Heräsin tänä aamuna ajatukseen, etten ole mitenkään erityinen. Elokuvassa minulle annettaisiin ystävän rooli. Kukaan järkevä tyyppi ei pistäisi minua castingissa päärooliin. Luultavammin olisin hassu, mutta vähän traaginen naapurin täti.
Kävin P:n kanssa kuuntelemassa Anna Järvistä Olympia-salissa. Artisti alkoi laulaa siinä vaiheessa, kun elimistöni vaati iltapesulle ja nukkumaan menoa.
Kun Anna Järvinen lauloi ruotsiksi, ruotsin kieli kuulosti maailman kauneimmalta kieleltä.
Olen juuri lukenut Jem Calderin esikoiskirjan Palkitsemisjärjestelmä (kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff ja kustantanut Kosmos). Kirjastolaitos on luokitellut sen novellikokoelmaksi, mutta ehkä se voisi olla myös episodinomainen romaani. Palkitsemisjärjestelmän päähekilöt Julia ja Nick ovat joskus seurustelleet ja molempien elämä on vähän jumiutunut opiskelujen loputtua.
Kirjan kansikuvassa näkyy sama kuvio, jota olen tuijottanut moneen kertaan, kun olen odottanut jonkun ohjelman tai kuvan latautuvan tietokoneen näytölle. Kannen alareunaa koristaa kolme emojia.
Keskustelimme ennen keikkaa P:n kanssa älypuhelimista (P on luopunut omastaan ja käyttää vanhanaikaista matkapuhelinta, ajatella, että joskus puhuttiin matkapuhelimista). Ulkona liikkuessani kokeilen toistuvasti kännykkää takin kankaan läpi kuin se olisi joku turvaeläin. Kahvilassa nostan sen kahvikuppini viereen pöydälle. Niin rakas se on.
Olen miettinyt paljon somen ja älypuhelinten vaikutusta elämäämme ja niin on Jem Calderkin. Tässä pari poimintaa kirjasta:
Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kenenkään ei tarvitse ajatella omia ajatuksiaan, jos ei huvita. Teknologia on avannut maailmaan uusia väyliä, joiden kautta kuluttaja saa milloin tahansa välitöntä ja aineetonta helpotusta, joka vie ajatukset muualle.
Sosiaalisen median alustat ovat kerta kaikkiaan korvanneet ne elämän osa-alueet, joita ne aluksi näyttivät vain kuvaavan.
Joskus vielä tuntui siltä, että blogista sai huomattavasti nopeampia palkintoja verrattuna muuhun kirjoittamiseen. Nyt blogi tuntuu tosi hitaalta tavalta saada huomiota verrattuna vaikkapa Instaan. Onkohan mahdollista kehittää vielä nopeampia järjestelmiä, joiden jälkeen Insta tuntuisi tosi hitaalta alustalta?
5 kommenttia:
Älä murehdi palautteen hitautta. Me someileamattomat saamme odottaa palautetta elämisestämme vasta kuoltuamme. Nekrologeissa. Ilman mahdollisuutta blokata.
Olen jonkin verran kiinnostunut kaikenlaisista kirjoista, ja myös kirjailijoista. Tämä blogi on sikäli palkitseva, että missä muualla saisi niin syvällisesti nähdä kirjailijan luovan prosessin käytännössä.
Ja kerronpa erään sattumuksen kirjailijoista, vaikka kukaan ei kysynytkään. Aikoinaan Kirsi Piha piti hesarissa nettilukupiiriä, ja siellä tuli puhe Kata Kärkkäisestä kirjailijana. Olin aivan hämmästynyt miten jotkut, aivan fiksuina pitämäni tunnetut kirjailijat, suhtautuivat Kataan ylenkatseisesti ja vähättelevästi. Vaikka ei Katan kirjat olleet huonoja, ei loistavia mutta hyvä yritys. Ainoastaan Sofi Oksanen puolusti Kataa ja siitä pisteet hänelle. Varmaan kommentoin itsekin mutta en enää muista millä nimellä.
Ja vielä, sivumennen sanoen on mielenkiintoista miten Kata on elänyt joskus hyvin lähellä hyvin narsistista miestä. Mutta se on luonnollista koska Katan tapaiset naiset vetävät puoleensa narsistisia miehiä.
Itselleni kukaan ei tarjoaisi elokuvassa minkäänlaista roolia; voi olla, etten kelpaisi edes vuorosanattomaksi avustajaksi.
Surin tätä tavallisuuttani monta vuosikymmentä. Nyttemmin olen alkanut nähdä asian valoisan puolen: kun kukaan ei kiinnitä tekemisiin (tai tekemättä jättämisiinkään) huomiota, voi elää elämäänsä vailla sosiaalisia tai yhteiskunnallisia paineita. Mikä vapaus!
Juu on helppoa olla tuntematon, ei ole nyt helppoa Mika Lintilälläkään.
En osaa ottaa kantaa Kata Kärkkäisen kirjoihin, mutta ei ehkä olisi saanut niitä läpi ilman sitä, että oli jo ennestään tunnettu henkilö.
Lähetä kommentti