Rahja

Olen ollut lähes viikon erossa blogistani. Tuli melkein ikävä. 

Eron syynä on pistäytyminen Rahjassa. Tätä saattaa lukea joku sivistymätön, joka ei tiedä missä Rahja sijaitsee, joten kerron, että se on muutaman kilometrin päässä Kalajoelta. Päässäni alkoi nytkin soida Kalajoen hiekat. 

Kurssikaverini kesäasunto on Rahjassa. Saunan vieressä virtaa joki, joka oli tällä kertaa varsin vuolas. Joessa on ihana hiekkapohja. Uiminen on melko mahdotonta virtauksen vuoksi. Pitäisi olla voimakas uidakseen vastavirtaan. Myötävirtaan uidessa saattaisi päätyä ilkosillaan kilometrien päähän. 

Kävimme myös Kokkolassa. M:n poskeen pisti ampiainen.  Pidän elokuusta, mutta unohdan aina ampiaiset. 

Näimme savolaistaustaisen Paula Pääkkösen herkullisia lasiveistoksia. Ne olivat karkkia ja jäätelöä silmille.  Pääkkönen pohtii taiteilijan identiteettiään museon videolla, hän ei alkuun identifioitunut taiteilijaksi. Hämmästelen ihmisiä, joille taiteilijan identiteetti on heti selvä. 

Palaan vielä Kimmo Svinhufvudin kirjaan Viheliäinen luovuus! -Kirjoittamisen jännitteet ja tasapaino. Opas on tarkoitettu kaikille kirjoittamisen parissa tuskaileville. Kirjassa pohditaan kirjoittamisen esteitä; haluat kirjoittaa, mutta sen sijaan imuroit tai katsot sarjaa Le Bureau, vakoojaverkosto Areenasta (kokeilin puolipistettä, ei ehkä olisi pitänyt). Syitä on monia, mutta tämä kolahti: "Tai sitten haluaisimme kirjoittaa mutta samalla kirjoittaminen, lopputuloksen epätäydellisyys tai näkyväksi tuleminen pelottavat meitä".

Minua huvitti juttu Pentti Saarikoskesta, jonka piti tehdä kirja Eino Leinosta, eikä homma edistynyt.  Saarikoski päätyi siihen, että hänen piti rakastua (Leinoakin rakkaus inspiroi). Saarikoski päätti rakastua Arja Saijonmaahan tai oikeastaan ajatukseen hänestä. Vähän samaan tapaan kuin edesmennyt Outi Nyytäjä päätti ryhtyä kauniiksi. 

Kaipa taiteilijaksikin voi ihan vain päättää ryhtyä. Ei sitä voi kukaan ulkopuolinen kieltää. 

Kuvassa Paula Pääkkösen töitä.  Luonnossa ne ovat vielä herkullisemman näköisiä. 

 

Viheliäinen kirjoittaminen

Kirjojani lainattiin kirjastoista viime vuonna 2464 kertaa. Se ei ole paljon, mutta silti tuntuu kutkuttavalta, että nämä ihmiset ovat lukeneet (tai ainakin lainanneet) kirjat. 

Varaan usein kirjoja kirjastosta. Ne putkahtelevat ryppäissä, muodostuu kirjaruuhka ja joudun priorisoimaan ja palauttamaan osan kirjoista lukematta niitä. Makuuhuoneessani seisoo jakkara, jolle olen kasannut lukemista odottavat kirjaston kirjat. 

Kirjoittamisen vaikeudesta on julkaistu lukuisia teoksia. Luen juuri yhtä niistä: Kimmo Svinhufvud, Viheliäinen luovuus! Art House 2026.  Kirjassa ei käsitellä ainoastaan fiktiivistä kirjoittamista, vaan  Svinhufvud kirjoittaa myös graduista ja väitöskirjoista. Moni hyvä tutkimussuunnitelma on jäänyt toteutumatta.

Olen tehnyt sekä väitöskirjan, että kirjoittanut kolme aikuisten romaania ja yhden lastenkirjan. En ole erityislahjakkuus. Vertaan kirjoittamistani neulomiseen, kun joka päivä neuloo vähän, jonain päivänä villapaita on valmis. Prosessiin kuuluu tietysti myös purkaminen. Ei saa keskittyä valmiiseen villapaitaan vaan nauttia prosessista. Välillä hommaa saa vihatakin. 

Viheliäinen luovuus! -oppaassa kirjoitetaan, että onnistumisessa on kyse myös identiteetistä. Sen suhteen minulla on ongelmia, en osaa kutsua itseäni kirjailijaksi.  Lääkärin identiteettikin oli minulle alkuun niin vaikea, että opiskeluaikana oli noloa pukeutua valkoiseen takkiin.  

Kimmo Svinhufvud kirjoittaa, ettei ole yhtä ainoaa tapaa saada kirjoitustyötä päätökseen, ja että se joka toimi aiemmin, ei välttämättä elämänmuutosten myötä enää olekaan hyödyllinen.  

En ole arvostanut omia saavutuksiani kirjallisuuden saralla, mutta kaipa olen selättänyt jotain viheliäistä, kun kirjoittamisen vaikeuden voittamisesta julkaistaan jatkuvasti uusia kirjoja. 

Vertasin kirjoittamista neulomiseen. Oikean käteni etusormen pää kipeytynyt ja joudun liimaamaan siihen laastarin, että pystyn neulomaan. Laastari hankaloittaa käsityön tekemistä, mutta sekään ei estä minua neulomasta (eikä kirjoittamasta). Eihän tässäkään ole mitään järkeä. Missä lopulta on?  

Tiedän edelleen pystyväni kirjoittamaan romaanin, mutta julkaisu onkin vaikeampaa. Pitäisi ahtautua pienestä ovesta, josta vain harva mahtuu. Joillekin ovi on valmiiksi raollaan: Niille, joiden aiempia on kirjoja on myyty hyvin, nuorille, kauniille, kiinnostaville ja ennestään tunnetuille.  

Jos teillä ei ole parempaa tekemistä niin lainatkaa, ostakaa tai kuunnelkaa romaanejani.  Varsinkin viimeisintä (Lääketieteen sanakirja, Lind&Co 2026), joka löytyy kaikista suurimmista lukuaikapalveluista, kirjastoista ja nettikirjakaupoista.  Joku oli nähnyt romaanin Postitalon Rosebudissakin.

Pyydän anteeksi tätä mainostamista, mutta kukapa muukaan mainostaisi kirjojani, jos en minä. Lupaan, ettei tästä tule jatkossa pelkkä mainoslehtinen.