"Ei elämää kuin peltoa voi ylittää"

Kävin eilen 65 plus -lääkärissä. Vastustin koko uudistusta, minusta nekin rahat olisi pitänyt laittaa julkiseen terveydenhuoltoon. 

Pakko myöntää, että homma toimi. Sain lääkäriajan heti ilman jonkun portsarihoitajan puhelua. Menin vastaanotolle illalla klo 20. Lääkäri oli nuori ja näpsäkkä nainen. Keuhkokuvakin otettiin saman tien, kaikki tapahtui alle tunnissa.  Hupi maksoi yhteensä 70 euroa.

Minulla on tapana epäillä vähintään agressiivista laajalle levinnyttä syöpää. Kun sitten menen lääkäriin otan reippaan "Ei minulla varmaan yhtään mitään ole" -roolin. 

Olen lukenut Pirkko Saision romaania Ilmestyskirja, joka lienee autofiktiota, niin hyvin tapahtumat natsaavat siihen mitä lehdistä olemme saaneet kirjailijan elämästä lukea. Kirjaa on monin paikoin nautinto lukea. En niin hirveästi välittänyt alun "teatterijuoruilusta". Jouduin miettimään, että kuka tämäkin on, sillä ihmisistä käytettiin nimikirjaimia. Olivathan jotkut jutut lämpöisen humoristisia tai mustaa huumoria, josta nautin. 

Pidin syöpäsairauden hoidon kuvauksesta, joka tuntui rehelliseltä ja aidolta ja uskokaa tai älkää, hauskaltakin. Laitoin lappusia kirjaston kirjan sivujen väliin, että voin palata tiettyihin kohtiin. 

Hupaisaa, että Saisio siteeraa Boris Pasternakia ihan kuten toinen suosikkini Petri Tamminen:  

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää. 

Kuva: Taito Pirkanmaan ikkuna Tammerkosken rannalla.  

Kirjailijavartti

Youtubesta löytyy Pirkkalaiskirjailijoiden tuottama Kirjailijavartti. Videossa näytän kalmankalpealta (Kirjailijavartti löytyy tästä), vaikka sivelin naamaani etukäteen meikkivoidetta ja poskipunaa. 

Tekoälyä käytettiin promokuvan taustan yhtenäistämiseen. Samalla se pirulainen vaihtoi silmieni värin sinisestä ruskeaan, ripusti kaulaani pelottavan mustan sydämen, vahvisti hiuksiani ja siloitti naamaani. Tekoäly ei näytä olevan kovin häävi kampaaja. Sen vahvuudet lienevät muuallla. Epäaito kuvani on nähtävissä tuossa yläpuolella.

Kuva ei enää kerro enemmän kuin tuhat sanaa ja lisäksi se valehtelee niin, ettei sitä välttämättä heti huomaa. 

Tekoälyvihastani huolimatta tutkin terveysasioita AI:n avulla. Se lähestyi ongelmaa aivan kuten hyvä sisätautilääkäri tekisi. Tekoäly tulee muuttamaan lääkärin työtä, sillä vaikka lääkäri ei edes sitä käyttäisi, niin potilaat tulevat niin tekemään. 

Luen Pirkko Saision autofiktiivista romaania Ilmestyskirja, jossa hän kertoo sairastumisestaan syöpään. Samalla hän muistelee menneitä. Saisio kertoo ihailustaan K.K:ta kohtaan ja toisaalta K.K:n sairastumisesta dementiaan. Ei tarvitse olla suurikaan teatteritietäjä, että osaa nimetä K.K:n Kaisa Korhoseksi. Mietin, että onko tämä reilua.  Monet muutkin teatteri-ihmiset esiintyvät kirjassa sopivan huterasti naamioituina. 

Kirjan lukeminen on joka tapauksessa monin paikoin nautinto. 

 

Slow Fashion

Olen ommellut elämäni ensimmäisen mekon melkein valmiiksi. Kävin tänään pienessä nappiliikkeessä ostamassa mekkooni yhden hakasen (0.9 e). 

Punatakkinen asiakas ennen minua valitsi puuduttavan kauan ompelulankaa. Jonossa odotti myös nuorempi nainen, joka osti erivärisiä hapsunauhoja. Semmoinen olisi vinkeä hameen helmassa tai lampunvarjostimessa.  

Työssä ollessani en kestänyt ruokailijoita, jotka valitsivat pitkään ja hartaasti perunoita ja salaatinlehtiä noutopöydän laareista.

Kotitalossani tehtiin kuntoarvio, joka ei ollut kovin mairitteleva. Onhan toisaalta talolla ikää: Ensi vuonna tulee 90 vuotta täyteen. Taloon on joskus osunut pommikin. Kuntoarvioon kuului myös kuvia, yhden kuvan paikansin omaan kylppäriini. Kuva oli otettu hanasta ja tunnistin sen vieressä seisovan kipon, jossa säilytän meikkisiveltimiä ja muuta sälää. 

Ompelutyöstäni vielä: on pikamuotia, mutta mekkoni on slow fashionia, sen verran sen tekemiseen menee aikaa.  

 

Remonttinaiset

Tapetointiprojekti käynnistyi eilen. Kotiini saapui kaksi siististi pukeutunutta, suihkunraikasta nelikymppistä naista. He tutkivat olohuoneen seinät ja selittivät, mitä aikovat tehdä. Olen tottunut, että sisään kävelee rähjäinen tupakalta haiskahtava remonttireiska. Remonttireiska etsii aina talon isäntää, jolle voisi puhua. 

Olohuoneen yksi seinä on röpelöinen ja nyt se on hiottu ja tasoitettu. Tänään tapetoivat muut seinät, tasoitetun seinän pitää vielä kuivua. Työn jäljiltä on siistiä, eikä rojua ole ripoteltu ympäriinsä. Tikkaat on jätetty huoneen nurkkaan. 

Kävin kyselemässä taideliikkeestä taulukiskoa, ettei tarvitsisi porata uutta tapettia täyteen reikiä. Kiskoon voi ripustaa taulut siimoilla ja niiden paikkoja voi vaihtaa. Löytyisipä joku, joka osaisi asentaa sen taulukiskon siististi ja mielellään ripustaa taulut. Hänen olisi hyvä tietää jotain taulujen asettelemisesta. On paljon töitä, joissa tarvitsisin apua. 

Koen pientä häpeää siitä, etten tapetoi itse. Isä ja äiti aina tapetoivat. Isä oli kamalan äkäinen ja hommia tehtiin melkein yötä myöten. 

Samaan aikaan pesukone päätti lopettaa toimintansa. Yritin soittaa huoltofirmaan, mutta sain kuunnella aikani huonoa musiikkia.  Nettiasiointia suositeltiin muutenkin, joten laitoin firman nettijärjestelmän kautta viestiä, johon tuli illalla kyllä vastaus, huoltomiesviiveeksi ilmoitettiin puolitoista viikkoa.  

Toisesta firmasta vastattiin soittoon savon murteella, joka on aina plussaa. Muu kommunikaatio on tapahtunut yleiskielellä sähköisesti. Piti käydä netissä hyväksymässä huoltomiehen käyntiaika (pe klo 12-13). Sen jälkeen tuli tekstiviesti, että aika on +/- 1h (ei siis tunti vaan hour). Minulle tulee kiire. Ystävä sanoi, että pistä sinäkin joku tuollainen pikkulisä siihen aikaikkunaan. 

Näiden konehuoltotyyppien kanssa tuntee olevansa pahasti alakynnessä. 

Kuva on Galleria Saskian Kana-ryhmän näyttelystä. Ikävä kyllä en kirjoittanut taiteilijan nimeä ylös. 

 

Ihanaa päivää

Rosa Meriläinen kertoi Instassa, että Matti Vuori oli aikoinaan sanonut hänelle, ettei saa käyttää pieniä sanoja kuten kiva tai ihana, koska sillä tavoin pienentää itseäänkin. Eräs mies väitti minulle, etteivät miehet koskaan sano  ihana.  

Minulla ei ole juurikaan tapana käyttää ihanaa, joten minulla on jäljellä suuri ihanavarasto. 

Nappasin Kotuksen sivuilta  ihanan: erittäin kaunis t. miellyttävä, ihastuttava, hurmaava, lumoava, suloinen, viehättävä. 

Pitäisikö ihanan sijaan sanoa fantastinen kuten Esa Saarinen tekee. Hänellekin ihana on ihan liian pieni sana.

Eräs puolituttu nainen paheksui aikaamme: Hänen mielestään lemmikkieläimen kuolemaa ei pitäisi surra yhtä paljon kuin ihmisen kuolemaa.

Lemmikkieläimen kuolema raportoidaan nykyään somessakin ja surullisen ilmoituksen perään kertyy monta osanottoa ja sydäntä. 

Ymmärrän, että hyvin läheisen ihmisen kuolema on valtavan surun paikka, eikä sureminen lopu koskaan. Sitä ei voi verrata hamsterin kuolemaan. 

Suhde koiraan tai kissaan on ongelmattomampi kuin vaikkapa omiin vanhempiin ja siksi kuoleman sureminen on yksinkertaisempaa. Eläinsuhteeseen ei yleensä liity syyllisyyttä, vihaa tai häpeää. 

Minusta lemmikkieläintäkin saa surra oman tarpeensa mukaan, eikä se ole keneltäkään pois. 

Kuva Heidi Mäkinen, Antero Kahilan maalaus Ylösnousemuksia 4,  Galleria Mältinranta. 

 

Mekkoni menee illallisille

 

Nääshallilla käy mies, joka pukeutuu treenatessaan paitaan, jossa lukee Rahola. Viimeksi Rahola-mies kaiveli nenäänsä treenin aikana. Myöhemmin hän otti käsipaperin, roikotti sitä kymmenen sentin päässä nenästään, painoi toisen sieraimen sormellaan tukkoon ja puhalsi toisen läpi useaan kertaan. Ei tullut mieleen mennä huomauttamaan asiasta. 

Kirjoittaa uskallan, sillä epäilen, ettei Rahola-mies lue blogiani. 

Eurokankaassa saa leikkautettua pyjamahousutyyppiset housut kymmenen euron hintaan. Kangas on hankittava kyseisestä liikkeestä. Ostin hyvin ohutta punaista samettia ja ompelin itselleni housut. Viimeiset siksakit vetäisin tänä aamuna klo 7.30. Naapurit varmasti ilahtuivat. Kävin uusissa housuissani lounaalla. 

Eräs kirjailija lainaa mekkoani WSOY:n säätiön kirjalijaillallisille. Melkein kuin itse pääsisin valkoliinaisen pöydän ääreen keskustelemaan henkeviä. 

Heli Laaksonen on ilmoittanut, ettei hän osallistu Helsingin kirjamessuille (syyksi hän mainitsee sen, ettei kirjailijoille makseta esiintymisestä, joka on ihan hyvä syy sekin). Minäkin ilmoitan, etten osallistu tänä vuonna kirjamessuille (minua ei ole kutsuttu esiintymään missään).   Saatatte aavistaa minussa pientä kateutta ja katkeruutta. Tässä kohtaa kuuluu sanoa, ettei se ole minulta pois, vaikka siltä ihan pikkuisen tuntuisikin.  

Aloita keskeltä

Uusimmassa Parnassossa  kirjotetaan performatiivisesta lukemisesta. Tarkoitukseen sopivat vaikeatajuiset klassikkokirjat. Lukeminen tapahtuu niin, että kaikki varmasti näkevät. Ehkä Parnassoakin voisi lukea performatiivisesti. 

Suomessa järjestettiin ensimmäiset performatiivisen lukemisen SM -kisat huhtikuussa. Ne pidettiin Rosebud -kirjakaupan syrjäyttäneessä ruotsalaisessa Rusta-halpakaupassa. Kilpailun voitti Miki Liukkoseksi pukeutunut Oxi Koskelainen, joka luki Miki Liukkosen romaania Elämä: Esipuhe. Olisiko oikea Liukkonen lukenut tilaisuudessa omaa romaaniaan? Ehkä hänen käsissään olisi ollut joku David Foster Wallacen romaani.

Kanadalainen Anne Carson sai kirjallisuuden Nobelin. Kuulin somessa lyhyen pätkän hänen vanhaa haastatteluaan, jossa häneltä kysyttiin, mitä tämän vuoden kirjaa hän suosittelisi. Hän vastasi, ettei lue uusia kirjoja vaan 500 vuotta eKr. kirjoitettuja teoksia. Häneltä kysyttiin myös, mikä on tärkein kirjoitusneuvo, jonka hän on saanut. Carson sanoi, ettei tarvitse kenenkään neuvoja. Kun häneltä kysyttiin minkä neuvon hän antaisi kirjoittajille, hän kehotti aloittamaan keskeltä.  Ryhdyin pohtimaan, että mitä hän tarkoitti. Aloitan nimittäin aina alusta ja etenen loppua kohti sivuilleni vilkuilematta. 

En ole lukenut Carsonin kirjoja. Onhan valinta hieno asia pienen Poesia-kustantamon kannalta. 

Naputtelen tätä Cafe Metsossa ja äsken eräs kirjailija kävi juttelemassa. Pahoitteli, jos häiritsi.  Arveli, että kirjoitin juuri maailmankirjallisuutta (vitsi, vitsi).  Hän tietää hyvin minkälaisia juttuja kirjoitan. 

Jos näen jonkun lukevan kirjaa, minua kiinnostaa, mitä hän lukee. Harvoin enää näkee julkilukemista.  Minulle on yhdentekevää, mitä ihminen puhelimellaan tekee.  

Kuva on otettu Finlaysonin palatsin pihalta. 

Italian presidentti

Olin kivoilla synttäreillä. Oli ruokaa, juomaa, mukavia ihmisiä ja bändi. 

Pidettiin puuduttavia puheita. Pöydässämme mietittiin, että miten synttäripuheet eroavat hautajaispuheista. Eivät juuri mitenkään. Puheiden viisasta ja lempeää olentoa ei ole olemassakaan, sillä kukaan ei voi olla täydellinen.  

Youtubessa on julkaistu Pirkkalaiskirjailijoiden lyhyitä puheenvuoroja otsikolla Kirjailijavartti. Minun vuoroni on muistaakseni 24.10. En muista, mitä tuli sanottua, sillä videoinnista on jo aikaa. Stressaa. Ei niitä tosin kukaan katso. 

Jostain syystä puhujat näyttävät videoilla siltä kuin heidän hemoglobiininsa olisi neljänkymmenen kieppeissä. Kalmankalpeilta. 

Näin eilen Paolo Sorrentinon elokuvan La Grazia (tarkoittaa suomeksi armoa). Elokuva kertoo kuvitteellisesta Italian presidentistä Mariano de Santiksesta, jota näyttelee loistava Toni Servillo. Presidentillä on puoli vuotta kautta jäljellä ja hänen pitäisi päättää allekirjoittaako hän eutanasialain sekä ratkaista pari armahdusanomusta. 

De Santis kaipaa kuollutta vaimoaan, eikä ole päässyt irti siitä, että vaimo petti häntä neljäkymmentä vuotta sitten. Presidentti käy tyttäreltään salaa tupakalla (toinen keuhko on jo poistettu, ehkä syövän takia). 

Pidän yllätyksistä, mutta vain elokuvissa. La Craziassa musiikki yllättää. Ja välillä presidentti leijuu painottomassa tilassa avaruusasemalla. Tykkään siitäkin, että paavi on musta mies. 

La Grazia on hieno elokuva vanhenemisesta ja vallasta. Elokuvassa on erikoinen kohtaus, jossa iäkäs Portugalin presidentti joutuu hirmumyrskyn riepottelemaksi tullessaan tapaamaan Mariano de Santasta.  Tuuli repii punaista mattoa, sataa vettä ja rakeita. Turvamiehen sateenvarjo kääntyy nurin.

Mietin,  kuka onkaan Italian presidentti (hänen nimensä on Sergio Mattarella). Tuntuu, etten ole koskaan kuullutkaan hänestä.  

 

Ällöttävä koiranpentu

Istuin Metso-kirjaston kahvilassa juomassa teetä ja kirjoittamassa tai teeskentelemässä itselleni, että saan muka jotain aikaiseksi. Kirjoittelen usein Cafe Metsossa, oikeastaan useammin kuin kirjaston hiljaisissa tiloissa.  Tarkkailen asiakastilannetta ja kun pöydät alkavat täyttyä, lähden pois. 

Iäkäs nainen istui viereisessä pöydässä kahvikuppinsa kanssa, kunnes ponkaisi pystyyn ja hävisi jonnekin. Hän oli unohtanut rollaattorinsa tai rollinsa, kuten hän apuvälinettä nimitti, kirjaston lukusaliin. Naisen ystävätär istui samaan pöytään ja kertoi unohtavansa keppinsä milloin mihinkin. Minäkin olen hukannut lukuisia sateenvarjoja. Toivottavasti en tule lähivuosina tarvitsemaan apuvälineitä.

Kaupunki kilpailutti kirjaston kahvilapalvelut ja kilpailutuksen voitti kansainvälinen pörssiyhtiö.  Yli 10 000 ihmistä on allekirjoittanut adressin nykyisen yrittäjän puolesta. Juttelin kahvilan pomon kanssa tilanteesta ja minua alkoi itkettää. Minä kun en itkenyt edes äitini hautajaisissa. 

Kävin eilen G Livelabissa kuuntelemassa yhdysvaltalaista laulajaa Becca Stevensiä ja UMOa. Stevens lauloi säveltämiään ja sanoittamiaan biisejä ja soitti akustista ja sähkökitaraa sekä ukulelea. UMO on melko suuri kokoonpano, jossa soittaa mustiin pukuihin pukeutuneita ilmeettömiä miehiä. Ei yhtään naismuusikkoa. Tykkäsin kyllä keikasta. 

Vieressäni istui mies, joka oli kuullut solistin laulavan Snarky Puppy -nimisen bändin kanssa. Mies oli bändin fani ja hänellä oli Snarky Puppy -paita yllään. Bändin nimi on suomeksi Ällöttävä (koiran)pentu (korjatkaa, jos teillä on parempaa tietoa asiasta).  Ällöttävä koiranpentu soittaa jatsia. 

Kävin G Livelabin vessassa ja eräs mies kuiskasi minulle "Tämä on miesten vessa". Ei muuten ollut, sillä siellä on yhteinen vessa miehille ja naisille. Vessaan kuuluu erillinen pisuaaripuoli, joka oli tällä kertaa suljettu. Miehetkin pääsivät jonottamaan. 

Istuin eturivissä ja pelkäsin kuuloni puolesta. Kävin ostamassa narikasta korvatulpat kahdella eurolla.  

Toisinaan tekee hyvää poistua omasta kodistaan.

Vasemmalla kädellä

Sara Hildenillä on esillä newyorkilaisen  Martha Diamondin (1944-2023) maalauksia. Taiteilija taisi asua koko ikänsä New Yorkin Boweryllä (Bowery on katu Manhattanilla, jos joku ei sitä tiedä). Monet maalaukset kuvaavat pilvenpiirtäjiä. Kookkaat työt ovat värikkäitä, ja maalauksissa voi nähdä liikettä, vaikka pilvenpiirtäjät törröttävät paikoillaan. 

Opin näyttelystä, että oikeakätinen Diamond suti öljyväriä kankaalle vasemmalla kädellään. Minunkin pitäisi kirjoittaa "vasemmalla kädellä", pitäisi uskaltaa epäonnistua. Olen usein onnistunut epäonnistumaan, vaikka pelkään epäonnistumista. Pitäisi lopettaa pelkääminen. Miten se tapahtuu?

Tilasin tapetit olohuoneen seiniä varten. Nyt jännittää. Ehkä olohuoneesta tulee kamala. Tapeteissa on eläinten kuvia. Entä jos menen yöllä olohuoneeseen ja pelästyn pupuja, kettuja ja hirviä. Tapetti ei eläinhahmoista huolimatta näytä lastenhuoneen tapetilta. On tapetissa puitakin. 

Luin Hesarista tuholaistorjujasta, joka toimii välillä lutikkasyöttinä. Nyt toimittaja vietti yön lutikoita houkuttelemassa. Lutikkasyötti nukkuu metallijalkaisesta askeettisessa sängyssä, jonka jalat seisovat kupeissa, joista lutikka ei pääse etenemään syötin kimppuun vaan jää kuppiin. Jos ansoihin ryömii lutikoita, voidaan päätellä, että torjuntatoimia on jatkettava. Ihmissyötti nukkuu makuupussissa, joka ei saa roikkua lattialla. Myöskään latauksessa olevaa puhelinta ei saa ottaa sänkyyn. 

Tuholaistorjuja sanoi, että luteeseen pitää suhtautua kuin hyttyseen, molemmat hyönteiset tarvitsevat veriateriansa. Pyydän anteeksi kauhunsekaista suhtautumistani luteisiin, vaikka hyttyset jotenkin hyväksyn. 

Isäni lapsuudessa perhe lähti talvipakkasella sukulaisreissulle ja talo jätettiin kylmilleen, jolloin epätoivotut eläinasukkaat kuolivat. Sitä voisi kutsua ekologiseksi tuholaistorjunnaksi.

Homeinen leipä ei paahtamalla parane

Moni tuntuu remontoivan kotiaan väsymättömästi. Vanhemmillani oli aikoinaan jatkuvasti joku kodinvaihtoprojekti tai pieni pintaremontti meneillään, jolleivat sitten rakentaneet uutta taloa tai mökkiä. 

