatetaan enää vain uneksia. Nyt voidaan olla varmoja lähinnä siitä, että Ilkka Remeksen uusin kirja myy hyvin.

Suomalaisten lukuinto taitaa olla myytti, sillä toisin kuin meillä, sekä Ruotsissa että Briteissä kirja-ala on nousussa. Luen paljon, mutta netissä pyöriminen syö kirjojen parissa vietettyä aikaa. Olen määrännyt itselleni tunnin nettipaaston ennen nukkumaanmenoa, mutta tämä päätös pitää ihan yhtä hyvin kuin tavoite aloittaa kuntosaliharjoittelu tai lopettaa karkkien syöminen.

Tuula-Liina Varis oli kysynyt kirjoittajakurssin osallistujilta lukevatko he, eikä moni heistä lukenut lainkaan, joka tuntuu kovin kummalliselta. Lukeminen ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen kuin toisistaan riippuvaiset kaksoset.

Käsikirjoituksia riittää, sillä WSOY saa niitä 1300 vuodessa. Carlson uskoo, että kaikki hyvät tekstit joku painaa kirjaksi. Kaikesta kävi ilmi, että nainen rakastaa työtään, mutta sitä tuntuu olevan paljon. Aina kysytään, voiko kustantamoon lähettää pelkän synopsiksen tai kirjan alun. Ei kannata vaan pitää jaksaa kirjoittaa romaani, novelli- tai runokokoelma loppuun saakka.

Tänään liputetaan Minna Canthille (ainoa nainen, jonka kunniaksi liputetaan) ja tasa-arvolle. Canth julkaisi kymmenen näytelmää, seitsemän pitkää novellia, kertomuksia ja lehtiartikkeleita jos uskomme Wikipediaan ja tietysti uskomme kun tietosanakirjaakaan ei kirjahyllystä löydy. Onnea Minna Canth ja tasa-arvo!

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Rakas kuplani

Nykyään puhutaan kuplista, joissa yritämme elää. Jouduin vahingossa kurkistamaan kuplani ulkopuolelle, sillä joku facebook-ystäväni oli reagoinut uutiseen maahanmuuttajan tekemästä raiskauksesta. En hyväksy raiskausta missään muodossa (tuskin sitä hyväksyy kukaan muu kuin raiskaaja itse). Tässä on kuitenkin sellainen ero, että kun irakilainen mies raiskaa suomalaisen naisen, en ajattele että irakilaisten älykkyysosamäärä on alhaisempi kuin suomalaisten.

Välillä tuntuu ikäänkuin olisimme osa ihmiskoetta, jossa toinen puoli ihmisistä saa toisenlaista ja toinen taas toisenlaista informaatiota sen mukaan, mitä tiedotusvälinettä seuraa, MV-sivustoa vai Helsingin sanomia.

Kerttu oksensi vähän oranssin sävyisen oksennuksen makuuhuoneen vaalealle nukkamatolle. Hinkkasin tahraa harjalla, käytin vettä ja tiskiainetta. Jäljelle jäi oranssiin vivahtava alkuperäisestä tahrasta selvästi aajentunut alue. Suihkutin kylppärinpesuainetta, ei suurempaa vaikutusta. Ripottelin märälle läntille soodaa. Olin vähän kahden vaiheilla laittaisinko siihen soodaa vai suolaa, mutta päädyin ensin mainittuun. Eikös punaviiniläikkään laiteta suolaa? Kerttu tuskin on juonut punaviiniä. Tai mistä minä tiedän. Lopuksi sirottelin kuitenkin tahralle vielä suolaakin.

Viikon päätapahtuma on Kertun oksennus. Pitäisi hankkia elämä. Vaikka oikein vaikea parisuhde.

Olen saanut viestin, että Tampereen Suomalaisen kirjakaupan (Hämeenkatu 18) myyjien suosikki on "Ei saa mennä ulos saunaiholla" ja toisen, jossa väitetään kirjan olevan lukijoiden suosikki. Kävin eilen vakoilemassa kaupassa, eikä sieltä löytynyt vinkkiä kummastakaan. En kehdannut viipyä kauan enkä katsoa kovin tarkkaan vaan pälyilin hyllyjä kuin myymälävaras. 

Kirjoittajaystävä pyysi minua haastattelijakseen toiseen kirjakauppaan, ensin vastustin ajatusta, mutta lopulta suostuin. Oikeastaan aika jännittävää. Saa nähdä tuleeko kukaan kuuntelemaan. 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Kevät

Kuuntelin aamulla luentoa aiheesta "Persoonallisuushäiriöinen potilas lääkärin vastaanotolla", ehkä voitaisiin luennoida yhtä hyvin  aiheesta "Persoonallisuushäiriöisen lääkärin vastaanotolla". Kaikenlaisissa terveydenhuollon kohtaamisissa kannattaa muistaa, etteivät ne tunteet ole välttämättä kovin henkilökohtaisia.

Lääkäreitä ihaillaan ja vihataan niinkuin muitakin auktoriteetteja. Ihailu on oikeastaan yhtä kiusallista kuin viha.

Pyörätiet eivät enää muistuta mökille vievää hiekkatietä vaan sepeli on lakaistu piiloon  ja amatööritkin ovat kaivaneet polkupyörät esille. Pelottavaa.

Minulla on eräs ystävä, jolla on selvä käsitys siitä mitkä ovat kesä- ja talviruokia. En muista ihan tarkkaan miten se jaottelu menee, mutta ainakaan pata- tai laatikkoruokia ei voi syödä kesällä. Kohta padat voi laittaa talviteloille.

Tähän asti on saanut töiden jälkeen kaivautua torkkupeiton alle. Nyt sisäinen piiskuri ryhtyy komentamaan "Ulos siitä!" Se ei anna armoa vaan hakkaa laiskuria Adidaksilla.

Iltoihin tulee lisää aikaa, yöt lyhenevät,  vain työpäivät pysyvät saman pituisina. Koti-ihmiset pesevät ikkunat. Shoppailijat ostavat hempeitä kevätvaatteita ja palelevat niissä. Vaihtetelunhaluiset vaihtavat kampausta, puolisoa tai asuntoa. Yksinäiset laativat valheellisia nettideitti-ilmoituksia. Masentuneet miettivät miten sen helpoiten tekisi, katselevat korkeita rakennuksia, mittailevat narun kestävyyttä ja laskevat lääkeannoksia. Melkein kaikilla muilla on joku kesähaave. 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Ruuhkavuodet

Huomasin tänä aamuna työmatkalla, että olin pukenut legginssit nurinpäin. Saumat kiemurtelivat trikoisten asusteiden ulkopinnalla.

Kodinkoneet ahkeroivat, joten minä voin lepäillä. Odottelen, että astianpesukone ja pyykinpesukone saavat työnsä tehdyksi. Jotenkin en tunne itseäni laiskaksi, sillä koneet sentään jynssäävät vaatteitani ja astioitani. Olen lepäillyt jo kaksi iltaa, mutta paradoksaalista kyllä tulen lepäilystä entistä väsyneemmäksi.

Kävin tänään S:n kanssa kävelemässä Kaupin kuntokolmosen ja sen jälkeen ahersimme hetken Kaupin ulkokuntosalin laitteissa. Teemme aina samat urheilusuoritukset ja kerromme toisillemme mitä olemme viikonloppuna tehneet. Laiskanpuolinen liikuntasuoritus teki hyvää ja samalla saattoi keskustella.

Minulla on hieno amppeli, joka on tehty jostain luonnonmateriaalista (siinä ei ole ruukkua vaan kasvi kasvaa jonkinlaisesta orgaanisessa pallossa). Uitan sitä taikinakulhossa (en leivo juuri koskaan) puolen minuutin ajan sunnuntaisin ja keskiviikkoisin. Elän uusia ruuhkavuosia, hoidan huonekasvia ja kissaa. Olen kiinanrahapuun ja kissan yksinhuoltaja. Vähemmästäkin ihminen stressaantuu.

Minulla on ollut sellainen periaate, ettei äidille kerrota mitään ikäviä asioita. Asioita, joita arvelen hänen pitävän hankalina. Eilen puhuin hänen kanssaan puhelimessa ja sanoin, ettei kuulu mitään erityistä ja sen jälkeen kerroin hänelle kaikki jutut, joiden kertomista olin päättänyt siirtää jonnekin kaukaiseen tulevaisuuteen. Puhe vain pulppusi minusta. Eikä äiti voivotellut vaan oli ihan rauhallinen. Outo juttu.


maanantai 13. maaliskuuta 2017

Ruokalista


Sunnuntai:

Aamiainen: Kahvia, rahkaa, marjoja, kananmuna ja leipää
Lounas: vihersalaatti, spagettia ja jauhelihakastiketta, kermavaahdolla ja marjoilla päällystettyä mutakakkua, kahvia.
Päivällinen: Vihersalaattia , spagettia ja jauhelihakastiketta, kermavaahdolla ja marjoilla päällystettyä mutakakkua.
Iltapala: mandariini.

Maanantai:

Aamiainen: Rahkaa, marjoja, leipää, kahvia.
Lounas: Vihersalaattia, spagettia ja jauhelihakastiketta.
Päivällinen: Spagettia ja jauhelihakastiketta (salaatti loppui)
Iltapala: Mandariini.

Tiistai:

Aamiainen: Rahkaa, marjoja, leipää, kahvia.
Lounas: Spagettia ja jauhelihakastiketta.
Päivällinen: Spagettia ja jauhelihakastiketta.
Iltapala: mandariini.

Sisko perheineen kävi sunnuntaina syömässä. Lapsen urheilukisan vuoksi toivottiin tarjolle spagettia ja jauhelihakastiketta. Yliarvioin koululaisen energiantarpeen.

Arvelen spagetin ja jauhelihakastikkeen loppuvan keskiviikkoiltaan mennessä.

Tekisi mieleni käydä kaupassa, ostaa suklaalevy, pussillinen lakuja ja salmiakkia. Lena Dunham kertoo kirjassaan "Sellainen tyttö" yrityksestään ryhtyä bulimikoksi. Tunnin kakomisen jälkeen hän saa oksennettua pienen palan parsaa. Epäilen, että saisin kakistettua pienen jauhelihakikkaran.

Sain viestin, että "Ei saa mennä ulos saunaiholla" on yhden Tampereella toimivan Suomalaisen kirjakaupan myyjien tai myyjän (?) suosikki.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Tampere film festival 3

Vietin eilisen päivän elokuvateatteri Niagarassa. En jaksa enää käydä jokaista filmiä läpi vaan tarkastelen suurempia linjoja.

Kahdeltatoista estitettiin elokuvia otsikolla Swinging London 2. Dokumenttia ja fiktiota. Näytöksen aloittivat nykylontoolaiset katunäkymät, jotka oli kuvattu sata vuotta vanhalla käsikäyttöisellä kameralla. Ihmisten reaktiot kameran edessä olivat riemukasta katsottavaa. Muut filmit näyttivät köyhän ja karun Lontoon. Sekä lontoolaisten että islantilaisten elokuvien perusteella tuli sellainen ajatus, että nuoren naisen aikuistumisriitti näyttää nykyään olevan suuseksin kokeileminen.

Näytöksen lopussa nuori söpö ohjaajamies vastasi haastattelijalle "Emmää mitään" (hän ei tosin osaa tamperetta vaan sanoo saman englanniksi).

Pidin lounastauon. Kello neljä alkavaaan loppuunmyytyyn näytökseen KAVI (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) oli kerännyt koosteen Hannu Karpon ohjelmista. Mies oli paikalla ja kielsi kustumasta itseään legendaarikseksi. Toimittajasta hehkui edelleen melkoinen karisma vaikka meillä oli tapana liittää "Karpolla on asiaa" (miehen muinainen televisio-ohjelma) perään "mutta ei minulle".

Koosteessa kuljettiin viattomalta kuusikymmenluvulta yhdeksänkymmenluvun lama-aikoihin. Ensimmäisessä osassa haastateltiin savolaisia kysymällä "Lähtisitkö avaruuslennolle?". Ja kyllähän ne vastaukset naurattivat. Ohjelmassa esiintyivät tilaltaan häädetty vanha nainen, rattijuoppo (51 tuomiota kortitta humalassa ajamisesta, ajovälineinä pihalla lojuvat ruosteiset Ladat), Nilsiän öljysheikki, poliisi joka oli rakentanut polkupyörästä poliisikulkuneuvon, dieselmoottori, josta edelleen pyydettiin ajoneuvoveroa vaikka autoa ei ollut ympärillä ja esiintyivät filmissä Niilo Yli-Vainio ja monet muut. Lopussa Karpo kaivoi hyytävän kylmän Helsingin kätköstä asunnottomia miehiä, eikä enää naurattanut.

Lyhytelokuvan kaanonissa esitettiin brittielokuvia 40-luvulta lähtien. Näin kolmatta kertaa Peter von Baghin suosikin Listen to Britain. Bagh kulki elokuvan perässä ulkomaita myöten nähdäkseen sen suurella kankaalla. En aio tehdä samaa vaikka nyt oikestaan pidin elokuvasta. Näytöksessä nähtiin myös huomattavasti tylsempi dokumentti Covent Gardenista (1957). Sitä en jaksaisi katsoa toistamiseen. Loppunäytöksen vietimme joulutunnelmissa (klassikkoanimaatio Joulupukki). Oli siinä välissä vielä The girl shewing gum, josta tuli mieleen elokuvan tekeminen, jossa katunäkymäkään ei ole sattuma vaan ohjattu kohtaus.

Islantilaiset lyhytelokuvat olivat hämmästyttävän hyviä kun ottaa huomioon, että maassa on vain reilut 300 000 asukasta. Ainoa haukotuttaja oli kuvaus maauimalan lämminvesialtaassa likoavista ukoista. Odotin jotain tapahtuvaksi, mutta ukot vaan lilluivat lämpimässä vedessä.

Tänään en mene elokuviin vaan kirjanjulkkareihin. Sunnuntaina katson vielä palkitut elokuvat ja se on siinä. Olen nauttinut joka hetkestä tai ainakin melkein.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Tampere film festival 2

Tampere film festival-tapahtumaan pukeudutaan rennosti, mutta tarkasti. Huolellisesti valittuja kirppislöytöjä, bootsit ja tuima ilme. Elokuvien jälkeen annetaan vaimeat ablodit.

Elisen päivän aloitin kansainvälisellä kilpailulla teemalla Family ties. Ammattimaisesti tehtyä perinteistä ihmissuhde-elokuvaa.

Libanonilainen "On the ropes" kuvaa pariskuntia, joiden välejä saattaa vain arvailla. Vihjailuja, viipyviä katseita ja kuumaa merituulta. Ruokapöydässä uhka repeää yhteiseen nauruun.

Romanialainen "Crisis" kuvaa romaneja, jotka törmäävät byrokratiaan kun nuoren synnyttäjän pitäisi päästä sairaalasta kotiin. Tässäkään ei kaikkea selitetty puhki vaan mielikuvitus sai täydentää puuttuvat kohdat. Onnellinen loppu!

Saksalainen "Bei Wind und Wetter" oli mustavalkoinen animaatio, jossa puhuttiin alkoholismista. Masentavaa.

Kyproslainen Semele kertoi isäänsä kaipaavasta tytöstä. Isä oli selvästikin hulttio. Pieni episodi kaupassa kertoi paljon (isä piilotti tupakka-askin tytön taskuun kun myyjä ei ollut vielä paikalla).

Etelä-korealaisessa "Birds fly back to the nest" perheen isoäiti sairastaa diabetesta ja puhutaan jalan amputoimisesta, yksi tyttäristä tuo äidille ruokaa sairaalaan vaikka sairaalan terveysmuona odottaisi pöydällä. Sympaattinen elokuva.

Tunti Caroline Monnetin elokuvia pienessä salissa. Nuori ohjaaja tulee mikrofonin ääreen selittämään, että jännittää ja ettei hänellä ole elokuvantekijän muodollista koulutusta. Näytöksessä näytetään koko nuoren naisen tuotanto. Osa filmeistä vaikuttaa oppilastöiltä. Eniten minua kiehtoi dokumentti, jossa matkustetaan alkuperäiskansan omistamalla junalla Pohjois-Quebecissa, matka kestää 12 tuntia. Välillä juna pysähtyy ja matkustajat jäävät korkeisiin nietoksiin keskelle metsää.

Nyt on kiire, joten en ehdi käsitellä kansainvälisen kilpailun kolmatta osaa, jonka teema on Rikos ja rangaistus.

Mieleen jäi ainakin letkeä brittielokuva syyttömänä vankilaan joutuneesta miehestä ja väkivaltaisesta kostosta, joten se syyttömyydestä. Toinen brittielokuva Transit Zone kuvasi Calaisiin muodostunutta pakolaisleiriä sudanilaisen Teefan näkökulmasta. Kaikki pyrkivät Calaisista Englantiin monin tavoin vaikka rekan alla henkensä kaupalla. Ystävät syövät spagettia yhteisestä muoviastiasta. Lopussa Teefan istuu yksin ankean asuntonsa sängyllä, hän on luopunut unelmastaan, Englannista ja hakenut turvapaikkaa Ranskasta ja ikävöi Sudaniin.

Näin Plevnassa vilaukselta Hoo Moilasen, joka sai nyt kasvot. Kiitän Hoo Moilasta kaikista kommenteista.

torstai 9. maaliskuuta 2017

Tampere film festival

Ensimmäinen filkkari- tai fiinisti sanottuna Tampere film festival -päivä on ohi. Istuin kuusi tuntia Plevnan kakkossalissa. Yleisö hätisteltiin ulos kahden tunnin välein. Lyhyillä tauoilla kävin vessassa ja söin eväitä. Tyhjin vatsoin ei jaksa lyhytelokuvia katsoa. Aamulla heräsin elokuvakrapulaan, jonka voi näköjään saada ilman pisaraakaan alkoholia.

Ensimmäinen katsomani elokuva oli Selma Vilhusen dokumentti "Hobbyhorse revolution". Nuoret tytöt ratsastavat keppihevosilla kouluratsastusta, hyppäävät aitoja, tekevät metsäretkiä ja kilpailevat Suomen mestaruudesta. He myös tekevät ratsujaan ja menestyneemmät valmentavat aloittelijoita. Hevosilla on rotu, komea nimi ja omaperäinen luonteensa. Harrastuksen kautta elokuvassa käsitellään kasvamisen kipeyttä, kiusaamista ja selviämistä. Tyttöjen elämää katsotaan arvostaen, eikä naureskellen. Varsin sympaattinen dokumentti, joka välillä hieman pitkästytti.

Avajaisseremoniassa pidettiin paljon puheita, esiteltiin tuomarit, joiden työtä en totisesti kadehdi kun raukat joutuvat katsomaan kaikki elokuvat. Näin tilaisuudessa Kanadan suurlähettilään ja Georg Dolivon, joka oli vanhentunut sitten 70-luvun, jolloin hän esiintyi televisiossa.

Avajaisissa nähtiin myös elokuvia. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja (Daniel Mulloy) oli paikalla ja löpisi tietenkin miten ihana kaupunki Tampere on ja miten mahtavia ihmisiä tamperelaiset ovat. Home oli ahdistava elokuva, joka alkaa varhaisesta aamusta, jolloin nuori perhe lähtee (loma?)matkalle. Siinä vaiheessa kun ajetaan parkkipaikalle ja paikalle tulleet miehet pakkaavat lapset auton takakonttiin saattaa aavistaa, ettei kyseessä ole rentouttava Teneriffan reissu.

Kuuden minuutin animaatio Choke (Tukahtua) on ohjelmalehtisen mukaan saanut inspiraation Kyle Morisseausta, joka kuului alkuperäiskansoihin ja lähti kaupunkiin opiskelemaan. Nuori mies löytyi myöhemmin kuolleena.  Ymmärrän elokuvasta edes jotakin vasta ankaran googlauksen jälkeen.

Puheenvuoro on hillitön elokuva Tampereen kaupunginvaltuuston ratikkakokouksesta. Plevnassa istui myös kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Sanna Marin. Englantilainen Art of Motion kertoo parkourista ja siitä miten yhteisöllistä se on ja pitää porukat poissa vankilasta. Los Retratos  (Colombia) on ihana elokuva mummosta, joka luulee ostavansa arvan, jolla voittaisi kanan, mutta saakin Polaroid-kameran.

Kansanvälisen kilpailun aloitti japanilainen "And so we put goldfish in the pool", jossa kotikaupungistaan pois halajavat nuoret tytöt varastavat kultakaloja ja laittavat ne uima-altaaseen niinkuin otsikkokin kertoo. Elokuvassa oli jotain hyvin raikasta ja anarkistista. Englantilainen Stems on kolmen mituutin kiva nukkeanimaatio.

Suomalainen "Saatanan kanit" kilpaili kansainvälisessä sarjassa ja sillä voi tietty olla vaikka jonkinlaisia mahdollisuuksia. Hulvaton elokuva kertoo suvaitsevaisesta keski-ikäisestä miehestä, jonka naapuriin muuttaa saatananpalvojia. Naapuriasunnon elämä on loputonta hervotonta äänekästä orgiaa.

Elokuvasta Green green gringo (Brasilia) en ymmärtänyt mitään. Lähinnä kyllästytti. Kiinalainen Shit oli toista maata. Taiteilija etsii mallia, malliksi pyrkivä nainen lopulta lyö miestä, köyttää tämän tuoliin ja raiskaa miesraukan. Heistä tulee kuitenkin rakastavaisia (onko sellainen mahdollista, jos nainen olisi raiskattu, moinen juonenkäänne olisi sopimaton). Nainen pukeutuu mieheksi ja mies naiseksi ja tapahtuu kaikenlaista outoa, joka on mahdollista vain elokuvissa.

Tämän jälkeen hoipuin kotiin ja söin tukevan pasta-aterian.

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Pöytäkirjantarkastaja

Osallistuin ensimmäistä kertaa taloyhtiön kokoukseen. Kokous järjestettiin kahvilassa ja tuijotin intensiivisesti kahvikuppiani kun taloyhtiön hallitukseen etsittiin uusia jäseniä. Jouduin talon vuosijuhlan suunnitteluryhmään ja pöytäkirjantarkastajaksi. Onneksi mistään asiasta ei äänestetty, sillä silloin olisi täytynyt laskea äänet, mikä olisi ollut kamalan stressaavaa.

Ehdotin talon pihalle laatikkoa, jossa voisi kasvattaa yrttejä, jolloin joku täsmensi "laillisia yrttejä". Talossa asuu paljon opiskelijoita.

Valitin pursuilevasta kartonginkeräyslaatikosta ja asuntoni lämpötilasta, jota kävi oikein insinööri mittaamassa viime talvena ja totesi matalaksi. Ei kuitenkaan kuulu taloyhtiölle. Hallituksen puheenjohtaja suositteli villasukkia.

Katsoin lauantaina elokuvan Manchester by the sea. Se kertoo bostonilaisesta talonmiehestä Lee Chandlerista (Casey Affleck), joka asuu kurjassa kellarimurjussa, eikä tule ihmisten kanssa toimeen. Hän harrastaa small talkia saman verran kuin keskimääräinen turkulainen, mikä on amerikkalaisille merkki siitä, että jotain on pielessä.

Lee lähtee järjestämään veljensä hautajaisia kotipaikkakunnalleen. En kerro juonesta tämän enempää.

Elokuvan ensimmäiset 45 minuuttia miettii mikä tragedia on Leen synkkyyden takana ja kun se selviää ryhtyy vartoamaan sitä onnellista käännettä, joka amerikkalaisiin elokuviin kuuluu. Kun sitä ei tule, niin tuntee itsensä jotenkin petetyksi.

Kuvaus on kaunista ja näyttelijät hyviä, mutta se katharsis jäi puuttumaan. Jos olet valmiiksi masentunut niin älä mene, tämä ei ainakaan helpota oloasi.

Hesari antoi viisi tähteä, mutta sen arvoinen elokuva ei ollut. Manchester by the sea sai jotain Oscar-pystejäkin.

Huomenna alkavat filkkarit. 

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Sekavaa jorinaa

Istuin tänään kirjaston "hiljaisessa huoneessa" tekemässä esitelmää. Pienehköön tilaan johtaa kaksi ovea, jotka käyvät jatkuvasti. Niitä on vaikea sulkea äänettömästi.

Lukusalissa ihmiset joivat vesipulloistaan kuin olisivat jonkinlaisessa kroonisessa nestevajauksessa. Vesipullon avaaminen ja veden kulauttelu häiritsivät minua. Voisiko vettä juoda kerralla vähän enemmän, ettei tarvitsisi sitä ihan jatkuvasti litkiä? Teki mieleni nousta pystyyn ja sanoa, ettei kuivumisen vaara vaani vaikka viettäisi tunninkin kuivin suin tuoliin liimautuneena. Tenttiin lukeminen ei ole kaksinen urheilusuoritus.

Luin artikkeleita liittyen esitelmään, jonka pidän huhtikuussa ihan omalle porukalle. Kuulijakunta koostuu muutamasta työkaverista.

Aloitin historiasta ja opin, että kuumetta hoidettiin 1600 luvulla suoneniskennällä ja emeeteillä (oksettavilla aineilla). Paljon on lääketiede edistynyt. Pääsen ihan pian 1900 luvulle. Aiheena on erään vanhan lääkkeen tietojen päivitys ei historia.

Katsoin vaatekaappini sisältöä ja huomasin siellä roikkuvat turhakkeet. Sininen trikoopaita, jonka selkäpuolella on aukko ikäänkuin puseron selusta olisi viilletty auki ja aukon kohdalle ommeltu pitsiä. Valkoinen paitapusero, joka pitää kuulemma löytyä jokaisen naisen vaatekaapista. Boheemi hippivillatakki, jonka olen ostanut Washingtonista ja joka on väärän värinen. Vaatteen yläosa on ruskeaa neuletta ja helma ohutta kangasta, johon on painettu puiden kuvia. Desiqualin villatakki, josta irtoilee lankoja. Pahasti nyppyyntynyt villatakki, jota varten ostin kampaa muistuttavan välineen, jolla nypyt irtoavat paitsi että eivät ne irtoa.

Vien kyseiset vaatteet huomenna kierrätyslaatikkoon (en nyppyvillatakkia tai toisaalta siihen voisi liittää nypynpoistajan). Saatanhan joskus tarvita valkoista paitapuseroa (en käytä paitapuseroita). Jos vaikka saan päähäni vielä opiskella merkonimiksi. 

