Kaikki somekuplassani intoilevat tänä viikonloppuna kirjamessuista. Olen menossa äidin hautajaisiin, enkä messuille. Tajusin, että jos kirjoitan someen olevani menossa johonkin, niin joku on aina samaan aikaan menossa äitinsä hautajaisiin. Joka ikinen viikonloppu järjestetään jonkun äidin hautajaiset ja jotakuta tytärtä ahdistaa, kun ei tiedä miten kaikki menee. Ja miltä tuntuu.
Kaikki tunteet ovat sallittuja (näin sanotaan), mutta voin vakuuttaa, ettei niitä vääriä tunteita kannata kuitenkaan ääneen sanoa.
Tämän kokemuksen jälkeen katson kuolinilmoituksiakin toisin silmin: Ne ovat kompromisseja. Minä kirjoitin, editoin ja hyväksytin aina uudestaan muilla. Käytin äidistä ensimmäistä kertaa sanaa rakas. Ei meillä sellaisia sanottu. Äiti olisi pitänyt kuolinilmoituksestaan.
Varmistimme äidin syntymäpaikan. Mietin, että syntyikö hän oikeasti siellä. Miten hän sitten joutui sinne toiselle laidalle Suomea ja lopulta sinne missä minäkin synnyin. Enää ei voi kysyä.
Kysykää! Puhukaa! Sopikaa asiat! Sanokaa ne kolme sanaa jos siltä tuntuu (älkää sanoko jos ei tunnu siltä). Ei se äiti ainakaan sitä kuolinilmoitusta lue.
5 kommenttia:
Saitteko ihan totta selville äitnne todellisen syntymäpaikka - vai sittenkin "vain" hänen kotikuntansa?
Kotikuntahan määräytyy sen mukaan, missä lapsen äiti on syntymän hetkellä kirjoilla.
Esimerkiksi itse olen syntynyt ihan toisella paikkakunnalla kuin mitä passini perusteella voisi luulla, mutta eipä sillä toisaalta ole ollut suurtakaan väliä. Jos uskoisin astrologiaan, voisi ollakin.
En ole aikoihin lukenut blogeja. Nyt vasta. Otan osaa suruusi,Heidi.
Juuri noin, minultakin on jo kuollut äiti ja kaksi kymmenen vuotta vanhempaa sisarta, niin paljon olisi voinut kysyä tärkeitä asioita... nyt ei ole keneltä kysyä. Tämä taitaa olla sukupolvesta toiseen sama , vanhemmat ehkä kertovatkin asioista lapsilleen joita ei sillä hetkellä vielä kiinnosta, kiinnostus herää liian myöhään, hyvä kehoitus sinulta kyselemiseen ! Jaksamista vaikeina aikoina .
Osanottomme suruusi. Meiltä molemmilta on molemmat vanhemmat jo kuolleet. Olet niin oikeassa tuossa, että pitää puhua ja kysyä ja sanoa silloin, kun henkilö on vielä elossa. Kuoleman jälkeen se on jo myöhäistä. Itselläkin on jäänyt monta asiaa kysymättä ja puhumatta. Osan olen tajunnut vasta myöhäisemmällä iällä. Äitini kuolemasta on pian 25 vuotta ja isäni ensi vuonna 20 vuotta. Voimia!
Anonyymi: Epäilemme, että se oli hänen äitinsä "virallinen" kotipaikka.
Kiitokset taas kaikille.
Lähetä kommentti