Olen suunnitellut kylppäriremonttia monta vuotta ja suunnittelen edelleen. Taloon tulee lähivuosina putkiremontti, joten ehkä asialla ei ole kiirettä. Sen sijaan keksin, että olohuoneen voisi tapetoida. 

Kävin tapettikaupassa ja kannoin kotiini tapettimalleja, joita sovittelin seinälleni. Tapetit olivat somia, mutta taulut eivät oikein sovi kirjavalle taustalle. 

Kokeilin tapetin valintaan tekoälyä ja jälkeenpäin koin huonoa omatuntoa. AI kuluttaa suuret määrät energiaa ja pahentaa ilmastonmuutosta, vie työt ja tappaa luovuuden. Rakennetaan digikeskuksia ja kaadetaan metsää energiasyöppöjen laitosten alta.

Tavallaan tekoäyly toimi tässä tapettihommassa, mutta kun katsoin kuvia tarkemmin, se oli siirrellyt huonekalujani, siivonnut sohvapöydältä villapaitaneulomuksen, lisännyt pöydälle maljakon kukkineen ja palavan kynttilän. Se oli heitellyt sohvalle uusia tyynyjä ja kolmen euron kirppislöytöviltti oli vaihtunut shaaliin. Tekoäly oli tuunannut taulujani: lehtipuusta oli tullut kuusi (maalaus oli myös kaventunut ja siitä oli hävinnyt kaksi lintua), Kirsi Neuvosen grafiikanlehden alaston naishahmo oli liuennut näkymättömiin ja uusiakin tauluja tekoäly oli tehnyt. 

N kommentoi, että tekoälykuvat ovat aina kusenkeltaisia. Ainakin toistaiseksi tekoälykuvat erottaa aidoista.

Pelottavaa joka tapauksessa. 

Kuulin eilen uuden sanonnan: Homeinen leipä ei paahtamalla parane.  Aion ottaa sanonnan arkikäyttööni.

Kuva on luotu tekoälyllä, teksti on omaani, eikä siihen ole paljon älyä tarvittu. 

Ompelija

Olen laiminlyönyt blogiani ja keskittynyt ompelemiseen. Oikeasti pitäisi paneutua kaikenlaiseen kirjoittamiseen. Tekisi mieli kirjoittaa, mutta joku pidättelee minua. Kuiskuttelee korvaani ja kertoo muista tarjolla olevista aktiviteeteista.

Ostin ompelukoneen vältelläkseni kirjoittamista. Ompelukonekaupan nimi on Mansen tikki, sellainen vanhan ajan kivijalkaliike, sekoitus myymälää, huoltoa ja varastoa. Ei siellä varsinaisesti tyrkytetty konetta, ehkä näkivät, että tuo on jo koukussa, tarvitsee vain kiskaista vähän.  Myyjä ei yrittänyt vaikuttaa minuun lipevillä sanoilla. 

Kävin ensin aamupäivällä Mansen tikissä ja sitten ostin ompelukoneen iltapäivällä. Kone painoi 11 kg ja se oli pakattu pahvilaatikkoon. Myyjä veti ympärille nauhaa kuin lahjapakettiin ja sanoi, että saatoin kantaa konetta nauhoista. Huilasin kotimatkalla kymmenisen kertaa. Sisko kysyi, että miksi en tilannut taksia. Niin miksi? Minulle on jo lapsena opetettu, että taksilla kulkeminen on ylellisyyttä, mieluummin kannattaa teloa selkänsä. Naapurin mies kantoi laatikkoni portaita ylös. 

Ostin hamekankaan Eurokankaasta,  viskoosia ja polyesteriä, vaikka periaatteessa välttelen jälkimmäistä. Kangas purkautui leikkauspinnoistaan.  

Katselin kangaskaupassa himoiten villakangaspaloja, ehkä ompelen talvitakin. Tuskin kuitenkaan. 

Ompelu on kivaa, kaavat ovat saatanasta. Pyörittelin niitä ohuita, valtavia paperiarkkeja pitkään. Lopulta kangas päätyi vaatteeseen toisin päin kuin olin suunnitellut. Sain kuitenkin aikaiseksi yksinkertaisen kuminauhavyötäröisen hameen. Tietysti purin kaiken kertaalleen, sillä hameesta meinasi tulla valtava. Burdan kaavan mallinainen on mitoiltaan Barbie-tyyliä, äärimmäisen kapea vyötärö ja leveähkö lantio.  

Ilmoittauduin parin päivän ompelukurssille.  

Ostoksista vielä. Ostin Ratinan Jyskistä tyynyn. Myyjä kysyi onko minulla Y-tunnusta ja kysyin, että "Mitä?" "Oletko yrittäjä?" Mistäköhän nainen sellaista päätteli? Ostin siis yhden tyynyn, enkä kymmentä. 

Myrskyä luvassa

Istun junassa, joka hiljattain pysähtyi asemalle. Pysäkki osoittautui Lempääläksi. Vieressäni istuu mies, joka tuoksahtaa lievästi tupakalta ja voimakkaasti hajusteelta. Juna on puolityhjä. 

Olen pakannut vuorokauden reissulle tarvittavat romppeet pieneen reppuun. Pakkausprojekti oli saavutus, sillä tungin reppuun myös CPAP-laitteen. Toivottavasti säilyy ehjänä. 

Kodin kuvalehdessä kirjoitettiin nukkumisesta. Lehdessä eläkkeellä oleva balettitanssijatar sanoo käyttävänsä CPAP-laitetta vain kaksi tuntia yössä, sillä värkki jättää naamalle painauman, joka oikenee hitaasti ja  tekee hänet rumaksi.  

H on pakastanut pihlajanmarjoja, jotka ovat hänen mielestään hyviä ihan sellaisinaan tai muiden marjojen kanssa nautittuna. Luin Marttojen sivuilta, että marjojen happamuudessa on eroja. Onkohan parhaissa puissa paljon tilhiä tai rastaita? Olen maistanut nyt noin kahdenkymmenen pihlajan marjoja. Makuelämys on  samantapainen kuin vatsataudissa, kun vatsalaukku on typötyhjä, ja joutuu kakomaan pelkästään hapanta mahan sisältöä. 

Pihlajanmarjoissa on paljon kuituja ja C-vitamiinia. 

Olen menossa katsomaan Teatteri Sirkus Suosaloon Shakespearen Myrksyä. Olen nähnyt näytelmän Työviksen versiona 23. maaliskuuta 2019 (Linkki). Olen näköjään kiinnittänyt huomioita henkilöiden nimiin kuten Miranda ja Ariel, jotka olivat ainakin tuolloin potilastietojärjestelmän osia. Näytelmän henkilöiden nimet, Caliban, Sycorax, Trinculo, Ceres ja Juno, sopisivat lääkkeiden tuotenimiksi. 

Vieruskaverini kääri sätkän ja jäi junasta Tikkurilassa.

Kuva ei liity tekstiin, vaan on kuva vastamainoksesta, joita on esillä Metsossa. 

Keksikää nimi!

Näin Karin Pennasen dokumentin Päivien lumo (julisteesssa lumo on kirjoitettu isolla kirjaimella, englanniksi nimi on Days of Wonder), jossa dokumentaristi kertoo setänsä Markku Pennasen elämästä. Minusta Päivien lumo ei ole kovin onnistunut nimi tälle dokkarille. Onkohan nimeä ollut vaikea keksiä. Itse dokumentti on erinomainen. 

Kiinnostuin Päivien lumosta, sillä olin kuullut sitä kehuttavan, ja koska minäkin olen tyttönimeltäni Pennanen. Sana tyttönimi kuulostaa nykyään tunkkaiselta 50-luvun tradwife -hommalta. Meidän Pennaset ovat tuskin sukua elokuvan Pennasille. 

Markku Pennanen oli erikoinen henkilö. Hän oli Mensan testien perusteella huippuälykäs. M. Pennanen jätti lukion kesken, mutta pääsi Sibelius akatemiaan. Senkin hän lopetti. Seuraavaksi hän opiskeli Kuvataideakatemiassa ja hänen töitään valittiin nuorten taiteilijoiden näyttelyyn, josta hän veti jostain syystä taideteoksensa pois. Opiskelukin jäi kesken. 

Mies suunnitteli itselleen talon ja erakoitui omaan kotiinsa. 

Mitä M. Pennasesta olisi tullut, jos hän ei olisi ollut M. Pennanen? Ehkä hän ei olisi jakanut lehtiä aamuyöstä.

Kun Markku-setä kuoli, Karin Pennanen ryhtyi perkaamaan hänen kotiaan, josta löytyi valtava määrä pölyä, kuvataidetta, sävellyksiä, videoita, lehtileikkeitä ja M. Pennasen nauhoittamia puheluita. 

Materiaalista ei tullut pulaa. Seurasin selvitystyötä kun dekkaria.  

Elokuvassa pohditaan sellaisia kysymyksiä kuin miksi M.Pennanen jätti opinnot kesken, miksi hän erakoitui, miksi hän ei näyttänyt töitään kenellekään, miksi veljesten suhde oli ongelmallinen, entä isäsuhde, miksi M. Pennasta ei kutsuttu joulun viettoon K. Pennasen lapsuudenkotiin. 

Onko taiteilija taiteilija, jos kukaan ei pääse kuulemaan tai näkemään hänen töitään?  

Karin Pennanen ei olisi tehnyt tätä mainiota dokkaria ilman erikoista setäänsä, enkä minäkään olisi päässyt sitä näkemään. 

                                                         ------------------- 

Ehdotin Lääketieteen sanakirja -romaanin julkaisun jälkeen Lind&Co -kustantamolle jatko-osaa. Väänsin elämäni ensimmäisen synopsiksen, josta he pitivät. Nyt olen allekirjoittanut kustannussopimuksen e- ja äänikirjasta. En ole keksinyt tälle kirjalle nimeä ja käsikirjoitus on vielä kesken (siinä on tällä hetkellä 25 000 sanaa). Minun pitäisi lähettää käsikirjoitus kustantamoon maaliskuun loppuun mennessä, eikä kustantamossa ole vielä luettu tekstiäni. Jostain syystä he luottavat minuun. En tiedä kannattaisiko. 

Tarkkasilmäinen varmaan huomasi, ettei paperikirjasta ole tehty sopimusta.  Kiva kuitenkin kokeilla sarjakirjoittamista. Tuskin kolmatta osaa kuitenkaan tulee. Kirjoittaminen on ollut hauskaa, ainakin silloin kun se ei ole ollut turhauttavaa ja vaivalloista. 

Ehdottakaapa romaanini jatko-osalle nimeä. Kuunnelkaa tai lukekaa Lääketieteen sanakirja, siitä on sitten hyvä edetä jatko-osaan, joka on tietysti huomattavasti parempi.  

