torstai 17. elokuuta 2017

Ensimmäinen viikko

Ensimmäisen työviikon maaliviiva häämöttää. Aamuherätykset sujuvat jotenkuten, osaan valita oikean vaateparren, syödä aamiaisen ja lounaan reippaasti ja kävellä virkamiesmäisesti. Eväiden teossa on vielä pientä takkuamista, sillä en aina muista hankkia riittävää määrää sopivia elintarvikkeita. Tiistaina kaapin kätköistä löytyi evääksi kananmuna ja kolme hapankorppua. Onhan työpaikalla ruokalakin, mutta kun siellä käymiseen tärväytyy niin paljon aikaa.

Työterveyspsykologi kävi puhumassa meille työssä jaksamisesta. Kerroin virkistäytyväni potilaiden välillä tekemällä kyykkäyksiä. Psykologi ehdotti syvään hengittämistä. Kyykkääminen on huomattavasti tehokkaampaa.

Kerttu naukuu ja ryntäilee ympäri asuntoa aamuyöstä, jolloin työläinen mielellään nukkuisi. Päivällä se nukkuu sikeästi.

Minulla on käyttämättä ilmainen lento johonkin Euroopan kohteeseen. Päätin lähteä Edinburghiin, jossa olen kerran käynytkin. Ystäväpariskunta puhui kaupungista niin kauniisti ja mainosti kivaa edullista hotellia keskeiseltä paikalta. Hotellissa on tilaa vasta marraskuussa. Lähden ehkä kuitenkin vaikka kuka on niin hölmö, että lähtee siihen maailman kolkkaan mokomaan aikaan.

Yleensä ihmiset tekevät suunnitelmia. Minä odotan, että asiat putoilevat eteeni ilman minkäänlaista vaivannäköä. 


tiistai 15. elokuuta 2017

Toinen päivä

Ensimmäinen loman jälkeinen työpäivä oli kiva, olin positiivinen ja työlleni antautunut. Tänään kun olin jo katsonut kaikki päivän potilaat , hoitaja tuli sanomaan, että henkilö, jolle oli sovittu soittoaika istuukin odottamassa vastaanottoa ja vielä omaisensa kanssa. Kunnon lääkäri sanoisi "Kiva nähdä potilasta kun tuo puhelinkeskustelu on niin kovin lyhyt ja pinnallinen kontakti ja halusinkin tavata potilaan perhettä" Tällainen vähän laimeamman kutsumuksen omaava saattoi sanoa muutaman kirosanan kun oli töiden jälkeen menoakin. Mukavasti se meni lopulta. Olen ylpeä itsestäni. Se oli varmaan meidän virheemme (ei tosin minun, ei tietenkään).

Sain eilen marjapaniikin. Mistään ei näytä enää saavan mansikkalootaa. Olin sen verran epätoivoisessa tilassa, että jos joku olisi tarjonnut laatikollisen Polkaa niin olisin sanonut "Ai sata euroa. Otan sen!" Ostin laatikollisen mustikoita, joka olikin järkevämpää, sillä en taida ehtiä mustikkametsään hirvikärpästen kanssa seurustelemaan.

Sunnuntaina katsoin Tampereen teatterikesän päätteeksi Cullberg -baletin esityksen Protagonist. Ensin joukko tanssijoita käveli sikin sokin lavalla, väänteli käsiään ja musiikki jumputti. Sitten he lauloivat "Revolution!" (hieno kohta). Laulettuaan he heittivät vaateet pois ja etenivät apinakävelyä pitkin näyttämöä. Yhtäkkiä he tulivat kumartamaan kylpytakeissaan.  "Nytkö se loppui?" mietimme ja lähdimme kotiin.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Peggy Pickit ser Guds ansikte (Svenska Teatern)



Peggy Pickit ser Guds ansikte salamoi ja rätisi Pakkahuoneella Tampereen teatterikesässä kuin elokuinen taivaskin. Näytökseen mennessäni oli vielä helteistä ja tyyntä, mutta kun ovet Tullintorille esityksen jälkeen avattiin, satoi kaatamalla.

Svenska Teaternin näytelmässä kaksi pariskuntaa tapaa kuuden vuoden tauon jälkeen. Lääkäripariskunta Karin (Minttu Mustakallio) ja Martin (Niklas Åkerfelt) on työskennellyt Afrikassa  samaan aikaan kun Liz (Cecilia Paul) ja Frank (Kristoffer Möller) ovat vaurastuneet kotimaassa. Liz on valmistanut seurueelle vaivattoman kevyen illallisen ja Frank kaatelee samppanjaa laseihin. Tytär on kaverin luona yökylässä.

Vaikka kaikki on alkuun kaunista ja tyylikästä, antavat ihmisläskiltä näyttävät huonekalut odottaa muutakin kuin kevyttä rupattelua. Näytelmään ei voi kirjoittaa kuin dialogia, mutta tässä ihmisten ajatukset, keittiössä vaihdetut salaisuudet ja alitajunta purskahtaa sanoiksi. Välillä näytelmää rikotaan niin, että miettii kuuluuko tämä esitykseen vai pitäisikö huolestua. Näyttelijät katsovat itseään ja toisiaan myös ikäänkuin ulkopuolelta.

Siinä vaiheessa kun emäntä oksentaa viinilasiinsa tietää, ettei kyse ole rattoisasta tapaamisesta.Länsimaisten avustustyöntekijöiden motiivit kyseenalaistetaan. Lääkäripariskunnan pelastama tyttö on jätetty heitteille kuin kesäkissa. HIV-infektion pelkoa käsitellään sitäkin.

Näytelmän lopussa kaunis kattaus ja koko olohuone ovat kaaoksen vallassa. 

Anna-Mari Karvonen oli ohjannut näytelmän tiiviisti ja tarkasti. Näytteliijät näyttelivät hienosti. Esityksen nähnyt ystäväni kertoi, että näytelmä tuli myöhemmin uniin. Minunkin pienessä päässäni se pyörii varmasti pitkään. Niin Peggy Pickit on nukke jos joku asiaa ihmettelee.

Kuva Cata Portin Tampereen teatterikesä


perjantai 11. elokuuta 2017

Burning Doors (Belarus Free Theather)

Tampereen teatterikesässä esiintyi tänään valkovenäläinen teatteriryhmä, Belarus Free Theatre, joka toimii kotimaassaan maan alla sekä Britanniasta käsin, jossa ryhmän ohjaajat elävät poliittisina pakolaisina. Valko-Venäjällä ryhmä esiintyy salaisissa paikoissa, näyttelijöitä ja jopa katsojia on pidätetty.

Burning Doors oli vaikuttava,  hyvin fyysinen, lähes akrobaattinen. Ryhmässä esiintyi mm. aktivisti Maria Alyokhina (Pussy Riot), jolle sai yllättäen kesken kaiken esittää kysymyksiä. Meni pitkään, ennen kuin yleisö ymmärsi, että tämä tarkoitti ihan sitä mitä sanottiin ja muutama arka kysymyskin saatiin. Mietin, montako kertaa nainen oli istunut erilaisissa lehdistötilaisuuksissa.

Näytelmän tekstit olivat peräisin Dostojevskiltä, Focaultilta, luettiin kuulusteluasiakirjoja ja seurattiin rikkaita bisnesmiehiä, poliittisia vaikuttajia.  Mies puvussaan toteaa, että Picasso pilasi taiteen kulmikkailla kuvillaan ja sen jälkeen hän mainitsee omistavansa kaksi taiteilijan työtä. Dostojevskin Idioottia lainataan ja kerrotaan miten kuolemaantuomittu käyttää viimeiset viisi minuuttia: Kolme minuuttia lähimmäisten hyvästelyyn ja kaksi minuuttia itselleen. Nuo minuutit ovat ikuisuus.

Näyttelijät näyttivät aktiiviurheilijoilta, keikkuivat köysissä ja tappelivat itsensä hikeen.

Saimme kuulla venäläisestä performanssitaiteilijasta Pjotr Pavlenskystä, joka naulasi kivespussinsa Punaiseen toriin ja ompeli huulensa kiinni protestoidakseen valtion sensuuria vastaan. Mies tuomittiin vankeuteen. Ukrainalainen kirjailija ja elokuvaohjaaja Oleg Sentsov vastusti Krimin valtausta ja hänet julistettiin terroristiksi ja tuomittiin vankilaan 20 vuodeksi. Hän ei edes tappanut ketään vaan suurin väkivallanteko oli oven polttaminen (en nyt ikävä kyllä muista minkä oven ja mm. tästä erottaa minut ja ammattioimittajan).

Lopussa siteerattiin Bulgakovia, jonka mukaan suurin synti on pelkuruus. Jos minua roikotettaisiin katosta vaikka pari minuuttia tai laitettaisiin huppu päähän ja vähän hakattaisiin, olisin valmis tunnustamaan kaiken. Sellaisiakin asioita mitä en ole koskaan edes tehnyt. Vasikoimaan koko Tampereen.

Suunnittelin ihan hetken ajan ryhtyväni aktivistiksi, mutta sitten muistin, että minusta on niin kiva maata sohvalla ja pelkään kuulusteluja.

Olimme niin rohkeita, että osoitimme suosiotamme nousemalla seisomaan ja taputtamaan. Olen iloinen, että sain nähdä tämän vaikka elämä olisi helpompaa jos ei tarvitsisi tätä kaikkea tietää.

Kuva Alex Brenner Tampereen  teatterikesä

Vaimoni Casanova (Kuopion kaupunginteatteri ja Tanssiteatteri Minimi)

Tampereella Ratinan stadionilla Robbie Williams vain vilautti takapuoltaan, mutta Frenckell -näyttämöllä Miko Kivinen heilui näyttämöllä alasti vartin verran Leea Klemolan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Vaimoni Casanova.

Ennen näytelmän alkua ohjaaja huseerasi katsomossa ja järjesteli katsojien paikkoja. Klemola kuulemma seuraa usein näytelmiensä esityksiä, sillä ne kehittyvät vielä ensi-illan jälkeenkin.

Kuopion kaupunginteatterin kantaesittämä Vaimoni Casanova oli riemukasta katsottavaa.

Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) on kuusikymppinen näyttelijä ja teatterinjohtajan virasta seksuaalisen häirinnän vuoksi potkittu nainen, joka palaa töihin pitkältä sairaslomalta harjoittelemaan näytelmää, jonka toista roolia Casanovaa hän esittää. Vastanäyttelijänä ja narikanhoitajana toimiva Antero Jokinen (Miko Kivinen) ilmaantuu näyttämölle milloin alasti, hameessa tai mittavaa tekopenistä kantaen. Virkeää nuoriso-osastoa edustavat koreografi Ari Vierelä (Antti Lahti)  ja työharjoittelija Maaria Saarikettu (Meri-Maija Näykki).  Kyllikki Lallan aviomiestä esittää herkullisesti Annukka Blomberg.

Mikä onkaan hupaisampi näytelmän aihe kuin teatterin tekemisen esittäminen näyttämöllä varsinkin kun näytelmästä ei tahdo tulla mitään. Toinen takuuvarma aihe on tietenkin seksi. En ole nähnyt näyttämöllä hilpeämpää seksikohtausta kuin Kyllikin ja Jukan aviollinen yhtyminen. Näytelmässä oli paljon herkullisia yksityiskohtia, jotka palaavat vielä tänäänkin mieleen.

Päivänäytöksen monista teatterin ammattilaisistakin koostunut yleisö totisesti nauroi näytelmällle.

Kyllikki Lalla, nainen, joka halusi vielä kerran astua elämän virtaan, oli samaistuttava aidon tuntuinen hahmo kaiken karnevalistisen keskellä.

Kävin kouluni Kuopiossa, jossa koululaiset saattoivat aikoinaan ostaa halvan Ramppi-kortin ja katsoa kaikki kapunginteatterin näytökset. Äidinkielen opettajamme Helka Nurmi vei meidät ihmettelemään näytelmäharjoituksia. Taputin siis myös melkein oman pikkukaupungin tyypeille, jotka olivat tehneet hienon työn.

Kuva Sami Tirkkonen Tampereen teatterikesä

torstai 10. elokuuta 2017

Sivuhenkilöt

Alma Lehmuskallion ohjaamaa näytelmää Sivuhenkilöt kehuttiin kovin Hesarissa "Surrealistinen sivuhenkilöt -esitys kouraisee syvältä".

Näytelmän esillepanosta ja ihmisistä tulevat mieleen Tsehovin näytelmät (ne muuten puuttuvat tämän kesän Tampereen teatterikesän ohjelmistosta), mutta Tsehovin näytelmät ovat niin viisaita, ettei tämä pärjää niille. Dialogia Sivuhenkilöissä on kovin niukasti.

Alussa otetaan hääkuvaa, sen jälkeen ihmissuhteet ovatkin monimutkaisempia ja koskettaminen vaikeaa. Äitikin kiipeilee tikapuita miten sattuu.

Näin ensimmäistä kertaa, että akrobatiaa ja vakavaa näytelmää yhdistettiin. Olihan se tavallaan hienoa. Kohtaukset tapahtuivat keskellä näyttämöä, mutta myös molemmilla laidoilla ja välillä näyttämön takaosassa. Jotenkin juttu tuntui tämän vuoksi hajanaiselta. Äiti makasi lasinpalasten päällä, äidillä oli hevosen naama, naisen hihasta työntyi pitkä tekokäsi, mies loiskahti täysissä pukeissa vesialtaaseen.

Me kaikki olemme jossain tilanteissa sivuhenkilöitä. Mitä vanhemmaksi tulemme sitä useammin. Kaipaamme kosketusta.

Välillä näytelmä tuntui hieman tekotaiteelliselta. Ehkä kaikkein jännintä oli kun katsoja sai sairaskohtauksen ja ambulanssi tuli.

Ai niin näyttelijät olivat oikein hyviä ja notkeita.

Kuva Heli Sorjonen Tampereen teatterikesä

keskiviikko 9. elokuuta 2017

Father Fucker (HYPE-kollektiivi)

Kaksi näytelmäesitystä samana päivänä on liikaa jopa minulle. Onnun pahasti molempia teatterijalkojani.

Kellariteatterin hämärässä kaksi näyttelijää makaa alusvaatteissaan keskellä suolia, verisuonia ja kaikenlaisia tunnistamattomia sisäelimiä. Taustalla puhkuvat valtavat keuhkot. Pian paljastuu, että on päästy muotisuunnittelija Gianne Versacen sisuskaluihin, jossa hänen tyttärensä huippumallit Liv ja Claudia katsovat televisio-ohjelmia ja syövät irtokarkkia, kertovat tiedotusvälineille seksielämästään ja vaikuttavat yksinäisiltä ja haavoittuvilta.

Siskoksia esittävät ohjaaja-näyttelijä Sara Melleri ja näyttelijä Markku Haussila. Taustalla soi välillä diskobiitti ja haikea saksofoni, jota lavalla soittaa Linda Fredrikson. Näytelmän esityskieli on suomenenglanti, jota on vaivatonta ymmärtää.

Toista huippumallia esittämään on valittu mies, joka ei tunnu mitenkään päälleliimatulta, eikä missään nimessä kovinkaan humoristiselta vaan ihan luontevalta. Hoikka pitkä parransänkinen mies näyttää oikeastaan enemmän huippumallilta kuin tavallinen nainen varsinkin kun mies vetää jalkoihinsa pitkät punaiset vinyylisaappaat ja taitaa cat walkin.

Luin tätä ennen Aamulehden arvostelun, jossa sanottiin tämän olevan kolmekymppisten tekijöiden näytelmä kolmikymppisille. Olen ehdottomasti ajatusta vastaan, sillä tämä sopi hyvin tällaiselle keski-ikäiselle kulttuurikaavulle.

Vaikka välillä nauratti, jäi hieman surullinen olo. Sara Melleri käsittelee näytelmässä kuuluisan runoilijaisänsä kuolemaa ja pyrkii purkamaan miehistä taiteilijamyyttiä.  Jälkimmäistä aihetta en osannut esityksestä kaivaa esille.

Näytelmässä kilpaillaan tiedotusvälineiden edessä sillä kuka suree isää enemmän ja kuka saa parasta seksiä. Jotenkin tulee mieleen se some-maailma, johon itsekin osallistun. Toistaiseksi kilpaillaan lomamatkoilla, ystävillä, lapsilla ja skumppaillallisilla, mutta saa nähdä mikä onkaan seuraava kehuvaihe ja miten pitkälle olemme valmiita elämämme jakamisessa menemään.

Kuva Tani Simberg, Tampereen teatterikesä

maanantai 7. elokuuta 2017

Vesi soittaa rumpuja Tampereen teatterikesässä

Ajoin pyörällä teatterimontulle. Epäilen, että kulkuvälineeni alkaa pudotella jäseniään. Etulokasuoja rämisee ja tärisee ja polkimesta kimmahti heijastin irti. Onneksi pääsin perille ja näin, kuulin ja melkein haistoin ja kosketin belgialaisen Miet Warlopin tekemää esitystä "Fruits of labor".

Esityksen sanotaan olevan lumoava sekoitus performanssia, installaatiota, runoutta ja rock-konserttia. Lavalla heiluu kolme taitavaa, musikaalista nuorta miestä, roudari ja yksi nainen. Paukutetaan rumpuja, joita on monta, niitä soitetaan katosta tippuvalla vedellä,rumpupalikoilla ja ties millä, sähkökitaraa vingutetaan jousella ja soitetaan ihan perinteisestikin. Lavalla on suuri levysoitin, jossa pyörii kookas valkoinen kiekko. Tästä omintakeisesta soittimesta kuuluu kummallista varsin hienoa ääntä. Keltaisen nestekaaren alla mies laulaa rakkauslaulua. Kuulostaa kummalliselta vaikka eihän siinä mitään kummallista ole.

Lavalla makaa valtava styrox-kuutio, joka on välillä härkä ja johon mies "ristiinnaulitaan". Sivistyneempi katsoja löytäisi esityksestä vertauskuvia, mutta minä vaan nautin valloittavan energisestä ja humoristisesta esityksestä, jota eivät voisi muut esittää, sillä silloin se olisikin jo toinen näytelmä. Oliko se näytelmä ollenkaan ja onko sillä väliä?

"You're like love without falling
like a beer with no alcohol
a plastic pillow
bad designed for ever
And nobody will love you for
ever"

(Pätkä yhdestä laulusta, joita lavalla laulettiin ja soitettiin)

Huomenna olisi vielä mahdollisuus nähdä tämä hurmaava esitys.

Kuva: Peter Hönnemann, Tampereen teatterikesä

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Kirjailijoiden kesäleiri

Vietin muutaman päivän Urjalassa esikoiskirjailijaseminaarissa, joka on ensimmäisen kaunokirjallisen teoksensa julkaisseiden kesäleiri. Leirillä puitiin osallistujien kirjat ja kyseinen kirjailija kuunteli  kehuja posket punoittaen. Keskusteltiin kirjallisuuskritiikistä, kirjailijaliitosta, apurahoista, residensseistä, kirjailijan toimeentulosta (surkea), saunottiin ja käytiin lavatansseissa.

Kaksitoista opetuslasta seurasi neljän opettajan opetusta.  Kuten tällaisissa tapahtumissa on tapana, ensimmäisenä päivänä valittu paikka pöydän ääressä säilyi loppuun saakka. Opin uusia sanoja kuten posthumanistinen, transhumanistinen, olemisen potentiaalinen arbitraarisuus ja diskursiivinen.

Esiinnyimme Pentinkulman päivillä. Ravistava elämys oli kuulla kun runoilija Aura Nurmi lausui runoja roskapussi päässään. Minna Rytisalo on kirjallisuuden rockstara, emme meinanneet päästä tilaisuudesta ulos kun innokkaat ihailijat huutelivat perään ja pyysivät kirjoihinsa signeerauksia.

Urjalan kunnan vastaanotolla söimme ruokamme kunnan virkamiesten työhuoneiden edustalla. Illalla kävimme vielä lavatansseissa ja tanssimme Matti Salmisen, Essi Luttisen ja orkesterin säestyksellä. Oluet piilotimme läheiseen ojaan. Pientä draamaakin iltaan sisältyi, mutta siitä vaikenen korrekstisti. Ilman draamaa ei olisi oikeita taiteilijoita.

Ensi viikolla käynnistyy Tampereen teatterikesä ja blogini muuttuu väliaikaisesti teatteriblogiksi.


keskiviikko 2. elokuuta 2017

Arkeologiaa

Jääkaapin siivous on jännittävä arkeologinen retki. Koskaan ei tiedä mihin törmää.

Italialainen kuivaliha ei säily edes kahta kuukautta! Minulla on pullollinen kaverin valmistamaa puolukkalikööriä! Lidlistä ostettu maustekastike vaikuttaa vielä toimintakykyiseltä! Halkaistua sipulia ei kannata säilyttää muovipussissa (uskokaa tai älkää se muuttuu väriltään mustaksi, sen tunnistaa sipuliksi rakenteesta)! Ja niin edelleen. Opettavainen kokemus, joka pitäisi uskaltaa kokea useammin, mutta olisiko se silloin yhtä jännittävä?

Kun jääkaapin sisältöön on tutustuttu, suoritetaan tiukka triage: biojätteisiin, lasinkeräykseen, kartonkikeräykseen ja saa lisäaikaa. Sitten on se osa, joka ei ole vielä jätettä, mutta kohta on. Vaikka tietää, ettei aio lähivuosina valmistaa kovinkaan paljon ruokia, jotka maustetaan kalakastikkeella, niin olettaa sen säilyvän lähes loputtomiin.

Sähläsin käsikirjoitukseni parissa ja muutin menneen aikamuodon preesensiin, mutta toisaalta aion pitää osan teksiä siinä menneessä aikamuodossa. En tiedä onko ajatus hyvä vai huono. Tekstiä on vasta 37 liuskaa. Jotkut kirjoittelevat tekstejään kevytmielisesti sieltä täältä, minä en vaan voi. Etenen alusta loppuun ryömimällä.

tiistai 1. elokuuta 2017

Huumorilla mennään

Olohuoneessani seisoo uusi senkki. Sen hyllyt odottavat ahneina aikakauslehtiä, mainoksia, koneiden käyttöohjeita, kuulakärkikyniä, muistikirjoja, lehtiöitä, Tiimari-laseja ja pokkareita. Nyt on ratkaiseva hetki. Jos täytän hyllyt vaikkapa astioilla, niin siitä muodostuu astiakaappi, jos lakanoilla niin siitä kehittyy liinavaatekaappi, mutta jos jätän ne tyhjiksi se sortuu rojukaapiksi, eikä siltä tieltä ole paluuta.

Vietin vuorokauden ystäväpariskunnan mukavassa seurassa. He ovat siitä harvinainen tuttavuus, että he ovat ensimmäisessä avioliitossaan ja vaikuttavat edelleen viihtyvän toistensa kanssa. Tällaiset eronneet (kuten minä) vetävät yleensä puoleensa parisuhteissaan epäonnistuneita lähimmäisiä. Vähän kuin juopot haluavat olla toisten juoppojen seurassa, kaikenlaisia vääriä parisuhdekokeiluja tehneet ymmärtävät toisiaan. Minusta tuntuu (voin olla tällä kertaa väärässä), että pitkään naimisissa olleet ihmiset eivät ajattele, että jossain muualla voisi kuitenkin olla jotain parempaa. He ovat realisteja eivätkä haihattelijoita. Lisäksi onnistuneilla pareilla on usein erinomaiset ihmissuhdeverkostot.

Minulle tulee selkeinä hetkinä sellainen olo, etten ehkä kuitenkaan ole kovin mukava ihminen vaikka yleensä luulen sitä olevani. Tuli vaan mieleeni.

S on psykiatri ja puheeksi tulivat minän puolustuskeinot (saatan muistaa termit väärin). Huumori on kuulemma puolustuskeinona varsin korkeatasoinen toisin kuin vaikkapa kieltäminen, joka vaatii ihmiseltä ylettömästi energiaa.

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Lokki nimeltä Patrik

Mökillä, viiden kilometrin etäisyydellä Kuopion torilta, asuu lokki nimeltään Patrik. Mökkiemäntä heittää linnulle leivänpaloja. Patrik seisoo mökin katolla, kääntelee päätään ja tarkkailee ympäristöä. Minkki söi Patrikin jälkeläiset, joten se saattaa olla hieman alamaissa.

Sorsapoikue ja haapanat uivat hakemaan pullaa. Lapsilaumojen äidit ovat stressaantuneita yksinhuoltajia. Stressiiin on syytä, sillä koskaan ei tiedä moniko jälkeläisistä saavuttaa aikuisiän. Pääskyset ovat rakentaneet kotinsa räystään alle.

Ajoimme eilen veneellä Laivonsaareen, jossa itikat melkein söivät meidät hengiltä. Löysimme vauvakanttarelleja, mutta jätimme ne aikuistumaan. Murkkuikäiset keräsimme muovipussiin ja niistä teemme tänään kastiketta.

Mökki-isännällä on kattava valikoima virveleitä ja pohjaonkia. Välillä hän pakenee järvelle kalastamaan. Eilinen saalis oli alamittaista ja se palautettiin Kallaveteen kasvamaan.

Saaressa asuu liito-oravia, joiden ulosteet näyttävät vehnänjyviltä. Langaton netti toimii.

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Bussilla pääsee perille

Istun Onnibussissa matkalla Kuopioon. Läppäri mahtuu syliini jotenkuten. Tuoksuu jalkahiki, eväsvoileivät ja elämä. Vieressäni istuva nainen matkustaa lastensa kanssa Kajaaniin.

Vastaantulevien kaista on rallien vuoksi ruuhkainen. Olen asunut Jyväskylässä ja tiedän että rallit tarkoittavat humalaisia jalkakäytäville kuseskelevia miesporukoita. Miesten kaulassa roikkuu VIP-kortti. Periaatteessa tietenkin vastustan ralliurheilua, siitä huolimatta kesäiset  rallit tuntuivat virkistäviltä. 

Olen lukenut kesä-heinäkuussa niin monta esikoisteosta, että lievää kyllästymistä on ilmassa. Onhan se kiva, että joku niitä lukee. Tutustun kirjoihin Pentinkulman esikoiskirjailijaseminaaria varten, sillä olen kiltti ja ahkera ihminen. Luin jo aiemmin Riina Paasosen romaanin "Kaikki minkä menetimme" (romaanin nimi alkaa muodikkaasti sanalla kaikki, hyvä romaani kuitenkin) sekä Minna Rytisalon palkitun teoksen Lempi, joka oli lukupiirikirjamme (kriittinen lukupiirimme ei innostunut siitä yhtä paljon kuin kriitikot ja kaikki muutkin lukijat). Nyt kahlasin läpi Hanna Weseliuksen Alman, Tiina Lifländerin "Kolme syytä elää", Heikki Kännön Mehiläistien, Jan Forsströmin "Eurooppalaisia rakastajia", Olavi Koistisen kirjasta "Mies joka laski miljardiin" olen lukenut vasta niminovellin, olen lukenut osittain myös Aura Nurmen ja Riikka Ulannon runokokoelmat. Suurin osa esikoiskirjailijoista on kokeneita kirjoittajia.

