sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Olimme kaikkein tärkeimpiä

Söin lasteni ja heidän puolisoidensa kanssa Siipiveikot-ravintolassa.  Siivet ovat erityinen tamperelainen juttu. Kokeilin vegeversiota, joka oli ihan onnistunut. Brolerin siivet ovat oikeastaan jätettä, jota kertyy, kun halutumpia linnun osia pakataan siisteinä palasina muoviin ja myydään marketeissa.

Viereisessä pöydässä istui joukko keski-ikäisiä äänekkäitä tyyppejä. Varsinkin eräs punaposkinen vähän pönäkkä pukumies piti kovaa meteliä. Pöytään kannettiin aina vaan uusia juomia ja ruokia, mies piti tunteellisia puheita ja lauloi. Välillä hän ponkaisi pystyyn ja nosti molemmat kätensä ylös ihan vaan humalasta ja elämisen riemusta. Mies huusi "Me eletään satavuotiaiksi!" Ette kyllä elä, suurella elämäntapamuutoksella saatatte saavuttaa  seitsemänkymmenvuotispäivän. Meillä oli joskus tapana arvailla ihmisten lääkityksiä: Diformin ret 500 mgx2, Candesartan 16 mgx1, Primaspan 100 mgx1, Simvastatin 40 mgx1...

Kun porukka poistui, ravintolan täytti kummallinen hiljaisuus. Sitä humalaista elämäniloa ei enää ollut, eikä sitä kaivattu.

Opiskeluaikana istuimme usein eräässä pubissa, jonne kaikkien oli päästävä. Sinne jonotettiin välillä tuntikausia. Jonossa oli oikeastaan hauskempaa kuin sisällä ravintolassa. Kun sitten pääsimme sisälle ja saimme istumapaikat, niin monesti lauloimme, eikä meille koskaan tullut mieleen, että joku voisi häiriintyä, sillä olimme kaikkein tärkeimpiä. 


2 kommenttia:

Leena Laurila kirjoitti...

Muistan saman: oli usein hauskempi jonottaa kuin sitten perillä opiskelijapaikoissa. Siinä syntyi parhaimmillaan ventovieraiden kesken silkkaa standuppia. Aina oli jonomuodostelmassa muutama hersyvä humoristi, jotka sitten yllyttivät toisiaan aina vain leiskuvampaan suunsoittoon. Spontaania tilannekomiikkaa.

Heidi Mäkinen kirjoitti...

Olen samaa mieltä. Nyt ei kyllä viitsisi oikein mihinkään jonottaa.