Jutun juurilla

Osallistuin tiistaina Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämään Jutun juurilla-tapahtumaan, jossa parveili kirjailijoita ja toimittajia, pääasiassa kirjailijoita. Molemmat edellä mainitut ammattiryhmät kirjoittavat, mutta ensin mainitut toivoisivat, että jälkimmäiset riipustaisivat nimenomaan kirjailijoista ja kirjoista. Mieluiten vielä niitä kritiikkejä. 

Alkuun järjestettiin paneeli, johon osallistui mm. Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen. Hän sanoi, että alan digitalisoinnin myötä heille on selvinnyt, etteivät suuret joukot lue (=klikkaa) kirjakritiikkejä. Lukijat pitävät teatteriesitysten kritiikeistä (Tampere on teatterikaupunki, sanotaan) ja arkkitehtuurikin on nousussa (tarkoittanee lähinnä kuvia taloista ja tyylikkäistä sisustuksista), mutta eivät välitä kirjakritiikeistä.

Kirja-arvion vääntäminen vie paljon aikaa: ensin pitää lukea kirja (lukemiseen saattaa tärväytyä monta päivää) ja sitten täytyy vielä kirjoittaa arvio, jota suuret joukot eivät edes lue. Aamulehti ei siis enää julkaise kirjakritiikkejä, vaikka monet maakuntalehdet niitä edelleen tekevät. Turun sanomissakin on kirjakritiikkejä. Eikö Turussa seurata klikkauksia? 

Tapahtuman alussa kirjailijoille jaettiin siniset ja toimittajille keltaiset nimilaput ja kahvitauolla annettiin tehtäväksi puhua niiden kanssa, joiden rinnuksessa roikkui erivärinen nimikyltti. Ajauduin ihan tuokioksi Aamulehden päätoimittajan kanssa saman korkean pöydän ääreen. Hän näytti stressaantuneelta ja sanoin hänelle, että ymmärrän häntä. On pakko ajatella suuria lukijajoukkoja. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä menin sanomaan niin. Kuin tehtäväni olisi ollut toimia rauhanvälittäjänä kirjailijoiden ja päätoimittajan välillä. Luulin olevani jonkinlainen amatööritason Martti Ahtisaari. 

Anna Elina Isoaro esitteli ansiokkaasti kaikki tämän kevään Pirkkalaiskirjailijoiden kirjat, joita oli peräti 57, esillä oli myös minun maaliskuussa julkaistu romaanini Lääketieteen sanakirja, jonka suosittelen lukemaan, sillä se on minun kirjoittamani. Ei kai sen kummempaa syytä lukemiseen tarvita. 

Jutun juurilla oli hyvin järjestetty tapahtuma, jolle annan arvosanaksi 9 1/2. Itselleni annan verkostoitumisesta arvosanaksi 6-.  

Messi vai Ronaldo

Lauantaina järjestettiin Kirjailijaliiton kevätkokous ja -juhlat Kulttuurikasarmilla Helsingissä.  'Liiton puheenjohtaja Ville Hytönen piti alkupuheen.

Tilaisuudessa Virpi Hämeen-Anttila ja JP Koskinen saivat liiton kunniajäsenyyden. Kirjailijoissa on muuten yliedustus miehistä, joiden etunimien kirjainlyhenne on JP. Nykyään erotan heidät toisistaan. JP Koskinen (tätä muotoa hänen nimestään usein käytetään) luki Virpi Hämeen-Anttilan puheen, sillä Hämeen-Anttila oli matkoilla. 

Rax Rinnekangas sai Kirjailijaliiton tunnustuspalkinnon. Miehen päätä peitti tyylikäs taiteilijapipo. Olen mieltänyt Rinnekankaan enemmän elokuvaohjaajaksi kuin kirjailijaksi, mutta hän on näköjään julkaissut useita kirjojakin. Rinnekangas on joka tapauksessa oikea taiteilija. Hän puhui pienten kirjakauppojen ja löytämisen puolesta. Ei siis pidä tehdä kuten minä teen, bongaan Hesarista uutuuksia ja lainaan nimenomaan niitä. Hesari päättää mitä luen, jos saa liioitella ja saahan sitä.  

Jukka-Pekka (huomaa JP) Palviainen eli Jukkis palkittiin Tirlittan -palkinnolla hänen työstään lasten- ja nuortenkirjailijana. Jukkis kertoi, että kouluvierailuilla häneltä kysytään aina, että Messi vai Ronaldo. Muistaakseni hän vastaa Messi. Olin tosi iloinen hänen palkinnostaan. Molemmat (raha)palkinnot olivat 10 000 euroa, lisäksi niihin kuuluivat kukat, kunniakirjat ja glooria, ovathan palkitut kirjailijoiden itsensä valitsemia.  Tirlittan -palkintoon kuului myös okariina-soitin. 

Kirjailijoiden puheet ovat tavallista laadukkaampia. Joskus liian pitkiä, mutta ei tällä kertaa.  

Kirjailija Pirkko Arhippa oli testamentannut ihan merkittävän summan Kirjailijaliitolle.  

Saatiin kaksi drinkkilippua, syötiin, juotiin ja tanssittiin. Pöydässä vasemmalla puolellani istui Anita Konkka, joka on Wikipedian mukaan julkaissut 15 romaania, ensimmäisen 1970 ja viimeisimmän 2014. Hänkin on saanut hienoja palkintoja . Päätin heti lainata jonkun Konkan kirjan kirjastosta. Kahvipöydässä Marja-Leena Mikkola kertoili juopoista suomalaisista mieskirjailijoista kuten Pentti Saarikoskesta ja Henrik Tikkasesta. 

Kymmeneltä tamperelaiset riensivät junaan. Kotimatka kului rattoisasti ravintolavaunussa.  

Kolmas elämä

Eilisessä 60+ jumpassa eräs nainen kysyi minulta olenko entinen urheilija. Näytän kuulemma niin urheilulliselta. Eikö monen entisen urheilijan elämä mennyt myöhemmin piloille? 

Olin kouluaikaan huono liikunnassa, en osunut palloon, olin pienikokoinen, enkä halunnut ottaa Cooperin testiä tosissani. Joku antoi kaikkensa ja oksensi testin loputtua. 

Kävin eilen haastattelussa, joka on myöhemmin kuultavissa joissain paikallisradioissa, en tiedä missä ja milloin. On tarkoitus haastatella vuorotellen kaikki halukkaat Pirkkalaiskirjailijat. Jännä, että mietin etukäteen, että mitä en ainakaan sano ja tietenkin sanoin juuri sen. 

Haastattelun jälkeen puhettani ja kuvaani tallennettiin Kirjailijavarttia varten. Istua tönötin ja puhuin kirjoistani. Kuvauksia on tehty vuodesta 2024 ja niitä on kertynyt muistaakseni seitsemisenkymmentä.  Omani tulee Youtubeen vasta elokuussa.  

Menen tänään käymään työpaikallani ja vien sinne muutaman kirjani ja pullaa tietysti (ilman pullaa en uskaltaisi mennä). En usko, että ihmisiä kiinnostavat eläkeläiset. Täytyy olla tosi karismaattinen tai outo tyyppi, että jaksetaan muistella enää läksiäispuheiden jälkeen. Nimeni säilyy korkeintaan sairauskertomusteksteissä ja eikä niissäkään loputtomiin. 

Eläkkeelle jäädessäsi moni unohtaa sinut, ja ei se mitään, eläköityminen on hyvää harjoitusta kuolemaa varten. 

Tällä viikolla ystävä tarjosi minulle Aperol Spritzin tulevien synttäreiden kunniaksi. Tuntui hauskalta istua lähes tyhjässä baarissa keskellä päivää, ja katsoa ikkunasta kun ruuhkavuosi-ihmiset kiirehtivät johonkin. Kyllä tämä kolmas elämä on usein kivaakin. 

Teeskentelen kevätihmistä

 

Joudun näyttelemään, että kevät on ihana asia. Kuulun siihen pieneen vähän ymmärrystä saavaan ihmisjoukkoon, jolle kevät merkitsee lievää alakuloa. Minäkin sanon ihan varmuuden vuoksi "Ihana auringonpaiste" etten erottuisi joukosta. Teeskentelen kevätihmistä. 

Tilannetta ei helpota kirjan julkaisun jälkeinen tyhjyyden tunne. Se etteivät kaikki huomaa kirjaa ja vaikka huomaisivatkin, eivät sano mitään. Vähän kuin naamassa olisi joku kamala tahra, mutta kukaan ei viitsi huomauttaa siitä. 