 

Apua, hukun villapaitoihin

Kuulen, kun yläkerran poika juoksee ympäri asuntoa.  Pienten askelten ääni tuntuu turvalliselta. 

Jalkalamppu valaisee olohuoneeni nurkkaa, muuten on hämärää ja sataa ropsahtelee.  Ympärilläni pörrää minihyönteinen, mahdollisesti harsosääski. Viime vuoden joulutähti kukoistaa, vaikka en ole tehnyt sille muuta kuin kastellut. Se kasvattaa pelkästään tummanvihreitä lehtiä. Elävää viherkasvia on vaikea heittää biojätteisiin, se pitää ensin tappaa, eikä tämän yksilön tappaminen ole helppoa. 

Nyt kuuluu polttaa kirjaa ja lukea kynttilöitä, ei kun toisin päin.  Poltetaankohan Venäjällä kirjoja. Monessa autoritaarisessa valtiossa niitä poltetaan. Suomessa myymättömät kirjat usein makuloidaan.

Luen Alia Trabucco Zeránin romaania Puhdas. Minua stressaa sen päähenkilön Estelan puolesta.  Estela työskentelee kotiapulaisena Santiagossa. Olen varma, että romaanissa tapahtuu jotain kamalaa. Pariskunta, jolle Estela työskentelee vaikuttaa epämiellyttävältä (mies on tietysti lääkäri), eikä Estelakaan ole mikään rakastettava hahmo. Tämä ei ole feel good -romaani. 

Olen katsonut Areenasta Le Bureau Vakoojaverkosto -sarjaa ja minusta on kehittymässä paranoidinen. Epäilen kaikkia ihmisiä kaksoisagenteiksi. Onneksi menossa on viimeinen kausi, ja pääsen irti epäilyistäni.

Neulon taas uutta villapaitaa. Jossain vaiheessa tulen hukkumaan neuleisiin. Joku ehdotti, että neulomuksia voi viedä Artteliin, joka tekee työtä mm. asunnottomien hyväksi. Luin Ylen nettisivuilta, että Arttelin työntekijät  on irtisanottu rahoitusepävarmuuden takia.  Kumppanuustalo Arttelin toiminta perustuu suurelta osalta STEA-avustuksiin.  Prkl.

Se mies USA:sta uudistaa nimiä. Ehkä Näsijärvestäkin tulee Lake of America, Pirkkalan lentokentästä President Donald J. Trump International Airport of Pirkkala ja Sara Hildenin taidemuseosta Sara Hilden and President Donald  J. Trump Art Museum. 

Eipä sitten muuta.  Tapaan tänään pitkästä aikaa R:n ja A:n. Suunnittelen meneväni myöhemmin elokuviin. On varmaan ostettava lippu, muuten jää helposti menemättä, sillä sohvan imu on voimakas (nyt sitten hankin lipun).

Kuvassa poseeraan viimeistelemätön villapaita ylläni.  Hihoista roikkuu lankoja.

 

Uuma ja maja

Teimme lapseni kanssa ekologisen ulkomaanmatkan: junalla Vaasaan (Tampereelta noin kaksi ja puoli tuntia), siitä laivalla Uumajaan (Wasalinen laiva mainostaa olevansa hiilineutraali). 

Laivamatka kesti neljä tuntia. Söimme buffet-lounasta laivan kahvilassa, tarjolla olisi ollut myös saaristolaispöytä, mutta P on kalalle allerginen, joten hylkäsimme sen. 

Uumaja on soma vajaan 80 000 asukkaan kaupunki, jossa näkyy paljon opiskelijoita (ylipistossa opiskelee yli 34 000 opiskelijaa) ja eläkeläisiä (eläkeläisten määrästä minulla ei ole tietoa). Minusta kaupungissa kävelläänkin rauhallisemmin kuin Tukholmassa. Turisteja ei tähän aikaan näkynyt. 

Yövyimme siistissä, edullisessa hotellissa, joka sijaitsee kaupungin keskustassa. Hotellihintaan kuului aamiainen, päivällinen (!) ja ikkunaton huone kylpyhuoneineen. Päivällinen koostui maukkaasta kotiruoasta. Etukäteen ajattelimme, ettei sitä tarvitse välttämättä syödä, mutta söimme kuitenkin.

Yhdessä kokonaisessa ja yhdessä puolikkaassa päivässä ei paljon ehdi: kävimme Umedalenin patsaspuistossa ja P löysi Uumajasta neljä geokätköä. 

Umedaleniin on matkaa noin viisi kilometriä ja sinne pääsee kaupungin liikenteen bussilla nro 1. Bussikuski osoitteli mihin meidän pitää mennä ja kysyi mistä olemme kotoisin. Hän innostui, kun kuuli että olemme suomalaisia. Bussissa saattoi maksaa pankkikortilla, palatessa se ei kuitenkaan onnistunut ja bussikuski vain heilautti kättä ja käski istumaan. Pelkäsin silti lipuntarkastajia.

 

Umedalenin patsaspuistoa varten kannattaa etsiä kartta netistä, sillä patsaat on ripoteltu sinne tänne koulu- ja sairaalarakennusten väleihin. Patsaita löytyy nelisenkymmentä, kuuluisimpia taiteilijoita ovat Anish Kapoor ja Louise Bourgeois. Suomalaistaiteilijoista näimme Kaarina Kaikkosen ja Kari Cavénin teokset. Oli mukava etsiä patsaita, sillä sää oli mainio. 

Varoitus: alueella ei ole yleisövessoja. Tunkeuduimme johonkin terveydenhuollon yksikön toimipaikan vessaan.

Kaupungissa on hieno uusi taidemuseo, mutta taidekiintiö tuli patsaspuistolla täyteen. 

Näimme Uumajassa vaalikojuja ja vaalimainoiksia. Ruotsindemokraatit kaipasivat entistä Ruotsia. Mitäköhän vuosikymmentä he tarkoittavat?  Istuskelimme penkillä ja kahvilaterassilla tarkkailemassa kaupungin laiskaa menoa. Ruotsin jengiuutisointi tuntui yhtä kaukaiselta kuin villit leijonat Suomen metsissä. 

Emme ostaneet nuuskaa, ainoastaan ruotsalaisia karkkeja. Laivasta olisi saanut vadelmaveneitä, mutta emme hankkineet niitäkään. 

S sanoi, että kaupungin suomalaisessa nimessä on kaksi substantiivia, uuma ja maja. 

Korvausilmasuodattimien vaihtopäivät

Postiluukustani putosi lappu, jossa lukee "Taloyhtiössänne suoritetaan poistoilmakanavien puhdistus ja korvausilmasuodattimien vaihto 31.8- 11.9 klo 8-15 välisenä aikana. Jokaisessa huoneistossa käydään 2-3 kertaa." 

Miksi niin monta kertaa? Miksi noin pitkä aikajana?  

Tänä aamuna heräsin varhain pesemään hiuksiani, etteivät suodatinfirman tyypit yllättäisi minua suihkussa tai vähäisesti/ väärin vaatetettuna. Miten jotkut osaavat ottaa mahdollisesti yleisavaimilla asuntoon pyrkivät könsikkään rennosti ja nukkua pitkään? Minusta olis noloa olla unessa, kun toiset rehkivät vieläpä omassa kodissani.

Jouduin sanaharkkaan erään ihmisen kanssa, joka oli sitä mieltä, etten kuuntele ihmisiä, vaan teen päätelmiä heidän pyrkimyksistään muiden seikkojen perusteella. Se ei kuulemma ole ihmisten kunnioittamista. Hän ojensi minua asiasta muiden kuullen.  Eräs ystäväni oli sitä mieltä, että nainen puhui viisaasti. Sekin loukkasi. 

Aistin voimakkaasti ihmisten äänensävyt ja ruumiinkielen ja tulkitsen niitä jatkuvasti.  

Niko Hallikainen toteaa lauantain Hesarissa: "Valtaosa ihmisten välisestä kommunikaatiosta on non-verbaalista. Se on ikään kuin metafyysistä, tyhjää tilaa, joka muistuttaa minua kvanttikentistä. Onko kieli (tai romaani) oikea formaatti käsitellä sitä?" Minä lisäsin nuo sulut romaanin ympärille.

Kieli on käyttökelpoinen väline, kun puhutaan silkkaa asiaa. Kun tunteet (positiiviset tai negatiiviset) tulevat mukaan, kieli toimii puutteellisesti. 

Joskus puhuttu viesti voi olla peräti päinvastainen. Vaikka joku sanoisi rakastavansa sinua (ei sen puoleen, että minulle olisi viime aikoina sanottu), mutta teot, äänensävyt ja kehonkieli kertoisivat muusta, ei sanoilla olisi merkitystä.  

Kuva on Kokkolasta Roosin talosta. 

Rahja

Olen ollut lähes viikon erossa blogistani. Tuli melkein ikävä. 

Eron syynä on pistäytyminen Rahjassa. Tätä saattaa lukea joku sivistymätön, joka ei tiedä missä Rahja sijaitsee, joten kerron, että se on muutaman kilometrin päässä Kalajoelta. Päässäni alkoi nytkin soida Kalajoen hiekat. 

Kurssikaverini kesäasunto on Rahjassa. Saunan vieressä virtaa joki, joka oli tällä kertaa varsin vuolas. Joessa on ihana hiekkapohja. Uiminen on melko mahdotonta virtauksen vuoksi. Pitäisi olla voimakas uidakseen vastavirtaan. Myötävirtaan uidessa saattaisi päätyä ilkosillaan kilometrien päähän. 

Kävimme myös Kokkolassa. M:n poskeen pisti ampiainen.  Pidän elokuusta, mutta unohdan aina ampiaiset. 

Näimme savolaistaustaisen Paula Pääkkösen herkullisia lasiveistoksia. Ne olivat karkkia ja jäätelöä silmille.  Pääkkönen pohtii taiteilijan identiteettiään museon videolla, hän ei alkuun identifioitunut taiteilijaksi. Hämmästelen ihmisiä, joille taiteilijan identiteetti on heti selvä. 

Palaan vielä Kimmo Svinhufvudin kirjaan Viheliäinen luovuus! -Kirjoittamisen jännitteet ja tasapaino. Opas on tarkoitettu kaikille kirjoittamisen parissa tuskaileville. Kirjassa pohditaan kirjoittamisen esteitä; haluat kirjoittaa, mutta sen sijaan imuroit tai katsot sarjaa Le Bureau, vakoojaverkosto Areenasta (kokeilin puolipistettä, ei ehkä olisi pitänyt). Syitä on monia, mutta tämä kolahti: "Tai sitten haluaisimme kirjoittaa mutta samalla kirjoittaminen, lopputuloksen epätäydellisyys tai näkyväksi tuleminen pelottavat meitä".

Minua huvitti juttu Pentti Saarikoskesta, jonka piti tehdä kirja Eino Leinosta, eikä homma edistynyt.  Saarikoski päätyi siihen, että hänen piti rakastua (Leinoakin rakkaus inspiroi). Saarikoski päätti rakastua Arja Saijonmaahan tai oikeastaan ajatukseen hänestä. Vähän samaan tapaan kuin edesmennyt Outi Nyytäjä päätti ryhtyä kauniiksi. 

Kaipa taiteilijaksikin voi ihan vain päättää ryhtyä. Ei sitä voi kukaan ulkopuolinen kieltää. 

Kuvassa Paula Pääkkösen töitä.  Luonnossa ne ovat vielä herkullisemman näköisiä. 

 

Huomentapäivää!

Mältinrannan uimahuoneella on tapana tervehtiä kaikkia. Jotkut toivottavat vielä yhdentoista aikaan hyvää huomenta. Mietimme,  onko Suomessa joku raja, jonka jälkeen ei enää toivotella huomenia. Monessa kielessä on aikarajoja. Espanjalaiset sanovat Buenos dias johonkin klo 12-14 saakka, Buenas tardes noin klo 12-20, ja Buenas noches pimeän tullen.  Korjatkaa, jos tiedätte paremmin, sain nämä googlaamalla. 

Eräs nainen sanoo usein huomentapäivää. Siinä luikahdetaan aikaongelmasta kuin koira veräjästä, jos tämmöistä vertausta saa käyttää. Ja saahan sitä. Ajattelin ottaa huomentapäivän käyttööni. 

Kävin eilen Salossa poikani kanssa. Rankka reissu. Paluumatkalla kyselin pojaltani työpaikan etsinnästä (hän valmistui juuri), eikä hän pitänyt typerästä kysymyksestäni. Kaiken lisäksi juna jumiutui johonkin pusikon reunaan odottamaan toista junaa. Ehdotin alkoholia, jota sai ostettua rehvakkaan oloiselta myyjältä, kärrystä, joka ei kiertänyt missään vaan seisoi vaunussa numero neljä. Minä otin valkoviiniä ja hän otti oluen. Joskus pieni määrä alkoholia voi olla paikallaan.  

Arviolta kolme prosenttia (jossain sanotaan 2-3%) maailman hiilidioksidipäästöistä tulee lentämisestä.  Matkustamisen osuus päästöistä on yllättävän korkea, 22 prosenttia. Junamatkamme oli vähäpäästöinen. 

Keski- ja Etelä-Euroopassa on tänä kesänä kärsitty hirmuhelteistä. Silti etelää kohti halutaan lentää. 

Kahdeksankymmentä prosenttia maailman ihmisistä ei ole koskaan lentänyt. Luin Hesarista, että Suomen lentokentillä oli tammi-heinäkuussa kuusi prosenttia enemmän matkustajia kuin edellisenä vuonna. Ehkä jotkut pitävät sitä voittona.  

Kuva on napattu junalaiturilta Salosta

Minusta tuntuu, ettei minua kuunnella

Kävin vokologilla. Etkö tiedä mitä vokologi tekee? En minäkään tiennyt. Vokologin työ liittyy äänen harjoittamiseen. Varmaankin vokologin työtehtäviin kuuluu paljon muutakin. Pyydän anteeksi kaikilta maailman vokologeilta.

Olin täyttänyt ennen vokologikäyntiä kyselyn, ja laittanut ruksin mm. kohtaan "Minusta tuntuu, ettei minua kuunnella".  

Kyselyn jälkeen kävimme asiaan. Verryttelimme kehojamme, harjoitimme ja rentoutimme kasvojen lihaksia, ja ääntelimme hassusti. Luin omaa kirjaani ääneen ja sain hyviä ohjeita. 

Mies näytti miten istua, että ääni kulkisi parhaiten. Miehet istuvat juuri niin, naiset eivät. Aika hullua sinänsä. Sovimme, että voin lukea myös seisaallani.

Kirjailijaliitto maksoi osan mainiosta ohjauksesta.  

Puuttuu enää, että joku pyytäisi minua johonkin puhumaan kirjoistani.

Näin tänään elokuvan Invite, jossa kaksi pariskuntaa viettää iltaa yhdessä toisen pariskunnan kotona. Elokuva oli vaivaannuttavalla tavalla hauska. Naurahdin pari kertaa ääneen. Muistin miten vuosia sitten eräs humalainen vieras ehdotti entiselle miehelleni ja minulle ryhmäseksiä. Hänen vaimonsa torppasi ehdotuksen ennen kuin muut ehtivät edes ottaa kantaa asiaan. 

Elokuvan jälkeen ostin Laukontorilta marjoja. Lintu (naakka?), haki toripöydältä pariin otteeseen herneenpalon. En ole varma oliko kyseessä sama yksilö. Torimyyjä kertoi, että linnut kärkkyvät viereisen myyntikojun kangaskatoksella, ja kun hän kääntää selkänsä,  joku niistä nappaa  herneenpalon. Ne osaavat avata palot kätevästi ja napsia herneet niiden sisältä. 

Kuvassa Tallipihan kanit, joista toinen on nimeltään Pablo, toisen nimen olen unohtanut.  Edit: Toinen on heistä on tietenkin Pedro.

Toinen mies

Miksei koskaan puhuta toisesta miehestä? Kukaan ei kerro olleensa toinen mies (yleensä se kerrotaan jälkikäteen jos ollenkaan).  Toisia naisia on Suomikin pullollaan. Mies on lähtökohtaisesti aina ensimmäinen mies. 

On olemassa klassikoelokuva nimeltä Kolmas mies, mutta sillä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. 

Olen lukenut tarinoita, joissa miehellä onkin yllättäen ollut toinen perhe toisella paikkakunnalla, joskus jopa samassa kaupungissa kuin originaaliperhe. Kumpikaan perhe ei tiedä toisesta. En ole koskaan kuullut, että jollakin naisella olisi samaan aikaan kaksi perhettä. Tietty raskautta olisi vaikea selittää kahdessa eri taloudessa, mutta muutenkin kahden perheen ylläpitäminen vaatisi supernaista. 

Olen tänään kävellyt Uittotunnelin kahvilalle, joka ei ole enää uittotunnelin päässä vaan Santalahdessa. Join munkkikahvit. 

Kävelin sieltä Mältinrantaan uimaan. Uin selkäuintia ja pohdin mitä olivat linnut, jotka parveilivat taivaalla. Niitä on helppo tarkkailla vedessä selällään. Kysyin toiselta uimarilta ja hän sanoi, että linnut saattoivat olla rastaita. Googlasin rastaat, joita pesii Suomessa kuusi lajia, kahdesta olen kuullut (mustarastas ja räkättirastas).  

Tallipihalla vietettiin ukrainalaisia kyläjuhlia, tarjolla olisi ollut borchkeittoa ja hienoja käsitöitä, mutta en ostanut mitään. 

Söin, pesin pyykkiä, nukuin päiväunet ja luin viihdekirjaa. Tavoitteenani on oppia miten kirjoitetaan suosittu viihdekirja.  En kykene siihen, sillä kärsin vähintään lievästä sarkasmitaipumuksesta. Tähän viihdekirjajuttuun liittyi tämä pohdiskelu toisesta miehestä. 

Nyt alkoi ukkostaa. Taivas pimeni ja räsähtelee rikki.  

Kuvassa on jotain väliaikaisia kukkaistutuksia. Tampereelle pitäisi saada lisää kukkia (ja mehiläisiä) ja puita. 

Viheliäinen kirjoittaminen

Kirjojani lainattiin kirjastoista viime vuonna 2464 kertaa. Se ei ole paljon, mutta silti tuntuu kutkuttavalta, että nämä ihmiset ovat lukeneet (tai ainakin lainanneet) kirjat. 

Varaan usein kirjoja kirjastosta. Ne putkahtelevat ryppäissä, muodostuu kirjaruuhka ja joudun priorisoimaan ja palauttamaan osan kirjoista lukematta niitä. Makuuhuoneessani seisoo jakkara, jolle olen kasannut lukemista odottavat kirjaston kirjat. 

Kirjoittamisen vaikeudesta on julkaistu lukuisia teoksia. Luen juuri yhtä niistä: Kimmo Svinhufvud, Viheliäinen luovuus! Art House 2026.  Kirjassa ei käsitellä ainoastaan fiktiivistä kirjoittamista, vaan  Svinhufvud kirjoittaa myös graduista ja väitöskirjoista. Moni hyvä tutkimussuunnitelma on jäänyt toteutumatta.

Olen tehnyt sekä väitöskirjan, että kirjoittanut kolme aikuisten romaania ja yhden lastenkirjan. En ole erityislahjakkuus. Vertaan kirjoittamistani neulomiseen, kun joka päivä neuloo vähän, jonain päivänä villapaita on valmis. Prosessiin kuuluu tietysti myös purkaminen. Ei saa keskittyä valmiiseen villapaitaan vaan nauttia prosessista. Välillä hommaa saa vihatakin. 

Viheliäinen luovuus! -oppaassa kirjoitetaan, että onnistumisessa on kyse myös identiteetistä. Sen suhteen minulla on ongelmia, en osaa kutsua itseäni kirjailijaksi.  Lääkärin identiteettikin oli minulle alkuun niin vaikea, että opiskeluaikana oli noloa pukeutua valkoiseen takkiin.  

Kimmo Svinhufvud kirjoittaa, ettei ole yhtä ainoaa tapaa saada kirjoitustyötä päätökseen, ja että se joka toimi aiemmin, ei välttämättä elämänmuutosten myötä enää olekaan hyödyllinen.  

En ole arvostanut omia saavutuksiani kirjallisuuden saralla, mutta kaipa olen selättänyt jotain viheliäistä, kun kirjoittamisen vaikeuden voittamisesta julkaistaan jatkuvasti uusia kirjoja. 

Vertasin kirjoittamista neulomiseen. Oikean käteni etusormen pää kipeytynyt ja joudun liimaamaan siihen laastarin, että pystyn neulomaan. Laastari hankaloittaa käsityön tekemistä, mutta sekään ei estä minua neulomasta (eikä kirjoittamasta). Eihän tässäkään ole mitään järkeä. Missä lopulta on?  

Tiedän edelleen pystyväni kirjoittamaan romaanin, mutta julkaisu onkin vaikeampaa. Pitäisi ahtautua pienestä ovesta, josta vain harva mahtuu. Joillekin ovi on valmiiksi raollaan: Niille, joiden aiempia on kirjoja on myyty hyvin, nuorille, kauniille, kiinnostaville ja ennestään tunnetuille.  

Jos teillä ei ole parempaa tekemistä niin lainatkaa, ostakaa tai kuunnelkaa romaanejani.  Varsinkin viimeisintä (Lääketieteen sanakirja, Lind&Co 2026), joka löytyy kaikista suurimmista lukuaikapalveluista, kirjastoista ja nettikirjakaupoista.  Joku oli nähnyt romaanin Postitalon Rosebudissakin.

Pyydän anteeksi tätä mainostamista, mutta kukapa muukaan mainostaisi kirjojani, jos en minä. Lupaan, ettei tästä tule jatkossa pelkkä mainoslehtinen. 

 

Mallipotilas

Sunnuntaina vieras nainen pysäytti minut Hämeenkadulla ja sanoi "Pakko sanoa, että tykkään vaatteistasi".  Olin pukeutunut kirkkaanvihreään mekkoon, pinkkeihin lenkkareihin ja farkkutakkiin.

Nykyään on niin vähän juhlia, että juhlavaatteita kannattaa käyttää arkisissakin tilanteissa. Vaikka biojätteitä viedessä.

Minulle tehtiin eilen vatsan tähystys. Pukeuduin tilaisuutta varten farkkuihin ja itseneulomaani lyhythihaiseen paitaan.

Laitoin kellon soimaan aamukuudelta, että saatoin syödä kunnon aamiaisen. Tutkimus oli varattu puoli kahdeksi ja sitä edeltäen piti paastota kuusi tuntia. Nesteitäkään ei saanut nauttia. 

Kävin aamulla hermostuksissani uimassa Mältinrannassa. Luonnonvesiuinti auttaa oikeastaan kaikkeen. Rakkaussuruista aiheettomiin ja aiheellisiin pelkoihin. 

R kertoi, että kun hänelle tehtiin gastroskopia, tähystin juuttui vatsalaukussa mutkalle, ja skopistin piti pyytää toinen lääkäri auttamaan. 

Tähystyshuoneessa seisoi kolme naista sinisissä sairaala-asuissa ja maskeissa. Oli vaikea hahmottaa kuka oli lääkäri. 

Pyysin puudutuksen. Tutkimus ei ole kivulias, mutta nielun puuduttaminen auttanee yökkäilyyn. Nieluuni suihkutettiin puudutusainetta. Kurkkuni tuntui turpealta ja ahtaalta, mutta hengitysilma kulki vapaasti.

Gastroskopiassa ei todettu mitään huolestuttavaa.  

Olin haaveillut kahvista ja sämpylästä heti skopian lusittuani, mutta puudutuksen jälkeen en saanut syödä kahteen tuntiin. Tuntuu vieläkin siltä, että joku etenee ruokatorvessani. Joillakin esiintyy amputaation jälkeistä haamusärkyä, joten miksei haamuskopioita.  

Kehuivat minua mallipotilaaksi. Yritän aina olla mahdollisimman hyvä. Useimmiten epäonnistun, mutta nyt siis onnistuin.

Kuva on otettu Tallipihalta. 

My Dinner with Putin (Tampereen teatterikesä)

Kate Pendryn (s. 1965) upea monologi My Dinner with Putin kertoo naisesta, joka on haaveillut elokuvaroolista oikeastaan aina. Lopulta haave olisi toteutumassa, ja elokuvan ohjaisi palkittu ohjaaja. 

On vain yksi ongelma: Elokuvaohjaaja on Putinin ystävä. 

My Dinner with Putin on yhdistelmä teatteria ja live-kuvaamista. Näyttelijää kuvataan "hotellissa", eli Teatteri Montun käytävillä. Hän käy pihalla tupakalla, ja filmikamera seuraa häntä. 

Teksti on hauska, älykäs ja katsoja pystyy samaistumaan naisen moraaliseen ongelmaan. Mukava kuunnella Pendryn selkeää artikuloimista ja katsoa hänen ilmeitään ja kasvojen juonteita videolta. 

Tarina on jännittävä ja totisesti kuulemisen arvoinen.  Tai parempi ehkä sanoa kokemisen arvoinen.

Näytelmän on kirjoittanut sen esittäjä ja ohjannut Mads Sjøgård Pettersen. Ymmärsin, että tekstin pohjana on tositarina.

Vieressäni istui mies, joka harrasti manspreadingia ja vei puolet jalkatilastani. Tekisi mieli ottaa seuraavalla kerralla injektioneula mukaan ja tökätä neula levittelijän reiteen. 

Tampereen teatterikesä on ohitse. Suosikkejani olivat Lahden kaupunginteatterin Haapajärven Elvis ja Q-teatterin ja Teakin yhteistyö Kolme sisarta. My Dinner with Putin oli suosikkimonologini. Virolaisten Rahamaata en nähnyt. Vähän harmittaa. 

Hieno viikko taas kerran! 

Kuva: Tormod Lindgren

 

Förgät mig (Tampereen teatterikesä)

 

Svenska teaternin Förgät mig kertoo yksin elävästä naisesta, jolle näytelmässä päädytään antamaan nimeksi Gunnel. Gunnel työskentelee hyvässä virassa Brysselissä, ja tekee tolkuttoman pitkiä työpäiviä. Hänellä ei ole lapsia, eikä hän kaipaa perhettä. Gunnel matkustaa yksin. 

Sisko pyytää Gunnelia joka vuosi perheensä luokse joulua viettämään, mutta Gunnel kieltäytyy kutsusta.  Siitä on muodostunut suorastaan joulutraditio.

Gunnelilta kysytään jatkuvasti, pelottaako häntä matkustaa yksin. Onko hänellä miestä? Lopulta Gunnel valehtelee, että on.  

Näyttämöllä seisoo vessakoppeja, toimistotila, muutama muovikasvi. Gunnelin (Anna Hultin) lisäksi näytelmässä esiintyy kolme muutakin näyttelijää: Kristofer Möller, Nina Palmgren ja Mitja Sirén.  He esittävät sukulaisia, työkavereita ja yksin matkustamista päivitteleviä turisteja. Ohjaaja Milja Sarkola puuttuu välillä näytelmän kulkuun ja puhuttelee Gunnelia. 

Asuuhan yhä useampi suomalainen yksin, joten Förgät mig on ajankohtainen näytelmä. Monelle yksin elävälle itsellisyys ei ole ongelma, muille ihmisille se voi olla sitä. Ehkä toisia ärsyttää, että joku voi tehdä mitä haluaa ja käyttää palkkarahansa miten lystää. Joitakin yksinäinen reppana säälittää. 

Mieleeni muistui Marika Riikosen kirja Yksin, kiitos, jossa yksinäisyys nähdään positiivisena asiana.  

Gunnel on hyväosainen ihminen, eikä perheettömyydestä, josta hän ei edes kärsi, löydy ihan riittävästi konfliktia näytelmää varten. Minua häiritsi Sarkolan toistuva "puuttuminen" tarinan kulkuun.  

Ilokseni esityksestä löytyi huumoria ja näyttelijät olivat kelpo ammattilaisia. 

Kuva: Ilkka Saastamoinen 

Kolme sisarta (Tampereen teatterikesä)

Psykologi ja kirjailija  Jussi Valtonen, sanoo Hesarin 50-vuotishaastattelussa, että lääketieteen opiskelijoiden tulisi lukea Tšehovia. Tšehovin näytelmien katsominenkaan ei olisi minusta haitaksi. Tšehov oli itsekin lääkäri ja Kolmesta sisarestakin löytyy juopotteleva ja työmokaansa valittava lääkärihahmo Tšebutykin.  Tšehovin näytelmät opettavat meille kaikille jotain ihmisistä.

Vieressäni Freckellin katsomossa istui sattumalta mies, joka kertoi näytelleensä aikoinaan Kolmessa sisaressa, en tajunnut kysyä, mitä roolia hän oli vetänyt. 

Q-teatterin ja Teakin yhteisproduktiossa esiintyi  konkarinäyttelijä Tommi Korpela, joka kävi hyvin kuusikymppisen lääkärin rooliin. Monet muut roolit ovat luonnostaan nuorten rooleja, joten tulevien näyttelijöiden esiintyminen niissä sopi erinomaisesti. 

Nuoret näyttelijät olivat suloisia, energisiä ja lahjakkaita. Varmaan he olivat mustelmilla esityksen jälkeen, sen verran riehakasta meno näyttämöllä ja sinne johtavilla portailla oli. 

Heti esityksen alussa lavalla makaa lauhkea karhu,  joka myöhemmin kapuaa pystyyn. Jopa minäkin ymmärsin, että karhu on Venäjän metafora. 

Sotaakin käsitellään: Yksi miehistä pelkää sotaan joutumista, toinen haluaa erota armeijasta. Ammattisotilaan prikaatin seuraavaksi sijaintipaikaksi vaihtuu Donetski ja Butša.

Tietysti näytelmässä kaivataan Moskovaan. Rakastutaan vääriin ihmisiin. Nämä taas rakastavat jotain toista, joka ei rakasta heitä. Arkielämä on puuduttavaa, joten juhlitaan, ryypätään ja petetään. 

Vielä kotiin kävellessä askel on jotenkin energisempi, vaikka en ole yhtään nuorempi. 

Käyn ostamassa Lukulaarista pokkarin, johon on koottu neljä Tšehovin näytelmää. 

Nyt vasta huomasin, että Tampereen teatterikesän nettisivuilla mainitaan työryhmän suomentaneen Kolme sisarta, kun ostamassani pokkarissa suomentaja on Martti Anhava. 

Anton Tšehov; suomennos työryhmä
Ohjaus ja sovitus Alise Polacenko
Dramaturgia Kirmo Komulainen

Kuva: Pate Pesonius, Tampereen teatterikesä. Kuvassa: Heidi Finnberg, Jessica Penttilä, Väinö Lehtinen, Tommi Korpela, Petteri Hutala, Ronja Orasta

 
 

 

Cowboy försvunnen (Tampereen teatterikesä)

 

Olen nähnyt Otto Sandqvistin kirjoittaman näytelmän Flamingonpunainen unelma Teatteri Jurkassa. Näytelmässä ei ollut perinteistä juonta vaan jonkinlaista elokuvallista lyhytproosaa teatterin pikkuruisella näyttämöllä. Kiva oli katsoa, vaikka en ymmärtänyt paljonkaan. 

Sandqvistin Viirus-teatterille käsikirjoittama ja ohjaama Cowboy försvunnen oli myös melko juonivapaa. Näytelmän esittelyssä mainitaan, että se kertoo maniasta, masennuksesta, vieraantumisesta ja yksinäisyydestä. Ehkä sitten, kun kerran näin kirjoitetaan. 

Näytelmää esitettiin Teatterimontussa Tampereen yliopistolla. Olen havainnut, että tilaan pääsevät ne radikaaleimmat produktiot. Katsomoon lasketaan vasta tasalta ja penkit ovat kovat. Niiden rinnalla Työviksen istuimet ovat Kruunukalusteen nojatuoleja. Kuvittelen, että ennen esitystä tilassa vallitsee kaaos ja anarkia. Näyttelijät ja ohjaaja itkevät, eikä lavasteita löydy mistään. 