Minulla oli kerran hippityylinen mekko josta pidin kovin. Pukeuduin suosikkimekkooni yhtenä erityisen epäonnistuneena iltana ja sen jälkeen vaate oli piloilla. Suhtaudun muutenkin vaatteisiin jotenkin tunteella. Joskus on erityisen selkeää miten pukeutua ja toisinaan on melkein mahdotonta päättää mitä laittaa ylleen.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Epäkohtia

Maailmassa on suuria epäkohtia. Kirjaston lukusalissa muutamat itsekkäät henkilöt kasaavat syliinsä uusimman Annan, Glorian, Kodin kuvalehden, National Geographicin ja Maaseudun tulevaisuuden vaikka ihminen pystyy lukemaan vain yhtä lehteä kerrallaan. Samat tyypit varaavat täydessä kahvilassa pipollaan neljän hengen pöydän itselleen ja menevät vasta sen jälkeen latte-jonoon. Jos kyse on pariskunnasta, nainen istuu ikkunapöytään ja mies huutelee jonosta "Otatko kinkku-vai juustosämpylän?"

Tarkkailin kauppahallin kahvilasta ohi astelevia asiakkaita. Tamperelaiset siirtävät jalkojaan vuorotahdissa eteen ja vartalo seuraa jäykkänä perässä. Muutamat keinahtavat askeltavan jalan puolelle suorin vartaloin. Kulku muistuttaa metronomin heilahtelua.

Havannalaiset keikuttavat lantiotaan (sekä naiset että miehet). Havannalaisissa teissä on sen verran kuoppia, että jäykällä vartalolla on vaikeampaa edetä ja onhan se takapuolen pyöritys jotenkin aistillisempaa kuin tikkusuorin vartaloin eteneminen. 

Tänään oli pakko ulkoilla. En kuulu ihmisiin, jotka hillittömästi intoilevat säästä tai yhtään mistään muustakaan. Tänään oli tällainen auringonpaiste ja huomenna voi olla jo pilvistä. Meillä kotona on aina jauhettu säästä ja minä päätin, että kun sieltä pääsen niin en enää säiden vaihtelusta piittaa.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Äidit toivossa väkevät

Lena Dunhamin kirjan nimen  "Sellainen tyttö" perään on painettu vielä: Nuoren naisen "opetuksia". Mitä alle kolmikymppinen nainen voisi opettaa kenellekään?

Ettei elämä ole todellakaan täydellistä.

Lena Dunhamin Girls -sarjan päähenkilö on kovin samanlainen kuin kirjailija itse ja monesti kovin ärsyttävä, mutta luettuna ärsytys muuttuu monesti riemastukseksi. Miten joku kehtaa kertoa epäonnistuneista seksikokemuksistaan noin suoraan ja itseironisesti.

Lena Dunham on feministi jo toisessa polvessa. Hän käynyt feministien kokouksissa ennen kuin oppi kävelemään. Olen taas kerran vasta kirjan sivulla 68, joten voihan olla, että kirjailija epäonnistuu lopussa.

Sukuni naiset eivät edes tienneet, että sellainen aate kuin feminismi oli olemassa. Mummoni olivat kuitenkin melko itsenäisiä naisia. Toinen heistä oli opettaja ja yksinhuoltaja ja toinen maatalon emäntä, jonka mies oli sellaisessa kurissa, ettei edes syönyt muiden kanssa ruokapöydässä vaan aterioi tiskipöydän nurkalla.

Meillä kotona oli enemmänkin sellainen ajatus, että tyttöjen piti opiskella pitkälle, mutta silti nainen ilman miestä oli pahasti vajavainen, vähän kuin naisihminen konkkaisi yhdellä jalalla.

Kävin eilen työpäivän jälkeen työkaverin kanssa viinilasillisella. Kurkimme puoli neljän maissa pubien ovista sisälle. Näytti masentavalta, muutama nuhjuinen mies tuijotteli synkeinä tuoppejaan. Sitten keksimme mennä Telakalle, jossa vallitsi iloinen tunnelma. Söimme ja joimme viinimme.

Poikkesin kotiin ja sieltä Työvikseen katsomaan Viita-musikaalia. Ensimmäisen näytöksen ajan keskityin pitämään silmiäni auki päätäni pystyasennossa. Toisessa näytöksessä piristyin ja lopun Alfhild-laulu liikutti minut hämmästyksekseni kyyneliin (tiedättehän sen alun: Äidit vain, nuo toivossa väkevät/ Jumalan näkevät./ Heille on annettu voima ja valta/ kohota unessa pilvien alta/ ja katsella korkeammalta.)

torstai 2. maaliskuuta 2017

Poika vai tyttö?

Yhteiskunnallinen osallistuminen tarkoittaa minulle sitä, että istutaan sohvalle ja tykätään facessa kavereiden linkittämistä jutuista. Ollaan rohkeita ja aktiivisia kansalaisia.

Peukutan sukupuolineutraalin avioliittolain toteutumisen puolesta. Ehkä hetero-oletus vähenee lain myötä. Tyttäreni on aina seurustellut tytön kanssa ja ne sukulaisten ja työkavereiden "Onko jo poikaystävää?" - kyselyt ovat olleet rasittavia. Voitaisiiko kysyä sen sijaan "Seurusteleeko...?" Vielä kymmenen vuotta sitten vastaus "Ei poikaystävää vaan tyttöystävä" sai sukulaistädit vetämään kahvit väärään kurkkuun.

Etenen taistelun tiellä (taistelu tapahtuu edelleen sohvalta käsin, sillä mihin minä täältä lähtisin). Seuraavaksi pitäisi pistää kuntoon translaki.

Aikoinaan kun sosiaaliturvatunnusta värkättiin, ajateltiin, että sukupuoli on pysyvä ominaisuus ja siksi kätevä sosiaaliturvatunnuksen osa. Aina on kuitenkin ollut ihmisiä, joiden sukupuolta ei voida vielä syntymän jälkeenkään määrittää ja ihmisiä, jotka tuntevat olevansa väärää sukupuolta. Väärä loppuosa tunnuksessa voi tehdä elämästä hankalaa. Sitä ei muuten saa muutettua Suomessa ennen kuin on lisääntymiskyvytön.

Luin Marja Björkin romaanin Poika, joka kertoi transsukupuolisesta lapsesta ja hänen kehityksestään. Itkin kirjaa lukiessani. Oma lapseni kokee olevansa mies (tämä on muuten eri asia kuin seksuaalinen suuntautuminen, joten ei pidä puhua transseksulaalisuudesta) vaikka hän oli syntyessään tyttö.

Olen kysynyt luvan P:lta tämän asian käsittelemiseen blogissa. Uuteen nimeen on vaikea tottua. Muistelen P:n lapsuutta: Kesämekkoja, nukkeleikkejä (oliko niitä?), meikkejä, kavereita, murrosikää, koulua, vaikeuksia... Enkä pääse kovin pitkälle.

Poika - kirjan päähenkilöllä on ymmärtääkseni elävä vastine, eikä Poika ole vain kirjaimia Marja Björkin kirjan sivuilla. Tiedän sattumalta, että Pojalle kävi hyvin.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Juhlat

Kävin lauantaina R:n julkkarijuhlissa. J oli leiponut juhliin hienon kakun, jota koristi supikoiran kuva. Yksi kirjan henkilö sattuu olemaan kyseinen nisäkäs.

Juhlissa järjestettiin tietokilpailu, jossa kysyttiin kaikenlaisia yksityiskohtia romaanista, jonka olin lukenut aikoja sitten. En osannut vastata yhteenkään kysymykseen, mutta meidän joukkueemme voitti kuitenkin. Olen aina osannut hakeutua itseäni fiksumpien ihmisten seuraan. Voitin samalla strategialla Beatles-visan vaikka en tiedä bändistä edes sitä vähää minkä tiedän autojen rassaamisesta. Voitimme kuohuviinipullon, jonka nautimme heti.

Juhlapaikalta piti poistua kymmeneltä, jolloin sanoin suoraselkäisesti lähteväni kotiin. Tämä ehdotus tyrmättiin ja niinpä päädyin itseäni nuoremman porukan kanssa hupaisaan pubiin linja-autoaseman nurkalle. Pubissa hääräsi yksi ainoa työntekijä, joka ilmoitti joskus puoli kahdentoista maissa, että nyt on ostettava alkoholia jos vielä suinkin jaksaa juoda. Puolilta öin mies hätisteli meidät pois. Sen jälkeen porukka lähti Muusaan ja minä lupasin neuvoa missä kuppila sijaitsee, sillä se sattui olemaan oikeastaan melkein kotimatkani varrella. Jotenkin ajauduin muiden imussa vielä kyseiseen ravitsemusliikkeeseen.

Mietin, että ajattelivatko muut, että olin jotenkin hupaisa kun jaksoin pysytellä pystyssä niin myöhään. Vähän kuin Aira Samulin tosin huomattavasti nuorempi.

Sunnuntaina ostin kioskista kiinalaista ruokaa ja söin sen suoraan muovirasiasta.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Paha, paha lääkäri

Hesari on viikonloppuna keskittynyt lääkäreiden tukistamiseen. Eilisessä lehdessä kirjoitettiin lääkärien ja lääketehtaiden suhteista. Samalla lehti jo ilmoitti kertovansa sunnuntaina lääkärien kymmenistä rikoksista.  Odotin jännityksellä mitä nämä rikokset ovat.

Tänään selvisi, että kymmenet lääkärit (35 lääkäriä) eteläisestä Suomesta ovat joutuneet tekosistaan oikeuden eteen vuosina 2012-2016. Eikä edes Valvira tiedä näistä rikoksista. Lääkäreitä on maassamme n. 26 000, joista suurin osa asuu Etelä-Suomessa, joten luku tuntuu pieneltä vaikka asiaa oli dramatisoitu puhumalla kymmenistä lääkäreistä.

Lääkärien facebook-sivuilla ehdotettiinkin sanomalehdelle uutta mielenkiintoista aihetta: "Lääkäreistä vain 65 prosenttia pystyy kestävään parisuhteeseen,  joten onko heistä lääkärin työhön?" Seuraava aiheita voisivat olla lääkärien sukupuolielämä, tupakointi, alkoholin käyttö ja kolesteroliarvot.  Lukijalla on oikeus saada tietää lääkäreistä ihan kaikki! Synkimmät suolenmutkat ja ajatukset.

Kannattaisiko tutkiva journalismi kohdentaa johonkin merkittävämpään yhteiskunnalliseen ongelmaan?

P.S. Elinä Mäntylammi oli kirjoittanut blogiinsa kivan arvion kirjastani: 
http://luettuaelamaa.blogspot.fi/2017/02/heidi-makinen-ei-saa-menna-ulos.html#comment-form

lauantai 25. helmikuuta 2017

Korruptio

Tämän aamun Hesarissa kirjoitetaan lääkäreiden kytköksistä lääkefirmoihin. Lääkäriliitto on suositellut lääkäreitä ilmoittamaan lääkefirmoilta saamansa tuen (luentopalkkiot ja kongressien osallistumismaksut, kongressimatkat ja hotelliyöpumiset). Tällä hetkellä vain 65 prosenttia lääkäreistä antaa luvan tiedon julkistamiseen. Todenäköisesti monet, jotka eivät anna julkaisulupaa saavat sitä "tukea" paljon. Tuki on ehkä väärä ilmaisu, sillä kyse on monesti luentopalkkioista eli lääkärille on maksettu palkkaa tehdystä työstä. Tuen määrän selvittely on hankalaa, sillä jokainen lääkefirma ilmoittaa vain ne rahat, jotka on itse maksanut. Tieto on kerättävä monesta lähteestä.

Olen päätynyt tekemään kuten lääkäriliitto suosittaa eli olen antanut luvan kaiken tuen ilmoittamiseen. En päässyt kuitenkaan millekään listalle. Tämä avoimuus on vaikuttanut ainakin minuun niin, että harkitsen tarkemmin kannattaako moista sidettä itselleen ottaa. Valikoin tarkkaan koulutukset joihin osallistun. Huvikseni en lähde mihinkään. Luentoja en halua pitää (ei ole kyllä enää pyydettykään).

Nämä listat ovat siitä hassuja, että niiden kärjessä ovat alansa parhaat asiantuntijat. Ne, joilla ei juuri muuta elämää olekaan kuin työ. Jotka ovat aina innostuneita ja kiinnostuneita alansa kehityksestä ja kehittämisestä. Listat ovat siinäkin mielessä hulluja, että työnantaja tarjoaa lääkäreiden tarvitsemaa ulkopuolista koulutusta hyvin vähän. Ilman lääkefirmoja jäisi lähes kokonaan ilman.

Lääkefirmat tarvitsevat lääkäreitä ja lääkärit lääkkeitä ja tietoa uusista lääkkeistä. Elämme jonkinlaisessa osittain vastentahtoisessa symbioosissa toistemme kanssa. En kuitenkaan usko tuon symbioosin purkamisen vähentävän kovin merkittävästi lääkekuluja. Omalla alallani käytämme edelleen sitkeästi (liian sitkeästi?) vanhoja halpoja lääkkeitä, joita kukaan ei enää vaivaudu meille mainostamaan. Uudet kalliit lääkkeet säästämme niille, joille vanhat eivät auta.

Opiskeluaikana lääkefirmojen tarjoamaa ruokaa ja juomaa nimitettiin suorasanaisesti korruptioksi. Ensimmäinen korruptioateria oli lautasellinen makkarasoppaa. Myöhemmin saimme hienompaakin ruokaa. En tiedä onko opiskelijoille enää tarjolla "korrupiota".  Minä en ainakaan enää viitsi mennä mihinkään ruoan perässä, eikä pelkkää ruokaa saa enää tarjota vaan lääkäreille annostellaan aina  ensin iso lautasellinen tietoa.

Minusta potilaalla on oikeus tietää, minkälaisia kytköksiä hänen lääkärillään lääkefirmoihin on. USA:ssa sellainen tieto on kuulemma jokaisen helposti haettavissa, meillä ei näin ole. Sairaaloissa ei lääkäri saa kuitenkaan itse sopia kongressimatkasta jonkun firman kanssa vaan työnantaja päättä kuka minnekin menee. Matkojen määrää on ainakin meillä rajoitettu.

Selitä mitä selität, ajattelette ja ymmärrän ajatuksenne. Aurinko paistaa ja lähden ulos.


perjantai 24. helmikuuta 2017

On elämä raskasta työtä

Kävin tänään kylässä aikuisen lapseni luona. Oikeiden ihmisten asiat ovat koskettavampia kuin fiktiivisten. Ja koirien, sillä lapsellani ja hänen puolisollaan on kaksi espanjalaista löytökoiraa, joista toinen istui melkein koko vierailun ajan sylissäni. P (entinen E) antoi koirille namuja, jotta sain hauvoista hyvän valokuvan.

Luin Linn Ullmannin romaanin Rauhattomat, joka ei ole oikeastaan romaani lainkaan vaan kertoo kirjailijan suhteesta kuuluisiin vanhempiinsa, varsinkin iäkkääseen isäänsä Ingmar Bergmaniin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Fårön saarelle, jossa elokuvaohjaaja eli viimeiset vuotensa. Tunnen talon hyvin, sillä katsoin televisiosarjaa Bergmanin videot, jossa tunnetut elokuvaohjaajat tekivät toiviomatkan hänen talolleen ja ihmettelivät Bergmanin sekalaista VHS-kasettivalikoimaa.
Ajatella, että tämäkin elokuva on täällä!

Ullmanin kirjasta käy ilmi, että Bergman oli hyvin tarkka mies. Ikkunoita ei saanut pitää kesälläkään avoinna, etteivät öttiäiset lentäneet sisälle. Bergman söi joka ikinen päivä munakasta lounaaksi. Navettaan tehdyssä elokuvateatterissa katsottiin elokuvia ja paikalle tuli saapua kymmenen minuuttia ennen yksityisen näytöksen alkua. Siinä ajassa silmät ehtivät tottua pimeään.

Bergman kirjoitti tussilla muistiinpanoja yöpöytäänsä. En tiedä miksi hänellä ei ollut muistikirjaa yöllisiä oivalluksia varten.

Liv Ullman ja Ingmar Bergman olivat kovin rakastuneita, mutta onnellisin Bergman oli viimeisen vaimonsa kanssa, joka ei ollut taiteilija vaan käytännön ihminen. Viimeinen vaimo parsi miehensä sukat.  Miehellä oli lapsia viiden eri naisen kanssa.

Pidin kirjasta kovin. Arvostan kirjailijan rehellisyyttä. Isäsuhteesta muotoutui lopulta ihmeen läheinen vaikka ikäeroa ja välimatkaa oli reilusti.

Bergman sanoo tyttärelleen vanhenemisen olevan raskasta työtä ja niin kai se sitten on.  Välillä elämä on niin raskasta työtä, ettei jaksaisi muuta työtä tehdäkään.

Tämän ajatuksen jälkeen päässäni alkoi soida "on täällä elämä raskasta työtä, jossa harvemmin on onni myötä..." Sain Linn Ullmanilta sitkeän korvamadon.

torstai 23. helmikuuta 2017

Toivon tuolla puolen

Aki Kaurismäki tekee ehkä samaa elokuvaa yhä uudestaan, mutta mitä siitä jos elokuva on hyvä. Kaurismäki ei ehkä piittaa tosiasioista (Alepposta tulleita pakolaisia ei ole käännytetty Suomesta), mutta mikä ei ole tänään totta saattaa olla sitä jo huomenna. Tämä on ohjaajan viimeinen elokuva, jos hänen sanomisiinsa voi luottaa.

Elokuva alkaa paitakauppiaasta (Sakari Kuosmanen), joka päättää vaihtaa alaa ja ryhtyä ravintoloitsijaksi. Hän eroaa juoposta vaimostaan (Kaija Pakarinen), eikä siinä sanoja tarvita. Elokuvassa ei muutenkaan puhuta paljonkaan. Hän ostaa ravintolan nimeltään "Kultainen tuoppi", jonka sijaintia välittäjä mainostaa "alueella asuu paljon varakkaita opiskelijoita". Ravintolan taistelu ruokaa ostavista vieraista huvittaa, milloin se on sushi-ravintola ja milloin myy fuusiokeittiötä (sardiinirasia ja perunat).

Elokuvassa puhutaan tietysti pakolaisista. Pakolainen sanoo rakastavansa Suomea, mutta haluavansa täältä pois ja heti jos mahdollista. Elokuvan pahiksia ovat nahkatakkeihin pukeutuneet porukassa kulkevat uusnatsit ja erilaiset virkamiehet, jotka tekevät sääntöineen elämästä synkän ja ikävän.

Elokuvan nähtyään haluaa ehdottomasti kuunnella Tuomari Nurmiota. Elokuvan musiikki istuu siihen erinomaisesti ja vanhan suomalaisen iskelmän kuulee uudella tavalla. Kaurismäen luottonäyttelijät (Sakari Kuosmanen, Ilkka Koivula, Nuppu Koivu, Janne Hyytiäinen, Kati outinen, Kaija Pakarinen) tekevät sen mihin me Kaurismäki-fanit olemme tottuneet eli ovat puhuttelevasti hiljaa ja artikuloivat ihanan kaurismäkeläisesti. Sherwan Hajin pakolaismies näyttelee sopivan vähäeleisesti.

Tässä elokuvassa on tietysti onnellinen loppu, kuten elokuvissa kuuluu ollakin. Surumielisen komedian jälkeen kotimaataan katsoo hetken taas Aki Kaurismäen silmin.

Opin uuden sanan: Aki Kaurismäki on auteur-ohjaaja (ohjaa, käsikirjoittaa ja tuottaa itse elokuvansa). Sodankylän elokuvajuhlilla ohjaaja näytti jatkuvasti "väsyneeltä". Paikalliset kutsuvatkin elokuvatapahtumaan nimellä fimi poikki festivaali.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Jätteitä, kärpäsiä ja hajuja

Varoitus: Saattaa järkyttää herkimpiä kanssaihmisiä.

Kampaajani kertoi ajasta, jolloin hän asui Helsingissä ja työskenteli teatterissa. Teatterissa työskenteleminen kuulosta hohdokkaammalta kuin hiusteni leikkaaminen ja föönaamien (sen tosiasian peittäminen, ettei minulla ole luonnostaan kovinkaan muhkeaa hiuskuontaloa).

Kampaajan silloiseen asuntoon alkoi tunkea pahaa hajua, josta hän turhaan valitti talonmiehelle. Talonmies väitti haisun johtuvan kuivuneista rööreistä. Kampaaja teippaili viemäreitä tukkoon jätesäkeillä.

Kampaajan asuntoon tunkeutui hyvinvoivan näköisiä kärpäsiä, joten ikkunoita ei voinut pitää auki, vaikka oli kesähelle. Kampaaja asui keskustassa ja kuudennessa kerroksessa.

Kampaajani pohti asioita ja tuli siihen tulokseen, ettei naapurin vessaa ollut vedetty viikkoihin (vessa piti kovaa meteliä). Hän ilmoitti asiasta talonmiehelle, joka piti todennäköisenä, että naapuri oli matkustanut johonkin.

Eräänä päivänä kun kampaaja palasi kotiin, olivat alaovi, porraskäytävän ikkunat, vintin ovi ja naapurin ovi auki. Kampaaja kysyi talonmieheltä, mitä naapuriasunnosta löytyi, johon talonmies vastasi "Ongelma on hoidettu".

Haju ja kärpäset hävisivät.

Facebook-ystäväni joutui kierrätysongelman eteen. Mikroaaltouuni meni sillä tavoin rikki, ettei sen ovea saanut auki, ei edes väkivaltaisilla menetelmillä. Kone oli toimitettava hävitettäväksi jäteasemalle, mutta mitä tehdä niille kahdelle riisipiirakalle, jotka jäivät mikron sisälle? Nehän olisi sääntöjen mukaan laitettava biojätteisiin. Joku arveli, että piirakat saattavat vielä olla aarre tulevaisuuden arkeologeille.


maanantai 20. helmikuuta 2017

Ehkä ensi vuonna

Kävin luokkakaverini vastaanotolla. Hän on gynekologi ja erittäin ystävällinen ihminen, jolle tulee helposti kerrottua koko elämäntarinansa. Istuimme kahvilassa vastaanoton jälkeen juttelemassa ja suunnittelemassa luokkakokousta, jonka aiomme järjestää toukokuussa täällä Tampereella.

Laskin, että olen aikoinaan pussaillut viiden luokkakaverini kanssa.  Se taitaa kertoa siitä, etten tuntenut muita poikia. Yhden luokkakaverin kanssa seurustelin ja naimisiin menin kurssikaverin kanssa, sain kaksi lasta ja erosin. En siis eronnut heti lasten synnyttyä vaan paljon myöhemmin.

Suvi Ahola kirjoittaa tämän aamun Hesarissa avioerostaan otsikolla "Olen yksin ja onnellinen". Olen samaa mieltä Aholan kanssa siitä, että joidenkin asioiden hyväksyminen vie aikaa, siis todella paljon aikaa, vuosia. Ensin joutuu kamalaan kriisiin, itkee ja repii tapetteja seiniltä ja soittelee entiselle puolisolle puheluita ja sanoo asioita, joita aikuinen ei myönnä koskaan suustaan päästäneensä. Seuraavaksi tekee paljon tyhmyyksiä. Sitten masentuu sellaiseen sopivan kokoiseen masennukseen, tekee töitä ja yrittää selvitä murrosikäisten lasten kanssa ja on katkera.

Jonain päivänä lopulta herää ja huomaa, että onkin kaikenlaista kivaa tekemistä ja kirjoittaa vaikka romaanin. Hankkii uusia ystäviä. On edelleenkin välillä maassa, mutta usein nauttii elämästä, vaikka asuukin lopulta kaksin kissansa kanssa. Ei ole enää nuori.

Dorris Lessing on sanonut "Whatever you're meant to do, do it now. The conditions are always impossible" Luin tämän jonkun facebook-päivityksestä, joten se sivistyksestä. Hienosti sanottu. En kuitenkaan noudata neuvoa, ehkä ensi vuonna tai sitä seuraavana.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Ironinen sydän

Siinä vaiheessa kun sanat eivät enää riittäneet, otettiin käyttöön emojit. Palattiin ikäänkuin taaksepäin, nuolenpäämerkkeihin. Alkuun piirrettiin sydän ja hymy näppäimistön merkeillä kunnes saatiin käyttöön valtava määrä symboleja, jotka itkevät, nauravat ja joiden hymylläkin on niin monta astetta, että niitä käyttäessään saa olla varovainen. Sydämiä on monen värisiä ja liioitteleva viestijä naputtaa niitä monta kappaletta riviin. Silloin kaikki tietävät, että nyt tykätään todella paljon.

Olen emoji -hommasta ihan yhtä kuutamolla kuin kukkien kielestä: viisi kukkaa (minä rakastan sinua, tarkoittaako viisi sydäntä samaa vai riittääkö yksi?), akileija (vapisen innosta), amaryllis (suurenmoinen kauneus), atsalea (kohtuullisuus, raittius, sain kerran potilaalta valtavan punaisen atsalean), valkoinen krysanteemi (uskollisuus), keltainen ruusu (kiihkeä rakkaus) jne. Kun seuraavan kerran ostat kimpun Pirkka-ruusuja, mieti tarkkaan mitä sillä viestität. Oikeastaan kimppu lähikaupan ruusuja voisi tarkoittaa, "en välitä sinusta niin paljon, että viitsisin satsata kukkakauppaan".

Ymmärrän sydämistä sen, etteivät ne voi tarkoittaa romanttista rakkautta, sillä niin yleisesti ja välinpitämättömästi niitä heitellään. Tiesittekö, että emojilla voidaan viestittää väsymystä, hämmennystä, surua,  iloa (iloa on monenlaista, riippuu siitäkin nauravatko silmätkin vai ainoastaan suu), naama halaa, naama punastuu, naama nukkuu, naama hikoilee, naama pohtii filosofisia kysymyksiä (viimeisin oli itse keksitty, mutta saattaahan sellainenkin naama olla, miksi ei olisi).

En haluan käyttää noita härpäkkeitä, joten leimaudun somessa tunteettomaksi ja mikä pahinta, vanhanaikaiseksi. Mieleni ei taivu oikein edes sydämiin, vaikka sellaisen piirtäminen olisi paljon helpompaa kuin sanallinen lohdutus, josta tulee helposti jäykkä ja kliseinen. Kirjoitin haluttomuudestani hymiöidä myös facebookiin ja sain vastineeksi monta ironista sydäntä.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Myymälävaras

Olen hieman väsynyt. Käväisin töiden jälkeen Indiskassa, sovitin kahta mekkoa ja yhtä villapaitaa, joka ei ollut oikeaa villaa nähnytkään. Vaatteet näyttivät ikävä kyllä päälläni kamalilta halvoilta ryysyiltä, mutta mitä muuta voi odottaa 14 euton mekolta.

Palautin mekot rekkeihin ja lähdin ulos kaupasta, jolloin varashälytin alkoi huutaa syyttävästi. Peräännyin ja yritin sitkeästi uudelleen samalla tuloksella. Hämmennyin ja aloin jo miettiä, että olinko ehkä kuitenkin huomaamattani varastanut jotakin.

Myyjä käveli paikalle ja osoitti käsivarrellani roikkuvaa paitaa eikä edes epäillyt teon tahallisuutta, sen verran röyhkeästi tuo vaaleanpunainen neule oli esillä koukistetulla kyynärvarrellani.

Onneksi en aja autoa, bussia tai ohjaa lentokonetta.

Kiukuttelin tänään väsyksissäni hoitajalle, joka toi minulle lappusiaan ja käski soittaa potilaalle, jota en ollut koskaan nähnyt. Hoitaja tiuski minulle takaisin ja minä kiukuttelin lisää. Sitten pyysin anteeksi. Olemme välillä kuin vanha äksy pariskunta. Emme kuitenkaan koskaan eroa riidoissa.

torstai 16. helmikuuta 2017

Asiantuntija

Kerttu näyttää tänään pallokalalta. Kenellä muulla on pallokalan näköinen kissa.

Eräs kirjailija pyysi lääketieteellistä asiantuntija-apua kirjaansa varten. Kirjailija oli päättänyt, että hänen romaanihenkilönsä joutuu onnettomuuteen, jonka seurauksena tämän henkilön olisi vietettävä sairaalassa useita viikkoja.

Pohdin sopivia vammoja tutun infektiolääkärin kanssa. Pidän infektiolääkäriä jonkinlaisena asiantuntijana, sillä hän konsultoi usein traumaosastolla. Mietimme sopivia vammoja ja ehdotin kirjailijalle aika yksinkertaista vammaa, jonka arvelin hallitsevani jotenkin. Yliarvioin kykyni pahasti.

Pian kirjailija kyseli hoitovaihtoehdoista, sairaalahoidon kestosta ja muusta sellaisesta. Kyselin ortopedeilta pukukopilla ja kahvihuoneessa leikkausmenetelmistä, kipseistä, osastohoidosta ja ihonsiirroista. Minusta alkoi tuntua, että he alkavat kohta vältellä minua. No ei ehkä kuitenkaan.

Romaanissakin pitäisi faktojen olla kohdallaan. Minua ainakin lääketieteelliset virheet ärsyttävät. Poliiseja harmittaa miten väärin heidän työtään kuvataan. Sama koskee varmaan opettajia, pappeja, lakimiehiä, kampaajia ja torimyyjiä. On helpointa kirjoittaa siitä minkä hallitsee.



keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Kiire

Tänään minua on väsyttänyt erityisen paljon. On ollut pakko rypistää otsaansa ja keskittyä, ettei ole tullut kysyttyä potilailta samoja kysymyksiä kovin monta kertaa.

Välillä suusta pullahtaa väsyneenä kaikenlaista sekavaa. Varsinkin kun puhuessa ajattelee jotain ongelmaa ja käskee potilasta tehdä jotakin, niin käskystä tulee jotain ajatuksen ja sanottavaksi tarkoitetun lauseen sekoitusta. Älkää pelätkö, kyllä asiat tulevat kuitenkin hoidetuksi.

Täysi kalenteri on statussymboli. Luettelin aiemmin menojani ja olin tärkeä. Vuorotteluvapaan jälkeen minua ei ole pyydetty enää pitämään esitelmiä. Eikä tämä tarkoita, että pitäisi pyytää. Pärjään hyvin ilman.

Käväisin taas pikkuisen päivystyspotilaita tutkimassa. Söin työrupeaman jälkeen poliklinikan kahvihuoneessa voileivän ja kuuntelin jääkaapin hurinaa ja pelkäsin murhaajia, joita piileskelee iltaisin tyhjien työtilojen nurkissa kasapäin.

Poljin kotiin pimeässä illassa. Patosillan Keskustorin pään vanhojen teollisuusrakennusten ikkunat näyttivät joulukalenterin luukuilta. Olen varma, että jonkun ikkunan takaa löytyy joulukuusi ja isoimman ikkunan takana makaa seimessä Jeesus -lapsi ympärillään itämaan tietäjät.

Vielä kaksi päivää ja sitten on viikko vapaata. Vapaaviikolle varannut huvituksia kuten kampaajan, gynekologin ja hammaslääkärin. 

maanantai 13. helmikuuta 2017

Vikkelä viivyttelijä

On kahdenlaisia ihmisiä: vikkelät ja viivyttelijät. Kuulun viivyttelijöihin, siirrän ikäviä velvollisuuksia tai pahimmassa tapauksessa käyttäydyn kuin niitä ei olisi. Ikävien asioiden välttelyyn saa kulutettua uskomattoman paljon energiaa.

Soitin tänään laskusta erään luottokorttifirman asiakaspalveluun. Olin odotellut jo tovin, että saavutan puheluun tarvittavan vaativan ja tärkeän asiakkaan karisman. Päätin, että tänään on puhelun dead line. Jätin eilen laskuhuomautuksen eteisen pöydälle, että varmasti muistan. Ja minäpä soitin ja puheluuni vastattiin heti. Ei minuuttien panhuilumusiikin kuuntelua vaan pääsin oitis virkailijan puheille. Nuori mies kysyi henkilötunnukseni ja sanoi, että saan repiä laskun ja askarrella luottokortista mitä lystään.

Siirrän ikäviä sähköposteja, puhtaiden lakanoiden hakemista vintiltä, jossa ne vievät tilaa naapureiden märiltä kalsareilta, patterien viemistä kaupan keräyslaatikkoon, puheluita ja sukulaisvierailuja. Odotan, että ikävät asiat häviäisivät itsestään ja joskus ne sen tekevätkin. Useimmiten eivät.

Luen kirjaa elinsiirrosta (Maylis de Kerangal, Haudataan kuolleet paikkaillaan elävät). Elinsiirto on oikeastaan aiheena erittäin kiinnostava. Miksi en ole koskaan aiemmin lukenut elinsiirroista? Kirja alkaa nuorten miesten surffausretkestä, auto-onnettomuudesta ja Simonin joutumisesta teho-osastolle. Kiehtova kirja, joka on voittanut kannen liepeen mukaan Ranskassa "hämmästyttävät kymmenen kirjallisuuspalkintoa". Tyypilliseen tapaani kirjoitan kirjasta vaikka olen lukenut vasta 64 sivua.

Samalla minua pelottaa oma tekstini, joka käsittelee aihetta, josta yhtäkkiä pelkään jonkun muun kirjoittavan. Koska aihe on juuri sellainen, josta olettaisin jonkun kirjoittavan, mutta josta ainakaan minä en ole lukenut. Minulla on siis aihe! Tarvitaan enää teksti.

Kävin Sara Hildenillä Jarmo Mäkilän näyttelyssä ja ihastuin varsinkin miehen uudempaan tuotantoon. Valtaviin öljymaalauksiin, joissa pojat puuhailevat metsässä keskenään erilaisia asioita. He ovat pukeutuneet valkoiseen paitaan ja suoriin housuihin kuin pienikokoiset aikuiset. Heidän isänsä ovat sodankäyneitä mykkiä miehiä, jotka istuvat kotona nojatuolissa eivätkä huutele jälkeläistensä perään. Taulut ovat täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia ja jonkinlaista lasten keskeistä anarkiaa. Kaiken lisäksi ne ovat niin hurjan kauniita.

Joissakin tauluissa taas alaston mies on maalattu rähjäisiin sisätiloihin: makaamaan sängylle tai suihkuhuoneeseen, jonka seinistä kaakelit tippuilevat. Museon alakerran taulut ovat kypsän iän tauluja, lapsuusmuistoja ja rapistumista.

Menen näyttelyyn ehdottomasti vielä uudelleen. 

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

"Kuvaa tulppaanikimppu" -päivä



Eilen vietettiin valtakunnallista "Kuvaa tulppaanikimppu" -päivää ja samalla "Ota kuva kirjapinosta" -päivää.

Äidit julkaisevat somessa arkikuvia, joissa leivotaan lasten kanssa sämpylöitä tai kuvataan itse neulotuissa kirjoneuleissa poseeraavat varpaat. Urheilijat kuvaavat itsensä ja suksensa. Bilettäjät viinilasinsa. Lopuksi otetaan kuva, josta ei erota mikä bändi lavalla soittaa.

Juhliin lähtiessä napataan vielä viimeiseksi selfie juhlatamineissa. Pää kallistetaan veikeästi vinoon ja hymyillään ulos kaikki se mikä naamasta lähtee.

Minäkin kuvasin kylästä kotiin kävellessäni Patosillan lemmenlukot ja julkaisin kuvan Facebookissa ja Instagramissa ennen kuin maltoin käydä nukkumaan.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Nimi ei ole enne

Eräs työkaveri totesi aikoinaan "Miksi savolaiset vanhemmat ovat antaneet lapselleen noin hienon nimen?" Kysyin vanhemmiltani mistä he olivat nimeni keksineet. Heidiä ehdotti kuulemma isän työkaverin vaimo. Pirjojen, Merjojen, Marjojen ja Leenojen joukkoon pääsi siis yksi Heidikin. Eikä luokallani ollut muita Heidejä.

Televisiossa näytettiin niihin aikoihin Pikku Heidi- elokuvia. Heidiä näyttelevän Shirley Templen päässä killuivat kadehdittavat korkkiruuvikiharat ja hänen huulillaan loisti reipas kestohymy. Yritin olla yhtä reipas, mutta en onnistunut.

