Aulaklubi

Esiinnyin Tampere-talon Aulaklubilla Kirjaviikot -tapahtumassa. Kirjaviikot on peruuntuneiden kirjamessujen lohdutuspalkinto, ylimääräinen jälkiruoka, kokin terveiset tai ilmainen juoma. 

Minä ja romaanini (Ei saa elvyttää) saimme varttimme Pirkkalaiskirjailijoiden ensimmäisessä sessiossa. Yleisöä oli enemmän kuin arvelin, ehkä parikymmentä. Tapahtuma striimattiin Aamulehden toimesta ja se oli vielä eilen illalla lehden sivuilla nähtävissä, nyt aamulla en enää sitä löytänyt. 

Ystävät sanoivat, että oma esiintymiseni meni hyvin, mutta nämä ovat niitä asioita, joissa ystäviin ei kannata luottaa. Minua kiinnosti erityisesti Anneli Kanto, joka puhui kirjoitusoppaastaan Kirjoittamassa (suosittelen) ja Mokoma -yhtyeestäkin tunnettu Marko Annala ja hänen mainiolta kuulostava romaaninsa Kuutio (laitoin kirjastovarauksen heti vetämään). Annala on kotoisin Lappeenrannasta ja puhuu edelleen paikallista murretta. Hänen vaimonsa Inga Magga on Like-kustantamon esikoiskirjailija ja Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Esitystä tehdessäni jouduin miettimään miksi oikein olen kirjoittanut Aurista, emerita hammaslääketieteen professorista. Halusin kirjoittaa iäkkäästä naisesta, sillä alan joidenkin silmissä olla vanha, vanhempani ovat vanhuksia ja minua ärsyttää se, että ikäihmisiä pidetään jotenkin homogeenisena joukkona. Eivät kaikki ole herttaisia isovanhempia, kaikilla ei ole edes lapsia. Jotkut ovat jopa v-mäisiä. Iän takia ei saisi ketään sivuuttaakaan, ei nuoria eikä vanhoja. Halusin pohtia vanhenemista, kuolemaa ja suhdettani eutanasiaan. Halusin nauramalla häätää vanhenemisen kauhun kimpustani. En onnistunut.

Eräs kirjailija kysyi, miksi tein Aurista narsistin. Aurin tapaisia perhettään laiminlyöviä uraihmisiä löytyy miehistä, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena vaan ihan ymmärrettävänä, varsinkin jos he saavat suuria aikaan, kehittävät rokotteen tai perustavat pörssiyhtiön. 

Anni Kytömäki voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Onnea Annille! En tunne Annia, mutta hänen veljensä on tuttavani. Kirjakin on vielä lukematta. Finlandia-palkinto on siitä kiva, että sen voittajalle en voi olla kateellinen, sillä se olisi vähän sama kuin olisin kateellinen Madonnalle, Margaret Atwoodille tai Sanna Marinille. Sellaiseen ei mielikuvitukseni yllä.

Kirjaviikot

Jos joku haluaa kuulla tai peräti nähdä minua, niin saapukoot Tampere -talon Aulaklubille keskiviikkona 25.11 klo 17, jolloin Pirkkalaiskirjailijoiden esiintyminen alkaa. Oma viidentoista minuutin hetkeni koittaa klo 17.45. Tuolloin olisi tarkoitus vakuuttaa teille, että tarvitsette romaanini Ei saa elvyttää tai joku ystävänne tai sukulaisenne saattaisi tarvita sitä tai vaikka ei tarvitsisikaan ja vaikka jälleenmyyntiarvo on mitätön, niin voisitte hankkia sen kuitenkin. Ja tuleehan tuo joulu tänäkin vuonna, luulisin. Toisaalta peruutuksiin kannattaa tässäkin varautua.

Mitä ihminen lopulta tarvitsee, kupin kahvia, lautasellisen kaurapuuroa, hammasharjan, hyvän romaanin (jokainen saa itse määritellä millaisen), lasillisen punaviiniä, ystävällisiä sanoja, Bachin musiikkia ja itse neulotut villasukat. Läheisyys on pakko jättää pois tästä perustarpeiden luettelosta, sillä se ei ole enää mikään jokanaisenoikeus. Kun tuo korona.

Aamulehden tilaajat voivat seurata Kirjaviikkojen tapahtumia verkossa. Kirjaviikot on jonkinlainen köyhän kirjallisuuden ystävän versio peruuntuneista kirjamessuista. 

Tampere-talolla myydään myös kirjoja ja jos joku haluaa romaanini ostaa, niin mielelläni signeeraan vaikka minulla onkin huono käsiala. 

Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti ylimielisen kritiikin Anne Vuori-Kemilän romaanista Mustaa jäätä. Kritiikki kertoo oikeastaan enemmän Antti Majanderista ja kirjallisuuspalkinnoista kuin Vuori-Kemilän kirjasta, jota en ole vielä lukenut. 

Tuli vielä mieleen, että suomalainen kirjailija nousee tavallisten kansalaisten silmissä merkittäväksi vasta kun hän on kirjoittanut sodasta tai sen seurauksista.