Ihmisiä on kahdenlaisia, sellaisia jotka mahdottomasti innostuvat jostakin, mutteivat aina saa tehtyä hommaa loppuun ja sitten on sellaisia vähän pessimistisiä, jotka puurtavat vaikka hampaat irvessä loppuun sen minkä aloittavat. Mieheni innostui milloin mistäkin. Aloitettiin remontti ja hän purki vanhan omakotitalomme keittiön lattian, sitten hypittiin monta kuukautta pelkkien tukipalkkien päällä. Se kieltämättä lisäsi kotitöiden vaikeusastetta ja kehitti tasapainoa. Sitten hän päätti viljellä herkkusieniä kellarissa, sato käsitti kaksi nuppineulan pään kokoista sientä. Seuraavaksi hän sai avomaaviljelyherätyksen, vuokrattiin oman pihan lisäksi kunnalta puutarhapalsta, lainattiin puutarhakirjoja kirjastosta ja ostettiin viljelyä käsitteleviä kirjoja satojen markkojen edestä. Syksyllä meidän palstan erotti muista runsas kasvusto, palstalla kasvoi lähes miehen korkuista juolaheinää. Hän teki hapatettuja säilykkeitä, jotka eivät säilyneet. Hän taiteili simpukoista vesien suojeluun liittyvän taideteoksen, siinä simpukat oli kiinitetty naulalla puunpalaan, kiinnostui Intiasta, orodoksisesta uskonnosta, valokuvien kehittämisestä, Rautavaaran ruokaopeista, kanojen kasvatuksesta, villisikojen metsästyksestä, esitteiden keräämisestä, autonromuista, veneistä ja kävi Alaskassa kalastusreissulla kun omakotitalomme remontti oli kuumimmillaan. Ystäväpariskunnan mukaan meillä oli niin slaavilaista (kaunis ilmaisu siitä, että kaikki on vähän rempallaan). Elämä ei ollut koskaan tylsää.
Ei varmaan tarvitse edes mainita, että hän on nykyisin entinen mieheni...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti