Tietäjät tietää

Kuuntelin aamukävelyllä Areenasta Kulttuuriykköstä, jossa pohdittiin somejuttuja.  Seuraavat jutut ovat ohjelman innoittamia.

Ihmiset nostavat somessa itseään kuolleilla julkkiksilla: RIP ja hattu päästä tämän edessä. Käy kilpailu siitä kuka ensimmäisenä julkaisee linkin unohtuneen taiteilijan kuolemasta ja omakohtaisen yhteyden menehtyneeseen.  "Näin hänet jo 1980 Kuopiossa Työnkulmalla ja sain nimmarin. Soitin hänen levyään edellisenä päivänä. Tulin kerran samalla junalla, enkä uskaltanut sanoa hänelle mitään."

Entäs vihjailut: kohta minulle tapahtuu jotain hienoa, jota en voi vielä paljastaa. Loppuun "Tietäjät tietää". 

"Hyvää ruokaa hyvässä seurassa" - jaaritus tuntuu olevan jo niin mennyttä kautta. 

Toukokuun lopussa pitää julkaista oma ylioppilaskuva. Täytyy myöntää, että julkaisen tuolloin itseäni (ei muita) liikuttavan kuvan ylioppilasajan luokastani lakit tiukasti päässä ja katseet suunnattuna epävarmaan tulevaisuuteen tai omiin kenkiin. Penkkareista julkaisen kuvan silloin kun se on ajankohtaista ja vanhojen päivänä valokuvan, jossa lukioluokkani kävelee reippaasti kohti ravintola Tuulikannelta. 

Isänpäivänä julkaisen isäni nuoruuden kuvan, äitienpäivänä en julkaise äitini kuvaa, sillä ei minulla ole siihen tarkoitukseen sopivaa valokuvaa. 

Säästä ei saa valittaa somessa tai saa, mutta siitä moititaan. Jos sataa niin pitää iloita siitä, ettei vedestä ole pula. Helteestäkään ei saa ruikuttaa vaan on pakko nauttia. 

Matkat ovat mainiota somemateriaalia, kunhan ne on tehty kävellen, uiden, pyöräillen, soutaen, junalla tai ratikalla. Välillä ihmettelen, miten joku on yhtäkkiä joutunut maapallon toiselle puolelle, sillä lentoja ei enää mainita. 

On tapana päivitellä, että aitojen ihmissuhteiden sijaan nuoret ja vähän vanhemmatkin tapaavat vain keinotekoisessa maailmassa. Kaipa nettiystävyydetkin voivat olla aitoja. Ainakin ne ovat parempia kuin täydellinen yksinäisyys.  

Jos joku aikoo pitää Face-tauon, hän ilmoittaa asiasta ajoissa ja kertoo mistä hänet tavoittaa (yhdellekään Face-kaverille ei tulisi mieleenkään tavoitella häntä). Jos Facesta poistutaan kokonaan, asiaa käsitellään laajemmin kuin työpaikan vaihtumista tai muita merkittäviä elämäntapahtumia. 

Kuvan on ottanut joku valokuvausta harrastanut luokkakaveri. 

Residenssi

Hain Vinhan kirjakaupan yhteydessä toimivaan kirjailijaresidenssiin ja pääsin sinne (luulisin, että kaikki halukkaat pääsevät). Kirjakaupan yläpuolella sijaitsevat huoneet ovat residenssikäytössä matkailusesongin ulkopuolella. Aion siis viettää helmikuussa viikon Ruovedellä, jossa on asukkaita alle kolmasosan siitä, miten paljon Nokia areenalle mahtuu katsojia.  Ruovesi on kaunis mökkipaikkakunta, mutta talvella oletan siellä olevan hiljaista. Toivottavasti Ruovedellä ei ole mitään tekemistä, että tulee kirjoitettua. Viikon residenssijakso maksaa 250 euroa. Vieraat seinät inspiroivat kirjoittamaan, ainakin toivon niin. 

Vinhan kirjakaupan yrittäjät Pasi Vainio ja Mikko Vartiainen ovat perustaneet uuden kustantamon, jonka nimi on Vinhan kustantamo.  "Haluamme puolustaa painetun kirjan asemaa ja tuoda saataville tarinoita ja sisältöjä, jotka ansaitsevat tulla kansien väliin", Pasi Vainio sanoo. Kuulostaa hyvältä.

Moni yrittää paeta Facesta, Instasta ja WhatsAppista ja siirtyä johonkin korvaavaan systeemiin. Toivottavasti Bloggerin omistaja ei paljastu natsitervehtijäksi tms. Olen jo aiemmin ladannut puhelimeeni Signalin, jolla viestittelen toiselle pojalleni. Se toimii ihan kuin WhatsApp, paitsi ettei siellä ole juuri ketään. Kuulin myös sellaisesista sosiaalisen median alustoista kuin Pixelfed ja Mastodon. En ole perehtynyt asiaan. 

Tunnen monia ihmisiä, jotka eivät ole somessa, eikä siitä tunnu olevan heille minkäänlaista haittaa. Elävät tyytyväisinä ja seesteisinä ja nukkuvat yönsä rauhallisesti. Vältän äkkiliikkeitä: Katselen rauhassa ja mietin mitä tehdä.

Soma some

Seuraan Instassa tiliä nimeltä Meet Cutes NYC. Siinä pysäytetään kadulla pariskuntia ja kysytään missä he ovat tavanneet. Ihmiset ovat liikuttavan innokkaita kertomaan ensitapaamisesta (en tiedä kuinka monta haastatteluyritystä tehdään tai minkälaista karsintaa tapahtuu ennen julkaisua). Pariskunnat ovat eri-ikäisiä, eri etnisistä taustoista, homo- ja heteropareja. Heteromiehet aloittavat aina puhumisen. Maailmalla se on heteromiesten tapa. Seuraavaksi pariskunnilta kysytään, mikä toisessa on parasta ja vastaus tulee yleensä tosi nopeasti. Usein kehut ovat sellaisia yleisesti hyväksyttyjä hyvinä pitämiämme asioita. Eräs mies mainitsi puolisonsa parhaaksi ominaisuudeksi hyvän perseen. En pistäisi pahakseni. Lopuksi udellaan, mitä he odottavat tulevaisuudelta.

Jouduin konfliktiin. Somessa onnitellaan ihmisiä, ja nyt moni onnitteli taiteilijaa, joka ei vilkaise someen päinkään. Hiljattain näin kuvia eräiltä syntymäpäiviltä (ei juhlakalun julkaisemia) ja taas kuvia kommentoitiin onnitteluin (synttärisankari ei käytä somea). Kirjoitin asiasta ja siitä koitui pahaa mieltä ja julkaisun poistamista. 

Minusta tuntuu, että synttärisankari ilahtuisi enemmän, jos onnittelut laitettaisiin hänelle, eikä johonkin missä niitä ei voi nähdä. Jos vaikka soitettaisiin puhelimella (tosi vanhanaikaista toki). Henkilökohtainen viestikin olisi kiva. Toisaalta jonkun randomtyypin yhteydenotto saattasi pelottaa. Joku saattaa luulla, ettei kukaan muista, kun samaan aikaan netin syövereistä löytyisi kymmeniä onnitteluja. En uskalla lähteä somesta, sillä onnittelijoiden määrä putoaisi vähintään 98 prosenttia.

Komiikka ja runous

En ole viime päivinä päivittänyt blogiani. Tuntuu kuin olisi laiminlyönyt työtehtäviäni ja koen nyt syyllisyyttä laiskuudestani. Pyydän anteeksi.

Aiemmin tapanani oli lukea aamulla Hesari ja katsoa illalla puoli yhdeksän uutiset. Nyt kannan uutisia taskussani. Niitä kommentoidaan somessa, ja ilma on vihasta sakeaa. Käsi hapuilee puhelinta koko ajan. Voi tietysti miettiä, että kuka käskee seurata kaikkea jatkuvasti. 

M:n kassi ja puhelin olivat pudonneet järveen ja puhelin oli kuivumassa riisin seassa. Kännykän piti olla suljettuna melkein vuorokauden. Puhelin tuli hänelle jatkuvasti mieleen, vaikka hän ei ole edes somessa. 

Huomasin, että tarkastan jopa pankkitilini saldon mobiilipankista päivittäin kuin pelkäisin rahojen muuten häviävän tililtäni. Tai odottaisin sinne suurta summaa. 

Kävin P:n kanssa kahvilla Tammelantorilla (minulla oli ilmainen kahvi+pulla -lippunen, jonka sain yhdeltä mieheltä Nääshallin kuntosalilla, kun valitin, ettei kahvilassa käy pankkikortti). Siinä istuessamme alettiin tuoleja ja pöytiä koota kasaan ja sanoimmekin, että nostetaanko meidätkin kohta syrjään. Ei nostettu. Lähtiessämme kahvilanpitäjä antoi minulle muovikassin, jossa oli neljä viineriä ja neljä munkkia. Se saattoi olla kesän paras päivä. 

Olen lueskellut kymmenen vuoden takaista kirjaa "Miten kirjani ovat syntyneet 5" ja kiinnitin huomiota Sinikka Nopolan tekstiin: "Sanojen järjestys luo komiikkaa. Komiikan kirjoittaminen muistuttaa runouden tekemistä: se on hienomekaniikkaa, jossa sentinkin siirto, sanan vaihtaminen toiseen, voi tuhota koko rakennelman." Tämä on niin totta!

Olen iloinen Junnilan erosta, mutta ei se ongelmia kokonaan ratkaise. En povaa hallitukselle kovin pitkää ikää. Tämän halusitte varmasti tietää. Politiikasta puheen ollen, Mika Aaltola on nyt tullut siihen tulokseen, että haluaa pyrkiä presidentiksi, vaikka sehän on ollut koko ajan selvää.

Palkitsemisjärjestelmä

Heräsin tänä aamuna ajatukseen, etten ole mitenkään erityinen. Elokuvassa minulle annettaisiin ystävän rooli. Kukaan järkevä tyyppi ei pistäisi minua castingissa päärooliin. Luultavammin olisin hassu, mutta vähän traaginen naapurin täti. 

Kävin P:n kanssa kuuntelemassa Anna Järvistä Olympia-salissa. Artisti alkoi laulaa siinä vaiheessa, kun elimistöni vaati iltapesulle ja nukkumaan menoa.

Kun Anna Järvinen lauloi ruotsiksi, ruotsin kieli kuulosti maailman kauneimmalta kieleltä. 

Olen juuri lukenut Jem Calderin esikoiskirjan Palkitsemisjärjestelmä (kirjan on suomentanut Aleksi Milonoff ja kustantanut Kosmos). Kirjastolaitos on luokitellut sen novellikokoelmaksi, mutta ehkä se voisi olla myös episodinomainen romaani. Palkitsemisjärjestelmän päähekilöt Julia ja Nick ovat joskus seurustelleet ja molempien elämä on vähän jumiutunut opiskelujen loputtua. 

Kirjan kansikuvassa näkyy sama kuvio, jota olen tuijottanut moneen kertaan, kun olen odottanut jonkun ohjelman tai kuvan latautuvan tietokoneen näytölle. Kannen alareunaa koristaa kolme emojia. 

Keskustelimme ennen keikkaa P:n kanssa älypuhelimista (P on luopunut omastaan ja käyttää vanhanaikaista matkapuhelinta, ajatella, että joskus puhuttiin matkapuhelimista). Ulkona liikkuessani kokeilen toistuvasti kännykkää takin kankaan läpi kuin se olisi joku turvaeläin. Kahvilassa nostan sen kahvikuppini viereen pöydälle. Niin rakas se on.

Olen miettinyt paljon somen ja älypuhelinten vaikutusta elämäämme ja niin on Jem Calderkin. Tässä pari poimintaa kirjasta: 

Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kenenkään ei tarvitse ajatella omia ajatuksiaan, jos ei huvita. Teknologia on avannut maailmaan uusia väyliä, joiden kautta kuluttaja saa milloin tahansa välitöntä ja aineetonta helpotusta, joka vie ajatukset muualle.

Sosiaalisen median alustat ovat kerta kaikkiaan korvanneet ne elämän osa-alueet, joita ne aluksi näyttivät vain kuvaavan. 

Joskus vielä tuntui siltä, että blogista sai huomattavasti nopeampia palkintoja verrattuna muuhun kirjoittamiseen. Nyt blogi tuntuu tosi hitaalta tavalta saada huomiota verrattuna vaikkapa Instaan.  Onkohan mahdollista kehittää vielä nopeampia järjestelmiä, joiden jälkeen Insta tuntuisi tosi hitaalta alustalta?

Seuraa minua

Lainaan omaa Insta-päivitystäni:

 

Tympivätkö toisten kauniit matkakuvat?

Riemulliset illalliset suuressa ystäväjoukossa?

Ihanat sukujuhlat?

Kaupallinen materiaali?

Kadehditko muiden loihtimia aterioita?

Epäuskottavan ihanaa parisuhdetta?

Oletko saanut tarpeeksesi poliittisesti tiedostavasta materiaalista?

Jos vastaat yhteenkin kohtaan kyllä, niin suosittelen seuraamaan minua.

En tarjoa mitään, mitä voisit kahdehtia!

Olen vanha ja minulla on kipeät kantapäät. 

Kotivegaani

Amerikassa kaikki on suurta: autot, talot, pihvit ja romaanit. Välillä mietin maksetaanko USA:ssa kirjailijalle sivumäärän mukaan. 

Luin tänä aamuna loppuun Jonathan Franzenin yli kuusisataasivuisen teoksen Crossroads. Crossroads kertoo Hildebrandtin pappisperheestä 70-luvun amerikassa ja se on ilmeisesti trilogian ensimmäinen osa. Romaanin loppu jäikin sopivan avoimeksi. Kirjassa puhutaan paljon uskosta ja moraalikysymyksistä, mutta toisaalta se on hyvinkin koukuttava, enkä olisi voinut jättää sitä kesken.  

Olen löytänyt nimen nykyiselle ruokavaliolleni: olen kotivegaani. Kotivegaanius on sukua kaappijuoppoudelle. Jälkimmäisestä en kuitenkaan kärsi. Osallistun vegaanihaasteeseen. Suosittelen, vaikka ette söisikään vegaanisesti. Kukaan ei sitä vaadi. Osallistuessaan saa päivittäin sähköpostia, joka sisältää kivoja reseptejä.

Nykyään Facebook aiheuttaa minulle epämiellyttäviä tuntemuksia. Olen alkanut inhota sitä, että haluan huvittaa ihmisiä ja sitten kyttään tykkäyksiä. Toisaalta toisten päivitykset saavat halun kirjoittaa jotain inhottavaa, enkä enää pidä itsestäni. Some varastaa aikaani. Aion pysyä poissa sieltä ainakin kuukauden loppuun, saa nähdä miten käy. Face ei haluaisi millään päästää minua irti vaan lähettelee imeliä houkutteluviestejä sähköpostiini. 

Somestelua

Somessa vierähtää enemmän aikaa kuin haluaisin myöntää. Mitä siitä sitten lopulta saa, vaikea sanoa. Jos Proustilla olisi ollut älypuhelin, olisi Kadonnutta aikaa etsimässä jäänyt kirjoittamatta.

Välillä tulee pakonomainen tarve kaivaa puhelin esille, ja tarkistaa, onko tullut sähköpostia tai onko joku tykännyt meikäläisen Face- tai Insta-julkaisusta. Tekstiviestit (ei kai niitä enää kukaan lähetä) ja WhatsApp-viestit äännehtivät, muut äänimerkit olen poistanut puhelimestani.

Seuraan muutamien henkilöiden stooreja (meniköhän oikein) Instassa. Riikka Suominen päivittää avoimista suhteista ja ilmastonmuutoksesta, molemmat aiheet kiinnostavat minua. Tamperelainen Emmi Nuorgam elää myös avoimessa suhteessa ja julkaisee aiheeseen liittyvää materiaalia, hän on saamelainen (kiinnostavaa myös) ja feministi. Välillä Emmi Nuorgam ojentaa meitä seuraajia rasismista ja kolonialismista. Tampereella asuu myös toimittaja Janica Brander, joka julkaisee mm. ruokaan liittyvää materiaalia.  Marko Suomi tekee kirjallisuuspodcastia, vetää kahvakuulatreenejä, järjestää kulttuurikahvilatoimintaa ja on melko tuore vegaani. Pyrkii jatkuvasti kehittämään itseään.

Elina Gustafsson on suomalainen uransa jo lopettanut nyrkkeilijä, jonka uskomatonta energiaa ja positiivisuutta on hauska seurata. Gustafsson osallistuu tänä vuonna Tanssii tähtien kanssa -kilpailuun ja hänellä on samaa sukupuolta oleva tanssipari. Joonas Peso esittelee itsensä näin: Manselainen homo, nääs! Hauska mies. Kirjailija, toimittaja Anni Saastamoisella on ihana koira Sinikka (uroskoira muuten). Sinikka näyttää jatkuvasti murheelliselta. Seuraan myös Maria Veitolaa, vaikka välillä alkaa naisen runsas kaupallinen yhteistyö tökkiä.

Mitä rehellisemmin ja avoimemmin julkaisuja tehdään, sitä kiinnostavampia ne ovat, sillä kuka nyt ei haluaisi päästä sisälle toisen ihmisen elämään. 

Tässä oli muutama esimerkki seurattavista tyypeistä. Jos tiedätte innostavia Insta-ihmisiä, niin ehdottakaa niitä minulle!

Em mää mikään oo

Olin pikkuvanha lapsi, elin pari ensimmäistä vuottani mummoni kanssa, joka oli kansakoulunopettaja. Istuin todennäköisesti pulpetissa ennen kuin osasin kävellä. Siskoni syntyi kun olin viisivuotias. Monet sanomiseni huvittivat aikuisia, niitä kerrottiin kahvipöydässä ja kaikki nauroivat ystävällisesti. Vihasin sitä.

Nyt hassut jutut julkaistaan somessa, jossa ne tulevat huomattavasti laajemman piirin tietoon. Ovathan ne söpöjä. 

Isä otti meistä valokuvia ja kehitti ne itse. Yhdessä kuvassa naamani oli rutussa ja suu itkuun vääntyneenä. Häpesin sitä kuvaa. Nyt pienten lasten kuvia julkaistaan somessa (ei ehkä itkuraivokuvia kuitenkaan). 

Mitähän minä nyt yritän sanoa. Kenenkään kuvaa ei pitäisi julkaista ilman lupaa, ehkä niitä ei kannattaisi edes ottaa luvatta (joku kirjoitti tästä Hesarin mielipideosastolla ja arveli, ettei pikkulapsen lupa riitä). En olisi missään nimessä halunnut sitä itkukuvaa edes otettavan. 

Kenestäkään ei saisi kirjoittaa henkilöltä kysymättä, kirjoitan kuitenkin. Anteeksi. 

Lähden huomenna Helsinkiin (jo kolmatta kertaa parin viikon sisällä). Ei pitäisi. Osallistun mainioon esiintymiskoulutukseen, jonka pitäjä on opettanut Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja valmentanut Hesarin toimittajat Musta laatikko-esityksiin. 

Huomisessa pienryhmässä on lisäkseni yksi muutaman vuoden takainen kaunokirjallisuuden Finlandia -voittaja ja toinen parin vuoden takainen palkintoehdokas. Suunnittelen jo sanovani "Em mää mikään taiteilija oo".

Tykkää musta

Lehdistä saa lukea, että lapset eivät pääse enää kyykkyyn. Viimeksi kerrottiin, etteivät lapset opi uimaan selkäuintia. Lapsukaiset eivät kykene ojentautumaan suoraksi veden varaan vaan jäävät kökkimään puoliksi istuvaan asentoon. Lonkat eivät ojennu eivätkä olkanivelet liiku riittävästi.

Ja mistä kaikki johtuu? Älypuhelimista ja tietokoneista tietenkin.

Kun aiemmin kuvattiin tulevaisuuden ihmisiä, heillä oli valtava pää ja pikkuiset tikkumaiset raajat. Ehkä ihminen tulee lopulta olemaan istuma-asentoon jäykistynyt, koukkuniskainen ja näppäräsorminen, nopea otus.

Poistin taas kerran facen puhelimeltani, sillä aloin inhota some-minääni ja tykkäysriippuvaisuuttani. Olen jo pitkään pitänyt älypuhelintani öisin poissa ulottuviltani. Asettelen itselleni ruutuaikarajoituksia ja revin kännykän käsistäni.

Aurinko tillottaa tyhjältä taivaalta, joten nyt on siirryttävä ulkotiloihin. Toivotan teille loputtomasti tykkäyksiä ja suojelkoot pyhimykset teitä somevihalta.