Mältinranta

Tämän kirjoittamisen jälkeen luin lehdestä, että yhtä hukkunutta lasta on elvytetty. Kirjoitus ei tuntunut enää sen jälkeen kivalta, joten poistin osan siitä. 

Kesällä uidaan järvessä tai meressä. Vesi on jääkylmää tai sitten lämmintä kuten nyt. 

Uimme mummolassa lasten kesken. Usein tärisimme kylmästä uinnin jälkeen. Mummo määräsi meidät uimaan rannan suuntaisesti, mutta emmehän me häntä uskoneet. Serkkuni kertoi, että mummo katsoi aina välillä keittiön ikkunasta ja laski veden pinnan yläpuolella keikkuvat päät.

Olen käynyt kahtena iltana Mältinrannassa uimassa. Mältinranta sijaitsee vesialueella, joka yhdistää Näsijärven ja Pyhäjärven.  Uimapaikka on ennen Tammerkoskea. Uimavesi on virtaavaa, joten se ei yleensä lämpene liikaa, nyt se oli turhan lämmintä. 

Veteen johtavat kätevät portaat. Uimapaikka ei varsinaisesti sovi lapsille. Monet aikuisetkin seistä töröttivät uima-alueella viilentämässä itseään nukkumiskelpoiseksi.  He näyttivät samalta kuin shakin pelaajat budabestilaisen kylpylän altaassa. Eivät tosin pelanneet mitään, juttelivat vain. 

Uinnin jälkeen seuraa vaativa osuus, uimapuvun riisuminen, märän ihon kuivaaminen ja vaatteiden pukeminen. Tällä kertaa onnistuin aika hyvin. 

Uinnin jälkeen söin Tallipihalla jäätelön. Maksoin kolikoilla ja tietenkin selittelin asiaa jäätelön myyjälle melko laajasti. 

Taida mennä tänäänkin uimaan.  

Uimahallikyttä

Suunnittelin eilen uimista. Uimarannoilla on paljon ihmisiä, hiekka tarttuu jalkapohjin ja kengät ovat uinnin jälkeen täynnä hiekkaa. Vaatteiden vaihtaminen vaatii taitoa. 

Koska uimahallissa on kesäisin rauhallista, ei hiekkaa, vaan pelkästään jalkasientä, päädyin sinne. En ole käynyt uimahallissa ainakaan puoleen vuoteen. 

En lopulta uinut vaan tein videon tuuttaamaa vesijumppaa. Vilkkaimmillaan altaassa oli kolme jumppaajaa.

Uimavalvoja tuli sanomaan yhdelle jumppaajalle, että hänen pitäisi kastella hiuksensa. Nainen oli vääntänyt poninhännän rennoksi sykeröksi päälaelleen. Sykeröstä törrötti hiuksia, jotka heiluivat jumpan tahdissa.  Nainen poistui ja tuli hetken päästä takaisin hiukset entisellään.  Kun naisen mies tuli sanomaan, että oli uinut tarpeeksi, pariskunta lähti. Miehen yläselkään oli tatuoitu kookas Suomen leijona.  Ihmettelen, minkälainen isänmaallisuus saa suomalaisen hankkimaan leijonakorun tai tatuoinnin. 

Jäimme lopulta erään naisen kanssa kahdestaan altaaseen. Hän kertoi, että poistunut nainen oli  kävellyt bikineissä pesuhuoneen läpi peseytymättä. Sanoin vitsillä, että bikininaisen olisi voinut käräyttää. Vesijumppaan jäänyt oli kuulemma käynyt paljastamassa laiminlyödyn peseytymisen uimavalvojille. 

Pesuhuoneeseen voitaisiin palkata kyttiä, jotka valvoisivat peseytymisen laatua. Vähän samaan tapaan kuin vartijat kaupoissa vaanivat myymälävarkaita. Kukaan ei pääsisi pujahtamaan altaaseen ilman huolellista kuurausta.  

Valvojien kopissa istui kolme henkilöä, jotka varmaan arpoivat, kenen velvollisuus oli käydä huomauttamassa kuivista hiuksista. 

En pidä ajatuksesta, että jotkut eivät peseydy ennen uimista, enkä ymmärrä näiden ihmisten motiiveja. Koska kylpyhuoneeni on pieni ja suihkuverho liimautuu helposti paljaaseen ihooni, käyn mielelläni uimahallin suihkussa.  Ehkä bikininainen ja hänen tatuoitu miehensä asuvat omakotitalossa, johon kuuluu viihtyisä SPA-osasto. 

Kuva yllä ei liity mihinkään, mutta kuva pitää olla kuitenkin.

 

Luettelo melkein kaikesta

Nukuin kuusi tuntia. Tuntuu siltä kuin olisin nukkunut neljä tuntia.  

Kävin aamulla kävelemässä ja huomasin, että Tamperella on joku festivaali, veikkaan Tammerfestiä.

P kävi eilen, hän oli kutonut ihanan ruudullisen räsymaton, joka ei kelvannut hänen lapsilleen. Nyt keittiössäni on uusi ruudullinen matto. Olen onnellinen aina kun käyn siellä ja näen maton. Käyn usein keittiössä. Olin pohtinut maton ostamista pitkään ja nyt se laskeutui lattialleni kuin taikamatto. 

Haluaisin olohuoneeseen uuden kattolampun. Odotan, että se laskeutuu onnistuneesti taivaalta ja telakoituu kattooni. 

Luen nyt paljon, sillä en viitsi tehdä oikein muutakaan. On liian kuuma. On oikeastaan liian kuuma lukeakin, on liian kuuma nukkua ja on ehdottomasti turhan helteistä valvoa.  

Olen varannut kirjastosta romaaneja ja kirjoja, joissa kirjailijat kirjoittavat kaunokirjoista, jotka ovat tehneet heihin vaikutuksen. 

Viimeksi lainasin Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittaman kirjan Suurteoksia III, joka sisältää naisten kirjoittamia tekstejä naisten kirjoittamista kirjoista. 

Tätä ennen luin Aiheiden kirjan, jonka on kirjoittanut Jani Saxell. Aiheiden kirja on kirjoittamisopas, mutta ei oikeastaan ole sitä (se sisältää kylläkin kirjoittamistehtäviä) vaan enemmänkin nippu kirjallisuusesseitä. Saxell kirjoittaa myös elokuvista ja televisiosarjoista. Aiheiden kirjan lopusta löytyy mainio luettelo siitä kaikesta.

Pitäisi tehdä jotain, josta voisi kirjoittaa, mutta kuten edellä sanoin, on liian kuuma. Voisin mennä uimaan, mutta uimarannoilla on liikaa ihmisiä ja hukkuminenkin uhkaa.  

 

 

Huviunet

Normitiistai: kuntosali, lounas ja päiväunet. Päivällä nukun huvikseni ja yöllä pakotan itseni pysymään unessa. Päiväunet ovat ihania, vaikka se saattaa olla pois (pakollisista) yöunista. Nousin sohvalta virkistyneenä ja kävin suihkussa. 

Nääshallin kuntosalilla olivat vaihtaneet stepperin ja juoksumaton paikkaa, muita uudistuksia ei siellä ole näiden vuosien mittaan tapahtunut. Odotan laitteiden ruostumista. 

Sisääntuloaulan nurkkaa koristava salille unohtuneiden tossujen, treenivaatteiden ja vesipullojen kasa kasvaa.  

Myöhäiskeski-ikäinen mies raahasi suurta punaista treenikassia laitteelta toiselle. Pelkäsi varmaan, että varastaisimme hänen kassinsa. Tila on niin pieni, että kaikkea voi seurata yhdellä silmäyksellä. 

Katsoin eilen Areenasta dokumenttia ruotsalaisesta influensserista, joka kuvasi Instaan oman synnytyksensä ja hetken, jolloin hän ilmoitti miehelleen olevansa raskaana. Olisihan se outoa, virittää kamera tämmöisiä suuria ilmoituksia varten. Ohjelmaa katsoessani ymmärsin, että hän myy elämäänsä ja elää sillä. Tulot olivat varsin kohtuulliset. 

Seuraan Instassa Satu Rämöä. Olen ollut vähän kateellinen hänelle. Rämö on kuitenkin miellyttävä ja kollegiaalinen. Mainostaa muiden kirjailijoiden kirjoja. Hän kertoo, että samalla itsekin löytää hyvää luettavaa. Eikä se ole häneltä pois! 

Näinhän aina sanotaan, mutta niin on helpompi sanoa kun omia tekstejä julkaistaan ja myydään paljon. 

 

Tietäjät tietää

Kuuntelin aamukävelyllä Areenasta Kulttuuriykköstä, jossa pohdittiin somejuttuja.  Seuraavat jutut ovat ohjelman innoittamia.

Ihmiset nostavat somessa itseään kuolleilla julkkiksilla: RIP ja hattu päästä tämän edessä. Käy kilpailu siitä kuka ensimmäisenä julkaisee linkin unohtuneen taiteilijan kuolemasta ja omakohtaisen yhteyden menehtyneeseen.  "Näin hänet jo 1980 Kuopiossa Työnkulmalla ja sain nimmarin. Soitin hänen levyään edellisenä päivänä. Tulin kerran samalla junalla, enkä uskaltanut sanoa hänelle mitään."

Entäs vihjailut: kohta minulle tapahtuu jotain hienoa, jota en voi vielä paljastaa. Loppuun "Tietäjät tietää". 

"Hyvää ruokaa hyvässä seurassa" - jaaritus tuntuu olevan jo niin mennyttä kautta. 

Toukokuun lopussa pitää julkaista oma ylioppilaskuva. Täytyy myöntää, että julkaisen tuolloin itseäni (ei muita) liikuttavan kuvan ylioppilasajan luokastani lakit tiukasti päässä ja katseet suunnattuna epävarmaan tulevaisuuteen tai omiin kenkiin. Penkkareista julkaisen kuvan silloin kun se on ajankohtaista ja vanhojen päivänä valokuvan, jossa lukioluokkani kävelee reippaasti kohti ravintola Tuulikannelta. 

Isänpäivänä julkaisen isäni nuoruuden kuvan, äitienpäivänä en julkaise äitini kuvaa, sillä ei minulla ole siihen tarkoitukseen sopivaa valokuvaa. 

Säästä ei saa valittaa somessa tai saa, mutta siitä moititaan. Jos sataa niin pitää iloita siitä, ettei vedestä ole pula. Helteestäkään ei saa ruikuttaa vaan on pakko nauttia. 

Matkat ovat mainiota somemateriaalia, kunhan ne on tehty kävellen, uiden, pyöräillen, soutaen, junalla tai ratikalla. Välillä ihmettelen, miten joku on yhtäkkiä joutunut maapallon toiselle puolelle, sillä lentoja ei enää mainita. 

On tapana päivitellä, että aitojen ihmissuhteiden sijaan nuoret ja vähän vanhemmatkin tapaavat vain keinotekoisessa maailmassa. Kaipa nettiystävyydetkin voivat olla aitoja. Ainakin ne ovat parempia kuin täydellinen yksinäisyys.  

Jos joku aikoo pitää Face-tauon, hän ilmoittaa asiasta ajoissa ja kertoo mistä hänet tavoittaa (yhdellekään Face-kaverille ei tulisi mieleenkään tavoitella häntä). Jos Facesta poistutaan kokonaan, asiaa käsitellään laajemmin kuin työpaikan vaihtumista tai muita merkittäviä elämäntapahtumia. 

Kuvan on ottanut joku valokuvausta harrastanut luokkakaveri. 

Standup ja miinat

Pistäydyin Väinö Linnan aukiolla kuuntelemassa standup -esitystä. Lavalla kävi kaksi miestä: Pyry Valtonen ja Tommi Mujunen. Yleisö oli poikkeuksellisen selvin päin ja moni oli varmasti tullut paikalle, koska tapahtuma oli ilmainen.  Jonotetaanhan ilmaisia ämpäreitäkin. Nauroin useamman kerran, vaikka olen vaativa asiakas.  

Kiitos siitä, ettei revitty perinteistä huumoria naisautoilijoista (yhden tarinan pelkäsin johtavan siihen, mutta onneksi siinä oli yllätyskäänne) tai vaimosta. Pyry Valtonen kertoikin olevansa sinkku. Katsojia puhuteltiin ja esiintyjät osasivat reagoida vastauksiin ilman viivettä ja nokkelasti. 

Olin aiemmnin kuunnellut livenä lähinnä Anitta Ahosta, joka oli rohkeampi ja härskimpi kuin edellä mainitut. Ehkä miesten härskit jutut ovat niin kuluneita ja väsähtäneitä, ettei kukaan halua enää kuulla niitä. Naiset ovat niin harvoin puhuneet julkisesti "törkeitä", että se yllättää ja on melkein raikasta. Yleisössä istuvat lapset mahdollisesti rajoittivat puhujia.  

Olisin toivonut, että toinen esiintyjä olisi ollut nainen, sillä moni oli standup-keikalla ensimmäistä kertaa. Joillekin voi olla epäselvää, että nainenkin voi olla hauska.  

Minun ei kannattaisi puuttua politiikkaan. No teen sen silti. 

Tämän aamun Hesarissa haastateltiin Suomen Punaisen ristin pääsihteeriä Eero Rämöä, joka on sitä mieltä, että Suomi teki virheen irtautuessaan jalkaväkimiinat kieltävästä Ottawan sopimuksesta.  Olen hänen kanssaan samaa mieltä. 

Kahdeksankymmentä prosenttia miinojen uhreista on siviilejä, myös lapsia. Edes suomalaiset miinat eivät ole täsmäaseita. 

Irtautumista sopimuksesta puolustellaan sillä, ettei vastapuolikaan noudata sitä. Kumpaa kunnioitetaan enemmän, entistä "arvot ovat meille tärkeitä" -Suomea (vrt. arvopohjainen realismi) vai maita, jotka eivät ole sopimusta allekirjoittaneet ja joille ihmishengellä tai ehjillä raajoilla ei ole arvoa, ainakaan vihollismaan ihmisen. 

Samalla tavalla puolustellaan vähäisiä ilmastotoimia tai mitä tahansa, joka vaatii moraalia ja jostain asiasta tinkimistä. Kun ei joku muu, niin en sitten minäkään. Se kuulostaa minusta jotenkin infantiililta.

Lopetan tähän. Kiitos tämän päivän miehet: Pyry, Tommi ja Eero. 

Kuvassa Pyry Valtonen 

 

Lounaskonsertti ilman lounasta

Aleksanterin kirkossa järjestetään puolilta päivin keskiviikkoisin lounaskonsertteja heinäkuun ajan. Muina aikoina niitä järjestetään muistaakseni kunkin kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona. Konsertit eivät maksa mitään. Lounasta ei tarjota, pelkkää musiikkia vain. Tai eihän se mitään vain ole. 

Tänään esiintyi nuori pianisti, Aleksei Rybakov. Hän soitti suomalaista musiikkia, sellaisia säveltäjiä kuin Sibelius, Iiro Rantala, Erkki Melartin, Jaakko Kuusisto ja Jukka Nykänen. Minusta  hän soitti hyvin, mutta en ole alan asiantuntija. Olen maallikoista maallikoin. Musiikin kuuntelemisen puhdas amatööri. 

Jaakko Kuusiston säveltämässä kappaleessa pianisti koputti ensin pianon pohjaa (onko sillä joku spesifinen nimi?). Kappale myös loppui koputuksiin.

Klassisessa musiikin esittämiseen ja kuuntelemiseen kuuluu tarkka käsikirjoitus, milloin taputetaan ja milloin ei. Kirkkoympäristö vähentää suosion osoittamista. Ihmiset istuvat hiljaa, siirtelevät puutuvaa takapuoltaan ja varovat äänten tuottamista. 

Konsertin jälkeen pianisti kumarteli innokkaasti. Beigeihin shortseihin ja oranssiin paitaan pukeutunut mies yleisöstä riensi eteen ja kiitti  Rybakovia kädestä pitäen.  Huomasin shortsimiehen, kun hän tuli paikalle jossain konsertin puolivälin jälkeen. Pianisti soitti kaksi ylimääräistä kappaletta. 

Vasen olkavarteni, johon on pistetty vyöruusurokote, on kuuma, turvonnut, punoittaa ja kutisee. Otin antihistamiinia ja sivelin kortisonivoidetta, ainakaan toistaiseksi näistä toimenpiteistä ei ole ollut suurempaa hyötyä. 

Rokotukset

Otin pneumokokki- ja vyöruusurokotteet terveyskeskuksessa. Hoitaja sanoi, että "vaikutan" ikäistäni nuoremmalta, mitä se sitten tarkoittaneekaan. Hän sanoi myös, ettei erityisemmin pidä pistämisestä. Hoitajan työhuoneesta ei löytynyt neuloja vaan niitä piti käydä hakemassa jostain. Kaikki meni kuitenkin tosi hyvin.

Kun rokotuksen jälkeen odottelin käytävän reunustalla anafylaktista reaktiota, jostain alkoi kuulua hälytysääni. Me potilaat istuimme käytävän varrella kuin kanat orrella tarkkailemassa tilannetta. Joku arveli, että ääni tuli yleisövessasta, kuten tulikin. Vessasta oli juuri poistunut mies ja se oli tyhjillään. Minua hälytysääni vaivasi siinä määrin, että kävin katsomassa. Löysin seinältä nappulan, jossa paistoi punainen valo ja painoin sitä. Hälytysääni loppui. Hälytykset ovat usein vahinkopainalluksia, eivät kuitenkaan aina. 

Viime yönä en saanut kunnolla nukutuksi, palelsi ja olkavarsissa tuntui kipua ja arkuutta. Nyt aamulla on oksettava olo. Rokotteet maksoivat yhteensä jotain 370 euroa, ja sekin oksettaa. Kahden viikon kuluttua pitäisi ottaa vyöruusurokotteen tehosteannos. Jos minulle tulee vyöruusu, isken lääkefirmaa turpiin.

Jouduin jättämään kuntosalin tänä aamuna väliin. Aion sen sijaan lukea Sirkka Turkan runoja ja katsoa pari jaksoa Rantahotellia.  Huomenna Ylen Areenaan tulee Suuri ompelukisa!

Pentuilo

Junassa Salo-Turku välillä viereeni istui nuori nainen, joka kysyi luenko Kotimaa-lehteä. Vastasin etten lue. Naista oli haastateltu kyseiseen aviisiin ja hän oli huolissaan siitä, mitä oli tullut sanottua. Kuulostaa tutulta, minä olen huolissani kaikesta mitä on tullut sanottua ja kenelle tahansa. Lohdutin, että haastattelu meni varmasti loistavasti, ja että kyllä lukijat unohtavat nopeasti, jos edes huomaavat juttua. Vieruskaverini oletti, että olin tulossa Herättäjäjuhlilta, jotka järjestettiin Salossa. Sauli Niinistökin esiintyi tilaisuudessa. 

Vierailin isäni ja toisen siskoni luona Salon seudulla. Siskolla ja hänen miehellään on koiranpentu (itse asiassa molempien siskojeni perheessä elää borderterrierin pentu).  Ehkä minunkin pitää hankkia sellainen. Molemmat siskot perheineen asuvat omakotitalossa, minä keskellä kaupunkia kerrostalossa. Porraskäytävässäni liikkuu borderterrieri, joka suostuu nousemaan ja laskeutumaan portaita vain seinän puolelta. 

Koiranomistajan piikki on auki vähän kuin puolustusvoimilla. Kaikenlaisia kalliita tarvikkeita löytyy, portaat on suljettu portilla, soittimet ja stereot aidattu. Pennun ateriat tarjoillaan tarkoitusta varten hankitusta pienestä matosta, jonka nukan joukosta se nuuhkii raksut esille. 

Koira ilahtui joka kerran minut (tai kenet tahansa) nähdessään, ikään kuin olisimme olleet toisistamme eroon joutuneita rakastavaisia, jotka tapaisimme toisemme vuosia myöhemmin.  

Otsikko Pentuilo on kaapattu kauppaketju Puuilolta, jonka tavarataloissa en ole käynyt koskaan.  

 

Varastettu idea

Istun junassa matkalla Turkuun ja siitä Saloon. 

Miksi porukka tunkee junavaunuun väärästä ovesta? Oven sivussa lukee mille paikoille kyseisestä sisäänkäynnistä kuljetaan, mutta moni ei asiasta piittaa. Kapealla käytävällä suurten pakaasien kanssa yritetään ohittaa toinen matkustaja. Hänkin raahaa kahta isoa matkalaukkua. Matkustajat, matkalaukut, kassit ja reput sotkeutuvat toisiinsa.  

Varastin idean Instasta: 

Lämpötila 14 astetta, tuntuu kuin 2 astetta.

Rinkan paino 4 kiloa, tuntuu kuin 8 kiloa. 

Matka 50 km, tuntuu kuin 100 km..  

Kymmenen minuutin puhe tuntuu tunnilta.

Elämä tuntuu viideltä päivältä.

Marraskuu jatkuu ikuisesti.

Rakkaus ei kuole koskaan, vaikka ei siltä tunnukaan.

 

Vapaudesta ja pissahädästä

Kävin eilen kahvilla ja kuulin ajatuksen, että "Vapaus on ärsykkeen ja reaktion välissä". Tuon ajatuksen takana on logoterapian isä Viktor Frankl. Ehkä ajatus tai ainakin sen kirjoittaja on monelle tuttu.

Kaipa tuo vapaus jää kammottavissakin olosuhteissa jäljelle. Frankl selviytyi keskitysleiristä, minun on vaikea selvitä edes kirjoitamani käsiksen kohtalon ratkeamisen odotuksesta. Pitäisi varmaan hankkia joku hänen kirjansa luettavaksi.  Muuttua epätoivoon vaipuvasta synkistelijästä optimistiksi. 

Taidan vähän liioitella pessimistisyyttä, jonka adoptoinut osaksi omakuvaani. 

Kesäkuu oli minulle mieleinen. On ollut ihanaa värjötellä sormet sinisinä kaupungin tarjoamissa mukavuuksissa. Mikä voisi olla miellyttävämpää kuin raikas kirpeä sää ja puuskainen tuuli. Vielä parempi jos sataa: saa maata sohvalla lukemassa kirjoja. 

Kävin eilen Lielahden kartanon uusitussa kahvilassa ensimmäistä kertaa, aiemmin kahvilaa pitivät mielenterveyskuntoutujat ja pidin sen hitaudesta ja amatöörimäisestä palvelusta enemmän kuin tästä nykyisestä. Hinnatkin olivat nousseet (ne ovat nousseet kaikkialla). 

Kahvittelun jälkeen joimme pienet oluet, jotka ostimme vaunusta, josta olisi saanut ruokaakin. Tässä kohtaa kuuluu sanoa, ihan kuin Berliinissä, vaikkakin oltiin Tampereen Hiedanrannassa. Kävelin kotiin pissahädästä kärsien ja keskitysleirejä ajatellen.  

Negatiivista: Näin jalkakäytävällä kuolleen rotan, enkä ole vieläkään toipunut kokemuksesta.  

Positiivista: Pasi (huoltomies) oli käynyt uusimassa keittiön hanan tiivisteen, joka ei nyt sitten enää vuoda. (Korjaus: kiinteistöhuoltaja, ei huoltomies, meni hetki löytää sukupuolineutraali ammattinimike).

Lopetan päivitykseni positiiviseen.  

 

Minä ja pingviini sekä muita taide-elämyksiä

Katsoin lämminhenkisen elokuvan Minä ja pingviini. Elokuva perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu Argentiinaan ja aikaan, jolloin kylmähenkinen sotilasjuntta hallitsi maata. Elokuva vaikutti nimen perusteella hölmöltä, mutta ei ollut sitä vaan mainiota lohtuelokuvaa. 

Montakohan kertomusta sisäoppilaitokseen saapuvasta uudesta opettajasta olen katsonut. Elokuvissa opettaja  saa tottelemattomat oppilaat puolelleen ja opiskelemaan. Tällä kertaa pingviinistä on apua. 

Minä ja pingviini -elokuvan pääosassa on sarkastista huumoria viljelevä Steve Coogan, jonka sarkasmi loivenee ja häviää elokuvan loppua kohti. 

Katsoessani Steve Coogania kankaalla, mietin miten epäreilua on, että miehet saattavat säilyttää vetovoimansa kuusikymppisinä ja vielä vanhempinakin. 

Ystävä Kuopiosta oli käymässä Tampereella ja risteilimme Finlayson Art Area -näyttelyssä. Tämän vuoden taiteilijoita ovat mm. Jaakko Heikkilä, Kerttu Horila, Helinä Hukkataival, Kirsi Neuvonen, Timo Vuorikoski ja Kimmo Kaivanto. Saattaa olla, että jotain jäi näkemättä, mutta voin mennä sinne uudestaan.  Mieleen jäivät Horilan ikääntyneet satuhahmot kuten ryppykasvoiset Lumikki ja Prinsessa Ruusunen. 

 

Kävimme myös Sara Hildenillä, jossa oli esillä museon omia kokoelmia. Sara Hilden-museo tarvitsisi ehdottomasti lisää tilaa, jotta omaa hienoa nykytaidetta voisi pitää jatkuvasti nähtävillä.

L on ehkä yksi nopeimpia näyttelyvieraita, jonka olen tavannut. Eräs vanhasta taiteesta innostunut tuttuni on kuitenkin vielä vikkelämpi. Kävin hänen kanssaan Uffizin galleriassa, jossa tämä mies, yksi toinen kollega ja minä juoksimme tärpistä toiseen.  Tuttuni oli käynyt museossa kymmeniä kertoja ja toimi oppaanamme. 

Murhamulta

Osallistuin Tampereen seurakuntien järjestämälle opastetulle kierrokselle Pyynikin kirkkopuiston hautasmaalle. Ei maksanut mitään. On toki mahdollista päästä kierroksille  Kalevankankaan, Lamminpään, Messukylän ja Vatialan hautausmaillekin. Kesä kuluu kivasti hautausmaita kierrellessä.

Aloitimme Aleksanterin kirkosta, jossa pidettiin pieni hartaus. Tartun aina papin puheisiin, joiden mukaan Jumala suojaa meitä, miksi ei sitten Ukrainan ja Gazan asukkaita. Hartaus oli lyhyt ja optimistinen. Pidin siitä, kun pappi veteli käsillään viivoja ilmaan, piirsi aineettoman ristin ainakin pariin kertaan. 

Teimme lyhyen kierroksen kirkossa ja sain tietää, että rakennus vihittiin käyttöön 1881 ja se edustaa arkkitehtoonisesti uusgotiikkaa. Muistelen, että kirkkosali on pituudeltaan kuusikymmentä metriä ja korkeus on samaa luokkaa. Kirkko on kertaalleen palanut ja jossain remontissa on rakennettu seinä alttarin takana olevien kauniiden ikkunoiden eteen. Samalla on alttarin yläpuolelle saatu tiloja, joissa kävimme. Vierailimme myös kirkon kryptassa, jota koristaa Pälvi Hannin maalaama triptyykki. Alttaritaulun on maalannut Aleksandra Sålt, eli kirkossa on esillä naistaiteilijoiden töitä.

Pyynikin hautausmaa vihittiin käyttöön 1784 ja sinne haudattiin vainajia sadan vuoden ajan, yhteensä noin 7800 ihmistä. Hautausmaata kiersi alkuun punainen hirsiaita, jota ei enää ole, mutta kettinkiaitaa on hautausmaan ympärillä paikoitellen. 

Ensimmäinen hauta kuului 9-vuotiaalle Ulrikalle, joka kuoli muistaakseni isorokkoon. Haudoista voi päätellä, että lapsikuolleisuus on ollut korkeaa. Ulrikan puuristi on lahonnut aikojen myötä. 

Nälkävuosien aikaan hautauksien määrä moninkertaistui. Nytkin kierroksella tuli vilu, mutta tuolloin Näsijärvi oli kuulemma vielä kesäkuussakin jäässä.  

Rikolliset ja kastamattomat lapset haudattiin murhamultaan, jonka kohdalla on nykyään bussipysäkki. Hautausmaalla kummittelee joku nainen, en muista enää tarkemmin kuka.   

Pyynikin hautausmaalle on haudattu paljon ulkomaalaisia tai heidän hautamuistomerkkejään ainakin näkyy edelleen. Tuskin Tamperetta olisi ilman heitä, he perustivat tehtaat, rakensivat kirkon ja koulun. Finlaysonin koulussa opettanut mamselli Hyden on haudattu melko lähelle Pirkankadun ja Mariankadun risteystä. 

Pyynikin hautausmaalle on sijoitettu Wäino Aaltosen patsas nimeltään Suru. 

"Kehässä kirkon ja synnytystalon, koulujen rivin ja maantievalon, allamme ruumiita muutama sata ja päällämme Linnunrata" runoili Lauri Viita Pyynikin hautausmaasta aikoinaan. 

 

Coolcation

Ulkona näyttää vaarin villasukilta. Aion silti lähteä ulos kunhan tästä tokenen.

Englantia puhuvat keksivät hauskoja tuoreita sanayhdistelmiä. Olen kuullut kaksi uutta: coolcation ja shrinkflation. Ensin mainittu sana tarkoittaa etelänloman vastakohtaa. Coolcationilla lähdetään pakoon tukahduttavaa hellettä. Ennestään tuttua on staycation-lomailu, jolloin majoitutaan lähihotelliin. Shrinkflation merkitsee inflaation ja hintojen nousun ilmenemistä tuotepakkauksien pienenemisenä, jolloin hinta saattaa pysyä samana. 

Sain eilen pakahduttavan tarpeen matkustaa Norjaan. Nyt voisi ostaa Interrail-lippuja kahdenkymmenen prosentin alennuksella. Kuvittelin itseni istumassa junassa välillä Oslo-Bergen. Maisemat junan ikkunasta ovat kuulemma vaikuttavat. Alennuslipun voi ostaa 3.7 saakka ja aktivoida 1.9 lähtien ja sen jälkeen yhdentoista kuukauden ajan (tämä ei ole maksettu mainos). Katsoin jo majoituksia Oslosta. Matkan kustannukset hillitsevät hieman matkustusintoani. Yöllä valvoin ja pohdin asiaa. Ehkä ensi kevät olisi hyvä ajankohta matkalle. Ehkä lähden, ehkä en.

Hyppään taas aiheesta kolmanteen tai peräti neljänteen. Isäni vihasi Eino S. Repoa, joka toimi Yleiradion pääjohtajana 1969-1974. Siihen aikaan puhuttiin reporadiosta. Repoa haukuttiin television ääressä, perhepiirissä, eikä miehelle lähetetty vihapostia. 

Lokakuun alusta Yleä alkaa johtaa sympaattien oloinen Marit af Björkensten, jota sinuteltiin lyhyessä televisiohaastattelussa. Häntä isäni tuskin vihaa. Kuulun niihin ihmisiin, jotka kannattavat yhteistä verovaroilla kustannettua Yleä.  

Chattailen tätä kirjoittaessani terveydenhuollon kanssa, sillä  olen multitaskaaja. Voin ilokseni ilmoittaa, että sain rokotusajan.

Ei lehmä kaipaa sonnia

Maailma militarisoituu pelottavaa vauhtia. 

Järjestetäänkö enää rauhanmarsseja? Nuoruudessani käveltiin kadulla ja huudettiin "Ei lehmä kaipaa sonnia, kun sataa ydinpommia". 

Katsoin tänä aamuna Trumpin puheen sen jälkeen kun USA oli tehnyt iskun Iranin mahdollisiin ydinaselaitoksiin. Puheessa kiitettiin Jumalaa ja taitavia pommittajia.

Maailmanlaajuiseen aseistautumiseen menee valtavasti varoja, joilla voitaisiin taistella köyhyyttä ja ilmastokriisiä vastaan. Armeijoita johtavat miehet, joten naisten sananvalta politiikassa kaventuu. Militarisoitumista ja rajojen sulkemista perustellaan syillä, jotka ovat salaisia. 

Sodatkin loppuvat joskus ja koittaa rauha. Riitojen jälkeen ihmiset sopivat ja halaavat jos katkeruudeltaan kykenevät. Fiksataan rempalleen menneet asiat, korjataan rautatiet, rapsutellaan ruosteet, tasoitetaan kuopat, rakennetaan taloja, hoidetaan sairaat, rakastutaan, hankitaan lapsia ja yritetään auttaa niitä, joilta sota vei kaiken. 

Taidan keittää kahvia.

Kokko

Olen palannut kotiin Saarenmaalta. Viron kieli on kummallista, sitä luulee välillä ymmärtävänsä, mutta luultavammin ei kuitenkaan ymmärrä. 

Paikannimet ovat hauskoja. Saarenmaan lautta lähtee Virtsusta. Sanasta tulee mieleen se pieni pisu, jolla käydään varmuuden vuoksi ennen pitkää linja-automatkaa. Virtsu kuulostaa vanhemman ihmisen pikkupisulta. 

Kysyin hotellissa, miten kiitetään viroksi, ja se kuulosti siltä kuin sanoisi aittä, mutta näköjään se kirjoitetaan aitäh, ehkä sanan lopussa kuuluu kuitenkin aavistus h-kirjaimesta.

Nyt olen siis kotona. 

Lapsuudessani vietettiin juhannusta mummolassa. Kokkotarpeita oli etukäteen kerätty järvenrantaan. Kuunneltiin radiosta metsäpalovaroitukset. Käytiin saunassa ja sen jälkeen sytytettiin kokko, joka ei tietenkään meinannut syttyä. 

Myöhemmin tulivat kesät, jolloin en halunnut lähteä vanhempien kanssa mihinkään. Vietettiin juhannuksen kavereiden kanssa. Isot juhannusmökkeilyt vaativat mökin ja runsaasti sosiaalista pääomaa.

Yhden juhannuksen vietin kongressissa Amsterdamissa. Mukana oli kollega, jonka sukunimi on Kokko. Kun Euroopan yhdistyksen puheenjohtajaksi saatiin norjalainen, siirrettiin kongressi toiseen ajankohtaan.   

Melkein unohdin päivystysjuhannukset. Niitäkin on ollut. Eräs kollega päivysti mielellään juhannuksena, sillä vihasi sukujuhannusta.

Perhejuhannuksena toinen lapsi meinasi hukkua, mutta hänen isänsä ehti tarttua vaatteisiin ja nosti laiturille. Eräänä juhannusaattona sukulainen elvytettiin golf-kentällä. Hän on edelleen elossa.  

Sitten on ollut juhannuksia ystävien kanssa. Nyt olen yksin kotona ja säälittävä. Mietin vaihtoehtoja, torikahveja, Viikinsaarta ja Rauhaniemeä. Yläkerrasta kuuluu lapsen haparoivia juoksuaskelia. Muuten on kummallisen hiljaista. 

Hyvää juhannusta kaikille tasapuolisesti!  

P.S. En löytänyt juhannuskuvaa, mutta nuoruuskuva saa korvata sen. 

Kotimatkalla

 

Teemme kotimatkaa Lux Express-bussilla, jonka kuljettaja on nuorehko ja kielitaitoinen. Penkit ovat mukavat ja jalkatilaa riittävästi. 

Järgmine peatus tarkoittaa seuraavaa pysäkkiä. Viroa luulee melkein ymmärtävänsä, vaikka ei ymmärräkkään.

Vuokrasimme polkupyörät. Vuokraaja vaikutti sellaiselta hosujalta, joka saa kohta sydäninfarktin.  

Luulin jotenkin, että Saarenmaa on pikkusaari, jonka ympäri polkaisee hetkessä. Ei polkaise. Kaikkialle on vähintään viisikymmentä kilometriä. ”Hyvin merkityt pyörätiet” vaativat karttaa ja Google mapsia. 

Luonto on kaunista ja vehreää. Linnut hihkuvat. Ravintolat ja kahvilat ovat hyviä ja hieman halvempia kuin Suomessa. 

Kännykällä kirjoittaminen on niin rasittavaa, että lopetan tähän. 

Boutique-hotelli

Olemme Kuressaaressa ja yövymme boutique-hotellissa.  Eikö kuulostakin hienolta ja kalliilta ja onkin turhan tyyristä, mutta onhan tämä söpö. 

Saarenmaalle päästäksemme saimme istua bussissa neljä tuntia. Aika sisälsi puolen tunnin lauttamatkan, jonka aikana kaikki ryntäsivät vessaan, joten laiva oli vähän kuin merellä kulkeva vessa. Lautalla oli tarjolla vessan lisäksi buffet-pöydän antimia ja kahvia. Bussissa narisevaääninen nainen puhui kännykkäänsä.

Kuressaaren kaupunki on pittoreski. Söimme pitsat ja jäätelöt ja kävelimme puistossa, rannalla ja linnan ympäristössä. Linnan kuva tuli vahingossa tuonne ylös, enkä osaa korjata sitä tällä kännykällä.

Menin illalla nukkumaan vähän nälkäisenä ja nyt odotan aamiaista, joka alkaa klo 8.

21. kerros

Olen Tallinnassa, eikä mukanani ole läppäriä. Naputtelen tätä kännykällä. Tänään köröttelemme bussilla ja lautalla Saarenmaalle. 

Matkaseurani nukkuu omassa huoneessaan ja minä kärsin nälästä, sillä olemme sopineet aamiaisen klo 8.30, joka oli kaverini mielestä kovin aikaista. Meidän vuorokausirytmimme poikkeavat merkittävästi toisistaan.  

Olen jo tässä vaiheessa huomannut, ettei mukanani ole uimapukua, eikä kosteuttavia silmätippoja. 

Matkustimme eilen ratikalla Kadriorgin (saa korjata, jos puiston nimi meni väärin) puistolle. Ratikassa istui suomalainen mies, joka kertoi meille, että hän on kirjailija ja asunut Virossa yli 30 vuotta. Googlasin hänet myöhemmin ja hän oli todellakin kirjoittanut yli kymmenen kirjaa, lähinnä rikoksista. 

Söimme somassa ravintolassa, joka oli saanut ”Michelin-maininnan”. Nautimme viiden ruokalajin menun. Emme aina saaneet selvää, mitä lautasellamme oli, mutta kaikki maistui hyvältä. 

Illalla kurkistin Viru-hotellin ikkunasta ja jossain alhaalla katolla ihmiset tanssivat. Huoneeni on halpa, karu ja se on  korkealla (21. kerros). 

Kasvatan lihaksia

Kasvatan lihaksia. Ruokin itseäni proteiinilla ja käyn Nääshallissa rautaa nostamassa.  En ole havainnut merkittävää lihasmassan nousua. 

Lihaksien kasvattamisesta tuli mieleeni Anja Erämajan runo, jossa kasvatetaan tukkaa ja "se kasvaa vaikka luomet on painettu kiinni". Lihakset eivät kasva sohvalla maaten, hiukset sen sijaan saattavat kasvaa ja kynnet. 

Kuntosalilla treenasi eläkeläispariskunta (toivottavasti he eivät lue blogiani). Mies käytti mustaa paitaa, joka oli nurinpäin hänen päällään.  Pesuohjelappu liputti kyljessä. Mies luetteli missä urheiluharrastuksissa he käyvät. Kuntosalilla, vesijumpassa ja soutamassa. 

Juoksen nykyään alkuun juoksumatolla kilometrin verran, jonka jälkeen minulla on koko lihastreenin ajan hiki ja käyn pyyhkimässä otsaani käsipaperiin. Juon vettä punaisesta muovisesta kerhopullosta, sillä olen hukannut trendikkäämmät juomapullot. 

Eipä muuta. Odotan, että tulisi ilta ja olisi soveliasta katsoa Areenasta Suurta keramiikkakisaa. Ohjelman nimi on englanniksi The Great Pottery Throw Down. Osaisiko joku kertoa, mitä throw down tässä tarkoittaa?

 

 

Juoni, jota ei ollut

Aloitin aamuni Sirkka Turkka -terästyksellä. Runot lämmittävät edelleen ruokatorveani. 

Odotan lenkille lähtöä ja monta muutakin asiaa. Niitä muita juttuja odotan innokkaammin ja hermostuneena, pessimismiin lähes vajonneena.  Lenkkiä vain odottelen. 

Kävin Niagarassa katsomassa Wes Andersonin elokuvan Foinikialainen juoni. Elokuva kertoo Kordasta, epämääräisestä rikkaasta liikemiehestä, jonka henkeä jatkuvasti uhataan, mutta joka toistuvasti selviää lentokoneiden putoamisista ja syvistä haavoista. Kerran hän pitää jo jotain sisäelintään käsissään. 

Korda päättää testamentata omaisuutensa ainoalle tyttärelleen, joka on nunna ja jättää yhdeksän poikaansa ilman perintöä. 

Andersonin elokuvaestetiikka on mainiota, kuin elokuvallinen karamelli. Elokuvan huumori on mustaa. Foinikialaisessa juonessa on monta tähtinäyttelijää, joiden nimiä muistelin elokuvan aikana.

Välillä nukutti ja edessäni istuva mies kuorsasi suureen ääneen kunnes vaimo sai hänet hereille. Kannattaisi varmaan tutkia, onko uniapneaa. 

Antaisin elokuvalle saman kuin Hesari, kolme tähteä. 

Tässä tekstissä ei ollut juonta, mutta ei se mitään. Aina ei saa sitä mitä tilaa.  

 

Sininen enkeli

Olen matkalla siskon pojan lakkiaisiin, jotka jäivät minulta viime viikolla väliin. 

Lehdissä on kirjoitettu paljonko tuoreelle ylioppilaalle pitäisi antaa rahaa (muut lahjat ovat nuorten mielestä noloja). Lehtijutuissa vallitsee sellainen yhteisymmärrys, että sata euroa on hyvä summa (isovanhemmat voisivat antaa enemmänkin). Jossain jutussa mainittiin, että pienikin summa kuten viisikymppiä käy. 

Kirjailijatuttuni kirjoitti somessa, sttä 50 euroa ei ole hänelle eikä monelle muullekaan pikkusumma. Toimittajat, jotka näitä juttuja kirjoittavat ovat keskiluokkaisia ja melko hyvätuloisia. 

Sain aikoinaan lahjashekkejä ja pari korua. Olin ihan tyytyväinen. Lahjarahoilla join samana iltana äklömakeita drinkkejä, joiden nimi oli Sininen enkeli. 

Katselimme riemuylioppilasjuhlissa vanhoja valokuvia juhlista, joissa kaikki olivat aika humalassa. Olimme silloin 16-vuotiaita. Emme muistaneet kuka osti omppuviinit.  Omenaviini oli sen ajan muotijuoma.

Illalla naapuritalon pihaan ajoi poliisiauto. Seuraavaksi saapui ambulanssi. Henkilökunnalla ei näyttänyt olevan kiire. Kurkin ikkunasta, että jospa tapahtuisi jotain mielenkiintoista. Ei tapahtunut. 

Etkot ja koulu

Riemuylioppilastapaamisen etkot järjestettiin luokkakaverin vanhempien entisessä omakotitalossa, joka toimii nykyään Airbnb-majoituksena. Talo sijaitsee Kuopiossa ja siitä huolehtii Helsingissä asuva luokkakaveri, joka matkustaa Onnibussilla Kuopioon siivoamaan ja lakanoita vaihtamaan.  Kuulostaa vaivalloiselta. 

Luokkakaverini Martti Kainulainen on tehnyt uransa lehtikuvaajana. Hän kertoi, että ennen digiaikaa kuvat piti kuvausmatkoilla kehittää paikan päällä, joka tarkoitti lähinnä hotellihuoneen kylppäriä. Välineistö viriteltiin kylpyammeen päälle. 

Kuvien kehitykseen käytettävät laitteet ja litkut painoivat noin kolmekymmentä kiloa, lisäksi painoa tuli kameroista ja objektiiveista. Lentäessä matkatavaroiden ylipaino tulee kalliiksi, joten yritettiin päästä halvemmalla. Yksi tapa oli pistää jalka vaa'an alle, toinen oli sen vanhimman ja kyllästyneimmän näköisen virkailijan tiskille meneminen. 

MK kertoi hauskoja juttuja kuvauskeikoista, mutta minulle jäi ainoastaan mieleen, että Lenita Airisto asettui aina kuvattavan joukon keskelle, ettei leikkautuisi pois kuvasta. Ella Eronen retusoi omia kuviaan. M sanoi, että merkittävin kuvauskeikka oli Berliinissä 1989, kun muuri murtui. 

Kävimme tapaamassa äidinkielen opettajaamme Helka Nurmea, joka täytti 31. toukokuuta 98-vuotta. Opettajan muisti pelasi erinomaisesti, eikä hän tuntunut pitävän mitenkään ihmeellisenä sitä, että tulimme käymään, tosin hän tiesi etukäteen tulostamme. Lauloimme hänelle Paratiisin, Karjalan kunnailla ja Olen nähnyt Helga neidin kylvyssä. HK säesti ukulelella. 

Klassikka oli muuttunut. Sinne oli saatu uudet hienot vessat, käytävillä näkyi sohvia, nojatuolia ja jopa riippukeinu. Tiedotukset välkehtivät valotauluilla. Automaatista olisi voinut ostaa suklaapatukan.

Koulussa on urheilulinja. Klassikassa ei voi enää lukea pitkää latinaa tai muinaiskreikkaa (minä en niitä lukenut), mutta  lyhyt latina on edelleen mahdollinen. Latinan ryhmä tekee vuosittain matkan Roomaan. 

Klassikasta kirjoitti ylioppilaiksi 160 opiskelijaa.  Annoimme kolmelle heistä stipendit.

Aikoinaan B-luokka opiskeli ruokalasta tehdyssä tilassa. D-luokkalaiset väittivät viettäneensä lukiolaikansa komerossa.  Enää ei ole luokkia. Sääli.

En ymmärrä miksi fontti vaihtuu kesken kaiken, mutta en osaa tehdä sille mitään. 

Yllä olevan kuva on otettu vanhojenpäivänä ja kuvan on ottanut Timo Reinikainen, minulla on kuvassa lierihattu ja olen asettunut keskelle kuvattavaa joukkoa. 

Riemuylioppilaan puhe

Tässä on puhe, jonka pidin entisen kouluni lakkiaisissa. Kirjailijakollega konsultoi Tampereen yhteiskoulun lukion luovan kirjoittamisen ryhmää puhetta varten. He kirjoittivat hienoja pitkiä tekstejä, mutta otin niistä vain muutamia neuvoja ja muokkasin lyhyeen puheeseen sopiviksi. Kiitos Johanna Hulkko ja oppilaat!

 

Arvoisat opettajat, ylpeät sukulaiset ja ennen kaikkea ihanat uudet ylioppilaat!

En muista, kuka puhui omissa lakkiaisissani vuonna 1975, ja olen unohtanut mistä siellä puhuttiin. Vakuutan, että tekin tulette unohtamaan minut ja puheeni.  En aio puhua pitkään, vaikka meillä eläkeläisillä on taipumusta siihen.

Muistan kyllä, että lakkiaisissa päälläni oli tätimäinen samettimekko ja jaloissani uutuuttaan kiiltävät kengät. Odotin illan juhlia, pelkäsin kompastuvani omiin jalkoihini lakkia hakiessani ja jännitin paljonko rahaa nettoaisin sukulaisilta. Minulla on tallessa kuva, jossa koko luokka seisoo lakkiaspäivänä tämän koulun pihalla. Tytöt jakkupuvuissa, pojat kauluspaidoissa ja puvuissa. Näytämme yhtä aikaa liikuttavan nuorilta ja melkein keski-ikäisiltä.

En omista enää edes ylioppilaslakkia, sillä vielä samana vuonna perheeni saksanpaimenkoira irrotteli hampaillaan lakkini lipan, ja siitä tuli ylioppilasbaskeri. Ehdin käyttää päähinettä vain kerran.

Meille sanottiin, että kyllä nykynuorilla on helppoa, niin aina sanotaan. Ei ollut helppoa! Te olette joutuneet kaiken lisäksi kärsimään korona-ajan ja etäkoulun. Selvisitte siitäkin! Meidän opettajamme olivat aina paikalla luokassa. Emme osanneet arvostaa sitä silloin.

Ihailen teitä, olette fiksuja, kielitaitoisia ja teillä on erinomaiset digitaidot toisin kuin minulla. Kun minulle tulee ongelmia läppärini kanssa, kiroilen, itken ja soitan lapsilleni.

Siitä huolimatta minun pitäisi sanoa teille jotain viisasta ja kohottavaa, kuten mikä on elämän tarkoitus. Olenhan vanha ja minun luulisi tietävän siitä jotakin, vaikka en tiedäkään. Mielestäni paras kuvaus elämän tarkoituksesta löytyy kirjeestä, jonka kirjailija Anton Tšehov kirjoitti vaimolleen kuukautta ennen kuolemaansa ”Sinä kysyt: Mitä elämä on? Se on samaa kuin kysyisi mitä on porkkana. Porkkana on porkkana, ja siitä ei voi sen enempää tietää.”

Elämä on mielestäni elämistä varten, se ei ole pelkkää suorittamista, eikä muiden miellyttämistä. Niihinkin olen sortunut.

Tällä hetkellä teidän tulevaisuutenne ja koko maailman tulevaisuus saattaa vaikuttaa kovin epävarmalta. Te joudutte päättämään, mitä tehdä elämällänne. Joudutte kaiken lisäksi korjaamaan ongelmat, joihin meidän sukupolvemme on syyllinen. Sellaiset pikkupulmat kuten ilmastokriisin.

Löysin Tove Janssonin Muumi-kirjat vasta kuusikymppisenä ja minua lohduttaa Taikatalven Tuu-tikki, joka sanoo "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi". 

Toimittaja Anna-Stina Nykäsen elämässä oli joitakin vuosia sitten paljon menetyksiä. Hän kirjoitti Helsingin Sanomissa, että katsoo elämää kuin televisiosarjaa: tämä jakso oli tällainen, seuraava on taas erilainen, tahdon katsoa senkin.

Toivottavasti osaatte nauttia lakkiaisista kertovasta jaksosta.

Hesarin syntymäpäivähaastatteluissa kysytään keski-ikäisiltä ja vanhoilta synttärisankareilta, mitä he sanoisivat 20-vuotiaalle itselleen. Moni heistä kehottaa uskomaan itseensä ja luottamaan siihen, että kaikki tulee menemään hyvin.

Ystäväni kysyi minun puolestani Tampereen yhteiskoulun lukiolaisilta mitä he sanoisivat teille.

Lukiolaiset kehottivat olemaan ylpeitä saavutuksestanne. He varoittivat teitä muuttumasta tylsiksi aikuisiksi. Käskivät unelmoimaan suuresti. Pitämään yhteyttä lukioaikaisiin ystäviinne. He neuvoivat: Älkää pelätkö epäonnistumisia. Nämä nuoret muistuttivat myös, ettei kenenkään tarvitse pärjätä yksin.

Olette taatusti saaneet riittävästi neuvoja vanhemmiltanne ja opettajiltanne, vaikka ette olisi niitä edes pyytäneet. Olen sitä mieltä, että pyytämättä annettu neuvo on moite. Siitä huolimatta haluan sanoa teille: Lukekaa kirjoja, kävelkää metsässä, säilyttäkää lukioaikaiset ystävänne ja pyytäkää tarvittaessa apua.

Muistakaa, että useimmat ihmiset ovat ystävällisiä ja auttavaisia. Asia hämärtyy, sillä ystävällinen ihminen ei ole uutinen.

Siirryn nyt syrjään, sillä on teidän vuoronne. Juhlikaa, iloitkaa, olkaa rohkeita ja rakastakaa. Olette nuoria vain kerran!

Hurjasti onnea!

Riemuylioppilas

Lähden huomenna Kuopioon riemuylioppilastapaamiseen. Huomenna järjestetään etkot, varsinainen juhlapäivä on lauantaina. 

On vaikea tunnustaa olevansa niin vanha, että lakkiaisista on kulunut viisikymmentä vuotta. Minulla on sellainen harha, että kun puhutaan 70-luvusta, miellän sen olleen kolmekymmentä vuotta sitten. Hämmästelen, kun 1975 syntyneistä tehdään 50-vuotishaastatteluja. Pidän tällä vuosituhannella syntyneitä päiväkotilapsina. 

Huomaamattani on tapahtunut joku outo aikasiirtymä. Ne sopivat elokuviin, mutta ne kuuluvat näköjään myös tosielämään.

Pidän riemuylioppilaiden puheen. Pyysin siskoani kysymään pojaltaan, tuoreelta ylioppilaalta, mitä minun kannattaisi sanoa. Hän toivoi, etten ainakaan puhuisi omista arvosanoistani. En puhu. 

Olen kellottanut puheen, ja se kestää viisi minuuttia. Olen pitänyt puheen useamman kerran kotini seinille ja lopussa minua aina itkettää. Seinät eivät ole osoittaneet liikutuksen merkkejä. On siinä huumoriakin, mutta se ei jaksa toistuvasti naurattaa, tuskin edes hymyilyttää. 

Keräsimme stipendirahaa 670 euroa ja annamme kolme stipendiä, joka sekin itkettää. Sileät setelit suoraan pankista olisivat maksaneet 24 euroa, joten setelit on revitty pankkiautomaatista. 

Käymme viemässä kukkia äidinkielen opettajallemme Helka Nurmelle, jolla on samana päivänä syntymäpäivä. Olisimme kukittaneet luokanvalvojankin, mutta hän ei jaksanut ottaa meitä vastaan.

Juhlissa lakitetaan peräti 160 ylioppilasta. Aion poistua juhlasalista heti oman puheeni jälkeen ja liittyä muiden vanhojen joukkoon. He seuraavat tilaisuutta luokasta käsin. 

Jollain oudolla tavalla minusta tuntuu, että hyvästelen koluluni vasta nyt lopullisesti.

Vielä keskuudessamme

Olen jättänyt viime aikoina joitakin kirjoja kesken. Niin kävi Neil Hardwickin muistelmateokselle Poistetut kohtaukset. Kirjassa Hardwick miettii kyllästymiseen asti, onko hänet unohdettu tyystin tai mitkä hänen töistään mahdollisesti muistetaan. 

Hän muistelee katkeruudella vaimoaan, josta on eronnut vuosikymmeniä aiemmin ja joka on jo kuollutkin. Muistelmissa on tietenkin namedroppailua ja monen nimen perään on liitetty määre "Ei enää keskuudessamme".

Minulle jäi Poistetuista kohtauksista mieleen, että tarinassa pitää olla alku, keskikohta ja loppu, mutta ei välttämättä juuri tuossa järjestyksessä. Tämän ajatuksen kirjoitti muistaakseni elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Jean-Luc Godard. Hardwickin muistelmat alkavat lopusta. Siitä kun hän luulee loppunsa koittaneen. 

Neil Hardwickin kirja on ilmeisesti tehnyt minuun kuitenkin jonkinlaisen vaikutuksen. Olisi pitänyt lukea se kokonaan.

Koska minulla ei ollut oikein mitään lukemista ryhdyin lueskelemaan Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa, jonka olin napannut mukaani kirjaston kierrätyshyllystä. Luimme kirjan aikoinaan koulussa. Minulle Havukka-Ahon ajattelija ei ollut kovin vetovoimainen romaani. Mietin, tuntisivatko nykyiset koululaiset sellaisia sanoja kuin jalkarätti, sierrettynyt, makkee, pöllimehtä, piironki, mennä huhtoa jne. 

Kävin eilen katsomassa  vimmaisen elokuvan  Keittiöelämää,  jonka on ohjannut meksikolainen Alonso Ruizpalacios. Keittiöelämää kertoo siitä sekalaisesta joukosta ihmisiä, jotka työskentelevät erään ravintolan keittiössä New Yorkissa. Elokuva perustuu näytelmätekstiin 50-luvulta, ja sijoittuu lähimenneisyyteen ennen kännyköitä. 

Kaikki työntekijät eivät osaa sanaakaan englantia, ja suuri osa työntekijöistä kuuluu paperittomien joukkoon. Nämä ihmiset halutaan nyt häätää pois maasta. Pomo (myös maahanmuuttaja) sanookin yhdelle työntekijälle, että hän aikoo auttaa tätä saamaan paperit, alempi johtaja (maahanmuuttajien lapsi) kertoo, että niin hän sanoo kaikille, sillä se on osa työnjohdollista strategiaa, jolla ihminen saadaan työskentelemään ahkerammin.

Melkoista vilskettä ja suuria tunteita. Elokuvateatterista poistuessa Tampere näytti oudolta, kovin tyhjältä ja hiljaiselta.

Kesä on parasta talvella

Kirjoitan tätä yöpuvussa. Minulle on opetettu, että tähän aikaan pitäisi olla jo siististi vaatetettuna. Mielellään olisi pitänyt käydä jo lenkillä. Sitä ennen olisi voinut leipoa sämpylät. Entä jos joku soittaisi nyt ovikelloa. Mitä asuntoon pyrkijä minusta ajattelisi. Pahimmassa tapauksessa tulija olisi reipas huoltomies, jonka työpäivä olisi käynnistynyt aamuvarhain. Tätä menoa alan toivotella hyviä huomenia puolilta päivin.

Onneksi sataa vettä.  Pystyn ehkä antamaan anteeksi itselleni.

Kävin tiistaina Nokialla Runoraadissa. Tilaisuus järjestettiin rouheisiin tehdasrakennuksiin tehdyssä viehättävässä kahvilassa. Runoraadin vierailijaksi oli pyydetty Nokian oma poika, toimittaja Matti Kuusela, joka osoittautui runotietäjäksi. Vakijäsenet Niina Hakalahti ja Heikki Salo olivat paikalla, illan juonsi Erkki Kiviniemi ja runot luki Eriikka Magnusson, jolla on ihana ääni. 

Minuun kolahti eniten Niina Hakalahden siteeraama Claes Andersson, joka on kirjoittanut, että kesä on parasta talvella. Olen niin samaa mieltä. Monen muunkin asian odottaminen on kiehtovampaa kuin itse tapahtuma.  En pidä kesästä, jolloin pitäisi koko ajan nauttia, käydä festivaaleilla, hoitaa puutarhaa ja ulkoilla. Ai niin, asun kerrostalossa.

Runoraadin yleisössä oli vain muutama mies, mutta useimmat yleisökommentit tulivat miehiltä. Minulla on tapana miettiä, että antaako kommenttini yhtään mitään näille ihmisille. Sitä miettiessä kommenteille varattu aika ehtii mennä ohitse. Miehet olettavat aina, että heidä ajatuksensa ovat tärkeitä. Omistaisimpa keskinkertaisen miehen itsetunnon.

Porrastreeni

Poikani auttoi minua tyhjentämään vinttikomeron. No jäi sinne vielä muutama esine, yhdet rumat talvikengät ja kasa väitöskirjojani. Kiinnostaisiko jotakuta nivelreuman aktiivisuusmittarit ja remissiokriteerit?  Saavat lapset sitten aikanaan hävittää sen mitä jäi.

Vinttikomeron tyhjennys akutisoitui, sillä talon pihalle on hankittu täksi viikoksi roskalava. 

Revimme ensin kaikki tavarat ulos kopista ja sen jälkeen lajittelimme ne kasoihin: säilytetään, roskiin, Konttiin, osa remonttisälästä kelpasi pojalleni. Kiva juosta portaita ylös ja alas, sillä porraskäytävässäni ei ole hissiä. 

On hyvä, että P oli tekemässä luokittelua, muuten koppi olisi edelleen täynnä roinaa. Homman jälkeen oli hikinen, mutta  jotenkin puhdistunut olo.

P on ostanut vanhan mummonmökin ja toi minulle sieltä ryijyn, jonka iäksi ryijyasiantuntijakaverini arveli sata vuotta. Ryijy on erittäin hyväkuntoinen ja siitä tuli minulle makuuhuoneen matto. Buduaarissani on  jotenkin eksoottinen atmosfääri.

Söimme Ratinan ostoskeskuksessa ja sillä aikaa P pesi pyykkinsä itsepalvelupesulassa, pesu vei puoli tuntia, jonka jälkeen hän käytti ne kuivausrummussa, johon kului saman verran aikaa. 

Opi häviämään

Erika Vikman ei voittanut Euroviisuja, eikä myöskään ennakkosuosikkimme KAJ. Molemmat onnistuivat kilpailuissa hienosti, mutta siitä huolimatta Suomi saavutti kaksoishäviön. Jos neljättä ja yhdettätoista sijaa pidetään tappiona. Minusta ne eivät ole sitä.

Israel äänestettiin hopealle. Maan menestys tuntui vastenmieliseltä. Tulipahan laitettua rahaa Lääkärit ilman rajoja -keräykseen.  Tai laitan heti kun olen tämän kirjoittanut.

Mietin, miten tärkeää on osata voittaa, mutta ehkä vielä tärkeämpää on tietää miten hävitä. Ei saa lamautua ja katkeroitua. 

Viestittelin eilen yhden ystäväni kanssa. Olemme tunteneet vasta 90-luvulta. Hän kirjoitti viestissään, että olen helmi ihmiseksi. Ajattelin, ettei hän tunne minua riittävästi. Jos hän olisi väittänyt minua paskakikkareeksi, olisin heti uskonut. 

Kävin eilen Kangasalla, jossa tapahtui. Torille oli pystytetty Kokoomuksen, Demareiden ja Persujen teltat, ja siellä myytiin kiinalaisvalmisteisia vaatteita, kukkia, pullaa ja metrilakua. Söimme ilmaisia karkkeja.

Kimmo Pyykkö -museoon pääsi ilmaiseksi ja näimme presidentti Urho Kekkosen tekemän omakuvan, johon oli käytetty leipälapiota. Kekkonen oli kalju, joten eihän siihen tarvinnut lisätä kuin silmälasit. Esillä oli myös Kimmo Pyykön moottoripyörä ja hänen taideteoksiaan (en erityisemmin pidä niistä) ja alempien kerrosten seinillä roikkui hienoja maisemamaalauksia (vanhoja ja uusia). 

Kangasalan hautausmaalla näin kivikirkon seinässä verikiven. 

Menimme A:n ja R:n luokse, söimme erinomaista parsarisottoa ja joimme kuohuviiniä. 

Eipä muuta, teen lahjoituksen ja sitten keitän itselleni kahvit.

Hyvä Erika Vikman!

Luin, että Erika Vikman saa vihaviestejä. Minusta hän on mahtava artisti. Muutamia ihmisiä ärsyttää hänen anteeksipyytelemätön seksuaalisuutensa. Kun Vikman kävelee nahkapuvussaan estradilla, hän näyttää röyhkeältä. Ei sovi naiselle.

Alexander Stubb ilmoitti kannattavansa Ruotsin euroviisuehdokasta, KAJ-yhtyettä,  myöhemmin hän otti yhteyttä Erika Vikmaniin sanoakseen, että tykkää kyllä molemmista. Vikman sanoi jossain haastattelussa, etteivät vallassa olevat miehet voi ajatella kannustavansa hänenlaistaan naista.

Vihaviesteihin riittää se, että on tunnettu, menestynyt ja nainen. Tai kuuluu sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön.  On maahanmuuttaja, maahanmuuttajan lapsi tai tunnustaa väärää uskontoa. Näyttää väärältä, mutta on kuuluisa ja suosittu.

Vaikka inhoan Venäjän politiikkaa ja tiedän heidän olevan syyllisiä Ukrainan sotaan, karsastan sanaa ryssä.  En puhu jenkeistäkään, enkä hurreista.  Nyt sitten käytin kaikkia noita sanoja.

En lähetä vihaviestejä, vaikka se on nykyään niin helppoa.  Suurin osa ihmisistä haluaa toisille ihmisille hyvää. Aika harva lopulta tahtoo pahoittaa jonkun tuntemattoman ihmisen mielen.

Vaihdan kässärini henkilöiden ammatteja. Tein iäkkäästä naisesta ensin koulun keittäjän, mutta muutin hänet rehtoriksi koska saan. Eilen tein naiskampaajasta mieskampaajan ja naisesta rekkakuskin. Kuin pelaisi jotain hauskaa peliä, jossa kaikki valta on itsellä. 

 

 

Kokouksessa

Lauantaina järjestettiin Kirjailijaliiton kevätkokous ja -juhlat. Osallistujia oli vähän alle sata. Pidettiin puheita, käsiteltiin esityslistalla olevat asiat ja jaettiin kaksi palkintoa. Neuloin kokouksen ajan villapaitaa. 

Tunnustuspalkinto (rahaa, kunniakirja ja kukat) ojennettiin kirjailija Jukka Koskelaiselle ja lastenkirjallisuuden Tirlittan-palkinto (rahaa, kunniakirja ja kukat) Markku Karpiolle. 

Olen niin sivistymätön, etten tunne Koskelaisen tuotantoa. Wikipedia kertoo, että hän on julkaissut romaanin, viisi runokokoelmaa ja viisi esseeteosta. Hän on suomentanut runoja ja työskennellyt aiemmin Nuoren voiman liiton toiminnanjohtajana ja Nuori Voima -lehden toisena päätoimittajana. Hän kirjoittaa myös kirjallisuuskritiikkejä. Häntä voisi kutsua kulttuurin monitoimihenkilöksi. 

Markku Karpion olen tavannut Kariston tilaisuudessa, hän asuu Utössä ja kertoi sieltä hauskoja juttuja. Karpio kirjoittaa nuorten- ja lastenkirjallisuutta. Hän on saanut lukuisia kirjallisuuspalkintoja.

Sattumoisin molemmat palkinnonsaajat ovat syntyneet 1961.

Olisipa kiva saada joku palkinto, olen saanut vain suklaa-Finlandian. Suklaa-Finlandia on ihan itse kehittämäni palkinto ja saan sen joka toinen vuosi. Palkinto jaetaan joulukuussa, 2025 on suklaa-Finlandia-vuosi.

Palkintopuheiden jälkeen nautimme kuohuviinit. Sillä aikaa kun laiskottelimme ja teeskentelimme, että kaikki on ihanasti ja kirjamyynnistä virtaa rahaa, katettiin buffetpöytä. Saimme ilmoittautuessamme kaksi drinkkilippua. 

Minä tanssin Bara bara bastuun ja Ich Kommen. Palasimme Tampereelle kymmenen junassa.

Lapset kävivät eilen syömässä. Tarjosin hampurilaiset ja pakasteranskalaisia. En päivittänyt asiaa someen, mutta voin paljastaa, että sain kimpun kauniita Pirkka-pioneja ja vähän muutakin somaa. 

Kohinaa

Olin lähdössä nesteyttämään kaverin kukkia, kun sain häneltä viestin, että ei tarvitsekaan mennä tänään vaan vasta ensi viikonloppuna. Päädyin päivittämään blogia. Ehkä imuroin. 

Tästä uhkaa tulla Petri Tamminen-blogi (kyllä sellainenkin tarvitaan), mutta minkäs teet, kävin kuuntelemassa kun häntä haastateltiin Otavan ja Suomen kuvalehden järjestämässä tapahtumassa.  Haastattelu liittyi uutuuskirjaan Sinua sinua. 

Vakilukijat tietävät, että olen Petri Tammisen ihailija.

Tie kirjailijaksi oli minulle jo tuttu. Petri Tamminen opiskeli ensin matematiikkaa ja päätyi sitten opiskelemaan tiedotusoppia Tampereelle. Anna-Leena Härkönen opetti Tammiselle luovaa kirjoittamista yliopistolla ja vei miehen tekstejä Otavaan tunnetuin seurauksin. Petri Tamminen kirjoitti ensimmäisen kirjansa (taisi olla lyhytproosaa) Metso-kirjastossa, joten meillä on jotain yhteistä.

Petri Tamminen on kirjoittanut ohuita romaaneja ja tavoitellut täydellistä sivulausetta kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän kuvaili työskentelyään lähinnä editoinniksi.  Tammista hävettäisi kirjoittaa paksua kirjaa, sillä se olisi sama kuin olisi äänessä liian pitkään. Hän muuten kertoi keskustelevansa kysymyksillä.

Suosikkikirjailijani sanoi, että tiedotusopin opiskeluista hänelle jäi mieleen vain lähettäjä-kohina-vastaanottaja. Ei huono saalis. Minulle jäi teknisestä korkeakoulusta mieleen lause, joka kuului "Jos suljetulla joukolla on peite, niin sillä on myös alipeite". 

Kirjailija on voittanut lause-Finlandian lauseella "Danny tuli Vääksyyn". Merkittävimmiksi lauseiksi hän kuitenkin nimesi Kaarina Valoaallon "Pelkoa kuin peltoa" (toivottavasti kirjasin oikein, en saa selvää muistiinpanoistani) ja Boris Pasternakin "Ei elämää kuin peltoa ylittää voi". 

Odotan sähköpostia, ja heti aika tuntuu kulkevan tavallista hitaammin. Elämää ei totisesti voi ylittää kuin peltoa. 

Pohdin vielä sitä imuroimista.

Solitude

Olen kuullut kirjailija Petri Tammisen sanovan muutamaankin kertaan, että kaikki hyvät aikuisten romaanit kertovat yksinäisyydestä ja lastenkirjat ystävyydestä. Saattaa pitää paikkansa. 

Petri Tamminen sanoi Kulttuuricoctail Kirjat -ohjelmassa, että hän oli hämmästellyt italiailaista mopopoikaa, joka kätteli luontevasti kaikki kohtaamansa miespuoliset henkilöt ja muiskautti poskisuudelmat naisille. Siihen ei edes varttuneempi suomalainen kykene. Perinteinen suomalainen tervehdys on lähes huomaamaton nyökkäys, joka on niin pieni, että toinen miettii näkikö varmasti pään nyökähtävän vai onko omissa silmissä jotain häikkää. 

R väitti, että olin joitakin vuosia sitten tullut pieniin kirjajulkkareihin ja käynyt kättelemässä kaikki huoneen seinustoilla istuvat vieraat.  Minulla on hämärä mielikuva siitä, että olisin joskus pakottanut itseni moiseen koettelemukseen. 

On outoa, että samoihin vapun etkoihin useampaan kertaan osallistuneet ihmiset eivät tunnista minua kaupungilla. On siis totta, että nainen muuttuu jossain viidenkympin tienoilla näkymättömäksi. 

Ei ihme, että moni suomalainen tuntee itsensä yksinäiseksi. Englannin kielessä on kaksi yksinäisyyttä tarkoittavaa sanaa loneliness ja solitude. Jälkimmäinen on enemmän itse valittu ja positiivinen tila. Molemmat ovat hienoja sanoja, eivätkä niin töksähteleviä kuin yksinäisyys. 

Kukersiitti

Kävelin normilenkkini vastapäivään. Jospa se tuulettaisi aivojani. Muistan edelleen kun minulle on sanottu jotakin ilkeää joskus 80-luvulla tai minua on kehuttu pari vuotta sitten.  Niitä sitten vatvon ja tärkeät asiat unohdan.

Sain varmistusviestin kirjoittamiseen liittyvästä tapaamisesta. Olen lukenut lyhyen sähköpostiviestin monta kertaa. Analysoinut sen tunnelmaa, sanajärjestystä, sanavälejä, kirjaimia ja välimerkkejä. Löytänyt piilomerkityksiä ja salaliittoja.

Luen Antti Arnkilin esseekokoelmaa Seurauksia. En suosittele niille, jotka muutenkin vaipuvat helposti masennukseen. 

Maapallolla on rajallinen määrä energiaa ja kasvu vaatii jatkuvasti sitä lisää. Aina kun on keksitty uusia energianlähteitä, on jatkettu myös vanhojen käyttöä. 

Nyt mennään riskillä, sillä tätä lukee varmasti joku, joka tietää öljystä huomattavasti enemmän kuin minä. Vaikka öljyn tuottaminen vaatii enemmän energiaa kuin aiemmin, ei siitä ole voitu luopua. 

Muistan lapsena lukemastani Aku Ankasta kuinka Hannu Hanhi (?) löysi öljyä ja tuo musta kulta purkaantui terhakkaana suihkuna kohti taivasta, nyt sitä uutetaan jostain öljyliuskeesta.  Löysin öljyliusketta googlatessani sitä tarkoittavan hassun sanan kukersiitti.

Mistä sitten valmistetaan halpoja vaatteita, hammasharjoja, maaleja, pakasterasioita, muovikasseja, kun öljyä ei enää ole saatavissa järkevässä muodossa. Millä metsäkoneet kulkevat, kun öljyn jalostaminen alkaa viedä enemmän energiaa kuin siinä on. 

Oletteko muuten tienneet, että niin aineettoman tuntuinen asia kuin tekoäly vaatii valtavasti energiaa ja että suomalaisessa naisvankilassa vangit kouluttavat tekoälyä alle viiden euron päiväpalkalla? Samaa työtä tehdään kehitysmaissa. 

No niin. Olen kirjan sivulla 111. Tämä on varmaan sitä vähälevikkistä laatukirjallisuutta, josta aiemmin kirjoitin. Ystäväni oli lukenut blogiani ja kysyi, kuka sitten tukee vähälevikkistä roskakirjallisuutta.

Vappuapro

Olin lauantaina menossa perinteisille vapun etkoille, kun havaitsin iäkkään naisen, joka oli kaatunut pyörällä. Halusin auttaa häntä, mutta nainen kieltäytyi, niin minäkin olisin tehnyt. Nainen istui  jalat ylämäkeen sojottaen pahasti polkupyöräänsä sotkeutuneena. 

Lopulta  kiskoin hänet ylös melkein väkipakolla. Luut olivat ehjät, eikä muitakaan vaurioita näkynyt. Hänen itsetuntoonsa jäi mahdollisesti asfaltti-ihottumaa.

En aio tehdä vappuna mitään erityistä.  Moni odottaa hilpeää juhlintaa. 

Luin Anna Karhusen omakohtaisen tietokirjan Juomiskierre, jossa kirjailija kertoo omasta alkoholiongelmastaan ja raitistumisestaan. Kirja sisältää myös faktatietoa alkoholihaitoista. Vaikka olen koulutukseltani lääkäri, en ollut mieltänyt, miten monen syöpätaudin riskiä alkoholi lisää. Puhumattakaan myrkyn vaikutuksesta aivoihin ja maksaan sekä humaltumiseen liittyvää tapaturmariskiä. Onpahan tuota tullut juhlittua ihan riittävästi. Vieläkin hävettää. Toisaalta olihan se hauskaa. Tuskin olisin koskaan joutunut mihinkään romanttisiiin/eroottisiin kiemuroihin ilman alkoholia. Nyt arvostan pirtsakkaa aamua enemmän. 

Anna Karhusen kirjassa kirjoitetaan erityisesti naisten (ja oikein erityisesti äitien) alkoholin liikakäytöstä. Karhunen muistaakseni kirjoitti, että kahden miehen perustama AA-liike perustuu paljolti nöyrtymiseen ja oman heikkoutensa myöntämiseen. Tämä strategia ei kenties päde yhtä hyvin naisiin,  joita nöyryytetään muutenkin. Alkoholistista tulee mieleen rapakuntoon itsensä juonut mies, eikä lasten nukkumaanmenon jälkeen viiniä stressiinsä tissutteleva nainen. 

Kyseisiin vappuetkoihin osallistui kirjailija/muusikko, joka oli lopettanut alkoholin juomisen jo parikymppisenä ja nautti juhlissa simaa. Kysyin miksi ja nyt minua hävettää. Mitä se minulle kuuluu. Hän kyllä vastasi kysymykseen ystävällisesti. 

Tämän päivän Hesarissa oli juttu jyväskyläläisten opiskelijoiden vappuaprosta, jossa kierretään ravintoloita ja kerätään leimoja nautituista juomista. Merkinnän saa myös alkoholittomista lasillisista ja alkoholittomia shotteja on saatavilla!  Kyllä nykynuoret ovat fiksuja. 

Äsken muuten soi ovikello ja kaksi baskeripäistä naista kurkisti ovenraosta. He olisivat halunneet kertoa minulle ilmaisesta raamattukurssista. Kieltäydyin kohteliaasti. 

Kulttuuriteko

Osallistuin tapahtumaan, jossa käsiteltiin vähälevikkistä laatukirjallisuutta.  Pirkkalaiskirjailijailijoiden järjestämän tapahtuman runollinen nimi oli Kukkivat katveet. Tapahtuma toteutettiin Laikussa, jonka ainoat yleisövessat löytyvät kellarikerroksesta (toimin sivutoimisena vessakonsulttina).

Aiemmin valtio tuki vähälevikkisen laatukirjallisuuden kirjasto-ostoja pienehköllä summalla. Eipä tue enää. Vähälevikkinen laatukirjallisuus käsittää pääasiassa runo- ja novellikokoelmia, esseitä ja lastenkirjoja. 

En tehnyt kunnollisia muistiinpanoja tapahtumasta, mutta mieleeni jäi, että Norjassa ja Ruotsissa valtio tukee kirjakustantamoja. Monessa maassa kirjoista ei makseta arvonlisäveroa, Suomessa veroa korotettiin 10 prosentista 14 prosenttiin, en ole varma vähennettiinkö sitä nyt tässä viimeisessä veroalessa. 

Juha Itkonen puhui mm. lukuaikapalveluista (niistä puhutaan aina). Hän sanoi, että lukuaikapalvelut ovat erittäin kaupallinen ympäristö. Siellä myydään kirjallisuutta metritavarana. Minulle tuli mieleen metrilaku. Kirjailijan ei kannattaisi editoida tekstistään mitään, sillä palkkio äänikirjoista maksetaan ajan mukaan, siinä myydään siis oikeammin aikaa eikä metrilakua. 

Moni tuntuu toivovan, että Suomeen jäisi vain sitä kannattavaa kirjallisuutta, sitä jota ihmiset ostavat lahjaksi, mutta jota ei kukaan välttämättä edes lue. Ei tarvitsisi tukea kaiken maailman raapustelijoita. . "On järjetön ajatus, että kaupallisesti kannattavan kulttuurin voisi erottaa kannattamattomasta ja kuvitella, että edellinen jäisi jäljelle, jos vain jälkimmäisestä päästäisiin eroon", Juha Itkonen sanoi. 

Tommi Parkko omistaa yhden miehen Parkko-kustantamon, joka kustantaa käännösrunoutta. Hän sanoi, että suomalainen runous umpioituisi ilman suomennettua runoutta. Nyt mietin, että miten meille kävisi, jos näkisimme vain suomalaisia elokuvia. Parkko sanoi inhoavansa sanaa kulttuuriteko.  Tommi Parkko tulee ilmaiseksi puhumaan runoudesta vaikka kotiisi ja myy tietysti samalla runokirjoja Tupperware-kutsujen tapaan.

Keskusteltiin myös kirjallisuuskritiikistä, joka on kutistunut lähes olemattomiin. Hesariin saatu arvostelu on lottovoitto, se nostaa kirjastovaraukset tappiin, toisaalta se ei lisää kirjan myyntiä samassa määrin. 

Lopussa nuori Elsa Tölli esitti ansiokkaasti ja antaumuksella omaa runouttaan. Hän voitti omakustannekirjallaan Fun Primavera Tanssiva karhu-palkinnon 2021 (Yle lopetti palkinnon jakamisen 2023). Elsa Tölli kuuluu niihin nuoriin taiteilijoihin, joilla ei ole ongelmaa kutsua itseään taiteilijoiksi. Ehkä siksi, että hän on nuori ja lahjakas. Hän mainitsi jonkun hienon aforismin taiteesta. Ajattelin, että tuo minun pitää muistaa ja unohdin sen välittömästi. 

Muodonmuutoksia ry on käynnistänyt keräyksen vähälevikkisen laatukirjallisuuden kirjasto-ostoja varten, linkki:  https://www.muodonmuutoksia.fi/yhteystiedot/

Maailma menee taaksepäin

Olen menossa tilaisuuteen, jossa puhutaan vähälevikkisestä laatukirjallisuudesta otsikolla Mitä on vähälevikkinen kirjallisuus ja miksi sitä tarvitaan? Joku saattaa olla sitä mieltä, ettei sitä tarvita mihinkään.

Hallitus lopetti tuen, jolla vähälevikkistä laatukirjallisuutta ostettiin kirjastoihin. Rahalla hankittiin mm. esseekokoelmia, runokirjoja, lastenkirjoja, tietokirjoja ja romaanejakin. Tukisumma oli 860 000 euroa, joka jaettiin kirjastojen kesken. Suomessa on 280 pääkirjastoa, 437 sivukirjastoa, 11 laitoskirjastoa ja 128 kirjastoautoa. Jos tämä raha jaettaisiin pää- ja sivukirjastojen kesken, siitä tulisi noin 1200 euroa/ kirjasto, jolla saisi ostettua yli kolmekymmentä teosta (olen saattanut laskea jotain väärin, mutta kyllä joku sitten korjaa). Nyt ei sitten saa, koska sitä rahaa ei enää tule. 

Valtio muuten maksoi turkistarhaajille yli 50 miljoonaa euroa korvausta lintuinfluenssan takia lopetetuista eläimistä. Siitä saa vähän mittakaavaa. Huvittavaa, että ne ihmiset, jotka ovat sitä mieltä, että kirjailijoiden pitäisi tulla toimeen kirjojen myynnillä ilman tukea kuten apurahoja (voin vakuuttaa, että se johtaisi monen kohdalla nälkäkuolemaan), ovat valmiita tukemaan vaikkapa turkistarhausta.

Onhan tässä maailmassa suurempiakin murheita. Olen jossain vaiheessa siteerannut Anna-Stina Nykästä, jonka elämässä tapahtui muutama vuosi sitten tosi rankkoja asioita, hänen isänsä, siskonsa ja miehensä kuolivat lyhyellä aikavälillä. Kodin kuvalehden haastattelussa hän kertoi lohduttautuvansa sillä, että kuvittelee elämän televisiosarjaksi: "Tässä jaksossa tapahtuu tällaista, ja sitten tämä on nähty. Sitten tulee seuraava jakso, ja siinä voi tapahtua jotain ihan muuta". Käytän tätä tällä hetkellä koko maailman mittakaavassa.  

Maailma menee eteenpäin, vaikka nyt se tuntuu ottavan pitkiä askeleita taaksepäin. 

Mistä tämä transviha on yhtäkkiä ilmaantunut? Minun on vaikea ymmärtää, mitä pahaa transihmiset ovat tehneet. Ehkä seuraavassa jaksossa asiat ovat paremmin.

Pääsiäiskirja

Ostin joulun aikaan liian hienosta herkkukaupasta seitsemällä eurolla "tomaattiveitsen", joka on niin terävä, että viillän sillä toistuvasti haavan vasempaan etusormeeni. Muut veitseni ovatkin niin tylsiä, ettei niillä saisi millään haavaa aikaiseksi. Pitää ostaa lisää laastareita. 

Joku vieras päivitteli vuosia sitten, kun meiltä ei löytynyt laastareita. Hän oli kuvitellut, että lääkäreillä on aina laastareita ja hienosti organisoitu lääkekaappi.

Myyn villatakkiani eräällä nettikirpparilla. Pistin hinnan luultavammin liian alas. Vihaan tavaroiden myymistä ja usein kannan ne keräyslaatikkoon tai vien läheiselle Fidalle. Pelkään, ettei ostaja ole tyytyväinen tuotteeseen ja inhoaa minua. En osaa sääntöjä siitä, kenelle se villatakki lopulta kuuluu. 

Olen lukenut pääsiäisen aikaan Jonas Hassen Khemirin yli 700-sivuista romaania Siskokset. Sen minäkertoja on nimeltään Jonas Khemiri. Jonaksesta tulee tietysti kirjailija. Luin tänäkin aamuna romaania ennen kuin edes nousin sängystä. 

Kirjan liepeessä mainitaan, että Khemiri on muuttanut New Yorkiin. Ilmankos hänen kynästään tai läppäriltään on putkahtanut moinen painava mötikkä.  Amerikassa kaikki on suurta. Turhaan Donald Trump toistelee "Make America great again", sillä sitähän se on aina ollut ja on edelleen. Liian pönäkkä.

Siskoksia voinee kutsua lukuromaaniksi. Kirja sivuaa Suomea siten, että Jonaksen naapurissa asuvien siskosten isä on suomenruotsalainen ja heidän sukunimensä on Mikkola. Siskokset ovat tämän romaanin keskiössä, heidän elämänsä ja suhteensa toisiinsa ja äitiinsä. Ei siitä sen enempää. Mainio pääsiäiskirja, ei ole vaaraa, että loppuu kesken pyhien.

Liian innokas auttaja

On kivaa, kun lapset ja heidän puolisonsa tulevat syömään. Tai oli, kunnes eräs kaverini kertoi, että hänen tuttunsa ei haluaisi mennä anopin luo kylään, sillä anoppi tekee pahaa ruokaa. Sellainen ei ollut aiemmin tullut mieleeni. Kysyin lapsiltani, että teenkö pahaa ruokaa ja he vakuuttelivat, että sapuskani on hyvää. Voiko heidän sanaansa luottaa?

Tapanani on testata uusia reseptejä jälikasvuuni. Saan yleensä ruokaohjeet siskoltani, joka on ensin kokeillut ruokaa poikaansa. Jos hänen poikansa pitää ruoasta, hän välittää reseptin minulle. Ruokalajit ovat vegaanisia tai vähintäänkin kasvisruokaa. 

Etsin maanantaiksi parsarisotto-ohjetta kaupalliselta sivustolta. Samassa näytön oikeaan alanurkkaan ilmaantui kohtelias, ahkera botti, joka kysyi, voisiko hän auttaa minua reseptin etsinnässä. Kammoan noita yli-innokkaita auttajia. 

Kävin ystävän kanssa etnisessä lihakaupassa ja katsoin inhoten suuria lihaklönttejä. Kaupassa haisi kuolemalle. Liikkeen pakastimesta olisi löytynyt falafeleja, joista olen saanut tarpeekseni. 

Kävelin Hatanpään arboretumiin. Puistoon oli noussut erilaisia varhaiskevään kukkia. 

Matkalla kuuntelin Ylen Areenasta, kun Marko Gustafsson haastatteli Roman Schatzia. En pidä Gustafssonin haastattelutyylistä, sillä hän mielistelee haastateltaviaan, mutta Roman Schatz oli mainion itseironinen.  

On muuten hupaisaa, että aina kun halutaan haastatella Suomessa asuvaa saksalaista, haastatellaan juuri Schatzia, joka on asunut maassa melkein neljäkymmentä vuotta ja puhuu täydellistä suomen kieltä ja kokee itsensä suomalaiseksi. 

Gustafssonin  ohjelman mainoslause kuuluu Rehellistä puhetta kipupisteistä, tunteista ja onnesta. Se saa minut hieman huonovointiseksi.