Kävin katsomassa Baz Luhrmanin ohjaaman elokuvan Elvis. En ole Elvis-fani, enkä usko, että Elvis elää, mutta onhan se ollut karismaattinen sellaisella hyvin fyysisellä tavalla. Elvis Presley osasi laulaakin. Elokuvassa tuntuu siltä, että Austin Butler muuttuu ihan oikeasti Elvikseksi.
Elokuvassa korostetaan miten paljon vaikutteita Elvis sai mustilta artisteilta kuten B.B. Kingiltä ja Mahalia Jacksonilta.
Elokuvan ongelma (jos minulta kysytään) on Tom Hanksin näyttelemä pahismanageri, jonka vankina Elvis joutuu raatamaan vuosikausia La Vegasisilaisessa hotellissa. Asumaan hotellin sviitissä ja napsimaan tabuja, joita pahislääkäri hänelle jakelee. Jokaisella amerikkalaisella tähdellä on oma pahislääkärinsä, jonka toiminta on saatanasta.
Minusta manageri sai liian suuren roolin elokuvassa. En ole koskaan erityisemmin välittänyt Tom Hanksista. Menisikö Elvis oikeasti mokoman teennäisen paskiaisen lankaan?
Huvittavalta tuntui, kun manageri vakuutteli tähdelle, että Euroopassa hänen olisi turvatonta esiintyä. Samoihin aikoihin tapettiin monta merkittävää amerikkalaista kuten Robert Kennedy ja Martin Luther King. Managerilla oli pelotteluun omat syynsä, jotka ilmenevät elokuvasta.
Elokuvassa sanotaan useamman kerran Show business is snow business, to snow tarkoitaa kuulemma härskiä manipulointia ja suostuttelua.
Elokuvan loppu oli koskettavin: Oikea nelikymppinen turpeanaamainen Elvis laulaa ja soittaa pianoa hotellin näyttämöllä rakastavan yleisön edessä. Kyllä itketti. Samaa käytettiin mm. Elton Johnin elämäkertaelokuvassa. Aito elämä liikuttaa jopa enemmän kuin dramatisoitu todellisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti