Musiikkia iltapäivällä

Terminen syksy ei ole vielä edes saapunut (vuorokauden keskilämpötila ei ole laskenut alle kymmenen asteeen), mutta kulttuurisyksy tulee aina ajallaan. 

Faunien iltapäivä -konsertit ovat alkaneet Tampere-talon pienessä salissa. Pidän konserttisarjasta, sillä jokaisen teoksen taustoista kerrotaan ennen esitystä. En ymmärrä musiikista juuri mitään. 

Ensin Aleksi Mäkimattila esitti Peter Maxwell Daviesin käyrätorvibiisin. Jokaisen osan välissä  Mäkimattila irrotteli soittimestaan osia, valutti niihin kertynyttä nestettä lattialle ja ruuvasi osat paikoilleen. 

Seuraavaksi Katri Nikkanen (viulu) ja Raili Peltonen (piano) soittivat Sibeliusta. He näyttivät siskoksilta ja ovatkin sitä. 

Väliajan jälkeen lavalle tuli trio, Annaleena Jämsä (huilu), Simeon Overbeck (oboe) ja Hanna-Leena Savolainen (piano), soittamaan Madeleine Dringin musiikkia.  Säveltäjä kuulemma esitteli jossain itsensä ja kertoi tulevansa kuusta (naissäveltäjiä onkin melko vähän maan päällä). 

Viimeisenä lavalle kannettiin diskovalo,  ja soittamaan saapui Terapia Q -kvintetti (Lotta Laaksonen, István Szalay, Anna Korhonen, Maija Juuti, Janne Malinen) . He soittivat Aaron Jay Kernisin teoksen 100 Greatest Dance Hits. Teos on saanut innoituksensa vanhoista  televisiomainoksista, joissa kaupattiin halpoja hittikokoelmia. 

En voi sanoa kuuntelevani uudempaa taidemusiikkia kotona, mutta näin livenä se on kiinnostavaa. Onhan muusikoillekin vaihtelua niiden samojen säveltäjien veivaamiselle. Kyllä minä kestän. Ja olihan tässä Sibeliustakin, sävelsi kuulemma näitä pieniä teoksia rahan puutteessa.  

Heippa Santtu-Matias!

 

Kun menee Tampere Filharmonian konserttiin, kaikki kysyvät "Onko Rouvali?" Kun tulee konsertista kysytään "Oliko Rouvali?" Jos vastaus näihin kysymyksiin on kielteinen, kysyjä näyttää pettyneeltä.  

Minulla oli aiemmin Jyväskylä Sinfonian kausikortti, eikä ketään maallikkoa kiinnostanut kuka orkesteria johti. Silloin Jyväskylä Sinfonian ylikapellimestarina huseerasi se ranskalainen huilisti, jonka nimen olen unohtanut. Minulla ei ole enää minkään orkesterin kausikorttia vaan pistäydyn konserteissa harvakseltaan, kun joku houkuttelee kaveriksi.

Kävin parin ystävän kanssa lauantaina sanomassa heipat Santtu-Matias Rouvalille, joka on ollut Tampere Filharmonian ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja kymmenen vuoden ajan. Jatkossa hän ei enää heiluta tahtipuikkoaan Tampereella vaan Göteborgissa ja Lontoossa. Koti on konsertin ohjelmalehtiseen painetun haastattelun mukaan edelleen Suomessa, Ylöjärvellä. Siellä hän hakkaa halkoja, kunnostaa uimarantaa, tekee pihahommia, grillaa ja laittaa ruokaa.

Istuimme jäähyväiskonsertissa B-katsomon kolmannella rivillä, josta näki Santtu-Matiaksen ilmeetkin. Tuntui, että hän katsoi soittajiaan rakkaudella, että soittakaa vaan, minä täällä ohjaan, joten teillä ei ole mitään hätää. 

Illan ohjelmassa oli Richard Straussin Näin puhui Sarathustra op.30 ja Sankarin Elämä op.40. En kommentoi teoksia, sillä en ole asiantuntija, enkä viitsi häpäistä itseäni. Yleisö vaikutti olevan tyytyväinen musiikkiin ja minäkin olin. Lopussa nousimme seisomaan ja rohkeimmat huusivat ja vislasivat. Tampere-talon iso sali oli sydän-emojeja täynnä. Tippa tuli silmään monella, ja jos oikein näin, niin samoin kävi Santtu-Matiaksellekin. 

Lähdimme kotiin ylevöityneinä, mutta vähän surullisina. Ehkä Santtu-Matias tulee joskus vierailulle Tampereelle tai sitten on mentävä Lontooseen tai Göteborgiin häntä tervehtimään. Joku saattaa törmätä häneen Ylöjärven citymarketissa. Mitä emme Santtu-Matiaksen vuoksi tekisi.  

Kuva: Ville Hautakangas, Tampere Filharmonia