Luen Sirkka Turkan runoja. Kaikki runoilijan julkaistut runot on tungettu samojen kansien väliin. Yli kahdeksansataa sivua. Kirja painaa suunnilleen saman verran kuin muhkea vesimeloni. Olen päättänyt lukea ne kaikki. Lainasin runot kirjastosta, mutta päädyin sitten tilaamaan kirjan myös ikiomaksi.
Nyt on menossa hänen toinen kokoelmansa Valaan vatsassa (1976). Sirkka Turkka on ollut aikaansa edellä, sillä hänelle eläimet (varsinkin koirat) olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin ihmiset. Valaan vatsassa -teos lienee proosarunoa. Tarinat noudattavat runon logiikkaa (onko sellaista termiä), joka poikkeaa meidän arkinuhruisesta logiikastamme. "Kun yritän kirjoittaa, on voima käsistä pois" siinä sanotaan. Ymmärrän hyvin. Voima on käsistä pois, kun pitelee tätä paksua kirjaa, jota Sirkka Turkka ei tule koskaan näkemään.
Kirja alkaa Olli Heikkosen tekstillä Sirkka Turkasta ja hänen runoudestaan. Siitä käy ilmi, että runoilija lopetti kirjoittamisen ollessaan nuorempi kuin minä nyt, toisaalta hän julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa 34-vuotiaana. Toisaalta hän voitti Finlandia-palkinnon ja minä olen voittanut vain ananaskonvehtipalkinnon (valitsijaraatiin kuului ainoastaan yksi henkilö, minä). Toisaalta hän oli nero.
Huvitti lukea siitä, miten turhaa on yrittää hypätä haudan yli, kun kuolema tulee kohdalle, sillä se on melkein sama kuin yrittäisi pidätellä henkeään sen ajan joka tukehtumiseen tarvitaan. Minua huvittavat oudot asiat.
Valaan vatsassa -kokoelmaa lukiessa tulee sellainen olo, ettei se kirjoittaminen ole niin vakavaa ja vaikeaa vaikka onkin. Luin jostain, että kuoleva kirjailijakollega oli kertonut Anna-Leena Härköselle, että kun hän sai tietää kuolevansa, hänen ensimmäinen helpottunut ajatuksensa oli ollut, ettei hänen tarvitse enää koskaan kirjoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti