Ostin muistaakseni pari vuotta sitten Finlaysonin pellavalakanan. Kun riivin vuodevaatteita sängystäni, huomasin lakanassa repeämän. Kyseiseltä alueelta kangas oli kulunut läpikuultavan ohueksi. Kallis lakana (Kiinassa tehty, googlasin), jota ostaessani olin miettinyt raaskinko hankkia sitä. Nyt sitten koin itseni petetyksi ja uhkuin taistelutahtoa. Vaadin itselleni oikeutta.
Menin Finlaysonin myymälään, kaivoin rikkinäisen lakanan kassistani ja esittelin repeämää myyjälle. Olin pessyt ja silittänyt lakanan tätä demonstraatiota varten.
Sain tilalle upouuden pellavalakanan, jolla on viidenkymmenen vuoden takuu. Kun täältä lähden, niin lakana jää.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kävin nuorison kanssa Työviksen Kellariteatterissa katsomassa Liila Jokelinin kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Verot ja kuolema. Näytelmä sijoittuu vuoteen 2049, jolloin kenellekään ei ole tarjolla järkevää työtä. Verotoimistossa työskentelee robotti ja oikeat ihmiset (ovatko he sitä?) nitovat tyhjiä A-nelosia päivät pitkät. Homma eskaloituu, kun verotoimistoon ryntää asiakas, joka vaatii tavata ihmisen.
Maassa käynnistetään KivaTyöTyöTyö- somevideokilpailu, jossa ihmiset kuvaavat videoita itsestään pseudotyönsä ääressä. Onhan työtä tehtävä, vaikka mitään tekemistä ei olisikaan.
Suosikkihenkilöni näytelmässä oli Saimi, papiljottipäinen nainen, joka nitoi papereita yläkerrassa.
Yhteiskuntamme on jo nyt sellainen, että inhimillistä palvelua on vaikea saada. Näytelmän maailmassa toisen ihmisen koskettaminenkin on todella harvinaista herkkua. Esitys oli hulvaton, kekseliäs, absurdi ja kyllähän se nauratti. Vieressäni istunut nuori mies nauroi melkein koko ajan suureen ääneen ja hän paljastuikin näytelmän jälkeen yhden näyttelijän ystäväksi.
Liila Jokelinista saamme vielä kuulla. Ehkä tämä uusi esitys muistutti jossain määrin tyyliltään aiempaa näytelmää (Action Hero), mutta ei se minua haitannut.
Kuva: TTT, Kari Sunnari
2 kommenttia:
40-vuotisen perhe-elämäni tässä kohdassa tein inventaarion lakanakaapissa. Parhaiten säilyneitä ovat anopilta ja äidiltä perinnöksi saadut valkoiset lakanat, vanhimmat 1940-luvulta. 1980-luvulla vielä sai kohtuullisen hyviä lakanoita, mutta uusimmat ovat niitä heikoimpia, puhkikuluneita ja värinsä menettäneitä riepuja. Kyllä on sääli, ettei osata tai viitsitä tehdä kunnon tavaraa tänä päivänä.
On kaupallinen strategia, että tavarat menevät rikki, eikä monia juttuja edes pysty korjaamaan, vaan aina pitää ostaa uutta.
Lähetä kommentti