Liukastelin Sara Hildenin taidemuseoon katsomaan Anna Retulaisen maalauksia. Ne ovat minulle juuri sopivaa katsottavaa, sillä teokset asettuvat johonkin esittävän ja abstraktin taiteen rajavyöhykkeelle. Hienoja värejä ja helposti sulavia aiheita kuten hedelmä- ja vihannesasetelmia ja kukkia. Retulainen ei todellakaan kopioi kukkia ja vihanneksia, joihin hänellä vaikuttaa olevan erityinen suhde. Ne putkahtavat hänen alitajunnastaan.
Taidemuseossa näytetään lyhyt dokumentti taiteilijasta. Siinä hän liikkuu pääasiassa siirtolapuutarhamökkinsä rönsyilevässä puutarhassa. Retulaista muuten pisti Berliinissä herhiläinen ja hän sai pistoksesta anafylaktisen reaktion. Tämä varmasti kiinnosti teitä.
Dokkarissa hän kertoo välillä epäilevänsä, ettei hänen teoksistaan ole mihinkään. Toisaalta hän sanoo, että jos maalaus epäonnistuu, niin pitää muistaa, että se on vain maalaus. Sen voi vaikka sutia piiloon.
Mieleeni tuli, että käsikirjoituskin on vain käsikirjoitus. Se ei ole sota, rakastuminen, kuolema, syntymä, viidenkymmenen vuoden tupakointi tai liukastuminen jäisellä jalkakäytävällä. Käsikirjoituksen voi deletoida.
Kuuntelen David Foster Wallacen kulttiteosta Päättymätön riemu. Käytän nopeutta 1.25, lukijana toimii ihana Olavi Uusivirta. Lukemisen on täytynyt olla melkoinen ponnistus. Erityisen suuri saavutus on ollut romaanin suomentaminen (Tero Valkonen). Olen pian kuunnellut äänikirjaa kuuden tunnin verran ja jäljellä on vaivaiset 63 tuntia. Romaania kuunnellessa saattaa aavistaa, ettei sitä ole kirjoittanut onnellinen ihminen. Wallace tekikin sittemmin itsemurhan. Toisaalta ei pitäisi tehdä päätelmiä kirjailijan psyykestä hänen tekstiensä perusteella. Tässä tapauksessa kirjailijan mielenterveyden huono tola on muutenkin tiedossa.
Olen ajatellut ukrainalaisia melkein koko ajan. Lähettänyt näkymättömiä rohkaisuajatuksia ja rahaakin. Kävin muuten Kiovassa 80-luvulla, jolloin kaupungin ravintoloista sai tasan yhtä ruoka-annosta, joka koostui kanasta, riisistä (tästä en ole varma vai oliko perunaa) ja säilykeherneistä. Ruokalista oli kyllä varsin pitkä, mutta se löytyi vain paperilta.
Yllä olevan kuvan Anna Retulaisen maalauksesta on ottanut Jussi Koivunen ja kaappasin sen taidemuseon nettisivulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti