Vanhuudesta

Isä oli vastassa Salon rautatieasemalla, kävimme kaupassa ostamassa jäävuorisalaattia, viinirypäleitä ja pesusienen. Ostin isälle kauniin tulppaanikimpun. 

Isä on aina pitänyt kukista. Isän äiti hoivasi ahkerasti kukkapenkkiään, vaikka oli köyhää ja raskastakin. Mummo suojeli rantakoivuja ja muisti vielä vuosia myöhemmin kamalan rikoksen: joku mies oli katkaissut oksan hänen koivustaan.

Söimme thaimaalaista ja kävin Salon taidemuseossa. Nyt vasta tajusin, että se on ihan nurkan takana, vanhassa veturitallissa. Esillä oli turkulaista grafiikkaa. Isä oli käynyt "aivokerhossa", jonka tehtäviä piti vähän lapsellisina. 

Luin Aila Meriluodon päiväkirjan vuosilta 2008-2010 En minä vielä pääty. Alkuun elämä on vilkasta, Aila Meriluodosta ja Lauri Viidasta kertova elokuva Putoavia enkeleitä saa ensi-iltansa, Panu Rajala kirjoittaa Meriluodon elämäkertaa (ja suututtaa kirjailijan), Aila Meriluodolta julkaistaan päiväkirja ja runoja. Kirjailijan elämään ilmaantuu Antero, kymmenen vuotta nuorempi mies, joka aiheuttaa naisessa jonkinlaisen viimeisen seksuaalisen ryöpsähdyksen 85-vuotiaana, vaikka seksi ei oikein onnistukaan. 

Sitten onkin alamäkeä, vatsavaivoja, näkö ja kuulo heikkenevät, kirjailija ei pääse ylös kaaduttuaan, eikä muista runokokoelmansa nimeä. Antero pitää monologejaan, ihan kuten edesmenneet aviomiehet Lauri ja Jouko.

Muistanko oikein, mutta tuntuu siltä, että päiväkirjamerkinnät ovat käyneet lyhyemmiksi verrattuna aiemmin julkaistuihin. Meriluoto kertoo päiväkirjassaan, että käsiala huononee ja pienenee.  Kustantamossa yritetään saada selkoa runoista, jotka runoilija on raapustanut käsin.

Kirjasta jäi jotenkin surullinen olo. Tavallaan tärkeää nähdä minkälaista luovuttamista vanhuus on, mutta en ehkä kuitenkaan haluaisi lukea siitä. Tuleekohan näitä päiväkirjoja vielä lisää? 

Meriluoto kuoli 95-vuotiaana Alzheimerin tautiiin hoitokodissa 2019. Aila Meriluoto on aina ollut rohkea ja avoin ja kirjoittaa tätäkin selvästi sillä ajatuksella, että muutkin lukevat tekstin.  Siinä mielessä julkaiseminen on oikeutettua.

Hoivaa

Sain tänä aamuna ystävältä viestin uuden lapsenlapsen syntymästä. Kuvassa vauva makaa kyljellään naama vähän rutussa. Minua alkoi itkettää. 

Lähiomaiseni ei enää pärjää kotona, joten veimme hänet hoivakotiin. Hänellä oli yllään sininen t-paita, farkut ja punaiset lenkkarit. Hän näytti niin pieneltä hauraalta ja kauniilta. Kaksi maskinaamaista naista otti omaisemme vastaan hoivakodin ovella. Kysyin, saammeko tulla sisälle. Emme saaneet. Hänet voi jatkossa tavata tapaamishuoneessa tai ulkona, jos ensin varaa tapaamisajan. 

Tämä hoivakoti sijaitsee toisella puolella Suomea, kaukana minusta, mutta lähellä muita omaisia. Väliaikaissijoitus, jossa hän odottaa varsinaista hoitopaikkaa. Tämä tuli kuitenkin vähän yllättäen ja toivottavasti varsinainen hoitopaikka löytyisi pian.

Liikuttavaa, miten luottavaisesti hän käveli sisälle rollaattorinsa kanssa. Tavarat oli ahdettu kestokassiin, sellaiseen johon ostoksia marketissa pakataan. Päällimmäiseksi oli aseteltu kuluneet piraatti-Crocsit. Mitään ei kannata kerätä, sillä sitä ei saa mukaan edes siihen viimeiseen hoitopaikkaan saati hautaan. 

"Sinulla on nätti mekko", hän sanoi minulle ja sitten hän katosi.

Epäilemättä hoivakoti on hyvä paikka. Niin ainakin haluamme uskoa. Siellä ne maskinaiset huseeraavat suljettujen ovien takana. Me jatkamme elämäämme ja yritämme unohtaa, että sama kohtalo, vanhuus, odottaa meitäkin vaikka söisimme pelkkää heinää ja tekisimme sata syväkyykkyä joka päivä. 

Aulaklubi

Esiinnyin Tampere-talon Aulaklubilla Kirjaviikot -tapahtumassa. Kirjaviikot on peruuntuneiden kirjamessujen lohdutuspalkinto, ylimääräinen jälkiruoka, kokin terveiset tai ilmainen juoma. 

Minä ja romaanini (Ei saa elvyttää) saimme varttimme Pirkkalaiskirjailijoiden ensimmäisessä sessiossa. Yleisöä oli enemmän kuin arvelin, ehkä parikymmentä. Tapahtuma striimattiin Aamulehden toimesta ja se oli vielä eilen illalla lehden sivuilla nähtävissä, nyt aamulla en enää sitä löytänyt. 

Ystävät sanoivat, että oma esiintymiseni meni hyvin, mutta nämä ovat niitä asioita, joissa ystäviin ei kannata luottaa. Minua kiinnosti erityisesti Anneli Kanto, joka puhui kirjoitusoppaastaan Kirjoittamassa (suosittelen) ja Mokoma -yhtyeestäkin tunnettu Marko Annala ja hänen mainiolta kuulostava romaaninsa Kuutio (laitoin kirjastovarauksen heti vetämään). Annala on kotoisin Lappeenrannasta ja puhuu edelleen paikallista murretta. Hänen vaimonsa Inga Magga on Like-kustantamon esikoiskirjailija ja Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Esitystä tehdessäni jouduin miettimään miksi oikein olen kirjoittanut Aurista, emerita hammaslääketieteen professorista. Halusin kirjoittaa iäkkäästä naisesta, sillä alan joidenkin silmissä olla vanha, vanhempani ovat vanhuksia ja minua ärsyttää se, että ikäihmisiä pidetään jotenkin homogeenisena joukkona. Eivät kaikki ole herttaisia isovanhempia, kaikilla ei ole edes lapsia. Jotkut ovat jopa v-mäisiä. Iän takia ei saisi ketään sivuuttaakaan, ei nuoria eikä vanhoja. Halusin pohtia vanhenemista, kuolemaa ja suhdettani eutanasiaan. Halusin nauramalla häätää vanhenemisen kauhun kimpustani. En onnistunut.

Eräs kirjailija kysyi, miksi tein Aurista narsistin. Aurin tapaisia perhettään laiminlyöviä uraihmisiä löytyy miehistä, eikä sitä pidetä mitenkään kummallisena vaan ihan ymmärrettävänä, varsinkin jos he saavat suuria aikaan, kehittävät rokotteen tai perustavat pörssiyhtiön. 

Anni Kytömäki voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Onnea Annille! En tunne Annia, mutta hänen veljensä on tuttavani. Kirjakin on vielä lukematta. Finlandia-palkinto on siitä kiva, että sen voittajalle en voi olla kateellinen, sillä se olisi vähän sama kuin olisin kateellinen Madonnalle, Margaret Atwoodille tai Sanna Marinille. Sellaiseen ei mielikuvitukseni yllä.