Suuri siivouskisa

Kärsin lievästä neulomisaddiktiosta. Päivittäin on pakko neuloa, vaikka kaapit pursuavat neuleita. Lapsetkaan eivät enää halua lisää villapuseroita. Eräs ystäväni on neulonut Ukrainaan yli kaksisataa villasukkaparia ja aikoo jatkaa niin kauan  kuin sota jatkuu. 

Areenaan saatiin brittisarja nimeltä Suuri lankasota (Game of Wool). Olen istunut sohvalla neulomassa ja katsonut kun kilpailijat istuvat sohvalla ja neulovat. Kuulostaa järjettömältä. Neulojille annetaan erilaisia neulomistehtäviä, joita he neulovat hankalan näköisellä tekniikalla (suomalaisten pitäisi käydä neuvomassa heitä) ja alkuun aika paksuilla langoilla. Kilpailijat ovat kyllä taitavia. 

Välillä katsoja saa ihailla Skotlannin maisemia ja lampaita. 

Samaan aikaan Areenassa on tarjolla Suuri ompelukisa ja Suuri keramiikkakisa.  Ruokaan ja leipomiseen liittyviä kisojakin on olemassa. 

Mitä muuta voisi kehittää? Suuri puutyökisa? Suomalaisessa nimessä pitää ehdottomasti esiintyä adjektiivi suuri. Ei mitään pikkukisoja. Entä Suuri metallityökisa? Ehkä ei kuitenkaan, sillä siitä tulee niin kamala meteli, kun sorvit vinkuvat (ehkä ne eivät vingu). Suuri siivouskisa? Kilpailija pesisi ikkunan ja tuomarit arvioisivat onko rantuja. Toinen tuomari itkeä tirauttaisi puhtaan ikkunan ääressä (Suuressa keramiikkakisassa tuomari saattaa itkeä hienon keramiikkatyön nähdessään, neuleiden ääressä koettiin lievempi liikuttuminen). 

Kävin aamulla uimassa Mältinrannassa. Helteisinä päivinä uimapaikan valloittavat kaikenlaiset amatöörit. Olen jotenkin ominut uimapaikan, sinne kuuluvat ne, jotka uivat oli sää mitä tahansa. Myötä- ja vastoinkäymisissä. En ole kuullut koskaan sanottavan, että minulla on ollut paljon myötäkäymisiä.  

Maalari

Kuvataiteilija Hermann Sebastian Schultz (s. 1994) maalaa kumppanuustalo Arttelin yhteyteen muraalia. Moni on nähnyt miehen tekemän hienon muraalin Takon muurissa. 

Ensin seinään ilmaantui X ja O merkkejä, sitten ääriviivoja ja nyt näkyy jo värejäkin. Olen havainnut, että taiteilija siirtyy välillä kauemmaksi maalaustyöstään ja tarkastelee sitä pitkään. 

Mieleeni tulivat kirkkomaalarit, joista luen Joel Haahtelan uusimmasta romaanista Talvikappeli, joka sijoittuu Pohjois-Italiaan vuodelle 1348. Myös Anneli Kanto on kirjoittanut kirkkomaalareista. Olin jo päättänyt, etten enää lue Joel Haahtelan pienoisromaaneja, mutta tässä sitä taas ollaan. Juuttuneena hartaaseen tunnelmaan ja koottuihin viisauksiin. 

Kävin eilen Valkeakoskella kesäteatterissa katsomassa Heikki Paavilaisen ja Tuomas Marjamäen käsikirjoittaman ja ensin mainitun ohjaaman näytelmän Katri Helenan elämästä. Käytiin läpi laulajan  rakkauksia, iloja ja suruja (olen lukenut niistä naistenlehdistäkin, Katri Helenan krapula oli uusi asia minulle, hän siis saattaa joskus juoda jopa liikaa alkoholia).  Näytelmässä käsiteltiin Panu Rajalaa niin, että minua melkein säälitti. Naurattikin.

Esitys oli ammattitaitoinen, näyttelijät osasivat laulaa ja liikkuivat musiikin tahtiin kompastelematta.  Minusta esitykseen ei sopinut puskafarssityylinen osio ja "Frederikin" pomppaaminen näyttämölle huonoine juttuineen. Ne olivat turhia!  Ovatko ne pakollisia kesäteatterigenressä? Moni kyllä nauroi, en tiedä mille. Ehkä he olivat käyneet väliaikadrinkeillä.  

Tarkoitukseni ei ollut kuvata edessä istuvan miehen kaljua. 

Patteriauto

Nääshallilla vanhempi mieshenkilö kertoi ostaneensa uuden auton. Auton mukana sai 900 sivuisen ohjekirjan. Kuulostaa joltain klassikkoromaanilta. Sanoin, ettei kukaan lue ohjekirjoja. En minä ainakaan, luen mieluummin vaikka Alastalon salissa-romaania.

Hän kuulemma lukee ja on nyt sivulla 130. Tämä on vasta alkua, ja sisältää lähinnä erilaisia auton käyttöön liittyviä. varoituksia.  Kysyin, ostiko hän sähköauton (ehkä niissä olisi paksut ohjekirjat), mutta mies sanoi, että hän ei patteriautoilla ajele. 

Hesarissa kirjoitettiin Ilomantsista, josta kaivosyhtiö on ostanut maata uutta kaivosta varten. Mahdollinen kaivos tuhoaa luontoa, vaikka kaivosajatus on puettu nättiin pakettiin, jonka mukaan se jopa parantaisi luonnon tilaa. Tuohan kaivos toki työpaikkoja. 

Kaivosyhtiön toimitusjohtaja käytti klassista perustetta: On parempi kaivaa Suomessa kuin sellaisessa maassa, jossa säädökset ovat löysempiä. 

Ihan kuin olisin kuullut saman joskus aiemminkin.  

Kävin kauppakeskuksen itsepalvelupesulassa pesemässä kaksi täkkiä, kaksi untuvatyynyä ja patjan suojuksen. Mahtava systeemi, tunget pyykit isoon koneeseen ja maksat pankkikortilla, sitten menet alennusmyyntiin ja ostat urheilutakin, paidan ja paljasjalkakengät. Pesun hintaan kuuluu hajuton pesuaine. Puolen tunnin kuluttua palaat pesulaan ja siirrät pyykit kuivuriin ja taas maksat. Käyt syömässä. Sen jälkeen haet kuivat täkit ja melkein kuivat tyynyt, pakkaat ne reppuun ja kasseihin ja raahaat kotiin. Jatkoin tyynyjen kuivattamista kylppärin lämmitetyllä lattialla.  Puhtaita ovat.

Kuvasin lenkkarini Mältinrannassa. Veden lämpötila on 20.1 astetta.  

Villiuimari

K:n piti tulla Tampereelle, mutta ilmaantui kaikenlaisia esteitä. R:n äiti joutui osastolle ja  K:lle tuli yöllä flimmeri. Mietittiin huomista, mutta olen menossa maanantaina kolonoskopiaan ja saan syödä lauantaina vain soseruokia. Olisin voinut ottaa ravintolaan mukaan Piltti-purkin ja pyytää lämmittämään sen itselleni. Viinin juomista ei ohjeissa kielletty. 

Päädyimme siirtämään vierailun jollekin toiselle viikonlopulle. 

Uimahuoneella puhuimme tädeistä ja mietin, että tätien suhteellinen määrä nousee koko ajan. Väestö pienenee, mutta tädit porskuttavat ja elävät pidempään kuin sedät. Voitaisiinko peräti puhua tätisaatiosta? 

Pitääkö olla huolissaan? Ei! Tädit hoitavat sairastavat omaiset, neulovat villasukat ja hoitavat lastenlapset.  Minusta ei kylläkään ole mitään hyötyä kenellekään.  

En ymmärrä, mihin aamuni kuluvat. Herään puoli seitsemältä, mutta saan vaatetettua itseni vasta kymmenen maissa tai oikeastaan saan  puetuksi umapuvun, shortsit ja t-paidan. Uinnin jälkeen puen kaupunkivaatteet. Kastelen lämpimän veden aikaan hiuksenikin järvivedessä  ja annan kuivua luonnontilaan.  Englanniksi uintiharrastustani kutsuttaisiin nimellä Wild Swimming.

Muutama päivä sitten sorsapoikue ui ohitseni Mältinrannan uintialueen poikki. Uimapaikka on aidattu narulla, jossa killuu muovisia pylpyröitä. Sorsaporukka ylitti aidan somasti yksi kerrallaan.  

Koska maailma kulkee kohti tuhoaan, on paras keskittyä pieniin mukaviin asioihin. Kävimme M:n kanssa eilen kahvilla Amurin Helmen pihalla, tarkastamassa uuden väliaikaiskävelysillan ja halvan näköisen Italia-torin, joka oli pystytetty Keskustorille.  

Kuvassa on Tammerkosken ylittävä väliaikanen kävelysilta.  Patosiltaa korjataan. 

Kuunnelkaa tai lukekaa romaaniani Lääketieteen sanakirja. Se ei ole ehkä suurta kirjallisuutta, mutta mielestäni ihan viihdyttävä.  

Epätovottu naapuri

Tänä aamuna roskia viedessäni huomasin porttikongin sulkevan metallisen portin olevan omituisesti auki. 

Kuului kamala pauke. Sisäpihalla mies hakkasi yhden porraskäytävän takaovea jämerällä rautalapiolla. Soitin hätäkeskukseen ja kerroin miehestä. He lupasivat pyytää poliisin paikalle. Häke-työntekijä kysyi voisinko jäädä tarkkailemaan tilannetta. En tosiaankaan. 

Kuvittelin, miten ojentuisin vaikuttavaan 163 cm:n pituuteeni. laittaisin kädet puuskaan ja toruisin miestä. Oven hakkaaja pyytäisi anteeksi ja poistuisi paikalta.

Mies pääsi sisälle porraskäytävään. Joitakin ihmisiä eivät lukot eivätkä jämerätkään ovet pitele. 

Kun palasin kuntosalilta ja uimasta, talon edessä seisoi poliisiauto. Ei ollut ensimmäinen kerta. Porraskäytävän ovi oli hajalla. Asunnon, jonne mies luultavammin pyrki, molemmat ikkunat ovat jo rikki. Jotkut vieraat eivät malta odottaa, että porukka tulee kotiin ja avaa oven. 

Asunnon vuokralaiset on häädetty, mutta prosessi kestää puolisen vuotta. Jokainen tarvitsee paikan, jossa asua, mutta ihan kaikkia en toivoisi naapureikseni.  

Kuva on Näsijärven rannalta. Poistin tätä edeltävän päivityksen, sillä olin siihen tyytymätön. 

Harsosääsket on tuhottava!

Sain R:ltä pesusienikurkun eli luffan taimen. Ostin multaa ja istutin kasvivauvan kookkaampaan ruukkuun. 

Ilmeisesti mullan mukana tuli pikkuruisia hyönteisiä. Päädyimme siihen, että ne olivat harsosääskiä. Kyseiset ötökät ovat vaarattomia, mutta saattavat joskus tunkea ihmisen nenään. Eivät ne sielläkään mitään erityistä tee.  Päätyvät vaan toisinaan väärään kohteeseen.

Ötökkätiedon mukaan Suomessa on 220 harsosääskilajia. Harsosääskinaaras elää noin viikon ajan ja munii multaan 100-150 munaa, joista kuoriutuu toukkia jo muutamassa päivässä. Toukat ovat 6-8 mm pituisia ja ne voivat syödä pistokkaiden hentoja juuria ja lahoavaa eloperäistä materiaalia. 

Hommasin harsosääskien tappamista varten liima-ansoja. Kukkaruukkuun tökätään muovitikku, johon voi kiinnittää keltaista paperia (kai se on paperia), jonka molemmin puolin on tahmea liimapinta. Nyt ansoissa näkyy pikkuruisia ruumiita, joista tulee ikävä olo.  Miltä niistä tyypeistä tuntuu, kun se ihana keltainen väri ja ansan tuoksu houkuttaa, jalat tarttuvat liimaan, eikä rimpuilu auta. 

Luin, että toukkia voi houkutella raa'alla viipaleiksi leikatuilla perunoilla. Aion ottaa tämänkin keinon käyttöön. Jotenkin se potentiaalisen suuri munamäärä hätkäytti. 

Luin äsken, että kukkamullan voi pakastaa tuholaisten varalta, joten pitää raivata pakastimesta hylly ötököiden jäädyttämistä varten. 

Koulussa opetettiin, että Marcus Porcius  Cato vanhempi lopetti kaikki puheensa Ceterum censeo Carthaginem esse delendam eli Olen sitä mieltä, että Karthago on tuhottava. En todellakaan muistanut miehen nimeä saati osaa latinaa, vaan googlasin.  Nykyään Cato toistaisi missiotaan Instassa. 

Minä taas olen sitä mieltä, että harsosääsket on tuhottava, mutta lopetan taas kerran tämän päivityksen näin: Lukekaa, kuunnelkaa, ostakaa tai lainatkaa kirjojani! 

Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto 2016)

Ei saa elvyttää (Karisto 2020)

Kuura ja karkaileva isomummo (Karisto 2023)

Lääketieteen sanakirja (Lind&Co 2026) 

 

Nieminen

Vietin muutama vuosi sitten viikon kulttuuritalo Päiväkodissa Hailuodossa. Residenssin seinään nojasi pari hienoa polkupyörää, joita sai lainata. Sanottiin, ettei niitä tarvitse lukita, jos pysyttelee saaressa. Nyt tilanne saattaa muuttua, kun on se silta. Tapaamani hailuotolaiset vastustivat sillan rakentamista, moni varmaan kannattikin.  Hailuodosta jäi mieleen tehdas, jossa rakennetaan sisustuselementtejä jäkälästä. Saaren luonto oli myös unohtumaton, samaten suurin näkemäni lintutorni.

Laukontorin kahvilassa myydään munkkeja, joiden nimi on Nieminen. Nieminen on ihan tavallinen rinkulamunkki, mutta pieni kooltaan. Kysyin myyjältä mistä tuo Nieminen tulee ja hän kertoi kuulleensa, että kahvilassa kävi joskus asiakas, joka ei jaksanut syödä kokonaista munkkia ja hänelle ryhdyttiin leipomaan pikkumunkkeja, jotka saivat nimensä hänen mukaansa. Nuori myyjä arveli, ettei Niemistä enää ole.  Jotain hänestä kuitenkin jäi.

Luin kahvilapöydässä iltalehtiä. Lehdissä kirjoitettiin tukalasta helteestä. Käytettiin nimityksiä superhelle, megahelle ja hirmuhelle. Mitä uusia hellettä kuvaavia sanoja vielä keksitäänkään? Jättihelle, kauhuhelle, hyperhelle, helvettihelle, saunahelle. Meteorologi Pekka Pouta lanseerasi aikoinaan termin seksihelle, joka taisi olla sisällöltään positiivinen toisin kuin hirmuhelle.  

P.S. Kuunnelkaa tai lukekaa romaaniani Lääketieteen sanakirja. Sitä saa kirjastoista,  nettikirjakaupoista ja tunnetuista lukuaikapalveluista!

Sulatetut viinerit

Kotini lähiympäristössä vaanii nainen, joka pyytää auttamaan itsensä tien ylitse. Koska nainen kykenee kävelemään rollaattorin kanssa jalkakäytävää pitkin, minulle ei ole ihan selvinnyt miksi hän tarvitsee apua tien ylityksessä. Yritin kerran avustaa häntä ja hän sanoi "Sinä autat väärin." Sen jälkeen olen raukkamaisesti pakoillut häntä.  Se ei ole kiltisti tehty. 

Tänään en katsonut riittävän tarkasti, joten törmäsin naiseen. Hän sanoi minulle "Kaunis ilma. Kaunis huulipuna".

Kun viimeksi kävin isäni luona, saimme palvelutalon kahvilassa jälkiruoaksi mansikkaleivokset. Kun siskoni ja hänen miehensä tulivat heti sen jälkeen kahville, sanoin, etten ota pullaa, eikä siskonikaan halunnut. Isä vetäisi pakastimesta kuusi viineriä sulamaan. Sanoin, että nehän menevät piloille, mutta isä ilmoitti, että hän pakastaa ne uudelleen. Käsittääkseni elintarvikkeiden toistuvaa sulattamista pakastamista ei suositella. 

Isä oli ostanut bluetooth-kaiuttimen asukkaiden lauluiltoja varten. Minulla on samanlainen, mutta pienempi. Isä täyttää elokuussa 96 vuotta. 

Tallipihalla järjestettiin vintage-tapahtuma. Siellä myytävät vaatteet näyttivät joko siivoustakeilta tai ne on tehty niin kapeavyötäröisille naisille, että sellainen vyötärömitta on äärimmäinen harvinaisuus. Kuva on otettu kyseisestä tapahtumasta.  

Kiharapää

Ostin Lidlistä kasvoille tarkoitettua aurinkovoidetta, jossa luki Anti-Ageing Sun Screen for Face and Décolleté.  Jos voiteet olisivat oikeasti tehokkaita, minulla pitäisi edelleen olla parikymppisen iho. 

Kun me neljä samanikäistä ystävystä tapasimme, yksi meistä sanoi, että hänen ylähuulensa on kuin rypytetty karjalanpiirakka. Minun ylähuulessani ei onneksi ole rypytystä. 

Kävin eilen kampaajalla, joka sanoi, että hiukseni ovat alkaneet kihartua. Ostin oitis kiharahiuksiselle tarkoitettua shampoota, joka maksoi kolmekymmentä euroa. Aion löytää kiharahiuksisen itseni.

Hesarissa kirjoitettiin hiuksenpidennyksistä, joihin käytetään intialaisten naisten temppeleihin lahjoittamia hiuksia tai jätehiusta, joita kehitysmaiden naiset puhdistavat mitättömällä palkalla. Niitä sitten solmitaan rikkaiden, turhamaisten ja hentohiuksisten länsimaisten ihmisten kuontaloihin. 

Kynsistudioiden ja hiuksenpidentämishomman tutkimukseen annettuja apurahoja on kritisoitu, sillä moista tutkimusta on pidetty turhuutena. Yllättäen kauneusbisneksestä löytyy paljonkin tärkeää analysoitavaa. Toivon, etteivät poliitikot pääsisi peukaloimaan sitä, mitä yliopistoissa saadaan tutkia.  

Minä vain heiluttelen fiktiivistä kiharapilveäni. 

Kuva on otettu läheltä Mältinrannan uimapaikkaa. Sunnuntaina veden lämpötila oli jo 18 astetta ja amatöörit uskaltautuivat uimaan. Humalainen mies hyppi veteen, vaikka hyppiminen kielletään kylteissä. Hän sanoi elävänsä vaarallisesti.  Ihmiset eivät tajua, miten matalalla vesi välillä on.  Kävelytaidoton pikkulapsi eteni kontaten melkein veteen asti ennen kuin hänen uimassa ollut äitinsä kävi siirtämässä hänet turvallisemmalle etäisyydelle uimapaikasta.

 

Konduktöörin kukkaseppele

Juhannus tuli ja meni. Matkustin junalla Saloon. Konduktöörillä oli päässään kukkaseppele. VR ei osallistunut seppeleen sitomiseen. Nainen oli kuulemma poiminut kukat omalta pihaltaan. Ihailtavaa omatoimisuutta. 

En pidä juhlapyhistä. Varsinkin uran alkuvaiheessa jouduin usein päivystämään silloin. 

Erään kirjailijan julkiseen Face-päivitykseen vastasi moni juhannusta yksin viettänyt. He olivat suorittaneet melko arkisia tehtäviä, laittaneet ruokaa itselleen, lämmittäneet saunaa ja pesseet mattoja. 

Vietin juhannusaattoillan siskoni ja hänen miehensä luona. Kuuntelimme kelamankalta 60- ja 70-luvun musiikkia. Nipsu-koira hyppi sylistä syliin.  Hän aterioi matolta, johon oli ommeltu kangassuikaleita raksujen piilottamista varten. 

Istuin lauantaina viisi tuntia iäkkään isäni seurassa, ja kuuntelin juttuja hänen lukuisista vaivoistaan. Katselimme televisiosta yleisurheilukisoja, jotka järjestettiin Kuortaneella.  Leveäharteiset miehet heittivät kiekkoa ja rotevat naiset työnsivät kuulaa. Saattoi mukana olla joku muunsukupuolinenkin, vaikka heille ei ollut omaa sarjaa. Mitä hyötyä niiden metalliesineiden heittämisestä on kenellekään?  No toisaalta, mitä hyötyä on blogista. Monen mielestä ei senkään vertaa. 

Kävimme palvelutalon ravintolassa syömässä. Tila oli koristeltu koivuilla. Eräs asukas korotti ääntään ja sanoi, ettei siirry mihinkään paikaltaan ja rollaattorikin seisoo siinä mihin hän sen laittoi, vaikka se oli vähän muiden asiakkaiden kulkureitillä. Yleensä tila on hiljainen, kuuluu korkeintaan astioiden kilinää ja muutama yskähdys. 

Kun palasin lauantaina Salosta, Tampereen keskusta vilisi ihmisiä. Kaikki eivät mene mökille vaan viettävät juhannuksen kaupungissa. Keskustassa näytti siivottomalta, pikaruoka-aterioiden kääreitä lojui jalkakäytävillä. Näin yhtenä päivänä, kun nuori mies heitti pitsan palan katukivetykselle ja vielä astui päälle ja musersi juuston, tomaatin ja vehnätaikinan tiukemmin alustaansa.  

Kävin katsomassa uutta Särkänsiltaa, jonka tarpeellisuutta en ymmärrä. Toisaalta täytyyhän siltainsinööreillekin saada töitä ja lyhentäähän kävelysilta huvipuistoreissua muutamalla kymmenellä metrillä. Kyllä maailmaan siltoja mahtuu.

Mältinrannan vesi oli 18 asteista.   

Paikallisuutiset

 

Tamperelainen mies, joka kulki jääkiekon MM-kisojen aikaan huutamassa, että Suomi kärsii Kanadalle rökäletappion, käveli  eilen edelläni. Hän oli pukeutunut sinisiin haalareihin, joita koristivat firmojen logot. Päätä lämmitti keltainen villapipo. Hän työnsi edellään rollaattoria, jossa roikkui tyhjän näköinen kassi ja reppu. Kun olin ohittamassa häntä, hän huusi "Suomi ulos Natosta, saatana!" Sydämeni teki leikkisän kuperkeikan. Kuin joku olisi huutanut korvaani PÖÖ!

Nääshallin työporukka oli tehnyt kyltin, jolla toivotettiin Hyvää juhannusta. Kaksi työntekijää istui lasikopissa syömässä jäätelötuuttia.

Kuntosalin jälkeen lähdin uimaan. 

Iäkäs nainen vietti mielestäni huolestuttavan pitkän ajan kolmetoista-asteisessa vedessä. Kysyin, oliko hän kunnossa. Nainen kertoi, että kardiologi oli kieltänyt häneltä uimisen, joten hän voimisteli vedessä. "Ei Kalkusta asti viitsi kovin lyhyeksi aikaa tänne asti tulla", sydänongelmainen nainen sanoi.  Rollaattori odotti naista rannalla. 

Tampereella avattiin Särkänsilta. Suunnittelin meneväni sitä katsomaan, mutta eiköhän se ole paikallaan vielä lauantainakin.  

Tässä olivat eilisen uutiset. Istun junassa matkalla Saloon.  Turussa on 40 minuutin vaihtoaika, toivottavasti Logomon kahvila on auki (tuskin on). 

Onneksi ei tarvitse enää päivystää.  Älkää hukkuko!

Siilien ravintola

Olen laiminlyönyt blogiani.  Tämä on työ, josta ei makseta palkkaa.  Olen vaativa työnantaja.

Anneli Kanto haastatteli Terhi Rannelaa hänen ensimmäisestä dekkaristaan Kuolema kaivopuistossa Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa. Kirja on saanut inspiraationsa Tyyne Alhrotista, joka ensimmäisenä suomalaisena naisena perusti yksityisetsivätoimiston Helsinkiin 1932. Terhi törmäsi tietoon tehdessään edellisen romaaninsa taustatyötä.  

Kirjailijaa kuulemassa oli kaksitoista kirjailijakollegaa ja jokunen muu kiinnostunut. Meistä otettiin ryhmäkuva. Kerroin, että Lenita Airisto asettui kuvausta varten joukon keskelle, ettei leikkautuisi valokuvasta. Minusta näkyi vain päälaki. 

Kävimme haastattelun jälkeen Torni -hotellin baarissa drinkeillä. 

Lukeminen johtaa yllättäviin löytöihin. Oslossa näin ensimmäistä kertaa portugalilaisen Paula Regon taidetta. Matkan jälkeen luin Oksana Vasjakinan romaanin Ruusu, jossa mainittiin Rego. 

Sara Hildenillä on esillä suomalaisten nuorten naistaiteilijoiden töitä, yksi heistä on Juliana Hyrri, joka on näköjään myös sarjakuvataiteilija, luin eilen loppuun hänen kirjansa Lellikki. 

Tulee ajatus, että kuljen polkua, joka ei lopu koskaan.  Tai tietysti se loppuu.

Perjantaina kävin kylässä. Istuimme viehättävän talon pihalla, joimme viiniä ja seurasimme siilejä, joita ruokitaan iltaisin. Aamulla oli nuhruinen olo. Menin Mältinrantaan uimaan ja Finlaysonille kuuntelemaan kansanmusiikkia.  Shokkihoitoa. 

Päivän Hesarissa on paljon juttua tekoälystä. On hyvinkin todennäköistä, että blogejakin kirjoitetaan tekoälyllä.  Tämä blogi on (teko)älyvapaa. 

Sivistyssana

Luin Simo Frangenista jutun, jossa hän kertoo, että hän kaivaa vanhat ikävät asiat maahan ja peittelee huolellisesti. Hän ei muistele niitä. 

Minulla tuo ei toimi tai sitten en hautaa asioita tarpeeksi syvälle. Muistan kaikki typeryydet, jotka olen tehnyt. Lapsuuden murheet. Ikävät ihmiset. Pettymykset. Ne ilmaantuvat nopeina takaumina silloin kun niitä vähiten odottaa. 

Viimeksi eilen, kun kävelin Tokmannilta ja kannoin selässäni kymmentä litraa kukkamultaa, päähäni pälkähti joku muinainen juhlimisilta, jonka olin mielestäni mokannut. Luultavammin kukaan muu ei sitä muistele. En minäkään haluaisi.

Kun tänään odottelin hauislihasharjoitteiden luppoajan kulumista, eräs mies sanoi minulle "Mitä kontemplimoit?" Menin sanattomaksi, sillä en tiennyt mitä kontemplimointi tarkoittaa. Katsoin sanan merkityksen harjoituksen jälkeen puhelimeltani ja kaipa mies halusi sanoa "Mitä pohdiskelet?" Tai mitä siinä seisoskelet turhanpäiväisenä. 

Nyt Mältinrannan uimahuoneelle pääsee rannekkeella. Ranneke painetaan lukkoa vasten, ja sesam se aukenee. Vesi oli hyvinkin uimalämpöistä (14.8 asteista).  

Rautakauppias

Kylppärin bideesuihku on vuotanut jo jonkin aikaa. Vesipisarat ovat kastelleet kylpyhuoneen nurkkaa.  En ole puuttunut asiaan.

Perjantaina aktivoiduin ottamaan yhteyttä huoltofirmaan ja ilmeni, ettei vian korjaus kuulu taloyhtiölle vaan on asukkaan vastuulla. He voisivat kuitenkin vaihtaa vuotavan bideesuihkun 70 euron hintaan.  En tiedä kuuluuko siihen tarvikkeet.

Muina putkiasentajina ja sukulaisten rohkaisemana tutustuin hanaan ja letkuun. Huomasin, että letkun saa vaivatta kierrettyä irti. Hakeuduin suihkun osat kauppakassissani keskustan rautakauppaan ja sain uudet kiiltävät välineet mukaani neljälläkympillä. Kotona ruuvasin suihkusysteemin paikoilleen ja olin hyvin tyytyväinen itseeni. Hakeudun aina välillä kylppäriin ihailemaan bideesuihkuani, joka kiiltelee kromattua loistoa. Vanha kulahtanut jäi rautakauppaan. 

Tein joitakin vuosia sitten pientä remonttia. Menin samaan rautakauppaan hankkimaan maalia ikkunalautaa varten. Silloinen rautakauppias oli usein kiukkuisen ja väsyneen oloinen. Nykyinen on ystävällinen. Hän on myös nuorempi ja komeampi kuin entinen. Ex-kauppias ei suostunut myymään minulle pyytämääni maalimäärää. Hän sanoi, että pikkupurkillinen riittää. Ei riittänyt.  

Suunnittelen jo suihkun uusimista. Saa nähdä mihin kaikkeen tämä johtaa.

Olen uhkaillut kaktustani biojäteastialla, joten se heläytti maailmaan yhden vaaleanpunaisen kukan.  

Pelottava tulevaisuus

Ennen Kanada-Suomi ottelua eräs mies kiersi kirjaston kahvilassa ja huusi, että Kanada saa Suomesta rökälevoiton. Tänäänkin hän teki kahvilakierroksensa, mutta ei puhunut tappioista tai voitoista vaan huusi, että Parkkonen on maajoukkueen paras maalintekijä. En tiedä kenestä Parkkosesta oli kyse. 

Hyppelehdin taas asiasta toiseen: Uimahuoneella eräs innokkaasti hymyilevä nainen sanoi, että Wille Rydman on ihana.  Olen vahvasti eri mieltä.  

Kävin eilen katsomassa Tampereen yhteiskoulun lukion musikaalin  IAI-Voiko sydämetön rakastaa?Musikaali sijoittuu tulevaisuuteen, jossa tekoälyllä varustetut ja "tavalliset" ihmiset elävät rinnakkain, mutta IAI tyyppejä halveksitaan. Tämä on vähän sellainen Romeo ja Julia -tarina, jossa opiskelija Carum rakastuu IAI tyyppiin Gemmaan, eikä sitä sulateta. 

Nuoret ovat käsikirjoittaneet näytelmän, säveltäneet musiikin, tehneet koreografian, meikit ja puvustuksen. He soittavat, tanssivat, laulavat ja näyttelevät nuoruuden innolla ja taidollakin. Loppukiitokset ovat aina liikuttavat ja nyt ehkä erityisesti. Musikaalia esitetään Tampereen yliopiston teatterimontussa, jonne saa vielä lippuja. 

Lähipiiriini ei kuulu enää lukiolaisia, mutta näytelmän perusteella tulevaisuus pelottaa heitä, enkä  yhtään ihmettele sitä. 

Kesäahdistus

Puin juhlamekon kun lähdin elokuviin, sillä olen varma, etten koskaan enää pääse juhliin. Tai jos pääsen mekko on jo mennyt muodista. Minulla on tuskin enää asiaa Otavan pihajuhliinkaan. 

Elokuva, jota menin katsomaan juhlamekossani oli nimeltään Urchin –Vapaus on mielentila ja se kertoi asunnottomasta Mikestä ja oli todella ahdistava. Hyvä, mutta raskas. Siinä eivät juhlahepeneet auttaneet. 

Sitten minua alkoi ahdistaa kesäkin. Grillimakkarasta ja marjaämpäreistä tehty seppele laskeutui päälleni.  Hyvä kun selvisin kotiin.

Päätin pari päivää sitten arpoa kaksi romaaniani Instassa. Kokeilin ostaa arvonnalle lisähuomiota kolmeksi päiväksi maksamalla Metalle 7 euroa/ päivä, joku pieni lisämaksu siihen tuli päälle. Mark Zuckerberg on kuulemma panostuksestani kovin iloinen. Tämän rahan ansiosta 5245 henkilöä on nähnyt julkaisuni, sitä on jaettu kolmesti, kommentoitu 134 kertaa ja uusia seuraajia on tullut 81. 

Rahalla saa melkein mitä tahansa. 

Kuva on napattu Tampereen uudehkolta maisemasillalta. 

Gootti laivalla

Luin äsken kännykällä tehdyt Norja-päivitykseni ja häpesin.Tekstit olivat pintapuolisia, epäloogisia ja aikamuoto vaihtui miten sattui. No se ei taida olla uutta.

Olen kotona ja istun omalla sohvallani. Vanha ruma joulukaktukseni on lykännyt herkän vaaleanpunaisen nupun. "Nuoriso" oli kastellut kukkiani runsaalla kädellä. Kaktus taisi tykätä siitä. Ehkä se on kärsinyt janosta jo useamman vuoden. Ihme etteivät huonekasvien suojeluviranomaiset ole ottaneet kaktusta huostaan. 

Matkustin eilen Oslosta Tukholmaan, juna oli myöhässä, mutta ehdin yölaivaan. Terminaalissa huomasin, että suomalaiset näyttävät persoonallisemmilta kuin tasalaatuisemmat norjalaiset. Norjassa en nähnyt yhtään goottia (varmaankin heitä on). Olisi ollut huvittavaa, jos Hurtigruten laivalle olisi ilmaantunut gootti. Laivalla tuntui siltä kuin osallistuisi senioriyhdistyksen kokoukseen.

Kannoin Norjaan urheiluhousut ja keveät kesähousut. Turhaan, sillä vedin joka aamu farkut jalkaani. Mekkokin oli täysin tarpeeton. Rinkka painoi niin paljon, että katsoin aina junavaunusta jonkun kuntosaliharrastajan näköisen nuoren miehen ja sanoin "Näytät vahvalta,  voisitko nostaa rinkkani matkalaukkuhyllylle". Aina onnistui. 

Kaipasin matkalla neuletyötä, olihan paljon junassa istumista. Tykkään tehdä jotain käsilläni. Siskoni sanoi, että olisit ostanut langat ja puikot. En uskaltanut, sillä pelkäsin villalankakerän maksavan sata euroa ja puikkojen viisikymmentä euroa. 

Jos siis lähdette Norjaan, pakatkaa mukaan neuletyö tai puukäsityö, pukekaa päällenne farkut, jättäkää mekko kotiin ja  ottakaa omat eväät, sillä kaikki on kallista.   

Kuvassa oslolaiset liikennevalot. 

Matkustaminen on rentouttavaa

Eilinen tärväytyi matkustamiseen. Aamulla kävelin ajoissa rautatieasemalle. Kävin matkalla kaupassa ja ostin appelsiinin ja jonkun jugurtin näköisen, jonka päällysosassa näkyi mysliä ja puulusikka. Tuote osoittautui kylmäksi kaurapuuroksi, joka oli keitetty kauraryyneistä ja niinhän purkissa lukikin, kun tarkemmin katsoi. 

Olin ajoissa laiturilla odottamassa Osloon menevää junaa. Taulussa luki Oslo S ja kellonaika 9.52. Laiturilla seisoi paljon matkustavaisia. 

Kun juna oli puoli tuntia myöhässä, rautatiefirman edustaja jakoi meille pienestä korista suklaata. Hän sanoi, etteivät junan ovet toimi. Taululla luki ”Prepairing train”.

Oli kylmä. Eräs nuori mies puki lapaset, nuori nainen veti päälleen toisen villapaidan. Lapsiperheet ahtautuivat ”lämmittelykoppeihin”, joita laiturilla oli. 

Kun pari tuntia oli kulunut, meidät lastattiin linja-autoihin. Matkalla pysähdyimme huoltoasemalle, jossa söin elämäni kalleimman huoltoasemaleivän. Olimme Oslossa illalla kahdeksan maissa ja hotellilla olin puoli yhdeksän jälkeen.

Kävin syömässä lähipubissa vegehampurilaisen ja join muina täteinä oluen. 

Aamiaisella viereisissä pöydissä istui neljä iäkästä ranskalaispariskuntaa. Miehillä oli kauluspaidat ja tyylikkäät villapaidat, naisten hiukset olivat kauniisti kammatut. Tuli mieleen joku ranskalaiselokuva, jossa vanha nainen voimaantuu. Yksi mies jäi vielä pöytään, kun muut lähtivät. Kun hän nousi ylös, hän katsoi minua silmiin ja sanoi ”Bonjour”. 

Tänään olisi tarkoitus ehtiä Tukholmaan ja laivalle, jos juna on aikataulussa. Norja on muuten ulkoistanut osan raideliikenteestään ja Trondheim-Oslo reitistä huolehtivat Ruotsin rautatiet. 

Trondheim

Olen päässyt taas tukevalle norjalaiselle maaperälle. Ei tarvitse miettiä millä kannella toimii kahvila ja monennellako kannella voi nauttia universumin kalleimman Sokos-hotelliaamiaisen.

Eilen laiva heitti ankkurin vuonoon ja halukkaat kuljetettiin pienemmällä veneellä kyläseen, jonka nimi on Urke. Kylässä toimi kauppa, josta ostin tummaa suklaata ja kylän keskustassa sijaitsi leirintäalue. Kylän halkaisi innokas koski. 

Kävelin rinnettä ylös ja mietin, miten järjettömän kaunista oli. Miten joku on aikoinaan sinne päässyt (luultavammin veneellä) ja millä hän on itsensä elättänyt. Kalastuksellako. Jotenkin ymmärsin vaikka Jon Fossen romaanien henkilöitä paremmin. 

Pistäydyimme myös Ålesundissa, jota joku sanoi Norjan kauneimmaksi kaupungiksi. Kylmää ja märkää siellä ainakin oli. 

Tänä aamuna jäin laivasta Trondheimissä, jossa satoi kaatamalla, mutta minähän pungersin rinkka selässä tänne hotellille. Näin isoa huonetta minulla ei ole tällä matkalla ollut, tosin huoneen katosta puuttuu yksi sisustuslevy, ja aukosta näkyy putkia. Huoneessani on kuitenkin kolme ikkunaa, nojatuoli, sohvapöytä, kirjoituspöytä ja tietenkin parisänky. 

Trondheim on norjalaiseen tapaan liian sievä. Tosin täältä löytyy ihan pikkuisen rosoakin. Olen kävellyt kaupunkia ristiin rastiin. Söin intialaisessa ravintolassa elämäni parhaan palak paneer -annoksen. Kävelin rautatieasemalle ihan harjoituksen vuoksi, aamulla on sitten helpompaa. 

Yritin vaihtaa blogin yläosaan uuden kuvan siinä onnistumatta.

Imagokysymys

 

Seilaan Ms Norkapp -laivalla, joka on huomattavasti Ruotsinlaivoja pienempi. Kodikas. Matkustajat ovat myöhäiskeski-ikäisiä ja osaa voisi kutsua vanhuksiksi. Mukaan on sattunut yksi lapsiperhe ja muutama parikymppinen. Suurin osa saksalaisia ja brittejä, oletan. Taitavat kulkea koko reitin. Walesilainen nainen luuli, ettei voi valita osaa matkasta.

Terminaalissa vietiin laukut ja kuljetettiin valmiiksi hyttien oville. Minä halusin kantaa rinkkani itse. Kaikilla muilla oli matkalaukut.

Ennen laivaan menoa oli pakko osallistua safety demonstration -videon katsomiseen. Se oli oikein opettavainen. Pelastusliivien ja - veneiden lisäksi kaikille on tarjolla punaiset haalarit. 

Meille tarjottiin viinerit, kahvia ja teetä.

Kuudelta pääsimme laivaan, joka lähti 20.30. Kannelta seitsemän sai ostaa ylihintaista kuohuviiniä. 

Yhdeksältä järjestettiin informaatiotilaisuus. Siellä kerrottiin, että yöllä on myrsky ja neuvottiin käyttämään oksennuspussia. En löytänyt pussia, mutta en oksentanutkaan. Pientä keinumista havaitsin avomeriosuudella. Yöllä en oikein malttanut nukkua, sillä oli niin kaunista. 

Kiskurihintainen aamiainen oli Sokos-hotellien peruskauraa. Huomasin myöhemmin, että kahvilakin olisi myynyt aamiaispakettia. Kaikkien piti pestä kätensä ennen ruokailua. Hyvä!

Huvittavaa seurata matkustajia ja heidän yritystään saada ikkunapaikka. 

Laiva pysähtyi aamiaisaikaan muutaman minuutin ajaksi johonkin satamaan. Edessäni ikkunapöydässä istui kaksi saksalaisrouvaa, toinen kysyi tarjoilijalta saksaksi mihin pysähdyimme. Tarjoilija kaivoi taskustaan lapun ja sanoi jotain, joka kuulosti Buuröpiltä. Sellaista paikkakuntaa tuskin on. Saksalaisrouva nyökkäsi. Rouvat ottivat aamulääkkeensä.

Jos vielä joskus lähden Interrailille, otan matkalaukun, vaikka onhan rinkka imagokysymys.

Näkemiin!

Visa-korttini ei toiminut Bergenin pääkirjaston kahvilassa. Kävi ilmi, että muidenkaan ulkomaalaisten Visat eivät pelittäneet. 

Kahvila tarjosi minulle kahvin ja croissantin ja liikutuin kyyneliin. Kaupasta olisivat myyneet elintarvikkeet velaksi. ”Maksa huomenna”, nainen sanoi.Täällä ollaan luottavaisia, ainakin kun täti-ihmisestä on kyse. 

Kirjoitustuttuni oli samaan aikaan Tanskassa oppilaidensa, 20 nuoren nälkäisen ihmisen kanssa, eikä sielläkään kortti toiminut. Nyt joku sanoo, että pitää olla kaksi eri pankin korttia. Oli, mutta ei auttanut. 

Kävin elokuvissa katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan. En osaa oikein pitää sitä edes elokuvana, se oli enemmän vaate-esittely. 

Tänään häivyn Bergenistä. Kuusi päivää oli riittävä aika täällä. Lähden laivalla Trondheimiin.

Olen tosi iloinen siitä, että Päivi Hietasesta tuli 13. arkkiatri ja ensimmäinen nainen siinä asemassa. Juuri sopiva henkilö siihen hommaan. Onnea! 

Stolzekleiven

Kiipesin kukkulalle nimeltä Stolzekleiven. Sinne noustiin luonnonkivistä koottuja portataita pitkin. Askelmat olivat vaihtelevan korkuisia (usein liian korkeita) ja nousu tarkkaa ja rankkaa. Palatakaan ei voinut, sillä laskeutuminen olisi ollut hankalampaa. Norjalaiset sujahtelivat ohitseni.

Eräs nainen sanoi, että hän nousee Stolzekleivenille kolme kertaa viikossa. Hänellä oli sinä päivänä 78-vuotissynttärit.

Ylhäällä näköalapaikalla ei harmittanut enää. Maisemat olivat komeat. Entä jos asuisi täällä, turtuisiko kauneuteen?

Paluumatkalla laskeuduin jyrkkää kävelytietä 3.5 km. 

Instasta löysin talvisia kuvia Stolzekleivenilta. Ilmankos norjalaiset pärjäävät kilpaurheilussa. 

Kun Airbnb-emäntäni oli eilen lähdössä lähikukkulalle lenkkeilemään, mainitsin korkeuserot, norjalaiset ja urheilumenestyksen, ja hän sanoi olevansa tanskalainen, eikä hän hiihdä. Jos muistatte, Norja oli joskus osa Tanskaa.

Tämä on taas kirjoitettu kännykällä. 

Taideähky

Bergenissä on esillä kuvataidetta neljässä kookkaassa rakennuksessa, joista käytetään yhteisnimeä Kode. Museot seisovat rivissä keskellä kaupunkia. Yksi niistä oli eilen suljettu. Armeliasta, sillä kolmessakin riitti katsomista. Nämä neljä museota ovat jokainen vähintään Tampereen taidemuseon kokoisia.

Ensin katsoin kierrätysmateriaaleista tehtyä kekseliästä  taidetta. Suomalainenkin taiteilija oli mukana: Caroline Slotte. 

Sen jälkeen kävin tällä hetkellä suljetussa museossa, jonka kahvila oli auki. Söin kalakeiton (25 euroa). 

Menin kylläisenä seuraavaan komeaan museorakennukseen (Rasmus Meyer), jossa oli suuri kokoelma Edvard Munchin töitä. Join kahvit toisessa museokahvilassa. 

Viimeisenä oli vuorossa rakennus nimeltä Permanenten, jonka seinille oli ripustettu norjalaisen Frits Kaulowin kauniita maalauksia. En ollut taiteiljasta koskaan kuullut (on monia muitakin, joista en ole kuullut).  

Museokäyntien saldo: kaksi kahvilaa ja taideähky. 

Toisen huoneen amerikkalainen saapui. Hän sanoi, että hänen äitinsä rakasti nimeä Heidi. Hän ihmetteli, miksi hänelle ei annettu tuota nimeä jne. Hän mainitsi suomalaisten olevan maailman onnellisimpia ja minä sanoin, että me suomalaiset ihmettelemme tutkimuksen tulosta. 

Tässä välissä palohälytin alkoi mölistä (amerikkalainen föönasi hiuksiaan). Onneksi perheen vanhempi poika oli kotona ja tiesi mitä tehdä, että ulina saatiin loppumaan. Tämä puurakennus on 200 vuotta vanha. Tulipalo olisi katastrofi, varsinkin kun toiset samanlaiset puutalot sijaitsevat melkein tämän kyljessä.

On edelleen tosi hankalaa päivittää blogia kännykällä, joten armoa!

Liiallinen tuulettaminen

Olen edelleen Bergenissä, viivyn täällä perjantahin saakka. Airbnb-väki pitää päivisin ulko-ovea auki, siis ihan apposen auki. Ilman lämpötila ulkona vaihtelee kymmenen ja viidentoista asteen välillä. Onko tällä joku hämärä yhteys Norjan hiihtomenestykseen? 

Kipusin tänään Fløien-kukkulan laelle. Sinne olisi päässyt funikulaarilla, mutta en jaksanut jonottaa. Kävelyreitti eteni serpentiininä ylöspäin. Matkaa kertyi kolme kilometriä, ja se oli jatkuvaa nousua. Perillä odotti ravintola, kahvila, kaksi vessaa ja vuohia. Söin kanelibullan ja join kahvit. 

En ottanut selfietä todisteeksi käynnistäni, moni näytti ottavan. Teidän on vain luotettava minuun. Näköala oli upea. 

Kukkulalta laskeutuessa alaraajat tuntuivat hervottomilta. Norjalainen vanha mies juoksi polulla minua vastaan. 

Kävin lähikaupassa ja nuori mies kassalla katsoi huvittuneena ostoksiani, varsinkin yksinäistä appelsiinia, jota en ollut pussittanut. 

Uskalsin ajaa bussilla! Majapaikkaan ei ole keskustasta edes kahta kilometriä, mutta saman matkan sahaaminen jotenkin kyllästyttää, vaikka teenhän sitä samaa Tampereellakin. 

Junalla Bergeniin

Matkustin Oslosta Bergeniin junalla. Reittiä on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista. Jos oikein kuulin kävimme 2200 metrissä. Lumi peitti maan ja järvi oli jäässä. 

Juna kiemurteli ja heilui niin, että kahviostoksilta palatessani juomaa roiskui paidalleni.

Maisemat olivat sykähdyttäviä, mutta siinä vaiheessa kun sain kännykkäkameran esille, tuli esteeksi pusikko tai juna sukelsi tunneliin joita riitti. 

Nyt olen jo Bergenissä Airbnb-kämpässä. Talossa asuu pariskunta, heidän kaksi murkkuikäistä poikaansa ja kaksi kivaa koiraa. Koirat ottivat minut vastaan iloisesti palatessani aamiaistarvikeostoksilta. Täällä on toinenkin Airbnb-asiakas, mutta hän on ensi yön jossakin muualla.

Kävin Bergenin keskustassa, joka oli täynnä kansallispukuihin pukeutuneita humalaisia norjalaisia, sillä olihan Norjan grunnlovsdag. 

Anteeksi taas, on vaivalloista kirjoittaa kännykällä, joten tämä on mitä on.

Suurempi olisi tällä kertaa parempi

Oslossa vuorotellen sataa ja paistaa. Useammin sataa. 

Hotellihuoneessani mahtuu tuskin kääntymään. Huoneen seinässä lukee ”Bigger is not always better”. Ei hirveästi lohduta, toisaalta tiesin mitä sain. Aamiaisella näkyi tavallista enemmän yksin matkustavia näiden kopperoiden takia. Pieni kylppäri on ja sänky, kyllä sillä pärjää. 

Ihailn tänään Munch-museota, jossa oli myös Paula Regon näyttely. Portugalilainen taiteilija kuoli 2022, hänen töistään voisi käyttää adjektiivia voimakas. Munchin työt olivat myös vaikuttavia. Taiteilijan aikalaisten joukossa oli Akseli Gallen-Kallelan maalaus. 

Ajoin ratikalla katsomaan Vigelandin patsaspuistoa, enpä ollut ennen nähnyt mitään vastaavaa. Olisiko tuo kuvan patsastoteemi hieman fallinen? 

Tämä oli suuri hetki minulle: uskalsin ajaa ratikalla vieraassa kaupungissa. Pelkään aina nolaavani itseni, onneksi nykyään voi googlata miten matka maksetaan ja katsoa apista, millä ratikalla mennä ja mihin suuntaan. 

Söin take away - kalakeittoa mukista kertakäyttöisellä lusikalla, johon mahtui vain pisara lientä, joten join nesteen. 

Voin vakuuttaa, ettei Oslossa kaikkia tapeta, vaikka siltä Netflix-sarjan perusteella vaikutti. 

En jaksa kirjoittaa kännykällä tätä enempää.

Interrail

Lähdin torstaina Viking Gracella Tukholmaan. Saavuin turhan aikaisin Turun satamaan. Odottaessani sain tarkkailla ihmisiä ja vielä ilmaiseksi. Ehkä kirjoitan heistä joskus. Ehkä en.

Tukholmassa meitä odotti siivoojien armeija, joka ryntäsi heti laivaan, kun sinne uimatta pääsi. Meidät potkittiin pois. 

 

Kävelin rautatieasemalle, enkä oikein tarkkaan muistanut mitä kautta sinne pääsee. Vikingin Terminaalin ja vanhan kaupungin väliin on tehty mittavia muutoksia.

Jouduin odottamaan junaa pari tuntia asemarakennuksessa sijaitsevassa kahvilassa. Oslon juna oli täynnä nuoria urheilijamiehiä, kaikilla oli luultavasti sama parturi ja valtava matkalaukku. Kaikkien hiukset oli leikattu takaa ja sivuilta lyhyeksi, mutta päälaella ja otsalla oli runsaasti hiuksia. Heitä kaitsi kaksi miestä, jotka joivat punaviiniä. Joivat ehkä lasilliset, joten en katso pahalla ja harvoin muutenkaan katson.  

Jossain vaiheessa ennen Osloa kuulutettiin ”ylitimme äsken Ruotsin ja Norjan rajan”. Elämä jatkui ennallaan. Hinnat ehkä nousivat, olisi pitänyt käydä ostamassa kahvit ennen rajan ylitystä. 

Teksti on kirjoitettu kännykällä ja naputettu yhdellä sormella, joten antakaa armoa.

Kuvien lisääminen onnistui Safarin asetuksia muokkaamalla!

Paossa

Ostin vedenkeittimen. Vanhaa laitetta piti täräyttää reippaasti nyrkillä, jos halusi avata kannen. Olen niin tottunut siihen paukutteluun, että lyön varmaan tätä uuttakin.  Entinen keitin oli valmistettu muovista ja käsittääkseni kuuma vesi ja muovi eivät ole hyvä kombinaatio. Poikani avovaimo on ryhtynyt juomaan teetä, eikä vanhassa keittimessä ollut mahdollista lämmittää vettä tasan 80-asteiseksi vihreän teen haudutusta varten.  Nyt minulla on uusi teräksinen laite. Vein vanhan aparaatin pienkotikoneiden hävitystä varten keskustan Prismaan. 

Istun kirjastossa siivoojaa paossa. Koen huonoa omaatuntoa siitä, että minulla käy nykyään siivooja kerran kuussa. Järjestelin paikkoja eilen illalla ja vielä tänä aamuna siivoojaa varten. Viimeksi siivoojan oli tarkoitus pestä kylpyhuoneen seinät (en tiennyt, että niitäkin pitäisi pestä!), joten sain kylpyhuoneeni järjestettyä.  Siivoojasta on siis ehdottomasti suuri hyöty. 

Jos joku muistaa, hankin vajaa vuosi sitten tarjouksesta Interrail-lipun. Lipun viimeinen aktivointipäivä on 3. kesäkuuta. Olen joka toinen päivä ollut sitä mieltä, että lähden matkalle, joka toinen päivä olen päättänyt jättää kortin käyttämättä. 

Ostin tänään laivalipun ylihuomiselle ja perjantaille hankin paikkalipun Tukholma-Oslo junaan. Varasin Oslosta pikkuruisen huoneen "halvasta" hotellista. Oslosta matkustan junalla Bergeniin, josta en ole vielä varannut minkäänlaista majoitusta.  Junaliput näyttävät olevan Norjassa kovissa hinnoissa, joten kannatti ostaa Interrail-lippu.

Haluaisin matkustaa laivalla Bergenistä Trondheimiin, mutta laivaliput ovat kiskurihintaisia. Matkan lisäksi ruokapaketista laskutetaan sievoinen summa. Kaikki pimeät kopperot on myyty ja jäljellä on vain hyttejä, jossa on parisänky ja merimaisema. Niitäkin on enää vähän, eivätkä aikataulut oikein sovi.  Luultavammin mietin tätä niin kauan, ettei hyttejä ole enää tarjolla.

