Näin eilen Klaus Härön elokuvan Rakkaani merikapteeni. Odotukset olivat korkealla, sillä elokuva sai Hesarin arvostelijalta neljä tähteä.
Elokuvaan oli palkattu erinomaiset brittinäyttelijät ja maisemat olivat upeita kuin television brittisarjoissa. Meri myrskysi ja entisen merikapteenin talo törrötti yksinäisellä, tuulisella paikalla. Ihmisillä oli brittityyliin liian vähän vaatteita päällään.
Tarinassa entinen merikapteeni Howard (James Cosmo) asustaa yksinään ja hänen tyttärensä Grace (joka on muuten sairaanhoitaja ja jota näyttelee Caterine Walker) yrittää huolehtia äkäisestä ukosta. Gracella on ongelmia itsensä kanssa, hän käy vastentahtoisesti jossain naisten ryhmäterapiassa ja avioliitto vetelee viimeisiään.
Kun Howard alkaa hukkua sotkuihinsa, palkkaa Grace miehelle taloudenhoitajan, Annien (Brid Brennan). Alun lyhyen kiukuttelun jälkeen Howard ja Annie rakastuvat toisiinsa. Howard nousee nojatuolistaan ja Annien sukulaiset pyörivät nurkissa, eikä Grace pidä siitä. Menneisyyden traumat paljastuvat.
Lähdin elokuviin suurin odotuksin. Rakkaani merikapteeni näytti hyvin epäsuomalaiselta, enemmänkin brittielokuvalta. Näyttelijät olivat erinomaisia. Ihanaa, että käsiteltiin vanhempien ihmisten rakkautta. Juoni oli aika arvattava, mutta eikö usein ole niin.
Mielestäni elokuvasta puuttui jokin omaperäinen, taika, joka oikein hyvissä elokuvissa on. En osaa tätä selittää. Minun olisi pitänyt rakastaa elokuvaa, mutta en kuitenkaan rakastanut. Kuulin kuinka lähelläni istuvat naiset kehuivat elokuvaa ihanaksi.
4 kommenttia:
Kävin myös katsomassa tämän ja pidin osittain.
Musiikki oli tässä kauhean osoittelevaa. Aina kun valkokankaalle aukeni iso maisema ja ihminen siinä maisemassa tunteiden valtaamana, niin musiikki alkoi vyöryä ja pauhata pateettisena.
Härön elokuvista pidän Miekkailijaa parhaana. Siinä oli kaikki kohdallaan eikä mikään häirinnyt ja tarina oli hyvin koskettava.
Elokuva oli pinnallisesti siisti ja hyvä, mutta jollain tavalla se ei koskettanut minua tarpeeksi. Joskus rosoisuus ja keskeneräisyys voi olla mielenkiintoisempaa kuin tämä, jossa kaikki oli periaatteessa kohdallaan. Kuten tuossa kirjoitin, odotukset olivat suuret, ehkä jos olisin mennyt elokuvateatteriin ilman noita ennakkokäsityksiä, olisin pitänyt enemmän. Gracen hahmo hämmensi minua, vaikka kaipa minussakin on annos Gracea. Annie taas oli niin hyvä ihminen. Howard oli sopivan ristiriitainen ja fyysisestikin suuri hahmo.
Parin arvion jälkeen olin jo päätellyt, että tätä en mene katsomaan. Liian hyvät, enkelimäiset hahmot ovat usein paitsi epäuskottavia myös tosikkoja, hymyilystä huolimatta. Dramaattinen ja päälle kaatuva musiikki on kamalaa ja vielä kauheampaa nykyisillä tehokkailla äänentoistosysteemeillä.
Olisiko niin, että elokuva on kaupallisesti laskelmoiva? Tehdäänpä vaihteeksi jotain vähän varttuneemmalle, romantiikan nälkäiselle (naispuoliselle) kohdeyleisölle?
Useimpiin katsojiin se tuntuu kuitenkin uppoavan kuin häkä. Ja hyvä niin, onhan oikein ja kohtuullista, että rahoilleen saa mielestään vastinetta.
Lähetä kommentti