Matkustan taas kerran junalla. Käytävän toisella puolella istuu mies, jonka shortseissa on ananaksen kuvia. Kankaan hedelmillä on siivet. Yksi matkalaukku roikkuu hyllyllä puoliksi tyhjän päällä, onneksi en istu sen alla.
Osallistuin lauantaina kolmen pariskunnan hopeahääjuhliin. Seilasimme laivalla Laukon kartanoon ja kuuntelimme puistossa Litku Klemettiä ja Lyytiä. Litku Klemetin esitys oli performanssi, jossa laulaja pyöri välillä selällään nurmikolla. Tykkäsin.
On tapahtunut iloisia asioita (ei liity kirjoittamiseen) ja sanoin toiselle pojalleni, että kohta varmasti tapahtuu jotain ikävää. Oikeasti. Ei niin saa sanoa! Läppärilläni on muuten tosi paljon kissankarvoja.
Luin Elizabeth Stroutin romaanin Voi William! Romaani kertoo jo aiemmista kirjoista tutun kirjailija Lucy Bartonin ja hänen ex-miehensä Williamin suhteesta. Kirjan juonikuviot ovat yksinkertaisemmat ja se on nopealukuisempi kuin aiemmat teokset, mutta kovin rakastettava silti. Siinä pohditaan mm. päättääkö ihminen oikeasti elämästään. William sanoo Lucylle "Aina silloin tällöin -harvoin- ajattelen, että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vaan seuraamme jotain - en tiedä mitä, mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä."
Mietin itsekin, että päättääkö ihminen pettää tai jättää puolisonsa tai opiskella lääkäriksi vai ajautuuko hän tilanteeseen, jossa ei voi enää perääntyä. Päättikö Suomi liittyä Natoon vai tuntuiko siltä, että oli pakko yrittää.
Elizabeth Strout on kovin rakastettu kirjailija. Voisiko se johtua siitä, että hän tuntuu rakastavan henkilöitään vaikka ne olisivat paskoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti