Terapiassa käyminen on normaalistunut ja samalla sitä on ryhdytty pitämään vähän samanlaisena juttuna kuin hierojalla käymistä. Ne joilla on rahaa menevät ja muut sitten jatkavat lihakset tönkköinä. Tämä ei pidä paikkaansa, terapiassa käyminen on kovaa työtä.
Käyn terapiassa, eikä tämä ole edes ensimmäinen terapiajaksoni. Koen, että tällä kertaa joku on minun puolellani, eikä yritä banalisoida varhaisen lapsuuteni erokokemuksia. Moni lähimmäinen sanoo, että sehän oli niihin aikoihin tavallista (niin oli) ja ne (muut paitsi minä), joilla on ollut vastaavia tai pahempia kokemuksia, ovat positiivisia ihania ihmisiä.
Onhan moni selvinnyt, vaikka olisi pidetty kouluikään asti pimeässä komerossa ja syötetty homehtuneita leivänkannikoita ja parasta ennen päivän ohittanutta piimää.
Erokokemukset ovat vaikuttaneet ihmissuhteisiini ja siihen, miten olen voinut rakastaa lapsiani (anteeksi lapset!). Toisaalta olen päässyt melko pitkälle elämässäni, sillä on pitänyt osoittaa, että kelpaan. Olen yrittänyt miellyttää kaikenlaisia kusipäitä.
Ajattelin lapsena, etten koskaan tule sanomaan, että lapsuus on onnellista ja huoletonta aikaa. Minua ärsyttivät aikuiset, jotka niin sanoivat. Ajattelin, että he valehtelevat.
Olen tehnyt työni, en ole ollut sairauslomilla, en ole romahtanut, olen maksanut veroni ja lajitellut jätteeni. Maksan terapiani itse. Hymyilen ja olen kohtelias. Välillä olen ihan onnellinen. Häpeän tätä päivitystä jälkeenpäin.
3 kommenttia:
Ei ole kyllä mitään syytä hävetä.
Lapsuus vaikuttaa koko elämään. Suunta määräytyy silloin. Ne jotka väheksyvät lapsuuden vaikutusta ja sanovat, että joku muu on selvinnyt olosuhteista, joista toinen ei, ovat aivan hakoteillä. Tottakai me reagoimme oman luonteemme mukaisesti. Ne ympäristön mielestä hyvin selvinneet saattavat myös olla olosuhteiden leimaamia ja kuormittuneita ihmisiä tavalla joka ei näy.
Luin juuri (toiseen kertaan, kun tabletilta lukeminen ei tuntunut yhtä väkevältä kuin kirjasta) Viola Ardonen romaanin Lasten juna. Siinä päähenkilön lapsuuden erokokemus ja sitä seurannut valinnan tekeminen, johon pienen lapsen ei pitäisi joutua, tekivät hänestä eräänlaisen oman elämänsä pakolaisen ja alakuloisen identiteetin etsijän. Samaistuin tähän, koska itsekin olen hävennyt taustaani ja poden edelleen pelastuneen syndroomaa.
Heidi, nyt sinulla on hyvä hetki mennä terapiaan. Vanhemman kuolema tuo mieleen kaikki muistot, niin hyvät kuin vähemmän hyvät. Samoin se tuo mieleen kaiken sen, mistä kokee jääneensä vaille ja mistä on kokenut turvattomuutta ja huonommuutta.
Älä toki häpeä ulostuloasi. Kirjoittamisella on tervehdyttävä vaikutus.
Sain lokakuussa niskajumin stressin takia. Tänään olin toista kertaa fysioterapiassa lukkojani
avaamassa. Itse kun maksaa, niin saa nopeammin apua.
Häpeän kuitenkin.
Lähetä kommentti