Puunhalausviikko

Tällä viikolla vietetään puunhalausviikkoa. Muista käydä halaamassa pihapuutasi. Pyydä ensin siltä lupa.

Hämeenpuistossa seisoo metsälehmus (Tilia cordata) nimeltään Tilda. Tilda-neitokainen istutettiin kasvupaikalleen 1880-luvulla. 

Puiden sukupuolittaminen on hassua, sillä Tildassa roikkuvat sekä heteet että emit. Tilda ei tarvitse toista puuta lisääntyäkseen, Tilda hyötyy pölyttäjistä, mutta tuulikin voi hedelmöittää sen. Lehmuksen mesi ei välttämättä tee hyvää kimalaiselle, se saattaa pökertyä ja heittää henkensä liiasta medestä.  Mehiläiset eivät medestä humallu. Myös kirvat innostuvat lehmuksen tarjoamasta makeasta. Tahmea möhnä puiden alla on kirvojen jätöksiä. Olen googlaillut. 

Tildaan on kiinnitetty narulla informaatiota puunhalausviikosta ja suositus halata puuta, ottaa halauksesta kuva ja julkaista se somessa. 

Kun tiedän Tildan korkean iän, miten paljon hiiltä on sitonut elinaikanaan (2022 kg) ja miten paljon se juo hulevettä vuodessa (1800 l), niin arvostan Tildaa yhä enemmän (hulevesi on sadevettä, joka johdetaan pois kaupungin kaduilta ja pihoilta). 

Puunhalausviikolla saa halata myös Hirnua (hevoskastanja 100 v.), Lauria (Euroopan lehtikuusi 130 v.), Sonattoa (japaninsiipipöhkinä 20 v.) ja Toimia (vuorijalava 100 v.)

Katson tästä lähtien puita tarkemmin.

Vilkaisimme ystävän kanssa Marita Liulian näyttelyn Galleria Saskiassa. Maalaukset ovat abstrakteja, mutta  niistä tulivat mieleen maisemat. Taiteilija käyttää paljon kultaa, joten luulin ensin yhden maalauksen kuvaavan joulukuusta. Maalaukset ovat mystisiä ja kauniitakin.  Jos jonkun maalauksista ripustaisi olohuoneeseen, se veisi koko asunnon. 

Eräs 10 000 euron maalaus oli myyty. Kysyin, että kenelle, mutta sitä ei kerrottu.  En muistanut ottaa näyttelystä yhtään kuvaa. 

Hain eilen avaimen Mältinrannan uimahuoneelle ja käväisin samalla uimassa (veden lämpötila 16.2).  

Sosiaalinen erakko

Olemme siirtyneet aikaan, jolloin pukeutuminen on kaikkeen mahdolliseen varautumista tai arpapeliä. Ennen ulos menemistä kurkin ikkunasta, millaisiin asuihin kaupunkini asukkaat ovat pukeutuneet. Silti kärsin usein vääristä vaatevalinnoista. 

Olen vähän toipunut hylsystä ja suunnittelen tänään meneväni elokuviin. Samaa suunnittelin eilenkin ja toissapäivänä, mutta en saanut aikaiseksi.  Nyt ostin lipun valmiiksi, joten on pakko mennä. Pelkään aina, että minusta tulee erakko. Siskoni ei pitänyt sitä realistisena uhkana. 

Kävin eilen uimassa (16.8 astetta). Nautin nykyään tosi paljon luonnonvesissä uimisesta, vaikka uimapaikkani onkin varsin urbaani. Vesi tuntuu jotenkin pehmeämmältä ja näyttää kauniimmalta kuin uimahallissa. 

Joku väitti, että uimahuoneen avaimet ovat loppuneet, toivottavasti saan omani, sillä olen jo maksanut avaimesta.  

Jokaisessa lehdessä kirjoitettiin jossain vaiheessa Johanna Vuoksenmaan uintiharrastuksesta. Hän oli uinut vähintään viidessäsadassa järvessä.  Vuoksenmaan uimisista kirjoitettiin ainakin Avussa, Kotiliedessä, Suomen kuvalehdessä, Helsingin sanomissa, Maaseudun tulevaisuudessa, Kodin kuvalehdessä, Kirkko ja koti ja Voi hyvin lehdissä

Hengissä ollaan. Tulkaa tekemään haastattelu uintiharrastuksestani.  

Kuvitukseksi valitsin ottamani kännykkäkuvan. 

Kohti uusia pettymyksiä!

Sain vihdoin päätöksen, jota olin odottanut toiveikkaana, sillä olihan kustannustoimittaja kehunut tekstiäni ja olin muokannut sitä hänen ohjeidensa mukaan. Päätös ei ollut toivomani ja nyt pitäisi yrittää nousta tästä kuopasta. Minua roikotettiin pitkään toivon narussa ja sitten se naru katkaistiin.

On olemassa hoitokeinoja. Aion kokeilla uimista. Ehkä kävelemistä. Pullakahveja. Mahdollisesti menen elokuviin, jos keksin jotain katsomisen arvoista. Ehkä vaivun itsesääliin ja ostan irtokarkkeja.

Luen tällä hetkellä yhdysvaltalaisen Jo Ann Beardin novelleja/ esseitä, jotka ammentavat kirjailijan omasta elämästä. Rakastan teosta Juhlapäiviä ja aion lukea sen heti uudestaan, kunhan olen ensin päässyt kirjan loppuun. En keksi näin äkkiä yhtään suomalaista kirjailijaa, joka kirjoittaisi samaan tapaan. Beard on syntynyt 1955. Huomaa, että hänellä on elämää takanaan. On mistä kirjoittaa ja taitoa kirjoittaa.

Lähetimme aikoinaan ensimmäisen kirjoittamani lääketieteellisen artikkelin yhdysvaltalaiseen oman suppean alani lehteen, joka oli sillä hetkellä maailman arvostetuin. Lehden arvoa mitataan Impact Factorilla, joka saadaan jollain kaavalla siitä, miten usein lehden juttuja referoidaan. 

Olin hyvin toiveikas. Vastaus viipyi harvinaisen pitkään ja moni sanoi, että se on hyvä merkki. No ei ollut. Tuntui raskaalta palata muokkaamaan artikkelia ja lähettämään sitä seuraavaan lääketieteelliseen julkaisuun, joka ei ollut sekään huono. 

Kun se sitten kelpasi, ei ilo ollutkaan yhtä suuri kuin se pettymys siitä ensimmäisestä epäonnistumisesta. 

Hyvä puoli tämän hetkisessä tilanteessani on se, että sain vihdoin nukuttua, sillä enää ei tarvitse jännittää miten käy.  Eihän tässä auta kuin rynnätä kohti uusia pettymyksiä!

 

Puuttuvat haaveet

Ensin tärkein: uimaveden lämpötila oli tänään 17 astetta. Eilen se oli kuulemma 17.3 astetta.

Vietin pari päivää ystävän mökillä, uimme ja saunoimme. Yöllä pelotti mennä pissalle, sillä oli  sysipimeää ja möröt vaanivat pensaikoissa. Kaupungissa ei ole koskaan täysin pimeää. Käytin otsalamppua, joka teki valokiilan ulkopuolelle jäävästä mustasta alueesta vielä pelottavamman. 

Juotiin viiniä ja pohdittiin, onko meillä itseämme koskevia haaveita. Oli vaikea keksiä mitään. Sitten ystävä sanoi, että hän haluaisi osata soittaa pianoa, mutta ei viitsisi harjoitella. Minä taas haluaisin käydä Japanissa, mutta en kuitenkaan saattaisi matkustaa sinne, sillä se on niin vaivalloista. 

Kävimme samalla reissulla Porissa. Anteeksi porilaiset, mutta teidän murteenne kuulostaa sulottomalta. 

Porista saa fiksusta kahvilasta kaksi kahvia ja korvapuustia alle kympillä. Kaupungissa on kaunis puistokatu, jonka keskelle on istutettu kukkia. Reposaari on omaleimainen kaupunginosa. Meri on minulle aina vähän eksoottinen näky. 

Satakunnan museoon oli rakennettu Teemu Muurimäen suunnittelemien iltapukujen näyttely. Ne puvut olivat suorastaan taidetta. Jokainen puku oli täysin erilainen. Näyttelyä varten tehdyllä videolla Muurimäki sanoi, ettei iltapukujen suunnittelijalla olisi Suomessa töitä ilman Linnan juhlia. Puvuista tehdään ensin harjoitteluversio halvasta kankaasta ja sitten vasta se varsinainen kaunis kolttu, joka imartelee käyttäjän vartaloa. Tässä kohdassa tulee FingerPORI mieleen. 

Ex-appeni, joka oli vaatturi ja mallimestari, teki minulle aikoinaan iltapuvun. Lainasin sitä yhdelle kaverille promootioon ja mekolle kaatui jotakin. Iltapukua ei saatu puhdistettua. Ei harmita, sillä ei se vaate mahtuisi minulle enää. Puku oli sinistä samettia ja hyvin yksinkertainen ja kaunis.

Uimahuone

Uin viime viikolla Mältinrannan uimarannalla neljä kertaa ja olen ostanut avaimen uimahuoneeseen, mutta en ole vielä saanut sitä. Avaimia jaetaan kerran viikossa. Kävin kuntosalikaverin kanssa tutustumassa kyseiseen rakennukseen. 

Uimahuoneella noudatetaan kirjoittamattomia sääntöjä, jotka kaikki tietävät. Nimi sutaistaan kävijävihkoon. Takahuoneen mittarista luetaan veden lämpötila ja siitä keskustellaan. Lattialle levitetään pikkupyyhe, jolla seistään. Puetaan uikkarit ja otetaan isompi pyyhe kainaloon ja poistutaan rakennuksesta. Pyyhe ripustetaan naulakkoon, joka sijaitsee veteen johtavien portaiden vieressä. Muovisandaalit potkaistaan jaloista. Astellaan veteen epäröimättä. Keskustellaan muiden uimareiden kanssa veden lämpötilasta. 

Viimeksi eräs iäkäs mies näytti huonohappiselta, mutta kyllä hän selvisi. Onneksi miehellä oli vesijuoksuvyö, joten hän pysyisi pinnalla, vaikka jotain tapahtuisi. Ei tarvitsisi naarata vedenpinnan alta. Joku kysyi mieheltä, käykö hän usein uimassa. Ei käy. Vain kerran päivässä.

Entäpä jos kaikilta uimareilta vaadittaisiin se kirkkaanvärinen kelluva ilmatäyteinen juttu, jota triatlonistit vetävät perässään uidessaan.

Uinnin jälkeen palataan uimahuoneeseen, pestään uimapuku lavuaarissa ja keskustellaan veden lämpötilasta (sopiva). Puetaan päälle ja jatketaan päivää/ iltaa.  Hyvästellään.

Kuvassa (itse otin) näkyy uimahuoneen takaseinä.  

 

Aika venyy

Minua ahdistaa erään tiedon saamisen siirtyminen toistuvasti muutamalla viikolla eteenpäin. Hoidan ahdistustani kävelemällä, kuntosalilla, viileähkössä vedessä uimalla ja puhumalla pitkiä puheluita. Puhun aina kun joku jaksaa kuunnella.  Nykyään monella on "kiire".  Alkoholiakin olen joskus kokeillut, mutta se toimii huonosti.  Tietoa vartoessa kesä on tuntunut kuluvan hitaasti, joka lienee odottamisen ainoa hyvä puoli. Kuukausi tuntuu kolmelta kuukaudelta. Aika venyy. 

Olin tilaisuudessa, jossa eräs nainen sanoi, että pitää manifestoida asioita, jolloin alkaa hiljalleen tehdä tekoja, jotka vievät tavoitetta kohti. Minusta taas tuntuu, että moni hyvä asia elämässäni on liittynyt siihen, että olen päätynyt itseäni fiksumpien ihmisten seuraan.  

Pidimme eilen ystäväparikunnan kanssa "Teams- palaverin". Tuntui mukavalta, mutta onhan se erilaista kuin tapaaminen. Joku puheen rytmissä rikkoutuu. Joutuu tsemppaamaan enemmän kuin livenä, vaikka olemme tunteneet toisemme vuosien ajan. Ehkä se vaatii vielä harjoittelua. 

Yritin äsken lenkkeillä, mutta käyttämäni reitti Pyynikille oli tukittu aidoilla. Kyllä ärsytti. Ei minun tietäni saa anastaa.  Teki mieli mennä urputtamaan aitaa pystyttäville tyypeille, vaikka ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. 

Join sen sijaan kahvit Laukontorilla.