Olen saanut ihanaa palautetta, mutta palautteen nostava vaikutus jää lyhytkestoiseksi. Uskon positiiviseen palautteeseen enemmän kuin negatiiviseen. Palkitseminen toimii koirien koulutuksessakin. Sanomalehtikritiikit ovat sitten eri juttu. Huonokin Hesarin kritiikki parantaa kirjan asemaa. En tietenkään edes odota sanomalehtikritiikkejä. Ensimmäisen romaanin kohdalla niitä odotin ja sainkin. 

Kävin eilen Lukulaarissa kuuntelemassa kolmea erilaista runoilijaa, Anna Elina Isoaroa, Pekka Kytömäkeä ja Mikko Nenosta. Kuulijoita oli vain kourallinen. Runoilijat esiintyivät silti täysillä ja tilaisuudesta jäi hyvä mieli. On hienoa, että runoja julkaistaan, vaikka niiden kirjoittaminen ja julkaiseminen ei ole taloudellisesti kannattavaa. 

Ostin Anna Elina Isoaron ihanan lastenrunokirjan, josta löytyy mm. runo Seitsemästä nettiriippuvaisesta veljeksestä. En jaksanut kopioida sitä, joten tässä tämmöinen pieni runo. Runo on selvästi tarkoitettu minunlaisilleni kännykkäriippuvaisille. Kaikki kirjan runot eivät ole todellakaan opettavaisia, vaikka tämä on:
. 

Kännykän takapuolella / höystetty insinöörin huolella / merkitty pinkillä nuolella: / VAROITUS! /

Jos hiplaat liikaa ruutua / silmät voivat puutua / ja tahmaantua näyttö. / Siis muista kohtuukäyttö! 

P.S. Kuva on otettu runoillasta. Olen saanut lastenrunon julkaisuun runoilijan luvan.  

 

 

 

Vierotus

 

Ruutuaikani on kasvanut yli neljään tuntiin. Tarkastan noin viisikymmentä kertaa päivässä onko Lääketieteen sanakirja saanut lisää arvioita lukuaikapalveluissa. Ei ole saanut. Mökötän. Siihen mökötykseen ei auta mikään järkipuhe.  

Lääketieteen sanakirja laskee Bookbeatin feelgood-kirjojen listalla. En tosin tiedä miten ne listat tehdään. 

Kumpa joku tulisi sulkemaan minulta kaikki nettiyhteydet. 

Kaverini oli bongannnut Lääketieteen sanakirjan Rosebudista, vaikka kustantamoni ei kauppaa kirjoja kirjakauppoihin vaan niitä voi tilata netistä ja lukea tai kuunnella lukuaikapalveluissa. 

Torstaina kuvataan Pirkkalaiskirjailijoiden tilassa Kirjailijavartti ja on minun vuoroni esiintyä. Olen kirjoitellut ylös, mitä haluan sanoa. Harva niitä jaksaa katsoa. Kirjailijavartit löytyvät Youtubesta. Pitäisi keksiä alkuun jotain oikein koukuttavaa. Antelias kaula-aukko ei taida enää tepsiä, voisi tietty kokeilla.

Nuoriso kävi eilen ja keskustelimme tekoälystä. Siskoni teki minulle tekoälyllä matkasuunnitelman ja pyysi karttaa reitistä. Tekoäly sijoitti Oulun Suomen itärajalle. Luottamus tekoälyn taitoihin karisi. Kun pyysin karttaa, Tamperekin oli muuttanut ihan itärajan kylkeen. 

Puhuimme kahvia juodessamme  siitä, että opettajat voivat teettää opiskelijoiden arviot tekoälyllä. Kohta olemme pisteessä, jossa oppilaat tekevät työt tekoälyllä, jotka opettajat puolestaan arvioivat tekoälyllä. 

 

Sano murmeli

Asun vanhassa kerrostalossa, jonka kellari on käyttökiellossa, sillä sen yhdessä seinässä on halkeama. Seinä ei onneksi ole kantava rakenne, joten talo ei ole ihan lähipäivinä luhistumassa (sitäkin ehdin pelätä).  Minun silmiini kellari näyttää olevan totaalisesti vinksallaan, mutta ammattilaiset ovat tutkineet sen ja vakuuttavat talon pysyvän pystyssä. Kotitalooni on sodan aikaan osunut pommikin.

Talossani on paljon pieniä sijoitusasuntoja, joista kahdesta on muodostunut ongelma asukkaiden päihdehuuruisen elämän takia. Nyt asukkaat on saatu pitkän prosessin jälkeen häädettyä. Rappu, jossa nämä asunnot ovat, sijaitsee kaukana porraskäytävästäni. Paljon tuhoja on saatu aikaiseksi. Vakuutusyhtiö on kuulemma sitä mieltä, ettei niitä korvata, sillä vauriot ovat aiheutuneet asukkaiden elämäntavasta.  

Kun olin tulossa kahvakuulasta, tuntematon vanhempi mies kysyi minulta "Oliko rauta kevyttä tänään?" Hieman hämmennyin. Sitten hän kehui minun olevan hyvässä kunnossa, vaikka ei voinut tietää kunnostani mitään.  Joku arveli, että kyse oli kevyestä flirttailusta. 

Pirkkalaiskirjailijat järjestivät kirjailijakuvaukset halukkaille, no pitää niistä kuvista maksaakin, mutta yhdistys maksaa osan. Valokuvausliike sijaitsee uudehkolla asuinalueella, jonka nimi on Vuores. Valokuvaamon yhteydessä toimii myös pukuvuokraamo, jonka vaatteita sai lainata kuvaukseen. Löysin mustan tyllihameen, jota käytettiin joissakin kuvissa. 

Pelkään valokuvausta. Jähmetyn kauhusta kameran nähdessäni.

Kuvaaja oli ihanan rento ja ymmärtäväinen, ensin otettiin kuvia seisten, sitten sain valita tuolin, jolle istua. Nainen käski sanoa murmeli. Vaihdettiin taustaa, kävelin kuvaajaa kohti ja sitten peräännyin. Heiluttelin tylliunelmaani, pyörähdin.  Hän käski iskeä silmää ja sanoin, että olin flirttailun suhteen pahasti kangistunut. Kuvia en ole vielä nähnyt, mutta oli kivaa leikkiä valokuvamallia. 

Suomessa ei elä luonnonvaraisia murmeleita.  Murmeleista tulee mieleen elokuva "Päiväni murmelina", jossa yhteen ja samaan päivään aamuisin heräävää miestä näytteli suosikkini Bill Murray. 

Kuunnelkaa lukuaikapalveluista romaaniani Lääketieteen sanakirja, lainatkaa sitä kirjastosta ja tilatkaa netistä (esim. Booky-kirjakauppa). Ette pety tai ehkä petyttekin, mutta ihmiselle voi tapahtua huomattavasti pahempiakin asioita. 

Kuva Wikipedia Commons, Gilet Laurents 

 

Sukunimi

Olen monesti vuosien mittaan pohtinut sukunimeni vaihtamista. Alkuun en vaihtanut ex-mieheltäni saamaani eksoottista Mäkistä, koska en ollut varma, että oliko kaikki lopullista, vaikka tietysti oli. Olimme kerran aiemminkin muuttaneet eri osoitteisiin, mutta palanneet yhteen. Sitten ajattelin, että olisi kiva, jos lapsilla ja minulla olisi sama sukunimi. Seuraavaksi tein väitöskirjaa ja värkkäsin artikkeleita ja tuntui yksinkertaisemmalta kirjoittaa ne yhdellä samalla nimellä. 

Lopulta olen ollut niin laiska, etten ole saanut nimen vaihtamista aikaiseksi. 

Nyt vaikuttaa siltä, ettei Mäkinen tule valkoisella ratsulla hakemaan minua, joten olen uudelleen päätynyt pohtimaan sukunimiasiaa. Olen ollut Mäkinen kauemmin kuin Pennanen, joka on alkuperäinen nimeni. Olen miettinyt myös Hovia, joka on äitini tyttönimi. Hassu sana tuo tyttönimi. Heidi Hovi näyttäisi hyvältä kirjan kannessa. Ideaalitapauksessa kirjailijan sukunimessä on vain kaksi tavua. Mitäköhän äiti sanoisi? Hän ei sano enää mitään. Lapsille sukunimeni lienee yhdentekevä.  Tämä on jonkinlainen myöhäinen itsenäistymisprojekti, joten en ehkä kuitenkaan halua äitini sukunimeä. 

Mäkinen on suomen kolmanneksi yleisin sukunimi (19 355). Pennasia on huomattavasti vähemmän, 3672 Pennasta. Hovikin on yleinen sukunimi, mutta Hovi-nimisiä on alle puolet Pennasista. 

Luin netistä, että sukunimen vaihtaminen maksaa 105 euroa ja uusi Kela-kortti tulee automaattisesti. Kaikki muu on tehtävä ihan itse. Nopeaa etenemistä tässä projektissa ei ole odotettavissa. Olen edelleen sama saamaton rahjus.

Kuva eiliseltä: Mältinranta, veden lämpörila 3.7 astetta. Puheenaiheet uimahuoneella: vesimaksut ja hyvä iho (luonnollisesti keskusteltiin myös veden lämpötilasta, joka on ehtymätön puheenaihe). 

Sairauspäivä

Torstain kahvakuulajumpassa oli jotenkin kehno olo. Jalat tärisivät enemmän kuin tavallisesti. Vedin perään vielä kehonhuoltojumpan, jossa käytettiin parin kilon painoja. En jaksanut tehdä sinä päivänä mitään muuta. 

Perjantaiaamuna söin kaksi mandariinin viipaletta ja oksensin ne. Joka paikkaa särki ja palelsi. Kuumemittari ei toiminut. Lapseni toi minulle kaupasta appelsiinimehua, kolme raakaa banaania ja eineskeiton. Söin puoli banaania ja laimennettua appelsiinimehua, otin Buranaa. Notkuin somessa. Luin Soili Pohjalaisen "letkeää lukuromaania" (letkeä lukuromaani on painettu kirjan takakanteen) Tukka hyvin. Omat hiukseni muistuttivat kirjosiepon pesää.

Tv-persoona Topi Borg kehui Instassa kanadalaista elokuvaa The Company of Strangers (1990), jossa kahdeksan iäkästä naista jumittuu pariksi vuorokaudeksi korven keskelle lahonneeseen talorahjukseen. Heillä ei ole mitään syötävää, joten he poimivat marjoja, kalastavat sukkahousuista tehdyllä pyydyksellä ja syövät sammakonreisiä. Naiset kertovat toisilleen elämästään ja näytetään kuvia heidän nuoruudestaan. Illalla kaikki ottavat sydä- ja verenpainelääkkeensä. Wikipedia-artikkelissa elokuvaa luonnehditaan sanoilla semi-documentary/semi-fiction. Elokuva löytyi Youtubesta. Nukahdin elokuvaa katsoessani monta kertaa. Ei arvaisi, että kolmekymppinen Borg pitää tästä sympaattisesta vanhuselokuvasta. 

Minun on tosi vaikea arvioida omaa vointiani. Jouduin perumaaan eiliseltä pari juttua, arvoin pitkään, että olenko riittävän kipeä. Onneksi peruin. Nyt mietin, että voinko jo mennä ulos kävelemään vai pitääkö levätä. Muiden vointia on paljon helpompi evaluoida kuin omaansa. Työssä käydessä asia oli vielä ongelmallisempi, sillä potilasaikoja jouduttiin perumaan. 

Kuunnelkaa myös "letkeää lukuromaania" Lääketieteen sanakirja tai lukekaa e-kirjaa.Pyytäkää, että se tilataan kirjastoonne.  

Tupakka tappaa!

Kotini lähellä liikuskelee nainen, joka käyttää nykyään rollaattoria. Hänen toista polveaan peittää näyttävä musta polvituki. Ennen rollaattorin saamista hän pyysi joskus minua taluttamaan itsensä kadun ylitse. Naisen mielestä en tukenut hänen kulkuaan oikealla tavalla.

Eräänä päivänä nainen huusi minulle "Tule juttelemaan", jolloin pakenin paikalta mumisten jotain kiireestä. Naisen nähdessäni yritän kehittää tärkeän ja kiireisen ihmisen habituksen. 

Pari päivää sitten hän huusi perääni "Tule auttamaan". En voinut kuin palata, sillä oli tullut aikoinaan vannottua jonkinlainen Hippokrateen vala. Naisen tupakka-askissa yksi savuke oli katkennut, eikä hän saanut sitä pois askista. Muina eläkeläislääkäreinä vedin rikkoutuneen tupakan askista, ja hän sai kalastettua askista ehjän savukkeen. Olisiko pitänyt sanoa, että tupakka tappaa?

Kävin tänään Mäntässä katsomassa Stiina Saariston retrospektiivin. Minusta hänen työnsä ovat upeita ja jotenkin häiritseviä.  

Katsoin näyttelyssä filmin taiteilijasta. Hän piirsi paljon jo lapsena, kun ei ollut muuta tekemistä ja sitten hän vasta piirsikin, kun joutui vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeelle. Vaikka hän on niin lahjakas, taitava ja menestynytkin, hän harkitsi jossain vaiheessa lähihoitajaksia kouluttautumista. Sittemmin hän löysi keramiikan. Kaikissa hänen töissään näkyy stiinasaaristomainen jälki. Tarkkuus ja yksityiskohtien runsaus.

Melkein joka kerran, kun olen mennyt Mänttään (olen matkustanut sinne eri ihmisten kyydissä), olemme ajaneet Mäntän tienristeyksen ohitse.  Niin tälläkin kerralla.

 

Mikä trendaa tänään?

Instassa huomaa, mikä liikunta milloinkin trendaa. Nyt harrastetaan rentoja ja vauhdikkaita jumppaliikkeitä, jotka ovat kuulemma peräisin Kiinasta. Nämä eivät siis ole yltiörauhallisia liikesarjoja, joita kutsutaan nimellä tai chi. 

Nyt heilutellaan yläraajoja rennosti ja vauhdikkaasti sivulta toiselle, heitetään kädet vuorotellen ylös, mennään kyykkyyn ja ylös noustessa halkaistaan ilmaa molemmilla käsillä, nostetaan polvia jne. Sille, joka näitä jaksaa jatkuvasti noudattaa, luvataan pitkää ikää. Kiinassa liikesarjoja tehdään kuulemma työpaikoilla, kouluissa ja päiväkodeissa. On selvää, että kaikki osallistuvat jumppatuokioihin.  

Instassa liikkeistä löytyy vähän erilaisia versioita. Olemme tehneet vastaavia liikkeitä kahvakuulajumpan alkulämmittelyssä, mutta nyt niitä pitäisi tehdä joka päivä 50-100 kertaa, jotta "lymfanesteet lähtisivät liikkeelle". Somessa kaikilla lymfanesteen liikuttajilla on lihaksikkaat raajat ja rautainen sixback. 

Miksi näitä ei tekisi joka aamu? Siksi, että on laiska, eikä ole ryhmäpainetta jumppaamiseen.  

Lempeästi hymyileva keski-ikäinen nainen vetää Instassa keittiön pöydän ääressä istuen "pimppajumppaa", kuten hän sitä nimittää. Nainen ei vaikuta erityisen lihaksikkaalta tai muutenkaan urheilulliselta. Pitkänä perjantaina nainen veti pitkän pimppajumpan. 

Ajatella, jos olisi pakko seurata kaikkea mikä on somessa muotia? Jumppaharrastuksiakin pitäisi jatkuvasti säätää ja ruokavaliota tietysti. Samaten ihmissuhteita, vaatetusta, poliittisia näkemyksiä ja kirjamakua. 

Jatkokertomus

Näyttää siltä, että Lääketieteen sanakirjalle tulee jatkoa. Sitähän kaikki odottavat (äskeinen oli ironiaa).

En ollut koskaan tehnyt synopsista, joten N. lähetti ystävällisesti minulle pari esimerkkiä omistaan ja minäpä väänsin elämäni ensimmäisen synopsiksen. Kustantamossa tykkäsivät siitä! 

Seuraavassa kässärissäni on jo 735 sanaa. Kirjoitan romaania keksimälläni villapaitametodilla, silmukka kerrallaan ja kerros kerrokselta. Luon silmukat ja etenen tasaisesti kohti loppua. Sillä systeemillä tulee vääjäämättä romaani. Toisaalta villapaidastakin tulee joskus liian pieni tai suuri tai muuten muotopuoli ja joutuu purkamaan. 

Olin eilen Marisha Rasi-Koskisen Mykkien lintujen museo (nuorten)romaanin julkkareissa. Marisha kirjoittelee romaania ensin sieltä täältä ja lopulta yhdistelee kirjaksi. Voisiko sitä kutsua tilkkutäkkimetodiksi? Ei onnistuisi minulta. Marisha onkin moneen kertaan palkittu kirjailija.  

Olen syntynyt Kiuruvedellä ja olen päättänyt, että pistän aina sen Kiuruveden johonkin. Olen käynyt viimeksi paikkakunnalla mummon hautajaisissa, joista on yli kolmekymmentä vuotta. Huomasin ilokseni, että Lääketieteen sanakirja on tilattu Kiuruveden kirjaston kotiseutukokoelmaan.  Odotan, että kutsuvat minut joskus käymään.

Minusta pääsiäiseen liittyy jonkinlainen pohjaton alakulo, vaikka toisista se saattaa olla ilon juhla. Nuoruudessani pitkänä perjantaina ei saanut tai oikeastaan ei voinut tehdä oikein mitään. Satoi räntää ja kaikki paikat olivat kiinni, ei tansseja, ei elokuvia. Ruokaa piti hamstrata kuin pandemian tai sodan varalle, sillä kaupat olivat kiinni.

Nyt minut valtaa tunne, ettei romaanin jatkosta saisi puhua, että se johtaa epäonnistumiseen tai johonkin vielä pahempaan. Häpeään! 

Tämänaamuisessa kahvakuulajumpassa oli käynyt osallistujakato. Ehkä moni oli lähtenyt pääsiäistä pakoon. Mihin sitten pitäisi matkustaa välttyäkseen pääsiäiseltä? Kysyin tekoälyltä ja se vastasi, että esim. Turkissa pääsiäinen ei ole vapaapäivä. Mutta voiko sitä paeta vai tuleeko pääsiäinen mukana, meni mihin tahansa?

Puheenjohtaja

Maanantaina valittiin Pirkkalaiskirjailijoiden uusi puheenjohtaja. Entinen puheenjohtaja Anna Paldar halusi lopettaa ja hänen tilalleen nimitettiin Milla Keränen. Minua liikutti kovasti kun eroavaa puheenjohtajaa kiitettiin ja hänelle ojennettiin kukkakimppu. Hänkin oli näkyvästi liikuttunut. 

Seitsemän viime vuonna palkittua Pirkkalaiskirjailijaa sai punaisen ruusun ja juotiin täytekakkukavit. Porukkaa oli niin paljon, että ketterimmät istuivat lattialla. 

Pirkkalaiskirjailijat on tärkeä yhteisö. Järjestetään jäseniltoja ja yhteisiä kahvihetkiä jäsenille, erilaisia kirjallisuustapahtumia, kuvataan Youtubeen Kirjailijavarttia, tehdään kirjailijahaastatteluja ainakin Radio Fiskarsiin ja järjestetään erilaisia kursseja ja pikkujoulut. On romaanikerhoa ja lanupiiriä. Haetaan rahoitusta toimintaan. Tehdään kirjallisuutta näkyväksi. Nyt jäi varmasti joitakin aktiviteetteja pois.  

On pakko kirjoitta tänne nolo tilanne, joka ei siis liity mitenkään kirjallisuuteen. Kävin Mältinrannassa uimassa ja otin reppuun puhtaat alushousut, jotka vaihdoin uinnin jälkeen. Jatkoin siitä läheiseen Lidliin ja ostin muutaman ruokatarvikkeen. Ryhdyin pakkaamaan tavaroita, repäisi repustani ohuen kestokassin niin voimallisesti, että mustat alushousuni levisivät huomaamattani kassan yhteydessä olevalle pakkausalueelle. Siinä ne sitten makasivat kaiken kansan nähtävillä ostamieni paistopistetuotteiden ja banaanien kanssa. Vieressäni omia ostoksiaan pakkaava mieskin vilkaisi mustia pikkareitani. Heitin vaatekappaleen vikkelästi kassiini. Kotiin kävellessäni episodi alkoi naurattaa minua.   

Hevosen päänahka

Matkustin eilen Saloon tapaamaan isääni, joka asuu palvelutalossa.  Ensin körötin junalla Tampereelta Turkuun, jossa vaihdoin Helsingin junaan. Vaihtoaika kesti reilun puoli tuntia. Kävin luppoajalla Logomossa kahvilla ja tapasin vanhan ystäväni P:n ja annoin hänelle kirjani. P saattoi minut junalaiturille, josta lähti juna Saloon. 

Turussa ei ole enää varsinaista rautatieasemaa vaan katettu silta, jota pitkin pääsee Logomoon tai keskustan laitamille, jossa ei ole mitään houkuttelevan näköistä, sekä tietty junalaitureille. Toista on Tampereella, rautatieasemalta astutaan suoraan kaupungin vilinään. 

Isä oli vastassa Salon asemalla. Hän oli kasvattanut parran, joka näytti hyvältä. Se suorastaan nuorensi häntä, 95 vuodessa onkin mistä nuorentaa. Isä oli ostanut samalla reissulla kaurahiutaleita ja pakastemansikoita. 

Isällä on kiva asunto, johon kuuluu olohuonekeittiökombinaatio, makuuhuone, kylppäri ja lasitettu parveke. Kolmessa maljakossa oli tuoreita kukkia ja siskoni ja hänen miehensä olivat käyttäneet isän matot pesulassa. 

Isä oli ostanut parvekelaiseihin kaihtimet, joita hän esitteli minulle. Keskustelimme isän hemoglobiinista ja musiikista. 

Kävimme palvelutalon ravintolassa lounaalla. Samassa pöydässä istui satavuotias mies, joka ei sanonut sanaakaan. Ehkä hän oli sanottavansa jo sanonut. Saimme jäätelöä jälkiruoaksi.

Siskoni, hänen miehensä ja heidän koiransa Nipsu kävivät kahvilla. Nipsu joi vettä ja söi hevosen päänahkaa, josta piti kovasti. 

Siinä se sitten oli. Matkoihin kului yhteensä kuusi tuntia ja perillä olin viisi tuntia. 

Kävelin asemalle, astuin Turun junaan, ja vaihdoin Turussa Tampereen junaan. Asemalta raahustin kotiin ja mietin taas kerran, että olipa Salossa hiljaista.  

Unohdin kertoa, että Vappu oli kuunnellut romaanini Lääketieteen sanakirja ja kirjoittanut siitä blogiinsa.  Suosittelen Vapun blogia muutenkin!

Kuvassa Nipsu ja hänen vinkuva pallonsa. 

Rakkaudesta sähköön ilman puhetta

Tampereen teatteri myi alennuslippuja näytelmään Rakkaudesta sähköön ja minä tietysti sorruin tarjoukseen, vaikka olin juuri pari päivää aiemmin käynyt teatterissa. 

Rakkaudesta sähköön oli lähes sanatonta teatteria, tosin kuulimme esityksessä Tanjalotta Räikän laulua. Räikällä oli mahtavan yliampuva esiintymisasu, peruukki ja meikki.  

Rakkaudesta sähköön -näytelmän päähenkilöä esittävä Marc Gassot ei sanonut sanaakaan. Olen aiemmin nähnyt hänen esityksensä Tampereen teatterikesässä, eikä siinäkään näytelmässä ollut vuorosanoja. Luulin, ettei hän puhu suomea ja on siksi päätynyt klovneriaan ja mimiikkaan, mutta loppukiitoksissa hän puhui täydellistä suomen kieltä. Wikipediassa kerrotaan, että hän on syntynyt Kuopiossa! Hänen ensimmäinen kielensä ei kuitenkaan ollut savon murre vaan ranska. 

Rakastin Marc Gassot'n epätoivoista yritystä päästä sisälle (omaan tai jonkun toisen) asuntoon. Ehkä se oli oma, sillä hän kaiveli ensin pitkään taskujaan, etsi ilmeisesti avaimiaan. Pystyin samaistumaan viinapullon avaamisen vaikeuteen, vaikka minulla sen viinapullon tilalla on hillo- tai oliivipurkki tai korkeintaan viinipullo. Näytelmässä käytettiin luovasti juoksumattoa ja harrastettiin pesäpalloa. Pidin mustasta huumorista. Näytelmän mies yritti tehdä sen epätoivoisen lopulliseen ratkaisun. Miksi muuten käytin tässä itsemurhan tilalla kiertoilmaisua?  

Näytelmässä osallistutettiin muutamia katsojia, varsinkin eturivissä istuvaa miestä. Sitten poimittiin katsomosta pari tyyppiä lyömään palloa pesäpallomailalla. Sellaiseen tilanteeseen joutuminen olisi ollut noloa, sillä en osu palloon. 

Esityksen oli ohjannut klovni Aitor Basauri brittiläisestä Spymonkey-teatterista. 

Olin tällä kertaa tyytyväinen siihen, että vaihdoin sohvamakoilun kulttuurielämykseen. 

Kuva: Tampereen teatteri, Mitro Härkönen 

Lokki ja villalanka

 

Pohdin usein, mistä ideat näytelmien esityksiin tulevat. Pääasiassa ohjaajalta luulisin. Anton Tšehovin Lokissa (Tampereen teatteri, Frenckell, vierailunäytös) Nina antaa rakastamalleen Trigorinille riipuksen, joka on pätkä vaaleansinistä villalankaa. Lanka on solmittu rinkulaksi. Me katsojat uskottelimme itsellemme, että se oli koru. Teatterilavan katosta roikkuu epämääräinen pumpulimöykky, jossa saattoi nähdä flyygelin muotoisen pilven ja näkikin, kun se meille sanottiin.

Lokki on alunperin ollut komedia, mutta kovin surullinen komedia. Nyt sitä komediallista puolta haluttiin korostaa. Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat esittäneet Lokkia yli kymmenen vuotta eri puolilla Suomea. Ensi-ilta oli aikoinaan teatteri Jurkassa. Näytelmän on ohjannut Henri Tuulasjärvi.

Nyt joku Tšehovin näytelmän nähnyt ihmettelee, miten näyttelijöitä voi olla vain kaksi, sillä näytelmässä on useampia henkilöitä. Se onnistuu siten, että näyttämöllä on maisemataulu, joka kuvaa järveä ja soutuveneitä sen rannalla, ja näyttelijät kyykistyvät maalauksen taakse ja muuttuvat toisiksi henkilöiksi. Konstantin näyttää heinänuhasta kärsivältä ja Dorn nostaa kävellessään jalkojaan korkealle jne. Molemmat näyttelijät esiintyvät koko näytelmän ajan samoissa yksinkertaisissa mustissa vaatteissa. 

Lavastus koostuu maalauksen lisäksi parista tuolista, pöydästä ja hymypoikapatsaasta.

Näyttelmässä Nina rakastaa ensin aloittelevaa kirjailijaa Konstantinia, kunnes kuuluisa kirjailija Trigorin ilmestyy maisemiin  ja Nina tietysti rakastuu häneen. Konstantinin äiti (näyttelijä) rakastaa Trigorinia. Nina taas on wannabe -näyttelijä. 

Lokissa puhutaan paljon kirjailijuudesta, muistelen, että Trigorin sanoo kirjailijan ammatin olevan sietämistä, eikä kuuluisuutta. Trigorin nauttii enemmän kalastamisesta kuin kirjoittamisesta.

Näytelmän henkilöt ovat itsekkyydessään ihan nykyihmisten veroisia. 

Lokissa on se klassinen juttu, että jos näytät näytelmän alussa aseen, jossain vaiheessa sitä tulee käyttää. 

Lokki on symboli, en tiedä symboloiko se vapautta ja mitä kuollut lokki symboloi.  Ehkä se symboloi tunkkaista itsekkyyttä.

Ella Mettänen ja Eero Ojala ovat käsittämättömän taitavia. Kiitos!

Kuva on kähvelletty netistä, ei saisi, en löytänyt näytelmän mediakuvia. Kuvaajan nimeä en tiedä.  

 

Kolossaalinen kukkakimppu

Elän romaanin julkaisun jälkeistä itsekeskeisyyden täyttämää aikaa. Minä, kirja, minä, kirja.  

Sain Lääketieteen sanakirjan julkaisupäivänä Lind & Co:n väeltä kolossaalisen kukkakimpun, josta tuli tosi hyvä mieli. En ole koskaan aiemmin saanut kustantamolta kukkalähetystä. 

Editointivaihde on jäänyt pahasti päälle. Kumpi on pahempi, editoiti- vai juomaputki? Ehkä on kuitenkin parempi kärsiä editoinnista kuin alkoholismista. Yritin lukea runoja, mutta päädyin poistamaan niistä sanoja, jotka olivat mielestäni turhia.

Luen Elli Salon kehuttua esikoisromaania Keräilijät, jossa pyöritään syrjäisellä kainuulaisella leirintäalueella.  Siinä Ljudmila huutaa kasvimaalla "Hahaa!" ja nostaa ensimmäisen kypsän perunan ilmaan. Olisipa helppoa, jos perunat kypsyisivät mullassa, eikä niitä tarvitsisi keittää. 

Nyt alan epäröidä, kutsutaanko niitä nostovalmiita perunoita kypsiksi. Pidän Salon romaanista, tykkäsin hänen Muistopäivä -näytelmästäänkin. 

Kävin Pyynikillä kävelemässä ja Pyhäjärvestä oli lähtenyt jäät. Jääpalat kalisivat ja kolisivat rantavedessä toisiaan vasten. 

Pulahdin eilen koskeen uimaan. Pulahtaminen taitaa olla väärä sana, sillä vesi ei ulottunut edes vyötäröön saakka. Veden lämpötila oli noussut 1.7 asteeseen. Mittari oli pitkään vedenpinnan yläpuolella, emmekä voineet keskustella veden lämpötilasta. Veden lämpötilan eksaktin arvon puuttuminen laimensi uintikokemusta.

 

Äänikirjaa pukkaa

Lääketieteen sanakirjan julkaisuun liittyvät postaukset jatkuvat. Voit jättää lukematta, jos kyllästyttää. Blogin lukeminen on muutenkin melko vapaaehtoista toimintaa.

Äänikirja julkaistiin tänään. Heräsin viime yönä  kolmelta ja kuuntelin romaanini ensimmäisen luvun ja pätkän toista lukua. Otin ihan tätä tarkoitusta varten Storytelin. Romaanin lukee Kaija Pakarinen. 

Kuuntelun jälkeen en meinannut saada unta. Kun vihdoin nukahdin, näin unen, jossa kampaajani lopetti hiusteni leikkaamisen kesken kaiken. Hän sanoi, ettei voi saksia kuontaloani enää, sillä se on kiellettyä. Hiukseni jäivät puolitekoisiksi. Ikään kuin kampaajani olisi ammattiautoilija, jolla on lakimääräiset tauot. Toisaalta kyllä kampaajatkin ansaitsevat taukonsa, terävien saksien kanssa heiluva väsynyt kampaaja voi olla vaarallinen. 

Olen voivotellut romaaniani somessa ja saanut useamman palautteen, että pitäisi kehua itseään ja teostaan. No ei se huonokaan ole (savolainen kehu). 

Kustantamo sanoi sitä valloittavaksi, lempeäksi ja viisaaksi.  Kiitos Lind & Co!

 

Sisäinen kiroilija

Kirjat tuotiin keskiviikkona. Sitä ennen ne ehtivät käydä kertaalleen täällä Tampereella ja siinä välissä Helsingissä. 

Jännä, miten sitä odottaa päivää, jolloin saa romaanin käsiinsä, eikä se sitten tunnu oikein miltään, korkeintaan vähän häpeälliseltä. Kuljetuslaatikko oli hieman vahingoittunut ja parin kirjan kansi lievästi tärveltynyt, mutta sehän sopi tunnelmaani erinomaisesti. 

Pelottaa, sillä Lääketieteen sanakirjaa eivät ole lukeneet kokonaan muut kuin minä ja kustannustoimittaja, kustantamon väki ja tietysti ne muiden kustantamojen työntekijät, jotka ovat aiemmin sen hylänneet. Voi olla, että he ovat vilkaisseet muutamaa ensimmäistä sivua ja ajatelleet, että v-ttu mitä paskaa. Anteeksi kiroiluni, en oikeastaan kiroile koskaan ääneen tai korkeintaan silloin kun olen yksin ja lyön varpaani kynnykseen. Olen sisäinen kiroilija, ihan kuin romaanihenkilöni Hilppa.

Mieleni tekisi julistaa joka paikassa, että en ole kuitenkaan romaanin Hilppa. Nyt sitten joku ajattelee, että minun täytyy olla Hilppa, sillä vakuuttelen, etten ole. Olen Hilppa, Helmi, Usva, Ville, Armi ja Hannu. Olen jopa Hynylä.  

Maanantaina tulee äänikirja, jonka lukee Kaija Pakarinen. Tai luultavammin hän on jo lukenut sen. Lisään hänet tuohon lukijoiden listaan. 

Paperikirjaa on tilattu muutamaan kirjastoon ja varauksiakin näyttää olevan. Rakkaaseen omaan Piki-kirjastooni sitä ei ole ainakaan vielä tilattu, vaikka poikani laati hankitaehdotuksen. Tuntui, ettei itse voi sellaista tehdä.  Rakastan kirjastoja ja siksi haluaisin Lääketieteen sanakirjan jokaiseen niistä.

Kuten huomaatte kärsin työn valmistumiseen liittyvästä pahanlaatuisesta  tyhjyydestä, häpeästä ja alakulosta.  

Lääketieteen sanakirjan matka

Olen huvittuneena seurannut romaanini tekijänkappaleiden reissua (lue alhaalta ylöspäin):

11.03.2026 7:54	Matkalla Tuontiskannaus Helsinki, Finland
10.03.2026 20:15	Saapunut toimipaikkaan Helsinki, Finland
10.03.2026 18:00	Lähtenyt toimipaikasta Tampere, Finland
10.03.2026 17:00	Käsittelyssä UPS:n toimipaikassa Tampere, Finland
09.03.2026 13:13	Käsittelyssä UPS:n toimipaikassa Tampere, Finland
09.03.2026 11:30	Käsittelyssä UPS:n toimipaikassa Tampere, Finland
09.03.2026 11:00	Saapunut toimipaikkaan Tampere, Finland
09.03.2026 9:23	Paketti siirretään määränpääkaupungin UPS:n toimipaikkaan. Helsinki, Finland
09.03.2026 9:23	Paketti siirretään määränpääkaupungin UPS:n toimipaikkaan. Tampere, Finland
09.03.2026 9:00	Lähtenyt toimipaikasta Helsinki, Finland
09.03.2026 5:08	Tuontiskannaus Helsinki, Finland
09.03.2026 1:00	Saapunut toimipaikkaan Helsinki, Finland
06.03.2026 23:55	Lähtenyt toimipaikasta Glostrup, Denmark
05.03.2026 16:30	Saapunut toimipaikkaan Glostrup, Denmark
05.03.2026 7:45	Lähtenyt toimipaikasta Langenhagen, Germany
04.03.2026 22:57	Saapunut toimipaikkaan Langenhagen, Germany
04.03.2026 19:08	Lähtenyt toimipaikasta Eichenzell, Germany
04.03.2026 18:08	Pakettisi on meillä Saapunut toimipaikkaan Eichenzell, Germany
04.03.2026 16:00	Rahtikirja luotu Lähettäjä on laatinut rahtikirjan, UPS ei ole vielä vastaanottanut pakettia. Germany

Paketti on matkustanut takaisin Helsinkiin. Ensin tuli ilmoitus, että saan kirjat maanantaina 9.3, myöhemmässä ilmoituksessa saapumispäivä  siirtyi seuraavan viikon maanantaille, tämänaamuisessa sähköpostissa  paketin mainittiin saapuvankin jo tänään. Eiköhän saapumispäivä vielä muutu.  Seuraan jännityksellä.  

Punnitsemattomia ajatuksia

Filkkarit ovat ohitse (virallisesti Tampere Film Festival). Palkituissa elokuvissa oli paljon surullisia aiheita raakuista Palestiinaan ja Altajoen patoamisesta kinkkisiin perhesuhteisiin. 

Kaiken kaikkiaan hieno festivaali, tykkään kovasti siitä ihmisten parveilusta elokuvateatterin tiloissa. Pidän myös siitä, ettei koskaan voi olla ihan varma, mitä seuraavaksi tulee näkemään. Nautin myös hienoista elokuvista. Toisaalta jos elokuva on paska, tietää että kärsimystä kestää korkeintaan parikymmentä minuuttia.

Miksi elokuvissa näytetään niin usein suihkussa seisovaa naista (miestä harvemmin)? Nainen seisoo veden alla, muttei pese hiuksiaan tai peseydy muutenkaan. Hän ei käytä saippuaa, suihkuvaahtoa tai shampoota. 

Minulla on uusi harrastus. Lähi-Lidlissäni myydään usein vihanneksia valmiissa pakkauksissa, joiden päällä lukee tuotteen paino. Vihanneshyllyn viereen on sijoitettu vaaka ja niinpä olen ryhtynyt punnitsemaan pakattuja elintarvikkeita. Niiden paino on aina vähän suurempi kuin pakkauksen päällä ilmoitetaan. 

Ostan kalliita tomaatteja, joiden painoksi on merkitty 300 g, mutta paino voi vaihdella 310-380 g.  Olen saamassa hieman originellin maineen. 

Filkkarit ja ilkeät vanhat naiset

Nyt on filkkariaika eli Tampereella järjestetään Tampere Film Festival -tapahtuma. Lyhytelokuvat kilpailevat kansallisessa ja kansallisessa sarjassa ja festivaalien ohjelmaan kuuluu erilaisia teemanäytöksiä. 

Näin eilen Ulla Heikkilän retrospektiivin ja minua harmitti, sillä en ole nähnyt hänen pitkiä elokuviaan. Pidin huumorista hänen lyhäreissään. Yksi niistä oli feministinen elokuva naistutkijasta, jonka päälle miehet puhuivat, muut kertoivat ystävyydestä ja perheestä. 

Näytöksen jälkeen Saara Särmä haastatteli ohjaajaa. Ulla Heikkilä kertoi, että kun hän oli menossa opiskelemaan elokuvaa, hän oli niin arrogantti, ettei katsonut kotimaisia elokuvia. Eivät katsoneet muutkaan. Kun sitten he pääsivät tekemään omia elokuviaan, he ruinasivat töilleen katsojia. 

Olen jo pitempään miettinyt yhtä asiaa: Somesta saa usein lukea, että keski-ikäiset ja vanhemmat naiset ovat ilkeitä. Me kuulemma ojennamme tuntemattomia nuoria naisia siitä miten he hoitavat lapsiaan, huomauttelemme lastenvaunujen kanssa liikkuville äideille kännykän käytöstä ja pöyristymme nuorten naisten pukeutumisesta. Tönimme muita pois tieltämme. Kai sen pitää sitten olla totta, kun siitä saa niin usein lukea.  

Aika hiljattain ikäistäni vanhempi nainen sanoi bussissa "Miksi nuoret aina seisovat niin lähellä ovea? Eivätkö ne ole maksaneet lippuaan? Jne." Oven lähellä tosiaan seisoskeli nuori mies, joka sai kuulla tätä jaarittelua monen pysäkinvälin ajan.  Nainen piti kyllä huolen, että hänen äänensä kantautui nuoren miehen korviin.

Mistä moinen ilkeys johtuu? Onko se nuoruuden kadehtimista? En tiedä. Teen uuden vuoden lupauksen vaikka onkin jo maaliskuu: Yritän kannustaa nuoria naisia ja miehiä. 

Kuvassa Saara Särmä haastattelee Ulla Heikkilää 

Sitä kutsuttiin huumoriksi

Tänään jalankulkusää oli mielestäni punainen, vaikka sää-äpistä ei löytynyt varoituksia. Mihin voin valittaa? 

Talvella iho kuivuu ja itseään joutuu rasvaamaan. Mitenkä voitelet lapaluiden välisen alueen, jollei sinulla ole  palvelijoita. Tein uuden innovaation: Puristan rasvan tuubista muovisen hiusharjan selkäpuolelle ja lätkin sillä voidetta yläselkääni. Eräs kaverini sanoi käyttävänsä rasvausapuna muovista soppakauhaa. 

Kävin eilen kylässä, jossa olin aiemmin käynyt kastelemassa kukkia ja istunut design-lampun päälle, sillä luulin sitä jakkaraksi. Kaatuessani rikoin kirjahyllyn lasin. Vähän jännitti palata onnettomuuspaikalle. 

M oli ostanut vakuutusrahoilla uuden lampun, jonka hän oli onneksi sijoittanut sohvapöydälle. Jakkaraa muistuttaville esineille kannattaisi ruuvata piikkejä, jotka estävät istumisen. Samaan tapaan kuin kaupungeissa torjutaan lintujen pesimistä. 

Meitä oli kolme naislääkäriä, joista yksi tekee edelleen keikkahommia. Pohdimme mieskollegojen taholta kohtaamaamme seksuaalista häirintää (asiasta on juuri kirjoitettu Lääkärilehdessä). Jos käytetään nykyisiä kriteerejä, kaikki olivat saaneet kokea sitä.  Aikoinaan sitä kutsuttiin ”huumoriksi”.

Keltainen jalankulkusää ja teatteria

Eilen vallitsi keltainen jalankulkusää. Keltainen tarkoittaa liukkaita jalkakäytäviä ja punainen vielä liukkaampia. Kun jalankulkusää on punainen, on jään päälle satanut vettä. Kerran lähdin lenkkeilemään punaisella jalankulkusäällä, enkä pysynyt pystyssä edes nastalenkkareilla. Myöhemmin huomasin, että vain toisessa jalassani oli nastakenkä. 

Kävin lauantaina teatteri Jurkassa katsomassa näytelmän Flamingonpunainen unelma. Istuin eturivissä ja pelkäsin, että näyttelijät kompastuvat jalkohini. Jos joku ei ole käynyt Jurkassa, niin voin kertoa, että teatterisali on suunnilleen olohuoneeni kokoinen. 

Flamingonpunainen unelma kesti vain tunnin ja siinä esiintyi kolme näyttelijää: Mimosa Willamo, Saga Sarkola ja Tobias Zilliacus (Hesarin arvostelussa mainittiin ensimmäisenä Zilliacus, harrastin mikrofeminismiä ja pistin naiset hänen edelleen). Zilliacus vei näyttämöllä suurimman tilan, sillä hän on salskea mies ja naiset taas pienikokoisia. Näytelmän oli käsikirjoittanut Otto Sandqvist ja ohjannut David Sandqvist. Lienevätkö sukulaisia.

Näytelmässä ei ollut perinteistä alkua, keskikohtaa ja loppua. Oli vaikea tietää, milloin näytelmä loppui. Katsomo istuikin pitkään hiljaa, ennen kuin uskalsi taputtaa. Oopperat loppuvat silloin, kun miekka lävistää päähenkilön rintakehän, jonka jälkeen hän vielä laulaa sen viimeisen aarian. 

Oltiin milloin Mersussa, lentokoneessa ja taidegalleriassa, etsittiin kilpikonnaa ja ammuttiin ihmisiä. Hesari vertasi teosta Pulp Fictioniin ja miksikäs ei. Välillä nähtiin unia, näin oletan. Lavasteena toimi valotaulu, jossa ylhäällä luki Dream ja sen alapuolella LIVE, LOVE ja DEATH. 

Tekstissä käytettiin paljon toistoa, ja se kuulosti hauskalta.

 Taas kerran voin sanoa: Paljonkaan en ymmärtänyt, mutta tykkäsin silti. 

 

 

Mikrofeministi

Romaanini Lääketieteen sanakirja on taitettu ja tarkastettu. Pelkään, että olen tehnyt virheitä ja saan vihapostia. Lapseni sanoi, että vihapostia saadakseen pitää olla menestynyt, joten vaara on minimaalinen. Suurin riski on, ettei kukaan huomaa teostani (teki mieli laittaa teos lainausmerkkeihin, mutta en laittanut). Toistan vielä, että e- ja äänikirja julkaistaan 16.3 ja paperikirjan pitäisi tulla samoihin aikoihin. Romaani on luokiteltu kuuluvaksi genreen nimeltä feelgood.  Genrerajat ärsyttävät minua. 

Olen kuunnellut iltakävelyllä podcasteja, lähinnä Saara Särmän ja Virpi Salmen podcastia Särmä ja Salmi- Feministit, jotka laskevat miehiä. Saara Särmä on Wikipedia-artikkelin mukaan suomalainen politiikan tutkija, yhteiskuntatieteen tohtori, taiteilija ja feministi. Hän tuli tunnetuksi julkaistuaan blogissaan kuvia seminaareista ja paneeleista, joissa esiintyi vain miehiä. Virpi Salmi on saman lähteen mukaan toimittaja ja tietokirjailija. Näiden naisten ansiosta tarkastan päivän Hesarin urheilusivuilta, montako juttua löytyy mies- ja montako naisurheilusta. Aiemmin urheilusivut eivät kiinnostaneet minua pätkääkään.

Särmän ja Salmen podcastin viehätys perustuu rentoon jutteluun, toisaalta se on myös podcastin heikkous. Usein faktoja tarkastetaan netistä podcastia äänittäessä tai asia kellumaan, eikä voi olla varma, että oliko asia näin. Alkaa kaivata käsikirjoitettua kuunneltavaa. Kyllä se lenkki kuluu mukavasti näinkin, välillä tekisi mieli sanoa jotakin naisten puheen väliin.

Olen oppinut podcasista uuden termin: mikrofeministiset teot. Ne ovat usein sellaisia, että nainen ei automaattisesti keitä kahvia miesvaltaisessa työyhteisössä, sanoo ääneen olevansa feministi, käyttää esitelmässään ihmisen emojina naista, sanoo tai kirjoittaa dokumentteihin ensimmäisenä naisten nimet jne. 

Mietin olenko viime aikoina tehnyt mikrofeministisiä tekoja ja olenhan minä. Tulevassa romaanissani olen pyrkinyt rikkomaan sukupuolistereotypioita. Ensin tein eräästä vanhasta naisesta siivoojan, jonka jälkeen muutin hänen ammatikseen koulun rehtorin ja tein miehestä kampaajan, koska voin tehdä näin. Annoin arkkitehdille nimen, joka viittaa maahanmuuttajaan.  Tein perheenisästä järkevän huolehtijan ja äidistä vähemmän järkevän. Hyvä minä!

Sinä tarjosit vain salmiakkia

Pirkanmaalla vietetään hiihtolomaa vai mikä sen nimi nykyään onkaan. Urheiluloma? Talviloma? Hermoloma?

Heitin viime kesänä sukseni roskalavalle, joten en voi hiihtää. Pitäisi ostaa uudet hiihtovermeet, mutta kun hiihtämään lähteminen on niin vaivalloista, kun ladulle ei pääse kotiovelta. Sukset voisi kantaa Näsijärven jäälle, mutta jää ennättää sulaa ennen kuin ehdin sinne asti.

Isällä oli tapana testata ovatko sukset sopivat liuttamalla paperipalaa suksen alla samalla kun seisoin suksella. Paperin piti päästä liikkumaan suksen keskivaiheilla, mutta rako suksen pohjan ja lattian välillä ei saanut olla liian leveä, sillä silloin suksi oli liian jäykkä ja pito huono. Monot olivat aina käytettyinä ostetut. Ne aseteltiin siteissä olevien pienten tappien kohdalle. Se oli vaikeaa, sillä jalkineiden pohjissa oli siteisiin sopimattomia reikiä muiden käyttäjien jäljiltä. En arvostanut kierrätystä. 

Olen päättänyt, että laskiaispullakausi on ohitse. "Nuoriso" oli eilen syömässä ja kävin ostamassa jälkiruoaksi laskiaispullat Pyynikin näkötornin munkkikahvilasta (ne pitäisi leipoa itse ja niiden pitäisi olla vegaanisia, mutta en ole täydellinen). Ne pakattiin leivoslaatikkoon. Kun kotona avasin laatikon, pullat olivat möhjääntyneet laatikon toiseen reunaan, kuin olisivat hakeneet turvaa tovereistaan. P irrotteli ne toisistaan ja annosteli jokaiseen pullaan tasapuolisesti kermavaahtoa ja hilloa. Maku ei onneksi ollut kärsinyt kuljetuksesta. 

Neulon blingbling-villapaitaa. Paita neulotaan kahdella langalla, toinen taitaa olla mohairia ja toisessa on sellaisia kilkuttimia, jotka kimaltavat valossa. Kilkutinlanka on s-nasta, sillä se menee jatkuvasti sotkuun. 

  

Kävin perjantaina G Livelabissa kuuntelemassa mainiota bändiä nimeltä Ullalintulampi (laulajan nimi oli Ulla Lintulampi), tykkäsin heidän meiningistään ja sanoituksistaan. 

Heidän jälkeensä esiintyi Liisa Akimof, joka osoittautui humoristiksi ja karismaattiseksi esiintyjäksi. Kappaleiden sanat ja välispiikit naurattivat. Musiikillisesti kappale Kevät on kuitenkin artistin ykkösbiisi. Muiden kappaleiden sanat olivat hauskoja, mutta melodiat hieman monotonisia. Vieressäni istui nainen, joka taisi olla Akimofin suuri fani, sillä hän huusi jokaisen biisin jälkeen "Hyvä Lissu". 

Lääketieteen sanakirja

Sain luettua tulevan romaanini Lääketieteen sanakirja taittovedokset kertaalleen. Taittovedosten lukeminen on vastenmielistä, sillä tekstiin ei saa enää tehdä suuria muutoksia. Löysin yhden merkittävän virheen. Se oli syntynyt, kun vaihdoin kahden henkilön  nimiä päikseen. 

Kirjaa kirjoittaessa voi tuntea olevansa jumala, sillä on mahdollista valita romaanihenkilöt, heidän ihmissuhteensa, nimensä, ammattinsa, asuinpakkansa, ongelmansa, ilonsa ja surunsa. Taittovedoksia lukiessa jumaluus on kaukana.

Romaanin kustantaja Lind & Co on keskittynyt Suomessa e- ja äänikirjoihin, joten paperikirjaa saa käsittääkseeni vain kustantamosta (toivottavasti myös kirjastoista). Romaani tulee tunnettuihin  lukuaikapalveluihin.  E- ja äänikirjaa myyvät ainakin Suomalainen kirjakauppa ja Adlibris. 

Suosittelen romaania niille, jotka haluavat lukea kevyehköä kirjaa, joka ei sijoitu kahvilaan, jonka henkilöt eivät jätä arkielämäänsä ja lähde kiertämään maailmaa, romaania joka saattaa naurattaa ja jossa on kissa,  Ehkä joku herkkä lukija itkeekin. Romaania, joka voi antaa jotain ajattelemisen aihetta.  

Onnellinen loppu taataan.

Pakkanen jatkuu ja Metso-kirjaston ovelle johtavan liuskan kaiteelle on muodostunut jäänäppylöitä (kts. kuva yllä).

S sanoi lukeneensa jonkun muotiasiantuntijan kommentin siitä, että suomalaiset naiset pukeutuvat talvisin makuupusseihin. Se on niin totta! Minullakin on makuupussitakki, vielä pitkä sellainen. Se on kevyt ja lämmin. 

P.S. Älkää unohtako kirjojani Ei saa elvyttää ja Ei saa mennä ulos saunaiholla ja lastenkirjaa Kuura ja karkaileva isomummo! Viimeksi mainitusta olen ihan ylpeä, vaikka tärkeimmässä suomalaisessa lastenkirjablogissa mainittiin, että nyt kaikki kirjoittavat karkailevista mummoista.

P.S. Pyydän anteeksi mainospainotteista julkaisuani. 

 

Kumma juttu

Sisätautiseniorien tapaaminen Kuopiossa oli yllättävän kiva. Näiden tilaisuuksien sujuminen on riippuvainen siitä, mihin pöytään onnistuu rynnäköimään. Tällä kertaa suoritus oli varsin hyvä. 

Olin valinnut kasvisruoan. Jokainen sai lapun, jossa luki oma nimi sekä mitä ruokaa tulisi saamaan. Vastapäätäni istuvan miehen lapussa luki Possun poski. Lipussani luki kukkakaali ja omena. Lopulta annos oli maukas, tosin pienehkö. Alkuun sai kahmia evästä alkuruokapöydästä, joten kyllä minä pärjäsin. Tulee aina mieleen se Antti Holman "Raastepöyästä voep alottaa"-slogan.

Joku mies piti esityksen terveydenhuollon nykytilasta ja minä kurkin sillä aikaa varovasti kännykkääni. 

Kävin Kuopion taidemuseossa (sillä on nykyään hassu nimi KUMMA) ja VB-valokuvakeskuksessa, sillä minulla on museokortti. Kuopioon on iskenyt kansainvälinen lyhennevillitys. 

Taidemuseossa esiteltiin 80-luvun  villien kuopiolaisten miestaiteilijoden töitä, uusekspressionismia. VB-valokuvakeskuksessa oli esillä Tiina Itkosen valokuvia Grönlannista. 

Kävin kylässä ystävieni S:n ja E:n luona ja sain yöpyä Beatles-lakanoissa. Mietimme miksi ihmisen on vaikea suorittaa montaa asiaa päivässä. Jos minulla on meno kahdelta, alan suunnitella heti aamusta, milloin syön, milloin käyn suihkussa, pesenkö hiukseni ja mitä laitan päälleni. Kuljen ympäriinsä siirtelemässä tavaroita, luen runon, mutta sitten en haluakaan lukea runoja, luen sivun verran romaania  ja sitten kuitenkin katson somesta kuvia jonkun vieraan ihmisen bileistä. Pyyhin yläpölyt. Makaan sohvalla ja mittaan aikaa menooni. En missään nimessä lähde kotoani mihinkään ennen puolta kahta. 

Kuopiossa tunsin outoja häivähdyksiä menneisyydestä, eivätkä kaikki häivähdykset tuntuneet mukavilta. Häivähdykset tulivat kaikkien aistien kautta. Jälkeenpäin olin väsynyt kuin koirat, jotka nuuskivat lenkillä toisten hurttien kusilänttejä. Palasin kotiin sunnuntaina ja nukuin kahden tunnin päiväunet. 

Ylimmässä kuvassa näkyy Kuopion kauppahalli, seuraavassa Pentti Meklinin maalaus ja alimmassa Tiina Itkosen valokuva Grönlannista. 

Lurex-lumi

Istun Pieksämäen junassa, Pieksämäellä vaihdan Kuopion junaan. 

Junahenkilökunta ei puhu savon murretta, olen pettynyt, luotan asian korjaantuvan välillä Pieksämäki-Kuopio. Pieksämäen junassa ei ole ravintolavaunua, eikä kärry kierrä, mutta eväitä voi noutaa vaunusta neljä. En taida viitsiä.

Ajauduin tänä aamuna someväittelyyn lääkärien toiminnasta, vaikka olen vannonut, etten enää koskaan puolusta ammattikuntaani. En vaan jaksa. Olemme joidenkin silmissä ahneita paskiaisia. Jotkut varmaan ovatkin. 

Isäni oli aikoinaan sitä mieltä, että meteorologit ovat Suomen vihatuin ammattikunta. Ehkä ennustukset ovat parantuneet ja televisiometeorologit hymyilevät kivasti. En ole havainnut meteorologivihaa.

Ulkona paistaa aurinko, hanget kimaltavat kuin niille olisi levitelty lurexia ja saatan kuvitella askelten narinan hangella.  Uimapaikkani on jäätynyt melkein umpeen. Vesi on niin matalalla, että alin rappunen hädin tuskin peittyy. 

Juna seisoo Oriveden asemalla.  Juna ei enää jyskytä kulkiessaan. 

Luen romaanini taittovedoksia ja olen varma, ettei kukaan tykkää siitä.  

Päivähiprakka

Kävin N:n kanssa Telakalla, josta saa ostaa eläkeläisalennusviiniä: (12 cl) maksaa 5 euroa. Menimme ravintolaan klo 15. Minun piti tuoda lainaksi Claire Keeganin uusin suomennos. N oli tavannut kustantajaansa ennen tapaamistamme. Joimme kaksi lasillista viiniä ja olin kotona joskus puoli kuuden aikaan. Tämä on eläkeläiselle sopiva tapa juopotella. 

Julkaisin kuvani ja Telakka-käyntini somessa ja sain paljon tykkäyksia mainostettuani päivähiprakkaa. Sitten minua alkoi hävettää, joillekin alkoholi voi olla ongelma jne. En ollut pyytänyt N:ltä lupaa hänen nimensä mainitsemiseen. Aloin sensuroida itseäni. Monihan sanookin, ettei nykyään saa sanoa mitään. En näyttänyt kuvassa edes kovin hyvältä.

Poistin julkaisun. 

Juopottelun jälkeen söin, neuloin, luin ja katsoin taas kerran Sofia Coppolan elokuvan Losti in Translation, joka on suosikkini.  Siinä nuori nainen( Scarlett Johansson) haahuilee yksin Tokiossa ja luuhaa hotellihuoneessaan, ei saa nukuttua, on pitkästynyt ja yksinäinen, sillä hänen miehensä tekee koko ajan töitä. Vanhempi mies (ihana Bill Murray) on tullut kuvaamaan kaupunkiin viskimainosta. Hän tekee sen rahasta ja haluaisi mieluummin tehdä elokuvaa. Kotona asiat eivät ole kovin hyvin. Hän asuu samassa hotellissa nuoren pariskunnan kanssa.

Elokuvassa ei tapahdu paljonkaan, siinä ei ole varsinaista romanttista rakkaustarinaa, mutta rakastan elokuvaa silti. Olin unohtanut joitakin kohtauksia, suurimman osan muistin. Yksi katse voi olla suuri tapahtuma. Tokiokaan ei ole elokuvan kannalta kovin tärkeä, voisihan se olla joku toinenkin suuri kaupunki, mutta onneksi se on Tokio.  Lost in Translation kertoo yksinäisyydestä ja toisaalta kahden ihmisen lyhyestä kohtaamisesta. Siinä on jotain lämpimämpää kuin villapaidassa tai siinä viskissä, jota Bill mainostaa. Lasissa onkin vain teetä.  

Palaan vielä alun "juopotteluun". Luin Tove Janssonin Muumi-kertomuksia ja poimin tämän tarinasta Hattivattien salaisuus: "Ajatella, jos ei voisi koskaan tulla iloiseksi tai pettyä, mietti isä veneen kiitäessä läpi myrskyn. Ei koskaan voisi pitää kenestäkään ei  suuttua eikä antaa anteeksi. Ei koskaan voisi nukkua eikä palella, ei koskaan erehtyä, ei tuntea vatsakipua eikä toipua siitä, ei viettää syntymäpäivää, ei juoda olutta eikä tuntea omantunnonvaivoja..."