Kesäahdistus

Puin juhlamekon kun lähdin elokuviin, sillä olen varma, etten koskaan enää pääse juhliin. Tai jos pääsen mekko on jo mennyt muodista. Minulla on tuskin enää asiaa Otavan pihajuhliinkaan. 

Elokuva, jota menin katsomaan juhlamekossani oli nimeltään Urchin –Vapaus on mielentila ja se kertoi asunnottomasta Mikestä ja oli todella ahdistava. Hyvä, mutta raskas. Siinä eivät juhlahepeneet auttaneet. 

Sitten minua alkoi ahdistaa kesäkin. Grillimakkarasta ja marjaämpäreistä tehty seppele laskeutui päälleni.  Hyvä kun selvisin kotiin.

Päätin pari päivää sitten arpoa kaksi romaaniani Instassa. Kokeilin ostaa arvonnalle lisähuomiota kolmeksi päiväksi maksamalla Metalle 7 euroa/ päivä, joku pieni lisämaksu siihen tuli päälle. Mark Zuckerberg on kuulemma panostuksestani kovin iloinen. Tämän rahan ansiosta 5245 henkilöä on nähnyt julkaisuni, sitä on jaettu kolmesti, kommentoitu 134 kertaa ja uusia seuraajia on tullut 81. 

Rahalla saa melkein mitä tahansa. 

Kuva on napattu Tampereen uudehkolta maisemasillalta. 

Gootti laivalla

Luin äsken kännykällä tehdyt Norja-päivitykseni ja häpesin.Tekstit olivat pintapuolisia, epäloogisia ja aikamuoto vaihtui miten sattui. No se ei taida olla uutta.

Olen kotona ja istun omalla sohvallani. Vanha ruma joulukaktukseni on lykännyt herkän vaaleanpunaisen nupun. "Nuoriso" oli kastellut kukkiani runsaalla kädellä. Kaktus taisi tykätä siitä. Ehkä se on kärsinyt janosta jo useamman vuoden. Ihme etteivät huonekasvien suojeluviranomaiset ole ottaneet kaktusta huostaan. 

Matkustin eilen Oslosta Tukholmaan, juna oli myöhässä, mutta ehdin yölaivaan. Terminaalissa huomasin, että suomalaiset näyttävät persoonallisemmilta kuin tasalaatuisemmat norjalaiset. Norjassa en nähnyt yhtään goottia (varmaankin heitä on). Olisi ollut huvittavaa, jos Hurtigruten laivalle olisi ilmaantunut gootti. Laivalla tuntui siltä kuin osallistuisi senioriyhdistyksen kokoukseen.

Kannoin Norjaan urheiluhousut ja keveät kesähousut. Turhaan, sillä vedin joka aamu farkut jalkaani. Mekkokin oli täysin tarpeeton. Rinkka painoi niin paljon, että katsoin aina junavaunusta jonkun kuntosaliharrastajan näköisen nuoren miehen ja sanoin "Näytät vahvalta,  voisitko nostaa rinkkani matkalaukkuhyllylle". Aina onnistui. 

Kaipasin matkalla neuletyötä, olihan paljon junassa istumista. Tykkään tehdä jotain käsilläni. Siskoni sanoi, että olisit ostanut langat ja puikot. En uskaltanut, sillä pelkäsin villalankakerän maksavan sata euroa ja puikkojen viisikymmentä euroa. 

Jos siis lähdette Norjaan, pakatkaa mukaan neuletyö tai puukäsityö, pukekaa päällenne farkut, jättäkää mekko kotiin ja  ottakaa omat eväät, sillä kaikki on kallista.   

Kuvassa oslolaiset liikennevalot. 

Matkustaminen on rentouttavaa

Eilinen tärväytyi matkustamiseen. Aamulla kävelin ajoissa rautatieasemalle. Kävin matkalla kaupassa ja ostin appelsiinin ja jonkun jugurtin näköisen, jonka päällysosassa näkyi mysliä ja puulusikka. Tuote osoittautui kylmäksi kaurapuuroksi, joka oli keitetty kauraryyneistä ja niinhän purkissa lukikin, kun tarkemmin katsoi. 

Olin ajoissa laiturilla odottamassa Osloon menevää junaa. Taulussa luki Oslo S ja kellonaika 9.52. Laiturilla seisoi paljon matkustavaisia. 

Kun juna oli puoli tuntia myöhässä, rautatiefirman edustaja jakoi meille pienestä korista suklaata. Hän sanoi, etteivät junan ovet toimi. Taululla luki ”Prepairing train”.

Oli kylmä. Eräs nuori mies puki lapaset, nuori nainen veti päälleen toisen villapaidan. Lapsiperheet ahtautuivat ”lämmittelykoppeihin”, joita laiturilla oli. 

Kun pari tuntia oli kulunut, meidät lastattiin linja-autoihin. Matkalla pysähdyimme huoltoasemalle, jossa söin elämäni kalleimman huoltoasemaleivän. Olimme Oslossa illalla kahdeksan maissa ja hotellilla olin puoli yhdeksän jälkeen.

Kävin syömässä lähipubissa vegehampurilaisen ja join muina täteinä oluen. 

Aamiaisella viereisissä pöydissä istui neljä iäkästä ranskalaispariskuntaa. Miehillä oli kauluspaidat ja tyylikkäät villapaidat, naisten hiukset olivat kauniisti kammatut. Tuli mieleen joku ranskalaiselokuva, jossa vanha nainen voimaantuu. Yksi mies jäi vielä pöytään, kun muut lähtivät. Kun hän nousi ylös, hän katsoi minua silmiin ja sanoi ”Bonjour”. 

Tänään olisi tarkoitus ehtiä Tukholmaan ja laivalle, jos juna on aikataulussa. Norja on muuten ulkoistanut osan raideliikenteestään ja Trondheim-Oslo reitistä huolehtivat Ruotsin rautatiet. 

Trondheim

Olen päässyt taas tukevalle norjalaiselle maaperälle. Ei tarvitse miettiä millä kannella toimii kahvila ja monennellako kannella voi nauttia universumin kalleimman Sokos-hotelliaamiaisen.

Eilen laiva heitti ankkurin vuonoon ja halukkaat kuljetettiin pienemmällä veneellä kyläseen, jonka nimi on Urke. Kylässä toimi kauppa, josta ostin tummaa suklaata ja kylän keskustassa sijaitsi leirintäalue. Kylän halkaisi innokas koski. 

Kävelin rinnettä ylös ja mietin, miten järjettömän kaunista oli. Miten joku on aikoinaan sinne päässyt (luultavammin veneellä) ja millä hän on itsensä elättänyt. Kalastuksellako. Jotenkin ymmärsin vaikka Jon Fossen romaanien henkilöitä paremmin. 

Pistäydyimme myös Ålesundissa, jota joku sanoi Norjan kauneimmaksi kaupungiksi. Kylmää ja märkää siellä ainakin oli. 

Tänä aamuna jäin laivasta Trondheimissä, jossa satoi kaatamalla, mutta minähän pungersin rinkka selässä tänne hotellille. Näin isoa huonetta minulla ei ole tällä matkalla ollut, tosin huoneen katosta puuttuu yksi sisustuslevy, ja aukosta näkyy putkia. Huoneessani on kuitenkin kolme ikkunaa, nojatuoli, sohvapöytä, kirjoituspöytä ja tietenkin parisänky. 

Trondheim on norjalaiseen tapaan liian sievä. Tosin täältä löytyy ihan pikkuisen rosoakin. Olen kävellyt kaupunkia ristiin rastiin. Söin intialaisessa ravintolassa elämäni parhaan palak paneer -annoksen. Kävelin rautatieasemalle ihan harjoituksen vuoksi, aamulla on sitten helpompaa. 

Yritin vaihtaa blogin yläosaan uuden kuvan siinä onnistumatta.

Imagokysymys

 

Seilaan Ms Norkapp -laivalla, joka on huomattavasti Ruotsinlaivoja pienempi. Kodikas. Matkustajat ovat myöhäiskeski-ikäisiä ja osaa voisi kutsua vanhuksiksi. Mukaan on sattunut yksi lapsiperhe ja muutama parikymppinen. Suurin osa saksalaisia ja brittejä, oletan. Taitavat kulkea koko reitin. Walesilainen nainen luuli, ettei voi valita osaa matkasta.

Terminaalissa vietiin laukut ja kuljetettiin valmiiksi hyttien oville. Minä halusin kantaa rinkkani itse. Kaikilla muilla oli matkalaukut.

Ennen laivaan menoa oli pakko osallistua safety demonstration -videon katsomiseen. Se oli oikein opettavainen. Pelastusliivien ja - veneiden lisäksi kaikille on tarjolla punaiset haalarit. 

Meille tarjottiin viinerit, kahvia ja teetä.

Kuudelta pääsimme laivaan, joka lähti 20.30. Kannelta seitsemän sai ostaa ylihintaista kuohuviiniä. 

Yhdeksältä järjestettiin informaatiotilaisuus. Siellä kerrottiin, että yöllä on myrsky ja neuvottiin käyttämään oksennuspussia. En löytänyt pussia, mutta en oksentanutkaan. Pientä keinumista havaitsin avomeriosuudella. Yöllä en oikein malttanut nukkua, sillä oli niin kaunista. 

Kiskurihintainen aamiainen oli Sokos-hotellien peruskauraa. Huomasin myöhemmin, että kahvilakin olisi myynyt aamiaispakettia. Kaikkien piti pestä kätensä ennen ruokailua. Hyvä!

Huvittavaa seurata matkustajia ja heidän yritystään saada ikkunapaikka. 

Laiva pysähtyi aamiaisaikaan muutaman minuutin ajaksi johonkin satamaan. Edessäni ikkunapöydässä istui kaksi saksalaisrouvaa, toinen kysyi tarjoilijalta saksaksi mihin pysähdyimme. Tarjoilija kaivoi taskustaan lapun ja sanoi jotain, joka kuulosti Buuröpiltä. Sellaista paikkakuntaa tuskin on. Saksalaisrouva nyökkäsi. Rouvat ottivat aamulääkkeensä.

Jos vielä joskus lähden Interrailille, otan matkalaukun, vaikka onhan rinkka imagokysymys.

Näkemiin!

Visa-korttini ei toiminut Bergenin pääkirjaston kahvilassa. Kävi ilmi, että muidenkaan ulkomaalaisten Visat eivät pelittäneet. 

Kahvila tarjosi minulle kahvin ja croissantin ja liikutuin kyyneliin. Kaupasta olisivat myyneet elintarvikkeet velaksi. ”Maksa huomenna”, nainen sanoi.Täällä ollaan luottavaisia, ainakin kun täti-ihmisestä on kyse. 

Kirjoitustuttuni oli samaan aikaan Tanskassa oppilaidensa, 20 nuoren nälkäisen ihmisen kanssa, eikä sielläkään kortti toiminut. Nyt joku sanoo, että pitää olla kaksi eri pankin korttia. Oli, mutta ei auttanut. 

Kävin elokuvissa katsomassa Paholainen pukeutuu Pradaan. En osaa oikein pitää sitä edes elokuvana, se oli enemmän vaate-esittely. 

Tänään häivyn Bergenistä. Kuusi päivää oli riittävä aika täällä. Lähden laivalla Trondheimiin.

Olen tosi iloinen siitä, että Päivi Hietasesta tuli 13. arkkiatri ja ensimmäinen nainen siinä asemassa. Juuri sopiva henkilö siihen hommaan. Onnea! 

Stolzekleiven

Kiipesin kukkulalle nimeltä Stolzekleiven. Sinne noustiin luonnonkivistä koottuja portataita pitkin. Askelmat olivat vaihtelevan korkuisia (usein liian korkeita) ja nousu tarkkaa ja rankkaa. Palatakaan ei voinut, sillä laskeutuminen olisi ollut hankalampaa. Norjalaiset sujahtelivat ohitseni.

Eräs nainen sanoi, että hän nousee Stolzekleivenille kolme kertaa viikossa. Hänellä oli sinä päivänä 78-vuotissynttärit.

Ylhäällä näköalapaikalla ei harmittanut enää. Maisemat olivat komeat. Entä jos asuisi täällä, turtuisiko kauneuteen?

Paluumatkalla laskeuduin jyrkkää kävelytietä 3.5 km. 

Instasta löysin talvisia kuvia Stolzekleivenilta. Ilmankos norjalaiset pärjäävät kilpaurheilussa. 

Kun Airbnb-emäntäni oli eilen lähdössä lähikukkulalle lenkkeilemään, mainitsin korkeuserot, norjalaiset ja urheilumenestyksen, ja hän sanoi olevansa tanskalainen, eikä hän hiihdä. Jos muistatte, Norja oli joskus osa Tanskaa.

Tämä on taas kirjoitettu kännykällä. 

Taideähky

Bergenissä on esillä kuvataidetta neljässä kookkaassa rakennuksessa, joista käytetään yhteisnimeä Kode. Museot seisovat rivissä keskellä kaupunkia. Yksi niistä oli eilen suljettu. Armeliasta, sillä kolmessakin riitti katsomista. Nämä neljä museota ovat jokainen vähintään Tampereen taidemuseon kokoisia.

Ensin katsoin kierrätysmateriaaleista tehtyä kekseliästä  taidetta. Suomalainenkin taiteilija oli mukana: Caroline Slotte. 

Sen jälkeen kävin tällä hetkellä suljetussa museossa, jonka kahvila oli auki. Söin kalakeiton (25 euroa). 

Menin kylläisenä seuraavaan komeaan museorakennukseen (Rasmus Meyer), jossa oli suuri kokoelma Edvard Munchin töitä. Join kahvit toisessa museokahvilassa. 

Viimeisenä oli vuorossa rakennus nimeltä Permanenten, jonka seinille oli ripustettu norjalaisen Frits Kaulowin kauniita maalauksia. En ollut taiteiljasta koskaan kuullut (on monia muitakin, joista en ole kuullut).  

Museokäyntien saldo: kaksi kahvilaa ja taideähky. 

Toisen huoneen amerikkalainen saapui. Hän sanoi, että hänen äitinsä rakasti nimeä Heidi. Hän ihmetteli, miksi hänelle ei annettu tuota nimeä jne. Hän mainitsi suomalaisten olevan maailman onnellisimpia ja minä sanoin, että me suomalaiset ihmettelemme tutkimuksen tulosta. 

Tässä välissä palohälytin alkoi mölistä (amerikkalainen föönasi hiuksiaan). Onneksi perheen vanhempi poika oli kotona ja tiesi mitä tehdä, että ulina saatiin loppumaan. Tämä puurakennus on 200 vuotta vanha. Tulipalo olisi katastrofi, varsinkin kun toiset samanlaiset puutalot sijaitsevat melkein tämän kyljessä.

On edelleen tosi hankalaa päivittää blogia kännykällä, joten armoa!

Liiallinen tuulettaminen

Olen edelleen Bergenissä, viivyn täällä perjantahin saakka. Airbnb-väki pitää päivisin ulko-ovea auki, siis ihan apposen auki. Ilman lämpötila ulkona vaihtelee kymmenen ja viidentoista asteen välillä. Onko tällä joku hämärä yhteys Norjan hiihtomenestykseen? 

Kipusin tänään Fløien-kukkulan laelle. Sinne olisi päässyt funikulaarilla, mutta en jaksanut jonottaa. Kävelyreitti eteni serpentiininä ylöspäin. Matkaa kertyi kolme kilometriä, ja se oli jatkuvaa nousua. Perillä odotti ravintola, kahvila, kaksi vessaa ja vuohia. Söin kanelibullan ja join kahvit. 

En ottanut selfietä todisteeksi käynnistäni, moni näytti ottavan. Teidän on vain luotettava minuun. Näköala oli upea. 

Kukkulalta laskeutuessa alaraajat tuntuivat hervottomilta. Norjalainen vanha mies juoksi polulla minua vastaan. 

Kävin lähikaupassa ja nuori mies kassalla katsoi huvittuneena ostoksiani, varsinkin yksinäistä appelsiinia, jota en ollut pussittanut. 

Uskalsin ajaa bussilla! Majapaikkaan ei ole keskustasta edes kahta kilometriä, mutta saman matkan sahaaminen jotenkin kyllästyttää, vaikka teenhän sitä samaa Tampereellakin. 

Junalla Bergeniin

Matkustin Oslosta Bergeniin junalla. Reittiä on kehuttu yhdeksi maailman kauneimmista. Jos oikein kuulin kävimme 2200 metrissä. Lumi peitti maan ja järvi oli jäässä. 

Juna kiemurteli ja heilui niin, että kahviostoksilta palatessani juomaa roiskui paidalleni.

Maisemat olivat sykähdyttäviä, mutta siinä vaiheessa kun sain kännykkäkameran esille, tuli esteeksi pusikko tai juna sukelsi tunneliin joita riitti. 

Nyt olen jo Bergenissä Airbnb-kämpässä. Talossa asuu pariskunta, heidän kaksi murkkuikäistä poikaansa ja kaksi kivaa koiraa. Koirat ottivat minut vastaan iloisesti palatessani aamiaistarvikeostoksilta. Täällä on toinenkin Airbnb-asiakas, mutta hän on ensi yön jossakin muualla.

Kävin Bergenin keskustassa, joka oli täynnä kansallispukuihin pukeutuneita humalaisia norjalaisia, sillä olihan Norjan grunnlovsdag. 

Anteeksi taas, on vaivalloista kirjoittaa kännykällä, joten tämä on mitä on.

Suurempi olisi tällä kertaa parempi

Oslossa vuorotellen sataa ja paistaa. Useammin sataa. 

Hotellihuoneessani mahtuu tuskin kääntymään. Huoneen seinässä lukee ”Bigger is not always better”. Ei hirveästi lohduta, toisaalta tiesin mitä sain. Aamiaisella näkyi tavallista enemmän yksin matkustavia näiden kopperoiden takia. Pieni kylppäri on ja sänky, kyllä sillä pärjää. 

Ihailn tänään Munch-museota, jossa oli myös Paula Regan näyttely. Portugalilainen taiteilija kuoli 2022, hänen töistään voisi käyttää adjektiivia voimakas. Munchin työt olivat myös vaikuttavia. Taiteilijan aikalaisten joukossa oli Akseli Gallen-Kallelan maalaus. 

Ajoin ratikalla katsomaan Vigelandin patsaspuistoa, enpä ollut ennen nähnyt mitään vastaavaa. Olisiko tuo kuvan patsastoteemi hieman fallinen? 

Tämä oli suuri hetki minulle: uskalsin ajaa ratikalla vieraassa kaupungissa. Pelkään aina nolaavani itseni, onneksi nykyään voi googlata miten matka maksetaan ja katsoa apista, millä ratikalla mennä ja mihin suuntaan. 

Söin take away - kalakeittoa mukista kertakäyttöisellä lusikalla, johon mahtui vain pisara lientä, joten join nesteen. 

Voin vakuuttaa, ettei Oslossa kaikkia tapeta, vaikka siltä Netflix-sarjan perusteella vaikutti. 

En jaksa kirjoittaa kännykällä tätä enempää.

Interrail

Lähdin torstaina Viking Gracella Tukholmaan. Saavuin turhan aikaisin Turun satamaan. Odottaessani sain tarkkailla ihmisiä ja vielä ilmaiseksi. Ehkä kirjoitan heistä joskus. Ehkä en.

Tukholmassa meitä odotti siivoojien armeija, joka ryntäsi heti laivaan, kun sinne uimatta pääsi. Meidät potkittiin pois. 

 

Kävelin rautatieasemalle, enkä oikein tarkkaan muistanut mitä kautta sinne pääsee. Vikingin Terminaalin ja vanhan kaupungin väliin on tehty mittavia muutoksia.

Jouduin odottamaan junaa pari tuntia asemarakennuksessa sijaitsevassa kahvilassa. Oslon juna oli täynnä nuoria urheilijamiehiä, kaikilla oli luultavasti sama parturi ja valtava matkalaukku. Kaikkien hiukset oli leikattu takaa ja sivuilta lyhyeksi, mutta päälaella ja otsalla oli runsaasti hiuksia. Heitä kaitsi kaksi miestä, jotka joivat punaviiniä. Joivat ehkä lasilliset, joten en katso pahalla ja harvoin muutenkaan katson.  

Jossain vaiheessa ennen Osloa kuulutettiin ”ylitimme äsken Ruotsin ja Norjan rajan”. Elämä jatkui ennallaan. Hinnat ehkä nousivat, olisi pitänyt käydä ostamassa kahvit ennen rajan ylitystä. 

Teksti on kirjoitettu kännykällä ja naputettu yhdellä sormella, joten antakaa armoa.

Kuvien lisääminen onnistui Safarin asetuksia muokkaamalla!

Paossa

Ostin vedenkeittimen. Vanhaa laitetta piti täräyttää reippaasti nyrkillä, jos halusi avata kannen. Olen niin tottunut siihen paukutteluun, että lyön varmaan tätä uuttakin.  Entinen keitin oli valmistettu muovista ja käsittääkseni kuuma vesi ja muovi eivät ole hyvä kombinaatio. Poikani avovaimo on ryhtynyt juomaan teetä, eikä vanhassa keittimessä ollut mahdollista lämmittää vettä tasan 80-asteiseksi vihreän teen haudutusta varten.  Nyt minulla on uusi teräksinen laite. Vein vanhan aparaatin pienkotikoneiden hävitystä varten keskustan Prismaan. 

Istun kirjastossa siivoojaa paossa. Koen huonoa omaatuntoa siitä, että minulla käy nykyään siivooja kerran kuussa. Järjestelin paikkoja eilen illalla ja vielä tänä aamuna siivoojaa varten. Viimeksi siivoojan oli tarkoitus pestä kylpyhuoneen seinät (en tiennyt, että niitäkin pitäisi pestä!), joten sain kylpyhuoneeni järjestettyä.  Siivoojasta on siis ehdottomasti suuri hyöty. 

Jos joku muistaa, hankin vajaa vuosi sitten tarjouksesta Interrail-lipun. Lipun viimeinen aktivointipäivä on 3. kesäkuuta. Olen joka toinen päivä ollut sitä mieltä, että lähden matkalle, joka toinen päivä olen päättänyt jättää kortin käyttämättä. 

Ostin tänään laivalipun ylihuomiselle ja perjantaille hankin paikkalipun Tukholma-Oslo junaan. Varasin Oslosta pikkuruisen huoneen "halvasta" hotellista. Oslosta matkustan junalla Bergeniin, josta en ole vielä varannut minkäänlaista majoitusta.  Junaliput näyttävät olevan Norjassa kovissa hinnoissa, joten kannatti ostaa Interrail-lippu.

Haluaisin matkustaa laivalla Bergenistä Trondheimiin, mutta laivaliput ovat kiskurihintaisia. Matkan lisäksi ruokapaketista laskutetaan sievoinen summa. Kaikki pimeät kopperot on myyty ja jäljellä on vain hyttejä, jossa on parisänky ja merimaisema. Niitäkin on enää vähän, eivätkä aikataulut oikein sovi.  Luultavammin mietin tätä niin kauan, ettei hyttejä ole enää tarjolla.

Kuva on Tampereen kauppahallista, jossa kävin tänään kahvilla. 

 

Jumppatytöt

Perjantaina kahdelta tarkastin netistä, olisiko Työviksen suuren näyttämön katsomossa tyhjiä paikkoja. Siellä esitettiin suosittua näytelmää Jumppatytöt. Löytyi muutama paikka, mutta sivussa ja kaukana estraadilta. Päätin kuitenkin vielä kokeilla onneani teatterin lipputoimistossa. Joku oli peruuttanut lippunsa juuri ennen tuloani ja sain paikan yhdeksännestä rivistä, ihan keskeltä katsomoa. 

Jumppatyttöjen Katariina Havukainen, Inkeri Hyvönen ja Ella Lahdenmäki ovat kaikki entisiä joukkuevoimistelijoita ja nykyisiä teatteriammattilaisia. He muistelivat voimistelumenneisyyttään ja tekivät siitä hurmaavan esityksen, jota oli tarkoitus esittää yhdeksän kertaa, mutta nyt esityksiä on kertynyt yli sata. 

Suomihan on joukkuevoimistelun moninkertainen maailmanmestari. Etkö tiennyt? En minäkään. Kukaan ei ole juossut torille iltamyöhällä tai juonut itseään känniin tyttöjen joukkuevoimistelun takia. 

Esityksen alussa hilataan strasseilla koristeltu jumppapuku kattoon. Olen jo jonkin aikaa seurannut Hesarin urheilusivuja ja laskenut mies- ja naisurheilua käsitteleviä juttuja. Kai toimituksessa katsotaan, ettei naisten urheileminen kiinnosta ketään. Ei se minuakaan suuremmin kiinnosta, mutta ei kiinnosta miesten urheilukaan. Toivon tasa-arvoa.

