Metso TALK -sarjassa vierailivat eilen Samuel Jyrinki ja Leena-Maija Rossi. Jyrinki on Herkkä mies -blogistaan tunnettu (en tunne) somevaikuttaja, jolta Otava on tänä vuonna julkaissut omaelämäkerrallisen teoksen Paratiisi vai helvetti. Hän on neljän lapsen isä, vanhollislestadiolainen ja biseksuaali. Samuel Jyrinki näytti kauniilta ihmiseltä androgyynisissä vaatteissaan ja kevyessä meikissään. Toinen keskustelija oli sukupuolentutkija Leena-Maija Rossi, jota kiinnostaa erityisesti intersektionaalisuus. Leena-Maija Rossin ulkoasu oli myös varsin androgyyni, mutta hänellä ei ollut meikkiä. Rossin ala oli aiemmin nimeltään naistutkimus ja nyt siis sukupuolentutkimus. Arvaan, että sukupuolentutkimus on monen mielestä tarpeetonta.
Facessa jaetaan innolla kolumneja, joissa todetaan sukupuolen olevan binäärinen ominaisuus. Varmaan biologisesti näin onkin, mutta se ei poista ihmisen omaa kokemusta sukupuolestaan. Pahimmillaan ihminen kokee niin vaikeaa sukupuolidysforiaa, että saattaa vahingoittaa itseään fyysisesti.
Lasta pyritään kasvattamaan sukupuoleensa jo vauvasta. Facen kierrätyspalstalla myydään erikseen vauvanvaatepaketteja tyttö- ja poikavauvoille. Miespuolinen yritysjohtajakin saattaa villiintyä ja pukea vaaleanpunaisen paidan pikkutakkinsa alle, mutta poikavauvoja ei koskaan pueta vaaleanpunaiseen. Vauvan sanotaan usein oleva kovasti tytön tai pojan näköinen. Minusta alle puolen vuoden ikäisen lapsen sukupuoli on vain vauva.
Transihmiset ovat ehkä kaikkein tarkimpia siinä, että heitä puhutellaan ja kohdellaan sen sukupuolen mukaisesti, mitä he sisäisesti ovat (ja jota kohti he ulkoisestikin pyrkivät). Minusta ihminen saa erehtyä kerran käyttäessään väärää nimeä tai puhuttelua puhutellessaan transihmistä, mutta sen jälkeen se on toisen osapuolen tahallista loukkaamista.
Toivoisin sukupuolirooleihin joustavuutta, että jokainen voisi elää vapaasti sellaisena naisena, miehenä tai muunsukupuolisena (muunsukupuolisuus on minulle edelleen hieman hämärä asia) kuin kokee omakseen. Toivoisin translain uudistuksen toteutuvan transihmisten toivomaan suuntaan.
9 kommenttia:
Transsukupuolisuus on selkeä termi. Olenkin miettinyt, että ovatko sukupuolenkorjaamisessaan pettyneet sittenkin sukupuoleltaan epämääräisempiä eli muunsukupuolisia, jolloin muutosprosessiin ei olisi pitänyt mennä.
Saa nähdä, miten kauan translain uudistamista joudutaan odottamaan. Aika järkyttävää, että se miksi itsensä tuntee pitää vahvistaa rankoilla hoidoilla, joita ei ehkä muutoin haluaisi. Jotkut haluavat kaiken mahdollisen, toiset ei paljon mitään muuta kuin sen että status korjataan ja voi olla virallisesti oikeaa sukupuolta. Keneltä se on pois?
Sukupuoli on monimutkainen juttu, tunnen kaksi tyyppiä joilla oi kummatkin värkit. Toinen, kansakoulukaveri, on nyt nainen ja toinen, työkaverini veli, mies, eikä kai kumpikaan ole katunut valintaansa. Ainakin blogisti Musta orkidea on vaihtanut sukupuoltaan ja katuu nyttemmin vaihtoa.
Ehkä olisi parempi, että saisivat itse pättää vähemmällä metelillä asioistaan kun ovat miettineet. Ilman "aktivistien" ja muiden besserwissereiden sekaantumista.
ITC-ukkeli
Katuminen on todella harvinaista. Tunnen pari korjausprosessin läpi käynyttä ihmistä ja he vaikuttavat tyytyväisiltä. Toinen heistä on oma lapseni.
Yleensä se on just näin: korjausprosessi toteuttaa sen, mitä henkilö on aina tiennyt olevansa.
Sitten on joitain, jotka ovat jääneet harmaalle alueelle. Heillä ei ole helppoa.
Tämä ilmeisesti on vielä todellakin monen vaikea asia ymmärtää.Noin vuosi sitten oma lapsenlapseni kertoi tästä asiasta meille.Nuori täyttää 14 aivan kohta.On todella ahdistunut ja jopa koulukin ahdistaa,paljon poissaoloja.Kokee olevansa nimenomaan muunsukupuolinen.Avun saaminen kestää.Olemme koittaneet ymmärtää ja olla henkisenä tukena,mutta tilanne on vaikea.
Voitko kertoa minkä ikäinen sinun lapsesi on ollut kun ymmärsit nämä muutokset?
Jos kysyn liian yksityistä asiaa,elä vastaa.
Otikosta tuli mieleen Nalle W:n housut, kenties Nallen saama itkupotkuraivari kamalasta verotuksesta tai muusta kamaluudesta.
ITC-ukkeli
Kippura: Tämä prosessi käynnistyi vasta aikuisena.
ITC-ukkeli: Muistan housuihin liittyneen kohun. Edelleen jotkut keski-ikäiset miehet käyttävät kesäisin punaisia housuja. Muutenhan miesten pukeutuminen on aika harmaansävyistä. Aikuiset poikani käyttävät mustaa ja jopa vihreää.
Kultaisella (ironiaa tai ei, lukijasta riippuen) 1970-luvulla kaikki käyttivät vihreää, ruskeaa, keltaista ja sinistä. Asian voi todeta vaikkapa kaivamalla esiin vanhat, jo haalistuneet luokkakuvat. Ala-asteikäisiä poikia ja tyttöjä ei välttämättä edes erota toisistaan, sekä vaatteet että suurelta osin kampauksetkin ovat jokseenkin unisex. Kaikki näyttävät nykysilmiin myös kovin hoikilta, laihoilta jopa.
Alunperin vaaleanpunainen oli muuten nimenomaan poikain, ja vieläpä kuninkaallisten poikalasten väri; kirkas punainen oli sitten varattu itselleen majesteetille. Vaaleansininen taas oli (on) Neitsyt Marian tunnusväri. Vielä 1950-luvun Disneyn prinsessapiirretyissä Tuhkimo ja Prinsessa Ruusunen nimihenkilöiden juhlamekot olivat neitseellisesti vaaleasinisiä.
Suomessa koko sukupuolikeskustelua vaikeuttanee osaltaan se, että meillä nyt on vaan tämä yksi termi ("sukupuoli"). Puhutaan sekaisin aidoista ja seipäistä, biologisesta ja sosiaalisesta sukupuolesta jne. Englanniksi voi sentään valita "sexin" ja "genderin" välillä. Toisaalta sukupuolentutkimus on käsittääkseni englantia puhuvissa maissa edelleen useammin nimeltään "women's studies" kuin "gender studies".
Tuo on totta. Lapseni syntyivät 80-luvun puolivälin tienoissa ja saimme kavereilta vanhoja Marimekon vauvanvaatteita, joissa ei ollut yhtään vaaleanpunaista tai -sinistä. Potkuhousujen lahkeet olivat tosi kapeat.
Lähetä kommentti