Pieniä kärsimyksiä

Kirjaston kahvilassa ei voi välttyä kuulemasta mistä viereisessä pöydässä puhutaan. Halusi tai ei. Minä ainakin haluan. 

Kaksi nuorta naista keskusteli ystävyyssuhteista. He käyttivät ystävistään salanimiä. Toinen valitti kuinka L ja Punapää avautuivat hänelle ongelmistaan, eikä hän jaksaisi kuunnella heidän murheitaan puhelimessa. "Käske heidän mennä terapiaan" toinen neuvoi "He käyvät jo terapiassa" toinen vastasi. 

Äänestin vaaleissa ennakkoon. Hämeenkadulla kaikki yrittävät edelleen tarjota minulle vaalimainoksia, joka oli siis aika turhaa. Kieltäydyn kohteliaasti. Voitaisiinko äänestyspaikalla myydä pinssejä, joissa lukisi "Olen jo äänestänyt". 

Oli vaikea valita sopivaa ehdokasta. En voinut äänestää hallituspuolueiden ehdokkaita, koska hallitus haluaa lahjoittaa rahaa yksityiseen terveydenhuoltoon. Lääkäriliittokaan ei pidä sitä järkevänä.  Nykyisenä kirjailijana (kaipa voin kutsua itseäni kirjailijaksi, sillä olen Kirjailijaliiton jäsen) vierastan  päättäjien kulttuurikielteistä meininkiä. No tässä ei äänestetä hallituksesta, mutta kuitenkin. 

Moni on suosittanut Johan Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimysten lukemista, sillä kirjoitin blogiin Petri Tammisen romaanista Sinua sinua. Molemmissa kirjoissa nuori mies rakastuu. Metso-kirjaston varastossa on ollut yksi kappale kyseistä teosta, mutta se on tällä hetkellä lainassa. 

Johan Wolfgan von Goethen nimikin viittaa johonkin itselleni liian ylevään. Epäilen, etten vaihda Petri Tammista Goetheen.

 

Sinua sinua

Voisi ajatella, että rakkaudesta on kirjoitettu jo kaikki. Mikään ei ole jäänyt kirjaamatta. Silti rakkaustarinoita julkaistaan koko ajan. 

Petri Tamminen on kirjoittanut kirjan nuoruuden rakkaudestaan. Teos on kuvitettu kirjailijan ottamilla mustavalkoisilla kuvilla Prahasta.  Romaanin nimi on Sinua sinua. Varmaan jokainen ikäiseni suomalainen täydentää automaattisesti kirjan nimen lisäämällä sen perään sanan rakastan, ja päässä alkaa soida Pepe Wilbergin tulkinta Kaj Chydeniuksen säveltämästä ja Aulikki Oksasen sanoittamasta laulusta (minulle tulee mieleen juuri Willbergin tulkinta, vaikka sain viestin, että säveltäjä laulaa sen elokuvassa Asfalttilampaat ja on sen myös levyttänyt). Kirjassa Petri yrittää kääntää laulun sanoja prahalaiselle nuorelle naiselle siinä onnistumatta. Laulu soi päässäni edelleen.

Sinua sinua on romaani nuoruuden rakkaudesta, mutta myös tulevan puolison rakkaudesta. Rakkaudesta ja elämästä yleensä. Tärvelin terveyttäni lukemalla kirjan yhteen pötköön sohvalla maaten. En noussut edes välillä syömään tai käymään vessassa.  

Kirjailijaystävä mainitsi romaanin olevan elämänmakuinen. Ja sitä se on.

"Avioliittoa juhlitaan avioliiton solmimisen hetkellä. Seuraavat viisikymmentä vuotta ihmetellään, kuinka he jaksavat toisiaan.

Aviopari ihmettelee sitä itsekin.

Kunnes jompikumpi kuolee, jolloin rakkaus taas muistetaan. Ja se yksin jäänyt saa tilaa ja aikaa ja luvan rakastaa. 

Mutta nyt yksin. 

Vaikka yksinäisyys ei olekaan mikään rangaistus. Vaan se minkä kanssa tänne synnytään ja minkä mittaiseksi täällä on määrä kasvaa. 

Senkin ajatuksen olin kuullut Liisalta." 

Petri Tamminen kirjoittaa nyt rakkaudesta, eikä niinkään häpeästä, joka on hänen erikoisalaansa. Vaikka kyllä se häpeäkin siellä pilkahtaa. Epäilen, ettei kirjailija halua olla humoristinen, mutta löydän tekstistä myös huumoria. Vaikka i-sanaa ei saa käyttää, käytän kuitenkin: Ihana romaani.

Tammisen romaanin lukeminen nosti mieleen muistoja omasta avioliitosta, jonka traagiset käänteet ovat muuttuneet huvittaviksi. Ex-mieheni rakastui toisessa kaupungissa erikoistuessaan kollegaansa.  Nainen antoi silloiselle miehelleni lahjoja

Nyt tuli mieleen, että todennäköisesti miehenikin osti naiselle jotakin. 

Kun ex-mieheni ja tuon naisen rakkaus sitten loppui, meille jäi pari arvokasta Marimekon froteepyyhettä, jotka laitoin roskiin. Silloinen mieheni sai myös laadukkaan näköisiä veitsiä ja haarukoita. Kiinnitin teltan narut niillä veitsillä maahan.  Kun työnsin veistä pehmeään multaan, pistin sillä ex-miestäni ja tuota naista, jonka nimen olen unohtanut. Se tuntui mukavalta. 

Osallistuin kerran Petri Tammisen kirjoituskurssille. Ihailemiaan kirjailijoita ei kannata tavata. Ei hänessä mitään vikaa ollut. Sitä paitsi Petri Tamminen oli hyvä opettaja, mutta jollain tavoin hän ei vastannut sitä kuvaa, jonka olin hänestä muodostanut. 

Näin Petri Tammisen Otavan pihajuhlissa ja hetken suunnittelin meneväni juttelemaan hänelle, mutta en kuitenkaan uskaltanut. Onneksi saan lukea hänen kirjojaan.

Sekajätettä

Minulla on taipumus laitostua lyhyessä ajassa.  Kun palasin urheiluopistolta, olin ymmälläni. Pitäisi laittaa ruokaa. Opin pitämään opistolla tarjotusta muonasta sen jälkeen kun löysin ruokalan nurkasta maustekastikkeet ja suolapurkit. 

Aivoni horrostivat viiden päivän ajan, ei tarvinnut ajatella. Ajatteleminen on raskasta puuhaa. Kirjoittaminen on ajattelemista. Herättelen aivojani.

Löysin kaurahiutalepakkauksesta repäistyn pahvinpalan, johon oli kirjoitettu kauppalista särisevällä kaunokirjoituksella. Alimmalla rivillä luki Baprika 1. Kiva kuvitella millainen ihminen oli kirjoittanut listan. Eräs tuttavani kerää kauppalistoja.  Ne ovat katoavaa kansanperinnettä, minäkin kirjoitan listan puhelimeeni.

Hesarissa haastateltiin kirjailija Petri Tammista, jonka uusinta romaania Sinua, sinua en ole vielä lukenut. Aion ostaa sen itselleni. Romaanin kritiikissä mainittiin asia, jonka moni varmasti tunnnistaa:  Jos joku sanoo sinulle "Minä rakastan sinua", alat epäillä, onko hän tosissaan, mutta jos joku sanoo "Minä en rakasta sinua", uskot sen heti. 

Suomalaiset kuulemma lajittelevat jätteet niin huolellisesti, että poltettavaa sekajätettä on tuotava ulkomailta. Ei motivoi lajitteluun. Tämä päivitys oli ihan sen kunniaksi sekajätettä. Ikävä kyllä tätä ei voi muuttaa lämmitysenergiaksi.

Urheiluopisto

Olen Pajulahden urheiluopistolla. Netti ei toimi, mutta puhelimen kautta sain yhteyden ulkopuoliseen maailmaan. 

Meillä on tapana tavata pari kertaa vuodessa neljän naisen porukalla ja nyt siis urheilullisissa merkeissä. Emme ole muuttuneet vuosien mittaan kovin merkittävästi. Meillä kaikilla on omat kotkotuksemme. Kaksi meistä lähti  kotiin jo tänään ja kaksi jäi. Minä jäin. Täällä on  mukavaa, ei tarvitse ajatella.

Nuorehko mies veti tänään vesijumpan. Olisi tehnyt mieli kysyä, mitä hän oli ottanut tai mihin pataan lapsena pudonnut. Hän hyppi kuin jonkun animaatioelokuvan ahkera hyönteinen. Taustalla soi musiikki, joka puuroutui hallissa epäselväksi mölinäksi. 

Vesijumppavälineeksi sai valita pienemmän tai isomman pyörylän,  jossa oli reiät peukalolle ja muillekin sormille, jotkut kutsuvat kyseiseisiä välineitä hymynaamoiksi. Olisi ehkä kannattanut valita se pienempi. 

Seuraavaksi olisi ollut mahdollisuus kokeilla jousiammuntaa ja Dartsia, jotka ovat minulle ehdoton ei. Tikat leviävät heittokädestäni täysin arvaamattomiin ilmansuuntiin.  Kävin sen sijaan metsäkävelyllä.

Ruoka on terveellistä ja suolatonta. Ainoa poikkeus on päivittäin tarjolla oleva meetvurstisalaatti. En ole sitä vielä maistanut, enkä maistakaan.

Asennetta

Torstain kahvakuulajumppa polttelee edelleen lihaksissani. Liikeet tehtiin pareittain, toinen väänsi viisitoista toistoa ja toinen lepäsi sillä aikaa. Parini t-paidassa luki "Asennetta". Piti näyttää, että minä kyllä jaksan.  Jos jotain nyt putoaa lattialle, en saa sitä nostettua. 

Nainen, jonka parina olin kysyi minulta "Käykö miehesi perjantain jumpassa", "Ei, miten niin?" Tämä mies laskee kuulemma toistoja ääneen. Vakuutin eronneeni. Ex-mieheni asuu toisella paikkakunnalla. Enkä minäkään laske ääneen.

Vastuskävelysauvojen kanssa kävellessä ei tule otettua kuvia, sillä sauvojen riisuminen ja pukeminen on hieman hankalaa. Nyt on vain vakuutettava teille, että olen nähnyt sinivuokon.  Te sitten päätätte, uskotteko minua.

Tämän  aamun Hesarissa presidenttimme hymyili leveästi Donald  Trumpin vieressä. He olivat käyneet pelaamassa golfia. Stubb muuten sanoi hiljattain, ettei meidän pidä ajatella, mitä USA voisi tehdä meidän hyväksemme vaan mitä me voisimme tehdä heidän hyväksensä.  

Aamun lehdessä haastateltiin amerikkalaisia siitä, että ostavatko he USA:ssa valmistettuja autoja. Pari haastateltavaa ei halunnut itsestään kuvaa ja sukunimeä lehteen, sillä pelkäsivät haastattelusta koituvan ongelmia.  

Jos olisin ostamassa jotain arvokkaampaa, pyrkisin välttämään amerikkalaisia tuotteita.

Mummodisko

Heräsin ajoissa herätyskellon soittoon. Palovaroittimien tarkastus siirtyi tähän päivään, joten minulla on mennyt kaksi aamua piloille asian takia. Olen lähdössä yhdeksäksi kahvakuulajumppaan, ja istun valmiina urheiluvermeissä hiukset suittuina odottamassa palovaroitinmiehiä. 

Mummoni kuoli minun iässäni. Näin sukulaisvierailulla hänen Ekg-nauhansa, rintakytkennöissä erottui pahannäköisiä  ST-laskuja. Tänä päivänä olisi tehty kiireellä koronaariangiografia ja pallolaajennustoimenpide. Hän olisi saanut lisävuosia elämäänsä. 

Luin mummon saamia kirjeitä, jotka olivat täynnä uskonnollisuutta, eipä niissä juuri muusta puhuttu kuin Jumalasta ja syntien anteeksi saamisesta. Vieraskirjassa häntä kiiteltiin vieraanvaraisuudesta.  Kaikki oli kirjoitettu nätillä kaunokirjoituksella.

Isäni asuu palvelutalossa, jossa järjestettiin eilen puolilta päivin mummodisko, jota veti näyttelijä Tuija Piepponen. Istuimme lounaalla, kun tyypit siirtelivät pöytiä pois tanssilattialta. Rastapäinen mies asetteli kaksi levysoitinta ja kaiuttimet paikoilleen.  Itse tapahtuma jäi harmillisesti näkemättä.  Muistan Piepposen Kuopion kaupunginteatterista, hän on kuulemma edelleen yhtä pirteä ja nauravainen.  Pirteät ihmiset ovat hieman epäilyttäviä. 

Rikos ja korvapuustikahvit

Toimittaja Hannu Karpo on kuollut.  Muistan televisio-ohjelman nimeltä Karpolla on asiaa. Ex-miehelläni oli tapana sanoa "Karpolla on asiaa, mutta ei minulle". 

Joitakin vuosia sitten filkkareilla esitettiin muutama Karpon tekemä televisio-ohjelma. Näytetyissä ohjelmissa kuvattiin ainakin köyhän perheen häätöä ja asunnottomia alkoholisteja. Niitä ihmisiä, joiden äänenä Karpo toimi. Hannu Karpo oli läsnä näytöksessä ja hän puhui meille. Mies oli karismaattinen, ja jutut olivat todella hyviä. 

Lepää rauhassa Hannu Karpo. 

--------------------------------------------------------

Kävin teatteriretkellä Helsingissä. Retken oli järjestänyt Tampereen teatterikerho ja se oli jotenkin tosi soma. Bussi lähti Tampereelta 11.15 ja matkalla tarjoiltiin viiniä. Kukaan ei ollut humalassa, vaan joimme viinitilkkamme muovimukin pohjalta sivistyneesti. Ikärakenne oli sellainen kuin olin kuvitellutkin. Pidimme huoltoasemalla pissatauon. Jätimme teatterille tullessamme takit bussiin, eikä tarvinnut jonottaa vermeitä narikasta. Meille oli tilattu väliajalle korvapuustikahvit. 

Kävin ensimmäistä kertaa Q-teatterissa, enkä varmasti viimeistä. Tällä kertaa esitettiin Fjodor Dostojevskin romaaniin Rikos ja rangaistus perustuva näytelmä. Tapahtumat oli siirretty Helsinkiin, jota riivasi s-nallinen helle. Näyttelijöiden naamat oli maskeerattu punaisiksi ja heillä oli suihkupullot, joilla he suihkuttivat kosteutta iholleen. 

Raskolnikovista oli tehty teatterikoulun opiskelija, joka oli joutunut jättämään opintonsa rahan puutteen takia. Näytelmässä oli neljä näyttelijää, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Miro Lopperi ja Hannu-Pekka Björkman, jotka kaikki esittäytyvät Raskolnikoviksi. 

Juoni lienee kaikille tuttu, mutta näytelmätoteutus oli uusi ja hieno. 

Hannu-Pekka Björkman hyppäsi välillä poliisin rooliin (muutkin näyttelijät tekivät useita rooleja). Voisin katsoa vaikka kuinka pitkään kun Björkman hakee kahvikupin, kaataa siihen kahvia ja juo kahvinsa. Miehellä on käsittämätön lavakarisma. Miro Lopperi taas taipui fyysisesti ihan mihin vain. Lotta Kaihua ja Elena Leeve olivat erinomaisia hekin. Kiihkeä ja intensiivinen meininki. Loistava ohjaus oli Esa-Matti Smolanderin.

Näytelmässä osallistutetaan myös katsojia, mutta ei mitenkään pelottavassa määrin. 

Katsoin, että  kaikki tulevat esitykset ovat loppuun varattuja. Säälin niitä, jotka eivät tätä näe.  Paluumatkalla käytiin taas huoltoasemalla pissalla ja saatiin viiniä. Hyvä reissu!

Kuvassa Lotta Kaihua, Elena Leeve, Miro Lopperi ja Hannu-Pekka Björkman. Kuuvaaja Mitro Härkönen

Mene kahville Maijan kanssa!

Kahvakuulajumpassa kävelimme toinen käsi  kohotettuna kohti kattoa, ja kannattelimme kahvakuulaa korkealla päämme yläpuolella. Vaatii hyvää keskivartalon hallintaa, muuten kahvakuulakäsi vääntyy minne sattuu. Taustalla soi trendikäs musiikki. Minulle tuli mieleen catwalkilla kävely. En ole tosin koskaan työskennellyt mallina. Kukaan ei ole pyytänyt. 

Kaikki näyttivät nyt niin ryhdikkäiltä ja määrätietoisilta, olisi tarvittu enää jotkut oudot vermeet ja korkeat korot. 

Jumpassa oli tosi kivaa ja tunsin itseni nuoreksi ja joustavaksi. 

Nykyään monet ihmiset seuraavat elintoimintojaan, liikkumistaan ja nukkumistaan erilaisilla älylaitteilla. Mistä sitä muuten tietää liikkuuko ja nukkuuko riittävästi tai onko yleensä ottaen edes hengissä.

Siitä jää kuitenkin tärkeä terveyttä edistävä asia mittaamatta ja käppyrät piirtämättä. Tarkoitan sosiaalisia kontakteja. Katson nykyään sähköistä kalenteriani silläkin ajatuksella, että tapaanko riittävästi ihmisiä.

Jospa kello huomauttaisi napakasti laiminlyönneistäni, ellen puhuisi kenenkään kanssa, soittaisi sukulaisille tai tapaisi ystäviäni. 

Älykellon ruutuun ilmaantuisi komento "Aika soittaa isälle!" tai "Mene kahville Maijan kanssa!"

 

Huoltohenkilö

Odotan huoltomiehiä tai kaipa ne voisivat olla naisiakin. Odotan huoltotyöntekijöitä? Odotan huoltohenkilöitä? 

He tulevat uusimaan palovaroittimen. Etenevät asunnosta toiseen ja aloittivat jo eilen. Heitä varten heräsin aikaisin, kävin suihkussa ja järjestelin vähän paikkoja. Laitoin kuivat puhtaat pyykit kaappiin. Asuntoni siisteys kiinnostaa varmasti huoltohenkilöitä.

Olen palannut Sirkka Turkan runoihin. Minun on luettava runo tai pari ennen kuin alan kirjoittaa. Se on kuin lämmittely ennen urheilusuoritusta. En edes kirjoita runoja.

En erityisemmin välitä elämäkerroista, mutta luin kuitenkin Ulla Janhosen kirjan Sirkka Turkka -Tähti kuuttomassa yössä. Elämäkerrat ovat usein liian perusteellisia, enkä jaksa sitä. Minua eivät kaikki pienet yksityiskohdat kenenkään elämässä kiinnosta. 

Ulla Janhonen ei koskaan tavannut Turkkaa. Hän aikoi kirjoittaa  lehtijutun runoilijan elämästä ja sai monta laatikollista Turkan papereita sitä tarkoitusta varten ja siitä se sitten lähti. 

Luin kirjan aika kursorisesti ja minulle jäi vähän epäselväksi miksi Turkka alkoi kirjoittaa runoja. Hän oli hevostyttö jopa siinä määrin, että opiskeli tallimestariksi. Elämäkerrassa kirjoitetaan, ettei hän ollut hyvä koulussa,  jäi useamman kerran luokalleen ja oli ainekirjoittajana kovin epätasainen. Turkka ihaili runoilija Saima Harmajaa ja hänen runouttaan. Ehkä se sitten lähti siitä.  

Ymmärsin, että runot syntyivät kirjailijan elämästä. Koirat, runoilijan rakkaat lemmikit, esiintyvät usein runoissa. Turkka tupakoi ahkerasti ja kirjoitti muistiinpanoja perinteisesti pilliklubiaskien kansiin.

Lika

Kävin kaverin kanssa katsomassa Teatteri Telakan näytelmän Lika. Esitys oli monikielinen ja monitaiteellinen. Sitä saattoi seurata ongelmitta ainakin kahdella kielellä, suomella ja englannilla. Näyttelijöitä oli kolme.  Teatterin sivulla näytelmän tekijäksi mainitaan työryhmä, jossa on kahdeksan jäsentä. Esitys kesti tunnin ja 40 minuuttia väliaikoineen, väliaika oli 20 minuuttia. Haluatteko vielä lisää lukuja?

Näytelmässä ei ollut perinteistä juonta ja esityksen ensimmäiset varsinaiset vuorosanat lausuttiin siinä vaiheessa, kun aloin jo epäillä, ettei niitä ole ollenkaan.  Mikä huojennus, kun alettiin puhua.

Esitys koostui lyhyehköistä osasista, joita liimasi yhteen lika. Välillä kaiveltiin sormella pöylypussin sisältöä ja välillä tungettiin haarukka kylpyhuoneen lattian vesilukkoon. Käveltiin nuoralla ja meikattiin vainajaa.  

Liittyykö inhomme likaan lapsuuden siisteyskasvatukseen, vai siihen että huonoon hygieniaan yhdistetäänt tarttuvat taudit ja niiden leviäminen? En osaa vastata.

Esityksessä käytettiin kerrassaan ihanan luovia ratkaisuja.  Välillä tuli sellainen olo, että pitäisi mennä sanomaan, ettei likaa saa levitellä ympäriinsä.

Minä tykkäsin, mutta voin kuvitella, että Lika aiheuttaisi närää Tampereen teatterin päänäyttämöllä.

Esityksen päälle olisi ollut keskustelu esityksen teemoista (liasta?), mutta emme jääneet sitä odottamaan. 

Tänään kävelin Sara Hildenille katsomaan Heikki Marilan maalauksia. Ovathan ne hienoja. Pidin enemmän kukkamaalauksista kuin rynnäkkökiväärin lippaita kuvaavista tauluista. Näyttelyn yhteydessä näytettiin videolta taiteilijan haastattelu. Hän maalaa ne hienot kukka-asetelmat kertakäyttöhanskojen peittämillä sormillaan ilman sivellintä. 

Tähän perään kaupallista pikkusälää:

Ostin korealaista ripsiväriä ja se on ainut väri, joka edes jossain määrin pysyy ripsissäni. 

Keskustan viimeinen kivijalkalankakauppa lopetti. Sitä piti nainen, joka oli aina yhtä töykeän oloinen. Ehkä hänen kommunikaatiotapansa oli vain sellainen.  Hän on varmasti herttainen ihminen. Minulle tuli aina tarve mielistellä häntä, saada hänet puolelleni, joten lankaostosten tekeminen oli uuvuttavaa. 

Kuva: Teatteri Telakka, Petteri Aartolahti, kukkakuva on meikäläisen, joten siitä ei voi syyttää Aartolahtea

En osaa ketään neuvoa

Minun pitäisi puhua oman kouluni lakkiaisissa uusille ylioppilaille. Puheet, joita olen netistä lukenut, ovat olleet pitkiä ja tylsiä. Arvostan lakonista ilmaisua.

Olen jo vähän miettinyt, mistä puhuisin. Yrittänyt asettua  tuoreiden ylioppilaiden asemaan. Tuskin he odottavat kuulevansa minulta mitään mielenkiintoista. He ovat valmiita illan juhliin ja odottavat malttamattomina omaa elämäänsä.  He ovat kauniita, me ollaan kuin sadat kirjopesut läpikäyneet mökkivaatteet.

Nykyisillä nuorilla ei ole ollut helppoa. Oli se pandemiakin ja piti opiskella etänä. Siitäkin selvisivät. Meillä nousi riemu, kun joku opettaja oli joskus poissa. Olivat ihmeen terveitä. 

Koulutuskaan ei nykyään takaa työpaikkaa, näin sanotaan. Meillä oli ehkä helpompaa. Uskon kuitenkin, että nuorilla on toivoa.

Meillä oli kylmä sota, Neuvostoliitto, otsonikato ja kasvihuoneilmiö, heillä on Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja ilmastokriisi. Vuonna 1975 maailmaa hallitsivat Gerald Ford (kuka edes muistaa häntä) ja Leonid Brezhnev, näillä on riesanaan Donald Trump ja Vladimir Putin.  

Rock- musiikki oli meidän juttu, isä huusi, että pistä sitä ämyriä hiljemmälle. Nyt ne Rollarit sun muut ovat mummojen ja pappojen touhua. Meillä oli hiihto, suunnistus ja voimistelu, heillä on lumilautailu, Body Pump, Body Combat ja Body Attact. Me soitettiin lankapuheluita ja nyt on niin monta kommunikaatiomahdollisuutta, ettei niitä kaikkia viitsi edes mainita.  

Luin juuri, että nykyinen nuori sukupolvi on raittiimpaa kuin edelliset. Varsinkin nuoret miehet juovat vähemmän humalahakuisesti. Tuskin järjestävät viina-arpajaisia kuten me.

Onko minulla edes oikeutta neuvoa, kun olemme maailman tähän jamaan saattaneet. Ainoat ohjeet, jotka osaan antaa ovat nämä: lue kirjoja ja vaali ystävyyssuhteita. Jälkimmäisessä en ole aina onnistunut. 

Ehkä voisin siteerata puheessa Tove Janssonin Taikatalven Tuu-tikkia; "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi." 

Nyt löysin mitä Anton Tsehov kirjoitti vaimolleen siitä mitä elämä on! Se oli minusta tosi riemukasta ja ylioppilaille sopivaa. 

Mitä neuvoja te antaisitte?

Jos haluatte menettää hermonne

Jos haluatte menettää hermonne, ottakaa uusi puhelinliittymä (tällä kertaa Elisa) kylkiäisineen. 

Opin tästä, ettei mitään ilmaista ei pidä huolia, sillä mitään ilmaista ei ole olemassakaan. Ensinnäkin minulle tarjottiin ilmaiseksi kuulokkeita, mutta ei puhuttu siitä, että joudun maksamaan postimaksun. Sitten sain "ilmaiseksi" MTV-katsomon kuukaudeksi, enkä lopulta edes käynnistänyt palvelua, mutta nyt minua laskutetaan, koska en löytänyt OmaElisasta paikkaa, josta lopettaa tilaus. En saa yhteyttä Elisaan.  Koen voimatonta raivoa.

Sain lopulta chatilla yhteyden Nikoon (tai Eetuun tai Aleksiin), ja lopetettua sen s-tanan Elisa Viihteen, mutta maksut joudun maksamaan. Saisivat maksaa korvausta tästä mielen järkkymisestä ja sydämen tykytyksistä.  Halvaus oli lähellä. 

Mitätön rahasumma, mutta voinut antaa sen 12 euroa vaikka Ukrainan lapsille. 

Suosittelen Ylen dokumenttisarjaa Naiset ensin, se muistuttaa siitä, etteivät Suomen naisten asiatkaan ole kulttuurialalla aina olleet hyvin. Toki täällä on nainenkin saanut puhua, kirjoittaa, maalata, tehdä elokuvia ja laulaa, sen minkä on muun raatamisen sivussa ehtinyt, ja jos on väärästä sukupuolestaan huolimatta saanut näihin asioihin koulutusta ja rahoitusta. Jos on kestänyt miesten lääppimiset ja klähmäiset ehdotukset. 

Ohjelman myötä minusta tuli Erika Vikman -fani. En olisi uskonut, mutta näin kävi.

Lyhärit

Katsoin AV-Arkin (Suomalaisen mediataiteen keskus) kuratoiman lyhytelokuvanäytöksen nimeltä Y2K. 

En tiennyt mitä lyhenne tarkoittaa, mutta se tulee sanoista Year2Kilo. Y2K -lyhennettä käytettiin niistä ongelmista, joita vuosituhannen vaihtuminen olisi voinut aiheuttaa. Pelättiin, että tietokoneet menisivät sekaisin, lentokoneet lentäisivät minne sattuu ja ohjukset lipsahtaisivat ulos siiloistaan. Mitään sellaista ei tapahtunut. 

Lyhärit olivat outoja, viimeisimmän kokeellisen lyhärin aikana pidin silmiäni kiinni, sillä filmissä oli melkein pelkkää tuhruista välkettä (tämä on henkilökohtainen mielipiteeni). Korvatkin olisi tehnyt mieli sulkea, sillä elokuvan äänet olivat kakofonista sotkua. Yhdessä elokuvassa kaksi miestä puhui kaurismäkeläiseen tyyliin, joka oli huvittavaa. Sympaattisimmassa lyhärissä, ihmiset kävelivät yksityiskodeissa paikallaan seisovan kameran eteen ja esittelivät mielivaatteitaan.  Se oli jotenkin hyvin liikuttavaa. 

Olen katsonut myös Kirstin Nevantin dokkarin Satumaan jäljillä, joka kertoi Ruotsin lähimenneisyydestä. Tavallisten ihmisten elämästä jengiampumisten ja pandemian keskellä. Koskettavimmassa kohtauksessa vanhus asettui ulos talon edustalle pystytetyn pleksin taakse tervehtimään pleksin toiselle puolelle saapuvia vauvasukulaisiaan. 

Paasto

S sanoi paastoavansa. Hän paastoaa jättämällä lukematta kaikki jutut, joiden otsikossa esiintyy Donald Trumpin nimi. 

Kun Trump ja Zelenskyi tapasivat Valkoisessa talossa, Trump kohteli hyökkäyssodan kohteeksi joutuneen Ukrainan presidenttiä törkeästi ja ylimielisesti. S oli sitä mieltä, että Zelenskyi (47 v) on mies ja Donald Trump (78 v) ei sitä ole. Äitini olisi kutsunut Zelenskyiä "raavaaksi mieheksi" Trumpia hän piti vastenmielisenä. Nyt Zelenskyin piti sitten pyytää anteeksi jotain, en tiedä mitä. Trumpissa oli miestä vain punainen kravatti, joka roikkui surullisesti hänen jalkovälissään. 

Oli pakko kirjoittaa tämä, vaikka eihän tämä ole asiallista. Ehkä voin puolustautua sillä, että Trump tuntuu olevan niin tarkka siitä, että vain miessukupuoleen syntynyt voi olla mies. Silti minusta joku voi olla enemmän mies joku kuin toinen. Läheiseni syntyi tytöksi, mutta hän on nykyään mies ja huomattavasti enemmän mies kuin Donald Trump. Kunnon mies ei luule olevansa kaikkien muiden yläpuolella ja pysyy ainakin tärkeimmissä asioissa  totuudessa. Sama koskee kaikkia sukupuolia.

Filkkarit alkavat tänään

Filkkarit alkavat tänään. Maanantaina ja tiistaina näytettiin jo eri elokuvafestivaalien yleisösuosikkeja kahdessa ilmaisnäytöksessä. Lyhytelokuvien paremmuudesta olisi voinut äänestää. Mukana oli mainio suomalainen animaatio nunnasta. Eräs lyhytelokuva oli varsin kummallinen, ja siinä käsiteltiin sukupuolta ja seksuaalisuutta tavalla, josta elokuvaseurani sanoi "Tämän Trump kieltäisi". Aloin heti pitää elokuvasta. 

Näin somessa fiminpätkän, jossa J. D. Vance kehotti amerikkalaisia naisia synnyttämään lapsia. Minua kylmäsi ja automaattisesti mieleeni tuli Margaret Atwoodin dystooppinen romaani Orjattaresi. Minun on vaikea olla tuntematta voimatonta vihaa Trumpia ja Vancea kohtaan, toki vihaan myös Putinia ja valuvia sukkahousuja. Viha vahingoittaa vain minua itseäni. 

Luen tamperelaisen Kristiina Harjulan romaania Sammonkatu, jonka on kustantanut pienkustantamo Reuna. Kirja näyttää halvalta, mutta se on hieno ja rehellinen kuvaus naisesta ja hänen dementoituneesta miehestään.  En ole vielä lukenut Sammonkatua loppuun. Kuten ehkä muistatte, omaiseni kuoli Alzheimerin tautiin. Nyt ymmärrän, miksi omaiseni saattoi sanoa jostakin ihmisestä yllättäen, että tämä oli ruma. Siinä vaiheessa diagnoosia ei vielä ollut. 

Olen vältellyt dementiaa käsitteleviä romaaneja ja elokuvia, sillä haluan unohtaa koko asian. Se ei taida kuitenkaan olla mahdollista kuten ei Trumpin, Vancen tai Putinin unohtaminenkaan.

Mikä yllätti Ruovedellä?

Olen puhdistanut maihareistani Ruoveden kurat ja liannut ne uudestaan Tampereella kävellessäni.  

Toimittaja teki minusta jutun Ruovesi-lehteen. Hän kysyin mikä yllätti Ruovedellä ja vastasin, että minut yllättivät mm. vaatekaupassa myydyt kananmunat. Vaaterekit täyttivät kyseisen liikkeen niin, että siellä pystyi tuskin liikkumaan, kaiken lisäksi siellä oli suuria munakennoja. Epäilen, että saatavilla olivat kolmenkymmenen vuoden tunikamallit. Yksi residenssiläinen löysi liikkeestä kaksi kivaa mekkoa. 

Sama residenssiläinen oli tosi kova saunomaan. Hän saunoi viikon aikana Mäntän taidesaunassa, Vinhan kirjakaupan saunassa ja Ruoveden kanoottipurjehtijoiden avantosaunassa. Minäkin kävin kahdessa viimeksi mainitussa, joten saunainnostus oli tarttuvaa muotoa. En ollut käynyt avannossa pariin vuoteen, mutta nyt kävin jopa kahdesti. Lainasin luvatta jonkun muovisia saunasandaaleja. Anteeksi.

Tänään aion mennä katsomaan elokuvan Brutalist, jonka kesto on 3 tuntia 35 minuuttia ja siinä on väliaika. Elokuva sai Hesarissa vain kaksi tähteä.

Taidepäivä

Kävimme Mäntässä Serlachius-taidemuseossa katsomassa Eija-Liisa Ahtilan videoteoksen "Heijastus metsästä". Kyseessä on kahdeksankanavainen installaatio, jonka pääosassa on metsä. Teos heijastetaan laajalle seinäalueelle ja katsoin sen sohvalla istuen. Teos kesti 50 minuuttia ja jaksoin katsoa videoteoksen alusta loppuun. Yleensä luovutan kesken. Olihan se vaikuttava.  

Mietin, kauanko tuollaisen teoksen tekeminen kestää ja miten taiteilija sommittelee kuvat. Videon tekemiseen tarvitaan ohjaajan ja käsikirjoittajan lisäksi tuottaja, esiintyjät, kuvaajat, leikkaajat, lavastaja, äänisuunnittelija, puvustaja, värimäärittelijä ja kuvien jälkikäsittelijä.

Söimme lounasta ravintola Göstassa. Otimme ravintolan kasvisannoksen, jossa oli papuja ja munakoisoa. Oikein herkullista näiden einesaterioiden jälkeen. 

Illalla kävimme Vinhan kirjakaupan saunassa, jossa oli lempeät löylyt. 

Kyselin yhdeltä residenssiläiseltä Suomen taidemaalariliitosta. Liittoon haetaan ensin kokelasjäseneksi, jonka jälkeen voi hakea varsinaista jäsenyyttä. Kokelaisjäsenenä voi olla korkeintaan kymmenen vuotta, jos sinä aikana ei hae/pääse varsinaiseksi jäseneksi, jäsenyys päättyy. Kuulostaa joltain Bandidokselta. 

Kuva: Sampo Linkoneva, Serlachius-museot

Einesruokavalio

Residenssielämä jatkuu. Olen kirjoittanut, lukenut, neulonut, kävellyt, käynyt kirjastossa ja syönyt einesruokia.

Pistäydyin Ruoveden kirjastosta, joka kuuluu Piki-kirjastoihin ihan kuten Tampereen kirjastotkin. Sain lainata kirjoja ikiomalla kortillani ja voisin käyttää omatoimikirjastoakin. Kirjastossa oli hyvä kirjavalikoima. Erityisesti kiinnitin huomiota uutuuksiin ja omiin romaaneihini.  

Lainasin Nobel-kirjailija Jon Fossen romaanin Aamu ja ilta, jossa ei näköjään käytetä pisteitä. Piste on mielivälimerkkini. 

Luin huoneeni kirjahyllystä nappaamani Petri Tammisen lyhytproosakirjan Miehen ikävä. Petri Tamminen on lakonisen lauseen mestari. Lukiessani ajattelin tekstien olevan keski-ikäisen miehen sydänverellä kirjoitettuja. Kirjailija oli teoksen julkaisuaikaan kypsässä 31-vuoden iässä. 

"Perheenisän osaksi jää todeta tappiot. Hän vastaa perheensä reippaudesta, mutta saa jatkuvasti pettyä: tytär nukahtaa karuselliin, poika jättää presidentin TV-puheen katsomatta ja vaimo hermoilee ratissa. Loukkaantumisen aiheita kertyy niin paljon, ettei isä ehdi niistä koskaan leppyä. Mököttämällä hän pydäyttää ajan ja tuomitsee pahat teot yleisesti ja erittelemättä."

Minusta tuo  "Loukkaantumisen aiheita kertyy niin paljon, ettei isä ehdi niistä koskaan leppyä." on ihana.

Trump ei lepy koskaan, hän vaikuttaisi lapselliselta loukkaantujalta ja koulukiusaajalta, ellei hän hallitsisi maailmaa. Pyörin täällä niin pienissä puitteissa, että maailman tapahtumat tuntuvat koskettavan minua vain kevyesti.

Luontoisedut

Tiesittekö, että Ruovedellä on toiminut keuhkoparantola? Minä en tiennyt. Sen suunnitteli Lars Sonck ja rahoituksesta huolehti maatalousneuvos Aminoff. Parantola aloitti toimintansa 1909, lopetusvuotta en löytänyt. Nykyään rakennuksessa toimii Ruoveden kulttuuriparantola. 

Kävelin eilen 11 000 askelta, luin Petri Tammista ja neuloin villapaitaa. Olisin kävellyt enemmänkin, jos nastalenkkarit olisivat tulleet mukaan. Kirjoitin vähäsen. Kontaktia muihin residenssiläisiin on ollut niukasti. Hipsimme hiljaa huoneisiimme ja suojelemme toistemme työrauhaa. 

Olisi kannattanut juoda Runebergin lähteestä, kun siihen oli mahdollisuus. En tunne tällä hetkellä minkäänlaista luomisen pakkoa. Runosuoneni on tukkeutunut. 

Selailin jokin aika sitten Vapriikissa Suomen kansakoulukalentereita 40-luvulta 60-luvulle. Kalentereiden loppuun on luetteloitu kaikki Suomen kansakoulunopettajat ja heidän työpaikkansa. Löysin mummoni, jonka viimeinen työpaikka ennen eläköitymistä oli Kiuruveden Toiviaiskylän kansakoululla. 

Kalenterit pursuavat uskonnollisuutta ja raittiusaatetta. Kansakoulunopettajaksi saattoi opiskella erikseen miehille ja naisille tarkoitetuissa seminaareissa kansakoulu- tai keskikoulupohjalta. Edellä mainittu kesti viisi vuotta ja jälkimmäinen neljä. Seminaarilaiselta vaadittiin ehdotonta raittiutta.

Miesopettajan luontoisetuihin kuului mm. kolme huonetta ja kettiön kattava asunto. Naisopettaja sai yhden huoneen vähemmän. Luontoisetuihin kuuluivat myös navetta, rehu- ja puuvaja, sauna, kellari, aitta ja kaivo sekä yhdelle lehmälle riittävä laidun. Oma ulkohuone tarjottiin työn puolesta.

Ruovesi

Aamun Hesarin lukemisen jälkeen haluan kuvitella Ruoveden ja Vinhan kirjakaupan olevan maailmasta eristetty pehmeä turvapaikka. Toisaalta epäilen, ettei sellaista ole. 

 

Ruoveden kirkko (Sofia Magdalenan kirkko) on komea. Kirkkorakennus otettiin käyttöön 1778. Mahtuisivatko kaikki seurakunnan jäsenet kirkkoon yhtä aikaa? En tiedä.  Flaneerasin kirkon kyljessä sijaitsevalla hautausmaalla. Nyt muistin, että lapsena Savossa puhuttiin hautuumaasta. Anteeksi syrjähtelyni. 

Ruoveden pääraitin kyljessä päivystivät jehovan todistajat lehtikärryineen. Tampereella jehovat eivät ota kontaktia, joten olet turvassa. Täällä raamattukurssia mainostavan kyltin vieressä seissyt mies kysyi minulta, onko kevät tullut jo. 

Näin laivasataman ja kesäravintolan. Jatkoin polkua Runebergin lähteelle. J.L. Runeberg on työskennellyt kotiopettajana Ruovedellä 1825-1826 ja Ruovesi ottaa siitä irti kaiken. Puistokin on nimetty hänen mukaansa. 

Tein ostoksia paikallisessa S-marketissa, jossa oli hyvät valikoimat. Kävin myös apteekissa, joka oli suuri kuin isommankin kaupungin apteekki. 

Olen siis jo tutustunut ala-Ruoveteen ja tänään on mahdollisesti vuorossa ylä-Ruovesi. 

Ylemmässä kuvassa voi nähdä Runebergin lähteen, jos katsoo oikein tarkkaan. Kirkkokuvan olen pihistänyt seurakunnan sivuilta, anteeksi. 

P.S. Ruoveden kirkkoon mahtuu 1100 sanan kuulijaa, joten kaikki Ruoveden asukkaat tai edes seurakuntalaiset eivät sinne mahdu. Ruovedellä on vähän yli 4100 asukasta.

Residensseilyä

Kirjoitan tai ainakin yritän kirjoittaa Vinhan kirjakaupan residenssissä Ruovedellä. Tekeillä on romaani. Luultavasti. 

Matka Tampereelta Ruovedelle kesti bussilla melkein kaksi tuntia.  Kuljettaja tervehti jokaista matkustajaa ystävällisesti. 

Meinasin ottaa mukaani kaksi romaania kunnes muistin, että lähden kirjakauppaan. Huoneessanikin on pieni hylly, josta löysin mm. Petri Tammista.

Joku kolistelee keittiössä. Ulkona on harmaata, vesipisarat napsahtelevat ikkunalautaan ja patteri naksuu. Ikkunastani näkyy laakea lumen peittämä alue, joka on luultavasti järvi. Olen tilannut kirjakaupan kahvilasta aamiaisen, jonka alkamista odottelessani kirjoittelen.

Yksi residenssiläinen valmisti tänä aamuna kahvia, johon sekoitettiin öljyä ja kananmunaa. Hän oli rahdannut pressopannun ja blenderin mukanaan.  Aina oppii jotakin. 

Kärsin huonekateudesta, erään residenssiläisen (meitä on kolme) huoneessa on sohva, sohvapöytä, kirjahylly, kirjoituspöytä, komero, parisänky ja ikkunat kahteen suuntaan. Huone on kaksi kertaa omani kokoinen.  Minun huoneenikin on kyllä soma ja siihen kuuluu parveke. Hätäpoistumistieni kulkee parvekkeen kautta.

Taloa vastapäätä toimii hautaustoimisto, vieressä on apteekki, joten eiköhän täällä pärjätä.

Sain vinkkejä kävelykohteista ja suosituksen avantosaunasta. 

Sekava vyyhti

Maailma on sotkuinen lankavyyhti, josta tietämättömät ja/tai epärehelliset tyypit yrittävät neuloa jotakin itselleen. Eihän siitä kunnollista tule. Hihasta yritetään tehdä lahjetta. 

Ostin villapaitalangat ja yritän keskittyä pieniin kotoisiin asioihin ettei ahdistaisi. Seinäjoen kaupunginteatterin villasukat ovat valmiit ja varren S-rivi tuo minulle mieleen natsifanituotteen. Muuten ovat kyllä somat. Seuraavaksi on villapaidan vuoro.

Cafe Metsossa järjestettiin runotapahtuma, jossa Vilja-Tuulia Huotarinen, Raisa Marjamäki ja Juhani Ahvenjärvi lukivat runojaan. Onhan runojen ääneen lukeminen lohdullista. Yleisöäkin oli paljon, joten vielä on tilaa runoille. Poistuin kirjastosta open mic osuuden aikana.

Kaipaan kirjoituskurssia, johon osallistuin.  Kurssi käsitteli romaanin rakennetta ja nyt kiinnitän lukiessani huomiota juuri siihen.  Kävimme kurssin jälkeen Salhojankadun pubissa, jossa järjestettiin pubivisa. Meitä pyydettiin pitämään vähemmän ääntä, jotta osallistujat kuulisivat kysymykset.  

Nyt lähden kahvakuulajumppaan ja myöhemmin Vapriikkiin lukemaan Suomen kansakoulukalentereita. Äidinäitini (kansakoulunopettaja) vaiheet kiinnostavat. Ne kyllä selvisivät jo isäni arkistointitaipumuksen ansiosta, mutta haluan silti nähdä kalentereita. 

Suosittelen kiinnostuneille Suomen kansalliskirjaston digitaalisia aineistoja. Ne ovat ihan ilmaisia ja kaikkien ulottuvilla. Helmikuun 1939 Hopeapeilin muotikuvissa naisilla on kapea vyötärö ja hassut hatut. Eva Hirn on kirjoittanut lehteen tarinan nimeltä Muotilääkärin vaimo Helsingissä vuonna 2000. Se alkaa näin: Kahvipöydän järjestäminen on jokaisen naisen mielitehtävä.  

En tiedä oliko tuo ironiaa.

Suku on pahin/paras

Sukuselvitys on edennyt, mutta enemmänkin siskoni ansiosta. Hän on saanut selville, että äidinisäni K. Hovi saapui New Yorkiin Karin-nimisellä laivalla 1939. Nyt tutkimme  mummoni H. Hovin os. Salokas elämää, jossa on tyhjiä alueita vähän kuin avohakkuita. En muista mummoni maininneen miestään K.Hovia koskaan. 

H. Hovi oli kansakoulunopettaja. Selvisi, että Vapriikin käsikirjastossa säilytetään Suomen kansakoulukalentereita, joten aion kipaista sinne ensi viikolla. 

Olen soittanut pikkuserkulleni, joka löytyi My Heritagen kautta. Äitini ja hänen isänsä olivat serkuksia. Olen käynyt hänen mummonsa A:n luona, jossa tarjottiin lakuja. Pikkuserkkuni kertoi saaneensa pumpernikkeleitä ja Step-limsaa. Isäni muisti käyneensä avantouimassa A:n miehen L:n kanssa, joka oli puuseppä.  Teki puusta myös sellaisia seinäreliefejä.

N sanoi, ettei halua yhtään sukulaista lisää, sillä hänen sukulaisensa ovat kuulemma hulluja.  Minä haluan, mutta tuskin jaksan ryhtyä sukuihmiseksi, sukulaiset kiinnostavat minua enemmän teoreettisessa mielessä.

Kävin katsomassa elokuvan Kesäkirja ja haluaisin vetäytyä johonkin mökkisaareen vanhenemaan. Myöhemmin tietysti kuolemaan. Siinähän olisi halpa ratkaisu vanhuspulmaan: kuljetetaan ikäihmiset saareen ja kerätään ruumiit pari kertaa vuodessa. 

Päätin lukea Tove Janssonin Kesäkirjan uudestaan. 

300 tunnin ystävyys

Ystävänpäivä lähestyy. Muualla maailmassa se on enemmänkin rakastavaisten päivä. Minusta on hienoa, että meillä juhlitaan nimenomaan ystävyyttä. 

On vaikea sanoa, kenestä voi käyttää nimitystä ystävä. Jos ollaan tunnettu päiväkotitaaperoista lähtien ja jaksettu pitää yhteyttä, niin asia on melko selvä. Jos joku kutsuu minua ystäväksi, niin päättelen, että olemme saavuttaneet  ystävyyden tason.  Ystävyydessä on kyse luottamuksesta ja siitä että toivoo toiselle hyvää. Kyllä ystävyyteen voi liittyä hetkittäistä kateuttakin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia ja ystävyyskin voi päättyä.

Luin Long playn-viikkokirjeestä amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan satunnaiseen ystävyyteen tarvitaan 30 tunnin vuorovaikutus, hyvään ystävyyteen 140 tuntia ja parhaan ystävän saamiseksi pitää viettää 300 tuntia yhdessä. Kuulostaa vähältä. Kirjeessäkin todetaan, että nämä luvut ovat mitättömiä verrattuna sisarusten yhdessä viettämään aikaan. 

Olen aktivoitunut sukuselvityksen saralla. Sain kaupallisen firman kautta viestin henkilöltä, jonka kanssa minulla on viisi prosenttia yhteistä DNA:ta. Äidinäitimme olivat siskoksia. Olen käynyt hänen mummonsa luona. Mummo tarjosi tina-astiasta lakupötköjä. 

Innostuin taas googlaamaan äidinisääni, joka matkusti Yhdysvaltoihin (hän työskenteli laivalla stuerttina) ja jäi sille tielleen. Löysin kuvan hänen hautakivestään, jossa luki Husband. Ehkä häneltä pääsivät Suomeen jääneet lapset ja vaimo unohtumaan. Kiinnostaisi tietää lisää miehestä, jota en tavannut koskaan.  Hulttiot ovat mielenkiintoisia olioita. 

Olemme pitäneet hyvin vähän yhteyttä äidin puolen sukuun. Nyt minulla on pikkuserkun puhelinnumero, ja minua jännittää soittaa hänelle.  Pakko kai minun on soittaa. 

Aina joku eksyy (Tampereen teatteri)

Olen nähnyt  Reko Lundánin kirjoittaman näytelmän Aina joku eksyy  90-luvulla KOM-teatterin esityksenä ja kirjailijan itsensä ohjaamana ja nyt  Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä.  

Ihailin Reko Lundánia (1969-2006), joka oli näytelmäkirjailija, ohjaaja ja kirjoitti romaanejakin ja sai useita palkintoja. Hän kuoli aivokasvaimeen 37-vuotiaana ja kirjoitti sairastaessaan itkettävän kirjan Viikkoja kuukausia yhdessä vaimonsa Tina Lundánin kanssa. 

Aina joku eksyy kertoo Hannasta ja hänen kaksoslapsistaan Akista ja Liisasta. Tarinassa on pitkä aikajana, tässä Tampereen teatterin versiossa päästiin vuoteen 2025 saakka. Hannan elämää seurataan lapsuudesta sairaalan vuodeosastolle, johon hän on joutunut aivoverenvuodon takia ja menettänyt muistinsa. Esitys alkaa siitä, kun Aki soittaa Liisalle ja kertoo Hannan joutuneen sairaalaan. Käy ilmi, että Liisa on sanonut irti suhteen äitiinsä, mutta Aki on säilynyt alkoholistiäidin elämässä.

Reko Lundán yhdistää taitavasti traagisen ja koomisen. Hän katsoo ihmistä hyväksyvästi ja anteeksiannolla. Ei Hannallakaan ole ollut helppo elämä, häntä voi ymmärtää, hän menetti varhain äitinsä ja tuli äidiksi vain 18-vuotiaana. Muistiongelmaisenakin Hanna on välillä hyvinkin terävä. 

En oikein pitänyt mustalla taustalla heijastetuista numeroista, joilla kerrottiin missä ajassa mentiin, vaikka olihan se informatiivistakin. Kuusikymppisen (en ole varma iästä) Hannan ja hänen aikuisten lastensa väliset kohtaukset  näytettiin videolta.  Oliko se tarpeen? Tuntui jotenkin hienolta, kun  lopussa  kaikki esiintyivät ihan livenä. Toki Hanna aina välillä ilmaantui lavalle rollaattoreineen.  Alkuun tuntui vähän sekavalta, kun ihmisiä tuli niin paljon ja liikuttiin eri aikatasoissa, mutta kun asiat selkenivät nautin näytelmästä. Pidin nuoren Jaakko Kiljusen ohjauksesta, vaikka niitä videoita epäilinkin.

Mari Turunen vanhana Hannana oli tuttuun tapaansa hyvä ja Ilona Karppelin (Näty) näytteli nuorta Hannaa raikkaasti. Pidin kovasti Kai Vaineen Akista.  

Aina joku eksyy ei tuntunut nolon 90-lukulaiselta vaan tuoreelta ja koskettavalta. Näytelmällä on hieno nimi, joka liittyy suunnistamiseen ja elämään yleensä. Nimien keksiminen on nimittäin vaikeaa. 

Kuvassa: Matti Hakulinen, Vili Saarela, Ilona Karppelin, Mari Turunen, Katriina Lilienkampf
Kuva: Heikki Järvinen Tampereen teatteri

Kun täältä lähden, lakana jää

Ostin muistaakseni pari vuotta sitten Finlaysonin pellavalakanan. Kun riivin vuodevaatteita sängystäni, huomasin lakanassa repeämän. Kyseiseltä alueelta kangas oli kulunut läpikuultavan ohueksi. Kallis lakana (Kiinassa tehty, googlasin), jota ostaessani olin miettinyt raaskinko hankkia sitä. Nyt sitten koin itseni petetyksi ja uhkuin taistelutahtoa. Vaadin itselleni oikeutta. 

Menin Finlaysonin myymälään, kaivoin rikkinäisen lakanan kassistani ja esittelin repeämää myyjälle. Olin pessyt ja silittänyt lakanan tätä demonstraatiota varten. 

Sain tilalle upouuden pellavalakanan, jolla on viidenkymmenen vuoden takuu. Kun täältä lähden, niin lakana jää. 

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kävin nuorison kanssa Työviksen Kellariteatterissa katsomassa Liila Jokelinin kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Verot ja kuolema. Näytelmä sijoittuu vuoteen 2049, jolloin kenellekään ei ole tarjolla järkevää työtä.  Verotoimistossa työskentelee robotti ja oikeat ihmiset (ovatko he sitä?) nitovat tyhjiä A-nelosia päivät pitkät. Homma eskaloituu, kun verotoimistoon ryntää asiakas, joka vaatii tavata ihmisen. 

Maassa käynnistetään KivaTyöTyöTyö-  somevideokilpailu, jossa ihmiset kuvaavat videoita itsestään pseudotyönsä ääressä. Onhan työtä tehtävä, vaikka mitään tekemistä ei olisikaan. 

Suosikkihenkilöni näytelmässä oli Saimi, papiljottipäinen nainen, joka nitoi papereita yläkerrassa.

Yhteiskuntamme on jo nyt sellainen, että inhimillistä palvelua on vaikea saada. Näytelmän maailmassa toisen ihmisen koskettaminenkin on todella harvinaista herkkua. Esitys nauratti jossain määrin. Vieressäni istunut nuori mies nauroi melkein koko ajan suureen ääneen ja hän paljastuikin näytelmän jälkeen yhden näyttelijän ystäväksi. 

Liila Jokelinista saamme vielä kuulla. Ehkä tämä uusi esitys muistutti jossain määrin tyyliltään aiempaa näytelmää (Action Hero), mutta ei ikävä kyllä yltänyt ihan samalle tasolle..

Kuva: TTT, Kari Sunnari

Politiikkaa

Mietin usein maailman tapahtumia, mutta minulla ei ole niistä mitään persoonallista sanottavaa, joten varon kirjoittamasta politiikasta.  Märehdin mieluiten yksinäni.

Tämän kerran aion höpötellä muustakin kuin ryijyn ompelemisesta.  Tätä tulen katumaan.

Vastuulliseen sijoittamiseen ei ole perinteisesti kuulunut alkoholi, tupakka, aseet, huumeet tai aikuisviihde. Kuulin radiosta, että nykyään aseteollisuuteen sijoittaminen on vastuullista. Eläkeyhtiöt voivat pistää eläkerahoja myös niihin.  Jalkaväkimiinoja ja rypälepommeja pidetään sentään toistaiseksi sopimattomina sijoituskohteina.  Korostan sanaa toistaiseksi. Tämä asejuttu kuulostaa tuottoisalta. Pitää aloittaa ase- ei kun osakesalkun kerääminen. 

Minulla on sellainen teoria, että kun aseiden määrä saavuttaa tietyn kyllästysasteen, tulee kiusaus käyttää niitä.  Vähän sama juttu kuin herkkujen säilyttäminen vierasvarana, kyllä ne tulee kuitenkin syötyä itse. Aseethan vanhenevatkin, uudempia ja hienompia malleja tulee joka vuosi. Parin vuoden päästä kinutaan uusinta konekiväärimallia.

Suomen valtion johto mielisteli vielä joitakin vuosia sitten Putinia, nyt yritetään olla mieliksi Trumpille. Jospa Mies tulisi auttamaan meitä. Asettaisi isälliset kätensä ympärillemme. Hän on siunattu Mies, jonka kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä. Häneen eivät edes luodit pysty.

Ympäristöministeri on sitä mieltä, etteivät suomalaisten toimet ilmaston lämpenemisen ehkäisemiseksi ole kuin pisara meressä, emmekä voi maapalloa pelastaa, joten jatkakaamme metsien hakkaamista entiseen tahtiin. Jos ympäristö- ja ilmastoministeri ei puolusta ympäristöämme, luonnon monimuotoisuutta  ja ilmastoa, niin kuka sitten?  

Elinkeinoministeri?  Elinkeinoministerin nimeä en voi edes kirjoittaa, sillä minulle tulee siitä niin helposti huono olo. 

Kuten huomaatte, minun kannattaa keskittyä vaikka viherkasveihin ja paksuihin lukuromaaneihin. 

Miten selvitä tammikuusta?

 

Tarvitaan punaviiniä, kirjallisuutta, villasukkia,heijastimia, sateenvarjoja, kumisaappaita, veden kestävää ripsiväriä ja resilienssiä. 

Lapsuuteni Kuopiossa tammikuusta selvittiin hengissä  järjestämällä tammimarkkinat (järjestetään niitä kai vieläkin).  Oli aina niin kylmä, että silmäripsiin kertyi sentin paksuinen jää. 

En muista ostaneeni markkinoilta oikein mitään, silti sinne oli päästävä. Helppoheikit kailottivat  jonkun rahasumman ja alkoivat latoa toripöydälle rukkasia. Pöydälle kertyneen rukkaspinon sai sitten sillä summalla.  Tarjoukseen piti tarttua heti. Samaa strategiaa käytetään nettimyynnissä. Helppoheikit näyttelivät, että joutuivat myymään hanskat tappiolla.  

Tarjolla oli viipurinrinkeleitä, hiivalla kohotettuja kuivahkoja leivonnaisia. Maalaisisännät kävivät strip tease -teltassa tai stripparia ja yleisöä varten pysäköidyssä linja-autossa. Markkinat olivat talvinen kohokohta, ihmisiä keräävä atrappi. 

Palataan nykytodellisuuteen. Laternassa järjestettiin taas eilen runoraati. Raatia veti runoilija Erkki Kiviniemi, vakioraatilaisiin kuuluvat edelleen Niina Hakalahti ja Heikki Salo ja vieraana kävi näyttelijä Auvo Vihro. Runot luki Eriikka Magnusson. Eriikka Magnusson on ehkä ainoa ihminen, jonka puheääntä kadehdin. Hän on kuulemma saanut äänen syntymässään. Ääntä ei voi ostaa sovelluskaupasta.

Katsojat saavat runotekstit runoraatiin tullessaan, raati on saanut ne jo aiemmin.  Heillä on siis pieni etumatka. Runoille annetaan leikkimieliset pisteet ja runoja pyritään analysoimaan. 

On ilo kuunnella raatia, mitä kaikkea he runoista löytävät ja miten itsekin alkaa löytää oman tulkintansa. Runoja ei käsitellä tiukkapipoisesti vaan huumori kuuluu asiaan. 

Siteeraan pätkän Anna Elina Isoaron runoa (29/30 pistettä):

"katsot ylös, et näe kattoa/ katsot ympärillesi, seinät ovat lahonneet kuin oljet/ on jäljellä vain ovi, jota vasten painaudut/ vain ovi säpissä/ kahden maailman välissä."

 

Elämä ei ole pelkkää teatteria, se on myös...

Yksi elämän hienoja asioita on kahvipaketin onnistunut aukaisu. Paketista nouseva tuoksu leijailee suloisesti nenän hajureseptoteihin ja huomaa, ettei kärsi anosmiasta.  Olin joskus töissä neurologialla ja siellä hajuaistia testattiin mm. kahvilla. Join juuri avatun kahvipaketin sisällöstä keitetyt aamukahvit.

On turha luulla, etteivät teatteriesitykset kiinnostaisi suomalaisia. Sirkku Peltolan näytelmän Kärpäset (Eino Salmelaisen näyttämö, TTT) näytökset myytiin nopeasti loppuun ja nyt kun keväälle tuli lisänäytöksiä, ne myytiin tunnissa. Tänä aamuna lippuja löytyy enää uudenvuoden aatoksi. Muut 36 näytöstä ovat loppuun varattuja.

Sain liput 3. 5 näytökseen. Olen ostanut kevääksi liput myös näytelmään Verot ja kuolema, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Liila Jokelin, jota fanitan (TTT:n pieni näyttämö), Oppitunteja eläville (Akse Pettersson, Kansallisteatteri pieni näyttämö) ja Rikos ja rangaistus (Esa-Matti Smolander, Q-teatteri). Haluan kokea myös Reko Lundanin kirjoittaman näytelmän Aina joku eksyy (Jaakko Kiljunen, Tampereen teatterin Frenckell näyttämö).  Olen aikoinaan nähnyt KOM-teatterin hienon esityksen samasta näytelmästä.

Elämä ei ole pelkkää teatteria, siihen kuuluvat myös menetykset: Ostin Tokmannin alelaarista kultaköynnöksen  kuolleen värinokkosen tilalle. No ei kultaköynnös korvaa värinokkosta. Ei ihminenkään korvaa toista ihmistä.

Joku kirjoitti somessa, että on niitä, jotka sanovat, etteivät saa pidettyä huonekasveja hengissä ja sitten toisia jotka katsovat kuolevaa kasvia ja toteavat, että kyllä tuolla vielä jotain vihreää näkyy ja alkavat amputoida kasvin nekroosiin menneitä osia. Huonearaliani näytti menetetyltä tapaukselta, mutta se on kaikesta huolimatta toipumassa laajoista amputaatioista. 

Huomasitte varmaan, että yritin muotoilla klikkiotsikon.

Urheilublogi

Olen ulkoiluttanut kirjastosta lainaamiani vastuskävelysauvoja neljä kertaa. Sain säädetyksi sauvojen pituuden sopivaksi, mutta niitä vaivaa merkittävä lyhenemistaipumus. Ehkä joku tietää miten pitäisi toimia. Ihan kelvolliset ne ovat kuitenkin. 

Tänään kävelin Pyynikin jäisiä kävelyuria. Painoin sauvaa alustaa vasten, jolloin kävelysauva lipsahti taaksepäin. Välillä vedin sauvoja perässäni. Hiki valui selkääni pitkin, en tiedä liittyikö se voimakkaampaan rasitukseen vai olinko pukenut liikaa vaatteita päälleni. 

Tunnustan tehneeni kahvakuulajumpassa askelkyykyt ilman painoja ja kädet suorana alhaalta eteen nostot vain kahden ja puolen kilon painolla.

Tästä on muodostumassa vanhenevan naisen urheilublogi. 

Vaihdoin käsikirjoituksessani erään iäkkään naisen ammattin koulun keittäjästä rehtoriin. Se ei vaatinut kuin yhden sanan muutoksen. Kun ihmisestä tulee riittävän vanha ja sairas, ei uralla ole enää niin väliä. Ihan sama onko nainen keittänyt työkseen hernekeittoa vai johtanut koulua. Suunnittelin ensin vaihtavani keittäjän ammatin poliisin työhön, mutta naisia otettiin opiskelemaan poliiseiksi vasta vuonna 1973. Seuraavaksi suunnittelin kansanedustajan ammattia, mutta ehkä heitä muistetaan hautajaisissa jotenkin erityisesti, joten jätin sen. Kukaan ei kiellä minua vaihtamasta ammattia vielä monta kertaa. 

 

 

Residenssi

Hain Vinhan kirjakaupan yhteydessä toimivaan kirjailijaresidenssiin ja pääsin sinne (luulisin, että kaikki halukkaat pääsevät). Kirjakaupan yläpuolella sijaitsevat huoneet ovat residenssikäytössä matkailusesongin ulkopuolella. Aion siis viettää helmikuussa viikon Ruovedellä, jossa on asukkaita alle kolmasosan siitä, miten paljon Nokia areenalle mahtuu katsojia.  Ruovesi on kaunis mökkipaikkakunta, mutta talvella oletan siellä olevan hiljaista. Toivottavasti Ruovedellä ei ole mitään tekemistä, että tulee kirjoitettua. Viikon residenssijakso maksaa 250 euroa. Vieraat seinät inspiroivat kirjoittamaan, ainakin toivon niin. 

Vinhan kirjakaupan yrittäjät Pasi Vainio ja Mikko Vartiainen ovat perustaneet uuden kustantamon, jonka nimi on Vinhan kustantamo.  "Haluamme puolustaa painetun kirjan asemaa ja tuoda saataville tarinoita ja sisältöjä, jotka ansaitsevat tulla kansien väliin", Pasi Vainio sanoo. Kuulostaa hyvältä.

Moni yrittää paeta Facesta, Instasta ja WhatsAppista ja siirtyä johonkin korvaavaan systeemiin. Toivottavasti Bloggerin omistaja ei paljastu natsitervehtijäksi tms. Olen jo aiemmin ladannut puhelimeeni Signalin, jolla viestittelen toiselle pojalleni. Se toimii ihan kuin WhatsApp, paitsi ettei siellä ole juuri ketään. Kuulin myös sellaisesista sosiaalisen median alustoista kuin Pixelfed ja Mastodon. En ole perehtynyt asiaan. 

Tunnen monia ihmisiä, jotka eivät ole somessa, eikä siitä tunnu olevan heille minkäänlaista haittaa. Elävät tyytyväisinä ja seesteisinä ja nukkuvat yönsä rauhallisesti. Vältän äkkiliikkeitä: Katselen rauhassa ja mietin mitä tehdä.

Yliluonnollinen ilmapallo

Keskustelimme kampaajani kanssa yliluonnollisista ilmiöistä. Kampaaja kertoi ystävästään, jonka mies oli kuollut. Vaimo oli toivonut merkkiä mieheltään tuonilmaisista. Mahdollinen merkki näkyi ilmapallon kummallisen käytöksen muodossa. Se toi lohtua kuolleen miehen vaimolle ja lapselle. Todennäköisesti jollain tiedeihmisellä olisi selitys ilmapallon oudolle leijailulle, mutta ei sillä väliä. Lohtu oli tärkein. 

Kun olin lapsi vietin kaksi ja puoli ensimmäistä vuottani äidinäidin luona. Hän oli kansakoulunopettaja, ankara ja uskonnollinen. Kun hän sitten kuoli,  pelkäsin, että hän voisi seurata minua pilven reunalta. Pelkäsin noita yliluonnollisia ilmapallomerkkejä. Kuvittelin, etten pääsisi piiloon hänen katsettaan mihinkään. Ehkä pelkään pikkuisen vieläkin.

Mietin yhtenä päivänä sellaista, että miten kävisi, jos kaikki ihmiset olisivat prikulleen samannäköisiä. Yrittäisivätkö ihmiset jotenkin erottautua toisistaan.  Heräsi monia muitakin kysymyksiä. Olen käyttänyt monta päivää asian pohtimiseen.

Olen käynyt kirjoituskurssilla, jossa olen oppinut uusia sanoja kuten aktanttimalli ja ekspositio.

Kirjastolaina

Ystäväni S vastustaa kirjastojen uudehkoa tapaa tarjota lainaksi urheiluvälineitä.  Tässä yhteydessä mainitsemme usein kahvakuulat. Kirjaston päätehtävä on lainata kirjoja, ei kahvakuulia tai porakoneita (niitäkin on näköjään saatavilla). Voihan olla, että joskus ei fyysisiä kirjoja enää olekaan ja kirjastot siirtyvät lainaamaan soutuveneitä, vasaroita, kitaroita ja sauvasekoittimia. 

Varasin kirjastosta neljän kilon vastuskävelysauvat. Sauvat poikkeavat tavallisista siinä, että kun sauvaa painaa maata vasten, se joustaa. Olen kokeillut sauvoja ainoastaan olohuoneessani. Kun kävin hakemassa varaamani urheiluvälineet, minut valtasi voimakas halu selittää lainaamistani. 

Jos kävelysauvat osoittautuvat toimiviksi muuallakin kuin parketilla, aion hankkia sellaiset itselleni ihan omaksi. Kokeilen ehkä nettikirppareita, sillä tiedän että monessa kodissa pyörii käyttämättömäksi jääneitä urheiluvälineitä. 

Kävin katsomassa ranskalaisen Jaques Audiardin ohjaaman  elokuvamusikaalin Emilia Pérez. Elokuvassa gangsteripomo palkkaa nuoren naisjuristin organisoimaan itselleen sukupuolen korjauksen. Rahasta ei ole pulaa. Minusta tuntui epäuskottavalta, etteivät omaiset tunnistaneet naisen ruumiiseen muuttanutta aviomiestä ja isää, vaikka asuivat myöhemmin hänen kanssaan yhdessä (Emiliaa sanottiin lasten "tädiksi"). Ihminen on muutakin kuin hänen sukupuolensa. Pidin elokuvan tanssi- ja laulunumeroistaan, muuten koin, että elokuvasta puuttui se jokin, joka voisi osua katsojan sieluun.

Tunnustus

 

Tein tänään reki- ei kun ratikkaretken Hiedanrantaan, jonne kiskot nykyään ulottuvat. Kun ratikka kulki Näsijärven rantaan tehtyä tekosaarta pitkin mieleeni tulivat sellaiset paikkakunnat kuin Novosibirsk, Irkutsk tai Jakutia (en ole käynyt niistä yhdessäkään). Haaveilin joskus matkustavani Siperian rataa pitkin, mutta se tuskin on elinaikanani enää mahdollista. Kävelin takaisin kaupunkiin ratikkakiskojen viertä ja äkäinen tuuli kohteli kasvojani kaltoin. 

Minulla on huono omatunto. Sain väitöslahjaksi maalauksen, joka ei enää mahdu olohuoneen  seinälle. Vein teoksen lähellä sijaitsevaan taidekauppaan myytäväksi. Nyt se näyttää koristavan näyteikkunaa. Liikkeen omistava nainen tiesi kertoa, että tauluni maalannut taiteilija on jo iäkäs ja muistisairas. Mies on ollut kovin tuottelias, joten hänen taulujaan näkyy paljon huutokaupoissa. Hän on kyllä taitava ammattilainen ja opiskellut Taideteollisessa korkeakoulussa.

Maalaukseni on tehty sekatekniikalla. Siinä oli kullanväriset kehykset, jotka häikäisivät silmiäni, joten ostin ystäväni neuvosta askarteluliikkeestä maalia ja tupsutin kehykset sienellä hillitymmiksi. Tätä en viitsinyt kertoa naiselle, joka arveli kehysten olevan taiteilijan valitsemat. 

Minun olisi pitänyt varmaan neuvotella hinnasta. Ensin siitä menee 25 % alvia ja sitten viisi prosenttia jotain muuta ja sen jälkeen jäävästä voitosta liike ottaa puolet. Eihän tässä ole mitään järkeä. 

Taideliikkeen myyntiartikkelit hankitaan pääasiassa huutokaupoista tai perikunnat kantavat niitä sinne toiveikkaina. Valikoima on nätisti sanoen monipuolinen.

Tämmöinen huono ihminen minä olen. Taideteoksen ostaminen toiselle on riskipeliä. Olenhan toisaalta nauttinut maalauksesta  jo vuodesta 2008. 

Tavallinen tiistai

Olen iloinen tavallisesta tiistaista. En pidä juhlapyhistä. 

Kahlasin aamulla kuntosalille. Siellä nuori mies hakkasi nyrkkeilysäkkiä niin, ettei omasta hartaasta liikuntatuokiosta meinannut tulla mitään. Hän löi ensin säkkiä nyrkillään ja sitten potkaisi sitä kuin se olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Päästi taisteluääniä.  Nyrkkeilysäkki voitti tai ehkä se oli tasapeli.

Kuntosalin lattialla makaa matto, jota yritin siirtää lähemmäksi seinää, mutta se ei liikahtanutkaan. Matto painoi ainakin viisikymmentä kiloa. Oloni oli hämmentynyt, sillä luulin sitä muovilla päällystetyksi vaahtomuovipatjaksi. Eräs nainen sanoi, että oli yrittänyt samaa, mutta patja ei ollut hievahtanutkaan. 

Katsoin dokumentin Pepe Willbergistä ja itkin. Ne vanhat biisit ja artistipapparaiset liikuttivat minua. Pepe Willberg oli sympaattinen. 

Eräs tuttuni pelkäsi lapsena Willbergiä ja parahti itkuun aina kun mies ilmaantui televisioruudulle. Hänen äitinsä joutui sulkemaan television. 

Mietin liikutustani. Vaikka pidän vaikkapa Bachin musiikista, se ei itketä minua samalla tavalla kuin Pepe Wilberg laulamassa "Sinua, sinua rakastan" tai "Rööperiin mä kaipaan niin", jotka ovat saavuttaneet minut siinä iässä, kun aivoni ovat olleet vielä kehittymässä.  Nyt aivoni kutistuvat.

Sunnuntaina näin Jesse Eisenbergin ohjaaman elokuvan A Real Pain, joka kertoo juutalaisista serkuksista, jotka menevät Puolaan valmiiksi järjestetylle matkalle isoäitinsä muistoksi. Minusta se oli paras amerikkalainen elokuva vähään aikaan.

Valepuku

Jatkan Sirkka Turkan runojen parissa. Luin loppuun kokoelman Valaan vatsassa vuodelta 1975. Kokoelman alaotsikko on kertomus. Mikä kertomus? Tämä kertomus ajelehtii proosan ja runon välillä, eikä osaa päättää mihin kuuluu. Minusta se kuuluu runoihin. Pystyn lukemaan runoja vain aamuisin ja siitä viimeistään erotan runon ja proosan. Runohan on välillä  puettu häijysti proosan valepukuun. 

Kuten huomaatte, tässä kirjoittaa ihminen, joka ei ole opiskellut kirjallisuutta vaan lääketiedettä. Joka on joskus sanonut, ettei koskaan lue runoja.

Valaan vatsassa päättyy näin:

 Puiston penkillä auringon ratkomat kasvot hartaalla poimulla Bertil jakoi leivän varpusten ja tiirojen kanssa. Ilta istui vierelle, kesä on aina lyhyt, harvassa lämpimät yöt. Jalassa raskaat saappaat, sielu kuin linnuilla. Ei ketään joka odottaisi. 

Ryijy tuli valmiiksi. Ostin askartelukaupasta rimat sen molempiin päihin. Ripustin käsityön naulaan, joka sattui törröttämään seinästäni.  Katsoin jo eilen netistä ryijymalleja, katselen myös kissavideoita. Pysyn toivottavasti tiukkana ja jätän ryijypaketit ja kissat virtuaalimaailmaan.   

Kertulla oli tapana istua nojatuolin selkänojalla ja terottaa kynsiään ovenkarmeihin. Kuvassa voi erottaa Kertun aiheuttamat tuhot. Nojatuolinkin se tuhosi, mutta verhoilimme sen ystävän kanssa tuolla halvalla ruusukankaalla.

"Kun yritän kirjoittaa, on voima käsistä pois"

 

Luen Sirkka Turkan runoja. Kaikki runoilijan julkaistut runot on tungettu samojen kansien väliin. Yli kahdeksansataa sivua. Kirja painaa suunnilleen saman verran kuin muhkea vesimeloni.  Olen päättänyt lukea ne kaikki. Lainasin runot kirjastosta, mutta päädyin sitten tilaamaan kirjan myös ikiomaksi.

Nyt on menossa hänen toinen kokoelmansa Valaan vatsassa (1976). Sirkka Turkka on ollut aikaansa edellä, sillä hänelle eläimet (varsinkin koirat) olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin ihmiset.  Valaan vatsassa -teos lienee proosarunoa. Tarinat noudattavat runon logiikkaa (onko sellaista termiä), joka poikkeaa meidän arkinuhruisesta logiikastamme. "Kun yritän kirjoittaa, on voima käsistä pois" siinä sanotaan. Ymmärrän hyvin. Voima on käsistä pois, kun pitelee tätä paksua kirjaa, jota Sirkka Turkka ei tule koskaan näkemään.

Kirja alkaa Olli Heikkosen tekstillä Sirkka Turkasta ja hänen runoudestaan. Siitä käy ilmi, että runoilija lopetti kirjoittamisen ollessaan nuorempi kuin minä nyt, toisaalta hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 34-vuotiaana. Toisaalta hän voitti Finlandia-palkinnon ja minä olen voittanut vain ananaskonvehtipalkinnon (valitsijaraatiin kuului ainoastaan yksi henkilö, minä). Toisaalta hän oli nero.

Huvitti lukea siitä, miten turhaa on yrittää hypätä haudan yli, kun kuolema tulee kohdalle, sillä se on melkein sama kuin yrittäisi pidätellä henkeään sen ajan joka tukehtumiseen tarvitaan. Minua huvittavat oudot asiat. 

Valaan vatsassa -kokoelmaa lukiessa tulee sellainen olo, ettei se kirjoittaminen ole niin vakavaa ja vaikeaa vaikka onkin. Luin jostain, että kuoleva kirjailijakollega oli kertonut Anna-Leena Härköselle, että kun hän sai tietää kuolevansa, hänen ensimmäinen helpottunut ajatuksensa oli ollut, ettei hänen tarvitse enää koskaan kirjoittaa. 

Vuoden 2024 toimintakertomus

Minulle ei tapahtunut vuonna 2024 mitään. 

Kävinhän minä leikkauksessa ja minusta irroiteltiin osia, jotka katsottiin tarpeettomiksi. Syöpää ei lopultakaan todettu. Olen siitä iloinen. Molemmat lapseni ovat aikusopiskelleet ja toinen valmistui. Kävin interreilaamassa, vietin viikon Ykspihlajan matkustajakodissa ja osallistuin kirjailijakokoukseen Lahdessa.  

Olen kirjoittanut käsikirjoitusta, josta sitten joskus kuuluu jotakin tai sitten ei. 

Luin 99 kaunokirjallista teosta, ihan vähällä piti, etten yltänyt sataan. Olisi kannattanut lukea eilen joku ohut runokokoelma, jotta sata olisi tullut täyteen. Mitään lukumäärällisiä tavoitteita minulla ei ollut. 

Lukemiini teoksiin kuului myös seitsemän runokokoelmaa (voisi olla enemmän), esseitä luin kolmen kirjan verran ja sarjakuvaromaaneja neljä. Romaaneista liikuttavimpia olivat Claire Keeganin pienoisromaanit Kasvatti ja Nämä pienet asiat. Ehkä vaikuttavin oli Ágota Kristéfin trilogia, hauskin Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Eniten mietitytti Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki. Elizabeth Stroutin romaaneja luin uudestaan enkä pettynyt.

Kävin eilen aamulla kuntosalilla, jossa treenasivat vakiotyypit: pitkä laiha mies, pienikokoinen kahdeksankymppinen sitkeä papparainen, joka käyttää parissa laitteessa irrallista koroketta, saparopäinen nainen ja minä.  Pitkä laiha kertoi käyneensä Nääshallissa kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän tervehtii aina yhtä iloisesti miespuolisia maahanmuuttajasiivoojia ja kehuu heidän työnsä laatua.

Eilisillan istuin yksin kotona ja tänä aamuna näin somesta, että muut olivat viettäneet illan suurissa ystäväryppäissä. Ryvin itsesäälissä. Kukaan muu ei viettänyt iltaa yksin tai ainakaan kertonut yksinäisestä illasta kenellekään. Minulla ei ole krapulaa (nuorena vuoden ensimmäisenä päivänä usein oli) ja lähden kohta ulos.  

Tänään Hesari ilmestyi vain digiversiona ja siinä siteerattiin ruotsalaislehteä, jonka mukaan "Suomi tajuaa, että sota on jo täällä".  Vielä vähän aikaa sitten vakuuteltiin, että Suomi ei ole minkäänlaisessa vaarassa, nyt puhutaan sodasta kuin se olisi väistämätön tai peräti olisimme jo joutuneet sotaan. Pitää täyttää marjaämpäri vedellä. Se on ainoa asia, jonka osaan tehdä.  Toivoisin, että Hesari haastattelisi pasifistia, jos sellaista on enää mahdollista löytää Suomesta.

Toivotan kaikille blogini lukijoille onnellista vuotta 2025!