Olen velvollisuuteni (melkein) suorittanut ja saan (onneksi) lukea muutakin.  Eikös sanota, että esikoiskirja kertoo esikoiskirjailijan omasta elämästä minä muodossa? Näissä esikoiskirjoissa ei sinänsä ollut mitään erityisen esikoiskirjamaista mitä se sitten lopulta olisikaan.

Nainen vieressäni virkkaa raidallista pötköä (hame, mekko?). Eväspusseja auotaan. Tekisi mieli kahvia, mutta juon vettä sillä kahvia ei ole tarjolla.  Pian saavumme Jyväskylään.

torstai 27. heinäkuuta 2017

Good hair day

Asuimme Tukholmassa Östermalmilla, jonka asukkaat näyttävät purjehdusreissulta kadulle hypänneiltä,  kauniisti päivettyneiltä ja rennoilta. Heidät olisi voinut nostaa suoraan Allsång på Skansen- ohjelman lavalle laulamaan ja hymyilemään.

En ollut aiemmin käynyt Moderna museetissa. Näytteillä olivat omat hienot kokoelmat, Marie-Louise Ekmanin retrospektiivi ja näyttely arkkitehti Joseph Frankin töistä.

Ekmanin kuvat ovat sarjakuvamaisia, leikkisiä ja rohkeita. Taiteilijaa googlatessani huomasin, että nainen on ollut Kuninkaallisen draamateatterin johtaja! Aikaansaapa nainen. Teoksia oli paljon, saattaisi sanoa jopa liikaa ja kuvissa lukuisia yksityiskohtia, joita olisi pitänyt katsoa tarkemmin, mutta ei vaan jaksanut.

Fotografiska museet on hieno laaja valokuvamuseo ihan lähellä Viking Linen terminaalia. Tarjolla oli vanhempaa valokuvataidetta (Irving Pennin taiteilijakuvia, muotikuvia ja monia muita), hyvin uutta (Akseli Valmusen menestynyt kuvasarja koiranpennun kloonaamisesta) ja paljon hevosaiheisia kuvia.

Magnus Wennmanin ja Erik Wimanin kuvat itäisestä Afrikasta saivat minut huonovointiseksi. Filmi lapsista, jotka tappavat rotan ateriakseen muistutti siitä, ettei kehno lomasää ole kuitenkaan kovin merkittävä murhe ihmisen elämässä.

Hotellihuoneemme seinälle oli nikkaroitu puinen teline, jossa roikkui puntteja, joten ei ollut pelkoa lihaskunnon äkillisestä romahtamisesta.


maanantai 24. heinäkuuta 2017

Hej på dig!

Istun sohvalla lähes lähtökuopissa. Olen käynyt lenkillä, pakannut repun ja puunannut itseni matkakuntoon. Häilyin pitkään sellaisen lentokoneeseen mahtuvan laukun ja repun välillä. Päädyin reppuun, joka on kuitenkin kätevämpi. Olen kuin mummoni, jonka kanssa rautatieasemalle piti lähteä ajoissa ja odottaa sitten junaa vähintään tunnin verran.

En ole risteilylaivatyyppiä. Eivätkös ne Vikinglinet ole risteilyaluksia? En välitä uivasta verovapaamyymälästä, yökerhosta, karaokesta, buffet- pöydästä enkä laivan pubista. En kanna kotiini olutpakkauksia enkä konjakkipulloa. Laivan kannelta on kiva katsoa kun valtava laiva ohittaa pikkuruisia kesämökkejä niin läheltä, että näkee mitä pihalla grillataan.

Lomalla kuuluu matkusta johonkin, joten miksei sitten Tukholmaan, joka on hieno kaupunki. Hej på dig!

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Puutarha

Kun kävelen Hatanpäälle käydäkseni ihailemassa kukkia ja istuskellakseni kahvilassa, kuljen aina Ratinan sillalle Tiiliruukinkatua ja takaisin Satamakatua. En tiedä miksi.

Hatanpään arboretumissa pääsee kerrostaloasukaskin ihailemaan puutarhaa. Ei tarvitse juosta Plantagenissa, ostaa multaa, istuttaa perennoja, peitellä ruusuja, leikata pensaita eikä taistella rikkaruohoja vastaan.

Kahvilan terassi oli täynnä, joten istuin vanhan pariskunnan pöytään. He olivat tavanneet toisensa 50 vuotta sitten. Vaikuttivat varsin sopuisilta, mutta ilahtuneelta juttuseurasta.  Oli hankala lukea Aamulehteä vaikuttamatta töykeältä. Lehdessä langanlaiha treenattu ravitsemusterapeutti kehotti suhtautumaan vartalon puutteisiin rakastavasti ja olemaan kehopositiivinen.

Lähden huomenna Tukholmaan. Kissanhoitaja on hommattu. Pakata pitäisi kun vaan tietäisi mitä ottaa mukaan. On tarkoitus yöpyä kaupungissa (ja kaksi yötä laivalla). Lähden matkalle vanhan ystäväni kanssa. Laivan hytit ovat niin pieniä, että halusimme omat. Hyteistä oli pulaa, joten menomatkalla ystävä nukkuu allergiahytissä ja paluumatkalla hänen käytössään on invalidihytti. Toivottavasti tuo ei ole jonkinlainen enne.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Päivän sosiaaliset kontaktit

Päivän sosiaaliset kontaktit:

Soitto pojalle, joka oli Muuramessa Naamat festivaaleilla. Taustalta kuului kamala meteli. Soitan huomenillalla uudestaan. Aamulla ei varmaan vielä kannata soittaa.

Keskustelu teekaupan omistajan kanssa. Ostin mustaa teetä, joka näyttää jonkun eläimen papanoilta.

Siskonpoika tulee kohta lainaamaan tyynyä.

Pyynikin kesäteatterissa esitetään musikaalia "Niskavuoren nuori emäntä". K näyttelee kyseisessä näytelmässä ja sain henkilökuntalipun. Varustauduin teatterielämykseen pakkaamalla mukaani toppatakin, jota en kuitenkaan tarvinnut.

En muistanut, että näytelmän juoni vetää vertojan kaiken maailman Kauniille ja rohkeille. Näytelmän ihmissuhdekuvio ahdisti minua. Mikko Nousiainen on ihanan poikamainen, joka kuitenkin vie hänen uskottavuuttaan Juhanina, joka oli sentään valtiomies. Tauno Palo oli karismaattisempi, olen nähnyt hänet lapsena elokuvassa, jossa Emma Väänänen esitti Loviisaa.

Muuten kyllä pidin näytelmästä, josta oli siis tehty musikaali. Saattaa kuulostaa oudolta, mutta toimi hyvin.

torstai 20. heinäkuuta 2017

i


Luin Hanna Weseliuksen romaanin Alma! Kirjassa väitettiin, että kuollessa ihmisen kasvot pysähtyvät ikäänkuin kuoleva olisi sanomassa i-kirjainta. Ryhdyin lausumaan ääneen aakkosia ja huomasi, että monissa vokaaleissa ilma virtaa avonaisten huulten läpi, mutta useissa konsonateissa huulet läpsäytetään yhteen (B, F, M, P)  tai kieltä liikutetaan suussa (D, L, N, R, T), kun sanotaan S virtaa ilma hampaiden välistä. Vokaaleissa huulet asetetaan törölleen tai pidetään rentona kuten kuolinkirjaimessa, joka oli siis kirjailijan mukaan i.

Minullapa on uusi pesukone. Pesin lakanoita, mekkoja, sukkia, alusvaatteita, suihkuverhon. Kohta heitän koneeseen kissan, kengät, laukut, matot, patjat, nojatuolit, sohvan ja ryömin vielä viimeksi ihan itse koneen rumpuun.

Tällaisia ryhtyy ihminen ajattelemaan kun on liikaa kaksin kissan kanssa. Lukee ja kirjoittaa.

(Kävin minä elokuvissakin, mutta siitä ehkä tuonnempana.)

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Reipas sisäilmaihminen

Kylpyhuoneessani seisoo uusi tukeva pesukone. Kone juurtui heti lattiaan eikä sitä tarvitse työnnellä kohti pienen tilan nurkkaa. Tulemme varmasti toimeen keskenämme.

Kaksi hiljaista nuorta miestä kantoivat pesukoneen kotiini. Jos en olisi ollut paikalla välillä 12-18 olisin joutunut maksamaan 100 euroa turhasta käynnistä. Mitä minä saan kun he tulivat vasta 18.30?

Onneksi aurinko ei paista. Aurinkoisena päivänä sisällä istuminen ja kirjoittaminen tuntuu syntiseltä. Väärältä. Ulkoilun ideaali on pienenä taottu päähäni. Mark Levengood sanoi televisiossa olevansa sisäilmaihminen.

Uusi kirjoitusprojekti vaatii nyt paljon huomiota. Koko tarina on vielä perusideaa lukuunottamatta hämärä. Tutustun varovaisesti mahdollisen kirjan henkilöihin. Saattaa olla, että alan pitää heistä.

Aikuinen kapseni kävi kylässä. Keskustelimme elokuvista, kirjoista, tv-sarjoista ja kaikenlaisesta, mistä ihmiset keskustelevat. Kertokaa minulle muistatteko elokuvia, joissa kaksi merkittävässä osassa olevaa naista keskustelee keskenään eikä keskustelu käsittele miehiä. Tätä mietin eilen ja tänä aamuna.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Osta turvaa!

Olen suorittanut kolme lomapäivää. Lauantaina pistäydyin Kirjurinluodolla: levitetään rinteeseen viltti ja avataan kokoontaitettavat tuolit, kaivetaan piknikeväät esille, ostetaan viinipullo ja istutaan syömään, juomaan ja juttelemaan. Välillä noustaan seisomaan ja heilutellaan käsiä, että vessasta palaavat ystävät löytävät takaisin viltille. Viikonloppuna ei kirjurinluodolla soiteta jazzia.

Ajoimme eilen R:n kanssa bussilla Kämmenniemeen kesäteatteriin. Matkaan meni tunti, odotimme esitystä tunnin ajan ja bussia saman verran, joten koko päivä siihen kesäteatterireissuun kului. Katsomoon oli hieman hankala nousta. "Älä mukkaa" vaimo huusi ylöspäin kipuavalle miehelleen.

No se oli sellainen kesäteatterinäytelmä, ei se ollut huono. Olimme ostaneet L:lle ruusun. Hyvin se meni, naurettiinkin.

Tänään poljin sateessa kodinkoneliikkeeseen ja ostin pesukoneen joka tuodaan huomenna. Myyjä kauppasi koneelle turvaa, sillä siihenhän saattaa iskeä salama eikä takuu sellaista korvaa. Kyseisellä turvalla takuuaika venyisi kahdesta vuodesta viiteen vuoteen. Kohta aletaan myydä vakuutusta vedenkeittimelle ja vohveliraudalle.  Elämään kuuluu turvattomuus (kodinkoneenkin elämään), joten en halunnut vakuutusta ja olisihan se maksanut 150 euroa. "Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi" sanoo Tuutikki Tove Janssonin kirjassa Taikatalvi.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Kesäloma

Kokeilen rajojani, jätän blogini päivittämättä, sillä minulla ei ole mitään sanottavaa ja vähän aikaa sanoa sitäkään.

Aina kun olen alani ainoa lääkäri, ilmaantuu kinkkisiä ongelmia ratkaistavaksi ja työkavereiksi saapuu innokkaita kandidaattityttösiä. Olen yrittänyt opettaa heille mitä epikriisiin sanellaan. He ovat nopeita oppimaan. Nyt alkaa loma ja lähden piipahtamaan Porissa.

Luin Geir Gulliksenin erinomaisen pienen romaanin "Kertomus eräästä avioliitosta". Kirjan liepeessä kirjailijan mainitaan olevan Karl Ove Knausgårdin editori (Karl Oven nimi on muuten kirjoitettu virheellisesti väliviivalla). Karl Oven entinen vaimo Linda Boström on myös kirjailija. Seuraavaksi miehen talonmies ja kissa julkaisevat romaanit. On selvää, että kirjailija tuntee kirjailijoita ja ehkä inhimillistä, että näiden teoksia puffataan hänellä. Silti se vähän kummastuttaa.

Geir Gulliksen osaa kuitenkin kirjoittaa ja koukuttaa lukijansa melko yksinkertaisella avioliittotarinalla. Luin sen kaiken työmäärän keskellä kahdessa illassa. Lukija tietää jo intensiivisen tarinan alussa, että huonosti tässä käy "Someone's gonna hurt you like you hurt me". Hieno pieni psykologinen tarina.

Metso-kirjasto on avattu remontin jäljiltä. Kuin kotiin palaisi.


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Pesukone

Pistäydyin pikkuisen päivystämässä. Lääkärit istuivat ja tuijottivat koneitaan kun saavuin paikalle. Minuun kohdistui ainoastaan lääketieteen opiskelijan innokas kirkas katse.

Katsoin kotiin tultuani peiliin eivätkä silmäni välkkyneet kirkkaina vaan näyttivät kyynisen sameilta lätäköiltä.

Ehdin vuoden tauon jälkeen lääkärien kahvihuoneeseen Costa Ricasta ja kekseistä nauttimaan. Vanhempi mieskollega päivitteli nuoren erikoistuvan hoikkaa olemusta ja kysyi hänen painoaan (48 kiloa). Seuraavaksi hän pohti minkä painoiselta naiselta loppuvat kuukautiset. Ihmisessä pitää olla jotain vikaa jos hän painaa liikaa tai liian vähän ja varsinkin alipainoiselle asiasta kehdataan huomauttaa (minäkin olen joskus tehnyt niin, anteeksi).

Pesukoneeni hajosi. Ennakoivia oireita oli esiintynyt jo jonkin aikaa, mutta en halunnut niitä huomata. Nyt digitaalisessa näytössä vilkkui F-12, eikä mitään tapahtunut. Kone ei ottanut vettä, ei pyörinyt, ei metelöinyt, ei tärissyt. Jouduin siirtämään likaiset vaatteet takaisin likavaatekoriin.

Inhoan rikkoutuvia kodinkoneita. Koskaan et tiedä kannattaako kone korjata vaikka toisaalta tuntuu, että jo ekologisestikin se olisi järkevää. Sitä paitsi koneiden rassaaminen työllistää korjaajat. Kuitenkin tulee paranoidinen olo, että minua huijataan ja rahastetaan liikaa.

Ensi viikolla lupasivat tulla. Tässä tilanteessa kuulemma priorisoidaan kylmäkoneet vaikka mielestäni minun pesukoneeni on se kaikkein tärkein.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Mitäpä muuta

Näin töistä palatessani lokinpoikasen. Lintu seisoi jalkakäytävällä huterine jalkoineen ja hentoine asfaltinvärisine höyhenineen. Se oli pikkuisen ruma, hölmön näköinen ja ihana ja minä otin siitä kuvan. Mietin jo montako tykkäystä siitä facessa ja instagramissa saan.

Lokin vanhemmat kirkuivat lähistöllä. Punaisen auton ikkunasta mies huusi "Hyvin antoi kuvata!"

Koskaan ihmiskunnan historiassa ei asioita ole kuvattu yhtä ahkerasti kuin nykyään. Omaa naamaa, ruoka-annosta, oluttölkkiä, kissaa, koiraa, keittiötä, olohuonetta, ruokalistaa, bändiä, pionipenkkiä, taulua ja lokinpoikasta.

Sain viimein luettua Heikki Kännön romaanin Mehiläistie. Siinä oli paljon henkilöitä ja liikuttiin vallattomasti ajassa edestakaisin. Aikamatkailtiinkin (siinä oli jonkinlainen aikakone). Menin ihan sekaisin, enkä muistanut kenestä on kyse. Missä ja milloin? Oikeasti eläneitä henkilöitä ja kirjailijan mielikuvitustuotteita. Joseph Beuys. Natseja, mehiläisiä ja mies, jolla oli päässään kahdet aivot. Pitäisi lukea koko romaani uudestaan. Jotenkin kirja oli kiehtova vaikka inhoan kaikenlaista okkultismia ja epäselvyyttä.

Mitäpä muuta. Vielä neljä aamua. 

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Hävinnyt kortti

Perjantaina pukeuduin työtakkiin asiaan sen suuremmin keskittymättä. Teen monet arkiset asiat samalla tavalla. Takin taskuissa pullistelevat nuhruiset paperit, joiden tarkoituksen olen jo unohtanut, mutta en uskalla heittää silppuriin. Kannan taskuissa kyniä, stetoskooppia, pientä taskulamppua, hammastikkuja, EKG-viivainta ja muistitikkua.

Huusin kaikille huomenet ja menin avaamaan työkonettani. Huomasin, ettei rintataskussa roikkunut muovista koteloa, johon on työnnetty kuvallinen kulkukorttini sekä VRK-kortti, jota ilman töitä ei voi tehdä.

Nostin dramaattisen metelin, kiroilin, huusin "mistään ei tule mitään!", revin hiuksiani, kaivelin taskuni moneen kertaan, konttasin pukuhuoneen lattialla, muutkin konttailivat lattioilla (kaappien alla oli pölyä), laitoshuoltaja kävi perkaamassa roskat, mutta koteloa kortteineen ei löytynyt. Kotelossa on metallinen nipsu, jolla sen saa kiinnitettyä työvaateisiin, joten se ei ole mikään ihan huomaamaton.

Soittelin erinäisiä puheluita ja korttitoimistossa työskentelevä nainen lupasi tehdä minulle väliaikaisen kortin. Kävelin toimistoon, joka sijaitsee toisessa rakennuksessa. Tarvittiin ajokortti. Kävelin takaisin työpisteeseen ja palasin toimistoon. Sain väliaikaisen kortin ja uuden PIN-koodin. Nainen sanoi, että hän on kuullut monta tarinaa miten kortti saattaa hävitä tai tuhoutua. Eräs lääkäri oli tuonut näytille koiran syömän kortin riekaleet.

Lähdin iloisin mielin töihin. Hississä huomasin, että joku hiersi lapaluideni välissä. Työnsin käteni mekon kaula-aukosta ja vedin esille korttikotelon, joka oli liimautunut yläselän ihoon.

Unohdin vielä ajokorttini korttipisteeseen, mutta mitä siitä.



torstai 6. heinäkuuta 2017

Vieläkö on villihevosia

Olen väsynyt, uupunut, poikki, puhki ja halki. En jaksanut raahautua Runopihalle.

Muut värjöttelevät mökeillä, Vaasalandiassa, Mäntän taideviikoilla, Provinssissa. Istuvat autossa, junassa tai lentokoneessa. Minä teen töitä.

Katsoin netistä Skamia ja itkin kun William ja Noora lopultakin päätyivät yhteen. Klassisissa rakkaustarinoissa rakkauden täyttymisen eteen kasautuu valheita ja väärinkäsityksiä, mutta lopussa rakastavaiset juoksevat toistensa syliin.

Skamissa on jotain hyvin tuoretta ja raikasta. Välillä ei tapahdu mitään. Rakastavaiset tuijottavat toisiaan, nuoret näpyttelevät viestejä kännyköillään, puhutaan juhlimisesta ja seksistä. Norjalaiset ovat ymmärtäneet taukojen tärkeyden.

Kuuntelin eilen Satahäme soi -tapahtumassa Maria Ylipäätä ja Marzi Nymania. Oli siellä kaksi muutakin muusikkoa, mutta heidän nimensä olen unohtanut. Konsertti järjestettin vanhalla tallinvintillä. Ensimmäinen setti oli liian älykästä minulle: Sävelletään runoilijoiden teksteihin mahdollisimman huonosti tarttuvia melodioita. Vessajonon jälkeen olikin ihanaa musiikkia. Breliä, Astor Piazzollaa ja muuta. Viimeiseksi (ennen niitä oikeita viimeisiä) Ylipää lauloi "Vieläkö on villihevosia", josta kehittyi rasittava korvamato.

Edessäni istuva mies kuvasi vähintään joka toisen kappaleen kännykälleen. Sisäinen mielensäpahoittajani inhosi näkökentässä heiluvaa kännykkää. Katsooko mies kotona noita surkeita tekeleitä vai kiusaako hän niillä lähiympäristöään? Kännykkämiehen vaimo istui ymmärrettävästi toisaalla, kävi vain väliajalla hakemassa miehen repusta huivin.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Suunnistusta

Kävin S:n kanssa osallistumassa maanantairasteille. Metsänreunaan ajettiin autolla, joita oli niin paljon, että tarvittiin mies ohjaamaan liikennettä. Reittikartta maksoi 7 euroa. Lähdön liepeillä myytiin suunnistamiseen sopivia vaatteita ja kenkiä.

S on kokenut suunnistaja. Hän on etsinyt rasteja kuusivuotiaasta.

Sain käteeni kompassin, jota pyörittelin S:n ohjeiden mukaisesti. S löysi suoraan rasteille ja yritti selittää, että ne kärpäsen kakan näköiset pisteet kartalla olivat kiviä. Hän kysyi välillä mihin suuntaan meidän pitäisi mennä (ikäänkuin ei olisi tiennyt) ja minä asetin kompassin napani korkeudelle ja huidoin kädelläni mihin mahdollisesti kuuluisi suunnata. Polkuja ei ole nimetty kuten kaupungin katuja ja siksi metsässä liikkuminen on epävarmempaa.

Rastit löytyivät sieltä mihin oli kokoontunut eniten ihmisiä.

Astuin suonsilmäkkeeseen ja suovesi imeytyi lenkkitossuihini ja sukkiini. Alipainoiset suunnistajat ohittelivat poluilla. Heidän jälkeensä jäi vain hien, hyttyskarkotteen ja märän metsän tuoksu.  Melkein maalissa kaaduin selälleni.


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Pääkkö Suomi

Matkustin eilen bussilla Sastamalaan (vai onko se Vammala) Vanhan kirjan päiville. Bussi oli niin täynnä naisia, ettei kaikille löytynyt istumapaikkaa. Joku arveli, että tungos johtui Tellervo Koivistosta, joka esiintyi tapahtumassa. Salakuuntelin kahden naisen keskustelua. Toinen käytti sanaa "pääkkö", joka tarkoittaa kuulemma itsepäistä. Vanhan kirjallisuuden päivien teema oli sopivasti "Itsepäinen Suomi".

Kävin kuuntelemassa Markus Leikolaa ja Kaarina Hazardia, jotka olivat valinneet suomalaisesta kirjallisuudesta "itsepäisiä" tekstejä. Kaksi ammattilukijaa (Jarmo ja Mirjami Heikkinen) tulkitsivat ne ja erinomaisesti sen tekivätkin. Kyseessä on näköjään isä ja tytär. Heillä on tutut ja turvalliset äänet.

Markus Leikola oli valinnut tekstit Tove Janssonilta, Leena Lehtolaiselta (?), Juha Hurmeelta ja Pentti Saarikoskelta. Kaarina Hazard taas piti itsepäisinä Minna Canthin, Henriikka Tavin ja Riikka Alaharjun tekstipätkiä. Heillä oli kykyä analysoida tekstejä, joten tunti on viihdyttävä.

Kiertelin kirjapaljouden keskellä osaamatta ostaa mitään. Liiallinen tarjonta alkoi ahdistaa, luin kirjojen selkämyksiä yhtä päättämättömänä kuin etnisen ravintolan paksua ruokalistaa.

Kävin kuuntelemassa kahta runoilijaa, Susinukke Kosolaa ja Tuija Välipakkaa. Susinukke istui hallitun rennosti jakkaralla, oikeasta korvasta valui näyttävä korvakoru ja käsivarsiin oli tatuoitu kaikenlaista.  Hän oli kirjoittanut pitkän runon ihan tätä tapahtumaa varten ja luettuaan liuskan heitti sen huolettomasti lattialle.

Ostin miehen runokirjan "Avaruuskissojen leikkikalu". Susinukke perusti ensimmäisen runokirjansa julkaisemiseksi Kolera-kustantamon, joka oli kuulemma alkuun pelkkä logo kirjan kannessa.  Näin hän välttyi omakustanteelta, joka on ammattikirjailijoiden piirissä jonkinlainen kirosana.

Tuija Välipakka on jo kokenut kirjailija, hieno runoilija, Pirkkalaiskirjailijoiden puheenjohtaja ja aikaansaava nainen. Välipakka on perustanut satavuotiaan Suomen kunniaksi runoblogin Suomi on runo, josta voi lukea joka maanantai uuden aiemmin julkaisemattoman runon.

Runot saavat tällaisessa tyhmässä päässäkin aina jotain vinksahtamaan paikoiltaan.  

Kävin runoilijan ja hänen tyttärensä kanssa viinilasillisilla ja sain vielä autokyydin kotiin. En enää pelkää runoilijoita.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Sää, sää, sää

Miksi alituisesti jauhetaan säästä? Millainen keli on ensi viikolla, entäs huomenna ja miten onkaan sääennustus muuttunut toissapäiväisestä! Viime viikolla kymmenen uutisissa sanottiin että tämän viikon tiistaina sataa ja maanantain Aamulehdessä ennustettiin seuraavaksi päiväksi raekuuroja. Tiistaina olikin sitten vain pilvistä, eikä vettä tullut taivaalta missään olomuodossa. Voi mikä skandaali!

Kävin töiden jälkeen työkaverin seurassa Telakan terassilla. Ehdin sinne ennen häntä, sillä poljin pyörällä. Valitsin mahdollisimman vaarattoman pöydän (yhtään tyhjää pöytää ei näkynyt). Pöydät ovat itseasiassa yleensä vaarattomia, vaarallisia ovat vain pöydän ympärillä istuvat ihmiset. Siistin näköinen eläkeläispariskunta siemaili hiljaisina oluitaan.

Mies ryhtyi ikävä kyllä heti kyselemään horoskooppimerkkejämme ja puhua pölpötti jotain tulesta ja vedestä. Sitten puhe kääntyi huuliharppuihin, joita hänellä oli laaja kokoelma (pari sataa yksilöä). Mitä mies tekee niin monella soittopelillä? Vaimo istui hiljaa. Oli varmaan saanut horoskoopeista ja huuliharpuista kylläkseen.

Lähetin vihdoin romaanini 90-vuotiaalle äidinkielenopettajalleni. Helka lähetti pitkän kirjeen, jossa kertoi yllättyneensä kirjasta. Eikö kirjallinen lahjakkuuteni ollutkaan tehnyt vaikutusta? Kertoi kuitenkin nauttineensa kirjastani.

Nyt istun sohvalla, syön kirsikoita, kuuntelen radiota, hätistelen kissaa ja olen läsnä. Eikös läsnäolo ole muotia? Läsnäoloni keskeyttävät välillä erilaiset some-toiminnot, joista en kuitenkaan suuremmin loukkaannu.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Toivomuksia

Voisiko joku keksiä lääkkeen, jolla saisi kaikilta kivut pois, ihan jokaiselta. Rohto olisi tietysti halpaa, sillä ei olisi sivuvaikutuksia, eikä annosta tarvitsisi koskaan nostaa. Mieluiten pilleri, ei mitään suoneen pistettävää myrkkyä, laastarikin käy.

Kaikille kaveri.

Saisinko toivoa vielä unilääkettä? Jotain yhtä hyvää kuin tuo kipulääke, jota jo toivoskelin.

Kun tälle toivomuslinjalle lähdettiin niin saisiko vielä kaikille töitä ja niille, jotka eivät jaksa kuntoutustuki tai eläke.

Kauniita kesäilmoja olisi kiva pidellä ja saada kutsuja grillijuhliin.

Joku sähköasentaja vielä kun löytyisi, olisi nimittäin pienen pieni sähköremppa keittiössä.

Tämä taitaa olla tänään tässä. Kiitos. 

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Pillimehu

Innokkaalta lukiolaistytöltä näyttävä lääkäri poisti jalastani luomen. Hän tuikkasi  sääreeni puudutetta, leikkasi, kuroi haavan kasaan ja liimasi päälle lapun. Kehuin hänen näppäryyttään. Aikaa kului vajaa viisitoista minuuttia. Lääkäri oli kuulemma suunnitellut kirurgin uraa ennen kuin sai lapsen.

Vedin farkut jalkaani ja työtakin päälleni ja kiiruhdin takaisin työpaikalle. Portaita noustessani huomasin farkun lahkeessa jotain tummaa. Työtakin helma oli punaisissa veriroiskeissa. Kävelin huolettomasti vastaanotolle odottavien potilaiden ohi ja pyysin apua hoitajilta, jotka pyyhkivät verisen jalkani, laittoivat haavan ylle uuden lapun ja päälle vielä kääreen. H toi lopuksi minulle pillimehun.

Ihanaa olla hoidettavana. Virkistävä päivä. On kivaa vaihtelua kun pääsee luomenpoistoon.

Luin Imagesta lapsensa menettäneen naisen päiväkirjamaisia merkintöjä. Naisen aikuinen lapsi oli tehnyt itsemurhan, joten naisen suru sisälsi sietämättömän määrän syyllisyyttä. Vanhempien kuuluu kuolla ennen lapsiaan. Isät ja äidit rakastavat aikuisia jälkeläisiään enemmän kuin nämä vanhempiaan. Lasten saaminen tekee ihmisestä käsittämättömän haavoittuvan. Imagen juttu oli karu, mutta itkettävä. 


sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Juhlien jälkeen

Tänä aamuna iäkkäät naiset olivat kaivaneet kaapista poplarit ja harmaat kävelykengät ja lähteneet Pyynikille aamukävelylle. Sukkahousujuoksijoita ei näkynyt.

Juhlapyhien ja alkoholin jälkimaku on jo kadonnut. Toiseksi parasta juhlimisessa on juhlien loppuminen ja ryhdikkään normaalielämän paluu. 

Juhannusaattona menin perinteisesti nukkumaan ensimmäisenä. Nuoriso valvoi nuotion ääressä puoli kuuteen. Eräs juhannuksen vakioporukkaan kuuluva mies pukeutuu aina juhannusta juhliakseen pilkkihaalariin, jonka hän riisuu ainoastaan saunaan mennessään. Minä puin päälleni toppatakin. Istuimme nuotion ääressä ja siirtelimme penkkiä aina välillä taaksepäin kun polvet kuumenivat liikaa.

M ja A olivat ostaneet komean kaasugrillin, joka on ilmeisesti grillimaailman Jaguaari. Musta ja kiiltävä. Vanhempieni mökillä grillataan ruoka pallogrillissä. Kukaan ei ole laskenut monesko pallogrilli on menossa. Hiillos on parhaimmillaan siinä vaiheessa kun makkarat on grillattu. Vastaavaa palaneen  lihan ja savun makua ei millään kaasugrillillä saa aikaiseksi.




perjantai 23. kesäkuuta 2017

Huumorintaju on suhteellisuudentajun sukulainen

Roxane Gay sanoo olevansa bad feminist. Tunnen siinä mielessä sympatiaa, että olen taatusti huono feministi, mutta olen päättänyt silti ilmoittautua feministiksi.

Gayn kirja Bad Feminist oli minulle pettymys, sillä se on kovin amerikkalainen. Entä afrikkalaiset tytöt, joita edelleen silvotaan? Arabinaiset, jotka kulkevat hunnutettuina ja joilla ei ole mitään ihmisoikeuksia?

Kirja on keskittynyt populaarikulttuuriiin (osa siitä on minulle tyystin vierasta) ja sen naiskuvaan. Gay kirjoittaa myös keskeisistä asioista kuten raiskauksista, abortista ja naisten pienemmistä palkoista. Nämä hukkuvat kuitenkin räppi-sanoitusten vatvomisiin.

Kävin eilen kahteen otteeseen Alkossa. Ostin kolmen litran punaviinilaatikon. Sain viestin, että mökillä tarvittaisiin myös kuohuviiniä, joten tein vielä toisen viininhakumatkan. En selittänyt myyjälle mitään vaan tökkäsin kuohuviinin hihnalle ja maksoin (mieleni teki tietenkin selitellä).

 Luin lehdestä, että suomalaiset tarvitsevat rajoittavaa alkoholipolitiikkaa, sillä täällä ei samaan tapaan paheksuta humalahakuista juomista kuin muualla. Suomessa juopottelemiseen suhtaudutaan kuten Venäjällä ja Irlannissa.

Kuulin äsken radiosta, että huumorintaju on suhteellisuudentajun sukulainen. Olen humoristi ja huono feministi.

Hyvää juhannusta!

torstai 22. kesäkuuta 2017

Loma-ahdistus

Kissa oksensi yöllä sänkyni päätypuoleen, siihen missä se normaalisti itse makaa. Tyhmä kissa!

Luin aamun Hesarista miten loma koettelee parisuhdetta. Muistan sen vielä. Varsinkin lomamatkoilla tuli riitaa.

Ei loma ole yksinasuvallekaan helppoa aikaa. Lomalla ehtii tarkkailemaan itseään kriitisesti. Sehän makaa sohvalla ja katsoo Ylen Areenasta ohjelmaa Au pairit Lontoossa, eikö se keksi mitään parempaa. Ajattelee samoja typeriä juttuja vaikka on loma, jolloin mielensä voisi kohottaa jonnekin romanttisiin sfääreihin. Hommaisi seuraa vaikka netistä, niinkuin muutkin kunnon kansalaiset. Tekisi gourmet-aterian eikä söisi voileipiä. Kampaisi hiuksensa ja laittaisi huulipunaa. Lähtisi ihmisten ilmoille.

Luin loma-ahdistukseeni Pirkko Saision kirjan Spuuki spaidermän ja raju nonna. Auttoi. Kirjan luki parissa tunnissa ja siitä tuli hyvä ja kotoinen olo. En ole koskaan välittänyt kirjoista, joihin on kerätty lasten hassuja tokaisiuja, mutta tästä pidin.

Huomenna lähden kavereiden mökille. Olen tehnyt saman monena perättäisenä juhannuksena. Saunotaan, syödään, juodaan, pestään megalomaanisia tiskikasoja (ilmoittaudun yleensä vapaaehtoiseksi tiskaajaksi) ja palellaan toppatakeissa rantaan kasatulla nuotiolla ja kuunnellaan musiikkia Spotifysta.

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kakkapää!


Olen lomallani tavannut kirjoittajaystäviäni kahvilassa ja eilen kävin Telakalla syömässä parin muun kaverin kanssa. Tänään kännykkä herätti minut kampaajalle. Kampaamossa ei ollut muita kuin me ja analysoimme laajasti parisuhteita. Ehdin katsoa uusimman "Kauneus ja terveys"-lehden kahden ensimmäisen sivun kuvat.

Tapasin nuoren työterveyslääkärin ja näytin hänelle sääressäni olevaa luomea. Luomi leikataan maanantaina ja potilasaikoja joudutaan siirtämään. Lääkäri ei saa sairastaa vaan hänen kuuluu tuupertua hengettömänä maahan ensimmäisenä eläkepäivänään. Työterveyslääkäri näytti innokkaalta lukiolaiselta.

Istun Metson alakerrassa. Lapsi huutaa "Kakkapää, kakkapää!" Hain automaatista vihreät korvatulpat, jotka hieman laimentavat meteliä. Nyt tuo pikkuinen huutaa "Kakkapylly!" ja koko perhe menee pissalle.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Keskiyön auringon elokuvia


Filmifestivaalit muistuttavat lääketieteellistä kongressia. Olet jatkuvasti väärässä paikassa, sillä jossain toisessa tilassa on mielenkiitoisempi esitys. Jonotat vessaan ja syöt roskaruokaa. Suosituimmat elokuvaesitykset järjestetään isoimmissa tiloissa klo 20 vähäisemmät näytetään koulun jumppasalissa klo 5.30.

Suuressa teltassa Avanti! säesti elokuvan "Suuren oopperan kummitus". Esityksessä oli taikaa, jota on vaikea selittää. Hienointa olivat sopraano Reetta Haaviston osuudet.

Festivaalien erikoisuuksia ovat elokuvalle läpsytetyt ablodit. Välillä lavalle kävelee liikuttunut ohjaaja. Näin vasta nyt Selma Vilhusen elokuvan "Tyttö nimeltä Varpu". Elokuva kertoo pienperheestä, johon kuuluu vain äiti ja tytär (ihan tavallinen perhe siis). Äidin ja tyttären roolit ovat menneet sekaisin ja äiti kipuaa lapsensa sänkyyn kun ei saa unta. Pieni, mutta tärkeä elokuva.

Toinen suomalainen elokuva, joka on vain jäänyt näkemättä oli "Tom of Finland". Antti Holma kirjoitti Imagessa, että Touko Laaksosen kuvat ovat tavoittaneet jo muumien aseman. Painetaanhan miehen homoeroottisia piirroksia lakanoihin ja pyyheliinoihin, joita annetaan lapsenlapsille lahjoiksi. Elokuva on paljon parempi kuin luulin. Jonkinlainen kaupallisen menestyksen kerjääminen häiritsi.

Muitakin elokuvia näin, mutta minulla ei ole niistä paljonkaan sanottavaa, joten jätän sanomatta.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Mitä v----a?

Sodankylän elokuvajuhlilla on suhtauduttu tapahtumassa juotavaan alkoholiin niin, että siniselle kartongille oli tekstattu "No alcohol". Sen jälkeen on suljettu silmät festivaalivieraiden viinipulloille ja oluttölkeille.

Elokuvatelttaan ei saanut viedä omia alkoholijuomia, eikä siellä niitä myöskään myyty, silti aina kun valot sammuivat kuului kollektiivinen suhaus kun katsojat avasivat oluttölkkinsä. Suhauksessa oli jotain anarkistista.

Esko Valtaoja sai valita kaksi festivaalielokuvaa. Hänen mielestään hyvän elokuvan tunnistaa siitä, että elokuvateatterista poistuessa miettii "Mitä vittua?". Godardin Kiinatar totisesti täytti tämän kriteerin. Minua elokuva yksinkertaisesti nauratti. Ei ole vaikea arvata mistä Aki Kaurismäki on saanut innoituksensa elokuviensa repliikkeihin. 

Festivaalien ehdoton tähti oli 85-vuotias Carlos Saura, joka on kuulemma ohjannut 40-50 elokuvaa. Hän ei ole itsekään varma elokuvien määrästä. Mies on myös valokuvaaja ja hän oli joka kerran yleisön eteen kävellessään pukenut ylleen kameran (niitä hänellä on kuulemma 700, kuulin äsken radiosta, ei kai kenelläkään voi olla niin monta kameraa). Juontaja nimesi vaatimattoman Sauran festivaalien viralliseksi playboyksi.

Korppi sylissä on Sauran kuuluisin elokuva. Kaikki muistavat ainakin elokuvassa soivan melodian, joka jäi tavallista sitkeämmäksi korvamadoksi. Elokuvan nimi tulee sanonnasta "Ruoki korppeja ja ne nokkivat sinulta silmät päästä". Espanjalaisilla äideillä on ollut tapana sanoa näin tottelemattomille lapsilleen. En katsonut elokuvaa.

Näin Sauran elokuvat Elisa- elämäni, Iberia ja Ay, Carmela (siihenkin liittyy tarttuva sävel). Ensimmäisessä elokuvassa ikääntyvä taiteilija on erakoitunut maalle kyisten peltojen keskelle, jonne tytär saapuu isänsä seuraksi. Isä kirjoittaa elämänkerrallista tarinaa, eikä aina tiedä mikä versio tarinasta on totta. Geraldine Chaplin näyttelee katsojaa sekoittavasti sekä äitiä että tytärtä. Hetken luulin, että isällä ja tyttärellä oli seksisuhde. Kerrankin olisi ollut mahdollista kysyä ohjaajalta "Mitä vittua?", mutta jätin tilaisuuden käyttämättä.

