Uusimmassa Parnassossa kirjotetaan performatiivisesta lukemisesta. Tarkoitukseen sopivat vaikeatajuiset klassikkokirjat. Lukeminen tapahtuu niin, että kaikki varmasti näkevät. Ehkä Parnassoakin voisi lukea performatiivisesti.
Suomessa järjestettiin ensimmäiset performatiivisen lukemisen SM -kisat huhtikuussa. Ne pidettiin Rosebud -kirjakaupan syrjäyttäneessä ruotsalaisessa Rusta-halpakaupassa. Kilpailun voitti Miki Liukkoseksi pukeutunut Oxi Koskelainen, joka luki Miki Liukkosen romaania Elämä: Esipuhe. Olisiko oikea Liukkonen lukenut tilaisuudessa omaa romaaniaan? Ehkä hänen käsissään olisi ollut joku David Foster Wallacen romaani.
Kanadalainen Anne Carson sai kirjallisuuden Nobelin. Kuulin somessa lyhyen pätkän hänen vanhaa haastatteluaan, jossa häneltä kysyttiin, mitä tämän vuoden kirjaa hän suosittelisi. Hän vastasi, ettei lue uusia kirjoja vaan 500 vuotta eKr. kirjoitettuja teoksia. Häneltä kysyttiin myös, mikä on tärkein kirjoitusneuvo, jonka hän on saanut. Carson sanoi, ettei tarvitse kenenkään neuvoja. Kun häneltä kysyttiin minkä neuvon hän antaisi kirjoittajille, hän kehotti aloittamaan keskeltä. Ryhdyin pohtimaan, että mitä hän tarkoitti. Aloitan nimittäin aina alusta ja etenen loppua kohti sivuilleni vilkuilematta.
En ole lukenut Carsonin kirjoja. Onhan valinta hieno asia pienen Poesia-kustantamon kannalta.
Naputtelen tätä Cafe Metsossa ja äsken eräs kirjailija kävi juttelemassa. Pahoitteli, jos häiritsi. Arveli, että kirjoitin juuri maailmankirjallisuutta (vitsi, vitsi). Hän tietää hyvin minkälaisia juttuja kirjoitan.
Jos näen jonkun lukevan kirjaa, minua kiinnostaa, mitä hän lukee. Harvoin enää näkee julkilukemista. Minulle on yhdentekevää, mitä ihminen kuuntelee.
Kuva on otettu Finlaysonin palatsin pihalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti