Minulle ei tapahtunut vuonna 2024 mitään.
Kävinhän minä leikkauksessa ja minusta irroiteltiin osia, jotka katsottiin tarpeettomiksi. Syöpää ei lopultakaan todettu. Olen siitä iloinen. Molemmat lapseni ovat aikusopiskelleet ja toinen valmistui. Kävin interreilaamassa, vietin viikon Ykspihlajan matkustajakodissa ja osallistuin kirjailijakokoukseen Lahdessa.
Olen kirjoittanut käsikirjoitusta, josta sitten joskus kuuluu jotakin tai sitten ei.
Luin 99 kaunokirjallista teosta, ihan vähällä piti, etten yltänyt sataan. Olisi kannattanut lukea eilen joku ohut runokokoelma, jotta sata olisi tullut täyteen. Mitään lukumäärällisiä tavoitteita minulla ei ollut.
Lukemiini teoksiin kuului myös seitsemän runokokoelmaa (voisi olla enemmän), esseitä luin kolmen kirjan verran ja sarjakuvaromaaneja neljä. Romaaneista liikuttavimpia olivat Claire Keeganin pienoisromaanit Kasvatti ja Nämä pienet asiat. Ehkä vaikuttavin oli Ágota Kristéfin trilogia, hauskin Nina Lykken Emme ole täällä pitämässä hauskaa. Eniten mietitytti Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki. Elizabeth Stroutin romaaneja luin uudestaan enkä pettynyt.
Kävin eilen aamulla kuntosalilla, jossa treenasivat vakiotyypit: pitkä laiha mies, pienikokoinen kahdeksankymppinen sitkeä papparainen, joka käyttää parissa laitteessa irrallista koroketta, saparopäinen nainen ja minä. Pitkä laiha kertoi käyneensä Nääshallissa kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän tervehtii aina yhtä iloisesti miespuolisia maahanmuuttajasiivoojia ja kehuu heidän työnsä laatua.
Eilisillan istuin yksin kotona ja tänä aamuna näin somesta, että muut olivat viettäneet illan suurissa ystäväryppäissä. Ryvin itsesäälissä. Kukaan muu ei viettänyt iltaa yksin tai ainakaan kertonut yksinäisestä illasta kenellekään. Minulla ei ole krapulaa (nuorena vuoden ensimmäisenä päivänä usein oli) ja lähden kohta ulos.
Tänään Hesari ilmestyi vain digiversiona ja siinä siteerattiin ruotsalaislehteä, jonka mukaan "Suomi tajuaa, että sota on jo täällä". Vielä vähän aikaa sitten vakuuteltiin, että Suomi ei ole minkäänlaisessa vaarassa, nyt puhutaan sodasta kuin se olisi väistämätön tai peräti olisimme jo joutuneet sotaan. Pitää täyttää marjaämpäri vedellä. Se on ainoa asia, jonka osaan tehdä. Toivoisin, että Hesari haastattelisi pasifistia, jos sellaista on enää mahdollista löytää Suomesta.
Toivotan kaikille blogini lukijoille onnellista vuotta 2025!
2 kommenttia:
Lehdet voisivat tosiaan tuoda vähän rauhantahtoisempaakin viestiä ihmisille, sodan lietsonta näyttää niin vallitsevalta. Aika paljon on historiasta kirjoitettu, että sotien syttymisissä on paljon mukana psyykkistä vaikutusta, mielialojen muokkausta. Samaa kuin noissa finanssikriiseissäkin. - Paljon toimintaa sinulla on vuoden aikana ollut. Toivottavasti into jatkuu ja kirjoittaminen maistuu. Hyvää uutta vuotta!
Mietin, että kenen etu se lietsominen on ja ketkä sen takana ovat. Tulee kaiken muun kauhun lisäksi sellainen olo, että johtajat tietävät jotain kamalaa, jota me emme tiedä.
Lähetä kommentti