Olen ollut tyytyväinen nimeeni, enkä ole osannut haaveilla muusta.

Kun mietimme nimiä omille lapsillemme, niin halusimme heille sellaisten henkilöiden nimet, joita pidimme sympaattisina. Ei perintönimiä. Isäni sai täsmälleen saman nimen kuin hänen isänsä. Köyhillä savolaisilla ei ollut varaa edes uuteen nimeen.

Nimestä tunnistaa yleensä ihmisen sukupuolen. Miksiköhän Onni on miehen nimi, mutta Lahja naisen? Aina nimellä ei ole sukupuolta. Pieni tyttö luokallani oli nimeltään Rauni ja saman nimen on saanut edesmennyt karismaattinen elokuvaohjaaja Rauni Mollberg.

Lapseni on vaihtanut etunimensä. Voihan se olla, että oma nimi muuttuu hiljalleen vieraaksi tai onhan se voinut aina olla sitä. Tai ehkä se oli oikea nimi lapselle, mutta ei tälle aikuiselle lapselle. Nimi ei aina ole enne.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Lukupiirivieras

Omistan hienot ohuet villaiset sukkahousut. Pesen ne käsin ja viritän kylppäriin kuivumaan. Aamulla ne ovat venyneet pituutta ja näyttävät Giacomettin pitkäraajaisten patsaiden jalkoihin sopivilta.

Kävin eilen kollegojen lukupiirivieraana. Sain hyvän illallisen ja pullollisen punaviiniä kotiin vietäväksi. Miten erilaista tässä lukupiirissä olikaan kuin omassani, jossa kaikki huutavat yhteen ääneen ja nauravat äänekkäästi kuin pöydällinen kreikkalaisia olisi kokoontunut pitkästä aikaa yhteen.

Tämä lukupiiri pisteyttää lukemansa kirjat. He eivät kuitenkaan tehneet sitä minun kuulteni. Hienotunteista. Kukaan ei onneksi sanonut "Tää oli paska, mutta onneksi lyhyt!"

Sain viestin, joka minua kovin mietityttää. Heräsin yöllä suunnilleen tunnin välein. Varoitin heti aamusta, että olen räjähdysaltis. Sanoin, että kannattaa pysyä sen verran etäällä, etten yletä lyömään ketään (viittaan Aamulehden juttuun hoitajia sormille näpäyttäneistä kirurgeista).


keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Pakkasen jäädyttämiä sanoja

Ei ole mitään sanottavaa. Pakkanen on jäädyttänyt sanat jonnekin äänihuulten tasolle. Maa on rannemurtumajäässä. Taivaan ja järvenjään raja on vaaleanpunainen ja minä haluan samanvärisen villatakin.

Tyttäreni ja hänen puolisonsa ovat hankkineet toisen espanjalaisen löytökoiran. Koirat näyttävät korvapuusteilta sohvalla kerällä maatessaan.  Niillä on omat nukkumakorinsa, mutta ne makaavat itsestäänselvästi sohvalla.

Saimme tänään työnantajalta Sacher-kakun koska olimme vastanneet niin kuuliaisesti johonkin kyselyyn. Kakku oli syöty siinä vaiheessa kun itsekurini petti ja päätin ottaa palan suklaista herkkua kahvin kanssa.

Menen huomenna kollegojen lukupiiriin. En tiedä mitä on tulossa, mitä minulta odotetaan.

Romaanini julkaistiin syyskuun puolivälissä ja neljä potilasta on tähän mennessä ottanut asian puheeksi. En osaa sanoa, onko kirjan kirjoittaminen heidän mielestään jotenkin sopimatonta ja se on suoraan sanoen minulle melko yhdentekevää. 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Kiroilua

Työpaikan kahvihuoneessa oli oikein kodikasta. Söimme maitorahkaa ja keskustelimme hormonikierukoista. H sekoitti rahkaan kiiviä, J ananasta ja minä appelsiinia. Voisimme tilata Valiolta kuorman maitovalmistetta, joka on sairaanhoitajien ruokavalion perusta.  Pitää kuulemma syödä 250 g kerrallaan, jotta vatsaan ei enää mahdu suklaata tai ranskanperunoita. Melkoinen sammio tarvitaan täyttämään naisvaltaisen henkilökunnan rahkatarve.

Minusta on ihanaa pukeutua lämpimästi: paksut sukkahousut, farkut, villaiset polvisukat, jotka vedetään farkkujen päälle, tunika, paksu villatakki, rukkaset kaulaliina, myssy , riittävän suuret talvisaappaat ja untuvatakki. Jossain päällimmäisenä keikkuu pyöräilykypärä. Sisätiloihin tullessa on riisuttava monta kerrosta ja nopeasti, ettei tule hiki.

Kun on koko päivän kuunnellut potilaiden murheita, on ihana lukea naistenlehtiä kirjaston lukusalissa. Kun naistenlehdissä erotaan, täyttyy puolison jättämä tyhjä tila heti hienoilla harrastuksilla ja ihanalla ihmissuhteella. Kukaan ei tapaile salaa varattua henkilöä tai sairasta sukupuolitautia. Omasta ja läheisten sairauksista opitaan ja sytostaattihoidon jälkeenkin näytetään täydellisen kauniilta.

Eräs potilas huusi minulle v-ttu, p-kele, s-tana ja mitä niitä voimasanoja onkaan. Ajattelin, etten välitä, mutta vielä illallakin hän muistui mieleeni. Aamulla ensimmäisenä mietin kirosanojen tulvaa. Ymmärsin hänen turhautumisensa. Tänään yritin vielä keksiä jotain, jolla korjata vituralleen mennyttä potilaslääkärisuhdetta. Potilas häipyi suuttuneena ehtimättä edes täyttää vastaanoton arviointikaavaketta.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Tampereen matkaopas savolaisille

Savolainen pärjää Tampereella kunhan ei liikaa auo suutaan. Jos jotain on pakko sanoa, niin kannattaa sanoa Moro. Harjoittele kotona, ettei luulla vallan vieraaksi tai jopa ulkomaalaiseksi. Luettelen tässä paikkoja, joissa savolaisen kannattaa tänne joutuessaan käydä.

1. Kauppahalli. Sieltä löytää aidot tamperelaiset. Kansaneläkkeen maksupäivinä ja joulun tienoilla ruuhkaa. Istu kahvikupin ääreen ja kuuntele paikallisten puhetta.

2. Tammelan tori. Kannattaa käydä kesäaikaan, sillä talvella se on vain liukas rakentamaton alue. Mustan makkaran perinteinen hankintapaikka.

3. Rajaportin sauna ja Rauhaniemen kansankylpylä. Nämä kaksi yleistä saunaa ovat ehdottomasti kokemisen arvoisia. Jälkimmäisestä pääsee avantoon ja saunassa näkee mielenkiintoisia löylypipoja (käytä nimitystä pipa). Uimapuku on tarpeellinen, sillä miehet ja naiset istuvat somasti samoilla lauteilla. Rajaportin saunassa molemmille sukupuolille on omat saunat.

4. Sara Hildenin taidemuseo. Helppo löytää, sillä museo sijaitsee Näsinneulan kupeessa. Tasakattoinen betonirakennus, vessoissa lievä hometalon haju. Hienoja näyttelyitä ja erinomainen kahvila.

5. Elokuvateatteri Niagara. Ei mainoksia, eurooppalaista elokuvaa, edulliset hinnat, ei pop corneja. Istu mahdollisimman kauas muista katsojista. Tai tule ensimmäisenä, jolloin tyhjä tila asettuu ympärillesi ihan luonnostaan. Elokuvateatterin yhteydessä on baari, joka on savolaiselle liian tyylikäs.

6. Pyynikin näkötornin munkkikahvila. Kävele Hämeenpuistoa pitkin Pyhäjärveä kohti, käänny oikealle, ohita minigolf-rata ja Pyynikin kesäteatteri, nouse harjulle ja jonota kahvi ja munkki. Istu pöytään ja lue paikallista sanomalehteä (Aamulehti). Älä kysy "Onko tässä tilaa?", sillä sellainen ei ole tapana. Istut vaan siihen mistä löytyy tyhjä tuoli. Vältä katsekontaktia muihin pöydässä istuviin. Pääsee kahvilaan muutakin kautta ja jopa autolla, mutta minä kuljen näin ansaitakseni munkkirinkilän.

7. Lukulaari. Divari, jonka lattiatkin ovat kirjojen peitossa. Jos jotain kirjaa etsit, niin täältä se löytyy kohtuuhintaan. Kassalla saattaa työskennellä oikea runoilija.

8.Tulenkantajien kirjakauppa. Siitä outo kirjakauppa, että siellä myydään kirjoja. Erilaisia kirjallisuustapahtumia, joissa istuvat samat varttuneet naisihmiset. Liity joukkoon, se on ilmaista, eivätkä ne muutkaan mitään osta.

9. Teatterit. Tullaan linja-autolla. Takki jätetään bussiin, väliajalla juodaan kahvit. Esityksestä saattaa hyvällä onnella bongata jonkun televisiosta tutun näyttelijän.