Kuva on Tampereen kauppahallista, jossa kävin tänään kahvilla. 

 

Jumppatytöt

Perjantaina kahdelta tarkastin netistä, olisiko Työviksen suuren näyttämön katsomossa tyhjiä paikkoja. Siellä esitettiin suosittua näytelmää Jumppatytöt. Löytyi muutama paikka, mutta sivussa ja kaukana estraadilta. Päätin kuitenkin vielä kokeilla onneani teatterin lipputoimistossa. Joku oli peruuttanut lippunsa juuri ennen tuloani ja sain paikan yhdeksännestä rivistä, ihan keskeltä katsomoa. 

Jumppatyttöjen Katariina Havukainen, Inkeri Hyvönen ja Ella Lahdenmäki ovat kaikki entisiä joukkuevoimistelijoita ja nykyisiä teatteriammattilaisia. He muistelivat voimistelumenneisyyttään ja tekivät siitä hurmaavan esityksen, jota oli tarkoitus esittää yhdeksän kertaa, mutta nyt esityksiä on kertynyt yli sata. 

Suomihan on joukkuevoimistelun moninkertainen maailmanmestari. Etkö tiennyt? En minäkään. Kukaan ei ole juossut torille iltamyöhällä tai juonut itseään känniin tyttöjen joukkuevoimistelun takia. 

Esityksen alussa hilataan strasseilla koristeltu jumppapuku kattoon. Olen jo jonkin aikaa seurannut Hesarin urheilusivuja ja laskenut mies- ja naisurheilua käsitteleviä juttuja. Kai toimituksessa katsotaan, ettei naisten urheileminen kiinnosta ketään. Ei se minuakaan suuremmin kiinnosta, mutta ei kiinnosta miesten urheilukaan. Toivon tasa-arvoa.

Joukkuevoimistelu aloitetaan usein alle kouluikäisenä. Jokainen pitää harjoituskirjaa, joita Jumppatytöissä luettiin. Koska on kyse esteettisestä lajista kaloreita lasketaan ja riisikakkuja pureskellaan. Karkkeja saa syödä vasta kisojen jälkeen. Lonkkia väännetään epäfysiologisiin ääriasentoihin. Valitaan kisoihin pääsevä joukkue sekä varahenkilö, joka jumppaa maton ulkopuolella. Porukassa esiintyy myös kiusaamista kuten niissä on tapana.

Jumppatyttöjen esityksessä muuten kuullaan hillitön tarina erään tytön ensimmäisestä seksikokemuksesta, minua ainakin nauratti.  Tyttöjä valistetaan tamponien käytöstä ja niistä jaetaan ilmaisnäytteitä.

En ole eläissäni harrastanut kilpaurheilua, en edes kouluaikoihin. Hiihdin kyllä kansanhiihtoa ja osallistuin koulun liikuntatunneille matalalla profiililla. Pesäpallossa sijoitin itseni takarajan tuntumaan ja koripallossa lähinnä teeskentelin pelaavani. Sain ihan hyviä numeroita. Muistan vielä ne tekokuituiset jumppa-asut, joista ei saanut hienhajua millään irti. 

Jumppatytöt oli silti minustakin hauska, vetävä ja liikuttava esitys. Kiitokset tekijöille!  

En löytänyt mediakuvia esityksestä. 

Elämä ei ole huvipuisto

Tänään saimme nauttia kauden viimeisestä 60+ kahvakuula- ja kehonhuoltojumpasta. Molemmat järjestetään Pyynikin uimahallin kiinteistössä. 

Jumppasalin yhden ikkunan yläpuolelta pilkistää linnunpesä ja välillä saattaa nähdä vilauksen sen asukkaastakin. Minä en ole nähnyt, mutta näin minulle on kerrottu. En tunne lintuja. Ystäväpiiriinikään ei kuulu yhtään siivekästä. Ikkunaan on teipattu lappu, jossa lukee: Älä avaa tätä ikkunaa.

Tunnille osallistuvat 60+ henkilöt ovat tulleet tutuiksi, tosin tunnen vain kaksi heistä nimeltä, he ovat R ja S. S haluaisi, että jumpan taustalla luukutettaisiin Rammsteinia. Ei luukuteta, vaan soitetaan jotain Samuli Edelmania. En haluaisi enää koskaan kuulla laulua Peggy. Siinä Samuli väittää, että syy juomiseen on Peggyssä.

Tällä kertaa kahvakuulaa veti nuori mieshenkilö, joka teki kaikki liikkeet yhdessä kanssamme. Hän heilutteli 24 kilon kahvakuulaa. 

Olen aina keväisin alakuloinen. Välillä vähän itkuinenkin. Silti sanon "Ihana ilma", kun niin kuuluu sanoa. Elämä ei ole huvipuisto. Elämä on järkevästi järjestetty roskiskaappi ja kylmävesiuinti.  

On minulla tällä viikolla pari kivaa kyläreissua. Saan myös kirjoittaa. Toivoisin, että joku lukisi niitä kirjoja.

Päivän motto: Jos ei voi elää kasipuolen elämää, niin kuusi miinuskin riittää (tämä on varastettu eräältä kirjailijalta, kaiken on lopulta sanonut/kirjoittanut joku toinenkin).

Kuva: Bussipysäkki Laulasmaalla Virossa 

Laulasmaa

Olen Virossa, Laulasmaalla kylpylähotellissa. En pidä kylpylöistä. Altaiden vesi on liian lämmintä, on liikaa saunoja ja poreita. Suurin osa saunoista on haaleita, ja niin täynnä höyryä, ettei näe eteensä. Tuoksuu yrteiltä. Kivointa on pieni ulkoallas ja puusauna, joka on tosin lämmitetty niin kuumaksi, että on riski, että uikkarit syttyvät palamaan. 

Tässä lähellä sijaitsee Arvo Pärt -keskus, jonka on suunnitellut espanjalainen arkkitehti. Arvo Pärt (s. 1935) on virolainen säveltäjä, jonka sävellykset tunnetaan keskiaikaisista vaikutteistaan. 

Rakennus on ulkoa katsottuna ehkä hieman kolkko,  mutta sisältä kaunis, puulla sisustettu. Keskuksessa on pieni ortodoksinen kappeli. Pärt kääntyi ortodoksiksi, eikä siitä pidetty neuvostoaikaan, joten hän muutti Wieniin ja sittemmin Berliiniin, mutta asuu taas kotimaassaan. Keskuksesta löytyy auditorio, jossa olisi eilen järjestetty konsertti. Talossa toimii pieni musiikkikirjasto ja esillä on säveltäjän kirjoittamia partituureja. 

Arvo Pärt -keskuksen pihassa seisoo torni, jonka hissi ei toiminut. Tornista avautui kaunis näköala. Keskuksessa on mainio ravintola, tuoretta maukasta ruokaa edulliseen hintaan ja hyviä leivonnaisia. 

Kävelimme eilen rantaa myötäilevää merkittyä polkua. Muutamassa paikassa näkyi kyltti, jossa luki ERAMAA, joka tarkoittanee yksityisaluetta. En tiedä onko Virossa jokaisen oikeuksia, en viitsi googlata, sillä läppärini ja puhelimeni ovat ryhtyneet vironkielisiksi. Ne hakevat ehkä piankin Viron kansalaisuutta. 

Matkalla saimme peräämme räksyttävän koiran, joka lopulta luovutti ja palasi omalle tontilleen.  

Kylpylähotellin aamiaisella saattaa nähdä portugalilaisia sotilaita maastopuvuissaan.  He viettävät iltaansa kylpylähotellin aulassa. Tämäkin nyt sitten piti mainita.

Tänään palaamme kotiin Tallinnan vilskeen kautta.  

Jutun juurilla

Osallistuin tiistaina Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämään Jutun juurilla-tapahtumaan, jossa parveili kirjailijoita ja toimittajia, pääasiassa kirjailijoita. Molemmat edellä mainitut ammattiryhmät kirjoittavat, mutta ensin mainitut toivoisivat, että jälkimmäiset riipustaisivat nimenomaan kirjailijoista ja kirjoista. Mieluiten vielä niitä kritiikkejä. 

Alkuun järjestettiin paneeli, johon osallistui mm. Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen. Hän sanoi, että alan digitalisoinnin myötä heille on selvinnyt, etteivät suuret joukot lue (=klikkaa) kirjakritiikkejä. Lukijat pitävät teatteriesitysten kritiikeistä (Tampere on teatterikaupunki, sanotaan) ja arkkitehtuurikin on nousussa (tarkoittanee lähinnä kuvia taloista ja tyylikkäistä sisustuksista), mutta eivät välitä kirjakritiikeistä.

Kirja-arvion vääntäminen vie paljon aikaa: ensin pitää lukea kirja (lukemiseen saattaa tärväytyä monta päivää) ja sitten täytyy vielä kirjoittaa arvio, jota suuret joukot eivät edes lue. Aamulehti ei siis enää julkaise kirjakritiikkejä, vaikka monet maakuntalehdet niitä edelleen tekevät. Turun sanomissakin on kirjakritiikkejä. Eikö Turussa seurata klikkauksia? 

Tapahtuman alussa kirjailijoille jaettiin siniset ja toimittajille keltaiset nimilaput ja kahvitauolla annettiin tehtäväksi puhua niiden kanssa, joiden rinnuksessa roikkui erivärinen nimikyltti. Ajauduin ihan tuokioksi Aamulehden päätoimittajan kanssa saman korkean pöydän ääreen. Hän näytti stressaantuneelta ja sanoin hänelle, että ymmärrän häntä. On pakko ajatella suuria lukijajoukkoja. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä menin sanomaan niin. Kuin tehtäväni olisi ollut toimia rauhanvälittäjänä kirjailijoiden ja päätoimittajan välillä. Luulin olevani jonkinlainen amatööritason Martti Ahtisaari. 

Anna Elina Isoaro esitteli ansiokkaasti kaikki tämän kevään Pirkkalaiskirjailijoiden kirjat, joita oli peräti 57, esillä oli myös minun maaliskuussa julkaistu romaanini Lääketieteen sanakirja, jonka suosittelen lukemaan, sillä se on minun kirjoittamani. Ei kai sen kummempaa syytä lukemiseen tarvita. 

Jutun juurilla oli hyvin järjestetty tapahtuma, jolle annan arvosanaksi 9 1/2. Itselleni annan verkostoitumisesta arvosanaksi 6-.  

Messi vai Ronaldo

Lauantaina järjestettiin Kirjailijaliiton kevätkokous ja -juhlat Kulttuurikasarmilla Helsingissä.  'Liiton puheenjohtaja Ville Hytönen piti alkupuheen.

Tilaisuudessa Virpi Hämeen-Anttila ja JP Koskinen saivat liiton kunniajäsenyyden. Kirjailijoissa on muuten yliedustus miehistä, joiden etunimien kirjainlyhenne on JP. Nykyään erotan heidät toisistaan. JP Koskinen (tätä muotoa hänen nimestään usein käytetään) luki Virpi Hämeen-Anttilan puheen, sillä Hämeen-Anttila oli matkoilla. 

Rax Rinnekangas sai Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon. Miehen päätä peitti tyylikäs taiteilijapipo. Olen mieltänyt Rinnekankaan enemmän elokuvaohjaajaksi kuin kirjailijaksi, mutta hän on näköjään julkaissut useita kirjojakin. Rinnekangas on joka tapauksessa oikea taiteilija. Hän puhui pienten kirjakauppojen ja löytämisen puolesta. Ei siis pidä tehdä kuten minä teen, bongaan Hesarista uutuuksia ja lainaan nimenomaan niitä. Hesari päättää mitä luen, jos saa liioitella ja saahan sitä.  

Jukka-Pekka (huomaa JP) Palviainen eli Jukkis palkittiin Tirlittan -palkinnolla hänen työstään lasten- ja nuortenkirjailijana. Jukkis kertoi, että kouluvierailuilla häneltä kysytään aina, että Messi vai Ronaldo. Muistaakseni hän vastaa Messi. Olin tosi iloinen hänen palkinnostaan. Molemmat (raha)palkinnot olivat 10 000 euroa, lisäksi niihin kuuluivat kukat, kunniakirjat ja glooria, ovathan palkitut kirjailijoiden itsensä valitsemia.  Tirlittan -palkintoon kuului myös okariina-soitin. 

Kirjailijoiden puheet ovat tavallista laadukkaampia. Joskus liian pitkiä, mutta ei tällä kertaa.  

Kirjailija Pirkko Arhippa oli testamentannut ihan merkittävän summan Kirjailijaliitolle.  

Saatiin kaksi drinkkilippua, syötiin, juotiin ja tanssittiin. Pöydässä vasemmalla puolellani istui Anita Konkka, joka on Wikipedian mukaan julkaissut 15 romaania, ensimmäisen 1970 ja viimeisimmän 2014. Hänkin on saanut hienoja palkintoja . Päätin heti lainata jonkun Konkan kirjan kirjastosta. Kahvipöydässä Marja-Leena Mikkola kertoili juopoista suomalaisista mieskirjailijoista kuten Pentti Saarikoskesta ja Henrik Tikkasesta. 

Kymmeneltä tamperelaiset riensivät junaan. Kotimatka kului rattoisasti ravintolavaunussa.  

Kolmas elämä

Eilisessä 60+ jumpassa eräs nainen kysyi minulta olenko entinen urheilija. Näytän kuulemma niin urheilulliselta. Eikö monen entisen urheilijan elämä mennyt myöhemmin piloille? 

Olin kouluaikaan huono liikunnassa, en osunut palloon, olin pienikokoinen, enkä halunnut ottaa Cooperin testiä tosissani. Joku antoi kaikkensa ja oksensi testin loputtua. 

Kävin eilen haastattelussa, joka on myöhemmin kuultavissa joissain paikallisradioissa, en tiedä missä ja milloin. On tarkoitus haastatella vuorotellen kaikki halukkaat Pirkkalaiskirjailijat. Jännä, että mietin etukäteen, että mitä en ainakaan sano ja tietenkin sanoin juuri sen. 

Haastattelun jälkeen puhettani ja kuvaani tallennettiin Kirjailijavarttia varten. Istua tönötin ja puhuin kirjoistani. Kuvauksia on tehty vuodesta 2024 ja niitä on kertynyt muistaakseni seitsemisenkymmentä.  Omani tulee Youtubeen vasta elokuussa.  

Menen tänään käymään työpaikallani ja vien sinne muutaman kirjani ja pullaa tietysti (ilman pullaa en uskaltaisi mennä). En usko, että ihmisiä kiinnostavat eläkeläiset. Täytyy olla tosi karismaattinen tai outo tyyppi, että jaksetaan muistella enää läksiäispuheiden jälkeen. Nimeni säilyy korkeintaan sairauskertomusteksteissä ja eikä niissäkään loputtomiin. 

Eläkkeelle jäädessäsi moni unohtaa sinut, ja ei se mitään, eläköityminen on hyvää harjoitusta kuolemaa varten. 

Tällä viikolla ystävä tarjosi minulle Aperol Spritzin tulevien synttäreiden kunniaksi. Tuntui hauskalta istua lähes tyhjässä baarissa keskellä päivää, ja katsoa ikkunasta kun ruuhkavuosi-ihmiset kiirehtivät johonkin. Kyllä tämä kolmas elämä on usein kivaakin. 

Teeskentelen kevätihmistä

 

Joudun näyttelemään, että kevät on ihana asia. Kuulun siihen pieneen vähän ymmärrystä saavaan ihmisjoukkoon, jolle kevät merkitsee lievää alakuloa. Minäkin sanon ihan varmuuden vuoksi "Ihana auringonpaiste" etten erottuisi joukosta. Teeskentelen kevätihmistä. 

Tilannetta ei helpota kirjan julkaisun jälkeinen tyhjyyden tunne. Se etteivät kaikki huomaa kirjaa ja vaikka huomaisivatkin, eivät sano mitään. Vähän kuin naamassa olisi joku kamala tahra, mutta kukaan ei viitsi huomauttaa siitä. 

Olen saanut ihanaa palautetta, mutta palautteen nostava vaikutus jää lyhytkestoiseksi. Uskon positiiviseen palautteeseen enemmän kuin negatiiviseen. Palkitseminen toimii koirien koulutuksessakin. Sanomalehtikritiikit ovat sitten eri juttu. Huonokin Hesarin kritiikki parantaa kirjan asemaa. En tietenkään edes odota sanomalehtikritiikkejä. Ensimmäisen romaanin kohdalla niitä odotin ja sainkin. 

Kävin eilen Lukulaarissa kuuntelemassa kolmea erilaista runoilijaa, Anna Elina Isoaroa, Pekka Kytömäkeä ja Mikko Nenosta. Kuulijoita oli vain kourallinen. Runoilijat esiintyivät silti täysillä ja tilaisuudesta jäi hyvä mieli. On hienoa, että runoja julkaistaan, vaikka niiden kirjoittaminen ja julkaiseminen ei ole taloudellisesti kannattavaa. 

Ostin Anna Elina Isoaron ihanan lastenrunokirjan, josta löytyy mm. runo Seitsemästä nettiriippuvaisesta veljeksestä. En jaksanut kopioida sitä, joten tässä tämmöinen pieni runo. Runo on selvästi tarkoitettu minunlaisilleni kännykkäriippuvaisille. Kaikki kirjan runot eivät ole todellakaan opettavaisia, vaikka tämä on:
. 

Kännykän takapuolella / höystetty insinöörin huolella / merkitty pinkillä nuolella: / VAROITUS! /

Jos hiplaat liikaa ruutua / silmät voivat puutua / ja tahmaantua näyttö. / Siis muista kohtuukäyttö! 

P.S. Kuva on otettu runoillasta. Olen saanut lastenrunon julkaisuun runoilijan luvan.