Cowboy förvsunnen pläjäyttää eteemme kolme cowboy-asuista tyyppiä (Tom Rejström, Mikko Kauppila ja Emilia Jansson). Valkoiset kalsarit,  hihattomat paidat, chapsit ja nahkavyöt. Tulee mieleen homoerotiikka. Varsinaista eroottista sisältöä ei kuitenkaan nähdä. Kaksi lehmipoikaa ja yksi tyttö tanssivat rivitanssia ja kertovat kummallisia lyhyitä tarinoita. 

Eräs tarina kertoo koiraksi pukeutuneesta urheilujoukkueen huoltajasta, toinen lännenelokuvan kadonneesta tähdestä ja yksi turhautuneesta työntekijästä, joka menee työkaverinsa repulle, ottaa sieltä alushousut ja vaihtaa omansa tilalle. Voi olla, että oli muutakin, mutta tällä hetkellä en muista. 

Näytelmä esitettiin ruotsiksi ja englanniksi. Ruotsin kielen suhteen olen epävarma, joten kokeilin äppiä, jolla sai suomenkielisen tekstin, ja se toimi todella hyvin. 

Kun on tullut tähän ikään ja nähnyt niin paljon teatteria, minua on vaikea yllättää. Tätä en ollut ennen kokenut, ja sitä voi pitää kehuna. 

On virkistävää nähdä monta hyvin erilaista kuratoitua esitystä yhdessä samassa kaupungissa.  

Kuva: Marthe Nycoll, Tampereen teatterikesä

 

 

 

Haapajärven Elvis (Tampereen teatterikesä)

Luin Hesarista, että helsinkiläiset täyttävät Lahden kaupunginteatterin katsomot. En ihmettele, sillä Lahdessa tehdään hyvää teatteria. Tampereen teatterikesään pääsykin on osoitus siitä. Jonkilainen laatutakuu. 

Olin vähällä kävellä teatterionneni ohitse, sillä luulin Lahden kaupunginteatterin näytelmän Haapajärven Elvis -esityksen olevan Työviksellä, mutta ei, sehän olikin Tampereen teatterilla. Onneksi huomasin ajoissa. 

Lauri Maijala on käyttänyt Katariina Vuoren true crime-kirjaa Erään tapon tarina näytelmän käsikirjoituksen pohjana.  Haapajärven Elvis on kuitenkin fiktiota, ja tavallaan sen taustalla on monta kertomusta, sillä lähisuhdeväkivalta on Suomessa yleistä. 

Nuorena terveyskeskuslääkärinä minäkin kohtasin useita hakattuja naisia. Minulla ei ollut valmiuksia noihin kohtaamisiin. 

Ulla (Anna Pitkämäki) ja Esko (Tapani Kalliomäki) tutustuvat jo nuorena ja Asko  (Vilma Kinnunen) syntyy kun Ulla on vasta 17-vuotias.  Alkuun kaikki menee hyvin, mutta sitten Eskon elämään ryömii alkoholi ja myöhemmin huumeet ja vankilareissut. Esko alkaa hakata Ullaa ja sittemmin myös Askoa. Avioerokaan ei äitiä ja poikaa pelasta. Esko jatkaa häiriköintiään ja lyömistään. Ullalla ja Askolla on varalla valmiiksi suunnitellut pakoreitit. 

Kyläläiset tietävät miten perheen asiat ovat, mutta eivät puutu. Ovat kuitenkin uteliaita. Kun isä hakkaa vaimoaan, naapureilla on asiaa pihalle mattoja tamppaamaan.

Askon pakopaikat ovat Elviksen musiikki ja mummola. Vilma Kinnunen on uskottava ja liikuttava pojan roolissa. 

Karusta tarinasta huolimatta Haapajärven Elvis ei ole raskasta katsottavaa, näytelmää keventää huumori, musiikki, Askon ja hänen ainoan ystävänsä Kimmon (Jari-Pekka Rautiainen)  touhut ja jutut, välittävä opettaja (Aki Raiskio) ja mummola. 

Esko on pelottava varjo kulahtaneessa nojatuolissaan. Hän nousee välillä mätkimään Ullaa tai Askoa. Kun mies on vankilassa elämä on helpompaa.  

Mummo Helvi (Lumikki Väinämö) välittää ja rakastaa. Laittaa ruokaa. Pilkkoo ja paistaa sipulia. Käristetyn sipulin kodikas tuoksu ulottuu takapermannolle. 

Kun Esko ja Asko istuvat "saunassa", Esko istuu oikeasti nojatuolissa ja Asko keittiön tuolilla ja kuvitteellinen kiuas rähisee. Esko piinaa poikaansa kovilla löylyillä. Samalla kun kiuas hohkaa, kattolampun valo voimistuu. Sitä uskoo siihen saunajuttuun, vaikka mitään saunaa ei ole.  

Välillä Elvis  (Teemu Palosaari) ilmaantuu hohtavassa puvussaan laulamaan. 

Asko ja Kimmo laskevat mäkeä. Koulussa askarrellaan isänpäiväkortit. Kylällä pelataan bingoa.

Näytelmän ohjannut, käsikirjoittanut ja lavastanut Lauri Maijala sanoi muistaakseni jossain lehtihaastattelussa , että näytelmässä on kyse dostojevskiläisestä moraalikysymyksestä: Onko tappaminen joskus oikeutettua? Sen joutuu katsoja ratkaisemaan itse.

Haapajärven Elvis kertoo tärkeän tarinan, antaa ajattelemisen aihetta, se on rankka, hauska ja koskettava näytelmä, johon on valittu mainiot näyttelijät ja hieno toteutus. Minä jotenkin rakastin sitä. Menkää ihmeessä katsomaan, tänään olisi siihen vielä mahdollisuus.

Kuva: Janne Vasama, Tampereen teatterikesä 

 

AntiG- Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille (Tampereen teatterikesä)

Käynnistin henkilökohtaisen teatterikesäni Teatteri Takomon versiolla Sofokleen tragediasta, joka sijoittuu Thebaan. En ollut edes kuullut Antigonesta Oidipuksen tyttärestä, joka on näytelmän päähenkilö. Osa sukulaissuhteista menee minulla muutenkin sekaisin. 

Oidipuksellahan oli käsittääkseni poika oman äitinsä kanssa. Sellaisia olivat tragediat antiikin aikaan.

Thebassa hallitsee hirmuhallitsija Kreon, jolle ei ole vaikea keksiä vastineita nykyajasta. Oidipuksen pojat Eteokles ja Polyneikes ovat kuolleet sodassa toistensa surmaamina. Kreon on kieltänyt Polyneikesin hautaamisen rangaistuksena hyökkäyksestä kaupunkiin. 

Polyneikesin ruumis makaa siis haaskalintujen ja mätänemisen armoilla. Antigonelle tämä ei käy, joten hän päättää haudata veljensä, vaikka Kreon uhkaa hautaajaa kuolemalla.  Kreonin poika on rakastunut Antigoneen, joten onhan tämä sotku. 

Näytelmä esitetään tällä kertaa Hällässä, joka on oikein sopiva näyttämö esitykselle. Lavalle on viritetty kehä, jossa Hanna Raiskinmäki pyörii koko esityksen ajan. Taustalla seisoo kaksi miestä erotuomareiden asuissa (Sami Nieminen ja Onni Pirkola), toinen soittaa ja toinen korvaa kokonaisen kuoron.  

Hanna Raiskinmäki on loistava. Hän on ketterä ja vahva. Laulaa hienosti (pidin näytelmän musiikista). Kun Raiskinmäki näyttelee tappelua, ei edes vastustajaa tarvita. 

Kun kaikki kolme tulivat lopussa näyttämölle kumartamaan, Raiskinmäki näytti kärpässarjalaiselta kahden raskaansarjalaisen körilään keskellä. 

Näytelmän oli dramatisoinut, ohjannut ja puvustanut Pauliina Hulkko, valo- ja tilasuunnittelun oli tehnyt Mikko Hynninen ja äänisuunnittelun Onni Pirkola.  

Tultuani kotiin teatterista päätin kantaa vanhan olohuoneen maton sekajätteisiin. Se painoi niin paljon, että mietin miten joku voi kääriä ruumiin mattoon ja kantaa pois. Pelkkä matto oli niin painava, että minulla oli vaikeuksia. Tämä ruumisajatus saattoi liittyä illan teatterielämykseen, vaikka eihän esityksessä nähty mattoa, pelkkä mustunut ruumis vain.  

Kuva: Mitro Härkönen, Tampereen teatterikesä 

Teatteriblogi

Ensi viikko on kesän paras viikko, sillä  Tampereen teatterikesä alkaa ja tämä blogi muuttuu teatteriblogiksi. Olen noutanut päivittäiset teatterilippuni ja ihaillut niitä. 

Tervetuloa teatteriblogin lukijaksi!

Ehkä Tampereella on muitakin tapahtumia, sillä hotellihuone maksaa kuulemma ensi viikolla noin kolmesataa euroa/ yö. Ravintola, johon olisimme halunneet mennä syömään, oli täyteen varattu. Lähdemme siis Pispalaan pitseriaan.  

Näin Kuninkaankadulla lokin poikasen, joka oli sotkeutunut johonkin mustaan lankaan. Lanka ympäröi linnun molempia nilkkoja ja yhdisti sen jalat. Lokin askel oli lyhyt ja se huusi hädissään. Emo tiiraili tuikeana tilannetta viereiseltä katokselta. Eräs nainen kertoi soittaneensa hätäkeskukseen. Joku tulisi kuulemma auttamaan, ehkä poliisi. Emo antoi meidän seistä kunnioittavan etäisyyden päässä poikasesta. Mietin lokkipoloista vielä nukkumaan mennessäni. 

Ostin olohuoneeseeni käytetyn maton Wanhasta Wiljamista. Olohuoneen matossa oli Kertun kynsien jättämiä jälkiä ja poispestyjä kissanoksennuksia. Villamatto tuntuu jalkapohjissa pehmeältä kuin nurmikko.  Toivon, että maton entinen omistaja on hengissä, eikä luopumisen syynä ole sairaus, kuolema  tai joku muu ikävä tapaus.  Parhaassa tapauksessa maton omistaja on rakastunut ja muuttanut yhteen jonkun sellaisen kanssa, jolla on jopa liikaa mattoja.   

Imuroin sohvatyynyjen aluset ja löysin kasan silmukkamerkkejä, neulan, puisen viivottimen, hammastikkuja, karkkipaperin ja pähkinöitä.  

Esilääkitys

Tänä aamuna heräsin epämääräiseen onnen tunteeseen. Tunteen täytyi johtua sateesta ja ilman kylmenemisestä. Olen jo aiemmin kertonut, etten ole kesäihminen, vaikka kaikki muut ovat (yleensä yritän uida valtavirran mukana). Tästä on vaikea edes puhua julkisesti. Mieluummin puhun vaikka paksusuolen tähystyksestä. Kesä on liian vaativa vuodenaika minulle. Pitäisi jatkuvasti nauttia. 

