Asiatonta nro 1 ja 2

Asiatonta nro 1:

Olin kustantamon järjestämässä koulutustilaisuudessa. Ilmoittauduin siihen ihan uteliaisuuttani.  Pitkän harkinnan jälkeen pidin yhden puheenvuoron. Ei siitä sen enempää.

Kaikki olivat taas kerran ystävällisiä, mutta  tunsin siitä huolimatta voimakasta ulkopuolisuutta, sillä muut tuntevat toisensa, ovat julkaiseet ensimmäisen romaaninsa jo päiväkotiaikoinaan ja saaneet kaikki kuviteltavissa olevat palkinnot. 

Silloin auttaa, kun ajattelen, että olen lääketieteen tohtori, vaikka en mieti koko asiaa milloinkaan muulloin. En edes sano sitä ääneen. Tittelistä ei ole minulle mitään muuta hyötyä.

Asiatonta nro 2:

Olen käyttänyt unimaskia, jonka kuminauhat löystyvät käytössä. Ystävä kertoi käyttävänsä alushousuja unimaskina. Nyt minäkin nukun mustat alushousut päässäni.  Tätä tietoa olette varmasti kaivanneet.

 

 

'

Marraskuun 78. päivä

On se vaan ihanaa kun on nämä vuodenajat. Toisena vuodenaikana sataa ja on pimeää ja toisena sataa, mutta on puolestaan ilahduttavan valoisaa. Facessa kollega kirjoitti, että tänään on marraskuun 78. päivä.

Aikoinaan tähän aikaan vuodesta puettiin kitisevälle kakaralle villahousut, huopatossut, lapaset ja kutittava villakauluri. Naamaan vedettiin Vitalista, sillä sen luultiin suojelevan paleltumilta. Tänä talvena luottovaatteeni on ollut urheilukaupasta hankittu sadetta pitävä toppavuorinen takki.

Tarvitaanko tammikuuta enää? Marras-, joulu- ja tammikuu voisiva muodostaa masentavan kokonaisuuden (nimeksi voisi antaa vaikka paskakuu), jonka loppumista voisimme juhlia helmikuussa.

Katsoin eilen Areenasta ohjelman Rosa Liksomista, joka on hilpeä tyyppi hiihtotoppatakkeineen ja keltaisine tupsukorvakoruineen (olivathan ne korvakorut?). Liksom käytti salanimeä, säästääkseen sukulaisensa häpeältä, joka kirjailijan ammattiin liittyi. Sittemmin hän on uskaltautunut julkisuuteen. Lapissa kirjailijoita pidettiin kuulemma pahimpina luusereina.

Tänä aamuna katsoin vähän vanhemman pätkän Kari Hotakaisesta. Olen istunut miehen kanssa samassa ravintolapöydässä 80-luvulla, eikä hän sanonut sanaakaan. Eipä se ollut välttämättä tarpeenkaan. Kun mies muuttti Helsinkiin, hän kuulemma nautti siitä, ettei kukaan puhunut ratikassa mitään. Hotakaisen mielestä romaani on hyvä lopettaa vaikka siihen, että päähenkilö vie roskat.

Hotakainen olisi luultavammin sitä mieltä, että blogipäivitykseen mahtuu vain yksi asia (jos hän harrastaisi blogeja), ainakin kolumneista hän on sitä mieltä. Olen samoilla linjoilla, mutta en välitä. Saan tehdä täällä ihan mitä lystään.

Harmahtava smoothie

Seurasin heti herättyäni kännykän näytöltä ohjelmaa, jossa Maria Veitola käy yökylässä Sofi Oksasen luona. Ihan loppuun saakka en jaksanut katsoa, sillä kaipasin jo aamukahviani. Ohjelmassakin juotiin paljon maitokahvia.

Kirjailija paljastuu nykyisen terveellisyysvimman vastustajaksi. Ohjelmassa hän polttaa tupakkaa ja kertoo, ettei harrasta liikuntaa. Julkitupakointi on alkanut näyttää säädyttömältä.

Sofi Oksanen on myyvä kirjailija ja siksi kustantamo satsaa hänen uusimman romaaninsa markkinointiin ihan eri tavalla kuin jonkun rivikirjailijan tekeleeseen. Tämä panostus taas lisää myyntiä. Oksanen kuuluu kirjailijoiden A-luokkaan sekä laadullisesti että kaupallisesti.

Ohjelmassa kirjailijasta ei paljastu mitään sellaista, josta ei olisi jo aiemmin kirjoitettu. No ehkä se, että Sofi Oksanen on lähettänyt joskus aiemmin Veitolalle kannustusviestejä.

Takanani on neljän päivän sosiaalinen putki, johon on kuulunut elokuvateatteri Niagaran tapahtuma, erään tuttavan yllätyssynttärit (jos sinut viedään syntymäpäivänäsi ravintolan kabinettiin huivi silmillesi sidottuna, niin saatat kyllä epäillä jotain), itsenäisyyspäiväkyläily ja eilinen kolmen hengen pikkujoulu (sillä miksei kolmekin henkilöä voi muodostaa pikkujoulun).

Annan tähän loppuun kirjallisuusvinkin: Kate Atkinsonin Jackson Brodie -dekkarit, joista olen lukenut vasta yhden "Eikö vieläkään hyviä uutisia?" (nappasin pokkarin kirjaston poistohyllystä). Kirjailija luo mainioita tyyppejä, ihan pienintä sivuhenkilöä myöten. Kirjassa on mustaa huumoria,  se on hyvin kirjoitettu ja lopussa Atkinson onnistuu päättelemään roikkuvat langanpäät nätisti. Tykkäsin vaikka en ole vuosiin lukenut dekkareita. Seuraavaksi aion lukea sarjan ensimmäisen osan "Ihan tavallisena päivänä".

Tästä tuli sekoitus, jonkinlainen vetinen ja harmahtava smoothie, saman värinen kuin joulukuun alku.