sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Hillittyä juhlintaa

Perjantaina käväisin paikallisen kirjailijayhdistyksen pikkujouluissa. Suuren osan ajasta vei yhdistyksen vuosikokous, jossa keskusteltiin paljon rahasta, jota ei siis ole. Jäsenmaksua korotettiin viidellä eurolla. Jouduin vain varatilintarkastajaksi.

Suomessa nostettiin kirjojen lainauksesta saatavat korvaukset pohjoismaiselle tasolle, joten kirjailija sai viime vuoden lainauksista 0.25 euroa per lainaus. Tulojen kannalta järkevintä olisi kirjoittaa suosittua lastenkirjasarjaa. Kirjailijat muuten puhuvat harvinaisen usein rahasta.

Jatketaan vielä rahasta. Pikkujoulutarjoilusta piti maksaa viisi euroa, jolla sai hyvää syötävää ja 16 cl tölkkiviiniä muovimukista nautittuna. Jos pidättäytyi viinistä, tarjoilut maksoivat kolme euroa. Moni tyytyi kolmen euron tarjontaan, joten ainakaan tässä naisvaltaisessa porukassa ei "juoppo kirjailija" -myytti toteutunut. Kuulin juuri radiosta, että 8 % suomalaisista aikoo juoda pikkujouluissa itsensä kovaan humalaan. Näissä pikkujouluissa vaihdettiin kirjalahjoja, sillä niitähän kaikilla riittää.

Äidin syntymäpäivät järjestettiin eilen siskon luona. Äiti näytti pieneltä, laihalta ja eksyneeltä.  Tarjoilut hoidettiin talkootyönä, eivätkä järjestelyt lopulta rasittaneet ketään. Ruoan lisäksi olimme hankkineet siskojen kanssa kolmelletoista hengelle kahdenkymmenen hengen täytekakun ja isä oli tietysti ostanut vielä toisen kakun, joten kakku ei loppunut kesken.

Pöydässä ei ollut paljonkaan tilaa kyynärpäille tai leveille hartioille. Siskon mies sanoi, että hän on tottunut, sillä hän on matkustanut aiemmin lentokoneen turistiluokassa melkein työkseen.  Tai englanniksi se on Econymy class.

Kun porukassa on nykyään kasvissyöjiä ja vaikeaa pähkinä-allergiaa niin tuoteselosteita luettiin ahkerasti, eikä ketään jouduttu toimittamaan sairaalan ensiapuun.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kirjailijan naama

Kirjoittaminen sujuu parhaiten silloin kun elämä on tasaista ja mieli toiveikas. Nyt kirjoittaminen tuntuu kovin merkityksettömältä, varsinkin kun tietää ettei teksteilläni palkintoja voiteta. Ihmettelen kirjailijoita, jotka pystyvät purkamaan kriisinsä heti paperille.

Kun kuitenkin on vapaata niin minähän kirjoitan. Istun ja naputan vaikka tiedän, että saan aikaiseksi vain p-kaa.

Lukeminenkin on ollut viime päivinä hankalaa. Kahlasin läpi Jari Tervon romaanin Matriarkka. En millään meinannut pysyä kärryillä kuka oli kenenkin sukulainen (luin kirjaa lyhyinä pätkinä), varsinkin kun kirjailija hämmensi keitosta loppuun saakka. Olen kuullut, että mies suunnittelee teostensa tapahtumat tarkkaan etukäteen.

Tervon romaanien lukemisessa on sellainen ongelma, että miehen pyöreästi hymyilevä naama kiilaa lukijan ja tekstin väliin. Kirjailijan on ehkä kuitenkin hyvä pysyä hieman etäisenä lukijalleen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Kahvit juotuani pesin vessan

Heräsin aikaisin aamulla jyrsimään kahvinpapuja kovaäänisellä myllyllä. Koko rappukäytävän väki kiittää minua. Kahvit juotuani pesin vessan. Kuuntelin radiota ja itkin jokaisen isänmaallisen laulun tahtiin vaikka en myönnä olevani mitenkään erityisen isänmaallinen. Itkeminen on perinteinen suomalainen juhlimistapa.

Itsenäisyyspäivän ohjelmaani kuuluu filharmonian konsertti, meille rahvaalle järjestetty ilotulitus ja Lauri Lylyn puhe (odotan innolla). Myöhemmin on tarkoitus syödä luonani. Mieleeni juolahti vasta äsken, ettei minulla ole televisiota ja kuitenkin linnanjuhlat ovat itsenäisyyspäivien ykköshuvi.

Eilisessä ranskalaisessa dokumentissa Roman Schatz ihmettelee Suomea, joka juhlii kahta hävittyä sotaa sotilaisparaateilla. Samassa ohjelmassa Tarja Halosen mielestä suomalaiset voisivat joskus olla enemmän fiksuja ja vähemmän rehellisiä. Sympaattisessa dokumentissa kerrotaan miten kansallisvaltio luotiin melkein tyhjästä. Suomen kieli oli rahvaan, eikä kulttuurin kieli. Olihan se suuri saavutus. Aina puhutaan sodista, mutta ihmeellinen ponnistus oli myös köyhän Suomen nostaminen hyvinvointivaltioksi sotien jälkeen.

Kun tänään kaikilta kysytään mitä kukin maassamme arvostaa niin sanonpa minäkin. Tasa-arvoa. Rauhaa. Toimivaa yhteiskuntaa. Puhdasta luontoa. Toivottavasti näitä riittää tulevaisuudessakin.

tiistai 5. joulukuuta 2017

Hyvää hevijoulua!

Lähikaupassa käydessäni ihastelin miten kaunista voi olla, kun lumi peittää kuran, roskat ja tietyöt.

Kävin sunnuntaina "Raskasta joulua"-konsertissa, jonne sain liput etukäteisjoululahjana. Keikalla ei esiintynyt ainuttakaan naista, silti kaikilla esiintyjillä oli kadehdittavan pitkä ja paksu hiuskuontalo. Pitkät hiukset lienevät hevibändiin ottamisen edellytys, lyhythiuksinen pääsee korkeintaan Jari Sillanpään taustabändiin eikä saa ulkomaankeikkoja.

Miesten hiukset pyörivät hämmästyttävästi päälaen ympäri ja sitten heilahtivat vuoroin kasvojen eteen ja sieltä takaisin niskaan. Hiusten pyörittäminen vastannee vaikeusasteeltaan hulahula-vanteen veivaamista varsinkin kun samalla on soitettava. Olisi kiva piiloutua hiusverhon taakse kuten nämä miehet voivat tehdä.

Lavalle keskittynyttä äijäenergiaa oli hilpeää seurata. Alkuun ihan vähän naurattikin, mutta ei kukaan siinä metelissä sitä naurua kuullut.

Tontun näköinen mies lauloi alkuun vähän epäpuhtaasti, mutta löysi äänensä lopulta. Yhdellä miehistä oli Kirkan lauluääni ja eräs mies välillä solmi ja sitten taas vapautti rastansa. Lavalta ruiskittiin tulta ja ilotulitteita kohti kattoa, joka oli miehistä touhua sekin.

Joululaulujen patetia sopi hevimuusikoille (he esittivät ihan perinteistä joulumusiikkia). Olen kiitollinen, että pääsin osallistumaan tähän mieltä ylentävään joulutapahtumaan. 

lauantai 2. joulukuuta 2017

Kaikki isäni

Eilisessä "Kaikki mieheni" -esityksessä Miitta Sorvali muistelee isäänsä Martti Nortiaa. Sen myötä muistelin omaa isääni, joka ei siis ole kuollut vaan elää porskuttaa edelleen.

Mieleeni on viime vuosina tullut vain väsynyt ja äkäinen isä, joka ei ole ollut koko totuus. Isä luki ääneen eläinsatuja ja piirsimme yhdessä papereille, joiden toisella puolella oli sääkarttoja. Isän kanssa syötiin kakkutaikinaa. Kun julistin yhteistä herkutteluamme jossain, äiti kielsi puhumasta asiasta julkisesti. Isä paistoi leipäressua (kuivunutta ruisleipää käristettiin voissa valurautapannulla).

Isä luki Pentti Haanpäätä, Aleksandr Solzhenisynin Vankileirien saaristoa ja Nikolai Gogolin Taras Bulbaa. Välillä hän luki ääneen vaikka kukaan ei halunnut kuunnella. Isä makasi lattialla kuuntelemassa Bachin Matteus passiota. Makaa varmaan vieläkin.

Jos en osannut laskea matikanlaskuja niin isä ratkaisi ne. Isä laski vuosien ajan ylioppilaskirjoituksen matematiikan tehtävät, ihan huvikseen. Isä matkusti ensimmäisen kerran Helsinkiin aloittaakseen opiskelut. Hän sai stipendin ja seilasi Etelä-Amerikkaan rahtilaivalla ja toi sieltä minua isomman kävelevän nuken tuliaiseksi. Nukke meni pian rikki.

Isä oli mukana kun minulle ostettiin vihreä hupputakki ja oranssi villapaita. Yleensä isä ei käynyt vaateostoksilla, eikä hänellä voinut olla käsitystä vaatteiden hinnoista, sillä niistä hänelle aina valehdeltiin.

Isä pitää puutarhanhoidosta ja rakentaa terasseja. Ihan tarkkaan arvioiden kaikki ne terassit eivät ole terasseja, sillä ne eivät ole minkään rakennuksen osia vaan puisia tasoja, joihin voi sijoittaa puutarhakalusteet. Terasseja pitää olla paljon, jotta aurinko paistaa oikeasta suunnasta aamukahvi- , päiväkahvi-  ja ruoka ruokapöytään. Muutama terassi pitää olla ihan muuten vaan.

perjantai 1. joulukuuta 2017

Kaikki mieheni

Pidin näytelmästä "Kaikki äitini, kaikki tyttäreni". Kyseessä oli kolmen naisen esittämä episodimainen hauska ja samaistuttava kooste, jonka materiaalina oli käytetty Kodin kuvalehden lukijoiden tekstejä ja näyttelijöiden omia kokemuksia. Koska näytelmä oli suksee, nyt on sitten tehty samantyyppisellä reseptillä näytelmä nimeltään "Kaikki mieheni".

Näytelmän kolme naista (Miitta Sorvali, Sanna Stellan ja Minka Kuustonen) eivät mielestäni ole ihan samanarvoisia vaan Sorvali ottaa isomman tilan ja on jotenkin enemmän läsnä ja parempi (anteeksi vaan, mutta tämä on minun mielipiteeni). Sorvali olisi se nainen, joka varastaisi kapakan pöydässä kaikkien huomion ja jonka tarinoille naurettaisiin. En ole koskaan pitänyt Miitta Sorvalista televisiossa, jossa hänen näyttelemisensä tuntuu liian suurelta, mutta näyttämöllä hän osaa liikuttaa ja naurattaa. Ihan hyvin ne Stellan ja Kuustonenkin pärjäsivät. En minä voi ketään moittia.

Tämä ei ollut niin ehjä kokonaisuus kuin se edellinen ja ne jutut miesten kyvyttömyydestä käyttää pesukonetta kyllästyttivät, sillä ne on niin moneen kertaan kuultu. Viihteenä tämä oli ihan kovaa kastia kuitenkin. Ai niin oli tätä tekemässä ollut yksi mieskin (esityksen oli ohjannut Petteri Summanen). Frenckellin naisvaltainen yleisö tykkäsi.

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Illan viimeinen

Lapsena minulle teetettiin talvitakki, jonka huppuun kiinnitettiin äidin vanhan takin karvakaulus. Karvakaulus oli liian lyhyt, joten inhosin kireäsuista huppua. Joku ompelutaitoinen lähinaapuri ompeli takin. Minulla on sellainen mielikuva, että melkein kaikki naiset olivat tuolloin sivutyökseen ompelijoita. Miksiköhän tämä ajatus tuli tänään mieleeni?

Pimeässä kotiin polkiessani mietin jostakin kuulemaani ajatusta, jonka mukaan ihmisen ei ole pakko olla onnellinen. Minusta ajatus on jotenkin huojentava. Ihminen saa toisaalta olla onnellinen jos sitä tahtoo.

Lähes päivittäin pohdin ihmisen eloa, johon kuuluu jatkuvaa pukeutumista, riisuutumista ja itsensä pesemistä. Miten helppoa olisikaan urheilla ilman tuota vaivaa. Tarvitaan lisäksi paljon vaatteita, jotka vievät runsaasti tilaa ja joiden huolto vie aikaa ja energiaa. Maailma kuulemma hukkuu vaatejätteeseen.

Kuulin tänään kaupungilla hempeän balladin, sellaisen illan viimeisen tanssikappaleen. Olisin halunnut nojata poskeani jonkun pikkutakkiin ja tanssia hitaita, mutta menin sen sijaan ruokakauppaan.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Tee työtä!

Tein eilen työpaikalla esitelmää ja psyykkaan itseäni menemään sinne tänäänkin. Työympäristössä on helpompi keskittyä kuin kotona, sillä siellä on vain persoonattomia työpöytiä ja - tuoleja ja tyhjiä käytäviä. Kaikki väritkin ovat haaleita. Ympäristö suorastaan huutaa "Tee työtä!"

Olin nukkunut edellisen yön huonosti, sillä minulla on huolia, joista en nyt täällä avaudu. Avasin tyhmyyksissäni työsähköpostini, josta löytyi potilaan lähettämä haukkumaviesti. Olin mielestäni tehnyt kaiken niinkuin pitääkin, oli tehty tutkimuksia ja konsultoin kollegoitakin. Potilas ei kuitenkaan saanut toivomaansa apua. Viestistä tuli inhottava ja syyllinen olo. Kehut ohittaa tuosta vain, mutta haukkumisia märehtii pitkään. Kaikki epäonnistumiset muistaa ihmeen tarkaan vielä vuosien takaa.  Ennen kotiinlähtöä luin viestin vielä uudelleen ja huomasin, että siinä käytettiin poikkeuksellista sarkasmia ja värikästä kieltä!

Kävin eilen katsomassa Sorin sirkuksen joulunäytöksen. Nuoret sirkuslaiset olivat taitavia ja innostuneita. Tällä kertaa ei tullut ihan samanlaista WAU-efektiä kuin ensimmäisellä kerralla, jolloin ei osannut vielä odottaa mitään. Ehkä kalevalainen juoni vähän kyllästytti eikä tuntunut nuorten omalta. Näistä syistä (ja valvotusta yöstä) johtuen en nauttinut esityksestä ihan niin paljon kuin aiemmin vaikka olihan siinä ihan huikeitakin hetkiä.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Pieniä noloja tapahtumia

Joku oli käynyt kuuntelemassa Miki Liukkosta, joka oli sanonut, että pitää kirjoittaa pienistä noloista tapahtumista.  Miki Liukkonen on sentään Finlandia-ehdokas. En ole ihan varma sanoiko Liukkonen juuri noin, mutta jos oli sanonut niin minusta se oli osuvasti sanottu. Joku oli siis taas käynyt jossain, nähnyt ja kuullut jotain, kirjoittanut sen johonkin, josta minä luin sen.

Edinburg-Helsinki lennolla vieressäni nukkui jenkkinuorukainen. Kun saavuimme Helsinkiin, hän kuvasi innoissaan kännykällä lentoaseman vierustan harmaata sohjoa. Ennenkuin hän nukahti, hän kertoi odottavansa lumen näkemistä ja sitä hän sai nähdä. Häntä ei lumen huonolaatuisuus haitannut. Muutenkin hän oli omituisen innostunut kaikesta.

Kotiin tultuani sain voimakkaan siivouspuuskan. Konttasin luutun kanssa ympäri asuntoani ja olen nyt kovin tyytyväinen. Olisi pakko lähteä pikkujouluihin vaikka oikeastaan mielummin haistelisin puhdasta kotiani.

Kävin aamulla kampaajalla ja kaupungilla. Black friday -hapatus on levinnyt tännekin.

Yhtään shortseihin pukeutunutta lasta tai ruudulliseen hameeseen pujottautunutta miesoletettua en ole Tampereella nähnyt. Princess streetillä näin miehen kävelevän paljain jaloin, mutta taustalla oli kenties joitakin mielenterveysongelmia. Paljaat polvet menevät normaalin piikkiin, mutta paljaat varpaat eivät.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Turisti lepää

Aamukahvia tuodessaan emäntä kysyi olenko käynyt Edinburgin ulkopuolella. En ole, joten en ole täyttänyt turistin velvollisuuksiani täydellisesti.  Se yksi kappelikin (mainitaan Dan Brownin ensimmäisessä romaanissa) jäi näkemättä.

Kuljin eilisaamuna lähilelokuvateatterin ohitse ja huomasin, että Sean Bakerin elokuva "The Florida Project" alkaa vartin päästä. Elokuvassa seurataan teiniäidin Halleyn ja hänen kuusivuotiaan tyttärensä Moneen elämää rähjäisessä motellissa lähellä Disney Worldia. Elokuvan värit ovat My little pony värejä, mutta maailma on karumpi. Kaikkea sitä katsotaan Moneen silmin. Halley elättää heitä myymällä hajuvesiä turisteille ja vähän muillakin keinoin. Välillä he käyvät syömässä hotellien muhkeista buffet-pöydistä. Bobby, motellin pomo, huolehtii motellista ja vähän lapsistakin. Hän edustaa jollain tavoin turvallista aikuista.

Elokuvan jälkeen toinen katsoja (meitä oli kuusi) kysyi minulta "What did you think about the movie?"Olisi ollut vaikea vastata suomeksikin saati englanniksi. Se taitaa olla hyvän elokuvan merkki. Lapset olivat tässä elokuvassa huippuja.

National Scottish Museum on valtava museo, johon en ehtinyt kahdessa tunnissa perehtyä kunnolla. Vanha hieno rakennus, johon oli liitetty moderni lisärakennus. "Kansallismuseo" sisälsi kaikkea mahdollista muodista tieteeseen. Museo olisi hieno kohde lapsiperheille.

Näin kahvilan, jossa J.K. Rowlings kirjoitti Pottereita (The Elephant House) ja kurkistin ikkunasta. Minulle sopii paremmin tuo lähi-Starbucks.

Eilen tuuli ja satoi niin, että tuuli repi hatut ja hiukset päästä. Jos tuuli olisi hiemankin yltynyt olisi mennyt samalla pääkin.

Huomenna lähden kotiin. Olen jo tsekannut itseni lennolle, eikä lähtö ole onneksi kovin aikainen. Kyllä tästä selvitään.  Tänään taidan hieman lepäillä ja tehdä pieniä ostoksia.

Tuossa alapuolella on kuva SIITÄ kahvilasta.


tiistai 21. marraskuuta 2017

Kirjoituskahvila ja suosikkielokuvateatteri

Ei olisi minusta nykyajan nomadiksi, sillä eilen kaipasin jo Tamperetta, kotiani, kissaani, lapsiani (joita en edes joka viikko näe) ja aamiaspöytääni.

Seuraan Instagramissa nuoren miehen pyöräreissukuvia, hän taisi viimeksi olla Uzbekistanissa. Matka kestää kuukausia, jollei vuosia ja hän tapaa aina ystävällisiä ihmisiä. Kun ongelmia ilmenee niin joku ilmaantuu auttamaan. Ihmiset noin yleensä ovat ystävällisiä ja avuliaita silloin kun eivät ole epäystävällisiä. Ihmisiä kaipaan kuitenkin eniten, niitä jotka tunnen.

Löysin Edinburgin paikallisen Niagaran (Film House), jossa näytetään uusien elokuvien lisäksi klassikkoelokuvia, lyhytelokuvia ja järjestetään festivaaleja. Nappasin mukaani marraskuun esitteen. Elokuvien perään oli lisätty erilaisia varoituksia kuten: contains brierf sexual assault, contains mild sex references, contains infrequent strong sex scenes, contains strong violence and horror (elokuva oli muuten Texasin moottorisahamurhaaja), contains suicide theme and strong comic horror jne.

Katsoin pikkuruisessa salissa elokuvan "Murder in the Orient Express" (näytös oli sopivana ajankohtana), joka oli vähän kuin se näytelmä "Kvartetti", tähänkin oli kerätty kaikki vanhat tähdet. Kenneth Branagh oli olevinaan  Hercule Poirot vaikka eihän kukaan muu voi olla Poirot kuin David Suchet. Teko-Poirotilla oli harmaat viikset. Olisin halunnut katsoa elokuvan Florida project, mutta se oli hävinnyt teattereista.

Istuin Starbucksilla kirjoittamassa (en etsinyt J.K. Rowligsin kirjoituskahvilaa, jonka nimi on muuten The Elephant House). Majapaikkani lähellä sijaitseva Starbucks on sopivan neutraali paikka, kahvilassa on hyvä nettiyhteys, paljon tilaa ja moni muukin tekee jotain läppärillään.

Hämmästelen skottien tapaa ylittää suojatie vaikka punainen valo palaa ja rivi autoja väijyy suojatien vieressä. En ole silti nähnyt vielä kenenkään jäävän auton alle.

Yllä näkyvästä vaunusta olisin voinut hankkia tietoa tulevaisuudestani.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Elokuvissa

Pistäydyin lähiteatterissa katsomassa elokuvan "Filmstars don't die in Liverpool". Elokuva kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Oscar-tähdestä Gloria Grahamesta (Anette Bening) ja hänen rakkaussuhteestaan nuoreen näyttelijänurasta haaveilevaan Peter Turneriin (Jamie Bell). Elokuvan on ohjannut Paul McGuigan.

"Filmstars don't die in Liverpool" kertoo ajasta, jolloin musiikkia kuunneltiin kasettimankasta ja puhelimella soitettiin puheluita. Glorian ura on jo laskusuunnassa kun hän tapaa Peterin, joka asuu samassa kämpässä, jossa Gloriallakin on huone. Filmitähti pyytää miestä huoneeseensa harjoittelemaan diskotanssia ja siitä se lähtee. Jamie Bell ei olekaan hassumpi tanssikaveri, sillä hän tuli tunnetuksi elokuvasta Billy Elliot. Elokuvassa eletään Los Angelesissa, New Yorkissa ja kaikkein aidoimmillaan Liverpoolissa, jossa Peterin vanhemmat ja veli myös asuvat. Pidin tästä elokuvasta, vaikka olihan se romanttinen ja traaginen,  mutta jotenkin elämänmakuinen. Naisen vanheneminen ja seksuaalisen vetovoiman vähenemisen kokemus tuntui läheiseltä. Tämä nainen ei onneksi jäänyt näkymättömäksi.

Liverpoolista ei voi tehdä teennäistä ja rosotonta elokuvaa.  Näyttelijät olivat hyviä ja pääparin kemia toimi uskottavasti. Hienon näyttelijätyön tekivät myös Kenneth Graham ja Julie Walters Peterin vanhempina.

Täällä elokuvan alaikärajaksi oli asetettu 15, syyksi mainittiin "strong language", elokuvassa ei ollut suoraviivaista seksiä, ei väkivaltaa (lukuunottamatta pientä nujakointia)  ja vahvempaa kieltä saa kuulla jokaisella suomalaisella ala-asteella.

Kävelin eilen kasviteteelliseen puutarhaan, ilma oli kirkas ja puutarhan pieni vesilämpäre jäässä. Näin pikkupojan, jonka shortsien lahkeista pilkistivät laihat valkoiset jalat. Suomessa vähemmästäkin lapsi huostaanotettaisiin. Puistossa oli syksyisen kaunista.

Piipahdin Stockbridgessä, joka on soma paremman väen hipsteripesä. Montako vintage-myymälää kaupunginosaan voi mahtua? Kivat markkinat. Piipahtamisesta kertyi puhelimen askelmittariin yli 14 000 askelta.

Majapaikassani on kahdeksan vierashuonetta. Guest house Adria suljetaan joulu-tammikuuksi. Olen kovin tyytyväinen sijaintiin, saamaani kohteluun, hiljaisuuteen ja aamiaiseen. On sitäpaitsi hyvä, ettei huoneen ovea saa lukkoon ilman avainta, joten avain ei voi unohtua huoneeseen. Huoneen lukitsemisen voi tietenkin unohtaa, mutta se onkin sitten eri juttu.

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Läpinäkyvä elämäni

Ilalla kun kaivautuu hotellisänkyyn huomaa, että jokin on pielessä, sillä jalat eivät liiku vapaasti. Vaikka kuinka väsyttää on noustava ylös ja ryhdyttävä repimään tiukasti patjan alle kiristettyä peittoa.

Olen löytänyt sisäisen Primark-naiseni. En kysy "Onko tämä tuote ekologinen?" tai "Onko tämä tuotettu eettisesti?" kunhan se maksaa yhden punnan.

Museot ovat turistin ykköskohteita: kivat kahvilat, kaupat ja siistit vessat. Menen aina museoihin. Scottish National Portrait Gallery oli sitäpaitsi ilmainen ja mielenkiintoinen vaikka sen seinällä luulisi roikkuvan vain pölyyntyneitä, pönöttäviä tyyppejä. Museosta löytyi myös moderneja kiinnostavia muotokuvia ja valokuvia.

Kävin lounaalla tässä melko lähellä, trendikäs paikka. Söin pikkuruisen annoksen lohisalaattia ja join lasillisen valkkaria. Melkein vieressäni istui keski-ikäinen vähän liian tyylikäs mies koiransa kanssa. Hän otti välillä muovirasian laukustaan ja antoi jotain pienelle koiralleen. Aikansa istuttuaan mies sanoi "Daddy will take you home" ja koira vaikutti olevan mielissään.

Andrew Squarelle oli jäädytetty ympyrän muotoinen luistinrata, joka keskellä sijaitsi baari ja luistinvuokraamo. Kaikki näyttivät luistelevan sinisillä muovisilla lainaluistimilla. Pienimmät luistelijat työnsivät edellään oranssia kalaa, joka liukui mukavasti jäällä ja johon saattoi tukeutua.

Luin siitä, että vaikka nykyään ihmisten elämä on läpinäkyvää (minäkin avaudun matkastani),  valehdellaan enemmän kuin koskaan ennen. Kaikki tämä oli kuitenkin totta.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Edinburg

En oikein tiedä mihin muotoon kaupungin nimen laittaisin, paikalliseen h-loppuiseen vai tähän toiseen.

Olen oppinut huoneeseen mennessäni kiertämään avainta vastapäivään ja työntämään oven auki, kylpyhuoneeseen pääsee kääntämällä avainta myötäpäivään ja vääntämällä ovenkahvasta. Illalla onnistuin aukaisemaan ulko-oven ilman komplikaatioita (klo 22 jälkeen ei respassa ole enää henkilökuntaa).

Söin aamiaiseni kauniissa aamiaishuoneessa klassisen radiokanavan soidessa. Kaikki ruoka kannetaan pöytään eikä mitään ehdi kaivata kun käydään kysymässä voisiko vielä tarvita jotain. Vähemmän valikoimaa, mutta ei sotkuisia noutopöytiä.

Päivä kului kaupungilla. Ihastelin Waterstones kirjakauppaa, josta löytyi kirjoja monessa kerroksessa, siellä näytti olevan iltaisin kirjailijavierailujakin. Join kahvit ylimmän kerroksen kahvilassa katsellen näkymää Edinburgin linnaan.

Ostin tulopäivänä lipun Cabaret -musikaaliin, joka näyttää olevan englantilainen kiertue-esitys. Lippuja ostaessa kysyttiin olenko neiti vai rouva. Mitä ne sillä tiedolla tekevät? Nainen luukun takana sanoi, ettei hän pääse tietokoneohjelmassa eteenpäin ilman tuota tärkeää tietoa.

Teatterin ovella kaikkien laukut tarkastettiin. Menin paikalle jo puoli tuntia ennen esitystä, jolloin baarit olivat täynnä. Katsojat kävelivät katsomoon muovisine viini- ja kaljamukeineen. Koska yleisö oli valmiiksi humalassa oli tunnelma välitön. Jokaisen laulun jälkeen läpsytettiin käsiä innokkaasti. Pientä huuteluakin esiintyi, mutta fiksua, oikea-aikaista ja huumorintajuista.

Musikaalikiertuetta mainostetaan Will Youngin nimellä (näyttää olevan 2002 Idols-voittaja). Mies todella osasi laulaa ja näytellä. Young oli jonkinlainen kabareetirehtööri. Loistava. Sally Bolesin roolin lauloi kauniisti Louise Redknapp, jonka karisma ei yltänyt ihan Bob Fossen ohjaaman elokuvan Liza Minellin tasolle.

Musikaali oli rohkeampi kuin elokuva. Jo alussa käy ilmi, että Brian on biseksuaali. Musikaalin loppu on todella pysäyttävä, en kerro enempää jos jollakin teistä on mahdollisuus nähdä tämä produktio. Yhtymäkohdat nykyaikaan ovat pelottavat. Silloin natsit voittivat.

Lopussa täysi teatterisali nousi pystyyn osoittamaan suosiotaan. Niin tein minäkin, joskus sen joutuu tekemään vähän pakosta, nyt se tuli sydämestä.


perjantai 17. marraskuuta 2017

Edinburgh

Aamiaisella tarjottiin niin paljon eläinrasvaa, että veri tuskin enää etenee suonissani. Koska matkustan yksin ja olen pienessä sosiaalisessa vajeessa, uskouduin miespuoliselle ystävälliselle aamiaistarjoilijalle kirjastani ja siitä että aion kirjoittaa jossain kahvilassa. Hän mainitsi pari kahvilaa, jossa J.K. Rowling on joskus kirjoittanut. "I am not so famous" sanoin, "not even in Finland"

Edinburghissa ihmettelee samoja asioita kuin Englannissa. Hanoja tietenkin, altaan toisessa päässä nököttää yksinäinen kylmävesihana ja toisesta päästä saa kuumaa vettä. Suihkuvesi lämpiää siinä vaiheessa kun on jo päättänyt luovuttaa. Vedenpaine on kovin vähäinen verrattuna kotimaahan.

En meinannut millään löytää valokatkaisijaa käytävällä sijaitsevasta eriöstäni, kunnes uskaltauduin vetäisemään katosta roikkuvasta narusta (samanlaisella Suomessa kutsutaan joku paikalle, kun saadaan sairauskohtaus vessassa).

Kävelin eilen 11 kilometriä. Kävin National Galleryssa, varsinkin sen vessassa ja kahvilassa. Taidemuseot ovat ilmaisia. Kaupoissa myydään jouluvillapaitoja (joka on nähnyt ensimmäisen Bridget Jones elokuvan tietää minkälaisia). Haahuilin kaupungilla, oli viileää, mutta ei satanut vettä. Kaupunki valmistautuu jouluun, glögi- ja siiderikojuja pystytetään ja joulukoristeita ripustellaan.

torstai 16. marraskuuta 2017

Matkalla


Istun lentokoneessa matkalla Edinburghiin. Lähden kyseiseen kaupunkiin, sillä ihmisen pitää aina silloin tällöin lähteä johonkin.

Matkustaminen on vaivalloista. On pakattava tavarat matkalaukkuun, otettava ne pois laukusta, yksi kerrallaan, vaihdettava mekon tilalle farkut ja villatakin tilalle villapaita tai toisin päin. Kun lopulta suljet laukun ja kaadut sänkyysi, muistat adapterin, nouset ylös, etsit vimpainta eri paikoista ja löydät sen keittiön laatikosta, jossa sen ei pitänyt olla ja laitat laukkuusi. Luovut samalla jostain pikkujutusta, jota kuitenkin tulet tarvitsemaan matkalla.

Lentokoneessa teeskentelet nukkuvaa, lukevaa tai muuten vain nauttivaa matkalaista. Juot sitä mitä on tarjolla (kahvia ja mustikkamehua). Käyt vessassa.

Lentokoneessa myydään kaikenlaista tarpeetonta, jota et missään nimessä osta.

Jännität hieman millä pääset hotelliin, missä se lopulta on ja onko siellä huonetta sinulle.

Kun viimein asetut hotelliin, on pakko lähteä kaupunkia katsomaan. Kun astut ulos hotellin ovesta et tiedä mihin suuntaan lähteä. Hotellin respasta saatu kartta näyttää vain ”vanhan kaupungin”, museot, sillat, kirkot, linnan ja ravintolat.

Muutama päivä menee melko mukavasti, pelkäät ihan pikkuisen varkaita ja sitä ettet ymmärrä paikallista mongerrusta. Sitten pitääkin jo huolehtia, millä kyydillä pääsee lentokentälle. 

P.S. Tulin lentokentältä keskustaan ratikalla. Rahastaja naksautti lippuun reiän.

Huone löytyi! Respan mies toivotti tehvetulleeksi ihan nimellä ja  piti puolen tunnin esitelmän siitä mitä kaupungissa voi tehdä ja näytti minulle oleskelu- ja aamiaishuoneen.

Oleskeluhuonetta lämmittää takka, jossa "palavat" muoviset halot. Kylppäri on käytävällä, mutta se on ihan oma ja saan jättää sinne shampooni ja muut tilpehöörini.  Viihtyisää, ei välttämättä käytännöllistä, mutta niin  ystävällistä ja kotoisaa! (Sain hotellivinkin ystäviltä, jotka ovat majoittuneet tääällä monena vuonna.)

maanantai 13. marraskuuta 2017

Syyslaulu

Kun lähdettiin oli pimeää,
kun palattiin oli pimeää,
kun nukuttiin oli pimeää,
kun herättiin oli pimeää,
kun siivottiin oli pimeää,
kun sotkettiin oli pimeää,
kun itkettiin oli pimeää,
kun naurettiin oli pimeämpää.

Ankkurinappi löytynyt ei.
Ankkurinappi sen joku kai vei.

(Saa laulaa millä sävelellä kukin haluaa)

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Onko koneessa filosofia?

Kävin eilen työpaikalla tekemässä esitelmää. Lähteminen oli vaikeaa, mutta vakuuttelin itselleni, että saan samalla tehtyä päivän liikuntasuorituksen. Työpaikalle kävellessäni kuuntelin Ylen podcastia "Päivystävät dosentit". Ohi ajavat autot pitivät välillä niin kovaa meteliä, etten kuullut podcastia. Mietin kulkeutuuko kuulokkeista korvakäytävieni kautta aivoihin jotain siitäkin mitä en tietoisesti kuule.

Podacastin keskustelussa väitettiin, että luonnontieteet ovat tiedemaailman valkoinen mies ja tavallaan se on ymmärrettävää sillä eihän lentokoneessakaan kuuluteta "Onko koneessa filosofia?" Luonnontieteilijöiden kannattaisi kuitenkin kuunnella myös humanistitutkijoita.

Esitelmän teko sujui hyvin. Siskoni ehdotti, että laittaisin kännykän hälyttämään 25 minuutin päästä ja päättäisin tehdä sen ajan esitelmää. Aika tuntuu niin lyhyeltä, että sen on valmis uhraamaan tuosta vain. Tein hommia parin tunnin ajan. Olin jo aiemmin kerännyt ja lukenut esitykseen tarvittavaa materiaalia.

Ensin esitystä tekee niin, että kunhan jotain vain saisi tehtyä, mutta jossain vaiheessa alkaa selvitä, mitä minä tästä ajattelen ja haluan sanoa. Silloin työ yhtäkkiä alkaakin tuntua mielekkäältä. Nyt jätän asian hautumaan ja palaan siihen kunhan olen käynyt lomamatkalla, jonne lähden ensi viikon loppupuolella. Teen esitystä ihan vain meidän poliklinikan pienelle porukalle.

Päätin jatkossa käyttää käsikirjoituksen tekemisessä tuota 25 minuutin hälytystä. Juutuin hiljattain kirjoittamisessa paikalleni, mutta ratkaisu ilmaantui ihan huoneilmasta, siltä ainakin tuntui. Henkilöt ovat jossain määrin alkaneet elää omaa elämäänsä, jota seuraan mielenkiinnolla.  Heistä on tullut melkein ystäviä.

Kirjoitin blogiin Marimekko- ja Gudrun Sjöden -naisista. Gudrun Sjöden otti yhteyttä ja haluaa muistaa minua pienellä lahjalla, mikä tuntui hauskalta. Marimekko ei ole lähettänyt palautetta. Piste Gudrun Sjödenille!

perjantai 10. marraskuuta 2017

Yhteen vai erikseen?

Menen tänään Lavikseen, jumppaan, jossa keski-ikäiset naiset tanssivat tangoa ja valssia näkymättömien kavaljeerien käsivarsilla. Olisi mukavampi tanssia ihan oikeasti jonkun miehen kanssa, mutta en viitsi mennä tanssilavalle seisomaan ja odottamaan, että joku tanssitaitoinen hakisi minua.

Olen kirjoittanut kaksi päivää ja tunnen itseni melkein oikeaksi kirjailijaksi. Olen viettänyt niin paljon aikaa yksin, että ajatukseni ovat kohta riittävän omituisia.

Kävin P:n kanssa Amurin kahvilassa aamiaisella, joka virkisti kovasti. Tai P otti aamiaisen ja minä kahvin ja joulutortun. Aioin ensin pyytää, että P hakee minulle salaa toisen kupin kahvia aamiaispöydästä ja minä säästän rahaa, mutta tulin omantunnontuskiin ja lähdin ostamaan santsikupillista, mutta sen sai lopulta samaan hintaan. Kannatti olla rehellinen.

P:n puoliso A sanoi, että ulkomaalaiset oppivat suomen kielestä nopeasti ainakin kysymyksen "Samasta vai erikseen?" sillä sitä käytetään täällä niin paljon. Muualla pöytään tuodaan automaattisesti yksi lasku, jonka jompikumpi hoitaa tai sitten se jaetaan, eikä ravintolaa sotketa koko asiaan. 

Välillä minusta tuntuu, että kässäri on suorastaan nerokas kunnes se on sellaista paskaa, ettei sitä kukaan koskaan julkaise tai jos julkaisee saa hävetä loppuelämänsä. En edes tiedä tuleeko siitä mitään. Unohdan aina mainita, että Saunaihosta löytyy vielä kiva blogiarvio Kirjallisia blogista.
(Linkki blogin nimen kohdalla).

Olen kirjoittanut hartiat kyyryssä, lukenut sohvalla pitkälläni, pääni alla tyyny, joka varmasti viimeistään vetää minut kyttyrään ja siksi Lavis on paikallaan. Lauantaina aion tehdä selkä kyyryssä esitelmää.

Olen lukenut Ossi Nymanin esikoisromaania Röyhkeys. Pidin Nymania ensin jonkinlaisena köyhän miehen Knausgårdina, mutta kirjasta löytyy ihan omakin juju. Kirjottavana ihmisenä sitä oli hauska lukea.

torstai 9. marraskuuta 2017

Marimekko-nainen

Eräs ystäväni sanoi, että meistä suomalaisista keskiluokkaisista kulttuuritantoista tulee vanhemmiten joko "Gudrun Sjöden" - tai "Marimekko" -naisia.

"Gudrun Sjöden" -vaatteissa vallitsevat luonnon värit, sammaleen vihreä, tuleentuneen viljan sävyt, taivaansininen ja hiekka. Vaatteita puetaan monta kerrosta päällekkäin, kankaissa on kukkakuvioita, sukkahousut ovat boheemin värikkäitä, samaten kengät. Korkeita korkoja ei harrasteta ja harmaantuvat hiukset värjätään punaisiksi tai annetaan luonnonharmaan kukoistaa.

Marimekko-naiset pukeutuvat selkeisiin perusväreihin ja vaatteet ovat suoria ja väljiä. Yksi vaatekerros riittää. Korkokenkiä saatetaan käyttää ja hiukset ovat huolellisesti leikatut ja värjätyt. Kaiken kruunaavat rohkeat silmälasinkehykset.

Kumpi minä sitten olen? En ole toistaiseksi selvästi kumpikaan, mutta viitettä marimekkolaisuudesta on havaittavissa. Tämä ei tarkoita välttämättä kyseisen firman vaatteita (niitäkin minulla kyllä on, olen hankkinut alennusmyynnistä) vaan tyylistä. "Gudrun Sjöden" -kaupassa olen käynyt, mutta mitään en ole ostanut, toistaiseksi. 

Olen huolissani ilmastonmuutoksesta. Olenkin tehnyt merkittäviä muutoksia kulutustottumuksiini: peseydyn palasaippualla ja leikkaan hammastahnatuubin poikki ja kaivelen loputkin hammastan jämät käyttöön. Mainostan kaikille palasaippuaa, ei tule muovijätettä ja alle euron palasaippuan saa lähikaupasta. Saippua kestää pitkään. Hiuksetkin voi pestä saippualla (siihen olen ostanut tätä tarkoitusta varten valmistettua palasaippuaa). Tässä mielessä olen enemmän "Gudrun Sjöden" -nainen. Maailma pelastuu.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Hame/housut -farssi

ET-lehden kolumni "Vihjailevat helmat" on saanut aikaan hame/housut -gate farssin. En ole lukenut Pirkko Arstilan kolumnia, mutta sen aiheuttamaan someraivoon olen päässyt tutustumaan. Ensinnäkin Arstila ei ole häävi kolumnisti, eikä ansaitse tällaista huomiota. Toiseksi Suomen ongelmat eivät ole kummoisia jos mokoma saa näin suuren merkityksen. Huvittavinta tässä oli päätoimittajan nöyrä pahoittelu.

Nyt kun Arstila alkaa olla rasite ET-lehden maineelle, saatan ottaa hänen paikkansa. Arvoisa ET-lehden päätoimittaja Riitta Korhonen, voitte ottaa minuun yhteyttä tällä sivulla olevan sähköpostin välityksellä.

Facessa toimii ryhmä nimeltään "Rento feministiryhmä", jonka jäseneksi minut huolittiin. Ryhmän päivityksiä lukiessa on tullut mieleen, että minkälainen se vähemmän rento ryhmä sitten on. Olen ajatellut, että keskeisiä asioita feminismissä ovat esim. palkkausasiat, mahdollisuus edetä urallaan ja globaalimmin päästä irti "all male panel" -ilmiöstä, estää naisten silpominen, pakkoavioliitot  jne. Ei suinkaan, tärkeää ovat Pirkko Arstilan typerien ajatusten vastustaminen. Nyt taidan saada potkut jopa rennoista feministeistä.

Miltä tuollainen someraivo tuntuu, kun sen kohteeksi joutuu? Ei ehkä tee vähään aikaan mieli käydä lähikaupassa, uimahallissa, pubissa tai R-kioskilla. Koeta kestää Pirkko, kohta se pahis on joku muu!

tiistai 7. marraskuuta 2017

Tietoteknistä katastrofointia

Hesarin mukaan HUS:n potilastietojärjestelmä kaatui tänään. Se tarkoittaa sitä, että potilaita ei voi hoitaa. Päivystyspotilaat tietysti on hoideltava jotenkuten. En tiedä kauanko katkos kesti.

Minä koin tänään pienempiä tietoteknisiä kaatumisia, jotka nekin saivat aikataulun rähmälleen. Ensin printteri kieltäytyi toimimasta. Kotona selvittelisin asiaa itse, töissä ryntäsin sivarin luo apua pyytämään. Nuori mies näppäili hetken konettani ilman se kummempaa menestystä. Ehdotin printterin sulkemista ja uudelleen avaamista, joka oli taas kerran toimiva strategia.

Myöhemmin samana päivänä sanelukapula ryhtyi kapinoimaan. Asia ratkesi irrottamalla kapula hetkeksi sitä ruokkivasta keskusyksiköstä, jonka jälkeen se muuttui lauhkeaksi ja yhteistyöhaluiseksi.

Näissä tietoteknisissä ongelmissa minulla on taipumusta katastrofoida (en tiedä käykö sana tähän, mutta kuvaa hyvin käytöstäni). Hermostun, päätän ettei mistään tule mitään, painelen näppäimistöä paniikinomaisesti, kiroilen ja lopulta huudan apua.

Meillä on lopulta luja usko tietotekniikan toimintaan, tosin hävisivät ne potilaskansiotkin aina välillä. Olen ollut joskus apulaislääkärinä mukana ortopedin vastaanotolla, jossa tehtäväni oli etsiä paksuista kuorista ne oikeat rtg -kuvat. Tiirailin kuvien päivämääriä löytääkseni tarvittavat dokumentit ja ripustin ne valotaululle kirurgin katsottavaksi. Se oli varmasti kaikkein sopivin tehtävä minulle  kyseisellä alalla.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Jazz-musiikkia Tampereella

Tampere Jazz Happening on hieno tapahtuma. Toisin kuin Pori Jazzissa Tampereella kuunnellaan nimenomaan jazz-musiikkia. Koska en tiedä mitään kyseisestä musiikin lajista, on tapahtumassa aina yhtä jännittävää (tämä oli minulle toinen kerta).

Konsertti pakkahuoneella alkoi klo 14 ja loppui siinä varttia vailla seitsemän. Kolmen eri kokoonpanon esiintymisten väleissä pidettiin pitkät roudaustauot, jotka yleisö vietti vessassa ja kaljajonoissa. Jazz on jostain syystä enemmän miesten laji, joten naistenvessoista puuttuivat ne normaalit kulttuuripissajonot. Esiintyjistäkin vain yksi oli nainen.

Kun soittajat tulivat lavalle ja ottivat soittimensa esiin, ei oikein tiennyt, oliko kyse soittimien virittelystä vai jo varsinaisesta esityksestä.  Ensimmäinen kokoonpano oli Sunna Gunnlaugs trio vahvistettuna juuri palkitulla Verneri Pohjolalla. Tästä pidin kovin, tykkäsin (mikä analyysi!). Verneri Pohjola sai trumpetistaan esiin kivoja ääniä. Islantilaisen Gunnlaugsin melodinen musiikki oli kaunista kuultavaa.

Samuel Blaser ja kumppanit haastoivat tällaisen osaamattoman kuulijan. Lavalla oli viisi soittajaa ja yhtä monta kansallisuutta. Ensimmäinen biisi kesti 40 pitkää minuuttia. Ryhmä ei ottanut yleisöön mitään kontaktia. Meitä ei ollut olemassakaan. Tavallaan hieno juttu  tuo "Ottakaa tai jättäkää, tässä olemme" -asenne.

Ranskalaisen Erik Truffazin kvartetin tahdissa olisi tehnyt mieli tanssia. Sympaattinen Truffaz esitteli bändin jäsenet suomeksi. Miehen posket pullistuivat trumpettia soittaessa kuin pienet ilmapallot ja tyhjentyessään ne rutistuivat hassusti. Ääni hiveli tottumattomia korviani. Arthur Hnatek soitti rumpuja kuin rock-rumpali afrikkalaisin maustein. Muut rumpalit enemmänkin vain hivelivät varovasti soittimiaan.

Kuten edellä kävi ilmi, en ymmärrä jazzista mitään. Ensi vuonna uudestaan. Ehkä joskus vielä harkitsen festivaalipassin hankkimista.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Iloisia uutisia

Nykyään sanomalehtiä lukiessaan tulee vain vihaiseksi. Eilisestä Hesarista löytyi iloinen uutinen: erään pelifirman omistajat ottavat voittonsa palkkatuloina ja maksavat tuloista veroa. Tavallisen ihmisen on vaikea ymmärtää niitä todella isotuloisia, jotka yrittävät välttyä verojen maksamiselta eli hienommin sanottuna harrastavat verosuunnittelua. Luulisi,  että on olemassa joku tulotaso, jonka jälkeen lisäraha ei tuo enää mitään lisäiloa.

Ryntäsin eilen elokuviin kello yhdeksäksi nähdäkseni uuden Tuntelmattoman sotilaan. Katsomo oli lähdes täynnä aamuvirkkuja elokuvaharrastajia. Hesari antoi elokuvalle vain kaksi tähteä, en ymmärrä miksi.

Ajattelin etukäteen, että ajatus kolmannesta Tuntemattoman elokuvaversiosta on ummehtunut ja ilahduin ehkä siksi elokuvasta näinkin paljon. Kun seurasin Eero Ahoa Rokkanan ymmärsin tai ainakin luulin ymmärtäväni ensimmäistä kertaa oikein todella miltä niistä miehistä tuntui ja miten kaksi hävittyä sotaa heihin vaikutti. He menettivät vuosia elämästään, kotinsa ja heistä tuli hiljaisia synkkiä miehiä. Elokuvaa olisi voinut hieman lyhentää, sen verran tiuhaan elokuvasalin ovi kävi kun katsojat kävivät vessassa.

Sain eräänä päivänä päähäni, että haluan oppia seisomaan käsilläni. Katsoin netistä videon, jossa neuvottiin, miten tuohon päämäärään pääsee. Ensin piti maata selällään lattialla ja painaa selkä alustaan. Helppoa! Sen jälkeen nuori lihaksikas mies nojasi kämmeniinsä ja asetteli jalat seinälle, jota pitkin kiipesi vaivatta kuin gekko ja lopulta nojasi seinään suorana kuin seinää vasten asetetut tikapuut. Yritin samaa siinä onnistumatta. En luovuttanut vaan riisuin sukat ja yritin uudestaan, jonka jälkeen vietin pari sekuntia vähemmän täydellisessä jalat seinällä kämmenet lattialla asennossa ja olin kovin ylpeä itsestäni. Tämän suuren voiton jälkeen en ole viitsinyt katsoa miten tästä edetään. Taidan toistaiseksi vain nauttia saaavutuksestani.


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Synkeitä mietteitä

Töissä mietittiin mitä tehdä jos Kerttu-kissa yhtäkkiä kuolee. Ei kai ruumista voi laittaa sekajätteisiin ja olisihan se aika tunteetontakin kun olemme tunteneet toisemme jo melkein kymmenen vuotta ja se on repinyt huonekaluni riekaleiksi.

Kaima ehdotti pakastamista, jolloin Kertun voisi haudata sitten sulan maan aikaan vaikka Kaupin metsään. Mutta kun pakastin on nyt niin täynnä marjoja ja sieniä! Pitäisi keittää hilloa. Olisi sitäpaitsi traumaattista hakea pakastimesta syötävää jos samalla näkisi Kertun hurmaavat, mutta jo jäykistyneet tassut.

Toisaalta Kerttu on kirjallisen henkilön esikuva, joten se ansaitsisi vähintään näköispatsaan tai mieluiten mauseleumin.

Oikea ratkaisu on kuulemma tuhkaus.  Toivottavasti Kerttu viipyy vielä pitkään nojatuolejani repimässä ja öiseen aikaan melskaamassa. Itseasiassa näin pimeän aikaan se nukkuu öisin.

Kerttu elää, eläköön Kerttu!

maanantai 30. lokakuuta 2017

Monenlaisia kirjailijoita

Olen ymmärtänyt esikoisromaanini myötä, että on olemassa kovin monenlaisia suomalaisia kirjailijoita.

On taiteellisesti kunnianhimoisia tyyppejä, jotka kirjoittavat kirjoja, joita kukaan ei jaksa lukea. Teosten rakenne ja kieli uudistaa romaanitaiteen ja tekee teoksista mahdottomia ymmärtää. Kirjojen henkilöt ovat tietysti vastenmielisiä. Kirjailijoista hälistään hetki silloin kun he voittavat jonkun palkinnon.

On kirjailijoita, jotka kirjoittavat hyvin, mutta joiden kirjoista ihmiset ovat vähemmän kiinnostuneita kuin heidän yksityiselämästään tai urastaan television viihdejulkkiksina.

Nykyrunoilijoita lukevat Parnasson ja muutamien pienempien kirjallisuuslehtien kriitikot. Runokokoelmia ei osta kukaan, sillä eihän niitä edes saa kirjakaupoista. Muutama kulttuuri-ihminen hakeutuu runoiltoihin, joissa runoilijat esittävät runojaan, sillä siellähän myydään alkoholijuomia. Suomen kuuluisin nykyrunoilija on Jenni Haukio, mutta kuka on lukenut hänen runojaan?

Viihdekirjoja lainataan kirjastoista kaikkein eniten, mutta eihän niitä kukaan kulttuuri-ihminen lue. Kaikki naisten kirjoittama humoristinen teksti on viihdettä, eikä sitä arvioida kirjallisuuslehdissä eikä Helsingin Sanomissa.

On myös suuri joukko ahkeria kirjailijoita, joista kukaan ei ole kuullut mitään vaikka he olisivat julkaisseet kymmenen kaunokirjallista teosta. Mitään erityistä syytä tähän ei ole. Moni heistä väsää hengenpitimikseen tekstejä lapsille, nuorille ja aikuisille.

Tunnen kolme Hesarin kirjallisuuspalkintoehdokasta, joten tämän on mielenkiintoista aikaa. Kuka voittaa? Suosikkini on Heikki Kännö romaanillaan Mehiläistie. Jos olisin kaikki ehdokaskirjat lukenut, saattaisin olla muutakin mieltä.



sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Päästäisen aivot

Juha Hurme asteli kirjamessujen lavalle kuin olisi menossa tunturiin patikoimaan. Mukanaan hän raahasi reppua, johon olisi mahtunut viikon muonat, vaatteet, makuupussi ja Trangia-keitin.  Kirjailija keskusteli kirjastaan Niemi tietokirjailija Teemu Keskisarjan kanssa (Wikipedia kertoo, että Keskisarja on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti). Keskustelu käsitteli unohdettuja suomalaisia suurmiehiä. Kun Hurme sanoi jotain, puhkesi yleisö spontaaneihin taputuksiin. Hurme vaikutti jotenkin hämmentyneeltä saamistaan suosionosoituksista.

Juha Hurmeesta ollaan tekemässä jonkinlaista messiasta tai vähintään kirjallisuuden ja teatterin rock-staraa. Luin, että mies esiintyi messuilla seitsemän kertaa vaikka olisi kertomansa mukaan ollut mielummin teatterikoululaisten kanssa Suomi 100 000 iltamakiertueella. Kirjoitusystäväni sanoi, että Hurme täyttää Jouko Turkan jättämää tyhjiötä. Jouko Turkka oli myös vihattu henkilö, sitä Juha Hurme ei ole. Isäni kutsui Turkkaa joulukuusenvihaajaksi, sillä Turkka oli jossain kirjoituksessaan kirjoittanut ilkeästi rakkaasta kuusipuustamme.

Kirjailija Juha Hurme sanoi kirjansa olevan hölötystä. Eivät ne todellakaan ole perinteisiä romaaneja vaan vaikuttavat enemmänkin Hurmeen ajatuksilta jotka on sijoitettu jonkinlaiseen pakolliseen juoneen.  Niemeä en ole lukenut, Nyljetyt ajatukset kyllä.

Kirjamessut on sekava ja stressaava tapahtuma vaikka facebook -päivitysten perusteella kaikilla tuntui olevan hauskaa. Join kuohuviiniä toisen esikoiskirjailijan kanssa, ostin yhden ainoan kirjan (Rosa Liksom Everstinna), kuuntelin keskustelun sananvapaudesta ja 20 min edellä mainittua Juha Hurmeen ja Teemu Keskisarjan jutustelua (jouduin kiirehtimään Tampereen junaan) ja käväisin Sanaston osastolla.

Sanasto maksaa kirjailijoille kirjastolainauksista ja halusin tietää paljonko rahaa saan. Sanasto-mies pyysi henkilötodistuksen, tuijotti aikansa läppäriään ja kirjoitti paperilapulle summan, jonka taittoi piiloon ja ojensi minulle ja sanoi "Tämä on bruttosumma, tästä menee vielä verot". Voin paljastaa teille suuren salaisuuden, saan 701,40 e, jota valtio vielä verottaa. On olemassa EU-uhka, että jatkossa osa summasta menisi kustantajalle.

Kotimatkalla luin Suomen kuvalehdestä, että päästäisen aivot pienenevät talvella 20-30%. Epäilen, että minulle käy samoin.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Yövieraat

Nuori sukulaismies yöpyi luonani. Illalla hän puhui kahdesti tyttöystävänsä kanssa puhelimessa. Aamulla hän heräsi aiemmin kuin minä ehtiäkseen seitsemän junaan. Hän hiippaili huomaavaisesti pimeässä, pesi hampaat, kävi jääkaapilla, yritti liikkua hiljaa (joudun pitämään makuuhuoneen oven auki, sillä en kestä kun Kerttu raapii ovea). Meinasin huutaa, että laita valot, mutta en jaksanut. Tänään tulee toinen yövieras ja lähdemme porukalla Telakalle syömään ja filharmonian konserttiin kuuntelemaan suomalaisten säveltäjien musiikkia.

Lähden huomenna kirjamessuille. Tuntui siltä, että messuille on mentävä, sillä sain ilmaisen lipun. Reissu ei tule olemaan halpa, sillä junaliput maksavat ja tuskin maltan olla ostamatta kirjoja. Laitoin faceen viestin "Lähteekö joku tuttu lauantaina kirjamessuille, olisi kiva käydä vaikka kahvilla". Pelotti, että kukaan ei vastaa. Jospa kuulostan säälittävältä, joka on pahinta mitä facessa voi tapahtua, vaivaannuttavaa. Olen joskus kokeillut vastaavaa melko huonolla menestyksellä, nyt sain yhden vastauksen, joten saanen hetkeksi messuseuraa. Jotkut reippaat kirjoittavat: "lähtisikö joku jonnekin istumaan iltaa" ja saavat kymmeniä tarjouksia. Ehkä liioittelen hieman.

Suunnittelin meneväni aamulla lenkille. En mennyt. Uimahalliin. En sinnekään. Luen sen sijaan Imagesta suomentaja Katriina Huttusen juttua "Huone yhdelle", jossa kääntäjä kertoo miten hän matkustaa yksinään laivalla Tukholmaan. Kyse ei ole yhdestä matkasta vaan  vaan hän tekee saman kymmenisen kertaa vuodessa. Hänkin huolehtii, onko hän jotenkin säälittävä mennessään yksin ostoksille, syömään, kannelle saaristomaisemaa ihailemaan ja hyttiin nukkumaan.

Minä menen huomenna vain kirjamessuille, mutta kun muiden päivitykset ovat täynnä lavaesiintymisiä, yhteisiä viinilasillisia muiden kirjailijoiden kanssa ja leveästi hymyileviä yhteisselfieitä. 


torstai 26. lokakuuta 2017

Luontohenkinen takapäivystäjä

Nykyään päivystykset on keskitetty isoihin keskuksiin, joissa työskentelee useita lääkäreitä. Päivystyspisteissä voi ottaa verikokeita ja rtg-tutkimuksia ympäri vuorokauden. Aiemmin päivystyspisteet olivat pieniä, eikä yöaikaan välttämättä ollut muita tutkimusmahdollisuuksia kuin omat kädet ja liuskat, joilla sai tutkittua virtsan jos osasi väsyneillä silmillään verrata liuskan väriä purkin kylkeen värjättyhin läiskiin. Lääkärintakissa piti olla niin isot taskut, että taskuun mahtui kirjoista tärkein, Akuuttihoito-opas. Lääkkeet etsittiin paksuista painavista opuksista.

Olen päivystänyt ihan yksiksenikin. Potilas soitti ovikelloa ja ovi piti käydä avaamassa ja kyllähän silloin pelotti. Seuraavaksi täytyi vaeltaa arkistohyllyjen välissä potilaskansiota etsimässä. Siinä oppi arkistoinnin salat. Hyllyt liikkuivat kampea vääntämällä. Potilas tutkittiin miten osattiin, kirjoitettiin resepti ja sairaslomalappu. Pieni ruuhkahuippu asettui ravintoloiden sulkemisaikaan.

Sen jälkeen olenkin päivystänyt erilaisissa sairaaloissa paikan päällä, lankapuhelimen ääressä, valtava musta köntti laukussa (toimi milloin sattui toimimaan), kommunikaattori mahtui jo melkein taskuun ja lopulta tarvittiin vain pieni kännykkä. Eräässä työpaikassa kotiin piti raahata faksi. Muistan itseni nuokkumassa  keskellä yötä tuon mötikän ääressä odottamassa, että se suvaitsee sylkeä Ekg-käyrää arvioitavakseni. Jossain välissä takapäivystäjä tavoitettiin pienen piippaavan haun avulla. Joskus nuorena apulaislääkärinä soitin luontohenkisen takapäivystäjän hakuun, johon vastasi vaimo, joka kertoi miehensä olevan metsässä.

Mikä minulla on tässä villasukat jalassa kotona istuskellessa.  Kotipihan asfaltti ja roskalaatikot ovat  saaneet valkoisen kuorrutuksen. Pimeyttä puhkovat vastapäisen kerrostalon valot. Töihin menen vasta maanantaina, joka on niin kaukana, ettei sitä tarvitse edes ajatella jos ei halua. Esitelmään on aikaa melkein viisi viikkoa.


tiistai 24. lokakuuta 2017

Kandidaatti

Ilmoitan kaikille blogini sähköpostiin (ja muihin sähköposteihini) kirjoittaville, että vaikka minulla monenlaista harmia onkin niin erektiohäiriöt eivät kuulu niihin.

En myöskään aio antaa teille syntymäaikaani, osoitettani, puhelinnumeroani ja pankkitilini tunnusta, että voisitte laittaa tililleni sukulaisenne miljoonaperinnön. Laittakaa rahat vaan omalle tilillenne.

Tänään vastaanottoani oli seuraamassa lääketieteen kandidaatti (melko usein on). Näin ei ehkä saisi sanoa, mutta ne ovat tosi suloisia. Kandit ovat kuin lasten tulevat puolisot ensimmäistä kertaa anoppilassa tai jotkut pörröiset söpöt eläimet. Niin innokkaita tekemään, oppimaan ja olemaan mieliksi. Miten niistä voi kehkeytyä ilkeitä, ahneita paskiasia, joita me lääkärit monen mielestä olemme? Kuka ne pilaa ja missä vaiheessa?

Olen syönyt taas liikaa lakritsijauheella päällystettyjä taateleita.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Katoava maa

Oikea aviopari, Esko Roine ja Riitta Jalonen esittävät avioparia Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä näytelmässä Katoava maa ja hyvin esittävätkin. Nuorta paria takaumissa näyttelevät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu. Naiset ovat tämän esityksen vahvuus.

Katoava maa sijoittuu pariskunnan makuuhuoneeseen, johon aukeaa kaksi ovea, josta muistot astelevat sisään. Helena on juuri saanut Alzheimerin taudin diagnoosin, joten on tärkeä muistella mennyttä. Kaikki se kaivelu yllättäen ahdisti enemmän kuin olisin odottanut.

En etukäteen tiennyt näytelmästä juuri mitään, luulin jopa näytelmän olevan nimeltään Kaukainen maa. Yllätyin, kun luin näytelmän kirjoittajan nimen (Satu Rasila), sillä katsomisen perusteella oletin sen olevan brittinäytelmä, en tiedä mistä oletus tuli, ehkä merestä, tuulesta, näytelmän nimestä, nuoren parin vaatteista, musiikista ja suurista tunteista, joita näytelmässä oli. Ehkä näytelmä olisi voinut olla myös Yhdysvalloista.

Olen aina pelännyt dementoitumista (no en nuorena, jolloin vanhenemisen ei edes ajattele koskevan itseään). Unohdin kukkaron kotiin(dementia!), joten en voinut ostaa väliaikaviiniä.

Kuka minua sitten hoitaa?

En oleta, että lapset huolehtisivat minusta. Joudun vanhainkotiin virsiä veisaamaan ja soseita syömään. Tai ei kai enää voi puhua joutumisesta vaan pääsemisestä. Sitten kun unohdan toistuvasti keittolevyt päälle ja harhailen yöpaidassa kaupungilla. Toivottavasti minusta tulee onnellinen dementikko ja kadotan ikävät asiat.

lauantai 21. lokakuuta 2017

63 liuskaa


Kirjoitin kirjastolla kässäriäni. On vaikea käyttää rentoa nimitystä kässäri, mutta käsikirjoitus on liian pitkä ja virallinen sana. Käsikirjoitus tarkoittaa jotain, joka on jo valmis julkaistavaksi tai jonka julkaisusta kirjoittaja on varma vaikka ei olisikaan.

Tekstini oli tänään suorastaan nerokasta. Huomenna se on vihoviimeistä paskaa. Minulla on pieni ongelma, sillä en muista tarkkaan mitä olen ensimmäiseen ja ainoaan romaaniini kirjoittanut, joten saatan toistaa itseäni.  Miten kaukaiselta tuo kirja tuntuukaan. Tästä tulee synkempi, joten se vastaa paremmin mustaa sielunmaisemaani. Voi olla, että loppu on kuitenkin onnellinen.

Minusta on kaikkein helpointa ja turvallisinta kirjoittaa julkisessa tilassa kuten kirjastossa tai kahvilassa. En siis istu läppärini ääressä omassa kodissani verkkareissa, kuulosuojaimet korvillani ja verhot kiinni vedettynä. Haluan ihmisiä ympärilleni, ihmisiä, joista ei tarvitse välittää.

Aloitin eilen tekstini alusta ja lisäilin sinne tänne kaikenlaista mitä sattui mieleeni juolahtamaan. Ihmettelin samalla, että olenko tosiaan kirjoittanut kaiken tuon. Kun pääsen tähänastisen tuherrukseni loppuun, jatkan sitä hieman, juutun paikalleni ja palaan taas alkuun. Alun lisäksi valmiina on "romaanin" viimeinen sivu. Romaani on pakko laittaa lainausmerkkeihin, sillä en tiedä saanko kässäriä koskaan valmiiksi ja vielä vähemmän tiedän julkaiseeko tarinaani kukaan.

Olen kirjoittanut 63 liuskan verran. Olen varastanut itseltäni, työkavereiltani, ystäviltäni ja sukulaisiltani. Aion ehkä kähveltää tv-sarjastakin, en kerro mistä ettei sarjan amerikkalaienn tuotantoyhtiö haasta minua oikeuteen. Varastan kaiken minkä irti saan.

Kolmen tunnin raatamisen jälkeen söin kauppahallin lihapullabaarissa lounasta. Vanhempi mies kysyi saako hän tulla samaan pöytään istumaan vaikka ainakin kaksi pöytää siinä ihan lähellä olivat tyhjiä. "Et saa", ajattelin. "Joo sopii", sanoin. Siinä se toljotti minua vastapäätä vain pieni pöytä välissä ja pilasi ruokarauhani, eikä edes sanonut mitään. Söi lohipalan ilman lisukkeita. Ihminen, joka syö pelkkää lohta on joku ruokarajoitteinen fanaatikko.

torstai 19. lokakuuta 2017

Lomamatkalla Helsingissä

Teimme R:n kanssa perinteisen Helsingin reissun. Matkustimme Onnibussilla, josta on tulossa keskiluokkainen juttu ihan kuin ostosreissusta Lidliin. Miksi edes omistaa autoa kun bussilla ja junalla pääsee niin halvalla ja kätevästi ellei satu asumaan jossain korven keskellä niinkuin monet asuvat ja se heille suotakoon. Onnibussin ikkunastakin on kivempi katsella peltoja ja taloja kuin pelkkää asumatonta pusikkoa.

Kävimme kahvilla ja näimme Esa Saarisen ja hänen vaimonsa, mutta emme tuijottaneet vaan hörpimme kahvejamme ikäänkuin törmäisimme Esa Saariseen joka päivä.

Design museon kellariin oli koottu hauska näyttely "Meidän sakset", johon Fiskars oli kutsunut erityyppisiä taitelijoita eri puolilta maailmaa juhlistamaan oranssikahvaisia saksia. Mieleen jäi Karen Bit Vejle, joka leikkaa paperista pienillä saksilla uskomattoman pikkutarkkoja pitsimäisiä töitä. Ykköskerroksessa ihmettelimme suomalaista muotoilua ja hihkuimme "Tuollainen kahvipannu meillä oli kotona!" Ylimmässä kerroksessa oli esillä nykymuotoilua ja kaikkea kummallista.

Oli tarkoitus käydä jossain muussakin museossa, mutta emme ehtineet, sillä syödäkin piti. Teimme hieman ostoksiakin, mutta siitä ei enempää. Helsinki on loistava lomakohde.




tiistai 17. lokakuuta 2017

Ensin pitää saada ihmiset viihtymään

Teoksen kirjakaupassa Tampereella järjestetään kirjanjulkkareita ja erilaisia kirjallisia tapahtumia.  Kun Teos osti Tulenkantajien kirjakaupan sen ilme modernisoitui, mutta jotain vanhaa kirjakauppaan jäi. Siellä myydään kirjoja! Kirjat keimailevat näyteikkunoissa, seisovat tiukasti hyllyissä ja  lojuvat houkuttelevasti pöydillä.

Tänään juhlistettiin Amanda Vaaran esikoisteoksen "Pientä fiksausta vailla" julkaisua. Haastattelussa menivät Amanda Vaara, Niina Hakalahti ja kirjan sankaritar Venla sekaisin. Opin muuten äsken hienon sanan pseudonyymi.

Esikoisromaani on viihteellisen romaanisarjan ensimmäinen osa. Menin tilaisuuteen, sillä tunnen Niina Hakalahden (Amanda Vaaran tapasin ensimmäistä kertaa), joka oli kirjoituskouluni erinomainen opettaja ja on nykyään ylpeä neljän kanan hoitaja (olen nähnyt niistä monta kännykkäkuvaa). Niinan silmät säihkyvät kun kanat mainitaan. Kanojen nimet ovat Kyllikki, Marja-Leena, Peik, yhden kanasen nimen olen ikävä kyllä unohtanut.

Tilaisuudessa puhuttiin taas kerran siitä mikä on viihdettä ja mikä taidetta. Aiheesta puhutaan aina kun epäillään jonkun tekevän viihdettä. Viihde on syntiä! Haastattelija Päivi Haanpää siteerasi Kari Väänästä "Ensin pitää saada ihmiset viihtymään, että voi sanoa heille jotakin".

Teidänpä vaan, että vetävän ja viihdyttävän kirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Kynnet verillä joutuu olemaan viihdyttävä.

Tapasin Kariston porukkaa ja kerroin kirjoittaneeni 60 liuskaa romaania. Heti iski katumus. Mikä romaani se on? Tällä viikolla olisi kaksi kirjoituspäivää, joista toisen vietän Helsingissä ja toisena käyn elokuvissa. Joku saattaisi sanoa, että elokuvan katsominen ei vie kokonaista päivää, mutta kun elokuva on päivällä ja olen juuri sillä nimenomaisella kellonlyömällä tottunut kirjoittamaan.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Lento

Youtube tarjoaa minulle aktiivisesti videoita kuten "Airplane crashes, takeoff aircraft and crosswind landings", "Top 20 most dangerous airports of the world" tai "Top 10 most dangerous emergency airplane landings".  Muutaman videon alussa näytetään Finnairin mainos.

Pikkuhiljaa mieleen hiipii marraskuinen lento Edinburghiin. Turvatarkastukset, koneen nousu, pienet muutokset koneen äänissä, jotka saavat epäilemään, että nyt yksi moottoreista on tiltannut. Iltalehtien myynti ja kahvin kaataminen. "Coffee or Tea?" Joku ottaa hermostuksissaan tai lomaa juhliakseen pikkupullon kuoharia, valkoviiniä tai oluttölkin vaikka periaatteessa on vähän liian aikaista nauttia alkoholia. Mitä siitä, kuollaan kuitenkin.

Hetken helpotus,  kone liukuu ilmaa pitkin tasaisesti, mutta luonnottomasti, sillä eihän sen pitäisi pysyä taivaalla kun se on niin painava. No kyllä tästä taidetaan hengissä selvitä. "Palatkaa paikoillenne ja kiinnittäkää turvavyönne". Pientä turbulenssia vai pientä tämähän putoaa.

Turvavyövalon sammuminen. Ehtii vielä käydä vessassa. Nopeasti takaisin omalle paikalle. "Aloitetaan laskeutuminen". Matkustajat nousevat pystyyn ja laittavat jotain laukkuun. Menevät vielä vessaan vaikka turvavyövalo jo palaa. Lentoemännät kulkevat kyttäämässä liian takakenoon jätettyjä istuinten selkänojia.