Ay, Carmela on kuvaus Espanjan sisällissodasta ja helppo elokuva varieteeryhmästä joka yrittää taiteilla kahden rintaman keskellä.

Iberiassa tanssitaan. Ei muuta. Ilokseenhan tuota tanssimista katsoo ja kuuntelee. Saura vertaa flamencoa jazziin, koskaan ei tiedä miten kappale päättyy.

Animaation avangarde -näytöksessä yhdysvaltalainen Jennifer Barker näytti meille vanhoja itäblogin animaatioita. Nainen on elokuvatutkija ja yliopisto-opettaja. Hän sanoi että söpöys miellyttää luonnostaan meitä kaikia. "Akateemiset" ihmiset kuitenkin halveksivat söpöyttä. Näimme siis vanhoja söpöjä animaatioita ja nautimme naisen luvalla pupuista, kissanpennuista, hiiristä ja lumiukoista.

Vuokraemäntäni kertoi, että edellisenä vuonna hänen luonaan yöpynyt korealainen nainen katsoi 30 elokuvaa, minä katsoin sentään vain 13. Jatkan matkakertomustani huomenna.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Keskiyön auringon elokuvajuhlat

Makuuvaunujen käytävissä leijuu aina hento kusenhaju. Sitä ei pidä olla huomaavinaan kun on kalliilla itselleen makuupaikan hankkinut. Konduktööri ei ole vielä pistäytynyt lippua tarkastamassa, joten olen välitilassa, jossa en voi tehdä juuri mitään.

Sodankylässä ei blogipäivitys onnistunut. Majoituspaikassa ei ollut langatonta nettiä. Talossa oli hiljaista ja siistiä. Yhden miehen majapaikassa huoneessa ei ollut valoa (eipä sitä tarvittukaan, sillä valo virtasi sisään ikkunasta, vessassa ei ollut ovea (sitä olisi tarvittu) ja isäntä ystävineen juhli toistuvasti aamuviiteen.

Jonotin elokuvalippuja kaksi tuntia auringon porottaessa myrkyllisesti (lippuja ei voi ostaa netistä). Jonotin naistenvessaan yhteensä viisi tuntia (hieman liioittelen), jonotin elokuvanäytöksiin.

Söin ruokani kertakäyttölautasilta (no pari kertaa posliinisiltakin) ja join viiniä muovikiposta. Ranskalaiset perunat ja punaviini ovat ihan kiva yhdistelmä.

Katsoin 13 elokuvaa, joista kirjoitan myöhemmin tarkemmin sillä tästä heiluvalla sängyllä kirjoittamisesta tulee huono olo.

Näin eilen kuusi elokuvaa. Carlos Sauran Iberiaa katsoessa pääni retkahti pari kertaa pahasti. Kyse saattoi olla sekunnin kestävästä mikrounesta.

Elokuvia esitettiin isossa ja pienessä teltassa, koulun jumppasalissa ja elokuvateatteri Lapinsuussa. Penkeissä oli hankala istua, minkä huomasi vasta silloin kun elokuva oli tylsä. 

Aurinko paistoi yöllä nuorekkaan pirteästi ja päivällä raskassoutuisemmin. Ihmiset olivat mahdottoman kivoja. Suomalaisista kehkeytyy pohjoisessa small talkin mestareita.

Huomenna tarkemmin. 

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Earl Grey krapula

Empaattinen naistoimittaja haastatteli minua radio-ohjelmaan, joka esitetään luultavasti sitten joskus. Alkuun puheen äänittäminen jännitti, mutta pian mikrofoni unohtui ja huomasin lavertelevani nauhoittavaan laitteeseen mitä sattuu. Puhuin innostuneena kun kerrankin joku kuunteli. Toimin kuin nousuhumalassa, sanoin sellaisiakin asioita, joita en ollut aikonut kertoa. Täytyin energialla jota tahdoin säteillä näkymättömille kuuntelijoille.

En halunnut tuottaa pettymystä toimittajalle, joka oli pyytänyt minut ohjelmaan.  Hän osti sian säkissä. Yritin olla erinomainen, puhelias sika. Puhevirrastani leikataan teaseri, jota sitten soitetaan radiossa ennen ohjelmaa.

Tänä aamuna heräsin moraaliseen krapulaan vaikka oli juonut vain Earl Grey -teetä. Muistelin mitä kaikkea tuli sanottua ja häpesin. Onneksi monikaan tuttu ei kuuntele kyseistä ohjelmaa ja se esitetään jossain määrittelemättömässä tulevaisuudessa.

Lähden tänään Sodankylään. Elokuvafestivaalien ohjelmaa lukiessani sydämeni lyö tiuhaan. Saan katsoa elokuvia kokonaista kolme päivää ja vaikka yöllä! Mitään muuta ei tarvitse tehdä. Elokuvalippuja voi varata etukäteen (kolmasosa lipuista), mutta niitä ei voi ostaa netistä. Lippuja kuuluu jonottaa, sillä Peter von Bagh on joskus suuressa viisaudessaan niin päättänyt. Ohjelma ei ollut eilen ihan valmis, mutta festivaalit alkavatkin vasta huomenna.


sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Hyvä paha ihminen

Joistakin ihmisistä sanotaan "Se on kuitenkin hyvä ihminen". Sanoo välillä mitä sattuu, mutta jostain syystä typeryyksien laukojasta ajattelee, että pohjimmiltaan hän on puhtoinen. Perimmäiset tarkoitukset ovat positiivisia vaikka ihan aina ei mene putkeen. Trump ei ole hyvä ihminen edes tällä kriteerillä eikä myöskään Putin, tuskin sitä on Halla-Ahokaan. Soini todennäköisimmin kuuluu hyviin ihmisiin. Hyvällä ihmisellä saattaa olla veitsenterävä äly tai hän saattaa olla toivoton tomppeli. Sen hyvyyden vain jotenkin tietää vaikka sanat eivät aina sen puolesta puhuisikaan.

Minulta kysyttiin, mikä on parasta lääkärin työssä. Ensin en keksinyt oikein mitään muuta kuin että työ on mielenkiintoista ja siitä saa hyvää palkkaa (tämä on siis ironiaa). Olen miettinyt asiaa melko aktiivisesti viikon ajan ja päätynyt siihen, että työni parhaat puolet ovat potilaat ja kollegat (sen pahimmat puolet saattavat joskus olla niitä samoja). Työtä tekee niin hyvin kuin pystyy ja yrittää auttaa, mutta ainahan se ei onnistu. Silloin  miettii työnsä tarkoitusta. Ja saa kai sitä lääkärikin sitä pohtia kun muutkin saavat (lisäsin tämän ensimmäisen kommentin jälkeen samaten tein tuon ironialisäyksen, sillä ironiaa se oli ja ironia on vaikea laji).

Kohta saattekin lukea feminismistä, sillä ostin kirjan Bad Feminist. Suomalaisen kirjakaupan myyjä etsi vaatimattoman näköistä pehmeäkantista kirjaa pitkään, sillä se oli piilotettu tehokkaasti kuten kuuluukin.

Kirjan kääntäjät pohtivat ihmisen värin korrektia ilmaisemista, joka onkin todella vaikeaa, sillä nahkamme värisävyt ulottuvat mustasta maidonvalkoiseen ja kaikki mitä siitä sanoo vaikuttaa rasistiselta. Kääntäjät päätyvät negaatioon ei-valkoinen, joka sekin kuulosta ikävältä eikä kovin täsmälliseltä. Nykyään rasistileiman pelkääminen saa aikaan melkoisen sanallisen kaartelun.

Osoitin eilen, etten ole ihan kaavoihini kangistunut. Ystävä soitti klo 12.30 (olin kaupungilla ja raahasin ruokakasseja) ja pyysi Kangasalle peltojen keskelle syömään. Kävelin kotiin, takaisin Stockmannin eteen ja hyppäsin bussiin ja bussista taksiin. Olin perillä joskus kahden jälkeen. Kannatti ehdottomasti. Palatessa nuori taksikuski katsoi netistä, missä bussi oli menossa ja heitti minut sopivalle pysäkille, jossa jouduin odottamaan alle viisi minuuttia. Kiitokset taksikuskille!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Violetti

Kävin töiden jälkeen S:n kanssa Paapan kapakan terassilla. Aurinko paistoi silmiin ja oli muutenkin oikein mukavaa.

S:n tytär kävi katsomassa Kerttua, jota hän hoitaa ensi viikolla muutaman päivän ajan kun minä olen Sodankylässä. Kerttuun tutustuminen on melko turhaa, sillä kissa pitää kaikista ihmisistä melko tasapuolisesti ja heittäytyy luottavaisesti heidän paijattavakseen. Nuori sukulaismies pääsi Sibeliusakatemiaan, joten on pakko etsiä uusia kissanhoitajia.

En tiedä mitä teen Sodankylässä, jonne lähden ihan yksikseni. Katson tietysti elokuvia, mutta kenen kanssa voin niistä puhua ja kenen seurassa käyn viinilasillisella?

En osaa keskustella elokuvista vakavien elokuvaihmisten kanssa, sillä minulta puuttuvat oikeat termit.

Nuorena kutsuimme kulttuuri-ihmisiä violeteiksi. He tiesivät aina mitä mieltä mistäkin kuului olla. En ymmärrä miksi he olivat juuri violetteja. Ehkä se liittyi heidän käyttämiinsä vaatteisiin.



keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Haave

Haavemaailmassani suuri joukko ystäviä ja lapseni kumppaneineen istuvat pitkän pöydän ääressä ja minä tarjoilen ruokalajin toisensa perään. Todellisuudessa stressaannun jo parista vieraasta ja vien lapseni nepalilaiseen ravintolaan syömään tai ostan muonaa kiinalaisesta ruokakioskista Pyynikintorilta. Periaatteessa rakastan ruoanlaittoa. 

Ruokapöytäni ympärille mahtuu neljä kapeaharteista ruokailijaa. Pöytään saa katettua lautaset, veitset, haarukat ja lasit. Muuta siihen ei mahdu.

Minulta kysyttiin eilen mikä on paras palaute, jonka olen potilaalta saanut. Jos puhun ihan totta niin mieluisin oli tyyppi joka sanoi "Jos voitan Eurojackpotin päävoiton niin ostan sinulle uuden ultraäänilaitteen".

Päätin lapsena, etten koskaan sano "Lapsuus oli niin huoletonta ja onnellista aikaa", enkä ole sanonut. Vietin lapsuuden kesät Pohjois-Savossa ja olen vasta nyt tajunnut, että ihmiset, joita silloin tapasin olivat melko erikoisia. Aikuiset käyttäytyivät kummallisesti, mutta enhän minä pitänyt sitä mitenkään outona, sillä vertailukohtia ei vielä ollut. He puhuivat minulle asioita, joita ei yleensä lapsille puhuta. Ajateltiin, että lapselle voi puhua ihan kuin aikuiselle.

En pitänyt mitenkään kovin outona, että isänäiti haukkui minulle miniäänsä (siis äitiäni). Kerroin tietysti äidilleni joka sanan. Ehkä se oli viestinnän tarkoituskin.

Lapsuuden kieleni on Savon murre. Jos tamperelaiselle murreihmiselle sanoo jotain savoksi, hänen kasvoillaan käväisee ilme, jonka tulkitsen ehkä vastenmielisyydeksi. Voiko murteita asettaa paremmuusjärjestykseen? Tamperelainen puheenparsi on kovin sympaattinen ja savolainen nolo (paitsi tietysti savolaisen korvissa). Minäkään en ymmärrä läntisiä murteita, joissa sanoja lyhennetään oudosti.

Nyt en saa tätä jorinaa loppumaan. Löysin kännykästäni yövalaistuksen, jolla saa sinisen valon keltaiseksi, tässä sellaista toimintoa ei ole, joten on lopetettava ajoissa. 


maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kuninkaallinen vieras

Käväisin vanhempieni mökillä.  Kun istuin saunan lauteilla, äiti kiikutti minulle saunaoluen ja jätti tökkin saunan pukuhuoneeseen. Hän oli aukaissut oluttölkin valmiiksi, mutta ei sentään kaatanut lasiin, jonka minulle myös toi.  Tunsin olevani jonkinlainen kuninkaallinen, joka ei osaa itse tehdä mitään.

Yleensä mökkiolosuhteissa vanhempani remontoivat, kääntävät maata, lenkkeilevät, maalaavat, vaihtavat istutusten paikkoja, kuokkivat, kitkevät ja puunaavat. Kun minä tulen kylään, he palvelevat minua.  Isän kanssa kyllä siirrettiin ruokapöytää kolmeen eri lokaatioon ennen kuin ruokailulle ihanteelliset aurinko- ja tuuliolosuhteet löytyivät.

Yritin muutenkin auttaa kaikessa, missä sallittiin. En saanut petata lakanoitani tai laittaa ruokaa, mutta kannoin ruokapöytää ja astioita.

Eilisessä lukupiirissä huusimme taas toistemme päälle. Meteli oli kova ja kirja Marja-Liisa Vartion "Hänen olivat linnut".


lauantai 3. kesäkuuta 2017

Elämä on suorakulmio


Katson joka aamu kalenteria, johon on painettu kuvia Rothkon maalauksista. Se ei voi olla vaikuttamatta minuun. Elämästäni on tullut suorakulmio. Tässä kuussa siinä on heleät värit, heinäkuussa se on maalattu synkein vedoin.

