Olin pikkuvanha lapsi, elin pari ensimmäistä vuottani mummoni kanssa, joka oli kansakoulunopettaja. Istuin todennäköisesti pulpetissa ennen kuin osasin kävellä. Siskoni syntyi kun olin viisivuotias. Monet sanomiseni huvittivat aikuisia, niitä kerrottiin kahvipöydässä ja kaikki nauroivat ystävällisesti. Vihasin sitä.
Nyt hassut jutut julkaistaan somessa, jossa ne tulevat huomattavasti laajemman piirin tietoon. Ovathan ne söpöjä.
Isä otti meistä valokuvia ja kehitti ne itse. Yhdessä kuvassa naamani oli rutussa ja suu itkuun vääntyneenä. Häpesin sitä kuvaa. Nyt pienten lasten kuvia julkaistaan somessa (ei ehkä itkuraivokuvia kuitenkaan).
Mitähän minä nyt yritän sanoa. Kenenkään kuvaa ei pitäisi julkaista ilman lupaa, ehkä niitä ei kannattaisi edes ottaa luvatta (joku kirjoitti tästä Hesarin mielipideosastolla ja arveli, ettei pikkulapsen lupa riitä). En olisi missään nimessä halunnut sitä itkukuvaa edes otettavan.
Kenestäkään ei saisi kirjoittaa henkilöltä kysymättä, kirjoitan kuitenkin. Anteeksi.
Lähden huomenna Helsinkiin (jo kolmatta kertaa parin viikon sisällä). Ei pitäisi. Osallistun mainioon esiintymiskoulutukseen, jonka pitäjä on opettanut Kallion ilmaisutaidon lukiossa ja valmentanut Hesarin toimittajat Musta laatikko-esityksiin.
Huomisessa pienryhmässä on lisäkseni yksi muutaman vuoden takainen kaunokirjallisuuden Finlandia -voittaja ja toinen parin vuoden takainen palkintoehdokas. Suunnittelen jo sanovani "Em mää mikään taiteilija oo".