Lentoemännät siirtyvät omille penkeilleen ja ottavat naamalleen tyynen ilmeen vaikka lattia kuinka kuinka kallistelisi ja pomppisi. Näyttävät, että kaikki on kunnossa vaikka ei olekaan. Pyörät koskettavat maata ja lentoperämies iskee jarrut pohjaan. Pysähtyykö vai ei.  Lopulta kaikki nousevat käytävälle seisoskelemaan ja tönimään toisiaan.

Sitten se lentomatka on taas ohitse. Voi rauhassa stressata paluuta ja sitä että onhan se hotellihuone varattu ja mistä bussi kaupungin keskustaan lähtee.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Happy End

Olen ryhtynyt paistattelemaan aamuisin keinovalossa. Kirkasvalolamppuni on pyöreä kuin aurinko, mutta pienempi eikä se lämmitä.

Yritän vähentää ruokahävikkiäni, joten paistoin tänä aamuna jääkaappiini unohtuneen kananmunan. Harmaassa pahvikotelossa luki parasta ennen 8.9. 2017, mutta silti elintarvike oli käyttökelpoinen.

Kävimme M:n kanssa Ilkka Remeksen kirjoittaman näytelmän "Musta sydän" ensi-illassa. Näytelmän ensiesitys jätti kovin vaisun olon ja sai laiskat loppuaplodit.  Näyttelijöiden kukkapuskat tuotiin näyttämön eteen yhteisessä korissa.

Jännitysnäytelmän pitäisi kai olla jännittävä ja yllättää, tämä ei sitä tehnyt. Esitys ei myöskään liikuttanut eikä se huvittanut kuin tahattomasti. Näyttelijäraukat pärjäsivät hyvin.

Onko niin, että jännitys sopii vain elokuviin tai televisiosarjoihin, mutta ei teatterin lavalle.  Ongelmaa oli yritetty paikata näyttämällä mustavalkoista videota näyttämön taustalla ja katsomoon asetetuista monitoreista.

Jäi epäselväksi mitä kirjailija halusi näytelmällä sanoa.

Luin Jonathan Hillin esikoisromaanin Nix. Kirja kertoo äidin ja pojan tarinan, mutta niin laveasti, että ranteeni ovat vieläkin kipeät. Kirjan kansi hehkuttaa romaanin erinomaisuutta ja sen liepeessä John Irving kehuu Hilliä parhaaksi uudeksi yhdysvaltalaiseksi kirjailijaksi.

Karsiminen olisi tehnyt kirjalle hyvää. Joku arveli, että USA:ssa maksetaan kirjailijalle sivumäärän mukaan. Kirjan loppu on sovinnollinen ja optimistinen, voisiko sanoa "Happy End".  Onhan se mukavaa, jäi hyvä mieli kun tietää kaikkien selviävän.

Elokuvissa ja kirjoissa saa mielestäni olla onnellinen loppu vaikka se saattaakin syödä taiteellista vaikutelmaa. Happy End on taiteilijan lahja meille.

torstai 12. lokakuuta 2017

Kirjoituspäivä

Olen asettanut itselleni tavoitteen päivittää blogiani säännöllisesti vaikka ei olisi mitään asiaa. Tänään on taas "ei mitään kirjoitettavaa" - päivä.

Kolme hektistä työpäivää on takana, enkä ole yhdestäkään päivästä selvinnyt työajan puitteissa vaan lähtenyt viimeisenä ja sammutellut valot, jotka työkaverit jättävät kevytmielisesti palamaan. Lyhyessä työviikossa on pienentyneen palkan lisäksi muitakin huonoja puolia. Harvoista työpäivistä tulee raskaita, sillä onhan kolme päivää eri asia kuin viisi. Lyhyen työviikon vuoksi joutuu luopumaan asioista, jotka lisäisivät työmotivaatiota kuten erilainen kehittämistyö.

Olen ottanut käyttöön uuden strategian: Kysyn kaikilta vanhemmilta potilailta "Voimmeko sinutella?" Yhtä lukuunottamatta kaikki ovat sanoneet "Ilman muuta!", jonka jälkeen minä sinuttelen heitä ja he teitittelevät minua. Kun potilaille lähetettävät kirjeet sinuttelevat heitä niin voin minäkin kai tehdä saman.

Kävimme R:n ja S:n kanssa vanhassa kirjoittamiskoulussamme puhumassa kirjoistamme, kirjoittamisprosessista, kirjan kustantamisesta ja muusta kirjoittamiseen liittyvästä. Oikeastaan tuppauduimme sinne ihan itse. Saimme palkkioksi lottokupongit. Olen osallistunut joskus työpaikan toiveikkaaseen yhteislottoon, muuten en ole lotonnut. En usko lottoamiseen.  Pitää selvittää milloin arvonta tapahtuu. Saatan olla lottomiljonääri. 

Tänään on kirjoituspäivä. Olen kadottanut vajaassa viikossa kirjoittamistunnelman. Olen etääntynyt käsikirjoituksen henkilöistä. Pitäisi yrittää tutustua heihin uudestaan.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Eniten minua ärsyttää

Minua ärsyttää polkupyörän koliseva etulokasuoja ja lamppu, joka kääntyy tärähdyksestä niin, että valo osoittaa märkään asfalttiin. Minua ärsyttävät pyöräilijät, jotka työntävät polkupyörän eturenkaan pyörätelineen kahden pyöräpaikan väliin. Entäs ne tyypit jotka suunnittelevat pyörätelineet niin, että pyörät tarttuvat toisiinsa kuin rakastuneet parit.

Sukkahousupaketteihin pitäisi liimata tarrat, jossa lukisi "Nämä sukkahousut valuvat", ettei tule yllätyksenä, että K-marketin käytävää kävellessä haarakiila valuu jonnekin reisien puoliväliin. Haarakiila on niin ruma sana, ettei sitä saisi käyttää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä.

Eniten minua ärsyttävät ihmiset, kadut, talot, harakat, R-kioskit, alikulkukäytävät, rullaportaat, kiinankaalisalaatti, rintasyöpäsydämet facebookissa, pimeys, aamuheräämiset, juomatta jääneet aamukahvit, sähköpostit, mainokset, tietokoneohjelmat, minä itse, unet joita en aamulla enää muista, rasvaton raejuusto ja asioista päättäminen

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Kirjoittajan oksennus

Ostin valmista jauhesekoitusta, josta voi leipoa näkkileipää. Jauhopussia ostaessani visioin rapean näkkileipäpalan, jolle levittäisin voita tai oikeammin margariinia. Jauhoon piti vain lisätä vettä ja öljyä, levittää taikina uunipellille ja paistaa. Päätin olla luova ja korvasin osan nesteestä puolukkasurvoksella. Levitin sotkun leivinpaperin päälle. Se näytti harmahtavalta oksennukselta, jossa killui puoliksi sulaneita puolukoita.

Näkkileipä paloi laidoitaan mustaksi ja karstaiseksi.

Kuuntelin radiosta Anna-Leena Härkösen haastattelun. Härkösen mielestä kirjailijaksi synnytään. En siis ole oikea kirjailija (en ole sitä muutenkaan). Kirjoitan kuitenkin vaikka mietin mitä kaikkea muuta voisin kirjoittamiseen hukattuna aikana tehdä: käydä kuntosalilla, neuloa villapaitoja, siivota, hoitaa kynsiäni, leipoa näkkileipää tai tavata ihmisiä. Mainitsin tuossa vain muutamia vaihtoehtoja.

Kirjoittaja ei saa verrata itseään toisiin vaan pakertaa omaa juttuaan niin hyvin kuin pystyy. Ei kannata yrittää olla parempi kuin on. Se tekee tekstistä teennäistä.

Nukkumaan mennessäni kadehdin toista kirjoittajaa. Tänään se on jo ohi. Nyt ihmettelen tunnetta, joka välillä karkaa jostain suolistossa sijaitsevasta likakaivosta, jonne se palaa kunnes taas joskus oksennan sen ulos. Eihän kukaan myönnä olevansa kateellinen. 

Sataa vettä, mutta se ei minua estä, sillä olen päättänyt lähteä tuulettamaan ummehtunutta itseäni Hatanpään arboretumiin tai Pyynikille.

perjantai 6. lokakuuta 2017

Kenen joukossa seisot?

Katsoin eilen Peter von Baghin dokumentin Agit prop- yhtyeestä  "Lauluja utopiasta". Jouko Aaltonen teki elokuvan loppuun, kun maestro Bagh kuoli. Elokuva näytettiin puolilta päivin Niagarassa eikä katsojia ollut kuin muutama.

Elokuva kävi yhtyeen vaiheita läpi kronologisessa järjestyksessä, haastateltavina olivat laulajat ja yhtyeen "viides jäsen" laulut sovittanut Eero Ojanen. Laulut olivat elokuvan hienointa antia. Agit Prop -yhtyettä luonnehdittiin joskus 70-luvulla länsi-saksalaisessa sanomalehdessä kommunistiseksi Abbaksi. Ultra Bra on saanut yhtyeeltä paljon, vaikka ei mitään aatetta julistakaan.

Itkin elokuvaa katsellessani, en tiedä kylläkään mitä. En kyynelehtinyt Neuvostoliiton romahtamista enkä Chilen sotilasvallankaappausta. Taisin valuttaa kyyneleitä menetetylle nuoruudelleni. Elokuvateatterissa joutuu itkemään hillitysti sisäänpäin.

Elokuvan jälkeen kävin Niagaran vessassa, jonka kaakeleihin oli liimattu eläinten oikeuksia puolustavia tarroja. Jos nyt perustettaisiin Agit Prop niin laulaisiko se sikaloista ja vegaaniaatteesta?

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Työ

Minua hävettää.

Käyn maanantaisin jumpassa, jonne ehtiäkseen on noustava työpöydän äärestä jo melko pian neljän jälkeen. Aika kiivaasti saa aina polkea työväenopiston jumppasalille. Maanantaihin ängetään jatkuvasti niin paljon hommia, että on kaksi vaihtoehtoa: siirtää ne seuraavalle päivälle ja olla marttyyri tai jättää jumppa väliin ja olla marttyyri (huonokuntoisempi marttyyri).

Ensi viikon maanantain työlistaan on taas kerran mahdutettu niin paljon kirjeitä ja soittoja, että pahoitin mieleni. Minulle vakuutettiin, että olen ihan itse niitä tutkimuksia potilaille määrännyt, eikä kukaan muu, joten se työmäärä on oma vikani.  Tavallaanhan se on totta. Sanoin teatraalisesti "Olen siis vaan niin laiska, hidas ja huono, etten ehdi tehdä töitäni!". Tirautin pari kyyneltäkin. Suunnittelin poistuvani ovet paukkuen vapauteen, kunnes muistin olevani aikuinen ja ettei olla elokuvassa vaan realimaailmassa, jossa asuntolainakin on maksettava.

Kotiin tultuani soitin vielä työttömänä olevalle siskolleni ja valitin työmäärääni.

Melkein unohdin, että teen nyt kolmipäiväistä viikkoa.



tiistai 3. lokakuuta 2017

Miksi minä?

Ajoin aamulla pyörällä vinosti kohti rotvallia ja kaaduin. Vasemmassa kyynärpäässäni on kirvelevää asfaltti-ihottumaa. Onneksi kyynärpään ja asfaltin välissä oli sadetakki ja villatakki. Lätkäisin iholle jonkinlaiset isot laastarit. Hoitotyöhenkilö kysyi, Puhdistitko ihon? Laitoitko rasvalapun? En tietenkään.

Olin jossain mielenhäiriössä ja tarmonpuuskassa ostanut lipun Procol Harumin konserttiin Tampere talolle. En olisi jaksanut lähteä, mutta pakkohan se oli. Kyllä oli vanhan näköistä porukkaa. Miehet olivat kasvattaneet poninhäntänsä joskus 60- tai 70- luvulla. Nyt Procol Harum -fanien hiukset olivat väriltään harmaat. Minähän en ole ollenkaan niin vanha! En ainakaan omasta mielestäni.

Joku oli linkittänyt Lääkärilehden entisen päätoimittajan Päivi Hietasen ET-lehdessä julkaistun haastattelun facebookiin. Päivi Hietanen on onkologi ja kouluttautunut myös psykoterapeutiksi. Olen ollut hyvin terve kuten Hietanenkin. Arvelen kuten haastateltava, että jos tai oikeammin kun sairastun, en tule kysymään "Miksi minä?"

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Onnea vaan Tampere

Palaan huomenna töihin lomailtuani viikon verran. Juuri kun käsikirjoitukseni henkilöt ryhtyivät käyttäytymään kummallisesti. Olisi ollut kiva tietää mihin tämä johtaa. Voi olla, että seuraavan kolmen työpäivän aikana heistä tulee taas ihan normaaleja. Tylsiä.

Tampere täyttää tänään 238 vuotta. Onnea vaan Tampere. Perjantaina Keskustorilla soi surumusiikki ja tamperelaiset jonottivat kahvia ja kakkua. Tänään pääsi ilmaiseksi Pyynikin näkötorniin. Nousin portaat ylös, sillä hissiin oli jonoa. Ylhäällä seisoin mahdollisimman kaukana kaiteesta ja otin pari kännykkäkuvaa. Näin minä juhlin vanhenevaa Tamperetta, muitakin mahdollisuuksia olisi löytynyt.

Pidän romanttisista komedioista ja amerikkalaiset ovat niissä taitavia. Minusta keskeisintä on letkeä, humoristinen dialogi, jonka he osaavat. Oikeassa elämässä ihastuksen tapaaminen saa ihmisen puheen kuulostamaan hieman yksinkertaiselta jos edes saa jotain suustaan ulos.

The Big Sick on lajityypissään varsin hyvä. Päähenkilöt ovat söpöjä ja dialogi nokkelaa ja parin huumoristinen heittely on jotenkin aistillista. Persoonallisen elokuvasta tekee se, että pariskunnan miesoletettu on pakistanilaista alkuperää ja tapamuslimi, jolle äiti esittelee pakistanilaisia vaimoehdokkaita. Naisoletettu sairastuu elokuvassa sairauteen (ihan tarpeetonta), jonka myötä minun tekee mieli huutaa "Antakaa sille kortisonia". Kiva elokuva kumminkin. (Huomaatte varmaan, että olen oppinut sanat mies- ja naisoletettu)

perjantai 29. syyskuuta 2017

Turvallisesti perillä

Isä soitti, hän soittaa harvoin, sillä äiti hoitaa tällaiset asiat. "Ilimotan vaan, että ollaan piästy turvallisesti perille" Minne? Minne? "Missä te olette?"kysyin. "Kyproksella" Hyvä juttu. Ok.

On hienoa, että ihmisen elämässä on aina silloin tällöin lyhyitä oivalluksen hetkiä, jolloin kaikki tuntuu niin selvältä ja oikealta. Tänä aamuna ajattelin, että elän hyvää elämää. En tiedä mistä se ajatus tuli. Aamulla niskani oli kipeä, aamupuurohiutaleet loppu ja heräsin aamuyöstä kun Kerttu  raapi huonekaluja.

Olen ollut tämän viikon lomalla ja järjestänyt itselleni jokaiselle päivälle jonkun sosiaalisen kontaktin. Olen ihan järjestelmällisesti täyttänyt kalenteriin tämän tapaamiskiintiön. Eilen kirjoitimme M:n ja R:n kanssa kahvilassa ja huomasin, miten laiskasti tätä kirjoitustyötäni teen. Toisaalta sain yhden vähän vastenmielisen luvun kirjoitettua loppuun. Pääperiaate tässä(kin) käsikirjoituksessa on liioittelu, josta toivon syntyvän jotain koomista ja ehkä traagistakin.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Maiharit

Joitakin asioita hankkii tuosta vaan, mutta jotkut ostokset vaativat pitkää kypsyttelyä. Kyse ei ole yksinomaan rahasta.  Olen pari vuotta pohtinut maihareiden ostamista. Sovitellut kenkiä kaupassa ja surffaillut netissä niitä ihmettelemässä. Keskustellut kengistä ystävien kanssa, ihaillut niitä muiden jaloissa. En miettinyt avioitumista tai eroakaan näin pitkään.

Nyt maihareita tyrkytetään minulle jokaisella nettisivulla. Ilman yli-innokasta myyntiä olisin saattanut ostaakin kyseiset jalkineet.  Välillä tuntuu, että ajatuksiani luetaan vaikka maihareiden ilmaantuminen näytön  oikeaan laitaan on omien tekojeni seurausta, eikä pääni sisälle pääse toistaiseksi kukaan.

Kirjoittaminen sujuu kehnosti. Maanantaina tekstini oli oivallista, jostain syystä se oli kuitenkin muuttunut yön aikana paskaksi. Katsotaan onko Helinä-keiju taikonut sen taas tänään hyväksi. Saan näin lomalla kirjoitettua liuskan päivässä (jos kaikki olosuhteet ovat ideaaliset). Olen siis toivottoman hidas varsinkin kun ottaa huomioon tekstini kevyen humoristisen laadun. Onhan sitä mainittu naistenviihteeksikin. Siitä olen tietysti loukkaantunut. Tällainen kritiikki tuntuu siltä kuin minua itseäni sanottaisiin kepeäksi ja iloiseksi ihmiseksi. Minähän olen melankolinen tyyppi!

maanantai 25. syyskuuta 2017

Taide-elämyksiä

Koska minulla on loma ja aikaa kirjoittaa, hukkaan mahdollisuuteni edetä käsikirjoituksessani. Haalin lomaviikolleni sosiaalisia kontakteja, ettei vain tulisi kirjoitettua. Vaikka olen halunnut nimenomaan kirjoittaa. Ihminen on otus, joka kasaa esteitä omalle tielleen.

Sara Hildenillä on esillä yhdysvaltalaisen Robert Longon valtavia, erinomaisen taitavasti tehtyjä hiilipiirroksia. Hiilipiirroksista tulevat mieleen harjoitukset, joita tehdään työväenopistoissa ympäri maan. Piirretään elävää mallia. Nämä ovat jotain aivan muuta, piirrokset ovat kuin valtavia mustavalkokuvia, jotka saavat aiheensa elokuvista, urheilusta ja kaikenlaisesta mitä ajassamme liikkuu. On näyttelyssä versioita vanhojen mestarien tauluistakin, osa niistä ikäänkuin rtg-kuvia, joissa näkyvät maalauksen tekemisen vaiheet.

Vaikka museo näyttää pimeältä, se ei ole kiinni (paitsi maanantaisin). Työt kestävät huonosti valoa. Muumimuseossa on vielä hämärämpää, mutta toistaiseksi olen vielä erottanut taulut hämärän keskeltä.

Kävin katsomassa Sofia Coppolan elokuvan Lumotut. Elokuva oli hienosti kuvattu ja tarina sinänsä kiinnostava. Jotenkin elokuvan naiset jäivät ihmetyttämään, tuollaisiako me olemme? En kyennyt samaistumaan yhteenkään elokuvan henkilöön ja koko filmi jäi yhdentekeväksi. Coppola on ohjannut vain yhden hyvän, anteeksi loistavan elokuvan "Lost in translation". Sekin on yhdelle ihmiselle paljon. Elokuvissa määrä ei korvaa laatua.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Nauhoitus

Kävin podcastin nauhoituksessa Ylen Mediatalossa. Jäin junasta Pasilan asemalla ja taloa etsiessäni törmäsin korkeisiin aitoihin. Löysin lopulta oikean rakennuksen ja oven, jossa luki "vierailijat". Sain vahtimestarilta kaulaani vierailijakortin ja ystävällinen toimittaja haki minut eteisestä. Oli jännittävää istua oikeassa studiossa kuulokkeet korvilla. Join termospullosta kahvia, jota toimittaja oli meille keittänyt kun ei pitänyt automaattien sumpista.

Keskustelin transukupuolisen lapsen äitinä toisen äidin kanssa tunnin verran. Toimittajan ei tarvinnut oikeastaan sanoa juuri mitään. Lopussa hän totesi "Tää on tosi hyvä." Kokemuksemme olivat hyvin erilaisia, joka tekee podcastista mielenkiintoisen, ainakin toivon niin. Lopussa halasimme ja palasimme molemmat omaan elämäämme. En tiedä edes keskustelukumppanini sukunimeä, eikä sillä lopulta ole väliä.

Tajusin podcastin edun verrattuna radio-ohjelmaan: sitä ei rajoita ohjelma-aika, joten se voi olla minkä pituinen vain. On mahdollista, että nauhoitus kuullaan vielä radiossakin, mutta se on vielä hyvin epävarmaa. 

torstai 21. syyskuuta 2017

Ei mitään

Allekirjoitin sähköisesti viisikymmentä sairaskertomustekstiä. Ennen allekirjoitus sujui tuosta vaan, lääkefirman mainoskynällä vedettiin paperille kummallinen kiemura, jota kutsutaan lääkärin allekirjoitukseksi.

B-lausunnot allekirjoitetaan edelleen vanhanaikaisesti, mutta muiden tekstien sähköinen hyväksyminen vaatii lukemattomia näpäyksiä ja zeniläistä mieltä.

Huomasin tekstejä lukiessani, että minulla on ikävä tapa viljellä "mitään"-sanaa. Potilaalla ei ole mitään vatsavaivoja. Sydämen auskultaatiossa ei ole mitään poikkeavaa ja niin edelleen. Deletoin "mitään" sanat vaikka potilaalla on tuskin mitään niitä vastaan. Ne ovat kuitenkin turhia ja turhia sanoja pitää välttää.

Käväisin tänä aamuna kahvilassa (Kahvisalonki). Isäntä toi minulle pöytään vesilasin ja sanoi "Vettä, ole hyvä".  Näin pieni juttu tuntui kivalta, asiakkaan huomioimiselta.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Podcast

Näen usein kaupungilla arviolta kahdeksankymppiset siskokset (siskokset on tekemäni oletus), joiden hiukset näyttävät aina siltä kuin naiset tulisivat suoraan kampaajalta. Siskokset ovat pukeutuneet huolitellusti ja heidän askeleensa sopivat yhteen. He eivät koskaan raahaa ostoksia. Siskoksia on hauska katsella, sillä he näyttävät niin samanlaisilta, ovat juuri samanpituisia ja -painoisia. Mietin ketä he ovat ja millaisen elämän he ovat eläneet.

Olen vajonnut syvälle sohvaani ja katsonut kolme osaa "Ensitreffit alttarilla"- ohjelmaa. Kun ensimmäinen kausi esitettiin, ajattelin ettei kukaan voi olla niin hullu, että menee naimisiin toisen kanssa näkemättä tätä etukäteen. Nyt se tuntuu ihan järkeenkäyvältä. Helppoahan se on kun pehmoisia lätisevät asiantuntijat ovat tehneet valinnan puolestasi. Sen jälkeen laiska katsoja voi seurata jännitysnäytelmää, jossa ratkeaa miten lopulta käy. Varsinainen draama näytellään kun kamerat eivät ole paikalla. Siitä kaikesta näkee vain pieniä vinkkejä, joita yrittää tulkita. Suudelmat, kädestä pitämiset, kontrolloimattomat katseet ja lauseet, joissa vaivoin onnistutaan peittämään kiukku, jonka tuo vieras saa aikaan.

Lähden huomenna käväisemään Pasilassa, jossa äänitetään podcast, jossa juttelemme toisen äidin kanssa siitä miltä tuntuu kun oma lapsi on transsukupuolinen. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä suvaitsevaisemmaksi sitä muuttuu. Jostain syystä aina luullaan sen olevan toisin päin. Hiljalleen oppii hyväksymään melkein kaiken muun kuin väkivallan ja suvaitsemattomuuden.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Kiitos

Yhden meidän sihteerimme piti jäädä vuoden vaihteessa eläkkeelle. Mies (ajattelitte tietysti, että nainen) hävisi muutama kuukausi sitten sairaslomalle. Tänään sain tietää, että hän oli kuollut.

Eihän sen näin kuulunut mennä. Olisi pitänyt keittää eläkekahvit, pitää puheet, kirjoittaa kortti, antaa lahjat ja laulaa joku laulu. Olisi ainakin kuulunut sanoa, että kiitos kun pidit huolta siitä, että potilaat täyttivät kyselyn ja autoit aina kun lähetteiden kanssa tuli ongelmia (ja niitähän tuli).

Nyt taas ikävällä tavalla ilmeni, miten hauras onkaan tasapaino, joka täällä näennäisesti  hallitsee. Välillä tuntuu siltä, että joku pelaa hahmoillamme jotain peliä.  Eikä siinä pelissä ole kunnon sääntöjä.


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Voi ei, sieniä

Metsästä Kangasalta löytyi niin paljon suppilovahveroita, että huudahdin lopulta sieniryppään nähdessäni "Voi ei!" Isäntä teki kuitenkin sienirisottoa pakastetuista sienistä. Istuin kyläpaikan keittiössä seuraamassa pariskunnan ruoanlaittoa ja tunsin oloni ihmeen turvalliseksi. Vaikka ystäväpariskunta kinasteli, ei ollut mitään vaaraa, että tilanne kääntyisi jotenkin hankalaksi.

Illalla nautimme rapuja. Lautaseni viereen oli aseteltu pieni puusta leikattu ravun kuva. Se kuulemma merkitsi tehtävää. Jouduin lausumaan kaksirivisen runon rapujuhlista, loppusoinnuilla tietenkin.

Tille ja Talle juovat itsensä pöydän alle
minä tarvitsen apua kun syön rapua.

Tille ja Talle olivat emäntä ja isäntä, jotka eivät totisesti juoneet itseään pöydän alle, minä sen sijaan tarvitsin aoittain apua, että sain ravun sisälleen kätkemän lihan kaivetuksi kuorestaan.

Kuuntelen sunnuntailenkillä radio-ohjelmia. Pelkään Antti Nyleniä vaikka en ole koskaan häntä tavannut. Täytyy olla raskasta keksiä omintakeisia ajatuksia, toki tuo ajattelu on meidän tyhmempien kannalta virkistävää. Ohjelmassa "Rakas ääniraita" Antti Nylen totesi Nico -nimisen artistin pelastuneen heroiinin avulla. Vierottauduttuaan heroiinista ja aloitettuaan terveellisen elämän Nico kaatui pyörällä ja kuoli.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Koulutuksesta kotiin

Matkustan kotiini Tampereelle Pieksämäen junassa. Konduktööri on pääteasemaan sointuen savolainen. Hän esitteli junaa tähän tapaan  "Extra-osastolla on nahkapenkit ja sinne suap mennä jos on hankkinut extra-luokan liput" ja "Junan keulilla siijjaitsee luppakorvaosasto".

Opin tämän päivän koulutuksessa, että naisilta saa parhaan sukuanamneesin. Naiset ovat perehtyneempiä sukulaistensa ja jopa puolisonsa sukulaisten sairauksiin kuin miehet. Aiemmin tällainen juttu olisi kerrottu tuosta vain, mutta nyt miesluennoitsija selitteli  "Ei ole tarkoitus olla seksistinen, mutta..."

Eräs emerita naisprofessori kertoi, ettei erikoislääkärien koulutusten tauolla aikoinaan tarvinnut jonottaa naistenvessoihin, sillä usein muita naisia ei ollut.

Ihmisen rodulla on merkitystä joidenkin sairauksien esiintyvyydessä ja jopa laboratoriokokeiden viitearvoissa. Rodun ilmaiseminen korrektisti aiheuttaa välillä melkoista kiertelyä ja kaartelua. Suomen kielessä on huonosti sanoja näille asioille, aasialainen on aasialainen, mutta muuten on hankaluuksia. Jopa valkoisesta rodusta puhuminen kuulostaa jotenkin asenteelliselta.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Ei mainoksia, kiitos

Liimasin pari vuotta sitten oveeni tarran, jossa luki "Tamperelainen, ei mainoksia". Tarroja sai ilmaiseksi Vohvelikahvilasta. Tarran liimaamisen jälkeen minulle ei tullut pariin vuoteen Tamperelaista eikä onneksi mainoksiakaan. Kuukausi sitten alkoi postiluukustani taas tulvia sekä kaupallisia tiedotteita että Tamperelainen. Nyt tiedän, että Lidlissä on maanantaina myynnissä farkkuhaalareita.

Työkaverini isä kuoli hiljattain. Työkaverillani ei ollut juuri minkäänlaista kontaktia mieheen. Miehen vähäisten rahojen jakaminen oli työlästä. Ensin piti hankkia todistus, jossa maksua vastaan todistetaan, että työkaverini on elossa. Täytyi maksaa hautajaiset, ostaa arkut ja kaikki tarvittava.  Isän tilille jäi lopulta 300 euroa. Raha täytyisi jakaa neljän sisaruksen kesken. Isä oli asunut monella paikkakunnalla, joiden kaikkien seurakuntiin piti soittaa ja pyytää todistukset, ettei isällä vain ole lisää perijöitä. Lopulta miehen lapset olivat niin turhautuneita, että halusivat lahjoittaa rahan valtiolle, mutta sekään ei onnistunut tuosta vain.  En vielä tiedä miten lopulta kävi, mutta kun tarvitaan monenlaista viranomaista, asianajajaa ja todistusta, niin perinnöstä saattaa lopulta jäädä kahvirahat yhdelle tyttärelle.

Hämeenpuistossa myytiin tänään ylihintaisia toffeekarkkeja, oliiveja ja saippuaa. Liikuttava neljän keski-ikäisen miehen rock-bändi esiintyi ja yritti saada neljää kuulijaa laulamaan kertosäettä. Yleisö oli kovin hajallaan ja kaukana bändistä, joten yhteislaulu ei raikunut hääppöisesti. Lopussa laulaja yritti kaupata bändin levyjä, jolloin kuulijat pakenivat paikalta.


maanantai 11. syyskuuta 2017

Ämpärilista

Itseäni viihdyttääkseni katsoin Areenalta dokumentin "Ennen kuin kuolen". Se kertoo parantumattomasti sairaasta 39-vuotiaasta Rowenasta. Nainen on hämmästyttävän sitkeä tyyppi, jonka pikkuisen pakotettu nauru ja yksinäinen itku kaikuu vieläkin korvissani. Kun Rowena puhuu syövästään hän kutsuu sitä uuniperunaksi.

Nainen kuoli pian dokumentin valmistumisen jälkeen.

Tuli mieleen, että pitäisikö oikeasti viettää vähemmän aikaa sillä janalla, jonka toinen pää on töissä ja toinen kotisohvalla.

Ohjelmassa puhuttiin "ämpärilistasta" (bucket list), käännös on ihan älytön, mutta tarkoittaa listaa asioista, jotka ehkä haluaisi tehdä ennen kuin kuolee. Sen niminen Hollywood-elokuvakin on olemassa

Netistä löytyy valmiita ämpärilistoja: maailman ympäri matkustaminen, maratonin juokseminen, laitesukeltaminen, patikoiminen, vuorikiipeileminen, kuumailmapallolento, vapaaehtoistyö ja triathlon-kisaan osallistuminen. Ei kiinnosta.

Mietin omaa listaani, enkä keksinyt oikein muuta kuin, että nukkuisin mielelläni huomenaamulla pitkään. Ehkä haluaisin laulaa karaokea tokiolaisessa baarissa, duetto Bill Murrayn kanssa olisi kiva. Rowena sanoi dokumentissa, ettei pidä luottaa sattumaan vaan tehdä jotain ämpärilistansa eteen. Pitänee siis kirjoittaa Bill Murraylle. "Dear Bill..."

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Mustikkaretki

Viikonloppu kului naisten perinteisellä mökkireissulla. Lauantaina sateessa oli tunnin tauko ja innokkaat mustikkanaiset ryntäsivät sankkoineen ja poimureineen hirvikärpästen kiusattaviksi. Minäkin kävin metsässä lyhyesti ja sain saaliikseni muutaman litran mustansinisiä marjoja. Ripottelen niitä talvella jugurttiin ja kaurapuuron pinnalle.

Keräsimme kanttarelleja ja herkkutatteja jopa mökkinaapurin auton vierestä. Teimme hyvää ruokaa, saunoimme ja puhuimme toistemme päälle.

Siskoni miehineen pistäytyi mökillä. Heillä on leasing-lampaita, joihin he ovat kovin kiintyneitä ja puhuvat karitsoista lämpimämmin kuin kenestäkään ihmisestä. Heidän äänensä muuttuu pehmeäksi kun he mainitsevat nuo lemmikit, jotka kuitenkin syödään pian. Näin valokuvia ja yhden videonpätkän noista elävistä ruohonleikkureista. Komplikaatioiltakaan ei ole vältytty; kun M kumartui rapsuttamaan lammasta, hänen takamuksensa osui sähköpaimeneen.

Kotimatkalla poikkesimme tienlaidan syöttölässä kahvilla ja pissalla. Näihin petollisiin liikeyrityksiin on yhdistetty erilaisia myymälöitä, joten ostin kaksi keittolautasta ja mekon. Miksi maatienvarren ostosloukuissa tulee olo, että pitää hankkia jotain?  Kakkoslaatuisia astioita tai edellisen kauden vaatteita.



perjantai 8. syyskuuta 2017

Tarpeetonta höpinää

Huomasin Hesan Akateemisessa, että kotimaisen kaunokirjallisuuden hylly kaipasi järjestelyä ja tein sen myyjien puolesta. Kirjani kansi oli vahingossa kääntynyt näkymättömiin, joten korjasin virheen. En viitsinyt huomauttaa, että kirjoja pitäisi tilata lisää, sillä niitä oli vain yksi kappale.

Vuosi sitten julkaistu kirja on jo niin last season. Kirjan elämä jatkuu onneksi vielä kirjastoissa ja divareissa. Kirjani ei toki ole mikään järeä klassikko, mutta monet todella hyvätkin kirjat katoavat nopeammin kuin tämän kesän rusketus. Osa julkaistuista kirjoista ei edes pääse kirjakauppoihin. Siinä on jotain hyvin surullista. Kirjamyynti on kuulemma pudonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana neljäkymmentä prosenttia. Osittain myynnin lasku liittyy siihen, ettei juuri kenenkään kirjahyllystä enää löydy jämerää tietosanakirjasarjaa.

Kadotin kesällä kaksi hopeasormusta. Löysin toisen samanlaisen Tampereelta vanhojen vaatteiden myymälästä. Tänään minulla oli tunti aikaa pääkaupungissa ja yhtäkkiä eteeni putkahti pienen pieni myymälä, jossa myytiin vintage-koruja. Löysin sieltä toisen hopeasormukseni, tosin hieman pienempää kokoa kuin alkuperäinen, mutta senhän saattoi pujottaa kapeampaan sormeen.  Ryhdyn kohta uskomaan johdatukseen.

torstai 7. syyskuuta 2017

Naisten elokuvia

Rakkaudella Beatrice on keski-ikäisten naisten elokuva.  Viivasuoran Clairen (Catherinet Frot) elämään tupsahtaa isän entinen rakastajatar Beatrice (Catherine Deneuve), joka on vaikeasti sairas. Menneisyyteen liittyy ikäviä asioita, jotka kuulee jos käy katsomassa elokuvan.  Minä en jaksa niitä tässä selittää.

Naiset ovat tietysti toistensa vastakohtia, Claire on kätilö, jonka työn ranskalainen sote pilaa. Claire karttaa alkoholia ja punaista lihaa ja Beatrice on uhkapelillä itsensä elättävä tupakkaa röyhyttävä nautiskelija. Arvata saattaa, että Clairen elämä kääntyy rennompaan suuntaan ja löytyypä hänelle mieskin viereiseltä puutarhapalstalta.

Hienoa, että vanhemmille naisille löytyy hyviä rooleja. Voihan se olla, että kaikkien elämässä on joku ratkaiseva käänne ihan kuin tässä elokuvassa. Sitä ei vain aina huomaa.

On elokuvia ja naisten elokuvia. Tämä ei ollut huono omassa lajissaan. Genreen kuuluu naisten voimaannuttaminen, mikä ei ole ollenkaan huono asia. 

Piipahdin  tänään kampaajalla, joka oli joskus ostanut kirjan, jonka sivuilla opetettiin kiitollisuutta. Kampaajan aviomies toivoi, että hän kaivaisi kirjan pian uudestaan esille.

Kävin lasten ja heidän puolisoidensa kanssa syömässä. Olen kiitollinen, että sain nauttia heidän seurastaan. 


tiistai 5. syyskuuta 2017

Hyvässä seurassa

Katsoin pätkän dokumenttia, joka kertoi yksinäisyydestä. Yksinäinen makaa sängyssään. Kodinhoitaja käy vaihtamassa vaipan kerran päivässä. Yksinäisellä käy kylässä SPR:n ystävä, joka tuntee käyntien vuoksi olevansa parempi ihminen. Yksinäinen etsii netistä kumppania. Melkein mikä vaan kelpaa.

Facebook luo harhan, että kaikilla on lounastapaamisia, ihania perheillallisia, romanttisia iltoja puolison seurassa ja yhteisiä mökkireissuja kavereiden kanssa. Ei sinne viitsi päivittää niinä viikonloppuina kun ainoa sosiaalinen kontakti on Sokoksen ruokaosaston kassahenkilö.

Arkipäivinä on ihanaa asua yksin. Kun on koko päivän ollut sosiaalinen, on mukava paeta torkkupeiton alle lukemaan Hesaria. Mitään ei tarvitse sanoa kenellekään (ei ole mitään sanottavaakaan), voi vetää ylleen virttyneen villapaidan, laittaa vaikka kuinka kummallista ruokaa ja voi korjata omat jälkensä tai jättää margariinipaketin pöydälle ja sieltä se löytyy myöhemmin, samalta paikalta minne sen on asettanut.

Joskus kaikkein yksinäisintä on toisten seurassa.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Älä herätä huomiota

Eilen raahustin  kotia kohti vetäen perässäni mummokärryä, joka on korvaamaton apu autottomalle silloin kun pitää käydä Alkossa ja ostaa tavallista enemmän ruokaa. Omani hankin viitisen vuotta sitten Pariisista ja sinne mahtuu paljon tavaraa.  Viinipulloja varten on kaksi erillistä osiota.

Kadulla epävarmasti askeltava mies katsoi minuun ja minä käänsin katseeni entisen Anttilan tavaratalon seinään sillä pelkäsin miehen ottavan kontaktia. Hän huusikin minulle "Nainen, nainen!" En huomioinut miestä, joten hän käveli perässäni ja huusi "V-tun huora, v-tun huora!" Olen rivakka kävelijä, joten mies jäi kauas taakse huutelemaan "Oletko sinä huora?" Olisi tehnyt mieli huutaa "Ei, olen lääkäri!"

Jännä juttu, mutta minua hävetti.

Käväisin Työväen kirjallisuuspäivillä kuuntelemassa kun Juha Hurme ja Saara Turunen keskustelivat suomalaisesta arjesta. Juha Hurmeen mielestä suomalaiset ovat tehneet häviämisestä sankaruutta. Siinä piilee totuuden siemen. Saara Turunen sanoi, että suomalainen pelkää olevansa erikoinen ja herättävänsä huomiota. Tavallisuus on suomalainen hyve.

Sali oli täynnä, tilan takaosassa ihmiset seisoivat ja osa meistä istui portailla. Etupenkistä vapautui paikka, jolloin joku huusi, että täällä on vapaa tuoli. Annoimme huudon hälvetä viitisen minuuttia, jonka jälkeen joku rohkea nainen kiilasi himoitulle istumapaikalle.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Kehittämispäivä

Kehittämispäivässä piti kävellä kuvittelliseella janalla, jonka toisessa päässä sijaitsi "kyllä" ja toisessa "ei". Kysyttiin lähdetkö maanantaina mielelläsi töihin. Melkein kaikki muodostivat ryvästymän "kyllä"-päähän samoille tietämille kuin pomo.

Yhdessä tehtävässä olin ensin henkilö A, joka selosti henkilölle B kirjastojen tärkeydestä (aiheen sai valita itse). B kuunteli kiinnostuneena. Sen jälkeen höpisin samat jutut ja B:n kuului olla kyllästyneen näköinen, mutta B oli niin kohtelias henkilö, että hymyili minulle ja näytti melkein yhtä kiinnostuneelta kuin ensimmäiselläkin kerralla. Sen jälkeen B puhui minulle käynnistään Uffizin galleriassa ja minä olin kiinnostunut. Mitään ei saanut sanoa, mikä on vaikeaa, sillä luonnostaan ihminen mumisee jotain sellaista kuten "Joo. Niin. Ai." Toisessa osassa tehtävää haukottelin (se meni ihan luonnostaan, kun väsytti jo pirusti), katselin kynsiäni ja vilkuilin ulos.

Kyse oli kehon kielestä. En ihan ymmärtänyt mitä tästä tehtävästä opimme.

Tauon jälkeen meidän piti luokitella itsemme neljään eri väriin, joista punainen oli inhottava jyrääjä, joten valitsin sen, koska muutkaan eivät olleet sopivia ja koska punaisia oli kaikkein vähiten. Kotiin tultua oli jotenkin inhottava olo. Pesin vessan ja tennarin nauhat ja pääsin jonkinlaiseen huteraan tasapainoon.

torstai 31. elokuuta 2017

Kakkoslaatua

Erikoistuva lääkäri hihkaisi kahvihuoneessa "Minä niin rakastan noita potilaita!" Tuli heti mieleen, että hänen listaansa pitäisi pidentää (hänellä on lyhyempi potilaslista kuin erikoislääkäreillä).

Uudella sivarilla on yllätykseksemme toispuolipitkät hiukset. Hiukset ovat vasemmalta puolelta päätä kurinalaisen lyhyet, mutta oikean puolen hiukset ulottuvat olkapäälle saakka. Pitkä osuus on tähän asti ollut piilotettuna sykeröksi päälaelle.

Sivarit ovat raikas tuulahdus ulkomaailmasta. He ovat melkein kuin eksoottisia lintuja, jotka ovat lentäneet hetkeksi arkisten hyötyeläinten joukkoon.  Riippuu toki sivarista. Jotkut ovat olleet aikaansaavempia kuin toiset. V muistetaan aina, sillä hän toi meille itse leipomiaan kakkuja. Jos haluat tehdä vaikutuksen terveydenhuollon parissa raataviin naisiin niin leivo kakku.

Kakusta juolahti mieleeni, että lapsena mummolassa leivänpalaa nimitettiin kakuksi, mutta kakku oli kaakku. Tulipa loikattua kakun avulla savolaiseen lapsuuteeni. Mummon mielestä vaari ei saanut mitään aikaiseksi, mitä nyt hoiti pientilan karjan ja pellot. Mummolla oli tapana aloittaa asiasta valittaminen näin "Miehinen mies ei saa rakennettua uutta saunaa jne."

Nyt kun en enää ole missään mielessä anonyymi, on blogiin kirjoittaminen muuttunut tylsemmäksi. En uskalla enää puhua pahaa kenestäkään enkä mistään. Eihän sellainen kirjoittaminen ole missään määrin innostavaa. Toisaalta tuntuu, että ideoita pitää säästellä potentiaalista uutta romaania varten ja käyttää vain kakkoslaatuista materiaalia. Ikäänkuin sitä ykköslaatua olisi jossain varastossa.