Kun puhun kolonoskopiasta, tiedän mistä puhun, sillä kävin hiljattain kyseisessä tutkimuksessa. 

Tyhjennysjuoma valmistettiin valuttamalla valkoista jauhoa noin kymmenen sentin kerros kannuun ja sitten vettä päälle. En ole juonut mitään niin ällöttävää. Ei siitä sen enempää.

Tutkimus kesti tunnin ja vartin. Mukana oli kaksi harmaahiuksista hoitajaa ja nuori nainen, jota luulin opiskelijaksi, mutta joka osoittautui lääkäriksi. Puhuin ensin niille vanhemmille naisille, joista toisen arvelin olevan skopisti. Kaikilla kolmella oli yllään ne sairaalan pyjamamaiset työasut. Hoitajat välillä melkein makasivat vatsani päällä, "ettei skooppi menisi solmuun". 

Sain esilääkitykseksi fentanyylitabletin, joka ei auttanut kipuun. Hoitaja kysyi millä menen kotiin ja vastasin että taksilla, vaikka tietysti kävelin. Hän sanoi, ettei sinä päivänä saa tehdä tärkeitä ratkaisuja, enkä tehnyt. 

Luulin, ettei fentanyyli vaikuttanut minuun mitenkään, mutta ehkä kuitenkin, sillä raahasin heti kolonoskopian jälkeen täkit ja tyynyt Ratinaan itsepalvelupesulaan.  Jos totta puhutaan sain autokyydin, mutta palasin kotiin kävellen ja puhtaita petivaatteita kantaen. 

Kolonoskopia oli normaali.  

Kuva on Uittotunnelin kahvilasta (kävin siellä tänään). Uittotunnelin kahvila ei sijaitse enää Uittotunnelin päässä vaan Santalahdessa. 

Venäläinen kyykkyohjelma

Teksti sisältää mainoksen.

Kävin tänään Nääshallilla. On olemassa sellaisia kehonrakennusliikkeitä kuin venäläinen kyykkyohjelma, venäläinen kierto ja turkkilainen ylösnousu kahdella kahvakuulalla. Googlasin venäläisen kierron ja sitä olen tietämättäni tehnytkin. Olisi vaikea kuvitella ranskalaista tai ruotsalaista kyykkyohjelmaa. Ranskalaisista ja ruotsalaisista puuttuu joku kuvitteellinen karskiusefekti, joka saa lihakset turpoamaan. Edit. On olemassa ranskalainen punnerrus!

Eräs nainen sanoi Mältinrannassa, että hänen ohitseen ui kaskelotti. Epäilin, ettei niitä tavata Näsijärvessä. Huojennuksekseni luin, että tämä maailman suurimpiin kuuluva hammasvalas asustaa vain merissä. Jotkuthan pitävät Näsijärveä melkein merenä. Uroskaskelotti saattaa kasvaa kunnioitettavaan kuudentoista metrin pituuteen.  Saattaisin säikähtää, jos sellainen hipaisisi kylkeäni ohittaessaan minua. 

Olen seurannut Instassa kahta tyyppiä, jotka pyöräilevät Saharan autiomaassa, jossa näyttää kulkevan asfalttitie. Siellä keskellä hiekka-aavikkoa lojuu valtavat määrät muoviroskaa. On siellä hiekan keskellä harvakseltaan huoltoasemiakin, kauppoja ja jonkinlaisia ravintoloita. Pyöräilijöiden välipaloja maustaa hiekka, joka tunkeutuu kaikkialle.  

Onko yhtään maailman kolkkaa, jossa ei olisi muoviroskaa?

Jos pidätte blogistani, saatatte pitää kirjoistanikin: Lääketieteen sanakirja (tämä on romaani, ei tietokirja, Lind&Co 2026), Kuura ja karkaileva isomummo (ainoa lastenkirjani, Karisto 2023), Ei saa elvyttää (Karisto 2020) ja Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016). Kuunnelkaa lukuaikapalveluista tai lukekaa ihan kirjoina! 

 

Suuri siivouskisa

Kärsin lievästä neulomisaddiktiosta. Päivittäin on pakko neuloa, vaikka kaapit pursuavat neuleita. Lapsetkaan eivät enää halua lisää villapuseroita. Eräs ystäväni on neulonut Ukrainaan yli kaksisataa villasukkaparia ja aikoo jatkaa niin kauan  kuin sota jatkuu. 

Areenaan saatiin brittisarja nimeltä Suuri lankasota (Game of Wool). Olen istunut sohvalla neulomassa ja katsonut kun kilpailijat istuvat sohvalla ja neulovat. Kuulostaa järjettömältä. Neulojille annetaan erilaisia neulomistehtäviä, joita he neulovat hankalan näköisellä tekniikalla (suomalaisten pitäisi käydä neuvomassa heitä) ja alkuun aika paksuilla langoilla. Kilpailijat ovat kyllä taitavia. 

Välillä katsoja saa ihailla Skotlannin maisemia ja lampaita. 

Samaan aikaan Areenassa on tarjolla Suuri ompelukisa ja Suuri keramiikkakisa.  Ruokaan ja leipomiseen liittyviä kisojakin on olemassa. 

Mitä muuta voisi kehittää? Suuri puutyökisa? Suomalaisessa nimessä pitää ehdottomasti esiintyä adjektiivi suuri. Ei mitään pikkukisoja. Entä Suuri metallityökisa? Ehkä ei kuitenkaan, sillä siitä tulee niin kamala meteli, kun sorvit vinkuvat (ehkä ne eivät vingu). Suuri siivouskisa? Kilpailija pesisi ikkunan ja tuomarit arvioisivat onko rantuja. Toinen tuomari itkeä tirauttaisi puhtaan ikkunan ääressä (Suuressa keramiikkakisassa tuomari saattaa itkeä hienon keramiikkatyön nähdessään, neuleiden ääressä koettiin lievempi liikuttuminen). 

Kävin aamulla uimassa Mältinrannassa. Helteisinä päivinä uimapaikan valloittavat kaikenlaiset amatöörit. Olen jotenkin ominut uimapaikan, sinne kuuluvat ne, jotka uivat oli sää mitä tahansa. Myötä- ja vastoinkäymisissä. En ole kuullut koskaan sanottavan, että minulla on ollut paljon myötäkäymisiä.  

Maalari

Kuvataiteilija Hermann Sebastian Schultz (s. 1994) maalaa kumppanuustalo Arttelin yhteyteen muraalia. Moni on nähnyt miehen tekemän hienon muraalin Takon muurissa. 

Ensin seinään ilmaantui X ja O merkkejä, sitten ääriviivoja ja nyt näkyy jo värejäkin. Olen havainnut, että taiteilija siirtyy välillä kauemmaksi maalaustyöstään ja tarkastelee sitä pitkään. 

Mieleeni tulivat kirkkomaalarit, joista luen Joel Haahtelan uusimmasta romaanista Talvikappeli, joka sijoittuu Pohjois-Italiaan vuodelle 1348. Myös Anneli Kanto on kirjoittanut kirkkomaalareista. Olin jo päättänyt, etten enää lue Joel Haahtelan pienoisromaaneja, mutta tässä sitä taas ollaan. Juuttuneena hartaaseen tunnelmaan ja koottuihin viisauksiin. 

Kävin eilen Valkeakoskella kesäteatterissa katsomassa Heikki Paavilaisen ja Tuomas Marjamäen käsikirjoittaman ja ensin mainitun ohjaaman näytelmän Katri Helenan elämästä. Käytiin läpi laulajan  rakkauksia, iloja ja suruja (olen lukenut niistä naistenlehdistäkin, Katri Helenan krapula oli uusi asia minulle, hän siis saattaa joskus juoda jopa liikaa alkoholia).  Näytelmässä käsiteltiin Panu Rajalaa niin, että minua melkein säälitti. Naurattikin.

Esitys oli ammattitaitoinen, näyttelijät osasivat laulaa ja liikkuivat musiikin tahtiin kompastelematta.  Minusta esitykseen ei sopinut puskafarssityylinen osio ja "Frederikin" pomppaaminen näyttämölle huonoine juttuineen. Ne olivat turhia!  Ovatko ne pakollisia kesäteatterigenressä? Moni kyllä nauroi, en tiedä mille. Ehkä he olivat käyneet väliaikadrinkeillä.  

Tarkoitukseni ei ollut kuvata edessä istuvan miehen kaljua. 

Patteriauto

Nääshallilla vanhempi mieshenkilö kertoi ostaneensa uuden auton. Auton mukana sai 900 sivuisen ohjekirjan. Kuulostaa joltain klassikkoromaanilta. Sanoin, ettei kukaan lue ohjekirjoja. En minä ainakaan, luen mieluummin vaikka Alastalon salissa-romaania.

Hän kuulemma lukee ja on nyt sivulla 130. Tämä on vasta alkua, ja sisältää lähinnä erilaisia auton käyttöön liittyviä. varoituksia.  Kysyin, ostiko hän sähköauton (ehkä niissä olisi paksut ohjekirjat), mutta mies sanoi, että hän ei patteriautoilla ajele. 

Hesarissa kirjoitettiin Ilomantsista, josta kaivosyhtiö on ostanut maata uutta kaivosta varten. Mahdollinen kaivos tuhoaa luontoa, vaikka kaivosajatus on puettu nättiin pakettiin, jonka mukaan se jopa parantaisi luonnon tilaa. Tuohan kaivos toki työpaikkoja. 

Kaivosyhtiön toimitusjohtaja käytti klassista perustetta: On parempi kaivaa Suomessa kuin sellaisessa maassa, jossa säädökset ovat löysempiä. 

Ihan kuin olisin kuullut saman joskus aiemminkin.  

Kävin kauppakeskuksen itsepalvelupesulassa pesemässä kaksi täkkiä, kaksi untuvatyynyä ja patjan suojuksen. Mahtava systeemi, tunget pyykit isoon koneeseen ja maksat pankkikortilla, sitten menet alennusmyyntiin ja ostat urheilutakin, paidan ja paljasjalkakengät. Pesun hintaan kuuluu hajuton pesuaine. Puolen tunnin kuluttua palaat pesulaan ja siirrät pyykit kuivuriin ja taas maksat. Käyt syömässä. Sen jälkeen haet kuivat täkit ja melkein kuivat tyynyt, pakkaat ne reppuun ja kasseihin ja raahaat kotiin. Jatkoin tyynyjen kuivattamista kylppärin lämmitetyllä lattialla.  Puhtaita ovat.

Kuvasin lenkkarini Mältinrannassa. Veden lämpötila on 20.1 astetta.