Anna-Leena Härkönen puhuu Hesarissa masennusjaksoistaan. Hän liittää masennuksen kirjailijantyöhön ja sen yksinäisyyteen. Elämässäni on ollut alakuloisia vaiheita ja väsymystä. Nyt kun kirjan julkaisemisen tuoma noste on ohi, tuntuu jotenkin lattealta. Väsyttää. Olen kertonut tämän jo aiemmin: Kun taas kerran valitin väsymystä, lapseni sanoi kyllästyneesti "Ilmoita sitten kun ei väsytä".

Olin eilen juhlissa, joissa oli vain naiskirjailijoita. Juotiin viiniä ja syötiin vegaanisia makupaloja, tahnoja ja leivonnaisia. Osa vieraista istui lattialla. Jokaisen kirjailijan kirjoja en ole lukenut, eikä sitä kukaan onneksi edes odota. Keskusteltiin ajasta (aika on ihan loputon keskustelunaihe, voittaa sään), Syksy Räsäsestä, kotieläimistä, deja-vusta ja televisiosarjan käsikirjoittamisesta.

Sarjaa kirjoittaa ryhmä ihmisiä. Jotkut suunnittelevat mitä tapahtuu ja toiset naputtelevat dialogin. Sarjassa ei voi olla paljonkaan hiljaisuutta, joten oikeastaanhan kaikki on dialogia ja siksi sitä on oltava paljon. Kirjoittajat allekirjoittavat sopimuksen, etteivät kerro tulevista tapahtumista eivätkä heitä käsikirjoitusta paperinkeräykseen vaan silppuriin.

Minulla ei ole mitään syytä alakuloon, sillä olen löytänyt kirjoittamisen myötä uusia mielenkiintoisia ystäviä ja tuttavia. Emme puhuneet sanaakaan sotesta. Nyt on pakko sanoa, että terveydenhuollon alalla työskentelevät ihmiset ovat myös kiinnostavia ja erinomaista seuraa vaikka sotesta puhuttaisiinkin. On ihanaa, että on kaksi erilaista elämänpiiriä.

Istun taas kerran junassa matkalla vanhempieni mökille. Haen lapsuudenkuvia, sillä tarvitsen niitä radio-ohjelmaa varten.

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Virheet tekevät ihmisen

Pesin keittiön ja olohuoneen ikkunat. Suunnittelin puunaavani ikkunan kerrallaan, jolloin voisin kirjoittaa aiheesta neliosaisen sarjan. Innostuin liikaa ja pesin kaksi ikkunaa (toinen on kaksiosainen, joten pesinkö kuitenkin kolme ikkunaa, joka tekee minusta jo sankarin). Nyt tästä tulee ikkunanpesutrilogia.

Olen vuoden verran katsellut olohuoneen ikkunalasia pitkin valunutta pulun/lokin p-kaa (voiko linnut erottaa ulosteiden perusteella?), eikä sitä enää ole. Melkein haikea olo.

Tein hiljattain vastineen valitukseen. Se ei ole mielipuuhaani. Pääasia on ettei provosoidu. Pitää muistaa, että potilas haluaa jonkinlaisen anteeksipyynnön tai ainakin pahoittelun, että voi jättää asian taakseen. Meitä syytettyjä oli monta. Yritin kuvitella miten ikänsä sairastanut ihminen asian kokee, mutta tuskin kykenin siihen.

Olen ollut lääkärinä yli kolmekymmentä vuotta ja tehnyt virheitä. Harvoin ne valitukset koskevat näitä tapahtumia vaan ne tulevat tilanteista, joissa ei itse näe mitään moitittavaa. Varsinaisista virheistä syyttää itseään vielä vuosienkin kuluttua.

Lääkäri saa enemmän palautetta onnistumisista kuin epäonnistumisista, jolloin voi erehtyä kuvittelemaan olevansa yli-ihminen. Minulle tämä ammatti ei ole koskaan ollut suuri missio, joten ehkä suuruusharhoja ei ole. Toisaalta hoidon teho perustuu osittain siihen, että lääkäri luulee itsestään liikoja.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Pessimismi kunniaan

Olen tainnut jo kehua, että teen syyskuun alusta alkaen kolmipäiväistä työviikkoa. Ensin ajattelin, että olen sen ansainnut. Sitten päädyin siihen että saatan oikeasti olla laiska.

Luin Imagesta Zappfe nimisen filosofin ajatuksia. Tai mitä lehteen oli häneltä kaivettu. Katsoin myös Wikipediasta, joka on sivistykseni ehtymätön lähde.

Zappfen mukaan masennus ei ole patologinen tila vaan looginen seuraus eksistentiaalisesta kriisistä, jossa ihminen tajuaa olemassaolon mielettömyyden. Muut ihmiset näkevät maailman vääristyneesti, mutta masentunut katsoo asioita realistisesti. Filosofin mielestä selviytymiskeinot ovat etäisyyden ottaminen, huumori ja elämän kokeminen esteettisesti.

Itselleni pessimismi on jotenkin luontaista. Isällenikin palavat aina punaiset liikennevalot. Kaikki mainitsevat olevansa optimisteja ja jopa kehuskelevat moisella ominaisuudella. Kukaan ei röyhistä rintaansa ja huuda "Olen pessimisti!" Naistenlehdet eivät haastattele pessimistejä eikä pessimistisiä ajatuksia paineta vaaleanpunaisiin postikortteihin.

Zappfe eli muuten 90-vuotiaaksi eksistentiaalisesta kriisistään huolimatta.

Pessimismiin pitää liittää huumori, sillä se keventää pessimismiä siinä määrin, etteivät optimistit luikahda karkuun.


maanantai 29. toukokuuta 2017

Tiskiharjat

Voitelin aamulla naamani hammastahnalla (tahna oli kierosti pakattu samanlaiseen valkoiseen tuubiin kuin perusvoidekin ja se oli lisäksi täsmälleen samanväristä). Tahna levittyi iholle kehnosti, mutta piristi kivasti.

Unohdin silmälasit kotiin, joten hoitaja kantoi minulle pinon Tiimari- laseja. Ensimmäisistä R:n tarjoamista laseista puuttui toinen sanka. Moinen epäsymmetrisyys ei tee lääkäristä luotettavan näköistä. Lääkärin tulee olla symmetrinen.

Kaupungilla unohdin täyden ostoskassin pyörän tarakalle mennessäni toiseen liikkeeseen, eikä kukaan edes vaivautunut varastamaan kassia.

Kävin nuoren sukulaismiehen asunnossa. Hän oli lähtenyt kiirellä matkaan ja kaikenlaista oli jäänyt tekemättä, ainakin roskat viemättä. Nuori mies on niin tunnollinen, että pidän pientä huolimattomuutta ihan vaan positiivisena.

Noukin keittiön altaasta pari tyhjää rahkapurkkia ja heitin roskiin. En tietty tiedä jos hän vaikka kerää niitä purkkeja johonkin. Söin pöydältä tomaatin, ettei ruokaa mene hukkaan. Samalla silmäni osuivat tiskiharjaan, jonka harmaatuneet harjakset (ne mitä oli vielä jäljellä) sojottivat mikä mihinkin suuntaan. En ole koskaan nähnyt yhtä huonokuntoista tiskiharjaa. Sillä joutuu enemmänkin hakkaamaan astiat puhtaaksi. Ostin hänelle tänään uuden tiskiharjan. Harja oli siinä kassissa, jonka unohdin pyörän tarakalle (jota ei siis varastettu vaikka siellä oli kaksi kappaletta ihan uusia euron tiskiharjoja).

lauantai 27. toukokuuta 2017

Koskenkorvapullot matkustavat

Istun junassa, joka lähtee toivottavasti pian Tampereelle. Saan jostain syystä aina paikan, jonka takana on vaunun seinä, joten tuolia ei saa rennompaan asentoon. Tässä keikun etukenossa parin tunnin ajan.

Blogisähköpostini oli taas kerran täyttynyt viesteistä, joissa luvataan helppoa laihtumista. Jos joku asia on helppo saavuttaa, se ei ole totta.

Nyt juna lähti ja kuulutettiin kolmella kielellä, ettei saa juoda omia alkoholijuomia. Kenen juomia saa juoda?

Tallinnan satamassa näin kun bussikuskit latasivat tavaratilat täyteen olutta, lonkeroa ja muita alkoholijuomia. Osa juomista on ainakin nimen perusteella suomalaisia. Ne siis kuljetetaan Viroon, josta suomalaiset käyvät ne ostamassa ja kuljettavat takaisin Suomeen. Laivaan ajavien henkilöautojen perät viistivät maata alkoholin painosta. Olisi kiva tietää paljonko laivassa kuljetetun alkoholin tilavuus on ja mitä järkeä tuossa edestakaisessa rahtaamisessa on.

Vietin pari päivää Vihula-nimisessä paikassa jossain päin Viroa. Majoitustilat ja ravintola oli pykätty kartanoon ja sen piharakennuksiin. Kartanossa tarjoiltiin erinomaista ruokaa, eikä siellä ollut onneksi paljonkaan tekemistä. Kävelimme kauniin luontopolun, kävimme toisessa kartanossa, saunassa, kasvohoidossa eikä paljon muuta. Kosmetologilla ja minulla ei ollut hääviä yhteistä kieltä. Kun nainen painoi kasvoilleni märän froteepyyhkeen, luulin että hän yrittää murhata minut. Nainen jätti onneksi minulle pienen hengitysaukon.

Ostin Tallinnasta kahdet kengät. Jotkut villiintyivät lankakaupassa. Ostamisesta tuli vähän huono omatunto.

torstai 25. toukokuuta 2017

Karismaattinen aurinko

Vapaapäivän aamuna aikaisin ihmisistä näkee ovatko he vielä eilisillan reissulla vai kiirehtivätkö he junaan tai töihin. Tampere näyttää ennen aamun siivoustoimia likaiselta.

Olen lähdössä Viroon, jossa on tarkoitus piipahtaa pari päivää. En ole varma mihin olen tarkemmin ottaen menossa. Johonkin kartanoon, jossain keskellä Viroa. En yleensäkään tiedä mistään yhtään mitään.

Autokuskimme (synttärisankarimme) sairastui eilen, joten oli melkoista säätämistä, että löydettiin toinen kuski ja auto. Nyt kaiken pitäisi olla kunnossa. Yhden puuttuminen porukasta harmittaa.

Olemme vastaanottaneet valituksen, joka ei koske ainoastaan minua vaan useampaa työntekijää. Valituksen saapuminen ei ollut mikään yllätys vaan oikeastaan odotimme milloin se tulee valmiiksi. Selvitysten laatimisessa on kova työ. Sellainenkin työ kuuluu terveydenhuollon työntekijälle.  Valitukset eivät yleensä tule silloin kun on oikeasti tehnyt virheen (kukaan ei ole virheetön) vaan kyse on monesti muusta.

Kärsin blogiväsymyksestä. Sain huorittelevan kommentin. Lukijamäärät putosivat heti kun aurinko ilmaantui taas piilostaan. Kaikki tietävät, ettei se esiinny kuin hetken, joten kannattaa olla ulkona katsomassa sen karismaattista esiintymistä.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Kirjan kolme elämää

Pistäydyin divarissa ja satuin vilkaisemaan uutuushyllyä. Käyn usein vilkaisemassa sitä, sillä se on minun karkkihyllyni. Siitä pitäisi pysyä erossa.

Ostin esikoiskirjaseminaaria varten Olavi Koistisen romaanin "Mies joka laski miljardiin" kahdellatoista eurolla. Elokuun alkuun mennessä pitäisi kahlata läpi yhdeksän esikoiskirjaa. Olen lukenut kirjalistalta Riina Paasosen ja Minna Rytisalon (Lempi oli lukupiirikirjamme) teokset.  V sanoi Rytisalon romaanista, ettei jaksa lukea vastenmielisistä ihmisistä, jotka tekevät vääriä valintoja. Romaani sai Hesarin esikoiskirjapalkinnon.

Myyjä kertoi, että 2016 julkaistut teokset on alennettu kellarikerrokseen. Sillä mitättömällä matkalla kirjojen  hinta putoaa alle puoleen. "Ei saa mennä ulos saunaiholla" maksoi viisi euroa. En ostanut.

Muovisiin laatikoihin kasatut kirjat maksoivat enää kaksi euroa. Uutuuskirja ei ole häävi sijoituskohde.

Kuuntelen usein kun asiakkaat tarjoavat mummon Laila Hietamiehiä divariin. Eivät ne kelpaa. Ei kelpaa minunkaan kirjani enää ensi vuonna, jollei joku ihme tapahdu.

Kirjakauppojen ja divarien jälkeen jatkuu kirjan kolmas elämä kirjastoissa kunnes painotuote haudataan varastokirjastoon tai myydään kirjaston poistomyynnissä.


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Vaatimatonta juopottelua

Luokkakokoukseen saapui yhdeksän luokkakaveria kahdestakymmenestä. Ajoimme nyssellä Pispalaan. Söimme munkkeja ja joimme proseccoa Lauri Viidan synnyinkodin liepeillä pikkuruisessa puistossa. Kävimme Pulterissa (joimme luonnollisesti olutta), ajoimme nyssellä keskustaan ja söimme Plevnassa (nautimme olutta ja viiniä). Siirryimme Paapan kapakan terassille (viiniä), laivaravintolaan (viiniä).

Kutsuin porukan luokseni ja seimailimme lahjaksi saamaani samppanjaa ja punaviiniä.

Päätimme lähteä ensi vuonna porukalla Chileen, jossa eräs luokkakaveri asuu. Olemme päättäneet saman asian aiemminkin, emmekä ole matkustaneet mihinkään. Matkasta päättäminen kuuluu luokkakokouksen vakituiseen ohjelmaan.

P:n mielestä nysseajelu oli jännittävintä. Mies ei ollut käyttänyt bussia saatuaan ajokortin joskus 70-luvulla. Moni luokkakaveri oli jäänyt luokalleen. Järjetön systeemi, jos et pärjännyt parissa aineessa jouduit tekemään kaikki muutkin kurssit uudestaan. Luokalle jääneet ovat pärjänneet elämässään erinomaisesti.

Onnistunut tilaisuus siis kaikin puolin. Hävikkinä kirjataan yksi vessanpönttöön pudonnut kännykkä.

Tänään olen makoillut sohvalla ja katsonut Areenalta stand up -komiikkaa. Koomikot kertovat ryyppyreissuistaan, joten oma juopottelu alkaa tuntua kovin vähäiseltä ja amatöörimäiseltä. Suorastaan vaatimatommalta. 

lauantai 20. toukokuuta 2017

Häät

Lapseni vihittiin maistraatissa. A:lla oli morsiuskimppuna parsakaali, jonka varteen oli sidottu vaaleanpunaisia nauhoja. P oli pukeutunut mustaaan kauluspaitaan. Vihkijä vaikutti jotenkin vaivautuneelta. Vihkikaava oli kovin lyhyt ja pari piirsi tussilla sormukset sormiinsa. P on hävittänyt kihlasormuksensa, joten "sormukset" tatuoidaan myöhemmin oikeille paikoilleen. Toimituksen jälkeen vihkijä sanoi "Saatte jäädä tähän tilaan" ja lisäsi perään  "Vähäksi aikaa". Minua tämä kaikki liikutti.

Entinen mieheni oli tuonut P:lle (joka oli aiemmin E) hänen syntymätodistuksensa. Todistukseen ei näköjään laiteta isän nimeä ollenkaan. Tahraiseen paperiin oli ammatikseni kirjattu opiskelija. Tunsin myötätuntoa silloista itseäni kohtaan.

A vaihtoi sukunimensä ennen vihkimistä. Nyt-lehdestä soitettiin ja pyydettiin haastattelua sillä uusi nimi on erikoinen. "Menen juuri naimisiin, voitteko soittaa kohta", A vastasi puhelimeen.

Vihkimisen jälkeen söimme ravintolassa. Tapasin lapseni puolison sukua. Ryhmityimme omien sukulaistemme turvalliseen seuraan. T piti puheen, joka oli alun kömmähdysten jälkeen oikein kiva. Päivitimme ex-mieheni kanssa vanhat tuttumme. Hänen vaimonsa lähetti illalla fb-kaveripyynnön, johon myönnyin. Sopu ja yhteisymmärrys vallitsee.

Juhlat olisivat jatkuneet tamperelaisessa irkkupubissa, jossa kävin vain yhden pienen oluen verran. Matkalla pubiin vasemman jalan stay up -sukka valui polven tienoille ja kiskoin sitä ylöspäin muka niin, ettei kukaan huomaa.

Illalla pyyhin naamaltani vieraat kasvot, jotka kampaajani oli minulle taiteillut. Huomasin, että näytän paljon nuoremmalta ilman meikkiä. Tänään on uusi päivä ja uudet juhlat.

torstai 18. toukokuuta 2017

Hyviä ja huonoja asioita

Olen niin tyytyväinen, etten voi kirjoittaa, sillä tekstin kuuluu olla sarkastista. En ole hymiötyyppi. Kangasalan kirjastossa kysyttiin, mistä oli vaikeinta kirjoittaa. Vastasin, että onnellisesta parisuhteesta.

Pääsen elokuussa esikoiskirjailijaseminaariin, josta olen varovaisesti haaveillut. Seminaari kestää neljä päivää ja siellä on niin kovia tyyppejä, että minua hirvittää. Olihan viime vuosi tasokas esikoiskirjailijavuosi.

Lapseni menee huomenna naimisiin. Näen entisen mieheni, jonka kanssa en ole edes puhunut yhdeksään vuoteen.

Lauantaina tapaan luokkakavereitani täällä Tampereella. Koska Suomi ikävä kyllä voitti tänään jääliekossa, ei M pääse paikalle vaan hän joutuu lähtemään Kölniin kisoja kuvaamaan.

Kerroin eräälle potilaalle todella ikävän uutisen. Kukaan ei ole opettanut miten sellainen yllättävä asia kerrotaan. Saattaa jopa olla niin, että se on kerrottava eri ihmisille eri tavoin.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Kangasalle

Oppaan italialaisesta naapurin miehestä sanottiin, että tämä oli pudonnut lapsena oliivipuusta. Mies ei läpäissyt ajokorttiin vaadittavaa kirjallista koetta. Koska ajokortti oli välimatkojen vuoksi välttämätön,  lääkäri kirjoitti todistuksen, jossa vakuutti, ettei miekkonen onnistu koskaan läpäisemään kyseistä koetta, mutta tarvitsee ajokortin. Todistus vietiin poliisiasemalle ja ajokortti myönnettiin.

Napolilaiset vastustavat kaikenlaisia pakkotoimia. Kun turvavyö tuli pakolliseksi, joku keksi painaa t-paitoja, joiden rinnan poikki kulki turvavyö. Kauempaa katsoen näytti siltä kuin kuski olisi turvallisesti kiinni penkissä.

Kukaan ei taida enää pyytää lääkärintodistusta siitä, ettei voi jostain syystä käyttää turvavyötä tai kypärää. Joskus aiemmin pyyntö oli tavallinen. Mopoa ajavat papat halusivat välttyä hiostavalta päähineeltä kun kerran kaularangassa oli kulumia. Eihän rikkonaisen varren päässä tököttävään nuppiin voi kypärää painaa. Senhän tietävät kaikki.

Italia on vanhaan sivistyssukuun kuuluva tyyppi. Hyvällä itsetunnolla varustettu. Suomi on huutolaispoika, joka on sattumalta päässyt koulutielle. Jos meillä olisi Rooma, Venetsia, Välimeri, Dolomiitit, Parman kinkku, Verdi, Prosecco-viini ja täällä kasvaisi appelsiineja,  olisimme maailman valtiaita. Lähtökohdat huomioiden pärjäämme hyvin.

Esiinnyn huomenna Riina Paasosen kanssa Kangasalan kirjastolla, joten jos sattuu olemaan asiaa sinne päin, niin tulkaa ihmeessä tervehtimään.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ryhmämatkailua

Ostin Veronasta neljän euron huivin. Bussissa huomasin, että kukikkaassa kangaspalassa roikkui varashälytin. Leikkasin hälyttimen irti ja kuljetin laitteen Tiroloon, jossa viskasin sen paikalliseen roskikseen. Ei sitä reikää välttämättä edes huomaa.

Matkustaessa tulee tarve ostaa osa Italiaa mukaan. Jotain pientä kivaa. Vaikka laukku. Laukkuja löytyy lukuisista kaupoista, myyjät ovat kiinalaisia ja käsilaukuissa lukee "Made in Italy". Lopulta turistiryhmän kaikkien naisten toisella olkapäällä roikkuu lähes samanlainen laukku. Halvimmillaan sen on saanut 13 eurolla, joka on vähän sama kuin viiden euron pizza täällä kotipuolessa.

Varashälyttimen voisi matkalle lähtiessään kiinnittää ranteeseen nippusiteillä, ettei vaan tulisi astuttua kauppojen ovista sisälle.

Kun matkustetaan vieraiden ihmisten seurassa, puhutaan matkoista. Ketään ei oikeasti kiinnosta matkakaverin Toscanan reissut. Ne höpinät kuunnellaan vain jotta voidaan puolestaan kertoa viimeisimmästä Dubain matkasta.

Illallispöydässä haravoidaan samasta kaupungista kotoisin olevia tyyppejä, joiden kanssa käydään läpi luokkakaverit, Valion baarit, koulut ja diskot. Ammattia ei kerrota kenellekään. Työstä puhutaan kierrellen ja kaarrellen kuin se olisi joku häpeällinen alapään vaiva.

Kouvolalainen mies oli käynyt vaimonsa kanssa ryhmämatkalla, jossa tutustuttiin Agatha Christien teoksiin ja Emmerdale televisio-ohjelman kuvauspaikoille suuntautuvalla reissulla. Molemmilla matkoilla hän oli ainoa miespuolinen osallistuja.

Bussissa kuulee edessä ja takana istuvien jutut. Yllättäen hieman pysähtyneen näköinen iäkäs nainen onkin pariskunnan aivot eikä toisinpäin. Toinen pariskunta vaihtaa aina olutlaseja kesken illallisen. Nainen saa täydemmän tilalle hieman tyhjemmän. 





sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Eikö olisi jo seuraavan reissun aika?

Eikö olisi jo seuraavan reissun aika, kysyy Booking com. Ei olisi!

Vietin viikon San Zeno du Montagnan (kotoisammin San Zeno vaan) tienoilla valmismatkalla. Näinkin voi matkustaa jos sopeutuu neljänkymmenen hengen porukkaan, eikä ole taipumusta laskea oppaan puheesta elikkä-sanan esiintymistä.

Hotelli sijaitsi pienessä kylässä Garda-järven yläpuolella. San Zenon komeimmalla paikalla ylpisteli hulppea kirkko. Kylästä löytyi kaksi pankkiautomaattia, rautakauppa, huonekalukauppa, herkkukauppa, posti, ruokakauppa ja kahvila nimeltään Dolce Vita. San Zenoa voisi kutsua kirkonkyläksi. Dolce vita -kahvila oli koristeltu joulua, pääsiäistä ja kesäaikaa varten, kaikkea yhtäaikaa. Vaatimattoman, mutta siistin hotellin läheisyydessä laidunsivat lehmät. Yksi pariskunta vaihtoi huonetta sillä ei saanut nukuttua lehmänkellojen kalkkeelta. Matkatoimisto oli varmasti saanut hotellihuoneet melko halvalla.

Huone oli asiallinen kuin munkin kammio, parvekkeelta näkyi parkkipaikka ja sinisenä siintävät vuoret. Huoneesta poistuessa täytyi kävellä käytävää pari metriä ja palata lukitsemaan huone, sillä pimeän käytävän valot eivät syttyneet ilman tuota ylimääräistä liikehdintää.

Aamiaskananmunat piti keittää itse (silloinhan saa juuri sopivat). Opin munan keittämisen rikottuani yhden kananmunan ja valutettuani sen sisällön munakuppiin.

Lähdimme joka aamu töihin bussilla, sillä sivistäviin paikkoihin tutustuminen on turistin päätyö.

Kävimme kauniissa Malcesinen kaupungissa, jonka kirkossa oli vitriiniin aseteltu kaksi pääkalloa ja parin ihmisen reisiluut, en tiedä kenen.

Venetsia ei ollut muuttunut lainkaan siitä kun kävin siellä 17-vuotiaana. Minä taas olen. Turisteja oli tullut lisää, mutta pulut olivat vähentyneet.

Veronassakin olin käynyt aiemmin, kiva kaupunki. Nyt ostin Veronasta mekon.

Matkustimme myös Tiroloon, joka oli kovin sievä. Tirolon ilmaa oli helppo hengittää. Teräspohkeiset pariskunnat kävelivät kylän kaduilla teleskooppisauvoja heilutellen. Tirolosta laskeuduimme hissillä Meranoon. Näin Tirolossa aikuisen miehen, joka oli pukenut päälleen nahkashortsit.

Milano oli Milano, en osaa sanoa muuta.


Viimeisenä kokonaisena matkapäivänä yritin patikoida ihan yksikseni Creroon, mutta menin kai jossain vaiheessa vikaan, sillä päädyin Pai-nimiseen viehättävään tuppukylään. Kävelin vahingossa kaksinkertaisen matkan. Ei satanut, mutta puut olivat aamusateesta märkiä ja polku petollisen liukas. En nähnyt ihmisiä, lehmiä, ankkoja ja hanhia vain. Kylässä oli sähkökatkos, joten sieltä ei saanut kahvia, pizzaa kuitenkin, sillä pizza-uuni lämmitetään koivuhaloilla. Vessanpöntön etsiminen pilkkopimeästä vieraasta vessasta oli kovin vaikeaa. 

Matkaan kuului illallinen hotellissa. Illallinen valittiin edellisenä iltana, valittavana oli kaksi alkuruokaa (tai ei kai se ole alkuruoka, sillä se oli yleensä pastaa) ja kaksi pääruokaa. Jälkiruoka oli kaikille sama. Viinin sai arpoa suppeasta viinilistasta ja sen hinta lisättiin huoneen laskuun. Illallisen jälkeen tarjoilija vei viininlopun keittiöön, josta se kannettiin taas pöytään seuraavana päivänä.

Ruoka oli tuhtia italialaista kotiruokaa. Hotellin omistaja ja yksi tarjoilija olivat kovilla juostessaan ja heitellessään eteemme ruokaa ja viiniä. Tutustuin illallispöydässä siskoksiin, joista toinen oli osallistunut edellisen paavin ja toinen Imelda Marcosin vastaanotolle.

Lensimme Milanosta Helsinkiin uudella koneella, joka pysyi siitäkin huolimatta ilmassa. Kotona olin kolmelta. Kerttu on hyvävoimainen, vaikka sitä ovat hoitaneet vaihtuvat hoitajat. Kiitokset heille. Kaivan matkalaukusta elintarvikkeet ja lähden ulos. Jotain jäi vielä kertomatta, mutta kerron huomenna jos jaksan.