Kirjailija Päivi Haanpää kertoi joskus somessa keräävänsä jokaisesta hylsystä (kyse oli apurahahylsyistä) yhden leiman hylsykorttiin. Kun kortti tulee täyteen hän saa jonkun palkinnon.
Minä kokoan hylsykorttiini kustantamojen lähettämiä hylsyjä. Sain eilen toisen leiman. En ilahtunut leimasta. Kun saan kortin täyteen syön jäätelön, pääsen Särkänniemeen tai nautin viinilasillisen. Hylsy vaikkakin ystävällinen ja kannustava, peräti kehuvakin on hylsy kuitenkin. Kyllähän se itketti, vaikka en missään vaiheessa uskonut, että käsikirjoitukseni menisi läpi tuohon suureen arvokkaaseen kustantamoon. Epäilen hylsyn lempeyden liittyvän siihen, että sen lähettäjä oli ystäväni kustannustoimittaja.
Minusta tuntuu, etteivät ne kolme kirjaa, jotka minulta on julkaistu, menisi enää läpi siitä tiheästä seulasta, jolla erotetaan myyvät ja palkitut kirjailijat meistä tarpeettomista nysvääjistä.
Näyttelijä, ohjaaja ja näytelmäkirjailija Lea Klemola kertoi Hesarin 60-vuotishaastattelussa kuinka kirjoittaminen vei hänet ylivireystilaan, tuli rytmihäiriöitä ja yöunet menivät. Hänelle aloitetiin mielialalääkitys. Lehdessä hän kuvaa lääkityksen vaikutusta fantastiseksi, sillä hänelle ei tullut sen aikana yhtään ainutta ideaa. "Se oli muistutus siitä, että ilman kirjoittamista voi elää."
En vertaile itseäni lahjakkaaseen Lea Klemolaan. Ihailen hänen töitään.
Viime päivinä olen miettinyt sitä 80-vuotiasta lääkäriä, joka on säilönyt kaksi luonnollisen kuoleman kuollutta omaistaan pakastamalla. Hänellä oli kai jotain hautausbisnestäkin, eihän hän muuten niitä ruumiita olisi saanut itselleen. Aikuisen ihmisen pakastaminen vaatiin melko suuren tilankin. Minulle on painunut mieleen lapsuudessani näkemäni televisio-ohjelma, jossa pakastimesta löytyy näyttelijä Ossi Ahlapuron näyttelemän roolihenkilön huurteinen ruumis. Olen sen jälkeen vähän pelännyt arkkupakastimia.
Kuva on Nokialta, eikä liity aiheeseen mitenkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti