Taidepäivä

Kävimme Mäntässä Serlachius-taidemuseossa katsomassa Eija-Liisa Ahtilan videoteoksen "Heijastus metsästä". Kyseessä on kahdeksankanavainen installaatio, jonka pääosassa on metsä. Teos heijastetaan laajalle seinäalueelle ja katsoin sen sohvalla istuen. Teos kesti 50 minuuttia ja jaksoin katsoa videoteoksen alusta loppuun. Yleensä luovutan kesken. Olihan se vaikuttava.  

Mietin, kauanko tuollaisen teoksen tekeminen kestää ja miten taiteilija sommittelee kuvat. Videon tekemiseen tarvitaan ohjaajan ja käsikirjoittajan lisäksi tuottaja, esiintyjät, kuvaajat, leikkaajat, lavastaja, äänisuunnittelija, puvustaja, värimäärittelijä ja kuvien jälkikäsittelijä.

Söimme lounasta ravintola Göstassa. Otimme ravintolan kasvisannoksen, jossa oli papuja ja munakoisoa. Oikein herkullista näiden einesaterioiden jälkeen. 

Illalla kävimme Vinhan kirjakaupan saunassa, jossa oli lempeät löylyt. 

Kyselin yhdeltä residenssiläiseltä Suomen taidemaalariliitosta. Liittoon haetaan ensin kokelasjäseneksi, jonka jälkeen voi hakea varsinaista jäsenyyttä. Kokelaisjäsenenä voi olla korkeintaan kymmenen vuotta, jos sinä aikana ei hae/pääse varsinaiseksi jäseneksi, jäsenyys päättyy. Kuulostaa joltain Bandidokselta. 

Kuva: Sampo Linkoneva, Serlachius-museot

Einesruokavalio

Residenssielämä jatkuu. Olen kirjoittanut, lukenut, neulonut, kävellyt, käynyt kirjastossa ja syönyt einesruokia.

Pistäydyin Ruoveden kirjastosta, joka kuuluu Piki-kirjastoihin ihan kuten Tampereen kirjastotkin. Sain lainata kirjoja ikiomalla kortillani ja voisin käyttää omatoimikirjastoakin. Kirjastossa oli hyvä kirjavalikoima. Erityisesti kiinnitin huomiota uutuuksiin ja omiin romaaneihini.  

Lainasin Nobel-kirjailija Jon Fossen romaanin Aamu ja ilta, jossa ei näköjään käytetä pisteitä. Piste on mielivälimerkkini. 

Luin huoneeni kirjahyllystä nappaamani Petri Tammisen lyhytproosakirjan Miehen ikävä. Petri Tamminen on lakonisen lauseen mestari. Lukiessani ajattelin tekstien olevan keski-ikäisen miehen sydänverellä kirjoitettuja. Kirjailija oli teoksen julkaisuaikaan kypsässä 31-vuoden iässä. 

"Perheenisän osaksi jää todeta tappiot. Hän vastaa perheensä reippaudesta, mutta saa jatkuvasti pettyä: tytär nukahtaa karuselliin, poika jättää presidentin TV-puheen katsomatta ja vaimo hermoilee ratissa. Loukkaantumisen aiheita kertyy niin paljon, ettei isä ehdi niistä koskaan leppyä. Mököttämällä hän pydäyttää ajan ja tuomitsee pahat teot yleisesti ja erittelemättä."

Minusta tuo  "Loukkaantumisen aiheita kertyy niin paljon, ettei isä ehdi niistä koskaan leppyä." on ihana.

Trump ei lepy koskaan, hän vaikuttaisi lapselliselta loukkaantujalta ja koulukiusaajalta, ellei hän hallitsisi maailmaa. Pyörin täällä niin pienissä puitteissa, että maailman tapahtumat tuntuvat koskettavan minua vain kevyesti.

Luontoisedut

Tiesittekö, että Ruovedellä on toiminut keuhkoparantola? Minä en tiennyt. Sen suunnitteli Lars Sonck ja rahoituksesta huolehti maatalousneuvos Aminoff. Parantola aloitti toimintansa 1909, lopetusvuotta en löytänyt. Nykyään rakennuksessa toimii Ruoveden kulttuuriparantola. 

Kävelin eilen 11 000 askelta, luin Petri Tammista ja neuloin villapaitaa. Olisin kävellyt enemmänkin, jos nastalenkkarit olisivat tulleet mukaan. Kirjoitin vähäsen. Kontaktia muihin residenssiläisiin on ollut niukasti. Hipsimme hiljaa huoneisiimme ja suojelemme toistemme työrauhaa. 

Olisi kannattanut juoda Runebergin lähteestä, kun siihen oli mahdollisuus. En tunne tällä hetkellä minkäänlaista luomisen pakkoa. Runosuoneni on tukkeutunut. 

Selailin jokin aika sitten Vapriikissa Suomen kansakoulukalentereita 40-luvulta 60-luvulle. Kalentereiden loppuun on luetteloitu kaikki Suomen kansakoulunopettajat ja heidän työpaikkansa. Löysin mummoni, jonka viimeinen työpaikka ennen eläköitymistä oli Kiuruveden Toiviaiskylän kansakoululla. 

Kalenterit pursuavat uskonnollisuutta ja raittiusaatetta. Kansakoulunopettajaksi saattoi opiskella erikseen miehille ja naisille tarkoitetuissa seminaareissa kansakoulu- tai keskikoulupohjalta. Edellä mainittu kesti viisi vuotta ja jälkimmäinen neljä. Seminaarilaiselta vaadittiin ehdotonta raittiutta.

Miesopettajan luontoisetuihin kuului mm. kolme huonetta ja kettiön kattava asunto. Naisopettaja sai yhden huoneen vähemmän. Luontoisetuihin kuuluivat myös navetta, rehu- ja puuvaja, sauna, kellari, aitta ja kaivo sekä yhdelle lehmälle riittävä laidun. Oma ulkohuone tarjottiin työn puolesta.

Ruovesi

Aamun Hesarin lukemisen jälkeen haluan kuvitella Ruoveden ja Vinhan kirjakaupan olevan maailmasta eristetty pehmeä turvapaikka. Toisaalta epäilen, ettei sellaista ole. 

 

Ruoveden kirkko (Sofia Magdalenan kirkko) on komea. Kirkkorakennus otettiin käyttöön 1778. Mahtuisivatko kaikki seurakunnan jäsenet kirkkoon yhtä aikaa? En tiedä.  Flaneerasin kirkon kyljessä sijaitsevalla hautausmaalla. Nyt muistin, että lapsena Savossa puhuttiin hautuumaasta. Anteeksi syrjähtelyni. 

Ruoveden pääraitin kyljessä päivystivät jehovan todistajat lehtikärryineen. Tampereella jehovat eivät ota kontaktia, joten olet turvassa. Täällä raamattukurssia mainostavan kyltin vieressä seissyt mies kysyi minulta, onko kevät tullut jo. 

Näin laivasataman ja kesäravintolan. Jatkoin polkua Runebergin lähteelle. J.L. Runeberg on työskennellyt kotiopettajana Ruovedellä 1825-1826 ja Ruovesi ottaa siitä irti kaiken. Puistokin on nimetty hänen mukaansa. 

Tein ostoksia paikallisessa S-marketissa, jossa oli hyvät valikoimat. Kävin myös apteekissa, joka oli suuri kuin isommankin kaupungin apteekki. 

Olen siis jo tutustunut ala-Ruoveteen ja tänään on mahdollisesti vuorossa ylä-Ruovesi. 

Ylemmässä kuvassa voi nähdä Runebergin lähteen, jos katsoo oikein tarkkaan. Kirkkokuvan olen pihistänyt seurakunnan sivuilta, anteeksi. 

P.S. Ruoveden kirkkoon mahtuu 1100 sanan kuulijaa, joten kaikki Ruoveden asukkaat tai edes seurakuntalaiset eivät sinne mahdu. Ruovedellä on vähän yli 4100 asukasta.

Residensseilyä

Kirjoitan tai ainakin yritän kirjoittaa Vinhan kirjakaupan residenssissä Ruovedellä. Tekeillä on romaani. Luultavasti. 

Matka Tampereelta Ruovedelle kesti bussilla melkein kaksi tuntia.  Kuljettaja tervehti jokaista matkustajaa ystävällisesti. 

Meinasin ottaa mukaani kaksi romaania kunnes muistin, että lähden kirjakauppaan. Huoneessanikin on pieni hylly, josta löysin mm. Petri Tammista.

Joku kolistelee keittiössä. Ulkona on harmaata, vesipisarat napsahtelevat ikkunalautaan ja patteri naksuu. Ikkunastani näkyy laakea lumen peittämä alue, joka on luultavasti järvi. Olen tilannut kirjakaupan kahvilasta aamiaisen, jonka alkamista odottelessani kirjoittelen.

Yksi residenssiläinen valmisti tänä aamuna kahvia, johon sekoitettiin öljyä ja kananmunaa. Hän oli rahdannut pressopannun ja blenderin mukanaan.  Aina oppii jotakin. 

Kärsin huonekateudesta, erään residenssiläisen (meitä on kolme) huoneessa on sohva, sohvapöytä, kirjahylly, kirjoituspöytä, komero, parisänky ja ikkunat kahteen suuntaan. Huone on kaksi kertaa omani kokoinen.  Minun huoneenikin on kyllä soma ja siihen kuuluu parveke. Hätäpoistumistieni kulkee parvekkeen kautta.

Taloa vastapäätä toimii hautaustoimisto, vieressä on apteekki, joten eiköhän täällä pärjätä.

Sain vinkkejä kävelykohteista ja suosituksen avantosaunasta. 

Sekava vyyhti

Maailma on sotkuinen lankavyyhti, josta tietämättömät ja/tai epärehelliset tyypit yrittävät neuloa jotakin itselleen. Eihän siitä kunnollista tule. Hihasta yritetään tehdä lahjetta. 

Ostin villapaitalangat ja yritän keskittyä pieniin kotoisiin asioihin ettei ahdistaisi. Seinäjoen kaupunginteatterin villasukat ovat valmiit ja varren S-rivi tuo minulle mieleen natsifanituotteen. Muuten ovat kyllä somat. Seuraavaksi on villapaidan vuoro.

Cafe Metsossa järjestettiin runotapahtuma, jossa Vilja-Tuulia Huotarinen, Raisa Marjamäki ja Juhani Ahvenjärvi lukivat runojaan. Onhan runojen ääneen lukeminen lohdullista. Yleisöäkin oli paljon, joten vielä on tilaa runoille. Poistuin kirjastosta open mic osuuden aikana.

Kaipaan kirjoituskurssia, johon osallistuin.  Kurssi käsitteli romaanin rakennetta ja nyt kiinnitän lukiessani huomiota juuri siihen.  Kävimme kurssin jälkeen Salhojankadun pubissa, jossa järjestettiin pubivisa. Meitä pyydettiin pitämään vähemmän ääntä, jotta osallistujat kuulisivat kysymykset.  

Nyt lähden kahvakuulajumppaan ja myöhemmin Vapriikkiin lukemaan Suomen kansakoulukalentereita. Äidinäitini (kansakoulunopettaja) vaiheet kiinnostavat. Ne kyllä selvisivät jo isäni arkistointitaipumuksen ansiosta, mutta haluan silti nähdä kalentereita. 

Suosittelen kiinnostuneille Suomen kansalliskirjaston digitaalisia aineistoja. Ne ovat ihan ilmaisia ja kaikkien ulottuvilla. Helmikuun 1939 Hopeapeilin muotikuvissa naisilla on kapea vyötärö ja hassut hatut. Eva Hirn on kirjoittanut lehteen tarinan nimeltä Muotilääkärin vaimo Helsingissä vuonna 2000. Se alkaa näin: Kahvipöydän järjestäminen on jokaisen naisen mielitehtävä.  

En tiedä oliko tuo ironiaa.

Suku on pahin/paras

Sukuselvitys on edennyt, mutta enemmänkin siskoni ansiosta. Hän on saanut selville, että äidinisäni K. Hovi saapui New Yorkiin Karin-nimisellä laivalla 1939. Nyt tutkimme  mummoni H. Hovin os. Salokas elämää, jossa on tyhjiä alueita vähän kuin avohakkuita. En muista mummoni maininneen miestään K.Hovia koskaan. 

H. Hovi oli kansakoulunopettaja. Selvisi, että Vapriikin käsikirjastossa säilytetään Suomen kansakoulukalentereita, joten aion kipaista sinne ensi viikolla. 

Olen soittanut pikkuserkulleni, joka löytyi My Heritagen kautta. Äitini ja hänen isänsä olivat serkuksia. Olen käynyt hänen mummonsa A:n luona, jossa tarjottiin lakuja. Pikkuserkkuni kertoi saaneensa pumpernikkeleitä ja Step-limsaa. Isäni muisti käyneensä avantouimassa A:n miehen L:n kanssa, joka oli puuseppä.  Teki puusta myös sellaisia seinäreliefejä.

N sanoi, ettei halua yhtään sukulaista lisää, sillä hänen sukulaisensa ovat kuulemma hulluja.  Minä haluan, mutta tuskin jaksan ryhtyä sukuihmiseksi, sukulaiset kiinnostavat minua enemmän teoreettisessa mielessä.

Kävin katsomassa elokuvan Kesäkirja ja haluaisin vetäytyä johonkin mökkisaareen vanhenemaan. Myöhemmin tietysti kuolemaan. Siinähän olisi halpa ratkaisu vanhuspulmaan: kuljetetaan ikäihmiset saareen ja kerätään ruumiit pari kertaa vuodessa. 

Päätin lukea Tove Janssonin Kesäkirjan uudestaan. 

300 tunnin ystävyys

Ystävänpäivä lähestyy. Muualla maailmassa se on enemmänkin rakastavaisten päivä. Minusta on hienoa, että meillä juhlitaan nimenomaan ystävyyttä. 

On vaikea sanoa, kenestä voi käyttää nimitystä ystävä. Jos ollaan tunnettu päiväkotitaaperoista lähtien ja jaksettu pitää yhteyttä, niin asia on melko selvä. Jos joku kutsuu minua ystäväksi, niin päättelen, että olemme saavuttaneet  ystävyyden tason.  Ystävyydessä on kyse luottamuksesta ja siitä että toivoo toiselle hyvää. Kyllä ystävyyteen voi liittyä hetkittäistä kateuttakin. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia ja ystävyyskin voi päättyä.

Luin Long playn-viikkokirjeestä amerikkalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan satunnaiseen ystävyyteen tarvitaan 30 tunnin vuorovaikutus, hyvään ystävyyteen 140 tuntia ja parhaan ystävän saamiseksi pitää viettää 300 tuntia yhdessä. Kuulostaa vähältä. Kirjeessäkin todetaan, että nämä luvut ovat mitättömiä verrattuna sisarusten yhdessä viettämään aikaan. 

Olen aktivoitunut sukuselvityksen saralla. Sain kaupallisen firman kautta viestin henkilöltä, jonka kanssa minulla on viisi prosenttia yhteistä DNA:ta. Äidinäitimme olivat siskoksia. Olen käynyt hänen mummonsa luona. Mummo tarjosi tina-astiasta lakupötköjä. 

Innostuin taas googlaamaan äidinisääni, joka matkusti Yhdysvaltoihin (hän työskenteli laivalla stuerttina) ja jäi sille tielleen. Löysin kuvan hänen hautakivestään, jossa luki Husband. Ehkä häneltä pääsivät Suomeen jääneet lapset ja vaimo unohtumaan. Kiinnostaisi tietää lisää miehestä, jota en tavannut koskaan.  Hulttiot ovat mielenkiintoisia olioita. 

Olemme pitäneet hyvin vähän yhteyttä äidin puolen sukuun. Nyt minulla on pikkuserkun puhelinnumero, ja minua jännittää soittaa hänelle.  Pakko kai minun on soittaa. 

Aina joku eksyy (Tampereen teatteri)

Olen nähnyt  Reko Lundánin kirjoittaman näytelmän Aina joku eksyy  90-luvulla KOM-teatterin esityksenä ja kirjailijan itsensä ohjaamana ja nyt  Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä.  

Ihailin Reko Lundánia (1969-2006), joka oli näytelmäkirjailija, ohjaaja ja kirjoitti romaanejakin ja sai useita palkintoja. Hän kuoli aivokasvaimeen 37-vuotiaana ja kirjoitti sairastaessaan itkettävän kirjan Viikkoja kuukausia yhdessä vaimonsa Tina Lundánin kanssa. 

Aina joku eksyy kertoo Hannasta ja hänen kaksoslapsistaan Akista ja Liisasta. Tarinassa on pitkä aikajana, tässä Tampereen teatterin versiossa päästiin vuoteen 2025 saakka. Hannan elämää seurataan lapsuudesta sairaalan vuodeosastolle, johon hän on joutunut aivoverenvuodon takia ja menettänyt muistinsa. Esitys alkaa siitä, kun Aki soittaa Liisalle ja kertoo Hannan joutuneen sairaalaan. Käy ilmi, että Liisa on sanonut irti suhteen äitiinsä, mutta Aki on säilynyt alkoholistiäidin elämässä.

Reko Lundán yhdistää taitavasti traagisen ja koomisen. Hän katsoo ihmistä hyväksyvästi ja anteeksiannolla. Ei Hannallakaan ole ollut helppo elämä, häntä voi ymmärtää, hän menetti varhain äitinsä ja tuli äidiksi vain 18-vuotiaana. Muistiongelmaisenakin Hanna on välillä hyvinkin terävä. 

En oikein pitänyt mustalla taustalla heijastetuista numeroista, joilla kerrottiin missä ajassa mentiin, vaikka olihan se informatiivistakin. Kuusikymppisen (en ole varma iästä) Hannan ja hänen aikuisten lastensa väliset kohtaukset  näytettiin videolta.  Oliko se tarpeen? Tuntui jotenkin hienolta, kun  lopussa  kaikki esiintyivät ihan livenä. Toki Hanna aina välillä ilmaantui lavalle rollaattoreineen.  Alkuun tuntui vähän sekavalta, kun ihmisiä tuli niin paljon ja liikuttiin eri aikatasoissa, mutta kun asiat selkenivät nautin näytelmästä. Pidin nuoren Jaakko Kiljusen ohjauksesta, vaikka niitä videoita epäilinkin.

Mari Turunen vanhana Hannana oli tuttuun tapaansa hyvä ja Ilona Karppelin (Näty) näytteli nuorta Hannaa raikkaasti. Pidin kovasti Kai Vaineen Akista.  

Aina joku eksyy ei tuntunut nolon 90-lukulaiselta vaan tuoreelta ja koskettavalta. Näytelmällä on hieno nimi, joka liittyy suunnistamiseen ja elämään yleensä. Nimien keksiminen on nimittäin vaikeaa. 

Kuvassa: Matti Hakulinen, Vili Saarela, Ilona Karppelin, Mari Turunen, Katriina Lilienkampf
Kuva: Heikki Järvinen Tampereen teatteri

Kun täältä lähden, lakana jää

Ostin muistaakseni pari vuotta sitten Finlaysonin pellavalakanan. Kun riivin vuodevaatteita sängystäni, huomasin lakanassa repeämän. Kyseiseltä alueelta kangas oli kulunut läpikuultavan ohueksi. Kallis lakana (Kiinassa tehty, googlasin), jota ostaessani olin miettinyt raaskinko hankkia sitä. Nyt sitten koin itseni petetyksi ja uhkuin taistelutahtoa. Vaadin itselleni oikeutta. 

Menin Finlaysonin myymälään, kaivoin rikkinäisen lakanan kassistani ja esittelin repeämää myyjälle. Olin pessyt ja silittänyt lakanan tätä demonstraatiota varten. 

Sain tilalle upouuden pellavalakanan, jolla on viidenkymmenen vuoden takuu. Kun täältä lähden, niin lakana jää. 

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kävin nuorison kanssa Työviksen Kellariteatterissa katsomassa Liila Jokelinin kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Verot ja kuolema. Näytelmä sijoittuu vuoteen 2049, jolloin kenellekään ei ole tarjolla järkevää työtä.  Verotoimistossa työskentelee robotti ja oikeat ihmiset (ovatko he sitä?) nitovat tyhjiä A-nelosia päivät pitkät. Homma eskaloituu, kun verotoimistoon ryntää asiakas, joka vaatii tavata ihmisen. 

Maassa käynnistetään KivaTyöTyöTyö-  somevideokilpailu, jossa ihmiset kuvaavat videoita itsestään pseudotyönsä ääressä. Onhan työtä tehtävä, vaikka mitään tekemistä ei olisikaan. 

Suosikkihenkilöni näytelmässä oli Saimi, papiljottipäinen nainen, joka nitoi papereita yläkerrassa.

Yhteiskuntamme on jo nyt sellainen, että inhimillistä palvelua on vaikea saada. Näytelmän maailmassa toisen ihmisen koskettaminenkin on todella harvinaista herkkua. Esitys nauratti jossain määrin. Vieressäni istunut nuori mies nauroi melkein koko ajan suureen ääneen ja hän paljastuikin näytelmän jälkeen yhden näyttelijän ystäväksi. 

Liila Jokelinista saamme vielä kuulla. Ehkä tämä uusi esitys muistutti jossain määrin tyyliltään aiempaa näytelmää (Action Hero), mutta ei ikävä kyllä yltänyt ihan samalle tasolle..

Kuva: TTT, Kari Sunnari

Politiikkaa

Mietin usein maailman tapahtumia, mutta minulla ei ole niistä mitään persoonallista sanottavaa, joten varon kirjoittamasta politiikasta.  Märehdin mieluiten yksinäni.

Tämän kerran aion höpötellä muustakin kuin ryijyn ompelemisesta.  Tätä tulen katumaan.

Vastuulliseen sijoittamiseen ei ole perinteisesti kuulunut alkoholi, tupakka, aseet, huumeet tai aikuisviihde. Kuulin radiosta, että nykyään aseteollisuuteen sijoittaminen on vastuullista. Eläkeyhtiöt voivat pistää eläkerahoja myös niihin.  Jalkaväkimiinoja ja rypälepommeja pidetään sentään toistaiseksi sopimattomina sijoituskohteina.  Korostan sanaa toistaiseksi. Tämä asejuttu kuulostaa tuottoisalta. Pitää aloittaa ase- ei kun osakesalkun kerääminen. 

Minulla on sellainen teoria, että kun aseiden määrä saavuttaa tietyn kyllästysasteen, tulee kiusaus käyttää niitä.  Vähän sama juttu kuin herkkujen säilyttäminen vierasvarana, kyllä ne tulee kuitenkin syötyä itse. Aseethan vanhenevatkin, uudempia ja hienompia malleja tulee joka vuosi. Parin vuoden päästä kinutaan uusinta konekiväärimallia.

Suomen valtion johto mielisteli vielä joitakin vuosia sitten Putinia, nyt yritetään olla mieliksi Trumpille. Jospa Mies tulisi auttamaan meitä. Asettaisi isälliset kätensä ympärillemme. Hän on siunattu Mies, jonka kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä. Häneen eivät edes luodit pysty.

Ympäristöministeri on sitä mieltä, etteivät suomalaisten toimet ilmaston lämpenemisen ehkäisemiseksi ole kuin pisara meressä, emmekä voi maapalloa pelastaa, joten jatkakaamme metsien hakkaamista entiseen tahtiin. Jos ympäristö- ja ilmastoministeri ei puolusta ympäristöämme, luonnon monimuotoisuutta  ja ilmastoa, niin kuka sitten?  

Elinkeinoministeri?  Elinkeinoministerin nimeä en voi edes kirjoittaa, sillä minulle tulee siitä niin helposti huono olo. 

Kuten huomaatte, minun kannattaa keskittyä vaikka viherkasveihin ja paksuihin lukuromaaneihin.