.jpg)
Olen nähnyt Reko Lundánin kirjoittaman näytelmän Aina joku eksyy 90-luvulla KOM-teatterin esityksenä ja kirjailijan itsensä ohjaamana ja nyt Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä.
Ihailin Reko Lundánia (1969-2006), joka oli näytelmäkirjailija, ohjaaja ja kirjoitti romaanejakin ja sai useita palkintoja. Hän kuoli aivokasvaimeen 37-vuotiaana ja kirjoitti sairastaessaan itkettävän kirjan Viikkoja kuukausia yhdessä vaimonsa Tina Lundánin kanssa.
Aina joku eksyy kertoo Hannasta ja hänen kaksoslapsistaan Akista ja Liisasta. Tarinassa on pitkä aikajana, tässä Tampereen teatterin versiossa päästiin vuoteen 2025 saakka. Hannan elämää seurataan lapsuudesta sairaalan vuodeosastolle, johon hän on joutunut aivoverenvuodon takia ja menettänyt muistinsa. Esitys alkaa siitä, kun Aki soittaa Liisalle ja kertoo Hannan joutuneen sairaalaan. Käy ilmi, että Liisa on sanonut irti suhteen äitiinsä, mutta Aki on säilynyt alkoholistiäidin elämässä.
Reko Lundán yhdistää taitavasti traagisen ja koomisen. Hän katsoo ihmistä hyväksyvästi ja anteeksiannolla. Ei Hannallakaan ole ollut helppo elämä, häntä voi ymmärtää, hän menetti varhain äitinsä ja tuli äidiksi vain 18-vuotiaana. Muistiongelmaisenakin Hanna on välillä hyvinkin terävä.
En oikein pitänyt mustalla taustalla heijastetuista numeroista, joilla kerrottiin missä ajassa mentiin, vaikka olihan se informatiivistakin. Kuusikymppisen (en ole varma iästä) Hannan ja hänen aikuisten lastensa väliset kohtaukset näytettiin videolta. Oliko se tarpeen? Tuntui jotenkin hienolta, kun lopussa kaikki esiintyivät ihan livenä. Toki Hanna aina välillä ilmaantui lavalle rollaattoreineen. Alkuun tuntui vähän sekavalta, kun ihmisiä tuli niin paljon ja liikuttiin eri aikatasoissa, mutta kun asiat selkenivät nautin näytelmästä. Pidin nuoren Jaakko Kiljusen ohjauksesta, vaikka niitä videoita epäilinkin.
Mari Turunen vanhana Hannana oli tuttuun tapaansa hyvä ja Ilona Karppelin (Näty) näytteli nuorta Hannaa raikkaasti. Pidin kovasti Kai Vaineen Akista.
Aina joku eksyy ei tuntunut nolon 90-lukulaiselta vaan tuoreelta ja koskettavalta. Näytelmällä on hieno nimi, joka liittyy suunnistamiseen ja elämään yleensä. Nimien keksiminen on nimittäin vaikeaa.
Kuvassa: Matti Hakulinen, Vili Saarela, Ilona Karppelin, Mari Turunen, Katriina Lilienkampf
Kuva: Heikki Järvinen Tampereen teatteri
2 kommenttia:
Minä myös olen nähnyt Komin esityksen. Se oli kiertue-esitys Kuhmo-talon lavalla. Alku oli hauska: näyttelijät hölkkäsivät lavan edestä ympäri samalla kun yleisöä lappasi sisään. Oli katseltavaa heti alusta asti ja voi virittäytyä näytelmään.
Lundánin muista näytelmistä olen nähnyt ainakin Teillä ei ollut nimiä, erittäin koskettava sekin.
Kyllä tässäkin juostiin, mutta näytelmä ei käynnistynyt juoksulla. Tässä hiihdettiinkin. Hauskaa miten pienin keinoin teatterissa saadaan aikaiseksi uskottavat hiihtokilpailut.
Hyvä teksti on kestänyt aikaa. Minä jopa varasin näytelmätekstin kirjastosta.
Minusta on tullut vähän videoiden vastustaja, jossain vaiheessa niitä käytettiin teatterissa tosi paljon, nyt se villitys on tosin vähentynyt.
Lähetä kommentti