Joukkuevoimistelu aloitetaan usein alle kouluikäisenä. Jokainen pitää harjoituskirjaa, joita Jumppatytöissä luettiin. Koska on kyse esteettisestä lajista kaloreita lasketaan ja riisikakkuja pureskellaan. Karkkeja saa syödä vasta kisojen jälkeen. Lonkkia väännetään epäfysiologisiin ääriasentoihin. Valitaan kisoihin pääsevä joukkue sekä varahenkilö, joka jumppaa maton ulkopuolella. Porukassa esiintyy myös kiusaamista kuten niissä on tapana.

Jumppatyttöjen esityksessä muuten kuullaan hillitön tarina erään tytön ensimmäisestä seksikokemuksesta, minua ainakin nauratti.  Tyttöjä valistetaan tamponien käytöstä ja niistä jaetaan ilmaisnäytteitä.

En ole eläissäni harrastanut kilpaurheilua, en edes kouluaikoihin. Hiihdin kyllä kansanhiihtoa ja osallistuin koulun liikuntatunneille matalalla profiililla. Pesäpallossa sijoitin itseni takarajan tuntumaan ja koripallossa lähinnä teeskentelin pelaavani. Sain ihan hyviä numeroita. Muistan vielä ne tekokuituiset jumppa-asut, joista ei saanut hienhajua millään irti. 

Jumppatytöt oli silti minustakin hauska, vetävä ja liikuttava esitys. Kiitokset tekijöille!  

En löytänyt mediakuvia esityksestä. 

Elämä ei ole huvipuisto

Tänään saimme nauttia kauden viimeisestä 60+ kahvakuula- ja kehonhuoltojumpasta. Molemmat järjestetään Pyynikin uimahallin kiinteistössä. 

Jumppasalin yhden ikkunan yläpuolelta pilkistää linnunpesä ja välillä saattaa nähdä vilauksen sen asukkaastakin. Minä en ole nähnyt, mutta näin minulle on kerrottu. En tunne lintuja. Ystäväpiiriinikään ei kuulu yhtään siivekästä. Ikkunaan on teipattu lappu, jossa lukee: Älä avaa tätä ikkunaa.

Tunnille osallistuvat 60+ henkilöt ovat tulleet tutuiksi, tosin tunnen vain kaksi heistä nimeltä, he ovat R ja S. S haluaisi, että jumpan taustalla luukutettaisiin Rammsteinia. Ei luukuteta, vaan soitetaan jotain Samuli Edelmania. En haluaisi enää koskaan kuulla laulua Peggy. Siinä Samuli väittää, että syy juomiseen on Peggyssä.

Tällä kertaa kahvakuulaa veti nuori mieshenkilö, joka teki kaikki liikkeet yhdessä kanssamme. Hän heilutteli 24 kilon kahvakuulaa. 

Olen aina keväisin alakuloinen. Välillä vähän itkuinenkin. Silti sanon "Ihana ilma", kun niin kuuluu sanoa. Elämä ei ole huvipuisto. Elämä on järkevästi järjestetty roskiskaappi ja kylmävesiuinti.  

On minulla tällä viikolla pari kivaa kyläreissua. Saan myös kirjoittaa. Toivoisin, että joku lukisi niitä kirjoja.

Päivän motto: Jos ei voi elää kasipuolen elämää, niin kuusi miinuskin riittää (tämä on varastettu eräältä kirjailijalta, kaiken on lopulta sanonut/kirjoittanut joku toinenkin).

Kuva: Bussipysäkki Laulasmaalla Virossa 

Laulasmaa

Olen Virossa, Laulasmaalla kylpylähotellissa. En pidä kylpylöistä. Altaiden vesi on liian lämmintä, on liikaa saunoja ja poreita. Suurin osa saunoista on haaleita, ja niin täynnä höyryä, ettei näe eteensä. Tuoksuu yrteiltä. Kivointa on pieni ulkoallas ja puusauna, joka on tosin lämmitetty niin kuumaksi, että on riski, että uikkarit syttyvät palamaan. 

Tässä lähellä sijaitsee Arvo Pärt -keskus, jonka on suunnitellut espanjalainen arkkitehti. Arvo Pärt (s. 1935) on virolainen säveltäjä, jonka sävellykset tunnetaan keskiaikaisista vaikutteistaan. 

Rakennus on ulkoa katsottuna ehkä hieman kolkko,  mutta sisältä kaunis, puulla sisustettu. Keskuksessa on pieni ortodoksinen kappeli. Pärt kääntyi ortodoksiksi, eikä siitä pidetty neuvostoaikaan, joten hän muutti Wieniin ja sittemmin Berliiniin, mutta asuu taas kotimaassaan. Keskuksesta löytyy auditorio, jossa olisi eilen järjestetty konsertti. Talossa toimii pieni musiikkikirjasto ja esillä on säveltäjän kirjoittamia partituureja. 

Arvo Pärt -keskuksen pihassa seisoo torni, jonka hissi ei toiminut. Tornista avautui kaunis näköala. Keskuksessa on mainio ravintola, tuoretta maukasta ruokaa edulliseen hintaan ja hyviä leivonnaisia. 

Kävelimme eilen rantaa myötäilevää merkittyä polkua. Muutamassa paikassa näkyi kyltti, jossa luki ERAMAA, joka tarkoittanee yksityisaluetta. En tiedä onko Virossa jokaisen oikeuksia, en viitsi googlata, sillä läppärini ja puhelimeni ovat ryhtyneet vironkielisiksi. Ne hakevat ehkä piankin Viron kansalaisuutta. 

Matkalla saimme peräämme räksyttävän koiran, joka lopulta luovutti ja palasi omalle tontilleen.  

Kylpylähotellin aamiaisella saattaa nähdä portugalilaisia sotilaita maastopuvuissaan.  He viettävät iltaansa kylpylähotellin aulassa. Tämäkin nyt sitten piti mainita.

Tänään palaamme kotiin Tallinnan vilskeen kautta.  

Jutun juurilla

Osallistuin tiistaina Pirkkalaiskirjailijoiden järjestämään Jutun juurilla-tapahtumaan, jossa parveili kirjailijoita ja toimittajia, pääasiassa kirjailijoita. Molemmat edellä mainitut ammattiryhmät kirjoittavat, mutta ensin mainitut toivoisivat, että jälkimmäiset riipustaisivat nimenomaan kirjailijoista ja kirjoista. Mieluiten vielä niitä kritiikkejä. 

Alkuun järjestettiin paneeli, johon osallistui mm. Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen. Hän sanoi, että alan digitalisoinnin myötä heille on selvinnyt, etteivät suuret joukot lue (=klikkaa) kirjakritiikkejä. Lukijat pitävät teatteriesitysten kritiikeistä (Tampere on teatterikaupunki, sanotaan) ja arkkitehtuurikin on nousussa (tarkoittanee lähinnä kuvia taloista ja tyylikkäistä sisustuksista), mutta eivät välitä kirjakritiikeistä.

Kirja-arvion vääntäminen vie paljon aikaa: ensin pitää lukea kirja (lukemiseen saattaa tärväytyä monta päivää) ja sitten täytyy vielä kirjoittaa arvio, jota suuret joukot eivät edes lue. Aamulehti ei siis enää julkaise kirjakritiikkejä, vaikka monet maakuntalehdet niitä edelleen tekevät. Turun sanomissakin on kirjakritiikkejä. Eikö Turussa seurata klikkauksia? 

Tapahtuman alussa kirjailijoille jaettiin siniset ja toimittajille keltaiset nimilaput ja kahvitauolla annettiin tehtäväksi puhua niiden kanssa, joiden rinnuksessa roikkui erivärinen nimikyltti. Ajauduin ihan tuokioksi Aamulehden päätoimittajan kanssa saman korkean pöydän ääreen. Hän näytti stressaantuneelta ja sanoin hänelle, että ymmärrän häntä. On pakko ajatella suuria lukijajoukkoja. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä menin sanomaan niin. Kuin tehtäväni olisi ollut toimia rauhanvälittäjänä kirjailijoiden ja päätoimittajan välillä. Luulin olevani jonkinlainen amatööritason Martti Ahtisaari. 

Anna Elina Isoaro esitteli ansiokkaasti kaikki tämän kevään Pirkkalaiskirjailijoiden kirjat, joita oli peräti 57, esillä oli myös minun maaliskuussa julkaistu romaanini Lääketieteen sanakirja, jonka suosittelen lukemaan, sillä se on minun kirjoittamani. Ei kai sen kummempaa syytä lukemiseen tarvita. 

Jutun juurilla oli hyvin järjestetty tapahtuma, jolle annan arvosanaksi 9 1/2. Itselleni annan verkostoitumisesta arvosanaksi 6-.