Kirjaston kahvilassa ei voi välttyä kuulemasta mistä viereisessä pöydässä puhutaan. Halusi tai ei. Minä ainakin haluan.
Kaksi nuorta naista keskusteli ystävyyssuhteista. He käyttivät ystävistään salanimiä. Toinen valitti kuinka L ja Punapää avautuivat hänelle ongelmistaan, eikä hän jaksaisi kuunnella heidän murheitaan puhelimessa. "Käske heidän mennä terapiaan" toinen neuvoi "He käyvät jo terapiassa" toinen vastasi.
Äänestin vaaleissa ennakkoon. Hämeenkadulla kaikki yrittävät edelleen tarjota minulle vaalimainoksia, joka oli siis aika turhaa. Kieltäydyn kohteliaasti. Voitaisiinko äänestyspaikalla myydä pinssejä, joissa lukisi "Olen jo äänestänyt".
Oli vaikea valita sopivaa ehdokasta. En voinut äänestää hallituspuolueiden ehdokkaita, koska hallitus haluaa lahjoittaa rahaa yksityiseen terveydenhuoltoon. Lääkäriliittokaan ei pidä sitä järkevänä. Nykyisenä kirjailijana (kaipa voin kutsua itseäni kirjailijaksi, sillä olen Kirjailijaliiton jäsen) vierastan päättäjien kulttuurikielteistä meininkiä. No tässä ei äänestetä hallituksesta, mutta kuitenkin.
Moni on suosittanut Johan Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimysten lukemista, sillä kirjoitin blogiin Petri Tammisen romaanista Sinua sinua. Molemmissa kirjoissa nuori mies rakastuu. Metso-kirjaston varastossa on ollut yksi kappale kyseistä teosta, mutta se on tällä hetkellä lainassa.
Johan Wolfgan von Goethen nimikin viittaa johonkin itselleni liian ylevään. Epäilen, etten vaihda Petri Tammista Goetheen.
4 kommenttia:
Minulle tuotti suurta iloa kuunnella ihmisten keskusteluja pääkaupunkiseudun lähijunassa aikanaan, kuin olisi elokuvissa ollut. Jotkut alkoholisoituneista kansalaisista olivat yllättävän rikkaita kielen käytössään, rentoa salan säilää tuli rennossa tilassa, parhaimmillaan piti naurua pidätellä.
Vielä Goethesta.
Ainakaan hänen varhaistuotannossaan ei ole mitään ylevää: hänhän oli suorastaan oman aikansa "nuori vihainen mies"!
Se, jaksaako nykylukija tätä saksalaisen Sturm und Drang-romantiikan ylenmääräistä ja monisanaista tunnevellontaa, onkin jo toinen juttu. Itse luin Wertherin joskus kauan kauan sitten lukiolaisena ja silloin tällaiseen ah, niin onnettomaan rakkaustarinaan samastui kyllä ihan täpöllä. Jotenkin luulen, että enää en itkisi yhtä vuolaasti - jos itkisin ollenkaan.
Osa nuoruuden suosikeista säilyy läpi elämän, osaa ei ehkä kannata lukea uudelleen. Sama pätee myös elokuviin.
Yleensä ei kannata tarttua nuoruuden suosikkikirjoihin, mutta joistakin lastenkirjoista olen nauttinut edelleen. Opiskeluaikana pidin kovasti elokuvasta Alice's Restaurant ja kun se jossain vaiheessa tuli televisiosta, se oli suuri pettymys.
Ihmisten juttuja on hauska kuunnella!
Lähetä kommentti